torstai 26. elokuuta 2010

Nyt ottaa aivoon, kun en saa kuvaa tähän alkuun tallennettua ollenkaan.
Mitenkäs nyt saan jutunjuuresta kiinni?
Kokeilin ainakin kuusi kertaa, ennenkö oli pakko uskoa: en saa Lahkirriltä markkinoilta ostamani liinaa näkösälle millään ilveellä.
"Pöh", sanon minä ja vieläkerran: "Pöh".
Ehkäpä joku ei nyt hoksaa, että olen kirjoittanut uuden vireän kannanoton menneeseen viikkoon, KUN EI OLE UUTTA KUVAA ALUSSA!
Kirjoitan kuiteski kaikesta huolimatta ja yritän painaa harmistukseni lattianrakoon.

Maanantaina Magnus sai tärkeän puhelinsoiton puoleltapäivin. Saisimme yllätysvieraita viidentoistaminutin kuluttua.
Jos olivat vieraat yllätyksellisiä (tietenkin kuitenkin mieluisia), niin yllättyi isäntäväen emäntäkin, tai paremmingin sanottuna hänen huokunsa salpaantui.
Emäntä (so. minä) lamaannuin siinä paikassa epämääräiseksi hetkeksi täydellisesti.
Kuumeisin aivoin yritin muistella Martta-yhdistyksen pikasiivousohjeet "yllätysvieraiden kotiin saapuvessa".
Muistin, että kehoittivat pikaisesti pesemään kaikki lasiesineet, sammuttamaan valot, laittamaan kynttilöitä sinne sun tänne ja järjestämään eteisessä kengät sotilaalliseen riviin.
En ehtinyt ruveta kuuraamaan sameita lasifatejani ja valojen sammuttaminen ei tullut kuuloonkaan, koska oli keskipäivä ja aurinkokin tuli pilvien takaa lähettäen säteitään kirmailemaan kilpaa pölytollojen kanssa.
Survoin kaikki kamppeet tuoleilta yhtenä möykkynä kaappiin. Konsti, jota ei Martta-liitto suosittele kenellekkään :(
Onneksi leipomistani seitsemästäkymmenestäkolmesta pulleroisesta oli muutama jäljellä. Magnus keitti äykeät kahvit ja pikkuhiljaa sydänalaani lakkasi kurttaamasta ja pystyin ottamaan osaa keskusteluun.

Seuraavana päivänä pyöräilin kirkolle Laalaan luokse nuttuja lähettelemään Etiopiaan.
Matkantekoni puolenvälin tienoilla pysähdyin jyystämään eväsomenia ja jäin tuijottamaan vasikoita, jotka makasivat somassa kasassa tienvieressä olevalla niitulla.Ne näyttivät MUREHTIVAN.
Sanoin aina pienenä, että lehmät murehtivat, kun ne märehtivät. Vasikkakasa oli metkan näköinen. Ne lepäilivät tiiviissä rykelmässä ripirinnan. Kaikkien niiden samettiset, kosteat silmät tuijottivat minua intenssiivisesti ja niiden keltaisilla läpyköillä varustetut korvat höröttivät meikäläistä kohti kiinnostuneena.
Olisi ollut maikea kuvakulma, jos olisis ollut kamera.
Harmitus oli vallata mielen, mutta sitten ajattelin, että ei siitä kuvauksesta mitään olisi tullut kuitenkaan.
Olisi pitänyt tietenkin hyökkiä kartanolle kyselemään kuvanräpsäyslupaa l (etteivät olisi luulleet kettumuummuksi) ja sillävälin olisivat kantturat ehtineet kongota pystyyn muodostelmastaan.
"Kyllä ootte komeita!" sanoin niille ääneen. Näytti ihan siltä, kun olisivat olleet samaa mieltä minusta :)
Matkanteko jatkui hyvillä mielin.
Postissa tumuloimme Laalaan kanssa viisi pussia täyteen toinen toistaan kivempia nuttusia, sukkia ja lakkeja.

Viikolla saimme kahteenkin eri otteeseen hakea Maikun ja Eerikin plantaasilta omenoita. Hyviä, ihania puhtaita omenoita.
Keitin niistä hilloa ja söinpä niitä monen vuoden edestä pankkoonkin. Mistäs sitä tulevien vuosien satoja tietää mennä ennustelemaan, joten paras varautua etukäteen.
Jo alkutäkstissäni mainostamani Martta-yhdistys kurtistaisi varmaan kulmiaan, jos tietäisi kuinka meikäläinen pouhottaa hilloa ja sosetta.
En kuori omenia laisinkaan.
KOTONANI EI KOSKAAN KUORITTU OMENIA HILLOKKEESEEN.
Olin jo aikuisten kirjoissa, kun huomasin, että toisten syltyistä ei jää kuoret kieriskelemään kitalakeen.
Siitä huolimatta jatkan itse samaan kuorimattomaan tyyliin. En voi poiketa sanonnasta, että minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.
" EIHÄN MAGNUS SUN MIELESTÄ OLE VÄLIÄ, VAIKKA KUORET PAAKKUUNTUU PURUKALUSTON VÄLIIN? EIHÄN?" kysyin näennäisen puolihuolimattomasti.
" Ei oo väliä, vaikkei meillä ikänä laitettu kuaria hilloohin!" vastasi Magnus näennäisen hällävälimäisesti.

