Hiihtoloman aluksi saimme muutamaksi päiväksi vieraaksemme herrasmiehen nimeltä Veeti (kts. alempi kuva).

Veeti toi mukanaan, paitsi oman henkilökohtaisen tarviketukupussinsa, myös pari kimppua ihania, keväisiä tulppaaneita (kts. ylempi kuva). 

Tulppaanit ovat varsinaisia kevätrinnan nostattajia. Onnellisena olen niitä ihaillut ja iloinen olen ollut myös siitä, että aikoinaan saimme Mauritziolta (nimi muut.) tuliaisiksi ainoan oikean vaasin, missä tulppaanit pääsevät oikeuksiinsa, elikkä tietysti Aalto-vaasin.

Nyt, jos jollakin ei kyseistä vaasia ole, ei hänen pidä hermostuman. Tulppaanit pääsevät oikeuksiinsa ihan missä vaasissa ja purkissa tahansa. Vaikka pestyssä lasisessa sillipurkissa, jos niikseen tulee.

Metka pakkaus tuo herrasmies Veeti. Niin on taas pitänyt nauraa sille. 

Koirien ohjekirjoissa kyllä sanotaan, että kovin paljon ei koirille naureskeleman pitäisi. Varsinkaan silloin, kun niille on ulkoilua varten puettu karvanuttu, tai sadetakki. 

Ihan hirveä virhe on mennä nauramaan koiraneidille, jolle (sattuneesta syystä) on pitänyt laittaa housuvaippa.

Näillä ilmoilla Veeti ei tarvinnut nuttua, eikä mitään muutakaan (vaippahousuista puhumattakaan), mutta silti meitä pakkasi naurattamaan. Onneksi Veeti vaan heilutti häntäänsä, mitä kovemmin naurettiin, joten ymmärsin, että minkäänmoisia traumoja se ei asian päältä saanut

Koirien ohjekirjoissa neuvotaan myös, että surkuttelevaan äänensävyyn ei koiralle saa leperrellä.

Ei saa kuiskia, eikä hönkiä murheellisen tuntuisella piipittävällä äänellä:

-Voi hellanlettas tuloitta, pikkuitta ja kalvaitta koilanpoikaa. Tättä tulle tuukkuun koilankektiä...

Ei, vaan pitää sanoa töpäkällä, kuuluvalla ja lujatahtoisella äänellä:

-Komea koirrrranpoika. Tseh! Pure luuta!
No, me emme voineet pitää ohjeenmukaisia puhetta Veetille, koska sille ei saa antaa mitään ylimääräistä pureksittavaa. Paitsi, jos tykkää korjata ruikkuja pois sieltä sun täältä, kuten Veetin varsinainen "huoltopäällikkö" Bär-Lizzy, meitä aikoinaan valisti.

Meille asennettiin maanantain ja tiistain aikana uudet vesiputket. Jos oikein tarkasti katsoo ylläolevaa alempaa kuvaa, näkee pikkupätkän uutta putkistoa lattianrajassa. 

Putkimiehet pahkuloivat (hämmästyneenä ihmettelivät) vanhoja vesijohtoputkiamme. Tai siis ei itse putkia, vaan niiden sisälmyksiä. Oli kuulemma niin pieni kolo ollut veden virrata, että kumma, että yleensä mitään oli virrannut.

Minä en onneksi ko. putkia nähnyt. En olisi katsonut, vaikka olisin nähnytkin. Minä, jos joku TIEDÄN, kuinka kauan ja hitaasti putkesta kaffivettä aamuisin sai luruttaa. Sellaisen lurutuksen kyseessä ollen, ei aukkoa taatusti paljoa löydy. Mitä niitä enää vahtaamaan.

Tuo luruttelu on nyt loppu! Siitäkään syystä en olisi halunnut enää entisiä muistella, enkä vanhoja röörejä silmäillä. Mänt, mikä mänt. Putket ja sisälmykset.

Vessanpyttykin uusittiin. Entinen oli mallia "matalalla lattianrajassa". 

Nyt voi pytyn päällä istuissaan heilutella jalkoja (jos tämmöinen pieni liioittelu niinkin intiimissä- kuin pyttyasiassa sallitaan).

