maanantai 18. joulukuuta 2017


Joulunvalmistelutyöt ovat monessa kodissa kiihkeimmillään.
Niin myös meillä.
Oli ihan parasta kivuta kaiken keskeltä vinttipöksään väsäämään mhvv:tä.
Pois Magnuksen tieltä, kun hän imuroi ja kuuraa lattioita.
Kyllä minäkin olen tehnyt kaikenlaista Joulun eteen ja sitä silmällä pitäen. Pitemmänkin aikaa jo, ettei vain tällä joulunalusviikolla.
Mutta, koska on olemassa vanha sanonta "Laiska töitänsä luettelee", niin en kehtaa kertoa, mitä kaikkea on tullut touhuttua. 
Maunon töistä voin vielä kertoa, että hän KARSTASI (muunlainen puhdistusverbi ei työtä kuvaa) alakuvassa näkyvän ...en muista, mitä PIISINOTTA on "suomeksi".
Joka tapauksessa kyseessä on sellainen peltinen lippa puuhellan päällä, joita ennen vanhaan puuhellojen päälle tamuloitiin.
Kyse on aataminaikuisesta liesituulettimesta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Mitään tuo ko. tuuletin ei kuitenkaan tuuleta. Päinvastoin.
Huusholli haisee aina viikon jälkeenpäin, jos esimerkiksi lättyjä innostuu paistelemaan, tai muuten vaan kährästämään paistinpannussa jotakin sapuskaa.
Kyseinen aataminaikuinen liesituuletin kerää myöskin kiitettävästi rasvat ja pölyt hipiäänsä sentin paksuiseksi tahmakerrokseksi. Tahman puhdistaminen on todella työlästä ja aikaa-, pesuainetta ja tupakkia kuluu valtaisat määrät joltisenkaanmoisen tuloksen saavuttamiseksi. 
Hohhoijaa!
Lippaa ei kuitenkaan sovi poistaakkaan, koska joskus hellassa pidellään tultakin.
Silloin, jos joskus, on tuo kuuppa varmasti tarpeellinen. Tosin en tiedä miksi? Mitään se ei ime. Jospa se sitten työntää hellasta loimuavaa lämpöä keittiöön? Mene ja tiedä.
Puuhella itsessään on ehdottoman in ja must. Ainakin, jos sähköt jostain syystä ovat poikki ja pitäisi saada kahvia. 

Jos jotakin on tullut viimeviikolla meikäläisenkin tehtyä, niin syötyä.
Eikä ihan mitä tahansa, vaan kunnon joulumenyitä. Maanantaina (josta jo edellisellä kerralla kerroinkin) ja tiistaina (ja siitäkin revitin edellisessä kirjoituksessani) söimme maukkaita jouluruokia kupumme täyteen.
Joulupuuronsyöminen seurakuntatalolla on vielä kokonaan kertomatta.
Torstaina oli kirkkovaltuuston kokous, johon tuustoon minullakin on kunnia kuulua.
Kokous aloitettiin riiskryynipuurolla ja luumukiisselillä. Jouduin syömään kaksi napollista puuroa, koska oli kahta eri sorttia puuronpäälle pantavaa: kanelisokeria ja luumukiisseliä.
Niitähän ei voi laittaa samalle lautaselle yhtä aikaa ja niitähän on pakko kumpaakin syödä. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri.
Kaiken puuronsyömisen päälle oli vielä torttukahvit. Lienee tarpeetonta mainita, että mahani oli kuin patarumpu kokouksen ajan. Ota siinä sitten asioihin kantaa. Varsinkin semmoiseen, jonka jo kerran on äänestyksessä hävinnyt. Jos ei olisi tullut syötyä niin mahdottomasti puuroa, niin olisin kyllä...;)

Yläkuva on otettu Vaasan pääkirkossa jokunen vuosi takaperin. Olen luultavasti lausunut siellä olleessa tilaisuudessa runoja, tai sitten lausuntasessio on vielä edessä. En muista.
Muistamisesta tulikin mieleeni, että luin tänään netistä jutun, jossa lueteltiin 17 kohtaa, joidenka pitäisi hälyttää ja laittaa kellot soimaan alkavasta muistisairaudesta.
Niistä seitsemästätoista kohdasta 15 sopi mielestäni minuun enemmän kuin hyvin.
Se tuntui kamalalta ja huolestuin aika lailla.
Tiesin, että ei olisi pitänyt lukea yhtäkään kohtaa. Olisi pitänyt jättää ne samalla lailla lukematta kuin lääkepurnukoissa olevat sataan sikkraan taitetut sivuvaikutuslistatkin.
Kerran erehdyin vaikutuslistan lukemaan (minulla ei onneksi ole mitään lääkitystä, mutta joskus harvoin, kun joutui antibioottikuurin johonkin röppöriin ottamaan).
Listan lukemisesta johtui, että otettuani pillerin alkoi välittömästi maailma pyöriä silmissä, sydän oli muutaman varvin lyömättä, ripulin jälkeen seurasi ummetusta, oksennuksista ja ihottumanäppylöistä puhumattakaan.
Nyt yritän muistilistan luettuani rauhoittua. Minkäs teet ja mitä sille voi, jos muistisairaus tulee?
Ei yhtään mitään. En usko, että ristikoiden täyttäminen auttaa. Sitä paitsi en nuorenakaan saanut niitä menemään läpi. Helppojakaan. Sudokujen tekeminen auttaa kuulemmaasti myös. 
Voi olla. En ole koskaan niitä voinut ratkoa, koska en ymmärrä kuinka niitä ratkotaan.
Toivottavasti pian unohdan ne 15 kohtaa ja voin rauhassa keskittyä joulutekemisiin. Mitäs niitä nyt vielä olikaan?....

Sunnuntaina lähdimme Magnuksen kanssa Vaasankaupunkiin. 
Ensiksi Aija-Kanitan tykö, sitten Huutoniemen kirkolle seuroihin. Sain seuroissa lukea malliksi runon ja pitää mainospalopuheen Tulppaani-kirjasta. Sain kuin sainkin kaksi kirjaa myötyä.
Olen varma, että ainakin kaksi taas ilahtuu avatessaan lahjapakettia. Ei ehkä siinä heti, mutta välittömästi luettuaan.
Seuroista menimme Asevelikylään. Siellä puolestaan joku pettyi. Raskaimman jälkeen.
Emme muistaneet ostaa Lululle vakio tuliaista. Lakupötköä. Vieläkin näen mielessäni syyttävästi tuijottavat silmät edessäni. 
Nyt lopetan ja kipaisen alakertaan katsomaan, saako tässä talossa iltakahvia ollenkaan.