Tänään olin ihanalla vierailulla Aune-tädin luona. Söimme bebeitä ja praatasimme pitkät tovit. Olimme maailman menosta ja muodeista tismalleen samaa mieltä.
SUKU ON KAIKISTA PARAS!
Matkalla asemalle ostin Nikolainkaupungissa, kun kerran oltiin, sukkiksia.
Muutama yö on jo nukuttukin oikein pässinpökkimät kintuissa.
Niin se vaan ilmasto muuttuu. Yhtenä päivänä hiki tirrasi ja toisena vilu raistelee.
Pönttöuunissa on pidetty jo tulta, hellanpesästä puhumattakaan.
Syksy...hm...noh...ehkä siihen tottuu.

Tänä viikonloppuna tulee 23 vuotta siitä, kun tulin uskoon :)
Siis uskoon Jeesukseen. (Voihan sitä uskoa kaikensuttaantumiseen, itteensä, hevosiin, tai vaunuihin jne.), mutta minä tulin Jeesukseen uskovaiseksi ).
Helsingin Olympia Staadionilla.
Minulla oli mustat nirunarukengät jalassa ja uusi popliinitakki.
Sydän ylpeänä ja nokka pystyssä sinne menin ja posket hehkuen, silmät sädehtien onnesta ympyrkäisinä sieltä tulin.
Jeesus on Herra!

Virsi 342 ensimmäinen ja kolmas säkeistö.

Niin ihanaa on ylistää sinua, Jumalamme
ja hyvyyttäsi, voimaasi nyt kiittää laulullamme.
Kuljithan aina kanssamme,
veit taisteluissa voitolle
ja olit auttajamme

On virsi täällä heikko vain
ja köyhä kiitoksemme
kaikesta, minkä meille soit
jo täällä iloksemme.
Me emme kyllin johtoas
voi ylistää ja armoas.
kun siunaat askelemme.

T: Kaisa von Poplinbärsjö

perjantai 20. elokuuta 2010

Kuvajaiseni pysyvät näköjään yhden teeman ympärillä päivätolkulla, nimittäin Letkutien omenasadossa.
Tässä kuvassa näette sen rutturusinaomenan, joka ei mahtunut siihen ensimmäiseen saaliskuvaan.
Vasemmanpuoleinen valkoinen kantikas vertailukohde on PULMUSOKERINPALA.
Oikeanpuoleinen taas kaikkeamuutakuin pulmu, eli omena, joka ei kelpaa edes niille paljastakamusfasaaneillekkaan.
Olemme viime viikkoina keskustelleet ankarasti omenasadostamme Magnuksen kanssa. Itseasiassa olemme jo syöneetkin siitä yhden kolmasosan.
Magnus sanoi, oliko se nyt toissa aamuna, että maistetahanko yks omena? Se näyttää kypsältä, ku sitä verkon takaa silimäälin. Ei yhtään muikialta.
"Maistetaan", sanoin, enkä viitsinyt lisätä, että olin kulkenut verkoilla jo monena päivänä snoolaamassa sitä suurinta, jonka siis nyt aioimme pistää parempiin suihin.
Magnus pyöritteli omenaa käsissään hartaan näköisenä, mutta yht´äkkiä katsanta kävi synkeäksi.
"Joku liaro on jo ehtiny jyystään tätä ennen meitä. Sun pualikkahaseen jäi ny sen tekemä äylämä. Itte liarua ei enää näy!"
Minulle kelpasi se reikäinenkin puolikas. Olen nimittäin sitä mieltä, että mualimassa ei voi olla mitään puhtaampaa, kuin omenamato ja sen kovertama reikä! Maski, joka viettää koko elämänkaarensa luomuomenassa sitä syöden ja jyystäen, ei VOI olla ällöttävä, eikä epähygieeninen!
Ja hyvältä maistuivat ompunpuolikkaat.
Siitä paikasta päätimme syksyllä istuttaa uuden, kolmannen omppupuun. Sellaisen PERHEPUUN. Tiedättehän: kaikkia omppulaatuja samassa puussa, juuri kuin perheissäkin: on kitkerää ja kituliasta ÄITIomenaa, vankkaa ja makiaa ISKÄomppua, väkeviä ja voimakkaan hajusia LAPSIomppuja, ryppysiä MUMMUomppuja ja keltasia ja jauhopäisiä FAARI omppuja jne.
Syyssadostamme kerrottakoon vielä, että porkkanoitamme ei saa maasta irti, kuin rautakangella.
Maa on, kuin betonilaastia ja kun yrittää kiskoa porkkanaa naatista, se jää käteen ja porkkana sinne petonin uumeniin :)
Sellainen meno ottaa kovasti nutturan juureen. Sanoinkin Magnukselle, että muurataan porkkanamaalla ne tiiliskivet siihen kirkkoprojektirakennukseen.