Viimeviikon kalenteriaukeamalla ei ole kuin kaksi merkintää. Molemmat maanantain kohdalla. Krell ja tadekerho. 

Taidekerhoa minun ei toki olisi pitänyt ylös kirjata, koska muistan sen kyllä automaattisesti muutenkin. Krelli on pakko merkata, jos mielii mukaan mennä.  Se on vain kerran kuussa tapahtuva tapahtuma.

Taidekerhossa piirsin pikkuisen pojan, joka kauniina kesäpäivänä iloisen huolettomasti astelee tietä pitkin harteillaan nyytti pajunvitsaan sidottuna. Kyseisen idean sain kurssinvetäjältä.

Siinä piirrellessäni muistin, miten pikkuveljeni Heikki aikoinaan uhosi äidillemme, että lähtee kulkuripojaksi. Ikää hänellä oli viisi vuotta.

Syytä kulkuripojaksi lähtemiseen en muista, mutta muistan, että olin hyvin huolissani. Siitäkin huolimatta, että monesti tapella nahistelimme (minä varsinkin varsinaisena riidanhaluisena päällepäsmärinä). 

Äiti puolestaan ei huolestunut pätkääkään. Sanoi vaan, että jahka on ruoka-aika, niin kulkuripoika istuu ensimmäisenä pöydän ääressä. Ja niin myös istui.

Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) tilaisuudessa minä sain lausua runoja.

Nykyään en enää juurikaan jännitä runoja esittäessäni. Suu ei kuiva, kieli ei tartu kitalakeen, eikä sydän lakkaa lyömästä. Myöskään ei enää tunnu siltä kuin lausuntasession alkumetreillä suolet tursuaisivat ulos a) yläteitse, tai b) alateitse.

Toivottavasti nämä kaikki tuntemukset ovat tulleet kokonaan pois jäädäkseen. Mikään ei ole niin kauheaa kuin luulla kuolevansa hetkenä minä hyvänsä runoa yleisön edessä posmottaessaan.

Sunnuntaina ajelimme Charlesin kanssa Vaasan kirkkoon Kohtaamispaikka-messuun.

Magnus jäi Veetin seuraksi. Siinä sivussa oli hyvä seurata puolella silmällä MM-kisoja. (!)

Kohtaamispaikalta menimme Asevelikylään. Sopivasti juuri, kun uunista oli vedetty ulos kaksi pellillistä pitsaa. Harvinaisen hyvää pitsaa, kuten Eerikin tekemät pitsat aina. 

Halloume-juustoa ja kaikkea hyvää suorastaan tursusi pinnalla.

Tursuamisesta tulikin mieleen, että leivoin pikkupullia perjantaina. 

Niin on pitkä edellisestä leipomispäivästä, että en muistanut, että taikinaa varten pitää olla oikein ämpäri. Tavallisesta tiinusta olisi tursunnut yli.

Pullista tuli yhtä rumia kuin aina ennenkin. Silloin kauan, kauan sitten. 

Magnus katseli niitä aikansa ja loihe lausumaan: 

Pullat pitää voirella keltuaasella vasta paistamisen jäläkihin. 

Muutoon niistä tuloo tuallaasia lättänöötä olominvärisiä klupuroota.

Oli, kuinka oli. Hyvin tekevät kauppansa. Olominväriset klupuralättänät.

Kaisa Lätolmi-Klupander

------------------------------------------------

Psalmi 20:1-6

Laulunjohtajalle. Daavidin palmi.

Herra vastatkoon sinulle hädän päivänä,

suojatkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi.

Lähettäköön Herra sinulle avun pyhäköstä,

vahvan tuen Siionista!

Hän muistakoon kaikki sinun ruokauhrisi,

ottakoon vastaan lihavat polttouhrisi!

(sela)

Täyttäköön hän hartaat toiveesi

ja antakoon toimillesi menestyksen!

Me saamme iloita sinun voitostasi

ja nostaa lippumme Jumalamme kunniaksi.

Herra täyttäköön kaikki sinun pyyntösi!

