maanantai 20. marraskuuta 2017


Kuvia lauantaisesta kirpparisessiosta Botnia-hallissa.
Lähdimme auto kattoon saakka lastattuna Hälvältä puoli seitsemän pintaan, eli niiden paljonpuhuttujen sianruppujen aikaan. Joku, joka todella tietää näistä sianrupuista jotakin, sanoi kyllä joskus, että jos niiden ruppujen  aikohin johonkin lähtee, pitäisi olla 4:n aikaan aamuyöstä asialla.
Noh, joka tapauksessa aikaisin piti nousta ja lähteä, koska minulla kestää herääminen aina mahdottoman kauan. Aina vaan kauemmin, mitä enempi vuosilustoja kertyy ympärille.
Joka aamuisen veden lutkuttamisen jätin suosiolla väliin, koska silloin minun olisi pitänyt todella herätä jo 4:n aikaan. En millään saa lyhyessä ajassa kurkusta kulautettua ylettömiä määriä vettä. (Yletön määrä: 6,5dl).
Ilman juomisia tarvitsi könytä alakertaan vasta viideltä. 
Ihme ja kumma olin aika pirteä, vaikka kello oli vasta viis. Puhelin jopa hiukan niitä näitäkin ja vastasin auliisti ja ystävällisesti Magnuksen kysymyksiin, vaikka yleensä olen äkäinen kuin marjaiskarhu. Se johtui siitä, että olin mennyt aikaisin nukkumaan. Minun on pakko nukkua 8 tuntia vuorokaudessa. Muuten minua ei katsele, eikä kuuntele kukaan (itsekään). 

Hyvissä ajoissa ensimmäisten joukossa (kuten aina ja joka paikassa) olimme perillä Botnia- hallin lastauspäässä.
Niska/selkä ja kädet vääränä kannoimme kaikki tykötarpeet ja myytävät tavarat autolta juoksurataa pitkin paikalle numero 8 (åtta).
Niska/selkä ja kädet vääränä kannoimme kaikki tykötarpeet ja melkein kaikki myytävät illan tullen takaisin juoksurataa pitkin autolle. 
Koko lauantai siinä meni ja osan sunnuntaitakin. Osan sunnuntaita siksi, että niskaa, selkää ja käsiä kolotti tavaroiden kantaminen ja ylenpalttinen puurtaminen. 
Niska/selkä ja kädet ovat stabiilissa asennossa meikäläisellä kaiket päivät ja jos ja kun hiukankin haiskahtaa liikunnalta ja työnteolta, menee kauan, että saa tropattua krupin taas liikkumattomaksi ja säryttömäksi.
Tehty työ oli aika lailla epätasapainossa, mitä ansion ja voiton suuruuteen tuli, mutta tulipahan kokeiltua. Nyt tiedän, että sanonta TYHJÄN SAA TEKEMÄTTÄKIN- sanonta pitää tismalleen kutinsa. Samaan tulokseen tuli vieruspaikankin kauppias. Joitakuita muitakin myyjiä haastattelimme ja he taas olivat ihan tyytyväisiä kaupantekoonsa ynnä saamisiinsa. Se oli hyvä se ja mukava kuulla.
Jos joskus vielä innostumme kyseiselle hallille menemään, niin hankimme taatusti sellaiset piskuiset kaksipyöräiset työntökärryt, jollaiset kaikilla muilla näkyi olevan ja jollaisia me saimme eräältä, niihin tyytyväisiin kuuluvalta myyjältä loppuhötäkässä lainata. Niska/selkä ja kädet säästyvät paljolta, kun omistaa sellaiset kärryt. 
Magnus suunnitteli koppuloivansa äitinsä vanhasta pyörällisistä ostoskassista sellaiset kärryt.
Voi olla, että onnistuu, mutta voi hyvin olla, että ei.

Kalenterini aukeama viimeviikon kohdalla on aika valkoinen. Silti menoja on toki ollut.
Tiistain päällä on kokeiltu kuulakärkikynää, toimiiko? Keskiviikon kohdalla on kaksi merkintää. 
Toisen niistä toteutin, eli lähdin aamupäivällä Vaasaa kohti. Perille saavuttuani yritin etsiä entistä Vaasan Puhelimen telehvoonikonttuuria, mutta tietäähän sen, että ei sellaista enää löytynyt. Hajuakaan.
Firman nimet, paikat ja  puhelimet ovat ajan saatissa muuttuneet niin, että ihmeellisempää olisi ollut, jos olisi konttuuri löytynyt. Aikani mennyttä aikaa ja paikkaa etsittyäni ja  Saabilla sinne sun tänne kruisailtuani, luovutin. Pitäköön tunkkinsa!
Menin tervehtimään Ansaa ja Aija-Kanitaa.
Kello 18.00 alkoi Vanhan Vaasan pappilassa naisten ilta ja päätin ysin tein mennä myös sinne, kun kerran kaupungissa olin. Naistenilloista ei koskaan hullumpana pois lähde.

Sunnuntainakin menin naisten iltaan. Oikeammin sanottuna Naisten kesken iltapäivään. Tällä kertaa Vähäänkyröön.
Minulla oli, paitsi tietenkin runoja lausuttavanani, niin myös puheentapainen puhuttavanani.
Ihme ja kumma selvisin kaikesta kutakuinkin ilman jännitystä ja kielen kuivumista.
Hyvin meni sekä runot, että puhe. Tai puhe oli oikeammin kirje. Kirje, jonka eräs nainen, nimeltä Tabita, oli kirjoittanut ystävättärelleen. Kirje on tietenkin minun kirjoittamani. Kuvittelen olevani Tabita ja miltä tuntuu, kun herätetään kuolleista. 
Onnistuin varmasti hyvin, koska eräs nainen sanoi, että hänen tekisi melkein mielensä vastata sille Tabitalle. :D

Naisten kesken illasta porhalsin Isoonkyröön Sohvakirkkoon. Paitsi Sohvakirkossa, olin ollut jo aamulla jumalanpalveluksessa ko. kirkossa.
Joku voi kysyä, että eikö moinen kirkossa ravaaminen lähentele jo hulluutta? Vastaus on, että ei, koska kirkosta ei koskaan tule hullumpana pois kuin sinne mennessä.

Tänään oli tietenkin taas maanantaiseen tapaan piirustuskurssi. Sain piirrettyä rippikortin valmiiksi ja aloitin kettukortin taiteilemista.
Sillä aikaa, kun minä ja Charles taiteilimme kurssilla, oli Magnus keittänyt riisipuuroa.
Puuro oli niin tupunttia, että sitä ei meinannut saada lautaselle kattilasta ilman talttaa ja vasaraa.
Jaa, että eikö Magnus osaa keittää riisipuuroa? Osaa, mutta minä en osannut mitata oikeaa määrää riisiä.
T: Kaisa Riisputing-Talttanen
--------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:24-31

Jumala sanoi: "Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja,
kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit"
ja niin tapahtui.
Jumala teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet,
kaikki eläinten lajit.
Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme
ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata, ja kaikkia pikkueläimiä,
joita maan päällä liikkuu.
Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi,
mieheksi ja naiseksi hän heidät loi.
Jumala siunasi heidät ja sanoi heille:
"Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.
Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.
Jumala sanoi vielä:
"Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on
ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät.
Olkoot ne teidän ravintonanne.
Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu,
minä annan ravinnoksi vihreät kasvit".
Niin tapahtui.
Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.



maanantai 13. marraskuuta 2017


Alemmassa kuvassa on muutama kesä takaperin kuvaamani pisin näkemäni kasiainen ikinä.
Pituudesta saa hiukan kuusaa, kun miettii, että osin ruohoa läpikasvava toinen kynnysmattomme on noin 45 cm. Itse laskeskelin, että maski olisi ollut melkein yhtä pitkä, jos sitä olisi hiukan venyttänyt molemmista päistä suuntaansa. No, en minä sellaista missään tapauksessa olisi tehnnyt. Kuha ihailin ja ihmettelin niskavillat pystyssä.

Ylempi kuva on uusista kuulokojerasioistani. Kuva tuli vahingossa tähän. En olisi tahtonut, koska se on jo monasti esillä ollut. En sitä kumminkaan alkanut poistelemaankaan ja ainahan voi olla joku uusi ja ennennäkemätön lukijakin asialla.
Jo häntäkin silmälläpitäen kerron, että uudet kuulokojeeni ovat mahdottoman hyvät ja tehokkaat.
Aina, kun laitan ne nuppineulankokoiset...ei, vaan puoliskan nuppineulankokoiset mikrofoonit korviini, niin äänimaailma kirkastuu.
Nämä kuulokojeet ovat, paitsi, että niitä on kaksi edellisen yhden sijaan, niin siitäkin syystä kivat, että patterien tehot lähenevät loppuaan, ne eivät plimpluttele koko ajan. Ei, vaan niistä kuuluu silloin tällöin, eli joka viides minuutti hitaasti ja selkokielellä:
pattereiffa heikko voimakkkkuuuf...
Edellisen yksikorvaisen kulokojeen plimplutus oli omiaan tekemään hulluksi. Mielestäni kuulokojeissa ei tarvittaisi enempää plimplutusta kuin selkokieli-ilmoitustakaan.
Kuulija ymmärtää kyllä, että jotakin on pielessä ja loppunut, jos ihmiset näyttävät vain aukovan suutaan ilman äännähdystäkään.
Taas tuli hiukan liioiteltua. Ei minulla nyt NIIN huono kuulo ole, mutta että ymmärtäisitte, mitä tarkoitan ja olen mieltä plimplutteluista ja selkokielistä.
Eilen olin ostamassa uusia pattereita eräässä suuressa tavaratalossa, koska kojeeni oli asiasta jo jokusen kerran infonnut.
Marketti oli jopa niin suuri, että siihen mahtuisi 50-100 sellaista pikku lähikauppaa, jossa useimmat ja enimmät ostokseni aina teen.
Suuret ostarit on siitä mukavia, että etsiessä sitä pientä tarvitsemaansa ostosta, saa aikamoisen lenkin samalla kärpäseniskulla.
Eilistä lenkkiä tehdessäni sattui myyjätärneito olemaan siinä varrella ja kysäisin, että missäköhän mahtaa kuulokojepatterihylly sijaita?
-Tuolla! vastasi myyjätär iloisesti ja ositti johonkin suuntaan. Käännyimme johonkin,  mutta lenkkeiltyämme aika pitkästi, emme löytäneet mitään pattereihin haiskahtavaakaan.
Sen sijaan löysin ihania joulukuusenkoristeita. Ostin kaksi truutullista kullalta siftaavia joulupalloja ja myös kullalta siftaavan latvatähden. 
Olen jo suunnitellut joulua ja aikomuksenani on katkaista 51-vuotta kestänyt joulukuusen punapallokausi. Ripustan joulukuuseemme vain kullanvärisiä palloja, jahka sen kuusen kuun vaihteessa (1.12 2017) keskikamariin pystytän.
Kuusenpalloputkilot kainalossa aloitin taas niiden patterien metsästyksen.
Ei kun uudestaan kysymään uudelta myyjättäreltä:
-Missä te piilottel...öh...pidätte pattereita? Kuulokojeen pattereita?
-MITÄ? sanoin minä, kun myyjätär vastasi.
-Tuosta kulmasta käännytte tuonne ja siitä ensimmäisestä välistä vasemmalle! toisti myyjätär kuuluvasti.
-Meille neuvottiin ihan eri suunta äsken, ihmettelin minä yhtä kuuluvasti.
-Se johtuu siitä, että pattereita on monessa eri paikassa, selitti myyjätär kovalla äänellä, mutta ystävällisesti.
Löytyihän se patterihylly lopuksi jostain suunnasta monine eri patterivaihtoehtoineen. Valitsin oikeat (jotka kotona osoittautuvat vääriksi).
 
Kaupasta ulostultuamme ja autoon sulloutuessamme muistin, että minähän muutin 51-vuotisen tradition jo viime vuonna. Minullahan on eteisen yläkaapissa odottamassa ripustamista säkillinen kultapalloja! Noh, kultapalloja ei kuusessa voi ikinä olla liikaa.
Taas  kerran ihmettelin muistiani. KUN se kerran pelaa, niin eikö se voisi tehdä sitä ajoissa? Esimerkiksi ennen kassoille tuloa, kuten tässä tapauksessa olisi ollut tarpeen?
Onneksi yksi kultapalloja sisältänyt pötkö maksoi vain 2,90, joten kovin paljon ei persnettoa päässyt syntymään.