Oikein Hyvää ja Siunattua Joulua sinulle rakkahistakin rakkahin lukijani.
Ensi Vuonna tavataan jLs.
T: Kaisa Minnehufvud-Sjuksten

---------------------------------------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan
2:12-14

Tämä on merkkinä teille: te löydätte
lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.
Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä
suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
-Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

 


tiistai 12. joulukuuta 2017


Kuvassa lukea posmotan runoa eräässä joulujuhlassa parisen (ellei kolmisen) vuotta sitten. 
Minulla näyttää olevan juhla-asuna se paljonpuhumani ns. pallohame.
Kun olin työelämässä (postipuksuna) laitoin aina joulunaikaan äitini virkkaamat punaiset pyöreät joulupallot korviini. Pallot olivat suuret ja komeat, niin kuin nyt vaan äitini tekemät koristeet aina olivat.
-Pallot eivät sovi pulleaposkisille, sanoi eräs asiakas minulle liimaillessaan joulukortteihinsa postimerkkejä.
-Piilarit eivät sovi pullosilmäisille, sanoi vuorostaan hyvä ystäväni minulle, kun piilolinssien perään haikailin.
-Pallohame ei sovi pullealle, voisi joku sanoa kuvaa katsellessaan (ja itsekin sanon).
Totta, mutta siitä huolimatta minä pallokläningin itselleni ostin. En enää välitä sanomisista pätkääkään (pyhkii salaa kuuman, kimmeltävän kyyneleen poskipäältään).
Tällä haavaa tuo pallohame mahtuu jo jopa aika kunnolla kiinnikin, joten voi olla, että kiskaisen sen tänään taas ylleni muutaman välivuoden jälkeen.

Pitkästä aikaa maanantaiblogi ilmestyykin näin tiistaina.
On tietenkin sattunut tapauksia, että maanantaibloginkin kirjoittaminen on luiskahtanut tiistain puolelle, mutta sitä sentään on aloitettu maanantakina.
Eilen ei edes aloitettu, koska olin illalla Ep:n Kristillisdemokraattien piirihallituksen jouluaterialla Östermyrassa.
Juhlallinen ateria, juhlallinen hallitus, juhlallisine jäsenineen ynnä puolisoineen ja juhlallinen paikka. Entinen hevostalli kuulemma. Pilttuita ei enää ollut jäljellä ja vaikka olisi ollutkin, niin ei olisi haitannut. Hevospilttuut on kivoja.
Ruoka oli hyvää. Ruoka on aina hyvää ja varsinkin jouluruoka.
Söin kuitenkin varovasti ja siipiäni myöden, koska, kuten kaikki te miljoonat lukijani muistatte, vatsalaukkuuni mahtuu tätä nykyä oudon niukasti sapuskaa kerralla kokoonsa nähden.
Ennen sitä meikäläinenkin pystyi syömään kaikkia sortteja (lanttu-, porkkana-, imelletty peruna- ja maksalaatikko plus perunaa, soossia ja muita putinkeja monta napollista yhteen menoon. Unehuttamatta tietenkään joululimppuja, rosolleita, kalkkunoita, savulohia  sun muita tilpehöörejä, mitä joulumenuuseen aina pitää kuulua.
Hyvin meni juhlaruokailu, enkä tullut kipeäksi.
Sen sijaan, atrian jälkeen lukemani runon jälkeen,  alkoi ohimoita ja pään sisustaa ruimia.
Runonluku meni huonosti ja runokin oli aika...öh...monisanaisen mitäänsanomaton, vaikka itse sanon. Ja minulla, jos jollakin, on kanttia sanoa, kun olen sen itse kirjoittanut.

No, sitten. Ei vähä mittään, mutta tänään on taas jouluillallinen! Ja tietenkin Östermyrassa!
Tällä kertaa syömään kokoontuvat Kansanlähetyksen työntekijät ja sopimusperäiset- sekä aluejulistustyöntekijät vaimoineen ja miehineen. Minä kuulun aluejulistustyöntekijän vaimon  kastiin.
On hauskaa syödä jouluillallisia joka ilta.
Jaa, että eikö sitä kyllästy niihin?
-Ei!
Minä en kyllästy jouluatrioihin ikinä. En myöskään kaalilaatikkoon. Työssä ollessani hain ruokatuntisin seinän takana olevasta kaupasta joka päivä valmiskaalilaatikkorasian.
Aioin tehdä tutkimusta siitä, kuinka kauan ottaa, kunnes tämä frouva kyllästyy AINA SAMAAN ruokaan.
Koe meni pyrstölleen. Se loppui kestettyään muutaman viikon.
Ei siitä syystä, että olisin kyllästynyt, vaan siitä syystä, että kyllästyin, kun en kyllästynyt. Mitäs ippiä sellaista koetta on jatkaa.

Itsenäisyyspäivänä meidät oli kutsuttu juhliin. Ei ihan Linnan, mutta ei jäänyt paljon puuttumaankaan. Nimittäin Suomen Ilmajoelle.
Tunsimme itsemme hyvin tervetulleiksi ja rakastetuiksi perille tultuamme (kuten varmaan kaikki Linnaan saapujatkin).
Vesku ja Tiinu (nimet muutettu) tervehtivät meitä halaamalla lämpöisesti (kuten varmaan Jenni ja Saulikin olisivat tehneet, mutta on eri asia halata kahtatuhatta ihmistä kuin kahta).
Tarjoilut olivat aivan mahdottoman maittavia ja suussa sulavia (kuten Linnassakin).
Illan puheenaiheet olivat maailman tärkeimpiä, parhaita ja mukavimpia (kuten varmasti Linnassakin. Ainakin joillakuilla).
Me puhuimme Kuninkaan Pojasta ja hänen tuntemisestaan koituvista hyvistä seuraamuksista.
Illaksi tulimme kotiin ja katselimme televisiosta niitä toisia juhlia. Siksi nyt pystynkin niin hyvin vertailemaan. Meidän omia ja niitä.
Pukuloistossa emme Tiinun kanssa jääneet Linnan leidien kanssa hopealle (tai ehkä Mintulle  ja Jennille piirunverran).

Viime viikko oli oikein kyläilyviikko muutenkin. Maurin ja Leilan luona olimme oikein kutsuttuina myös. Ylenpalttista hyvää saimme nautiskella heidänkin kodissaan ja hyvässä seurassaan.
Aija-Kanitan luona kävimme tietenkin myös. Se on selvä se.

Sunnuntaina oli Telluksen komeimmalla kirkolla (Vaasan Huutoniemen kirkko) Vaasan Kansanlähetyksen joulujuhlat. Minun ryhmälläni ja toisella muulla ryhmällä oli kahvitusvuoro.
Ennen kuin siitä kerron, tarkennan, että kukin saa laittaa mielessään Telluksen komein kirkko-tittelin eteen sen oman rakkaan kirkkonsa. 
Minulla Telluksen komeimman kirkon eteen kuuluu neljä (fyra) kirkkoa. (Riippuu, kussa kullakin kerralla olen.)
Ne neljä ovat: Isonkyrön uusi kirkko, Isonkyrön vanha kirkko, Vaasan kirkko ja Huutoniemen kirkko. Tarkennuksena vielä, että ikinä en ole epäkomeaa kirkkoa nähnyt. En ikinä!