 Maanantai tulla tupsahti taas tavanomaisella kiiruulla. Perässä ei meinaa pysyä.
Sehän johtuu tietenkin iästä. Iästä johtuu tässä iässä paljon. Muun muassa se, että pysyykö perässä, vai ei.
Muistan nuorena ihmetelleeni erään ihmisen "hirveätä hitautta ja kankeutta" töitä tehdessään.
Nyt olen itse samassa jamassa.  Kaiken kukkuraksi luin tänään netistä 21 kohtaa, jotka ovat merkkinä alkavasta (tai ehkä peräti jo hyvän joukon jatkuneesta) Alzheimerin-taudista.
21:stä pointista tunnistin itseeni osuvan ainakin 16 (ehkä jollain tasolla seitsemäntoistakin).
Artikkelissa kehotettiin joka kohdassa ottamaan yhteyttä lääkäriin.
Okei, okei, mutta...mitä lääkärit asialle mahtavat? Eivät mitään! Tai ehkä he tekevät testejä! Minä en ole koskaan pärjännyt testeissä. Varsinkaan nokkeluutta ja muistia vaativissa testeissä.
Hyytävä pelonsekainen kauhu jäysi mieltäni.
Eikä vähiten siitä syystä, että kyseistä tautia sairastavien vanhusten hoitokin kun tuntuu olevan  poissa uomilta. Lehdistä olen lukenut ja uutisia muutenkin kuullut.
-Onko pakko lukia ja kuunnella kaikkia, mitä kiriootetahan ja puhutahan? kysyi Magnus, kun kerroin testituloksestani hänelle.
Eihän toki ole pakko, mutta...nyt kyllä jäi kaikertamaan.
Hiukan lohdutti, kun muistin, että itse asiassa olen koko elämäni ajan ollut ikään kuin "toisen asialla". Ehkäpä minä näillä vajailla eväillä pärjään viimmoseen henkoseen asti. Hope so! Kädet ainakin laitan hartaasti ristiin asian puolesta.

Alussa oleva kuva on näpsäisty yksityisen pururatamme päässä.
Kaukana siintävässä talorykelmässä on pikkuruinen rintamamiestalokotimme, ynnä vanha navettarakennus, jonka ainoana virkana nykyään on suojata pohjoisesta tuivertavalta tuulelta.
Kuinka monella teistä, rakkaat lukijani, on yksityinen AURATTU pururata?
Ei varmaan monellakaan! Totta puhuen, ei ole meilläkään.
Kuvassa näkyvästä ihanasta yksityisestä, talvisesta pururadasta ei pieninkään lumiklöntti ole meidän. Olen ihan ominlupineni ruvennut sitä siksi kutsumaan.
Pururataa on aurattu pidemmälle kuin se itse asiassa onkaan. Kävelin ihan tappiin asti ja ihailin ja kuvasin ympärillä aukeavaa lättymaisemaa.
Tunnelma oli käsinkosketeltavan ihana. Yhtäkään kohtaa niistä 21:stä tautipointista en olisi kohdallani allekirjoittanut, jos niistä olisin silloin tiennyt.
Pian taas aion pururadalle kirmaista. Heti, kun talomme sisällä meneillään olevat asiat saadaan loppuun saatettua.
Meillä on nimittäin meneillään putkiremontti!
Kaksi viikkoa sitten emme tienneet minkäänmoisesta remontista vielä hölkäsen pöläystä.
Kaksi viikko sitten meille soitettiin ja kysyttiin, että olisiko vesiputkienvaihto ajankohtainen. Tulisivat mielellään ilmaiseksi arvioimaan, jos ei itsellä ole tietoa.
Kyllähän meillä tietoa oli. Sieltä sun täältä putket ja liittimet tirisivät ja falskasivat, lämminvesiboileri  puolivuosisataa vanha jne, jne.
Arvioija kävi toteamassa samat asiat ja niinpä tänään pöllähti putkimiehet paikalle ja meikäläiseltä hermot pihalle (ihan turhaan). Onneksi vaan kaksi päivää tarvitsee hermoilla (ihan turhaan). Niin ovat käteviä miehet.