Viikolla minulla oli suuri ilo saada olla syntymäkaupunkini kauneimmassa ja ihanimmassa kirkossa lukemassa runojani. Aamupiirissä. Paikalle oli kokoontunut runsaasti naisia. Pienen todistuksenpoikasenkin sain töksäyttää siinä runojen välissä.
Joskus Vaasassa asuissamme kävin minäkin tässä samaisessa aamupiirissä, mutta silloin en vielä tiennyt sisälläni virtaavasta runosuonesta hölkäsen pöläystä.
Koska kyseessä oli aamupiiri ja minulla oli tapaaminen kyseisen ihastuttavan kirkon ihastuttavan suntion kanssa ennen alkamista, niin lähdin ajelemaan hyvissä ajoin ennen ensimmäisten sianruppujen loppua.
Siinä kaikessa rauhassa ajellessani  ja jotain virttä laulaissani, huomasin yht´äkkiä auton kojepellillä, ihan nokkani edessä, suurimman rimppakinttuisen hämähäkin, minkä ikinä nähnyt olen.
Sen keskiosakin, mihinkä ne rimppakintut kiinnittyvät, oli taatusti viinirypäleen kokoinen.
Huitaisin rypälettä kädelläni ja yritin samalla hiukan liiskata sitä niin, ettei nyt ihan kuolisi, mutta voisi ainakin pahoin.
Äkkiä huomasin olevani vastaantulevien kaistalla. Vastaantulevia ei onneksi ollut. Näköpiirissäkään. Huomasin, että minulla ei ole pätkääkään hermoja. Niitä pitäisi kyllä löytyä ja varsinkin autolla ajaessa. Olisi pitänyt muistaa, että kyseessä ei ole tarantella, tai edes ampiainen, joka moisesta huitaisusta olisi tosauttanut ihan varmasti.
Seuraavalla  kerralla, aion pysyä rauhallisena ja turtahermoisena. Vaikkahan mimmonen ötökkä heiluttelisi viiksiään nokkani edessä.
Tosin aion tehdä tupatarkastuksen ennen kuin hyppään koslaan ollenkaan.

Lauantaina olimme Ylipään Nuorisoseuralla markkinoilla. Myyskentelimme Kaisan Kortteja ja tauluja. Runokirjojakin oli tarjolla.
Markkinatouhu on aika kaukana minun mukavuusalueestani (minun mukavuusalueeni: yksin vinttipöksässä piirtelemässä, värittelemässä ja kuuntelemassa radiosta virsiä, tai jotain muuta vastaavaa musiikkia).
Hiukan helpotti, kun viereisessä pöydässä oli tuttu myyjä. Hänet olen tottunut näkemään ihan eri ympyröissä.
Ostin vieruspöydästä ihanat korvakorut. Sellaiset peukalonpäänkokoiset tärkätyt minipitsiliinat. Ruskeat. Minulla on tiikeritanttu, jonka värimaailmaan  nuo liinaset sopivat tismalleen.
Eilen, kun tyttäremme tuli pesueensa kanssa Isänpäivää viettämään, näin hänen kaulassaan huivin, joka sopi vieläkin paremmin liinasten väriin kuin tiikeritanttu.
-Tarvitsisin juuri tuon värisen huivin, sanoin Catherinelle. -Olen ostanut ihanat korvalliset markkinoilta (hakee korvalliset esille ihailtaviksi) ja ne sopivat huivisi väriin prikulleen!
-Saat tämän! sanoi Catherine ja sieppasi huivin kaulastaan. Catherine on juuri tuollainen. Vaikka paita päältä, jos vaan äitillensä sopisi.
Tulinko iloiseksi!? Tämä, jos mikä on sitä paljon peräänkuulutettua tasa-arvoa. Äitikin saa lahjoja Isänpäivänä!

Seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, menimme jälleen sinne Vaasan kauneimpaan ja söpöimpään kirkkoon. Minulla oli ilo ja kunnia lausua muutama runo omikirjoittamastani runokirjasta ja tarkastella lähettäjänä omaa katsantakantaani lähetteihin yms.
Lähetti on siis lähetystyöntekijä. Hän vie evankeliumia ja tietoja&taitoja ulkomaille.
Lähettäjä on sitten vuorostaan sellainen, joka tekee lähetin lähtemisen ulkomaille mahdolliseksi rukoilemalla ja antamalla varoja lähetystyöhön.
Tämä käyköön selityksenä näin tavallisia sanoja käyttäen, jos joku miljuunista lukijoista ei sattuisi tietämään, mikä on lähetti ja kummonen on lähettäjä.

Kirjoitin kaiken sanottavani läheteistä&lähettäjistä  paperille.
Niin olen joutunut tekemään aina, kun on jotakin sanottavaa saanut sanoa.
Kovasti kyllä haikailen ns. vapaan sanan perään ja vihreänä kateudesta kuuntelen heittiä, jotka ilman minkäänmoista merkintää ja paperia puhuvat sujuvasti, ymmärrettävästi, mielenkiintoisesti ja totuudenmukaisesti asioista. Senkaltaisia puhujia voisi kuunnella vaikka viikon syömättä, kuten  puhkikulunut sanonta kuuluu.

Tässäpä kaikki olennainen männäviikolta.
Projekteistansa, jos jotakin mainaisisi, niin kielenpesu on jatkunut hyvin. Mielestäni jopa jo 
kuukauden. Kuukauden päästähän viimeistään piti olla havaittavissa kaikki muutokset parempaan. Minä en kyllä tosin ole havainnut mitään.
Oksennus on vieläkin tullakseen joka kerta, kielen pinta on yhtä möhnäinen kuin se aina ollut on. Kielilötkäreeni pinnalla olen havainnut myös kamalan pituussuuntaisen "repeämän".
"Repeämä" on varmaan ollut kielessäni koko sen olemassaolon ajan, eli runsaat 70 vuotta.
Nyt vaan olen sen huomannut, koska joka ilta tuijotan suuhuni nähdäkseni onko muutosta, vai eikö.

Vedenlutkutusprojekti sujuu hyvin.

6.5 dl kädenlämpöistä vettä kitusiin heti, kun saa silmänsä auki, toimii ja on tuottanut tulostakin. En vain kuolemaksenikaan muista, mitä kaikkea hyvää juominen saa aikaan.
Yksi huone per päivä-siivousprojekti ei ole onnistunut toivotulla tavalla. Ei sinne päinkään, eikä ollenkaan. MAGNUKSEN piti siivota torstaina isänpäivää varten.
Ajattelen kyllä ottaa projektin uudelleen käyttöön Joulua silmälläpitäen. 
Projekti tulee onnistumaan onnistuu 110%:sti. Joulu on aina innostanut minua. Kaikilla sektoreilla. Jopa siivous-sellaisella.
T: Kaisa Allasektor-Mohnänder
-----------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:20-23

Jumala sanoi: "Viliskööt vedet eläviä olentoja 
ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.
Niin Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät,
sekä kaikki siivekkäiden lajit.
Jumala näki, että niin on hyvä.
Hän siunasi ne sanoen: " Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää meren vedet 
ja linnut lisääntykööt maan päällä".
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.

maanantai 6. marraskuuta 2017


Mhvv:n pakolliset alkukuvat tässä taas alkuun.
Ylempi kuva kotikolomme viime vappuisesta räyhäkkäästä koristelusta ja alempi Magnuksen panoksesta rukoushuone Rauhan kökkätalkoissa. (Kuva ei ole lavastettu). (Traktori ei ole Magnuksen). (Taustalla siintävä Saabi on minun).

No niin! Alan viikon pärvöttämisen eilisestä, koska se on jokseenkin vielä hyvässä muistissa ja eilisen mittaan myös tapahtui aikamoisesti kaikkea.
Eilen (tai oikeastaan jo edellisenä iltana animyöhään, aloitin jälleen uuden projektin.EYVFS-projektin. (Ei yhtäkään vilkaisua Faceen sunnuntaisin).
Projekti sujui hyvin. En Magnukseltakaan kysynyt kertaakaan, onko sivuillani vilissyt valtavasti peukaloita.
Tänään päätin lopettaa projektin ja aloittaa sen sijaan EYVFL-projektin, eli ei yhtäkään vilkaisua Faceen lauantaisin. Syy moiseen projektiailahtelevaisuuteen johtuu siitä, että joskus sunnuntaisin on pakko laittaa sivuille mainoksia. Esimerkiksi kutsuja Naisten kesken iltapäiviin sun muihin ja
sehän olisi EYVFS-projektin aikana mahdotonta. Sen sijaan lauantai, jolloin en yleensä ole missään, eikä missään tapahdu yhtään mitään,  sopii projektipäiväksi mainiosti. Eli eläköön EYVFL-projekti! Ja kuolkoon, jos niin hyväksi näen.
Joku voi nyt ehkä mielessään kysellä, että entäs kuinkas surk..hyvin ne muut projektini tällä haavaa toteutuvatten?
Vastaus: Vaihtelevasti. Esimerkiksi yksi huone/päivä iivousprojekti on ollut huolestuttavan pitkään jäissä.  Vesiprojekti lorisee hyvin ja...mitäs muita projekteja minulla olikaan?

Eilen lähdimme 1/2 10 kirkkoon tapamme mukaan. Tosin hiukan haikealla mielellä tällä kertaa. 
Haikealla siksi, että kirkonmenojen jälkeen olisi seurakuntatalolla ollut tarjolla ohrapuuroa!
-Mitäs haikeaa siinä on? saattaa joku ja ihan aiheellisestikin, kysyä.
Ei mitään, päinvastoin, mutta minä tiesin, että en voi seurakuntatalolle sitä mennä syömään!
Kaikki johtuu SISÄISESTI pienentyneestä vatsamuhkurastani.
Ulkoisesti muhkurat valitettavasti ovat ennallaan. Luulisi, kun niitä katsoo, että kaksi napollista ohrapuuroa ei tuntuisi yhtään missään. Päinvastoin näyttäisi, että napollisia hupenee tämän tästä ja tuon tuosta.
Vaan minäpä sanon, että niinhän sitä luulis ja että kyllä tuntuu.
Meillä oli ystäväperheiden kanssa tärskyt pitseriaan kello 14.00 su ip. ja jos olisin puurollenapollisille kirkonmenojen jälkeen prängännyt, en olisi voinut pitseriassa syödä kuin ehkä yhden sipulirenkaan ja mahdollisesti yksi oliivi sen keskellä.
Joku teistä miljoonasta lukijastani varmaan muistaa, kuinka olen valittanut sisusklasujeni kutistumista? Siitä näkymättömästä kutistumisesta juohtuu paljon, mitä syömisien määriin tulee. Ehkä syömisien lukumääriin olisi syytä myös takertua, että vaikutus ylettyisi ulkoklasuihinkin?  Mene ja tiedä.

Yhdenpintaan lähdimme sitten köröttelemään kohti erään lähikaupungin lähipitseriaa.
Alkujärjestelyistä johtuen pystyin syömään neljä kapoista pitsansiivua, kaksi sipulirengasta, arviolta kuusi (sex) oliivia ja aika monta kanan siipispankkaa.
Jälkimmäiset syötävät, eli kanan pikkuruiset siivekkeet, olivat ihanan tummia ja suloisen rapeita.
Eräs pitseriassa syömässä ollut nainen oli kuulemma paiskinut siipiä takaisin kuppiin ottimet perässä kolisten. Hän oli raivoissaan karjunut, että siipispankat ovat palaneita ja kauheita!!!
Meitä pitsansyöjiä riittää moneen lähtöön ja meillä on eri makujakin näköjään. MINÄ haluan siipeni mustina ja hiukan jopa karrella!

Vatsat piukeina palasimme kotiin ja makasimme hetken vaakatasossa kuin jokilahnat kukin omassa kutjussaan. Sitten lähdimme jälleen kirkkoon. Tällä kertaa konserttiin. 
Kaikki te triljoonat lukijani  muistanette, että minulla on tapana leijua kattoon (tai kirkossa, jos olen, niin kupoliin), kuullessani jotakin suloista, kaunista ja ihanaa.
Kupolissa olin eilisen konsertinkin aikana.
Mietin siinä sinne  leijuissani, miten ihanasti sävelet ja sanat meissä vaikuttavat.
Toisissa toisellalailla, yksissä yhdellälailla.
Hyvin meidät on aikanansa luotu ja kaikensorttisia lahjoja itsekullekin annettu.
Niin kuin nyt säveltämisen lahja, sanoittamisen lahja jne.

Tänä aamuna minulle soitti rakas ystävä ja kehui piirtämäni uudet joulukortit maasta taivaaseen ja ylikin! Ne ovat kuulemma ihan sikahellusia!!!
Tietäisipä vaan soittaja, miten ilahduin ja hälvenipä synkät murheen pilvet pään päältä ja sisältä tuossa tuokiossa, vaikka Hälvällä kotikolomme sijaitseekin.
Eli, jos oikein tulkitsen, niin minulle on Taivaan Isä antanut sikahellusten korttien piirtämisen lahjan. Mikä sinun lahjasi on?
Jaa, ettet tiedä! Mieti, mieti vaan!  Minullekin lahja putkahti vasta piirua vaille seitsemänkymppisenä.
Tai siis, tietysti lahja on ollut muhimassa valmiina käyttöön otettavaksi jo ainakin 65 vuotta.
Charles valitteli, kuinka urani jääkin nyt  niin kovin lyhykäiseksi, kun se nyt vasta esiin pullahti. 
Vastasin, että mistäs hän tietää urien yms. lyhykäisyyksistä? Voinhan minä elää vaikka sata (hundra) vuotiaaksi. Siispä, eiku piirtämään tänäänkin.  Maanantaipiirrustuskurssille.