Joulujuhlakahvitus meni hyvin. Kaikki sujui kuin rasvattu, kun oli tupla miehitys. Minä sain kaadella kahvia. 
Loppusiivoukset ja tiskaamiset sujuivat alta aikayksikön. Minä pyyhkielin kuin hidastetussa filmissä märällä rätillä vielä ruokasalin pöytiä, kun porukka tuli ääreni silmät pyöreinä ja sanoivat lopettaneensa työt jo aikoja sitten. Ymmärsin vihdoin lopettaa minäkin ja suuntasimme kulkumme kivenheiton päässä olevaan Asevelikylään. Erkki oli paistanut lättyjä ja hakenut sokerimunkkeja. Söin kaksi lättyä, enkä yhtäkään munkkia. Sattuneesta syystä. Röyh!
T: Kaisa Märgrät-Munkbär
---------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:8-14

Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin,
ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt.
Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita,
jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä,
ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun
sekä hyvän- ja pahantiedon puun.
Eedenistä sai alkunsa joki, joka kasteli puutarhan ja joka sieltä lähtiessään
jakaantui neljäksi haaraksi.
Ensimmäisen nimi oli Pison.
Se kiertää kohti Havilan maata, missä on kultaa,
ja sen maan kulta on hyvää.
Siellä on myös suitsutuspihkaa ja onykskiveä.
Toisen joen nimi on Gihon. Se kiertää koko Nubian maan.
Kolmannen nimi on Tigris ja se virtaa Assurin editse.
Ja neljäs joki on Eufrat. 




maanantai 11. joulukuuta 2017

Maanantaiblogi muuttuu tänään ja tällä viikolla väliaikaisesti tiistaiblogiksi.
Tänä iltana menen herkuttelemaan jouluruokia Östermyraan. :D

maanantai 4. joulukuuta 2017

Kaikki, siis ihan kaikki, siivoushommat ovat ihan seis. Kuvassa näkyvälle pöydälle ei mahtuisi tulppaanivaasia. Tai ainakaan se ei pääsisi noin oikeuksiinsa kuin tuossa  kuvassa näyttää pääsevän.
Huushollimme on tälläkin hetkellä kuin sudenpesän oviaukko. Aivan samoin kuten kaikkina edellisinä vuosinakin. Siitä syystä en olekaan tippaakaan huolissani. Kaikki hoituu.
Uskon, että paikat ovat putsussa (ainakin melkein) aattoon mennessä.
Luotan lujasti siihen usein mainitsemaani joulusiivousintooni. Ainoa aika vuodesta, kun meikäläistä huvittaa edes ajatella siivousta on joulunalustaviikot- ja päivät.
Nyt joku teistä voi ajatella, että kalenterini on ollut viimeviikon kohdalta tupaten täyteen merkitty. On tapahtunut kaikkea kivaa ja siitä syystä en ole ehtinyt siivota. Se joku ajattelee siinä valitettavasti täysin pieleen.
Kalenterissani ei ole örmintöjä senkään vertaa kuin tavallisesti. 
Päivät ovat vaan valuneet ohitse, unhon suohon, päätä käännellessä ja kynsinauhoja repiessä.
Monta kertaa on mieleeni tullut siinä peräseinää tuijotellessani, että tämmöseltäköhän sitten tuntuu siellä vellitalossa?
Jotkut teistä miljuunista lukijoistani muistanevat, että minulla on taipumus istua ja tuijotella tyhjyyteen silloin tällöin. En ole moisesta tuijottelusta sen kummemmin pitkän elämäni aikana ollut huolissani vasta kun nyt, lähestyessäni totaalista tuijotusikää.
Charles kehotti minua tänään merkkaamaan ylös kaikkea, mitä lapsuudessani ja elämäni aikana on tapahtunut. -Nyt on aika tehdä se, kun et ole vielä kovin paljoa kääkkyyntynyt, lisäsi hän tulta hiillokseen.
-Oikeastaan en muista lapsuudestani paljon mitään. Ne samat, tutut asiat vaan, jotka olen kertonut perhekunnalle ja kaikille jo sataan, ellei ihan kahteensataankin kertaan.
Syy, että yleensä lapsuusajan happeningit tulivat puheeksi, johtui Facebookissa joulukuun ensimmäinen päivä aloittamastani Kaisan adventtikalenterista.
On menossa vasta neljäs luukku ja nyt jo hiostuttaa! Kuinka saan aikaseksi vielä 20 luukullista asiaa? Nimenomaa UUTTA asiaa? 
Noh, eiköhän sitä jotakin muistoa ja asiantynkää aina takafikkarista löydy. Voivat olla toki aika tyynni kaluttuja aiheita, mutta ei auta.
Tuosta tuijottelusta tuli mieleen taas se usein ennenkin itkemäni juttu. Se, kun ollessani 16-vuotias, eräs sukulainen (aika kaukainen ja kuollutkin jo kauan, kauan sitten) katsoi minua ja loihe lausumaan, että nyt on Kaisallekin tullut hiukan ilmettä silmiin!
Mietin silloin, että mimmonen suu auki, nurkassa kyhjöttävä ääpsä sitä onkaan tullut oltua kaikki kuudettoista vuodet!
Tästä olen kirjoittanut monella foorumilla, mutta se on niin jättänyt ankarat arvet sieluni syvimpiin sopukoihin, että tykkään aina itseäni ja muita siitä muistuttaa. Ja antaa hyvän esimerkin siitä, mitenkä ei pidä sukulaistytölle (eikä kenellekään muullekaan) mennä suoralta kädeltä sanomaan, vaikka ehkä mieli tekisi ja olisi aihettakin.
No, jos tämmöttis muistoja on kerrottavana, niin ei kumma, ettei muista mitään.
Mennyt on mennyttä ja tulevainen ei ole vielä tullunna.
Kinnusen Saara (vaasalainen perheterapeutti, kirjailija, kolumnisti ja ja vaikka mitä) sanoi kerran eräällä luennollaan viisaasti jotenkin tähän tapaan:
-Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän voi vaikuttaa ja hoitaa asioita siellä menneisyydessäkin.
Saara kehotti rukouksessa pyytämään, että Jumala toimisi näin. Menisi sinne menneisyyteen, kun kerromme kaikki tuskat ja paskat, mitkä meitä vaivaa ja ahdistaa ja parantaisi ja eheyttäisi.
Noh, varmaan heti arvasit, että ei Saara toki tuota paska-sanaa maininnut. Se oli  "Hälävän terapeutin" oma ilmaus.
Olen tehnyt Saaran neuvon mukaan ja siitä on ollut apua. Suurta apua.

Viimeviikolla oli Rukoushuone Rauhan johtokuntalaisilla tämän vuoden viimeinen miitinki Lymmyysen kodalla. Kävimme läpi kesän suurta projektia, johon saatiin rahoitustakin Yhyres-yhdistyksen kautta. Katon- ja seinien maalausprojektia. Rukoushuoneesta tuli nätti kuin mälli, kun se maalattiin. Ruostunut lipputankokin fiksattiin. Passaa siihen nyt juhlapäivinä suomenlipun vetaista!
Kodalla kährästimme makkaraa ja lauloimme lopuksi virren "Herraa hyvää kiittäkää" (sillä kiemuraisemmalla nuotilla).
Sävähdyttävä virsi ja sävähdyttävä tunnelma muutenkin.