Torstaina olimme katselemassa Joonathanin (ja monen muun abin) penkkariajelua Nikolainkaupungissa.
Seisoimme ylätorilla ja kuorma-autot ajelivat ohitse lavat täynnä kiljuvia ja iloisia abiturientteja pukeutuneena toinen toistaan mielikuvituksellisimpiin sotisopiin.
Kuten asiaan kuuluu, heittelivät he karkkeja pitkin ajoreittiä. Kaikki olivat varanneet parikiloa karkkia nokkaa päälle. Minäkin keräsin taskut täyteen ja mikä oli kerätessä, kun pääsin vaivattomasti kumartumaan. Kiitos litistyneen vatsakumpareen. Pari karkkia osui kipeästi keskelle otsaluutakin, mutta mitä tuosta. Pari karkkia suuhun ja kipu oli tipotiessään.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa pitämässä virsipiiriä palvelutalossa.
Mikrofooni reistaili hiukan. Kuten aina. Joka toinen sana ja sävel kuului kovaa ja joka toinen ei.
Mutta niinhän mikrofooneilla on tapana. Sille ei kukaan voi mitään. Ei, vaikka kuussakin on kuulemma käyty.
Urheasti me vaan reistailuista huolimatta lauloimme ja urheasti Magnus lausui myös runon.
Runon nimi oli "Silmälasit". Magnus kertoi, että se on ainoa runo, jonka hän osaa ulkoa.
Magnuksen esimerkistä innostuneena eräs kuulijakin halusi lausua runon:
-Oi muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi se viihdytti niin...
Kylmät väreet menivät selkäpiitäni pitkin. Lausuja oli 97-vuotias.
Tällaiset runo- ja lauluhetket antavat voimaa ja elämäniloa. Yhtäkään pointtia niistä 21:stä en taaskaan olisi allekirjoittanut, jos niistä silloin olisin tiennyt.

Tuossapa kuvia ystävyysrunoista, jotka taannoin kirjoitin ja jotka varmaan ovat olleet näillä huudeilla esillä ennenkin. Laitan ne kuitenkin siitäkin huolimatta näkösälle ja olihan viime viikolla ystävänpäiväkin.
Tähän lopetan ontuvan raporttini täältä Vähältänevalta. Olkaa siunatut!
T: Kaisa von Sönder-Rör
----------------------------------------------------------

Jesaja 1:18-19

-Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on,
sanoo Herra.
-Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,
ne tulevat valkeiksi kuin lumi.
Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,
ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa
Jos taivutatte mielenne kuulemaan minua,
te saatte syödä maan hyvyyttä.

Töt...töt...töt...töttörööööö! 

Iloinen torventöräytys heti näin alkuun. Sivustoni on saanut upouuden lukijan! 

Tervetuloa, Tikkuus, lukijoiden sankkaan joukkoon. Kahdeksaskymmenes olet, joka kirjautunut olet. On teitä muitakin toki näitä blogejani lukemassa. On, vaikka ette ole mihinkään kirjautuneetkaan. Teistä olen myös ikionnellinen. 

Ja myös teistä, jotka jaksavat kommenteerata tänne, vaikka en aina vastaakaan. 

Luen ällätikun kanssa aina joka ikisen ja iloitsen. 

Kiitos teille kaikille, jotka olette siellä ruudun toisella puolella. Olette tärkeitä ja arvokkaita. 

Mitä siitä tulisi, jos itselleni joutuisin vaan kirjoittamaan? Ei yhtään mitään!

Tämänkertaisen alun ensimmäinen kuva kertoo uudesta harrastuksestani: 

SAKSAN OPISKELUSTA.

Ostin Joonathanilta 8, hänelle tarpeettomaksi käynyttä saksan oppikirjaa. Charlesilta sain 3 kirjaa. 

Ne kun luen läpi, niin enköhän minä osaa muutakin änkyt...sanoa kuin, että ich liebe dich. 

Olen minä koulussa saksaa lukenut aiemminkin. Muutaman vuoden aikuisiällä lukiossakin. 

Jotakin sanoja muistuukin aika hyvin mieleen, kun olen selaillut kirjoja sieltä ja täältä.

Systemaattisesti olen lukenut ykköskirjasta nyt parisenkymmentä sivua (niistäkin puolet on kuvia).

Tätä menoa jos jatkan, niin olen lukenut kirjat läpi vuonna 2069. Olen silloin 123 vuotias.