Maaseutunaiset kokoontuivat viimeviikolla ja minä heidän mukanaan.
Kiinnosti paikka, johon kokouksen päälle kokoonnuttiin. Fysioterapiapaikkaan.
Paikka sijaitsee hiukan lähempänä kuin se, jossa joskus innokkaasti kävin.
Tässä vierailemassamme paikassa ei vielä ole kuntosalivehkeitä (sellaisia puserrus/veivaus/työntö&tuuppaus-laitteita). Jumppaa ja kaikennäköistä imulaitetta oli tarjolla. Ne kyllä kiinnostaisivat, mutta en pääse tämänhetkisen kuntoni kanssa lattialle. Tai, jos pääsisinkin, en pääse ylös.
Imulaite on minun kohdallani ihan turha keksintö. Niin tyhjään imetyltä paikkapaikoin vaikutan.

Kirkkovaltuuston kokouksessakin olin männäviikolla. En aukaissut suutani kuin laulaessani virttä ja syödessäni sulhaspiirakkaa ja leipäjuustoa.
Suu kyllä loksahti auki alkuhartaudenkin kohdalla. Oli se niin hyvä.
Hartaudet ovat aina hyviä. Menkää ihmeessä kaikkinaisiin hartauksiin ja tilaisuuksiin. 
Ei niistä ikinä, kuinka sitä nyt sanoisi, SAKIAMPANA pois tule.
T:Kaisa Sakkander
-----------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:14-19

Jumala sanoi:
"Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä
ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia.
Ne loistakoon taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle."
Ja niin tapahtui.
Jumala teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää
ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet.
Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle,
hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä.
Jumala näki, että niin on hyvä.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.

maanantai 30. lokakuuta 2017


Vaikeaa on  meikäläisensorttisella blogistilla aina varsinkin näin maanantaisin, kun haluaisi  aloittaa mhvv:n uusilla ja färskeillä kuvilla, mutta on valokuvaajana ympyrkäinen nolla (0).
En kerta kaikkiaan ole ollenkaan, enkä mitenkään innokas valokuvaaja. Kadehin aina niitä, joilla on herkullisia kuvia herkullisista aterioistaan ja kaikesta muusta sen sellaisista harrastuksistaan ja toimistaan.
Kamera on aina jossakin muualla kuin minä ja hyvät kohteet. Varsinkin sapuskaa jos haluaisi kuvata, niin lautanen on aina jo nuoltukin, ennenkö muistan kameraa olevan olemassakaan.

Kännykässäni on hyvä kamera, mutta sillä en osaa filmata alkuunkaan.
Yleisillä paikoilla en edes KEHTAA kuvata kännykällä. Kaikki näkisivät heti, mimmonen mummu on asialla. Siis sellainen, joka ei tiedä, mistä edes painaa, kun kuvataan. Tilanteet ovat ohi ja loppu (vähä samalla tapaa kuin kerroin ruokalutasille käyvän), ennenkö saan pengastettua kamerakännykän sivutaskusta esille.
Kauan yritin kuvaa yrittäessäni painaa siitä namiskasta, mistä kännykkä (Lumia 610) sammutetaan! Ihmettelin kovasti, kuinka ei tapahdu mitään. Sitten keksin, että pitääkin näpäyttää itse kuvasta, kun seurasin, kuinka muut ottavat kännyköillään kuvia koulujen päättäjäisissä ja joulujuhlissa sun muissa.
Se, että sormella napautetaan itse näkyvää kuvaa, tuli tietooni täydellisenä yllätyspommina.
Siinähän tärskähtää koko härveli ja siitä seurauksena kuvastakin tulee tärskähtänyt.
Varmaan neuvoa ja ohjetta olisi saatavilla mononmoista, mutta minä en jaksa syventyä minkään sorttisiin neuvoihin, enkä ohjeistuksiin. En, en ja en. Siitä syystä alankin hissukseen lipua osaamattomuuden alkukantaiseen kuiluun, mitä nykyajan vekottimiin tulee.

Olin saada sätkyn, kun kuulin uutisista tässä jokin aika sitten, että puhelimella&kameralla aletaan maksaa kauppojen kassoillakin. Väläyteltiin, että saattaapi tulla ainoaksi maksuvälineeksi kassoilla ja luukuilla. Voi olla, että ymmärsin väärin, kun en kuule kotona mitään. Kuulokojeet ovat visusti piirongin päällä.
Tästä kännykkämaksusysteemistä varsinkin nuoret ovat kuulemmaasti innoissaan. Toki sen ymmärrän. Nuoret ovat eri vesillä pestyt kuin sota-ajan jälkeen syntyneet ikäpommit.
Minä en ole ikinä ollut innoissani mistään härvelistä. Nuorenakaan. Silloinkin oli jo kaikenmoista. Ula-radioo, levygrammaria jne.
Astianpesukoneesta olen ollut innostunut sen keksimisestä lähtien.Varmaan te kaikki muistatte sen usein kertomani jutun, kuinka meille aikoinansa, useita vuosikymmeniä takaperin hankittiin tällainen rakastamani astianpesukone?
Ehkä kuitenkin löytyy joku, joka ei muista ja niinpä kerron sen taas:
 Noin puolivuosisataa sitten meille tuli yllätysvieraita (2kpl). 
Ehtoisana emäntänä aloin ensikuulumiset vaihdettuamme kahvinkeittopuuhiin.
Katoin tarjoilut ja kupit kammarinpöytään. Neljä kahvikuppia, nisulautanen plus sokeriskooli.
-Vähä ny kurijaa, ku ei voira juara kaffia kotoosesti köökinpöyrän ääres.  Siälon joka paikka täynä paskaasia astioota, sanoi Magnus kaffia hörppiessään.
Olisin voinut vajota maan alle. (Pöydän alle pätkänverran jo vajosinkin).
-Niin, hehehehehhe...nauroin minä suupielet alaspäin ja nieleskelin kurkkuun juuttunutta juntanpalaa.

Muistan, että kyseessä oleva vierailu oli sunnuntaina ja muistan, että ilmoitin Magnukselle vieraiden lähdettyä hakevani huomenna (maanantaina) astianpesukoneen.
-Eihän meilloo paikkaakaa, eikä johtoja...yritti Magnus ykyttää.
-Paikka löytyy, vaikka sängyn vierestä ja johdot vedetään niin pitkät, että varmahan ylettyy, vaikka naapuriin saakka...
Ja niin tehtiin. Paikka löytyi, eikä se ollut lähelläkään sänkyä, eikä johtoja tarvinnut naapuriin saakka kiskoa.
Siitäkin huolimatta, että on koneet ja vehkeet, keittiö pakkaa joskus olla täynnä pesemättömiä pilkkumeita, mutta ei ihan niin usein kuin silloin, eikä ihan kaikki astiat.
Tosin eihän silloinkaan ihan kaikki astiat likaisina olleet. Neljä kahvikuppia oli ihan puhtaana. Kukaan ei olisi tiennyt yhtään mitään, jos Magnus ei olisi alkanut surkuttelemaan juontipaikkaa.

Alun valokuviin mennäkseni, niin ne ovat luultavasti moneen kertaan olleet esillä sivuillani.
Tuota leipäkuvaa katselen aina silloin tällöin ja joka kerta ihmettelen, mitä siinä on päällä?
Näyttäisi ihan perunamuusilta. Sitä se varmaan onkin.
Toinen kuva on hyvin ajankohtainen. Olen ollut aikaani edellä jälleen kerran. Kyllä silloinkin jo, kun sen piirsin, Suomeen tuotavista pandapariskunnasta hohkattiin, mutta ei sillä siivolla kuin nyt.
Joskus sitä ihmislapsi vaan on ajan hermolla enemmän kuin hoksaakaan. Siitä saan kiittää piirustuskurssia ja sen aina ajanhermolla olevaa vetäjää Masa-Etiasta.

Tänään on piirustuskurssipäivä. Minulla on monta ideaa muhimassa harvassa pääkopassani. Hyödynnän niitä omistamassani KAISAN KORTIT-puljussani.
Kaikenkarvaiset kurssit ovat piristäviä. Eritoten piirustuskurssit. Menkää ihmeessä, jos teillä on joltisenkinmoinen piilevä taito hyppysissänne.
Magnus on kuvannut tuon pandakortin. Lappeelleen. Sanoi, että sen saa itte aina laittaa suarahan, ku tarttoo. Lienee turha edes mainita, että minä en löytänyt napukkaa, josta painamalla kuvan olisi suoristanut. En edes paikkaa, josta olisin alkanut edes etsimään.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on 4 (fyra) merkintää. Yhden päivän päältä merkintöjen päälle on vedetty henkseleitä ja kaikkia menoja ei ole ylös kirjoitettukaan. Pitäisi kyllä olla.
Olen huomannut, että joku hauska meno on kokonaan jäänyt jälkipolville kertomatta, kun ei ole ollut mustaa valkoisella. Se on harmi se. Aionkin muuttaa tapani.
Vaikka kuinka tuntuisi, että tämän minä muistan kertoa, niin  näillä vuosin ei tunteisiin ole enää luottamista.
Olen tullut siihen ikään kuin äitini oli silloin, kun hän alkoi kirjoittamaan lappuun kulloisenkin menonsa ja mitkä niiden menojen perimmäinen tarkoitus oli.
Kuten sekin lappu, joka oli pöydänkulmalla ja josta sen luin, kun hän oli lähdössä kaupunkiin.
Siinä luki:
Helmi ja Manu
Apteekki.
Nurkkakaappi
......................
-Etkö sä muista nurkkakaappia ilman, että pitää laittaa lapulle? kysyin ja nauroin ehkä hivenen tarpeettomankin kovaa, koskapa äitini närkästyneenä selitti, että kyllä hän sen muistaisi, mutta pitää olla JÄRJESTYS.
-Ensin kylään, sitten apteekkiin, sitten nurkkakaappia katselemaan ja ostamaan, selitti äitini.

Viimeviikolla jäi KD:n piirihallituksen kokous Östermyyrassa väliin kaikenlaisten sattumien vuoksi.
Kaikenlaisille sattumille ei aina voi mitään. Se ei tahtia haittaa. Ensikerralla sitten uudella innolla ja yrityksellä.
Perjantaina intoa ja yritystä löytyi 4:ään eri kohteeseen. Kaikki Nikolainkaupungissa.
Ensiksi menin tapaamaan kansakoulukaveriani Ansaa (nimi muut.)
Ansan luota Aija-Kanitan tykö ja sieltä Joulun Lapsi-joululahjapaketteja pakkaamaan.
Minulla on ilo ja onni saada kuulua tiimiin, joka pitkin vuotta kerää tarvikkeita, kutoo lapasia, pipoja ja sukkia, neuloo vaatteita ja pehmoleluja jne. niin, että näin lokakuun lopussa on materiaalit kasassa pakkaamista varten.
121 pakettia saatiin kasattua ja materiaalia jäi vielä jälkipakkauksiinkin.
Aluksi, ennenkö aloimme pakata, joimme tietenkin kahvia runsaasti ja söimme kaikkia herkkuja vieläkin runsaammin (puhun ennen kaikkea itsestäni).
Sain myös syömisen ja pakkaamisien välissä lukea runoja uudesta Tulppaaninippu-runokirjastani.
Se oli omiaan kiihdyttämään tunnelmaa (puhun taas ennen kaikkea itsestäni).
Tulppaaninippua myöskin ostettiin ja se taas kiihdyttää lähetystyötä.
Mainittakoon myös se, että minä en kudo, neulo, tai muutenkaan laita kortta ristiin tavaroiden hankkimisessa. Laitan pikkuruisen summan rahaa tilille ja muut ostavat, kun näkevät, että halvalla saa vaatetta ja lelua.