Nyt siirryn näistä viljelyasioista matkailuraporttiin:
Olin tänään taas junitse Nikolainkaupungissa. Astelin suoraa asemalta Raxiin ja söin pöydän antimia niinpaljon, kuin vatsalaukku veti ja aavistuksenverran enemmänkin.
Kävin sitten tervehtimässä entistä seinäntakanaapuriamme Vöyrinkaupungilla ja vielä päällepäätteeksi Terttulia samaisessa kaupunginosassa.
Nikolainkaupungin rautatieaseman elämänmeno tuohduttaa minua joka kerta. Niin tälläkin kertaa.
Mieleni kiehui kateuden katkerasta sopasta sitä elämätä seuraillessani.
Saapuvasta junasta tursusi italialaisia, kaikenikäisiä ja kokoisia ihmisiä noin kolmisenkymmentä ulos platformille.
Vastaanottamassa heitä oli, ainakin näöltään myös italialainen, eloisa, iloinen nainen.
Muistin, että kyseinen nainen oli junaa odotellessamme istahtanut viereeni asemalaiturilla ja olin miettinyt siinä synkkä savu sieraimista tupruten MITÄ MÄ SILLE SANOISIN?
Koko asemalaituri oli tyhjä ja minä konotin tikkusuorana käsveskua puristaen haudankaivajalookki naamalla miettien sanonko iloiselle ulkomaalaiselle: "aina on niin kuuma!" Tai ehkä: "Aina nuo VR:n koneet ja vaunut prakaa. Ikinä ei aikataulut pidä kutiansa ja kiskot on veteliä kuin lakritsipötköt ja kondyktöörit ne vasta ynseitä ovat ja heittävät ihmisparat junista keskelle tiettömiä korpia ilman rahaa, vettä ja leipää ja...

Puolustuksekseni voin sanoa näin jälkeenpäin, että puhumattomuuteni johtui siitä, kun en osaa italiaa muutakuin PARLEVUU ja sekin on luultavammin lähempänä ranskaa.
Mutta nyt asiaan: kateuteni katkera syy oli se, miten ILOISIA kaikki seurueen väki oli tavatessaan toisensa.
Voi sitä halauksien ja moiskujen yletöntä määrää. Ja nauru mikä raikaili, kaikuu vieläkin korvissa. Vanhat ja nuoret, nuoret ja vanhat, kaikki vilpittömän iloisia toinen toisistaan ja kaikki posnmottivat toinen toisilleen kotipuolensa asiat laidasta laitaan.
Että joku ilahtuisi meikäläisestäkin nähdessään, kun kaakerran ulos junanvaunusta.
Ajatus sai kyyneleen yrittämään ulos silmäluomen välistä väenvängällä.
Kyllähän ainakin Magnus on aina vilpittömän iloinen, kun tulee minua joskus Terviksen hylätyn asemalaiturin vierestä noutamaan. Suudelmankin hän antaisi, mutta SIITÄ ON EHDOTON KIELTO OLEMASSA. Jos asemanseudulla on yksikin hengellä heiluva, niin EI MITÄÄN PUSSAILUJA.
Kolakalla äänellä lausuttu " SÄ TULIT, VAIKKA SATO!"riittää, eikä sitäkään saa kovin äänekkäästi sanoa.
Mutta...täytyy vissiin muuttaa sääntöjä, niin oli sydämeenkäypää katseltavaa niiden italiaanojen touhu (niisk).
Miksi olenkaan syntynyt tänne pohjoisnavan navanalustaan? Kylmään ja pimeään?Miksi en Italiaan? Olisi tämä synkiä luontoparkani edes hivenen ilkamoitsevampi, jos Italiassa junista ulos työntyilisin.
Vai meneekö se niin?