Sanovat, että kieltenopiskelu estää muistisairautta ja dementoitumista. Samalla viisiin kuin ristisanatehtävien tekeminenkin kuulemma.

Minusta kielenopiskelu on kivempaa kuin ristisanatehtävien ratkominen (ja helpompaa). Ristisanatehtävät nostavat verenpainetta. (Tämä on oma diagnoosini).

Ristisanatehtävää ratkoessani ottaa nimittäin ihan hirveästi hermoihin, kun ei saa jotakin sanaa mahtumaan sille varattuun tilaan. Kirjainruutuja pitäisi, melkein aina, olla vähintäin yksi enemmän. Useasti kaksikin.

Niinpä aloitin systemaattisen saksanopiskelun ristisanatehtävien ratkomisien sijaan. 

Ans olla, saa sitten katsoa 123-vuotiaana, oliko apua? Onnistuinko pitämään muistin kirkkaana?

Pakko on jotakin alkaa tekemään asian, eli muistin, eteen.

Nimittäin, tässä päivänä muutamana löysin kahvikuppini (onneksi tyhjäksi juodun)) jääkaapista. Sanotaan, että ihminen alkaa panna tavaroita kummallisiin paikkoihin, kun hänellä alkaa muisti sassaroida. 

Charles muistutti tässä kohtaa minua myös karkkipussista, jonka olin työntänyt pakastelokeroon taannoin kaupasta tullessani. 

Siitä karkkipussista en olisi niinkään huolissani, koska ne näyttävät kiireen keskellä maissi&herne-pakastevihannespussukoilta. Niitä olin myös ostanut ja asianmukaisesti pakastimeen viskellyt. Lohdutti myös  muisto työajoiltani. 

Asiakas kertoi laittaneensa lompakkonsa pakastimeen jauhelihanyssäkän kanssa. Lompakko oli löytynyt vasta sitten, kun jauhelihaa oli tarvittu ruuan laittoon. Hän ole ehtinyt kuolettaa pankkikorttinsakin siinä hötäkässä.

Magnus lohdutti minua muistamattomuudestani ja tavaroiden outoihin paikkoihin tukkimisistani sanomalla, jotta soot niin muis maalimois koko aijan. Sumpitää miättiä uutta runua ja minkälaasia korttia sumpitääs piirtää ja niin erelleen...

Se kyllä lohdutti, mutta...olen ollut elämäni aika paljon muissa maailmoissa ja siitä huolimatta pannut tavarat oikeisiin paikkoihin. Likaiset astiat tiskikoneeseen. En jääkaappiin.

Eli näistä edellä kertomistani syistä olen alkanut saksankielen opiskelun. HELLO! MEIN NAME IST KAISA UND ICH KOMME AUS HÄLÄVÄNMUTKA!

Toinen alussa oleva kuva on minusta, kun olen Palosaaren kirkossa lausumassa omitekemiäni runoja. Kuvassa heilutan runokirjaani ja pidän varmasti myös samalla myyntipuhetta.

Kuva ei ole ihan tuore. Viime lauantaina olisi saanut näpsäistyä färskimmän. Olimme nimittäin Magnuksen kanssa tuossa samassa kirkossa pyydettyinä esiintyjinä (!)

Magnuksella oli puhe ja minulla runoja.  Kotimatkalla Magnus sanoi minulle:

-Solit, kuule, ihan kakskymppisen näköönen siälä pöntöös. Tuumasin vaan ittekseni, jotta toiset ei vaa vanhene ollenkaa!

Olipa kauniisti sanottu melkein 73-vuotiaasta vaimosta! 

Ajattelin kyllä, että nyt ei Magnus enää näe niiden vaaleanpunaistenkaan sydänsilmälasiensa takaa enää kunnolla. Viittäkymmentäkolmea vuotta nuoremmalta näyttäminen tuskin on mahdollista. Ainakaan kovin kirkkaalla valaistuksella.

Oli, tai ei, olin hyvin otettu noista sanoista. Magnus on aina osannut vaimonkehumisen jalon taidon.

Tiistain kohdalle oli kalenteriin kirjattu ylös kolme eri menoa. Äänitys klo 11, virsien laulamista Anna-Maijan tykönä klo 12 ja KD:n piirihallitusken kokous Östermyrassa klo 18.