Lauantainakin minulle tuli yllättävä tilaisuus lukea pari runosta em. nippusesta.
Olin, kuinkas muuten, taas naisten iltapäivässä. Tällä kertaa ihan vaan vieraana. Isonkyrön Helluntaiseurakunnan naisten järjestämässä juhlassa.
Maija (nimeä ei muut.) kävi supisemassa korvaani, että onko runokirja följyssä ja jos onpi, niin voisinko ottaa ja lausuarätkäistä muutaman runon?
-Minulla on aina runokirja autonpenkillä ja minua ei tarvitse kahta kertaa pyytää, jos ja mikäli lausumisesta on kyse!
Niin sitten tehtiin ja en ehtinyt paljoa edes jännittää.
Typeräksi tollukaksi kyllä tunsin itseni siinä, kun kaakersin puhujapönttöön, mutta se ei enää juurikaan haittaa. Päinvastoin! Ellen tuntisi itseäni sanoinkuvaamattoman typeräksi tollukaksi, voisin pian ylpistyä. En voisi mennä  sateella ulos. Sataisi sieraimiin.
T: Kaisa Vattennäsa-Sierander
----------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja
1:9-13
Jumala sanoi:
"Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan,
niin että maan kamara tulee näkyviin."
Ja niin tapahtui.
Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi ja
sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi.
Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
Jumala sanoi:" Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja
ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä."
Ja niin tapahtui.
Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita,
jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä.
Jumala näki, että niin oli hyvä.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.



maanantai 23. lokakuuta 2017


Täällä vinttipöksässä taas kirjoittelen  mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon, eli mhvv:tä.
Vieressä tyhjä persikkajääteemuki ja kalenteri, joka viimeviikon kohdalta ei ihan tyhjä olekaan. Päinvastoin siis kuin edellisviikon aukeama.
Hetki sitten vieressä, tosin lattialla, oli hiiri. Tosin hyvin kuollut sellainen.
Oli jäänyt kahden (two) killerin loukkuun. Sitä minä sanoisin kyllä jo ns. superhuonoksi mäihäksi. 
Yleensä yhdessä Killerissä on yksi hiiri, mutta nyt hiiriparka oli kahden killerin satimessa.
Ei kiva, mutta toisaalta taas, olen sanonut niille, että meille sisätiloihin jos pränkäävät, käy niille aina väärin!
Jos olisi tarkoitus, että syksyn tullen ihmisten kuuluisi ottaa ja kerätä kyseiset elukat tupien lämpöihin, niin ei niille liioin satimia asetettaisi (ainakaan meillä).
Tämän kaksitoista vuotta kun olemme täällä asuneet, kyseiset siimahännät ovat olleet jokasyksyinen riesa.
Hämmästyin kyllä, kun tänä vuonna ensimmäisen paskiaisen (etten paremmin tuu ja sano) jäädessä loukkuun, ei ällöttänyt oikeastaan yhtään. 
Päinvastoin ajattelin aika rauhallisesti, että kas, syksyn ensimmäinen siimahäntä on joutunut loukkuun ja päässyt autuaimmille juustoapajille.
Kellarikuopassa, jossa säilytämme kallisarvoisia puolukkasurvosämpäreitämme, noita viiksivalluja varmaan suorastaan vilisee. Ainakin, jos marjaämpäreiden kansien päällä olevista sontapipenöistä jotain voi päätellä.
Pipenöpaljoudesta tuohtuneina panimme etikkaa mataliin astioihin ja valkopippurijauhetta kosolti kansien päälle. Ans katsoa, minkä vaikutuksen ne ovat karvapalloihin tehneet, kun seuraavan kerran ämpäri kuopasta ylös nostetaan ja hilloa pienempään astiaan syötäväksi kaapaistaan. 
Luulisi, että hiirulaisia hiukan hytisyttää, kun nokkansa etikkaan tuikkaavat ja valkopippuria henkeensä vetäisevät. Mahtaa niitä ottaa aivoon sekin, että marjahillo on tiiviisti peitetty kannella. Varsinaista syötävää kellarissa ei ole yhteentoista vuoteen ollutkaan.
Ensimmäisenä vuotena viljelimme pottuja,  porkkanoita ja punajuuria ja asettelimme ne hellin käsin, miltei yksitellen, kuopassa oleviin laareihin. 
Kun Magnus sitten ensimmäistä kertaa laskeutui kuopasta soppaperunoita hakemaan, huomasi hän, että vihannesten ja perunoiden päällä oli pidetty pirskeitä. Oli syöty, riemuittu ja paskottu! Hiiret olivat hilluneet oikein olan takaa sankoin joukoin.
Emme pystyneet syömään yhtäkään perunaa, emme ensimmäistäkään porkkanaa, saatikka punajuurta. Kertakaikkisesti emme pystyneet.
Yritin ajatella, että ehkä nämä tämän seutukunnan hiiret ovat terveitä. Eivät kai kaikki pohjalaiset hiiret voi olla sairaita? Kaikkien kaameiden röppörien ja bakteerien kantajia ja tautien levittäjiä? 
Oli kuinka oli, pihanperälle kesän juuressaalis kannettiin.
Sen koommin ei kuoppaan ole kannettu mitään (paitsi nyt ne kannelliset marjaämpärit).
Magnus sanoi, silloin 11 vuotta sitten olleiden kemujen jälkeen, jotta minen rupia Hälävän hiiriä ja rottia ruakkimahan. Saavat itte kattella syämisensä ja juamisensa!
Olen kyllä hänen kanssaan samaa mieltä. Ei kannata.

Olemme joka vuosi sen jälkeen (tai siis Magnus on) istuttaneet perunoita vain sen verran, mitä maasta päin syömme. 
Viime viikolla nostettiin (tai siis Magnus nosti) viimeisen satsin uusiaperunoita maasta (kts. alun kuva). Perunat olivat loppuun asti kuin vastamunittuja munia ja niin hyviä, että vesi herahtaa kielelle, kun katseleekin kuvaa.
Mahtaa hiiriä ottaa pattiin kuoppakellarissa rymytessään: ei perunoita, ei mitään, ainoastaan etikkaa ja valkopippuria!

Toisessa kuvassa Magnus katselee Veetin kanssa TV:tä. Varmaankin luonto-ohjelmaa, koskapa Magnus ei juuri muuta TV:stä katso (tietenkin uutisia ja huutokauppakeisaria lukuun ottamatta).
Veeti, tuo ihana hoitolainakoiramme, haettiin torstaina pois.
Niin hellyttävää jälleennäkemistä en ole kuuna kullan valkeana nähnyt kuin tuona nimenomaisena torstaina. 
Bär-Lizzyn, Veetin oikea omistaja (nimi on muut.) tullessa tupaan ja nostettua Veetin lattialta ylös syliinsä, kiertyi se emäntänsä kaulan ympärille kuin puffiksi ja siinä se oli hievahtamatta koko sen ajan, kun juteltiin viikon tapahtumista puolin ja toisin.
Ihanaa oli sitä iloa katsella ja ihanaa oli Veetiä hoidella. Runsaasti meitä hoitajia myös "lahjottiin" Puolukoita, rusinoita, saunatuoksuöljyä, kynttilä, persikkajääteetä...
-Näitä pitää nauttia silloin, kun kaipaa tassuterapiaa, luki Veetin hoitokiitoskortissa.

Ennen kuin menen viimeviikon muihin tapahtumiin, kerron tästä päivästä hivenen.
Olin illansuussa piirrrrustuskurssilla.
Sain edelliskerralla alkamaani kolmatta joulukorttia raapustettua aikalailla eteenpäin. Olisin saanut valmiiksikin, mutta penaalissa (vanha jäätelörasia) olevat tussit olivat kaikki kuivettuneet.
Kipaisin sadan (100) metrin päässä olevaan kauppaan ostamaan uusia, todetakseni vain, että tuli hätäpäissä ostettua liian paksuja. Paksuilla tusseilla ei voi tehdä muuta kuin kirjoittaa ohjeviestejä kotiinjääville.
Opettajalta saamallani lainatussilla tussailin sitten hiukan ääriviivoja sieltä täältä.
Sainkin mielestäni hyvän uudenkin idean. Neljänteen joulumarkkinoille tulevaan uuteen korttiin. Laitan sitten kuvia, jahka ollaan siinä pisteessä, että on valmista.
Kohta pitää siinä pisteessä ollakin, koskapa Jouluun ei ole enää kuin kaksi kuukautta.
Ihanaa!
Sanoin Charlesille, että aloitan tällä viikolla joulusiivoukset. Kerroin, että alan systemaattisesti ja ennalta suunnitellussa järjestyksessä, siivota jokaista komeroa, laatikkoa, kaappia ja kojua, unehuttamatta seiniä, ovia, pieliä, puolia...
-Eikö tuo lähentele jo hulluutta? kysyi Charles. -Etkö sä nyt justiin siivonnut kaikki?...
-Joo, kyllä, mutta kaikki on taas sekaisin ja yltä päältä sitassa, kanahkassa ja liitassa, vastasin minä.
Siitä juohtui keskustelu näiden sanojen perimmäisistä merkityksistä ja vivahteista ja siitä, saako edellämainitussa olotilassa olevia paikkoja oikeastaan ikinä puhtaaksi?

Viikon keskivaiheilla olin Vimpelissä asti. Naisten illassa.
Minä sain lukea runojani ja oli minulla pieni puheenpätkäkin. Puheenpätkissä tunnen aina liikkuvani kuin heikoilla jäillä. Se johtuu siitä, että kunnon puheiden pitäisi aina olla sellaisia, että ne puhuttaisiin ilman papereita. Ja jos on papereita, niin niitä ei pitäisi tuijottaa koko ajan, eikä posmottaa ilman, että kertaakaan katsoisi yleisöön.
Minä en pysty sanomaan edes omaa nimeäni ilman hiestä rypistynyttä paperia kourassani.
Siihen olen jo aikoja suopunut, että runonlukemisissa en ilman papereita, tai kirjaa pärjää.
Runoja lukiessani pystyn kuitenkin, ainakin silloin tällöin, nostamaan katsantani pois petyykeistä ja tuijottamaan, asiaankuuluvan traagillisesti laipioon, tai vastapäiseen seinään.
Yleisöä en uskalla tutkailla ollenkaan. En nuorempanakaan (about 30 vuotta sitten) pystynyt, saatikka nyt, kun ikää on tullut runsaasti ja ärräkin alkanut pahaaenteisesti sorahtelemaan. Vanhoilla runonlausujilla pukkaa aina käymään niin, että ärrät sorahtelee.

Vimpelissä oli hyvä ilta. Oli mieluista matkaseuraa ja näin kaksi entistä työtoverianikin, jotka olivat samalla postikurssilla kuin minäkin. Oi niitä aikoja ja oi sitä Postia, joka silloin oli. Nelisenkymmentä vuotta takaperin.

Torstain päällä kalenterissa lukee huonolla käsialalla präntättynä: pappilan avaimet.
Minun tehtävänä oli noutaa avaimet valmiiksi sunnuntain Naisten kesken iltapäivää varten niin, että pääsisimme Elisan kanssa keittelemään kahvia ja koristelemaan pöytiä tilaisuutta varten.
Ja, että pöydät saataisiin koristeltua (liinoilla, enkeleillä, suklaanannoilla) niin piti ne myös kasata. Tai siis nostella kasasta ja oikoa kintut.
Se homma olisi meikäläisen suonikohjuisilla käsillä kyllä jäänyt tekemättä.
Veikkaan, että monilta kohjuttomiltakin ottaa lujille. Ovat ne niin jytyjä ne uudet pöydät.  Raskaita ja  suuria. Ovat ne pöydät kyllä sitten kieltämättä kyllä hyviäkin ja tukevia, jahka ne vaan saa pystyyn.
(Vähä kuin sen entisen miehen hevonen, joka oli hyvä, kun vaan ensiksi sai pystyyn).

Naisten kesken iltapäivä onnistui taas hyvin, vaikka ensin näytti, että ei.
Puhujaksi kutsumamme  Pike (nimi muut.) nimittäin ei päässytkään tulemaan paikalle sairastumisen takia. 
Juontajana toiminut Ewe sanoi oikeaan ja osuvasti, että tarvittiin kolme naista korvaamaan yksi Pike!
Ne kolme olivat Bär-Lizzy (nimi muut.), Bäro (nimi muut.) ja minä. 
Hyvin ja hienosti meni kaikki ja tässä kehottaisinkin kaikkia maamme naisia menemään aina naistenpäiville ja iltoihin, jahka vaan semmoisia jossakin järjestettävän näkevät.

Onnittelen, jos olet tänne saakka jaksanut kahlata ja palkinnoksi lopetan tältä erää tähän.
T: Kaisa Kahlander-Palkkerstrand
-------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:6-8

Jumala sanoi: "Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan".
Jumala teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle.
Niin tapahtui ja Jumala nimitti kannen taivaaksi.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.






tiistai 17. lokakuuta 2017


On syysloma ja silloinhan sattuu ja tapahtuu aina kaikenkarvaista. Niin myös meillä.
Sattuu ja tapahtuu niin, että maanantairutiinit siirtyvät ja vaihtavat päivää.
Sellaistakin mukavaa sattuu, että kadonneiden valokuvien mysteeri selviää.
Ne eivät olleet siirtyneet tietokoneelle ollenkaan.
Kiitos vaan, Rautalintu, hyvästä neuvosta. Menin neuvosi jälkeen heti klikkaileen kyseisestä osiosta, mutta ei näkynyt mitään. Ei niin yhtikäs mitään. Tietenkään, kun kuvat olivat ja pysyivät kameran uumenissa.
Tiettyä ja asioiden kannalta merkittävää näpykkää, en ollut kiihdyksissäni ja useiden yritysten jälkeen hoksannut painaltaa lainkka ja muuta ei tarvittu. Eihän kone sentään pysty sellaista tekemään, mihinkä se ei tumpelolta käyttäjältä saa edes heikkoakaan käskyä.
Magnus sai kaikki esille, konemies kun on ja tekipä mieleni laittaa nyt kaikki "kadoksissa" olleet kuvat esille, mutta sentään maltoin mieleni.
Ei mene kauaa, kun taas kaipaan uusia kuvia kehiin ja jos "kadonneet", mutta löytyneet tänne heti läväytän, niin kohta pian ole taa mitään uutta laittaa tilalle. Siksi paljon vetelä valokuvaaja minä olen.