Tälläviikolla olen tehnyt toisenkin reissun Nikolaajevitsinkaupunkiin. Magnuksella oli jotain asiaa jonnekin ja tylttysin itseni mukaan. Kotona ei ollut mitään tekemistä, ellei ota lukuun siivoomista, pyykinpesua, marjojenkeräämistä jne, jne.
Samalla retkellä menimme silmälasiliikkeeseen ja MINÄ SAAN VIIKONKULUTTUA uudet kakkulat.
Nämä entiset seitsemänvuotta vanhat alkoivatkin vetää jo silmänmunosia eri ilmansuuntiin, vaikka en edes kotioloissa niitä pidäkkään.
Kokeilin parit kolmet tusinat pokat. Joillakin näytin juuri kuoriutuneelta kärpäseltä, joillakin TV- sarjan Hyacintiltä.
Ne, jotka sitten nenänkyömylle valiintuivat miellyttivät sekä minua, Magnusta ja myyjätärtä, joiden jälkimmäisten mielipiteistä en olisi omaani vaihtanut, vaikka erimieltä olleet olisivat;)
Toivoin aina, että ei tarvitsisi niitä jälkiruokalautasen kokoisia kakkuloita naamallensa laittaa, kuten silloin nuoruudessa (noin puolvuosisataa sitten), mutta niin vaan näköjään täytyy.
Noh, ei siihen kokoon nyt vielä tälläkertaa ihan tarvinnut mennä, mutta ehkä seuraavat lasit 7-10 vuoden kuluttua ovat jo sellaset ämpärinpohjan kokoiset.
Mikäs siinä. Muatia on seurattava, vaikka kuinka luonto harais vastaan.
Vai meneekö se niin?

Nyt taitaa olla hyvä laittaa joku aina muodissa olevan virren säkeistö tähän loppuun ja lopettaa Letkutien raportti täältä tähän.
Olkoon se vaikka virsi 508 säkeistöt 2 ja 3

Ennen en, Herra, koskaan rukoillut:
Nyt johdata!
Polkuni itse olin valinnut.
Nyt johdata!
Ylpeät aikeet, väärät pelkoni,
oi Herrani, ne anna anteeksi.

Herra, et kesken heitä, tiedän sen,
viet taivaaseen.
Yön yli, vuorten, soiden, virtojen
viet taivaaseen.
aamulla kasvot kirkkaat nähdä saan,
ja valkeus ei sammu milloinkaan.

T: Kaisa von Stackelmoiskel

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Muistanette varmaan kuvan, jossa esittelin tulevaa omenasatoamme? Olimme mielessämme maiskutelleet niitä kolmea äpyliä moneen kertaan ja tasanneet niitä kristillisesti lähes yhtä monta kertaa.
Viimeviikon loppuhuippeilla selvisi eräänä hikisenä aamuna, ettemme suinkaan olleet ainoita tällä plantaasilla, jotka suunnittelivat omenoiden uusjakoa.
Söin eräänä aamuna kaikessa rauhassa joka-aamuista sämpyläannostani ryypäten Magnuksen keittämää äykeetä kahvia palanpainikkeeksi, kun näin silmänurkallani, että OMENAPUUN ALLA HIIPII JOKU.
Hännätön fasaanikukko kuikuili pää kenossa omenoitamme!
Se arvioitsi niitä asiantuntevasti ja konotti kaulaansa niitä kohden päättäväisen näköisenä.
" Ja niihinhän sinä et nokkaasi sotke!" ärjyin sämpylämurujen sinkoillessa sinne tänne pitkin köökin lattiaa.
Hetkisen ajattelin juosta kamariin korppaamaan kameran, mutta hermot eivät pitäneet.
Kukko olisi tietenkin sillävälin ehtinyt tintata keltaisen nokkansa mehevään hedelmään ja Magnuksen osa olisi pienentynyt.
Huisautin sälekaihdinta ja kukko otti jalat alleen. Pyrstö vaan olisi heilahtanut, jos sitä olisi ollut, kun se pinkaisi ryteikköön.
Muuten pudottaakohan fasaani pyrstönsä aina näin syksyllä? Tämä oli jo toinen pyrstötön fasaani, jonka näin.
Ei kyllä olisi kumma, vaikka pyrstöt tippuisivatkin tälläisillä helteillä, mitä nytkin on ollut ja on.
Magnus laittoi samana päivänä suojaverkon puun oksalle ja nyt odotamme taas toiveikkaina ja lopullista saaliinjakoa suunnitellen ja vekslaillen.
Olemme Magnuksen kanssa syöneet puskistamme jo kaikki tikkelpäärimmekin parempiin suihin ja siinäkin hommassa ovat klanitakapuolet olleet "apunamme" :(