Muut päivät sitten ammottavatkin vitivalkoisina.

Jännää, että joskus sattuu samalle päivälle useampi meno ja vielä jännempää, että niihin kaikkiin pääsee menemään. Tämä tiistai oli sellainen.

Äänitys radio Deihin meni vanhalla rutiinilla ja kärinöillä. Tänään ohjelma tuli ulos. Ainakin kaksi kuuntelijaa ohjelmalla oli. (Minä ja Magnus).

Östermyrassa olimme Raijan ja Pentin kanssa hyvissä ajoin. Jopa niin hyvissä, että ehdin käymään perillä Ässässä. Aioin ostaa Runebergin torttuja kotiin vietäväksi, koska oli Runebergin päiväkin.

Löysin heposti Runebergintorttu hyllyn, vaikka oli vieras kauppa kyseessä.

Hylly ammotti tyhjyyttään. Naama valkoisena kuiskasin ohikulkevalle naiselle. että Runebergin tortut ovat loppuneet. Ei ensimmäistäkään missään!

Nainen hymyili surumielisesti ja sanoi: -Minä en onneksi aikonut niitä ostaakaan.

Myyjältä vielä epäuskoisena kysyin, että ovatko tortut tosiaan päässeet tekemään välipään?

-Ne loppuivat jo aamupäivällä, sanoi myyjätär iloisesti.

No joo! Onneksi kokoukseen oli joku tuonut pistaasipähkinäpussin. 

Niitä minä söin niin paljon, että toiset eivät saaneet niistä montaakaan. Pistaasipähkinät ovat sikahyviä, mutta...hyvin olisi vielä lasehtinut pari runekreenintorttuakin.

Torttujen ja pähkinöiden syömisestä puheenollen muistui mieleeni, että olen nyt laihtunut KUUSI kiloa! Tahti on ehkä hidas, mutta tällä ikää ei saa hosua. 

Jos oikein hosuu laihduttamisen kanssa, niin voi olla, että aviomies ei kovin usein kaksikymppiseksi tituleeraa. Ainakaan päivänvalolla. Helposti krussahtaa joka paikasta, jos äkkiä laihduttaa.

Taidekerhossa puhuttiin tänään taiteesta ja musiikista.

Viimekerralla puhuimme lehmien lypsämisestä. Masa-Etias-opettaja  arveli, että lehmien pitää olla koko ajan tiineenä, että ne lypsävät.. 

Sanoin, että eikös sitä ihmiseltäkin tule maitoa vasta sitten, kun on synnyttänyt? Tulimme siihen tulokseen, että näinkin asia on.

Magnus meinaili kotona, kun kerroin asiasta, että nykyajan lehmät on jalostettu lypsämään. 

Jotenkin sekin tuntui oudolta, enkä kyllä hetihätää asiaa allekirjoita. Magnus on maatalon poika, että luulisi hänen tietävän, mutta...

Tuli sitä maitoa nyt kuinka hyvänsä, niin hyvää se on. Ei montaakaan päivää sitten, kun taas yritettiin somessa todistaa, kuinka vaarallista tuo valkoinen nektari on.

Sehän ei pidä alkuunsakaan kutiansa.

Minä pidin parin vuoden paussin maidonjuomisessa. Sen seurauksena kynnet halkeilivat ja olivat kuin silkkipaperia. Nyt olen juonut kaksi mukillista päivittäin ja kynsilläni pääsisi puuhun, jos muuten vaan jaksaisi kiivetä.

Ikinä en lopeta maidonjuontia. Sitä pitää tuoda minulle vellitaloonkin, jos siellä se ei ole ruokalistalla.

T: Kaisa Mjölkbröst-Wellihouse

-----------------------------------------------------

Psalmi 27:1

Daavidin psalmi.

Herra on minun valoni ja turvani,

ketä minä pelkäisin?

Herra on minun elämäni turva,

ketä siis säikkyisin?