Ennenkö alan selostaa ylläolevia valokuvia ja niihin liittyviä juttuja, haluan töräyttää komeat fanfaarit mielikuvituskornetillani. Olkaapa hyvät: 
TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!
Lukijakuntani on lisääntynyt taas yhdellä ollen nyt 72!
Rakkahasti tervetuloa joukkoon ihanaan!
Samalla haluan töräyttää ihan yhtä terävän töräyksen teille muille lukijoilleni. Teille,  jotka ilman kirjautumisia sivustoillani käytte mhvv:n lukemassa. Ellei teitä kaikkia sorttimentoja olisi,  olisi tuskin mhvv:täkään. Tyhjille seinille on tympeää kirjoitella ja siitä syystä lopettaisin mhvv:n luultavasti tykkänään, kuten niin usein olen sanonut.

Tuosta useinsanomisesta tuli mieleeni Vivianni. Tämä ihana neiti oli meidän ilonamme pari yötä.
Tänään kööräsin hänet takaisin Nikolainkaupunkiin. 
Ajomatkalla kertoilin hänelle kaikenlaista kivaa ja vähän hassua, mitä hän pienenä on tehnyt.
Joka jutulle hän nauroi iloisesti. Kertaakaan hän ei sanonut, että MUMMU, TUON MÄ OLEN KUULLUT JO SATA KERTAA! (Niin kuin onkin). 

Neidin syyslomavierailusta johtuen en ehtinyt teille eilen kirjoitella. Piti, korjaan: SAI pelata Unoa, m-Pekkaa ja piiloitella avainta niin ahkerasti, että kirjoitukset piti siirtää.  
Mutta hätä ei ole tämännäköinen. Jos eilen jäi kirjoittamatta, niin tänään kirjoitan tuplasti! (Heh heheh...älkää säikähtäkö. Yritän olla hyvin suora-,virta- ja lyhytviivainen kirjoituksessani.
Charles aina sanoo, että onko näiden minun maanantailötinöiden pakko olla aina niin mahdottoman pitkiä? 
Kun tarkemmin ajattelen, niin ehkäpä ei. Oikein tarkemmin, kun ajattelen, niin on minulle joku muukin sanonut, että jos ei ole asiaa, ei kannata kirjoittaa. Se on kyllä totta se. Mutta  minulla on mielestäni aina asiaa. Mielenkiintoista. Varrelta viikon.
Tällä kertaa ei kyllä ensinäkemältä uskoisi, koska kalenterin aukeama viime viikon kohdalta on valkoinen kuin nenänpää paukkupakkasella..
Siitä syystä kalenteri ei ole minulla edes mukana täällä vinttipöksässä, jossa aina viestejä teille kirjoittelen. 

Nyt hieman selitystä alun valokuviin.
Ensimmäisenä kuva Magnuksen voittamasta herkkukorista, josta muistaakseni jo revittelinkin viime kerralla. Muistaakseni paruin sitäkin, että minä en koskaan voita mitään.
Melkein kaikki herkkukorin herkuista  on jo syöty. Hyviä oli kaikki, kuten arvata saattaa.

Toisessa kuvassa on toinen syyslomalaisemme. Veeti. Hurmaava Veeti.
Näyttäisi, kuvaa kun katsoo, että Veeti olisi litistyksissä käsinojan ja Magnuksen vatsan välissä, mutta niin ei ole.  Veeti vaan on niin mahdottoman pikkuruinen koira, että  mahtuu joka paikkaan, eikä ole yhtään litistyksissä. Meinaakkaan. 
Että osaa olla ihastuttava koiranpoika tämä Veeti!
Luultavasti tulemme ehdottamaan, että voisimmeko saada ostaa sen ikiomaksi.
No, vitsi, vitsi!
Tosiasiahan on, että Magnus on allerginen koirille ja kissoille (muuten meillä niitä muutama olisikin) ja luulenpa, että sellaista tukkua rahaa ei löydy, jolla isäntäväkensä sen meille möisi. :D 

Luulenpa, että tämänkertainen jutunjuuri tyssää tähän, vaikka tuplajutulla alussa uhosin teittiä ilahuttaa.
Rupesin nimittäin oikein miettimään, että syysloman aika, eikä kenelläkään ole ehkä aikaa enempää lukeakaan. Pihanharavoimisten, siivousten, leipomusten, ynnä muiden välttämättä lomalla tehtävien töiden kanssa menee aika niin tyynni, ettei ehdi koneiden  ja kännyköiden ääressä roikkumaan.
Sillä viisiin ainakin meikäläisillä lomat pakkas menemään. Kotitöissä ja sairastelut päälle. Kunnon työntekijähän sairastaa vain lomilla.
Muistuu mieleen, kuinka aikanani työelämässä ollessani pyysin, tai oikeastaan en tietenkään pyytänyt, vaan ilmoitin äitiyslomasta työnantajani edustajalle. Puhelimitse.  Sain juuri ja juuri itkemättä, vapisevalla äänellä  kuiskattua  työnantajani edustajalle, että jäisin äitiyslomalle silloin ja silloin.
-TAAS?! karjui työnantajani edustaja punoittavaan korvaani.
-Niin, vastasin minä nyt jo suoraa huutoa kollottaen.
Kerrottakoon, että edellisestä ja siihen mennessä ainoasta äitiyslomasta oli kulunut jo kahdeksan vuotta. Silloin sai äitiyslomaa kuukauden ennen syntymää ja saman mokoman jälkeen syntymän ja silloin sattui olemaan tuollainen työnantajan edustaja luurin päässä.
Ehkä muistan asian hiukan liian väritettynä, mutta uskallan sen kertoa, koska kyseistä työnantajan edustajaa ei ole enää olemassa, jos kohta työnantajakaan semmoisena kuin se oli silloin. Vanhaan hyvään aikaan. (Vai oliko se tuossa tapauksessa niin hyvä? ;) )
T: Kaisa Gammalbratid-Kollojevski
-------------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja
1:1-5

Alussa Jumala loi taivaan ja maan.
Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.
Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" ja valo tuli.
Jumala näki, että valo oli hyvä.
Jumala erotti valon pimeydestä ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Tämänpäiväinen mhvv siirtyy syysloma-asioiden vuoksi huomiseen.
Toivon, että maanantai ei nyt mennyt kaikilta lopullisesti piloille! ;)

maanantai 9. lokakuuta 2017


Tunnin, valehtelematta tunnin, olen yrittänyt laittaa uusia kuvia tähän rakkineeseen ja sieltä mhvv(mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) sivun etukanteen, mutta tuloksetta.
Hirveä kurnutus ja klunksutus  kyllä kuului ja ohjelmapalkit sousivat ees sun taas, mutta mitään ei näkynyt missään. Mistään en löydä lataamiani kuvia. En niin mistään, vaikka ohjelma vakuuttaa, että lataukset on onnistuneesti vastaanotettunna ja paikoilleen pantunna.
Verenpaine nousi kohisten ja olisi huippulukemissa, ellei se sattuisi jo entuudestaankin korkealla olemaan. Sellaiset ovat tunnelmat viimeaikoina olleet.
Mutta mennäänpä päivitykseen:  eipä taas auttanut muu kuin panna vanhoja kuvia kehiin.
Yläkuva on niin vanha (ainakin kolme vuotta), että näkyvistä asioista ei ole oikeastaan enää mitään jäljellä. Pöytä ja tuolit ovat ulkovarastossa, marjat syöty, verhot kierrätyksessä jne.
Noh, pöydällä näkyvä liina kyllä on tallella. Jossain kaapin uumenissa likaisena. Likaisena siksi, että sitä ei voi panna pesukoneeseen, koska en saa sitä sen jälkeen suoraksi. Poppana on ihan omitekemä. Elämäni ensimmäinen poppana. On olemassa toinenkin omitekemä poppana. Joulupoppana.
Arvaatte, että sekin on likaisena samaisessa yläkaapiston pimeässä uumenissa.
Nythän kyllä Catherine on hankkinut mankelin, että voisin nämä rakkaat poppanat suoraksi saadakin, jos pesukoneessa ne pyörittelisin, mutta arveluttaa kuitenkin. Siinä on omat kiemuransa lähteä kiikuttamaan liinoja Vaasaan ja takaisin...
Mauno on tähän saakka kesäisin pessyt poppanat samalla kuin kotikolomme matotkin.
Leveällä, varta vasten mattoja varten väsätyllä lautalavetilla, se on onnistunut kuin rivertanssi (Magnuksen sanoja lainatakseni). Tänä vuonna mattoja ei ole pesty, joten ei myös poppanat ovat pysyneet plättisinä. 
Toinen kuva ei ole vanha. Se on on viimekesältä ja siinä näpöttävät Vivianni ja Joonathan. Lapsenlapsemme. Ainoat ja ihanat.

Tänään olin maanantaiseen tapaan piirrustamiskerhossa. 
Olen saanut kerhossa piirrettyä jo kaksi joulukorttia. Tosin olen jatkanut niiden piirtelyä kotonakin ja nyt ne ovat valmiita painoon. 
Aion kuitenkin piirtää vielä ainakin yhden uudenkin joulukortin ja sitä tänään aloittelin.
Se on tilaustyö. Tilaajana Magnus tilasi.
Hän pyysi kortin, joka kuvaa perhekunnan matkaamista reellä joulukirkkoon.
Aihe osoittautui meikäläisen vajavaisille taidoille liian vaikeaksi. Piirsin rekeävetävästä hevosesta näkyviin vain puolet. Takapään.
Korttia raapustaessani alkoi väsyttämäänkin ihan hirveästi. Voi olla, että kotona, siinä lähdön päälle syömälläni 52%:lla suklaamassamällillä oli oma osuutensa väsytykseen. Jaoin suklaalevyn kyllä kolmeen osaan (minulle, Magnukselle ja Charlesille), mutta silti sitä oli ehkä liikaa. Vieläkin pyörryttää ja hiukan tuntuu, että suklaavelli nousisi soppatorvea pitkin suuhun ja siitä pesuvatiin, joka kohtapuoliin pitää ehkä hakea vessasta...örk, mpf...örk...
Noh, ehkä olotila tästä tokenee...mutta kyllä vierähtää, ennenkö tämä likka chocoladea tuolla siivolla kitusiinsa änkeää.
Kaikki mässääminen sai alkunsa oikeastaan jo lauantaina. Nimittäin Magnus voitti Vaasan elomarkkinoilla herkkukorin! 
Olin lentää tuuskalleni, kun lauantai-iltana kotiuduin Hälvänmutkalle. Keskellä keittiönpöytää komeili suuri kori, joka oli sievästi  kietaistu sellofaaniin ja sidottu suppuun kauniilla vaaleanpunaisella nyörillä.
Olen aina ihmetellyt ja arvaillut kat...siis uteliaana, miltä herkkukorin voittajasta mahtaa tuntua asetellessaan sitä keittiönsä pöydälle. Nyt tiedän. Olkoonkin, että voittaja oli Magnus ja olkoonkin, että se oli aseteltu minun ollessani muualla.
Ilo oli ylimmillään ja söimme sillä istumalla jo kaikenlaista kopan moninaisista antimista.

Minä olin siis lauantain muualla. Nikolainkaupungissa Saaran synttäreillä.  Sieltä pyyhälsin Aija-Kanitan tykö.
Mutta ensin hieman synttäreistä. Siellä syötiin kaikkea ihanaa, kuten kalavoileipäkakkua, lihavoileipäkakkua, toscakakkua, mansikkakakkua ja kaikensorttisia piskettejä.
Puheita pidettiin myös. Se on selvä se ja laulettiin.
Nouyes (nimi muut.) piti hyvän extempore puheen, johon sankaritar loihe lausumaan, että katselevatkohan rakkaat edesmenneet omaisemme meitä täällä maan pinnalla?
Minä sanoin kovalla äänellä, että SAARA! NE PASKAT PIITTAA ENÄÄ NÄISTÄ MAALLISISTA. TAIVAASSA ON NIIN IHANAA JA HYVÄ OLLA!
Asiaa alettiin pohdiskella puolelta, jos toiselta. Minä sanoin (huoh...), että olisko kivaa, jos olis esim. leski ja edesmennyt puoliso katselisi makkariin, jossa uuden aviopuolison kanssa uinuttaisiin ja...

Enna (nimi käännetty) sanoi minulle ennen tuota keskustelua, että kuinka minä (siis mhvv:n kirjoittaja) olen niin hiljainen?
Sanoin teeskennellyn murheellisesti alahuuli väpättäen, että minusta on vanhemmiten tullut tällainen!
Enna muisteli huolestuneena minun olleen vilkas ja nauravainen.
Kerroin Ennalle totisen totuuden, että en ikinä ole ollut kova puhumaan ja mikään riemustarepeäjä en ole ollut koskaan.
Joskus tulee innostuttua ja puhuttuakin. Varsinkin ohi suun, kuten tuo taivasasia. Olisi pitänyt olla hiljaa ja käyttää suuta enemmän eri kakkusorttien syömiseen. Siitäkin huolimatta, että olen kyllä tismalleen sitä mieltä, että ei taivaasta omaiset, eivätkä muutkaan, meitä enää katsele. Jeesus kylläkin katsoo ja enkelit ja Isä.