Illalla oli kirkolla sävähdyttävä Kristillisdemokraattien paikallisyhdistyksen vuosikokous. 
Minä ja Magnus haistiin savustetulta makkaralta (viime viikollahan haisin lihamurekkeelta). Ruokaiset hajut leijuvat näköjään aina siellä missä kuljen. Tosin onhan sitä ruokaa tullut suuhunkin pantua, ettei vaan haisteltua ja haistua.
Tähän kohtaan sopii mainiosti maininta laihdutusprojektista. Se on vaiheessa tällä haavaa, mutta niin on onneksi lihotuskuurikin. On menossa ns. stabiili olotila, mitä kiloihin ja jenkkakahvoihin tulee.
Kielipesukuuri on loppunut. Ei kukaan kuolevainen pysty kyökkäämään ilta illan jälkeen, ellei välillä pidä tuntuvaa paussia. Puistattaa pelkkä ajatuskin kielen ruokkoamisesta.
Vedenlutkutussessio sen sijaan jatkuu. Se jatkuu hamaan vellitaloon saakka.
Sen ansiosta rypyt eivät tosin ole vähentyneet, mutta ei niitä ole tullut lisääkään.
Naamataulussa ne vanhuuden röhelmätkään (joita luulin psoriasistäpliksi, kunnes lääkäri antoi röhelmä-diagnoosin) eivät ole sanottavasti lisääntyneet, jos kohta eivät liioin ole mihinkään hävinneetkään.

Laihian nuorisoseurantalolla  olin Magnuksen kanssa myyjäisissä. Möimme kortteja ja tauluja. Minusta ei ollut kuulemma paljon muuta kuin vaivaa.
-Kuinka voi ihiminen olla nuan nekatiivinen ja kiukuta joka asiasta ja silloonki vaikkei asiaa oliskaa, ihmetteli Magnus.
-JAAA-A! TAIDATKOS SEN SANOA? vastasin minä riidanhaluisesti.
Riitaa ei kumminkaan syntynyt, kuten ei ikinä, kun Magnus ei tartu täkyyn.

Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kirkkoon.
Kirkkoonmenotapa kannattaa ottaa käyttöön. Jonkun ajan kuluttua sitä huomaa, kuinka kiva tapa se on. Hermot lepää ja mieli ilostuu kirkonpenkkejä hierrettäessä.
Sunnuntaina laulettiin kirkoissamme Hoosianna. Se sykähdyttää eritoten vanhaa ja raihnaista mieltä ja antaa iloisen ja odottavaisen joulunodotusmielen. Sinne sudenpesän ovellekin.

Illalla oli seurakuntatalolla Majatalo-ilta. Minulla oli ilo ja kunnia saada pitää lapsille pieni hartaushetki. Lastenhoitajat olivat erikseen, joten meikäläisen ei tarvinnut miettiä, saako pidettyä lapset  rakennuksen sisällä, saatikka edes samassa huoneessa.
Hyvin olisin saanut pidettyä. Harvinaisen kilttejä ja kultaisia lapsosia. 
Hartaushetken päätyttyä muksut saivat leikkiä.
Otin käyttööni luottamushenkilöäänensävyn ja kysyin, että onpikos täällä lapsille tarpeeksi ja kunnollisia leikkikaluja?
-No, ei niin, etteikö hiukan enempi ja uudempia voisi olla, minulle vastattiin.
-Jassoo! Minäpä vien asiata etiäppäin! sanoin minä. Sillä samaisella luottamushenkilöäänensävyllä.
T: Kaisa Sävyström-Luottander 
------------------------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:4, 5-7

Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan,
ei maan päällä ollut vielä yhtään pensasta
eikä edes ruoho ollut noussut esiin,
sillä Herra Jumala ei ollut antanut sateen kastella maata
eikä ihmistä vielä ollut maata viljelemässä.
Mutta maasta kumpusi vettä ja se kasteli maan pinnan.
Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen
ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen.
Näin ihmisestä tuli elävä olento.

maanantai 27. marraskuuta 2017


Ylemmässä kuvassa se paljonpuhuttu sininen kaappi, josta joulusiivoukseni aina joka joulunalusta-aika alkavat. Niin tänäkin alusta-aikana.
Tuohon kaappiin ne joulusiivoskelut ovat tällä haavaa tyssänneetkin, mutta jatkoa seuraa kuluvan viikon aikana. Ainakin keskikamarissa. Sinne nimittäin aion pystyttää lauantaina joulukuusen. Uudet kultapallukat oksillensa ja latvukseen upouuden tähden.
Vaikka ei siivoomisia, niin joulutouhuja on kyllä ollut. Piskettirintamalla. Sain nimittäin lahjaksi piparitaikinan, josta osan söin raakana ja lopun kaulitsin ja painelin erilaisilla enkelimuoteilla pipareiksi ja paistoin. Hyviä olivat. Niin valmiit enkelipisketit kuin taikinakin.

Alemmassa valokuvassa vielä tilannekatsaus meidän viimelauantaiseen loossiimme (numero 8) Botnia-hallin megakirpparilla.
Sinne emme taida enää loossia varata. Työlästä touhua "voittoon" suhteutettuna. Muuten voimme kyllä paikalle mennä pällistelemään. Tavallisina markkinavieraina.

Taas on maanantai, jolloin istutaan vinttipöksässä ja kirjoitellaan.
Yhtä mittaa tuntuu, että on vinttipöksämaanantai. Ihan hirvittää tämä ajan kellon juokseminen. Varsinkin näin vanh...(rykäisy) iäkkäänä tuntuu, muutama hassu päivä ja yö ja taas pitäisi männäviikon muisteluksia kirjoittaa.
Tätä menoa olen alta aikayksikön yhdeksänkymppinen! Kaksikymmentävuotta hurahtaa kuni öinen varjo (jos runollisiksi heittäydytään). Noinkohan vielä silloin kirjoittelen? Ja jos kirjoittelen, niin muistanko mistä?
Tämän maanantain kirjoittelu sujuu tavallista maukkaimmissa merkeissä.
Edessäni pöydällä on, paitsi tietenkin almanakka, niin lautasellinen perunalastuja ja pyöreitä juustonaksupylpyröitä.  
Harvoin (jos koskaan) minulla tuommoisia herkkuja on kirjoituksen lomassa suuhun napsittavissa.
Eikä olisi nytkään, mutta tämäniltaisesta piirustuskurssin joulujuhlasta jäi tähteeksi.
Ihan mukavaa, että jäi, koska juhlassa en pystynyt montakaan pylpyrää ja muita runsaita tarjottavia kunnolla syömään (kunnolla=napollinen kutakin sorttimentoa).
Syy moiseen oli, että minulla oli vatsa kipeä. Oikeastaan olin joka paikasta kipeä.
Kirjoitin yv:n Elinalle (nimeä ei muut.) ja hän lohdutti ja kirjoitti rukoilevansa vatsanpurujen yms. puolesta. Tai siis vastaan.
Se auttoi. Rukous auttaa ja kannattaa aina!