Tämä viikko on ollut oikein sukuviikko!
Luonamme ovat vierailleet ihana kummityttömme Tiinuliini kolmen lapsosensa kanssa, Vivianni ja Joonathan, sekä Ulriikka-Eleonora ja Smarty.
Itse olen käynyt Nikolainkaupungissa hoitelemassa lapsosia pari päivää ja vieraillut jälleen kerran Elitzabethyn ja Köstafin kauniissa kotosessa. Söimme heillä kermaperunoita ja suussasulavaa lihasoossia ynnä raikasta salaattia.
Muuten tuo " raikas salaatti" on usein lehdensyrjässä olevien reseptien tarjoiluehdotuksena.
"Tarjotaan RAIKKAAN salaatin kera" (otetaan nyt esimerkiksi korppujauhotetut kampelamedaljongit).
Minua ottaa aina pikkasen pannuun moiset reseptit, eritoten, kun tullaan kohtaan SALAATTI.
Kuka hullu nyt ummehtunutta sallaadia haluais tarjolle panna?
Hmmpf!
Elitzabethy sanoi, että saan syödä puskista marjoja niin paljon, kuin haluan. Ajatteli varmaan, että kermasoosiperunat olisivat kumminkin tehneet tehtävänsä muutoin pohjattomassa vatsalaukussani.
Erehdys!
Itseasiassa olin jo ennen lupaakin kerinnyt moosata aikamoisen kapallisen erilaisia marjakkeita parempiin suihin. Mustat viinimarjat olisivat oikein superherkkua, mutta en uskalla syödä niitä montaakaan litraa! Minullahan on tuo hurme niin paksua, kuten muistatte (!)

Oli siis oikein mukava viikko, mitä sukulaisien rookaamiseen tulee. Tyytyväisenä panin taas merkille, että olen osunut syntymään tismalleen oikeisiin sukuihin.

Lauantaina nousin Magnuksen kaa ennen possujen pyrstöyskää ja laitoin kaksi suurinta kattilaamme liedelle krupajamahan (magnuksen sanontaa käyttääkseni). Keitin kattilat täyteen ruispuuroa.
Magnus meni Peräseinäjoen markkinoille Kristillisdemokraattien teltille sitä tarjoilemaan mustikkavelliä kyytipoikana.
Vaikka itse sanon, niin puurosta tuli oikein maukasta ja poliittisen äykeetä ;)
Veivät sitä myös muutkin KD:n edustajaehdokkaat muassaan ja kaikki oli käynyt kaupaksi.
Keskustelujakin oli syntynyt ja siinä oli puuro varmasti edesauttanut omalta osaltaan.

Tänäaamuna oli sämpylä taas mennä väärään kurkkuun katsoessani ulos.
Koivuissa on sankoin joukoin keltaisia lehtiä.
Haikea, epämääräinen olotila valtaa aina mieleni, kun näen keltaisia lehtiä silmissäni. TÄHÄNKÖ TÄMÄ HIKOILU NYT LOPPUU?
Minä olisin valmis vielä venyttämään kesää vaikkapa tuonne jouluun saakka.
Toisaalta loppuvat vähitellen ilkiät ukonilmatkin. Luin lehdestä, että ukkospelolle on oma hienolta kalkahtava nimikin (jota en nyt tässä tietenkään muista).
Siinä präntissä sanottiin, että (se hienolta kaskahtava nimi):läiset eivät mielellään mene ulos ukonilmoilla
Osui kerrankin lehtikirjoitus nappiin. Minä en mene ukkosenilmalla ulos muutoinkuin kannettuna ja vahvasti köytettynä.
Kuuteenkymmeneen vuoteen ei siis ole ollut ukonilmaa silloin, kun meikäläisen olisi pitänyt mennä johonkin :) koskapa olen aina päässyt sinne, jonne olen meinannutkin.
Neljää ensimmäistä vuotta en muista, mutta tokkopa silloinkaan on jytistänyt ja leiskuillut, kun olen johonkin mennyt, koskapa en tämän pahempaa traumaa ole saanut.

Pyhäkoulussa olin tänään ja viimekin sunnuntaina.
Kiittelin kahta pikkupoikaa, jotka uskollisesti tulevat pyhikseen satoi, taikka paistoi.
" Kiva, kun te aina tuutte uskollisesti tänne pyhäkouluun" sanoin.
" Äiti aina pakottaa!" tuumasi Oskari ja asetteli muovailuvahasiilin selkään hammastikkupiikkejä säntilliseen jonoon.
"Pyhäkoulu loppuu! DING DOOONG!" kailotin sitten varttia vaille kaksitoista, kuten kuuluukin.
" Tää siili tulee sulle kylään. Hei pikkusiililtä puuttuu vielä parit piikit. Hei katto!Tää tulis kotia ja ...tää siilin matto pitää värittää. Sen taloon pitää laittaa tarrakalataulu ja mun pitää..Joko pyhäkoulu loppuu? Pöh!