Aija-Kanitalle luin mökkikirjaa ja nauroimme kovasti kaikille mukaville nelisenkymmentävuotta vanhoille tapahtumille.
On hyvä ja tarpeellista kirjoittaa "mökkikirjaa", eli  muita asioita muistiin.
Ajattelin itsekseni, että tämä blogi on meikäläisen mökkivihko. Saavat halukkaat aikanaan (ja tietenkin nyt) lukea kummonen muori se Kaisa on ja on ollut.
Lukemisesta muistuikin iloinen asia mieleen: Lukijakuntani on lisääntynyt jälleen yhdellä.
Nyt teitä on jo 71!!! 
On siis torventöräyksen paikka! TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!
Jos mikä, niin lukijakunnan lisääntyminen elähdyttää vanhenevaa sydäntäni. Mitä hyödyttäisi kirjoittaa tyhjille seinille? Ei sitten niin yhtään mitään!

Viimeviikolla käväisimme Ewen ja Matthewin kanssa Kurikassa. Krellin syyskokouksessa ja samaan syssyyn vietettiin Kurikan Krellin 40-vuotisjuhlaa.
Oli niin juhlallista, niin juhlallista ja ruokakin niin hyvää, ettei sanotuksi saanut.
Tarjolla oli mm. maksalaatikkoa. Onko mitään maailmassa niin hyvää kuin maksalaatikko? Ei ja niinpä minun ahdisti seuraavana päivänä ostamaan vielä kaupastakin maksaloodaa, koska en kehdannut äyskäröidä juhlissa lautaselleni niin suurta kasaa kuin olisi tehnyt mieli.
Minä en muutenkaan enää pysty äyskäröimään lautaselle niin paljon pötnettä kuin ennen pystyin.
En kertakaikkisesti (ja tietysti onneksiskin). Tulen sairaaksi.
Pallea muuttuu kivikovaksi, silmät kääntyvät nurinpäin ja rintapieltä polttaa.
Magnus on kehottanut tilaamaan lääkärin. Ei ole kuulemma normaalia, että ihminen, jolla on 30 litran vetoinen maharustinki, pystyy syömään vaan kaksi (2) desilitraa sapuskaa.

Eilen olimme Kohtaamispaikassa Vaasan kirkossa. Kohtaamispaikan jälkeen on aina kaffit, paitsi eilen. Jokaista kehotettiin juomaan kotonansa kahvit, koska oli tilojen varauksessa tullut jonkin asteen sekaannus. Meillä hälväläisillä ei ollut hätäpäivää, eikä kuura-aamua.
Menimme Asevelikylään kahville. Ja eikä siinä kaikki! Meille väännettiin pitsatkin. Sellaisia pitsoja kuin meille väännettiin, ei pysty tekemään kuin yksi ihminen tällä Telluksella ja hänen nimensä on Erkki.
T: Kaisa Tellunen-Vääntölä
-----------------------------------------------------

 Psalmi 25:12-13
Se, joka Herraa pelkää,
oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan,
ja hänen jälkeläisensä perivät maan.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017


Poikkeuksellisesti mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) ilmestyy jo sunnuntaina maanantain asemesta. Syystä, että huominen päivä on kiinnitikattu sen jokaiselta minuutilta 21:een saakka. Sen jälkeen en luultavasti jaksa kirjoittaa sananpalaa, vaikka usein mhvv:n tuohon aikaan kirjoitankin.
Syy huomisen uupumukseen on tällä kertaa se, että menen aamupäivästä, jatkuen iltapäivään iltapäivään puolukka metsään ja sen päälle piirtelemään.
Metsässä trompiminen ottaa raameihin, semmingin, kun muuten trompii ainoastaan sängystä jääkaapille.
Puolukkametsään on kuitenkin päästävä ja mentävä, koska syömme kosolti hilloa kaikkien ruokien kanssa. Olemme aina syöneet ja tulemme aina syömään niin kauan kuin meille puolukoita annetaan (kiitos vaan kaikille antajille!!!) ja itse jaksamme metsään niitä poimimaan kongota.
Paitsi puolukkametsään, niin minulla on tosiaan meno sinne piirustuskerhoon.Täytteeksi, kuten viime kerralla jo kerroin.
Olen hyvin innostunut siitä menosta (kuten viimeksi kerroin). Viimemaanantaina piirtämäni ja alkamani kortti on valmis ja toinen kortti, johon sain idean Masa-Etiakselta, on jo piirrettynä. Huomenissa aion värittää sitä mahdollisimman paljon. 
Eli summa summarum: Parempi siis on, että kirjoittelen viimeviikon riennoista teille jo tänään.

Kuvat ovat tuossa alussa ovat viime kesänä näpsäistyjä. Viime kesän ainoana aurinkoisena päivänä. Kuvissa on sutikukkapuska kuvattuna sekä taloomme päin, että siitä poispäin.
Sutikukka on upea kukka. Ilahdun aina, kun näen sen uljaat tupsut sojottavan jostakin päin piennartamme.
Tiedän varsin hyvin, että kyseessä on matoinen rikkakasvi, mutta...
Varsinkin viimekesänä tuo tiemmeposkessa rehottava kaunotar oli harvinaisen upea ja vehmas. Kuva ei ollenkaan tee oikeutta sen sinipuna-gredeliinisille kukinnoille.

Minulla olisi vaihteeksi ollut muutama uusikin kuva esille läväyttää, mutta en tiedä mihinkä ne joutuivat, kun siirsin ne kamerasta koneelle.
Kova kilinä ja kolina kyllä kuului ja kauan kesti, ennenkö 100% talletuksesta oli valmis. Missään ei kuvia kuitenkaan sen koommin näkynyt ja jos totta puhutaan, niin mielestäni  osa vanhoistakin on hävinnyt kuin ruppu Saharaan.Täytyy vaan toivoa, että ne löytyvät joskus. Niin färskit kuin vanhat.
Oli ehkä  liian pitkä väli edellisen ja tämänpäiväisen kuvientallennussession välillä.
Tällä muistikapasiteetilla varustetun ihmisen ei saa pitää päivää enempää taukoa minkään suhteen. Niin se on.

Viimeviikon menot ja tulot ovat kuitenkin vielä hyvin muistissa ja apuna on tietenkin kalenteri, joka avonaisena vasemman kyynärpääni vieressä tuossa juurikin komeilee.
Tiistain kohdalla on useampia nimiä ja paikkoja.
Kyseessä oli nimittäin jälleen taas sellainen päivä, jonka olin pyhittänyt useammassa kivassa paikassa käymiseen. Eli tuumasta toimeen ja puolen päivän tietämissä Saabin nokka kohti Nikolainkaupunkia ja illalla sama nokka Hälvää kohti sankassa sumussa.
Melkein kuin käsikopelolla pääsin kuin pääsinkin perille takaisin kotiin.
Hernerokkasumussa ajaminen on aika haastavaa, vaikka kyllä se aika haastavaa on kirkkaallakin ilmalla. Huh, huh! Jännittyneenä olen lukenut yleisönosastoja viime aikoina.
No, ei siitä sen enempää ja toivotaan, että asianosainen unohti kaiken runsaiden tööttäyksiensä jälkeen. 

Perjantaina saimme vieraita (tai kyllä Magnuksen veli plus vaimonsa aika tuttuja jo ovat. Kymmenien vuosien varrelta).
Ruuaksi tarjosin, kuinkas muuten, lihapullia ja gratiinia. 
Kiisseli kuuluu myös aina vierasmenuumme ja tällä kertaa tein sen mustista viinimarjoista.
Onnistui tällä kertaa muuten mahdottoman hyvin. En seurannut perunajauhopurkin kyljessä olevaa ohjetta, vaan laitoin oman pääni mukaan lusikallisia niin monta, että varmasti sakkoaa liemi.
Niin kuin myös sitten tekikin. Ei haitannut, vaikka kuppi olisi kumoon kellahtanut.
Kiisseli olisi ja pysyisi paikallaan. Mansikoita ja banaania sekaan ja herkku oli valmista suuhun kauhottavaksi (kermavaahtoa runsaasti kyytipoikana).

Meillä on vielä vieraita "varastossa" kutsuttaviksi. Sanoin Magnukselle, että on hyvä pitää pieni paussi, koska on aina samat tarjoilut.
-Eihän viarahat tiärä, mitä moomma muille tarijoollu, ihmetteli Magnus.
-Ei nih, mutta multa tulee lihapullia jo korvistakin!

Kyllähän sitä voisi tarjota vieraille ihan mitä vaan ja yhtä sun toista muutakin, mutta minä en ole mikään superkokki. Kaukana siitä. Ajatuskin jostain lampaansatulasta, tai viulusta saa hermot kireälle.

Lauantaina ajelimme Vaasaan seuraamaan uimakilpailuja.
Kuten kaikki tietävät uimahalleissa lämpöasteet huitelevat laihialaisten saunojen lämpötiloja (+32C).
Olin turnustanut päälleni pitkähiasta- ja pulttuista (varmuuden vuoksi syksy kun on) ja olo oli myös sen mukainen. Ei kuitenkaan niin paha kuin Magnuksella, joka jossain vaiheessa oli kuin hänet olisi ongittu vaatteet päällä altaasta.
Kyllähän sen ymmärtää, että lämmin on oltava, kun kilpailijat uikkareissa killistelevät, mutta happea olisi mukava haukata (ainakin tunnin välein). Tämä tiedoksi niille sadoille uimahallinhoitajille, jotka tätä mhvv:tä tälläkin hetkellä lukevat ja haukkovat henkeään.
Kisat olivat mainiot. Ei vähiten sen puolen, kun näki myös sukulaisia monelta suunnalta.

Vierailu Aija-Kanitan luona päätti mukavan päivän ja tyytyväisinä ajelimme pitkin kaunista Vähänkyröntietä kohti Kulleronkoukkua. Uusille lukijoilleni kerron, että meidänhän halmeilla melkein jokaisella neliömetrillä on oma nimi.
Kulleronkoukku on meiltä noin kilometrin verran kirkollepäin jos lähdetään. Kanttuurinmutkan jälkeen jos meille päin tullaan vähä jälkeen Forssin Ahteen jälkeen.
Selvyyden vuoksi muistutan, että meidän kotikolomme on Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähällänevalla (noin suurpiirteisesti ilmaistuna).

Tänään sunnuntaina olimme kirkossa. Mikkelinpäivää ja enkelien sunnuntaita juhlistamassa.
Kirkossa oli paljon lapsia ja kuulijoita muutenkin. 
Perhemessuissa meno on aina riemullista. Hyvin kuului kuitenkin saarna ja rukoukset sun muut, eikä haitannut pätkääkään lasten riemunkiljahdukset. Päinvastoin.

Iltapäivällä meillä oli Naisten kesken iltapäivä Vähässäkyrössä. Minulla oli kunnia toimia juontajana. Kuten aina, kun minulla on kunnia toimia jossakin, ymppään mukaan runojani johonkin väliin. Joskus useampaankin. Niin nytkin.
Lukemisestani juohtui se mukava asia, että runokirjaani haluttiin ehdottomasti ostaa. Sehän sopi hyvin. Minulla on aina kirjoja mukanani tällaisia tapauksia varten. Lähetyksen hyväksi menevät rahat. Evankeliumi menee eteenpäin ja se on hyvä asia näinä ankeina aikoina.
T: Kaisa Ankeinen
------------------------------------------------------
Psalmi 118: 24-26

Tämän päivän on Herra tehnyt,
iloitkaa ja riemuitkaa siitä.
Hoosianna! Herra, anna meille apusi!
Oi Herra, anna menestys!
Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä.
Herran huoneesta teidät siunataan. 