Lauantaina KD:n Isonkyrön ystävillä oli retki Östermyraan. Minäkin kuulun niihin ystäviin.
Ensin teatteriin katsomaan Lutherista kertovaa teatterikappaletta, sitten syömään ravinteliin.
Linjapiilillä ajeltiin herroiksi ja naisiksi mennen tullen.
Teatteriesitys oli loistava ja ruoka maittavaa. Ruoassa varsinkin soossi oli viedä kielen mennessään. Punaviinisoossi siis. Vahinko vaan, että sitä oli levitetty suurelle lautaselle sen oikeaan alalaitaan sillä tavalla taiteellisen näköisesti, kuten ravintoloissa tapana on, jollakin nuolijalla.
Ts.  niin, että sitä  ei voinut lusikoida suuhun.
Soossia pitäisi aina voida lusikoida suuhun ja nuolijat pitäisi lailla kieltää.
Jos joku ei sattumoisin tiedä, mikä on nuolija, niin hänelle kerrottakoon, että se on eräänlainen kuminen, vetelä lasta. Kumisella, vetelällä lastalla saa pikkupenskojen (ja hiukan isompienkin penskojen) kauhuksi kakkutaikinankin niin tyystin kaavittua kakkuformuun pantavaksi, että mitään ei jää kravattavaksi. Kastikkeita tällä lastalla saa lautaselle levitettyä vain ohuen ja reunoilta lituskaisen läntin. Taiteellisen näköisen läntin.

Östermyran keikka onnistui, länteistä huolimatta, täydellisesti nappiin, ellei oteta lukuun sitä, että minä haisin lihamurekkeelta.
Mauno laittoi päivällä murekkeen uuniin ja koska meillä ei edelleenkään ole liesituuletinta, niin koko huusholli asukkaineen, vaatteineen päivineen, haisee murekkeelta tuntitolkulla jälkeenpäin. 
-Soon ruaan haju. Soo paha ollenkaa. Haistavat ja huamaavat, jotta oot jauhoosesta taloosta kotoosi, yritti Magnus lohduttaa, kun hermoilin asiaa jälleen kerran. Muistuivat työajatkin mieleen.
Silloin aina haistoi asiakkaista, mitä kullakin on ollut sapuskana, kun illallisen jälkeen kiirehtivät Postiin Anttilan pakettia hakemaan.
Nyt kaikki teatterivieraat tulivat tietämään, että meillä oli paistettu lihamureketta.
Hajuvettäkään ei nykyään uskalla paasata kaulakuoppaansa niin runsaasti, että murekkeenmujut peittyisivät. Itsekin tykkään kyllä enämpi mureketuoksusta kuin änkyrästä Chanel 5:sta. 

Kirkkoneuvoston kokouksessa olin keskellä viikkoa. Kokous pidettiin sakastissa, joka on fiksattu komeaksi ja arvokkaan näköiseksi, kuten sakastien aina kuuluu ollakin.
Suutani aukoilin kokouksen aikana tuon tuosta. Oli monta sorttia ja hyvää haukattavaa tarjolla. Aukoilin minä kitaani erään pykälän kohdalla kovastikin muutenkin, mutta en saanut kannatusta. Asiat menevät niin kuin menevät. Demokratia pelaa ja hyvä niin. 

Yhtenä viimeviikon päivänä porhalsin Nikolainkaupunkiin Magnuksen kanssa. Minä kyläilemään ja Aija-Kanitaa tervehtimään, Magnus komerohommiin Asevelikylään.

Sunnuntaina Magnus sai saarnata Vöyrin kirkossa.
Kirkonmenojen jälkeen oli lähetystilaisuus seurakuntakodilla ja siellä sain minä lukea runojani.
Oho! Tuli jälleen käytettyä väärää verbiä. Piti kirjoittamani, että sain LAUSUA runojani.
Kirkossa tutustin erääseen entiseen vaasalaiseen naiseen, joka miehensä kanssa harrastaa runonlausuntaa. Kun vaatimattomasti (näennäisen) sanoin vain lukevani runoja, uusi ystäväni kielsi jyrkästi tuota verbiä käyttämästä.
-RUNOJA LAUSUTAAN! KUN ON OLEMASSA NIIN HIENO VERBI KUIN LAUSUA, NIIN SITÄ PITÄÄ KÄYTTÄÄ! PISTE! kuiskasi tuo uusi tuttavani tomerasti.
Olin ja olen kyllä sisimmässäni samaa mieltä. Tekovaatimattomana ihmisenä olen tähän saakka aina puhunut lukemisesta. Tästä lähin kuljen lausumassa, enkä enää ikinä lukemassa.
Oikaiskaa heti, jos yritänkin puhua lukemisista.

Vöyrillä on aina hauska käydä. Kerran vuodessa Magnukselle kutsu kuuluu (ja minulle siinä kylkiäisenä).
Vöyrille tuntee aina olevansa tervetullut ja lähetystilaisuuteen on aina järjestetty mahtavat ja maittavat tarjoilut. Ei sillä, etteikö kaikissa lähetystilaisuuksissa olisi mahtavat ja maittavat tarjoilut, mutta Vöyri on Vöyri. Me asumme ihan melkein Vöyrin kupeessa. 
Charles sanoi, että eräs kaukainen esi-isämme on haudattu Vöyrin kirkon lattialankkujen alle.
-Eihän kirkkojen lattialankkujen alle ikinä rahvaita haudattu? pahkuloin minä silmät selällään.
-Ei niin, totesi Charles merkitsevästi.

Vöyriltä kiirehdimme Hälvälle, josta kurvasimme Nikolainkaupunkiin seuroihin.
Seuroista ajelimme Asevelikylään. Mukava oli nähdä kaikki rakkaat ja syödä Erkin vääntämiä lämpöisiäleipiä. Onni on nähdä sukua ympärillään. Puhua kunnolla, eikä vaan aina kommentoida.
T: Kaisa Varmbröd-Murekdoft
----------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:1-4

Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki, mitä niissä on.
Jumala oli saanut työnsä päätökseen ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään.
Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta työstään.
Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin, kun ne luotiin.