Virsi 492 ensimmäinen ja kolmas säkeistö:

Ystävä sä lapsien,
katso minuun pienehen.
Minne käynkin maailmassa,
sinä olet hoitamassa.
Onni täälä vaihtelee,
Taivaan Isä suojelee.

Pidä meitä turvissas,
Jeesus, armohelmassas.
Suojaas sulje isänmaamme,
sulta kaiken lahjaks saamme.
Johda, Jeesus rakkahin,
meidät taivaan kotihin.

T: Kaisa von Ticcelbärdjupsjö

lauantai 7. elokuuta 2010

Tässä ei suinkaan ole koko odotettavissa oleva omenasatomme. Ei! Yksi omena ei mahtunut kuvaan.
Tosin sana "OMENA" on aivan liian yltiöpositiivinen siitä ryttyrusinasta, joka killuu alimmaisessa oksassa (siis kuvakulman ulottumattomissa).
Istutimme heti muuttettuamme tänne Hälvän plantaasillemme kaksi äpylipuuta ja kuvassa näkyy TULOS.
Kaikkien tuntemieni ihmisten myöhempäänkin istuttamiin puihin on tullut joka vuosi kilotolkulla omenia. Sekä ruvella, että ilman, kuulemma.
Minäkin olen toivorikkaana joka päivä istuttamisen jälkeen seurannut puiden kasvua ja tiirannut läpikotaisin jok´ikisen oksantyngän ja tunnen nimeltä jokaisen kirpunkin, joka niiden lehdillä on oleillut.(Eivät muuten oleile enää).
Toinen omenapuista on kuin ennenvanhanen kattilankrapa! Oksat ovat ylöspäin ja siirottavat jo korkealla.
Sanoin Magnukselle, että oksat pitää laittaa taittumaan ALASPÄIN. Jokaiseen oksaan pitää laittaa naru ja narunpäähän tiiliskivi ja...
"Minen rupia kivenmurikoota oksihin tumuamahan!"
"Mutta Maikku ja Eerikkiki...yritin ykyttää.
Sekään vinkki ei tehonnut, vaikka Maikku ja Eerikki saavat melkein niihin tiiliskiviinkin kasvamaan omenoita.
Toivon todellakin, että sukulaisilla tulisi runsas omenavuosi, niin että niistä joutais omppuposkisille sukulaisillekin muutama. TAI ETTÄ SATOA YLEENSÄ TULISI EDES JOILLEKIN, että sais vaikka kaupasta euroilla ostaa.(Niisk).

Tällä viikolla olen voimaillut ja pyöräillyt niin, että näin jälkeenpäin oikein huimaa.
Kuntosalilla keskiviikkona hien lotistessa yritin pysyä muiden mukana.
POHJEPRÄSSISSÄ (!) kärvistellessäni kerroin matalalla äänellä vieressä olevalle ripeälle nuorelle naiselle, miten tammikuussa aloitellessani kuntouraani en päässyt edes lattialle.
"Jos sitten jalat pettivät ja lunksahdin kanveesiin, niin en tahtonut päästä ylös", jatkoin luottamuksellisesti.
"Olen onnistunut pudottamaan painoani yhdeksän kilogrammaa", puuskutin ylpeänä.
"No ONNEKSI EDES SENVERRAN!" sanoi vieruskaverini myötätuntoiseti.
Tänään olimme Huivin kanssa taas salilla ja en enää viitsinyt selitellä kenellekkään mitään. Sitäpaitsi meidän ei tarvitse tehdä yhtään punnerrusta lattialla :)
Kolme kertaa olen veivannut kirkolle pyörällä. Yksi kerta on aina n.kakskytkuus (about) kilometriä.
Tänään, kun pyöräilin kirkolle oli naamarustinki, kuin punatulkun kupu. Yhtä pullea ja yhtä punainen.
Mutta tunsipa vaan viidenkymmenen vuoden takainen lapsuusystäväkin minut. Itse painalsin ohi. Toki tervehdin ja heilautin kättäkin innokkaan näköisenä, vaikka en melkein edes nähnyt tervehtijää.
Vasta ajeltuani pää höyryten kilometrin verran, minulla säti: LIISUKKA!
Täytyy kaivella puhelinnumeronsa esiin jostakin ja soittaa. Kysellä mitä kuuluu ja kuinka menee.