Takapihalle, Vilpolan eteen, on talven tuiverruksessa muodostunut erikoinen pysti. Se on noin kahdenmetrin korkuinen. Magnus rämpi hangessa ottamaan minulle siitä kuvan.
-Sinet sinne pääsis kaakertohon.
Voi olla, että en pääsisi, mutta aion kyllä koettaa. Onhan tuo nyt niin eriskummallisen näköinen taideteos, että pakko nähdä livenäkin.
Magnus on muutenkin, paitsi tuonne takapihalle menoa, harrastanut hiljakkoin keksimäämme uutta urheilulajia nimeltään umpihankirämmintä.
Ei siis kumma, että hän niin helposti pääsi takapihalle, vaikka lunta oli "melekeen napahan saakka".
Minulla umpihankirämmintä jäi yhteen kertaan. Ainakin toistaiseksi.
Mutta ei hätää. Keksin nimittäin ihka uuden sisäurheilulajin:
Vintinrappusten ylös&alas-kavunta.
Rappuaskelmia on kuusitoista. Eli, kun konkoan ne kymmenen kertaa edes takaisin, niin siitä tulee melkoinen suoritus.
Eikä siinä kaikki. Ylätasanteella odottaa kuudenkilon oranssinen kahvakuula!
Sitä heilutan edestakaisin kymmenen kertaa aina, kun olen suorituksessani ylätasannekohdassa.
Varsin tehokas laji tämä uusi keksintö. Muutaman päivän treenin jälkeen paksut nilkka-ja säärilihakseni eivät vain näy, vaan myös tuntuvat.
Magnuksen piti hieroa niitä aikamoisen tovin, että pääsin ottamaan ontumatta ja klinkkaamatta tavallisia askeleita permannolla (saatikka portaikossa).
Uskon, että kehittämäni urheilulaji kyllä tulee toimimaan ja vaikuttamaan, jahka muhkea säärilihaksistoni tottuu ja tokenee uuteen höykytykseen.

Toinen kuva on joulun alla paikallislehdessä olleesta jutusta, joka oli tehty minusta ja korttipiirrosharrastuksestani.
En muista pätkääkään onko kuva jo ollut täällä, mutta itseni tuntien uskallan aika varmasti sanoa, että kyllä on. On aina hauskaa retostella ja briljeerata tekemisillään, joten aina kannattaa laittaa kuvia niistä, vaikka ei olisi varma, onko jo ollut.
Sitä paitsi kuka tietää, etteikö blogia lukisi myös joku uusikin lukija niiden seitsemänkymmenenkahdeksan lisäksi? Eli se seitsemäskymmenesyhdeksäs, joka ei vielä ole kirjautunut valikkoon.
On mukavaa tietää, että on lukijoita.
Luin juuri eräästä bloggaajasta, joka kertoi, että hänellä voi joku kuukausi (vai oliko se, hyvät ihmiset, peräti joka VIIKKO?) olla kuusikymmentätuhatta lukijaa. KUUSIKYMMENTÄTUHATTA?
Minä en varmaan kestäisi niin monen lukijan painetta. Koko ajan pelkäisin, että niistä kuudestakymmenestätuhannesta muutama kymmenentuhatta lakkaa seuraamasta sivustoani.
Eikä aikaakaan, kun saisi tietysti ruveta kangottaan, että luku pienenisi taas muutamalla tuhannella jne. Mistä sitä koko ajan repisi jtain, joka kiinnostaisi kuuttakymmentätuhatta lukijaa? Ei mistään!Minun blogiani lukee 78 ihmistä. Enempikin. Voi olla jopa kaksisataa/viikko!
Rakkaita terveisiä kaikille ja kiitos runsaista, leukaa nostattavista kehuista, joita tuon tuostakin saan kuulla ja tuta.
Kehut innostavat kirjoittamaan, vaikka kalenteri ammottaisi tyhjyyttään ja mitään ei tapahtuisi, eikä sattuisi, josta jutunjuurta repisi.
Eräs lukijani kyllä kerran sanoi, luettuaan sepustukseni, että kannattaa olla kirjoittamatta mitään, jos ei ole mitään sanottavaa. Noh, tottahan sekin toki on.