 

maanantai 20. marraskuuta 2017


Kuvia lauantaisesta kirpparisessiosta Botnia-hallissa.
Lähdimme auto kattoon saakka lastattuna Hälvältä puoli seitsemän pintaan, eli niiden paljonpuhuttujen sianruppujen aikaan. Joku, joka todella tietää näistä sianrupuista jotakin, sanoi kyllä joskus, että jos niiden ruppujen  aikohin johonkin lähtee, pitäisi olla 4:n aikaan aamuyöstä asialla.
Noh, joka tapauksessa aikaisin piti nousta ja lähteä, koska minulla kestää herääminen aina mahdottoman kauan. Aina vaan kauemmin, mitä enempi vuosilustoja kertyy ympärille.
Joka aamuisen veden lutkuttamisen jätin suosiolla väliin, koska silloin minun olisi pitänyt todella herätä jo 4:n aikaan. En millään saa lyhyessä ajassa kurkusta kulautettua ylettömiä määriä vettä. (Yletön määrä: 6,5dl).
Ilman juomisia tarvitsi könytä alakertaan vasta viideltä. 
Ihme ja kumma olin aika pirteä, vaikka kello oli vasta viis. Puhelin jopa hiukan niitä näitäkin ja vastasin auliisti ja ystävällisesti Magnuksen kysymyksiin, vaikka yleensä olen äkäinen kuin marjaiskarhu. Se johtui siitä, että olin mennyt aikaisin nukkumaan. Minun on pakko nukkua 8 tuntia vuorokaudessa. Muuten minua ei katsele, eikä kuuntele kukaan (itsekään). 

Hyvissä ajoissa ensimmäisten joukossa (kuten aina ja joka paikassa) olimme perillä Botnia- hallin lastauspäässä.
Niska/selkä ja kädet vääränä kannoimme kaikki tykötarpeet ja myytävät tavarat autolta juoksurataa pitkin paikalle numero 8 (åtta).
Niska/selkä ja kädet vääränä kannoimme kaikki tykötarpeet ja melkein kaikki myytävät illan tullen takaisin juoksurataa pitkin autolle. 
Koko lauantai siinä meni ja osan sunnuntaitakin. Osan sunnuntaita siksi, että niskaa, selkää ja käsiä kolotti tavaroiden kantaminen ja ylenpalttinen puurtaminen. 
Niska/selkä ja kädet ovat stabiilissa asennossa meikäläisellä kaiket päivät ja jos ja kun hiukankin haiskahtaa liikunnalta ja työnteolta, menee kauan, että saa tropattua krupin taas liikkumattomaksi ja säryttömäksi.
Tehty työ oli aika lailla epätasapainossa, mitä ansion ja voiton suuruuteen tuli, mutta tulipahan kokeiltua. Nyt tiedän, että sanonta TYHJÄN SAA TEKEMÄTTÄKIN- sanonta pitää tismalleen kutinsa. Samaan tulokseen tuli vieruspaikankin kauppias. Joitakuita muitakin myyjiä haastattelimme ja he taas olivat ihan tyytyväisiä kaupantekoonsa ynnä saamisiinsa. Se oli hyvä se ja mukava kuulla.
Jos joskus vielä innostumme kyseiselle hallille menemään, niin hankimme taatusti sellaiset piskuiset kaksipyöräiset työntökärryt, jollaiset kaikilla muilla näkyi olevan ja jollaisia me saimme eräältä, niihin tyytyväisiin kuuluvalta myyjältä loppuhötäkässä lainata. Niska/selkä ja kädet säästyvät paljolta, kun omistaa sellaiset kärryt. 
Magnus suunnitteli koppuloivansa äitinsä vanhasta pyörällisistä ostoskassista sellaiset kärryt.
Voi olla, että onnistuu, mutta voi hyvin olla, että ei.

Kalenterini aukeama viimeviikon kohdalla on aika valkoinen. Silti menoja on toki ollut.
Tiistain päällä on kokeiltu kuulakärkikynää, toimiiko? Keskiviikon kohdalla on kaksi merkintää. 
Toisen niistä toteutin, eli lähdin aamupäivällä Vaasaa kohti. Perille saavuttuani yritin etsiä entistä Vaasan Puhelimen telehvoonikonttuuria, mutta tietäähän sen, että ei sellaista enää löytynyt. Hajuakaan.
Firman nimet, paikat ja  puhelimet ovat ajan saatissa muuttuneet niin, että ihmeellisempää olisi ollut, jos olisi konttuuri löytynyt. Aikani mennyttä aikaa ja paikkaa etsittyäni ja  Saabilla sinne sun tänne kruisailtuani, luovutin. Pitäköön tunkkinsa!
Menin tervehtimään Ansaa ja Aija-Kanitaa.
Kello 18.00 alkoi Vanhan Vaasan pappilassa naisten ilta ja päätin ysin tein mennä myös sinne, kun kerran kaupungissa olin. Naistenilloista ei koskaan hullumpana pois lähde.

Sunnuntainakin menin naisten iltaan. Oikeammin sanottuna Naisten kesken iltapäivään. Tällä kertaa Vähäänkyröön.
Minulla oli, paitsi tietenkin runoja lausuttavanani, niin myös puheentapainen puhuttavanani.
Ihme ja kumma selvisin kaikesta kutakuinkin ilman jännitystä ja kielen kuivumista.
Hyvin meni sekä runot, että puhe. Tai puhe oli oikeammin kirje. Kirje, jonka eräs nainen, nimeltä Tabita, oli kirjoittanut ystävättärelleen. Kirje on tietenkin minun kirjoittamani. Kuvittelen olevani Tabita ja miltä tuntuu, kun herätetään kuolleista. 
Onnistuin varmasti hyvin, koska eräs nainen sanoi, että hänen tekisi melkein mielensä vastata sille Tabitalle. :D

Naisten kesken illasta porhalsin Isoonkyröön Sohvakirkkoon. Paitsi Sohvakirkossa, olin ollut jo aamulla jumalanpalveluksessa ko. kirkossa.
Joku voi kysyä, että eikö moinen kirkossa ravaaminen lähentele jo hulluutta? Vastaus on, että ei, koska kirkosta ei koskaan tule hullumpana pois kuin sinne mennessä.

Tänään oli tietenkin taas maanantaiseen tapaan piirustuskurssi. Sain piirrettyä rippikortin valmiiksi ja aloitin kettukortin taiteilemista.
Sillä aikaa, kun minä ja Charles taiteilimme kurssilla, oli Magnus keittänyt riisipuuroa.
Puuro oli niin tupunttia, että sitä ei meinannut saada lautaselle kattilasta ilman talttaa ja vasaraa.
Jaa, että eikö Magnus osaa keittää riisipuuroa? Osaa, mutta minä en osannut mitata oikeaa määrää riisiä.
T: Kaisa Riisputing-Talttanen
--------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:24-31

Jumala sanoi: "Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja,
kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit"
ja niin tapahtui.
Jumala teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet,
kaikki eläinten lajit.
Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme
ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata, ja kaikkia pikkueläimiä,
joita maan päällä liikkuu.
Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi,
mieheksi ja naiseksi hän heidät loi.
Jumala siunasi heidät ja sanoi heille:
"Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.
Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.
Jumala sanoi vielä:
"Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on
ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät.
Olkoot ne teidän ravintonanne.
Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu,
minä annan ravinnoksi vihreät kasvit".
Niin tapahtui.
Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.



maanantai 13. marraskuuta 2017


Alemmassa kuvassa on muutama kesä takaperin kuvaamani pisin näkemäni kasiainen ikinä.
Pituudesta saa hiukan kuusaa, kun miettii, että osin ruohoa läpikasvava toinen kynnysmattomme on noin 45 cm. Itse laskeskelin, että maski olisi ollut melkein yhtä pitkä, jos sitä olisi hiukan venyttänyt molemmista päistä suuntaansa. No, en minä sellaista missään tapauksessa olisi tehnnyt. Kuha ihailin ja ihmettelin niskavillat pystyssä.