Tänään oli kirkolla myös markkinat. En kyllä olisi mennyt, ellei olisi ollut mielenkiintoista asiaa.
Ensiksikin blogiystäväni (rohkenen näin asian ilmaista) "Lahkirri" oli paikalla ihka elävänä.
Hänellä oli myyntikojussa myytävänä itsevärjättyjä lankoja ja pitsiliinoja. Sisarensa oli maalannut kauniita tauluja.
Ostin viehättäviä värityskirjoja kaksi kappaletta. Viviannille ja Joonathanille. Niitä illalla tutkaillessani minulle iski kauhea himo ottaa tussit esille ja VÄRITTÄÄ KUVIA ITTE. Sanoin Lahkirrille, että otan niistä kopioita ja väritytän pyhäkoulussa, mutta en tee tietenkään niin. Päätin sen jo kotimatkalla. Pitää vinkua lapsenlapsilta, josko mummu sais yhden kuvan färittää molempien kirjasta.
Oli hauska nähdä Lahkirri livenä. En olisi tuntenut blogin kuvajaisista. Niin oli nuoren näköinen. Eikä hän nyt tietenkään mikään VANHA olekkaan.
Toivon aina minäkin, että kukaan ei tuntisi minua kuvista päätellen. Minusta otetut kuvat kun aina pakkaavat olla paksumpia ja ryppysempiä ja kaikintavoin totuutta peittäviä ;)

Magnus oli liikenteenvalvojana kyseisillä markkinoilla. Hänen tehtävänään oli iskeä puomit eteen, kun parkkipaikka on tumpattu täyteen.
Kerran oli näin joutunut kuulemma tekemään.
En huomannut kysyä, mimmoset olivat olleet kuskin ilmeet, kun lätkästiin flankku kulkuväylän tukkeeksi.
Flankkujen umpeenlätkäsijän virka ei ole kummonen, kuten ei myöskään ulosottoviranomaisen, verovirkailijan tai sen kaltaisen toimitsijan pesti olletikkaan.
Enkä menisi vannomaan patolooginpestinkään nimeen. Tänään luin lehdestä, että kymmenenkin avausta joutuvat tekemään esimerkiksi Nikolainkaupungissa, kun sinne ensiksi muualta tulevat.
En sano, etteikö ammatti olisi kunniallinen. Minusta se ei vaan ole hääppönen. Tarpeellinen toki kyllä.
Siihen ammattiin ei kuitenkaan ole tunkua, luki samaisessa aviisissa myös.

Voi olla, että menen huomennakin markkinoille. Menen autolla tällä kertaa.
Aamupäivällä menen kuitenkin ensiksi Pyhäkouluun.
Virsi 503 ensimmäinen säkeistö:

Taivaan Isä suojan antaa
Hän on Isä jokaisen.
Lapsen huolet hän voi kantaa
paremmin kuin ihminen.
Hän ei riitele, ei suutu,
Hän on kärsivällinen.
Häneltä ei aikaa puutu,
Hän on Isä jokaisen.
Taivaan Isän lähellä
nauraa saa ja itkeä.