maanantai 25. syyskuuta 2017


Vanhoja (mutta hyviä) kuvia taas, kun taaskaan ei uudempia albuumista löydy.
Ylemmässä on kuvattuna itikka, jonka näkemisestä tulen aina hyvälle tuulelle. Mikä pyrstö!
Herää kysymys, että eikö muutamaa milliä lisää olisi piikin päähän voinut läiskäistä lisää saman tien?
Tai varmaan niitäkin yksilöitäkin on, joilla aavistuksen verran komeampi ja pidempi peräpiikki löytyykin kuin kuvan samuraikärpäsellä.
En ollenkaan tiedä kyseessä olevan ötökän oikeaa nimeä. Keksin tuon samuraikärpäsen ihan omasta päästäni. Olisi hauska tietää, mikä sen oikea nimi on. Kuten esimerkiksi kiiltomato, seitsenpistepirkko, jauhokuoriainen, sontiainen, pyhä pillerinpyörittäjä jne.
Vielä vähemmän tiedän alimmaisessa kuvassa olevan lötkäreen nimeä.
Kyseinen lötkäre vaan lillui  eräänä kauniina kesäisenä päivänä terveysjuomapullossa "mausteena".
Lillumisesta on jo aikaa hyvän joukon, mutta otan sen kumminkin taas esille.
Siitä siihen, ettei tuo etanantapainen niljake luiskahtanut suuhuni, kun pullosta päin suoraa juomaa lutkutin. En tehnyt asiasta reklamaatiota. Ei moljahtanut mieleenikään. Mitäs sitä uutta terveysjuomapulloa vastaanottamaan, kun juomishalu meni kerralla tipotiehensä.
Mietin kyllä kauhuissani , mitä kaikkea önäleestä mahdollisesti oli liemeen irronnut, kun se kaupan hyllyllä aikansa seissyt oli.
Ei onneksi varmaan mitään vaarallista, koskapa minkäänlaisia jälkikaikuja ei ilmennyt.
Ja mitäs kaikuja ne olisivat voineetkaan olla? Puhdas ötökkä puhtaassa terveysliemessä!
Nyt voisin ihan hyvin jo uudestaankin juoda tuota ko. terveysjuomaa. Minulle käy aina niin.
En kauaa muistele mitään inhokkeja, mitä ruokaan ja juomaan silloin tällöin jostain syystä joutuu.
Esimerkiksi moni tietää, että rakastan ihan hirveästi niitä vartaassa paistettuja broilereita, joita monissa kaupoissa, ainakin ennen vanhaan, kährästettiin.
Vähintäin kerran viikossa sellaisen lämpöisen kanasen perhekunnallemme kävin ostamassa.
Kerran sitten taas onnellisena istahdimme köökinpöydän ääreen kaupassa grillattua kanaa nauttimaan. Kädet innosta täristen avasin kanapaketin. Esiin putkahti kana, jonka kyljessä oli soma rykelmä kärpäsenmunia. Yökötys!
Vein kanan paketteineen ja munineen kauppaan takaisin. Paiskasin sen kaaressa tiskille.
Osittelin etusormella munarykelmää ja kysyin kovalla äänellä, että MITÄ NÄMÄ OVAT?
Myyjä katsoi tarkasti sormen suuntaan ja sanoi:
-Emmä vaan tiä!
Noh, hän tuli tietämään ennen kuin lähdin kaupasta pois.
Minkäänmoista varakanaa en saanut tilalle, takaisinmaksusta puhumattakaan.
Minua örkötti jälkeenpäin pelkkä kanan ajatteleminenkin, mutta ei mennyt montaakaan viikkoa, kun askeleet veivät taas  kanatiskin tykö.
Uskoin vakaasti, että kärpäsmunakana oli vain yksittäinen tapaus. Niin kuin olikin. Tapauksesta on kulunut jo melkein puolivuosisataa, eikä kärpäsenmunat ole sen koommin silmille, eikä nenille hyppineet. Kumma, että edes muistan koko jutun. Sen kyllä myös muistan, että olen sen näillä estraadeilla muutamaan kertaan jo kertonut.
Nykyään ei kovin monissa kaupoissa niitä ihania pyöriviä kanavarrassysteemejä enää olekaan. Ei ainakaan sillä siivolla kuin puolivuosisataa sitten.

Tänään olin taas kurssitäytteenä, kuten pari vuotta takaperinkin olin. Kurssintäyte varmistaa aina sen, että kurssi alkaa. Minimiosanottajamäärä vaaditaan moneen kurssiin, että ne voivat yleensä alkaa.
Täytteenä oleminen on hauskaa. Ainakin itselle mieluisalla kurssilla, kuten tämäniltainen oli. Kyseessä on piirustuskurssi. Korttitaiteilijan (rykäisy) on hyvä käydä täytekursseja silloin tällöin. Nytkin sain äntiin ihan upo-uuden joulukortin (Jeesus-lapsonen seimessä). Aika pitkälle piirsin ja jopa väritinkin.
Kaisan Kortteihin se tulee myyntiin hyvissä ajoin ennen Joulua. Sitten näette.
Toiseenkin joulukorttiin sain kurssin vetäjältä Masa-Etiakselta (nimi muut.)idean: pikkutyttö- ja poika kiskomassa joulukuusta kotiin syvässä hangessa.
Masa-Etias sanoi heti ostavansa viisi (fem) korttia, jos sellaisen piirrän ja piirränhän minä.
Kursseilla oleminen on siis hauskaa. Koko ulkopuolinen maailmankaikkeus unehtuu. Kolotuksia ja kipuja ei tunne ja velat muuttuvat saataviksi (sikäli, kun velat nyt mieleen yleensä moljahtavat).

Kalenteriani jos viimeviikon kohilta aukoo, niin eipä ole järin montaa merkintää taaskaan.
Menty on kuitenkin ja jos ei ole menty, niin on siivottu.
Siivousinto ylettyi viime viikolla ihan laatikkotasolle asti. Peräkamarissa olevan  senkin laatikkoa siivotessa, löytyi sieltä sanomalehtileike, jossa kerrottiin Runoratsukko-kirjani ilmestymisestä. Oikein kuvan kanssa.
Minä näytän kuvassa liian pulleaksi puhalletulta Minni-hiiri ilmapallolta. Menin näyttämään leikettä kuvineen Magnukselle. Nauroimme makeasti. Magnus nauroi mielestäni vähän liiankin makeasti ja kauan.
Kiitos kuitenkin erinäisten kuurien sun muiden toimien, nykyiset poskeni ovat hivenen latuskaisemmat kuin tuossa jutun kuvassa. Ei paljon, mutta kuitenkin. 
Laitan sitten joskus kuvia näkösälle, kun ero ENNEN- kuvaan (Runoratsukon julkaisu-juttu) ja NYT-kuvaan on hiukan silmäänpistävämpi. Vielä ei ole sen aika. 
Charles sanoi, että pienehkö poskieni kaventuminen johtuu vanhuudesta. Vanhat ihmiset eivät pysty syömään niin paljon, että pysyisivät pulleina ja laihtuvat väkiselläänkin.
-Vai oletko nähnyt lihavaa 95-vuotiasta? kysyi Charles minulta haastavalla äänellä.
Piti oikein miettiä. En oikeastaan, kun tarkemmin ajattelen. Hyvä! On siis vielä aikaa laihduttaa. 95:een ikävuoteen on onneksi vielä MUUTAMIA vuosia aikaa. Vielä siis saan syödä aika paljon ja kun ikää kertyy, niin ei enää jaksa syödä paljon ja laihtuu. Noin vaan.

Seinäjoella käväisin viikolla. KD:n piirihallituksen kokouksessa. Siellä avasin suuni ainakin parikertaa, nimittäin haukatessani leipäjuustoa ja Amerikan serkku-piskettejä.
Kyllä minä suuni auki saan muutenkin, jos asiat vaativat. 

Lauantaina saimme pitää vieraina Veskua ja Tiinuliinia (nimet muut.) 
Päivä hurahti kuin siivillä.
-Miten täällä teillä aika menee aina niin valtavan äkkiä eteenpäin? Tiinuliini ihmetteli.
Niin ajalla on tapana käyttäytyä, kun on puolin ja toisin ittiänsä paremmassa seurassa, sanoin minä. Ellen nyt ihan tismalleen noilla sanoilla, niin tarkoitus oli juuri tuo.
-Sama se on Ilmajoella. Sielläkään ei aika paikoilleen pysähdy, jatkoin, enkä nytkään muista olivatko sanat juuri nuo, mutta tarkoitus kyllä.
Hyvät ja rakkaat ystävät ovat kultaklöntin arvoisia. Heidän kanssaan katoaa ajantaju. :D
Tiinuliini kehui tarjoamani ruuan maasta taivaaseen ja kyllähän lihapullat ja mansikkakiisseli taivaallisen makuisia ovatkin. 

Sunnuntaina olimme jumalanpalveluksessa. Jumalanpalveluksen päälle juotiin seurakuntatalolla täytekakkukahvit. Kirkkoherran läksiäistäytekakkukahvit.
Läksiäiset ovat aina kamalia, mutta nyt piti kyllä nauraakin ihan kamalasti. Oli niin mainio ohjelma. Ottakaa ja menkää seurakunnan toimiin mukaan. Niissä on elämänmakua, rakkautta ja haikeutta ja kaikkea siltä väliltä. Jumala sen vaikuttaa.
T: Kaisa Haikunen-Kärleksskog
----------------------------------------------------
Jesaja 40: 28-29

Etkö jo ole oppinut,
etkö ole kuullut,
että Herra on ikuinen Jumala,
koko maanpiirin luoja?
Ei hän väsy, ei uuvu,
tutkimaton on hänen viisautensa.
Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.

maanantai 18. syyskuuta 2017


On maanantai ja mhvv-aika.
Yhtäkään uutta valokuvaa ei taaskaan ole lyödä kehiin, joten avasin muistojen albumin ja valitsin sieltä sopivat kuvat.
Sopivat siitäkin syystä, että ne eivät ole kovin monia kertoja estraadilla vielä olleet, kuten muiden valokuvieni kohdalla tuppaa olemaan
Olisi minulla ollut itsestänikin kuvia. Jopa sellaisia, jotka eivät ole ikinä täällä komeilleet.
Voin vakuuttaa, etteivät tule ikinä komeilemaankaan, ei sen puolen.
On, meinaan, poskilla sen verran leveyttä, että sivullistakin hirvittää, saati itseä. Olisikin silkkaa hulluutta näyttää kyseisiä kuvia nyt, kun posket ovat vihdoinkin alkaneet lommoontumaan (vrt. "joillain on posket ihan lommolla").
EHKÄPÄ laitan jonkun kuvista sitten näkösälle, kun on Ennen- ja jälkeen-kuvien aika.
En tosin yhtään tiedä koske se sellainen aika on. Tähän saakka ei ainakaan vielä ikinä.

Yläkuvassa on vaarini tekemä mankeli (huomaa kivipulterit).
Tätä pulterikuvaa etsin kuumeisesti, kun kerroin hiljakkoin Facebookissa, että sukuumme on hankittu ensimmäinen mankeli. Tarkoitan lähisukua, eli Catherinea. Tyttärestä on näköjään polvi parantunut. Minulla ei ole koskaan ollut mankelia, enkä niin muodoin ole ikinä mitään mankeloinut (ellei pyykkikasan päällä istumista lasketa mankeloimiseksi).
Itseni tuntien tiedän, että en olisi mankeloinut, vaikka mankeli jossain sivukomerossa pölyn alla olisi ollutkin. Olen patalaiska. Kaikilta kanteilta katsottuna. (Kaikki kantit: siivoominen, tiskaaminen, korjaaminen, parsiminen...)

Alakuvassa on vaarini rakentama talo.
Rappuset taloon olivat eripaikassa alkujaan kuin kuvassa. Muuten näyttää ihanan samanlaiselta, vaikka talo on ollut muiden sukujen omistuksessa jo kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia. Ihan tämänhetkistä tilannetta en tiedä. Olen kuullut, että muutoksia on tehty. Monenmoisia.
Muistan tarkasti myös silloisen talon sisätilat. Lapsena siellä usein vierailin.
Kamarissa oli pöytä, josta myöhemmin tuli osa isoäitini ja vaarini hautakiveä!
Kyseessä oli sellainen sileä, kiiltävä punaista graniittia oleva levy. Paitsi, että vaarin ja isoäitini hauta on komea, tekee se nimenomainen pöytälevy minuun aina kovan vaikutuksen, kun tuolla haudalla, ainakin jouluisin, aina käyn.
Vaari olikin sellainen vaari, jonkalaista ei muuta maan päällä löydy. Hautakiveänsä myöden.
Vaari oli rakentamassa Iisakin kirkkoakin! Sen muistan aina ja useasti joka paikassa mainita.
-Jaa, senkö takia se kestikin niin kauan? kysyi joku vääräleuka joskus.
-Ei suinkaan! Sen takia se tuli yleensä valmiiksi, vastasin minä silmät sätien.
(Tämän pöytä- ja Iisakin kirkkojutun kerroin tässä taas siksi, että olen saanut sen jälkeen, kun sen ties kuinka monennen kerran viimeksi kerroin, uusia lukijoita).

Kuvat ja blogini ovat alusta alkaen pysyneet ulkomuodoltaan tismalleen samanmoisina.
Ne tulevat semmoisina myös pysymäänkin. Viimmoseen tappiin saakka.
En tykkää muutoksista. Ainakaan, jos blogista on kyse.
Työelämässä osasin suhtautua aika kivasti muutoksiin. Ainakin sellaisiin tavallisiin rutiineihin kuuluviin muutoksiin. Esimerkiksi saattoi tapahtua niinkin, että jouduin lähtemään kesken päivän toiseen postikontuuriin. Olen nimittäin ollut postissa töissä, jos joku ei satu tietämään.
Tuohon aikaan meitä sanottiin postivirkailijoiksi. Myöhemmin palvelumyyjiksi, josta tittelinmuutoksesta en kyllä yhtään tykännyt, vaikka kuinka muutoksista muuten tykkäsinkin.
Jokaisessa postikonttuurissa oli erimoinen henki. Yleensä hyvä, jahka oppi "talon tavat". Eri konttoreissa kierrellessä oppi äkkiä talojen tavoille. Oppi tietämään, mihin kohtaan ja kulmaan tahdottiin klemmarit paperinipuissa jne.
Oi niitä aikoja! Vanhoja, mutta hyviä!

Menneen viikon kalenterisivu on kyllä onneksi hiukan edellisestä aukeamasta (joka oli vitivalkoinen)muuttunut. On merkintää jos jonkinmoista. 
Tiistain päälle on vedetty henkselit. Seinäjoen reissu peruttu. 
Oikeastaan ihan hyvä, koska heti maanantaina oli Ilmajoen keikka.
Ilmajoella on aina helppo hengittää. Myös runojen lausunta sujuu omastakin mielestäni hyvin.
Kieli ei rullaantunut pätkääkään ja sydän sytkytti kylkiluiden alla kuten sen kuuluukin. 