Ylempi kuva on uusista kuulokojerasioistani. Kuva tuli vahingossa tähän. En olisi tahtonut, koska se on jo monasti esillä ollut. En sitä kumminkaan alkanut poistelemaankaan ja ainahan voi olla joku uusi ja ennennäkemätön lukijakin asialla.
Jo häntäkin silmälläpitäen kerron, että uudet kuulokojeeni ovat mahdottoman hyvät ja tehokkaat.
Aina, kun laitan ne nuppineulankokoiset...ei, vaan puoliskan nuppineulankokoiset mikrofoonit korviini, niin äänimaailma kirkastuu.
Nämä kuulokojeet ovat, paitsi, että niitä on kaksi edellisen yhden sijaan, niin siitäkin syystä kivat, että patterien tehot lähenevät loppuaan, ne eivät plimpluttele koko ajan. Ei, vaan niistä kuuluu silloin tällöin, eli joka viides minuutti hitaasti ja selkokielellä:
pattereiffa heikko voimakkkkuuuf...
Edellisen yksikorvaisen kulokojeen plimplutus oli omiaan tekemään hulluksi. Mielestäni kuulokojeissa ei tarvittaisi enempää plimplutusta kuin selkokieli-ilmoitustakaan.
Kuulija ymmärtää kyllä, että jotakin on pielessä ja loppunut, jos ihmiset näyttävät vain aukovan suutaan ilman äännähdystäkään.
Taas tuli hiukan liioiteltua. Ei minulla nyt NIIN huono kuulo ole, mutta että ymmärtäisitte, mitä tarkoitan ja olen mieltä plimplutteluista ja selkokielistä.
Eilen olin ostamassa uusia pattereita eräässä suuressa tavaratalossa, koska kojeeni oli asiasta jo jokusen kerran infonnut.
Marketti oli jopa niin suuri, että siihen mahtuisi 50-100 sellaista pikku lähikauppaa, jossa useimmat ja enimmät ostokseni aina teen.
Suuret ostarit on siitä mukavia, että etsiessä sitä pientä tarvitsemaansa ostosta, saa aikamoisen lenkin samalla kärpäseniskulla.
Eilistä lenkkiä tehdessäni sattui myyjätärneito olemaan siinä varrella ja kysäisin, että missäköhän mahtaa kuulokojepatterihylly sijaita?
-Tuolla! vastasi myyjätär iloisesti ja ositti johonkin suuntaan. Käännyimme johonkin,  mutta lenkkeiltyämme aika pitkästi, emme löytäneet mitään pattereihin haiskahtavaakaan.
Sen sijaan löysin ihania joulukuusenkoristeita. Ostin kaksi truutullista kullalta siftaavia joulupalloja ja myös kullalta siftaavan latvatähden. 
Olen jo suunnitellut joulua ja aikomuksenani on katkaista 51-vuotta kestänyt joulukuusen punapallokausi. Ripustan joulukuuseemme vain kullanvärisiä palloja, jahka sen kuusen kuun vaihteessa (1.12 2017) keskikamariin pystytän.
Kuusenpalloputkilot kainalossa aloitin taas niiden patterien metsästyksen.
Ei kun uudestaan kysymään uudelta myyjättäreltä:
-Missä te piilottel...öh...pidätte pattereita? Kuulokojeen pattereita?
-MITÄ? sanoin minä, kun myyjätär vastasi.
-Tuosta kulmasta käännytte tuonne ja siitä ensimmäisestä välistä vasemmalle! toisti myyjätär kuuluvasti.
-Meille neuvottiin ihan eri suunta äsken, ihmettelin minä yhtä kuuluvasti.
-Se johtuu siitä, että pattereita on monessa eri paikassa, selitti myyjätär kovalla äänellä, mutta ystävällisesti.
Löytyihän se patterihylly lopuksi jostain suunnasta monine eri patterivaihtoehtoineen. Valitsin oikeat (jotka kotona osoittautuvat vääriksi).
 
Kaupasta ulostultuamme ja autoon sulloutuessamme muistin, että minähän muutin 51-vuotisen tradition jo viime vuonna. Minullahan on eteisen yläkaapissa odottamassa ripustamista säkillinen kultapalloja! Noh, kultapalloja ei kuusessa voi ikinä olla liikaa.
Taas  kerran ihmettelin muistiani. KUN se kerran pelaa, niin eikö se voisi tehdä sitä ajoissa? Esimerkiksi ennen kassoille tuloa, kuten tässä tapauksessa olisi ollut tarpeen?
Onneksi yksi kultapalloja sisältänyt pötkö maksoi vain 2,90, joten kovin paljon ei persnettoa päässyt syntymään.

Viikolla minulla oli suuri ilo saada olla syntymäkaupunkini kauneimmassa ja ihanimmassa kirkossa lukemassa runojani. Aamupiirissä. Paikalle oli kokoontunut runsaasti naisia. Pienen todistuksenpoikasenkin sain töksäyttää siinä runojen välissä.
Joskus Vaasassa asuissamme kävin minäkin tässä samaisessa aamupiirissä, mutta silloin en vielä tiennyt sisälläni virtaavasta runosuonesta hölkäsen pöläystä.
Koska kyseessä oli aamupiiri ja minulla oli tapaaminen kyseisen ihastuttavan kirkon ihastuttavan suntion kanssa ennen alkamista, niin lähdin ajelemaan hyvissä ajoin ennen ensimmäisten sianruppujen loppua.
Siinä kaikessa rauhassa ajellessani  ja jotain virttä laulaissani, huomasin yht´äkkiä auton kojepellillä, ihan nokkani edessä, suurimman rimppakinttuisen hämähäkin, minkä ikinä nähnyt olen.
Sen keskiosakin, mihinkä ne rimppakintut kiinnittyvät, oli taatusti viinirypäleen kokoinen.
Huitaisin rypälettä kädelläni ja yritin samalla hiukan liiskata sitä niin, ettei nyt ihan kuolisi, mutta voisi ainakin pahoin.
Äkkiä huomasin olevani vastaantulevien kaistalla. Vastaantulevia ei onneksi ollut. Näköpiirissäkään. Huomasin, että minulla ei ole pätkääkään hermoja. Niitä pitäisi kyllä löytyä ja varsinkin autolla ajaessa. Olisi pitänyt muistaa, että kyseessä ei ole tarantella, tai edes ampiainen, joka moisesta huitaisusta olisi tosauttanut ihan varmasti.
Seuraavalla  kerralla, aion pysyä rauhallisena ja turtahermoisena. Vaikkahan mimmonen ötökkä heiluttelisi viiksiään nokkani edessä.
Tosin aion tehdä tupatarkastuksen ennen kuin hyppään koslaan ollenkaan.