T: Kaisa von Rödhikhufvud

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Magnus aamukahvin lurutuksessa eräänä aamuna viime viikolla.
Näennäisen rauhallisen näköisestä olennastaan huolimatta, ehti Magnus moneen kertaan arvostella "hitahat nokkumiset, suppoopaarmojen hyökkimiset, kärpästen sontimiset ym. ym.
Voit tietenkin kysyä , eikö olisi kannattanut keitellä sumpit tavanomaisesti kaffinkeittimellä ja sisätilojen suojissa?
KYLLÄ, mutta sähköt olivat poikki! Puuhellaamme ei voinut kuvitellakkaan tulta laitettavan, sillä elohopea truiski melkein lämpömittarin sivuillekkin saatikka sitten yläviivoille!!!
Syy kaasukahvinkeittoon johtui seuraavasta syystä:
Yhtenä niistä lukuisista kaameista ukonilmaöistä toinen pihakuusistamme katkesi kuin coctailtikku. Kuusi kaatui oikeaoppisesti myös sähköjohdon päälle.
Nollajohto (?) tietenkin katkesi ja säähköä virtasi niin maan perusteellisesti, että 25 kynttelin lamppukin valaisi, kuin valonheittäjä vinttitambuurin käytävällä :(
Sellainen sähköntursuaminen rikkoo paikat ja vehkeet (kuten tapahtuikin: jääkaappi meni rikki).
Aamulla tuli sitten hirvee huoli: KUINKA SAADAAN AAMUKAHVIT KEITETTYÄ?
Mutta, kuten kuvasta kuus käy ilmi, saimme kun saimme kun saimmekin kahvimme.
Sähköt olivat pois kaksitoista tuntia.
Keittelimme myös perunat samalla tapaa PIHAKEITTIÖSSÄMME, jonka jälkeen Magnus ryhtyi kiskomaan kuusen palasia ja oksia pellonsyrjälle. Ovat siellä sopivasti sitten talvella, jolloin niiden hännän alle tuikataan tuli.
Oksia karsittiin oikein moottorisahalla myös alhaaltapäin. Kuusesta tuli niin hauskan näköinen, että sain kuningas ajatuksen mieleeni:
" Katkaistaan toinenkin kuusi ja raksitaan siitäkin alaoksat veks. Katkaistuihin kuusenTAPPEIHIN laitetaan pyöreät valkoiset muoviastiakupuset nauloilla kiinni, jolloin kuuset näyttävät ylhäältäpäin (esim. lentokoneesta) katsottuna jättiläiskukilta. Kuusten alle asennetaan puiset lattiaritilät, jonka plaattian päälle tuolit ja pöydät ja..."
Magnus ei sanonut sanaakaan.
Tulevaisuus näyttää, mitä tapahtuu. Tällähetkellä sähköjohtokin vielä roikkuu polvien kohdilla. Sitä kun ei parane mennä itse koppuloimaan. Sen NOLLAjohdon kävi ammattimies kiireissään korjaamassa. Ovat kuulemma aika suosittuja tällähaavaa kyseiset miehet.
Minä olen itsekseni jo katsastellut sopivankokoisia kupusia IHAN VAAN HUVIKSENI kaupoissa käydessäni.
Mielestäni sain aika varteenotettavan kannattajankin suunnitelmilleni. Charles ei nimittäin näyttänyt ollenkaan siltä, että pihakuusistailaus olisi ollut hullutusta. Tais päinvastoin kehottaa Magnusta laittamaan sahat ulvomaan.
Lähdimme sitten rehaamaan jääkaappipakastinyhtistelmäämme kaupunkiin tarkkailtavaksi.
Saatiin selville, että n. kahdeksankymmenen euron osa oli mennyt rikki. Kauppasivatten kokonaan uutta yhdistelmää, koska osasen saaminen Nikolainkaupunkiin ottaisi kuukaudenverran aikaa.
Meillä kuitenkin hermot eivät olisi kestäneet odotusta. Minä varsinkin olin saada hepulin jo päivän askartelusta KYLMÄVESIPÖNIKÖIDEN kanssa.
Haimme upouuden jenkkikaapin jenkkikaappiliikkeestä ja kööräsimme molemmat konehet takaisin Hälvälle.
Nyt on siis kuukausi aikaa miettiä ,mitä tehdään ja miksi ja jenkkiskooppi pitää rasvattoman maidon ihanan kylmänä.
Ukkosenilmat ovat taas muutenkin tuoneet meikäläisen jänishermot ilkiästi esiin.
Taas kerran ahdisti pistämään pään pensaaseen ukkos-iilien takia.
Sijasin vuoteeni alko-oviin, jonka pikkuruisen aakkuna-aukon peitin tyynyllä. Peitto korville ja harras rukous Jeesuksen kuultavaksi.
Lisäksi tiesin, että minun puolestani rukoillaan. Lilli ja Magnus ovat sen oikein minulle kertoneetkin. Niin nukahdin "pää pensaassa". kuin kunnon pupujussukka ja heräsin vasta aamulla .
"Meneekö täälä Vähällänevalla nyt tämän tästä pakastimet, jääkaapit ja langattomat lähettimet muusiksi? Eikö tämä maaseutuasuminen käy turhan kalliiksi?" kysyin riidanhaluisesti, kun yön synkeyksistä oli kunnialla ja naarmuitta selvitty .
Magnus ei puhunut mitään.

Olemme olleet kulkeilla vähän siellä sun täällä sitten viime bloggailun, mutta eilen illaksi kutsuin itseni ja Magnuksen Aija-Kanitan ja Vinstin savusaunaan! Soitto tietenkin ensin, että edes ovat mökillä.
" Kyllä sopii tulla!" sanoi Aija-Kanita värisevällä, mutta uskottavalla äänensävyllä.
Kyllä oli makiat saunat ja löylyt. Siinä lauteilla vihdaksilla itseäni mäiskiessäni päätin, ettei jää viimeiseksi kerraksi tältä kesää.
Aija-Kanitalle en vielä kertonut aikeistani. Kuuleepahan.
Meillä oli tosi mukava vierailureissu kaikinpuolin. Suku ON paras!

Lopuksi virrestä 434 ensimmäinen säkeistö (veisasimme sen tänään jumalanpalveluksessakin):

Kunnian Herraa palvelkaa
kaikille siunaukseksi.
Armoa vieden avaraa
ihmisten vapaudeksi.
Riemu on suuri taivaassa,
tuhlaajalasten kotona,
aina kun syntinen kääntyy.

T: Kaisa von Rökbastubjörkgren