Viikolla saimme tänne Hälvänmutkaan vieraan. Mauritzion, Magnuksen veljen. Suoraan keihäskarnevaalien luvatusta kehdosta.
Keitin vieraalle (ja meille tietenkin myös) kananpalakastiketta, raparperikiisseliä (ei ollut putinkia tällä kertaa)  ja kasvisgratiinia. Jälkimmäinen onnistui oikein  hyvin tällä kertaa.
Eikä mikään kumma, sillä laitoin vihannesten päälle, alle ja väliin juustoa. Sitä en tähän asti ole ymmärtänyt tehdä. Siitä syystä gratiini onkin ollut aina puisevaa, mutta sitkeetä.

Sunnuntaina vietettiin Huutoniemen kauniissa kirkossa ystävämme Piken 70-vuotispäiviä. 
Siinä penkissä istuessani ja juhlahumua seuratessani, alkoi kaduttamaan, etten sittenkin pitänyt omia samansuuruisia juhlia aikoinaan.
Magnuskin olisi voinut juhlia kanssani samaan aikaan, koska eihän viiden (fem) kuukauden ikäero ole ero, eikä mikään ja juhlimmehan me 50-vuotismerkkipaalua myös yhdessä.
Syntymäpäiväjuhlat ovat ihania. Kaikilla juhlatamineet yllä ja hymy herkässä...
Noh, turha on enää jossitella ja mutkutella. Juna meni jo. 
Jos 90-vuotiaana meillä vielä paikat pihisevät, niin silloin juhlitaan! Tervetuloa kaikki! Onnistuu varmasti juhlat hyvin, koska on parikymmentävuotta aikaa suunnitella.
Juhlatamineista tuli mieleeni, että minulla oli mekon edusta ryydyksissä jo ennen ensimäistäkään juhlapuhetta ja laulunpätkää. Antakaas, kun selitän:

Tulimme hyvissä ajoin kaupunkiin ja menimme Aija-Kanitaa tervehtimään.
Aikaa jäi kuitenkin väliin, ennen kuin juhlat alkaisivat ja minulla viimeisestä suupalansyönnistä kulunut jo yli neljä tuntia. Kauhuissani räknäsin, että kuluisi vielä jokunen tiima, ennenkö pääsisi syömisen makuun. 
Voin tässä mainita, että minua ei katsele, eikä kuuntele kukaan kuolevainen, jos joudun olemaan kovin pitkiä rupeamia ilman einettä. Sokerit laskevat ja riidanhinkkaamishalut nousevat.
Siispä hain meille Magnumit lähiöputiikista. Valkosuklaamagnumit.
Lienee turha edes mainita, että valkosuklaadia jäätelöllä putosi rinnuksilleni joka haukkauksella ja lipaisulla? 
Suklaatäpliä ja plättejä ei saanut peitettyä, eikä piiloon kultalurex-kaulahuivilla, vaikka Magnus sitä ehdottikin. Lurex-huivi oli liian letru pysyäkseen leveänä ja plättien peitteenä.
HOHHOIJAA!
Tyylikäs, mutta nälkäinen-yhtälö ei sovi meikäläiselle. On se näinä vuosikymmeninä jo monta kertaa pitänyt karvaan kautta tuta.

Perjantaina olin keskustan kauppapuodissa suorittamassa SPR:n Nälkäpäiväkeräystä.
Olipa hieno kokemus jälleen kerran. Isokyröläiset ovat runsaskätisiä ja iloisia lahjoittajia. Pienimmästä isoimpaan Se olen jo useana vuotena pannut merkille.
Minun kanssani keräämässä oli omalla vuorollaan myös kaksi partiolaista. Heikki ja Eero. Kaksituntinen sujahti kuin entisen miehen kellon viisarit. (Nehän eivät kauaa tuntia huidelleet).
Näiden reippaiden, asiallisien, hauskojen, kohteliaiden, vilkkaiden ja mukavien partiolaisten kanssa aika meni kuin siivillä ja oli mukava kerätä varoja hyvään tarkoitukseen. 
Kerroin pojille, että minun partioharrastukseni jäi aikoinaan yhteen kolollakäyntiin. En tykännyt, kun vetäjä oli saman ikäinen kuin minä (10-vuotias). Enkä olen hiiden vissi, olisinko ikinä oppinut niitä solmujakaan?
T: Kaisa Solmunder-Vissisjö
---------------------------------------------------

Psalmi 145: 13a-14
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.


maanantai 11. syyskuuta 2017


Kuvia rakkaasta kotikolostamme.
Ihan eivät ole 1:1:een tällä hetkellä, mutta haitanneeko tuo?
Esimerkiksi juurikaan nyt meillä ei ole nuin siistiä. Myös mööpelit on köökissä vaihtuneet ja verhot ja matot. Matot ovat vaihtuneet sikäli, että niiden pitopaikat ovat vaihtuneet. Köökinpöydän alla oleva matto on nykyään keskilattialla ja päinvastoin. Mattojen paikat tulevat tällä lailla aina pysymäänkin. Maailman tappiin asti.
Saimme ko. ihanan pöydänalusmaton Maikulta. Hän on sen itse kutonut.
Mattokääröä tupaamme tuodessaan hän sanoi, että matto on tarkoitettu eteiseen. Sitten hän loihe jatkamaan, että JOS hän huomaa sitä muualla pidettävän, ottaa hän sen pois. Tykkänään.
Noh, yhtään hetkeä matto ei eteisessämme ollut, vaan ovelasti laitoimme sen ensiksi pöydän alle. Sieltä hivutimme sen sopivan ajan kuluttua kunniapaikalle, eli  keskilattialle. Siinä se on ja pysyy.Ugh! Kaiken kansan ihailtavana (eikä vähiten talonväen itsensä).

Alun kuvat ovat siis vanhoja ja moneen kertaan kaluttuja ja esillä olleita. Se tarkoittaa sitä, että kirjoitettavat jututkin ovat ehkä myös kaluttuja (kun uusia aiheita ei ole tullut kovinkaan monta, jos kalenteria on uskominen) ja moneen kertaan kerrottuja. Tässä iässä moneen kertaan kertominen on enempi sääntö kuin poikkeus. Siitä moljahtikin mieleeni, että mikään ei kouraise&kirpaise niin syvältä, kun se, että herkkuisana uutisena ja asiana kertomasi jutun päälle tokaistaan, että JOO, SÄ OOT JO KERTONU, tai: NIIN, SIITÄHÄN SÄ OOT JO USEASTI PUHUNUKKI...
Minä en siitä syystä sano kenellekään, ainakaan kovin usein, että olen jutun jo asianomaiselta kuullut. Ajattelen, että jos tuo toinen tuplakertoja on vähänkään samansorttinen ja yhtä yliherkkä kuin minä, niin säästän hänen sydäntään ja tunnetilaansa. Yksi yliherkkä osaa kyllä ottaa toisen yliherkän huomioon. Siitä heidät yliherkiksi muun muassa juuri tunteekin (ysk, ysk, ysk).

Kalenterissani on kyllä merkintöjä viimeviikon kohdalla. Ei aukeama toki ihan lumivalkoinen ole.
Maanantain kohdalla lukee MHVV, eli mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon.
Piti keväällä laittaa oikein allakan syrjään merkki, että muistaa aloittaa kirjoittelun.
Kesänaikana kirjoitin Facebookkiin hiukan useammin ja pitemmästi kuin tavallisesti. Molempiin en voi yhtäpaljoa kirjoitella siitä yksinkertaisesta syystä, että niin paljoa ei tällaisen henkilaitamummun elämässä ole tytinää, että kahteen paikkaan riittäisi. Enkä tosiaan oikein tykkää samoja asioita revitellä, kun on samat lukijat.
Sain tosin ihan uuden uutukaisen lukijan blogini seuraajarivistöön, eli nyt on iloinen torventöräytys paikallaan: TÖT...TÖT...TÖT...TÖRÖÖÖÖÖÖ!
Tervetuloa sankkaan lukijakuntaani mukaan,Tuula! :D
Tuula kuuluu Calamniuksen sukuun, johon myös minulla on ilo ja kunnia kuulua. Suvun sivuilla me tapasimmekin.

Viimeviikon kalenteriaukealla on myös kahden eri päivän kohdalla merkintä: Joulun lapsi?
Kysymysmerkki siksi, että kyseltiin, koska sopisi Joulun lapsi-toimikunnan kokoontua fundeeraamaan, mitä on paketteihin (120) jo kasassa ja mitä pitää vielä kasata.
Molemmat päivät olivat "vääriä". Oikea päivä olisi ollut (ja on) tällä viikolla, mutta silloin minä en pääse mukaan. Kyseisen päivän kohdalle olen kirjoittanut: kellosali Ilmajoki! (Hellou Ilmajoki! Täältä tullaan!)
Minua hiukan taas, näin syksyn menojen alettua, huolestuttaa käsityskykyni ja kartallaoloni, mitä päivämääriin ja menemisiin tulee.
Joku tarkkanäköinen- ja muistinen lukijani varmaan muistaa tapauksia, jolloin menin kuukautta liian aikaisin johonkin, tai aivan muuhun pytinkiin kuin puhe ollut oli?
Olen oikeastaan aina ollut hiukan ulkona, mitä menomerkintöihini tulee. Onneksi en ole koskaan myöhästynyt mistään (tietenkään, kun olen kuukausitolkulla ennemmin asialla).
Joulun lapsi-asian kanssa haluan olla ajoissa asialla. Se on niin mukavaa puuhaa, eikä vähiten siksi, kun katselee lapsien iloisia kasvoja lahjapaketti kädessään. Lahjat menevät varmasti perille. Niistä on paljon dokumenttia netissä nähtävissä. Googlettamalla saa asiasta tietoa, jos nimittäin saat palavan halun olla mukana tässä toiminnassa.

Lauantaina olimme Masa-Etiaksen (nimi muut.) syntymäpäivillä.
Sankari oli ihan ite täyttänyt mehevän täytekakun ja siitä vohlaisin aikamoisen siivun lautaselleni. Minä rakastan meheviä täytekakkuja ja sitä paitsi kello ei ollut lähelläkään 18: aa.
18.00-kuuri pitää aina vaan. Toivottavasti vaikutukset alkavat jolloinkin myös näkymään. Näkyvyyspuoli vaikuttaa aika synkältä tällä hetkellä. Se johtuu paljolti siitä, että olen aika nopea syömäri ja varsinkin, kun huomaan, että aika (klo kahdeksantoista reikäreikä) lähenee loppuaan.
Vesikuurikin on pysynyt pinnalla ja uskon, että jäädäkseen. Ainoastaan siivousprojekti huone/päivä on hiukan katkolla. Varmasti projekti elpyy huimaan kukoistukseen torstaihin mennessä, jolloin saamme vieraan Pihtiputtaalta, jatkuakseen lauantaihin, jolloin vieraita tulee Ilmajoen suunnasta.

Sunnuntaina täällä Isonkyrön komeassa pappilassa oli syksyn ensimmäinen Naisten kesken iltapäivä. Kokonaista kolmekymmentä naista tuli viettämään tuota ihanata iltapäivähetkeä.
Heluna (nimi muut.) oli leiponut jos jotakin pöytään pantavaksi.
Nouand (nimi muut.) piti puheen ja minä sain lausua Tulppaaninipusta runoja ja pitää iltahartauden. Molemmat posmotin suoraa paperista. Joskus, jonkun lauseen välissä, katsoin yleisöön päin, ikään kuin harmaan savun ja usvan läpi.
Savusta ja usvasta voit päätellä taas niitä tuntoja, joita harmaassa makkarankuorikläningissä, siinä yleisön edessä tutistessani, lävitse taas kerran kävin.
Ihmettelen raskaasti sitä, etten ikinä totu "esiintymiseen".
Tunsin itseni surkimusten kruunaamattomaksi kuningattareksi ja se minä sillä hetkellä olinkin.
Kieli kurkussa (molemmat kuivia kuin ne paljonpuhutut syväsukeltajan sukat) luin runojani ässät sihisten. Luulen ja uskon, että kaikki kuitenkin meni hyvin. Taas kerran.
Tiedän, että joukossanne on sellaisia, joita kiinnostaa vaatteet ja pukeutuminen, joten aukaisen hiukan tuota makkarankuorikläninki-kuosia:
Kauan, kauan sitten tilasin Ellokselta hameen. Pitkän, venyvän (stretch, stretch) ja harmaan.
Tilasin, kun halavalla sai. Mekko ei ikinä ole ollut päälläni ja koska esiintyvien taiteilijoiden on hyvä joskus vaihtaa esiintymisasujaan, niin laitoin mekon ulos tihkusateeseen suoristumaan ja ajattelin, että jos suoristuu, niin laitan sen päälleni täksi esiintymiskerraksi. Ja suoristuihan se. Mahtui jopa päällekin, kun aikansa riuhtoi.

T: Kaisa von Korvklänning-Riuhtander
--------------------------------------------------------------
 Psalmi 121
Matkalaulu
Minä kohotan kasvoni vuoria kohti.
Mistä saan avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua,
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.