Viime viikko oli taas kalenterin mukaan hiljainen ja sees (eli lukijan ohjetta, jos noudattais, pitäisi olla hiljaa ja kirjoittamatta sanan palaakaan).
Oli tietysti hyväkin, että ei tarvinnut paukkupakkasella mihinkään mennä. Sai istua toppatuolissa, lukea ja miettiä syntyjä syviä. Kirjoittelin pieniä runonpätkiä Faceen ja tiedostoon muistiin.
Tulen tarvitsemaan monta pientä ja vähän suurempiakin värssyjä tässä lähiaikoina.
Tiedossa on Naisten päiviä, syntymäpäiviä, äänittämisiä ja sen semmoisia. Iloisia juttuja.
Ihmettelen sangen suuresti tätä runoilijan tointa. Minä, joka olen yhtä runollinen kuin lehmän käyntikortti pellonpientareella, runoja rustailemassa. Proosallisempaa ihmistä kuin minä saa tikulla kaivella (etsiä).
Ehkäpä siitä syystä olen mieltynyt proosarunouteen. Hyvin harvoin kirjoitan arvoituksellisen runollisesti. Jos koskaan.
Voisin oikeastaan tässä ihan vaan kokeeksi yrittää jotain arvoituksellisen runollista:

Päiv iltaan ennättäynyt onpi.
Käen kukunta, ah lehdon hämys soipi.
Uinuu uunilintu pesässänsä siipens alla koipi....

Ei, kyllä on paras pysyä lestissään, eli proosarunossa.
Ja lestissä pitää pysyä tässä bloggaamisessakin. Nimittäin, jos tahtoo, että te kaikki 150 pysytte huudeilla.
Sunnuntaina ajelimme kirkkoon, vaikka ilma oli, mitä oli.
Ilman kanssa olisi vielä pärjännytkin, jos olisi nähnyt, missä tie menee ja auton ikkunaan ei olisi muodostunut jääkerrosta ajaessa.
Lunta pyrytti kuin lapsuudessa. Lapsuudessa pyrytti aina.
Lunta oli kaulaan asti ja pakkasta aina vähintäinkin kolmekymmentä graaderia.
Lapsuudessani ei ollut toppavaatteita, eikä kerrospukeutumisista puhuttu halaistua sanaa.
Sukat ylettyivät vain puolireiteen ja ne pysyivät sukkanauhoilla jotenkuten edes siinä puolireidessä. Hangessa kun kahlattiin, niin lumi ja pakkanen nipisteli paljaita paikkoja ja...
Jaa, mutta mitäs minä valitan?  Nykyäänhän kuljetaan nilkat paljaina vapaaehtoisesti.
Lapsuudessani päässä pidettiin pipoja, mutta toisin kuin nykyään, ne riisuttiin pois, kun tultiin sisälle.
Niin se maailma muuttuu. Joskus hyvään suuntaan, mutta joskus pieleen.

Selvisimme kuin selvisimmekin kirkosta kotiin, vaikka melkein käsikopelolla jouduttiin reitti ajamaan.
Sunnuntaina iltapäivällä lähdimme Nikolainkaupunkiin. Täytyy sanoa, että emme olisi lähteneet (johtuen hurjasta kelistä), ellei velvollisuus olisi kutsunut. Kaffinkeittovelvollisuus. Seuroissa. Huutoniemen kirkossa.
Minä en kahvia keittänyt. Vein vain pöönit, mutta kaikennäköistä tehtävää kahvitusvuorossa löytyy.
Tärkeää tehtävää. Siksi siitä ei voi olla pois, vaikka sataisi ämmiä äkehet perässä, kuten sattuva sanonta näillä main kuuluu.
Illalla kotiin ajellessa ilma oli tyyntynyt ja yleisiä teitäkin oli aurailtu paikkapaikoin hyvinkin.
Letkutie oli aurattu erikoisen hyvin. Kuten aina. Kiitos naapurin, jolla on taito ja konehet ja pälehet.
T: Kaisa Snömaskin-Päle
------------------------------------------------

Hoosean kirja 14:3

Kääntykää Herran puoleen,
huulillanne vilpittömät sanat,
sanokaa hänelle:
-Anna kaikki meidän syntimme anteeksi
ja ota vastaan paras lahjamme:
me tuomme sinulle uhriksi rukouksemme,
huultemme hedelmän.