Lauantaina olimme Ylipään Nuorisoseuralla markkinoilla. Myyskentelimme Kaisan Kortteja ja tauluja. Runokirjojakin oli tarjolla.
Markkinatouhu on aika kaukana minun mukavuusalueestani (minun mukavuusalueeni: yksin vinttipöksässä piirtelemässä, värittelemässä ja kuuntelemassa radiosta virsiä, tai jotain muuta vastaavaa musiikkia).
Hiukan helpotti, kun viereisessä pöydässä oli tuttu myyjä. Hänet olen tottunut näkemään ihan eri ympyröissä.
Ostin vieruspöydästä ihanat korvakorut. Sellaiset peukalonpäänkokoiset tärkätyt minipitsiliinat. Ruskeat. Minulla on tiikeritanttu, jonka värimaailmaan  nuo liinaset sopivat tismalleen.
Eilen, kun tyttäremme tuli pesueensa kanssa Isänpäivää viettämään, näin hänen kaulassaan huivin, joka sopi vieläkin paremmin liinasten väriin kuin tiikeritanttu.
-Tarvitsisin juuri tuon värisen huivin, sanoin Catherinelle. -Olen ostanut ihanat korvalliset markkinoilta (hakee korvalliset esille ihailtaviksi) ja ne sopivat huivisi väriin prikulleen!
-Saat tämän! sanoi Catherine ja sieppasi huivin kaulastaan. Catherine on juuri tuollainen. Vaikka paita päältä, jos vaan äitillensä sopisi.
Tulinko iloiseksi!? Tämä, jos mikä on sitä paljon peräänkuulutettua tasa-arvoa. Äitikin saa lahjoja Isänpäivänä!

Seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, menimme jälleen sinne Vaasan kauneimpaan ja söpöimpään kirkkoon. Minulla oli ilo ja kunnia lausua muutama runo omikirjoittamastani runokirjasta ja tarkastella lähettäjänä omaa katsantakantaani lähetteihin yms.
Lähetti on siis lähetystyöntekijä. Hän vie evankeliumia ja tietoja&taitoja ulkomaille.
Lähettäjä on sitten vuorostaan sellainen, joka tekee lähetin lähtemisen ulkomaille mahdolliseksi rukoilemalla ja antamalla varoja lähetystyöhön.
Tämä käyköön selityksenä näin tavallisia sanoja käyttäen, jos joku miljuunista lukijoista ei sattuisi tietämään, mikä on lähetti ja kummonen on lähettäjä.

Kirjoitin kaiken sanottavani läheteistä&lähettäjistä  paperille.
Niin olen joutunut tekemään aina, kun on jotakin sanottavaa saanut sanoa.
Kovasti kyllä haikailen ns. vapaan sanan perään ja vihreänä kateudesta kuuntelen heittiä, jotka ilman minkäänmoista merkintää ja paperia puhuvat sujuvasti, ymmärrettävästi, mielenkiintoisesti ja totuudenmukaisesti asioista. Senkaltaisia puhujia voisi kuunnella vaikka viikon syömättä, kuten  puhkikulunut sanonta kuuluu.

Tässäpä kaikki olennainen männäviikolta.
Projekteistansa, jos jotakin mainaisisi, niin kielenpesu on jatkunut hyvin. Mielestäni jopa jo 
kuukauden. Kuukauden päästähän viimeistään piti olla havaittavissa kaikki muutokset parempaan. Minä en kyllä tosin ole havainnut mitään.
Oksennus on vieläkin tullakseen joka kerta, kielen pinta on yhtä möhnäinen kuin se aina ollut on. Kielilötkäreeni pinnalla olen havainnut myös kamalan pituussuuntaisen "repeämän".
"Repeämä" on varmaan ollut kielessäni koko sen olemassaolon ajan, eli runsaat 70 vuotta.
Nyt vaan olen sen huomannut, koska joka ilta tuijotan suuhuni nähdäkseni onko muutosta, vai eikö.

Vedenlutkutusprojekti sujuu hyvin.

6.5 dl kädenlämpöistä vettä kitusiin heti, kun saa silmänsä auki, toimii ja on tuottanut tulostakin. En vain kuolemaksenikaan muista, mitä kaikkea hyvää juominen saa aikaan.
Yksi huone per päivä-siivousprojekti ei ole onnistunut toivotulla tavalla. Ei sinne päinkään, eikä ollenkaan. MAGNUKSEN piti siivota torstaina isänpäivää varten.
Ajattelen kyllä ottaa projektin uudelleen käyttöön Joulua silmälläpitäen. 
Projekti tulee onnistumaan onnistuu 110%:sti. Joulu on aina innostanut minua. Kaikilla sektoreilla. Jopa siivous-sellaisella.
T: Kaisa Allasektor-Mohnänder
-----------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:20-23

Jumala sanoi: "Viliskööt vedet eläviä olentoja 
ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.
Niin Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät,
sekä kaikki siivekkäiden lajit.
Jumala näki, että niin on hyvä.
Hän siunasi ne sanoen: " Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää meren vedet 
ja linnut lisääntykööt maan päällä".
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.

maanantai 6. marraskuuta 2017


Mhvv:n pakolliset alkukuvat tässä taas alkuun.
Ylempi kuva kotikolomme viime vappuisesta räyhäkkäästä koristelusta ja alempi Magnuksen panoksesta rukoushuone Rauhan kökkätalkoissa. (Kuva ei ole lavastettu). (Traktori ei ole Magnuksen). (Taustalla siintävä Saabi on minun).

No niin! Alan viikon pärvöttämisen eilisestä, koska se on jokseenkin vielä hyvässä muistissa ja eilisen mittaan myös tapahtui aikamoisesti kaikkea.
Eilen (tai oikeastaan jo edellisenä iltana animyöhään, aloitin jälleen uuden projektin.EYVFS-projektin. (Ei yhtäkään vilkaisua Faceen sunnuntaisin).
Projekti sujui hyvin. En Magnukseltakaan kysynyt kertaakaan, onko sivuillani vilissyt valtavasti peukaloita.
Tänään päätin lopettaa projektin ja aloittaa sen sijaan EYVFL-projektin, eli ei yhtäkään vilkaisua Faceen lauantaisin. Syy moiseen projektiailahtelevaisuuteen johtuu siitä, että joskus sunnuntaisin on pakko laittaa sivuille mainoksia. Esimerkiksi kutsuja Naisten kesken iltapäiviin sun muihin ja
sehän olisi EYVFS-projektin aikana mahdotonta. Sen sijaan lauantai, jolloin en yleensä ole missään, eikä missään tapahdu yhtään mitään,  sopii projektipäiväksi mainiosti. Eli eläköön EYVFL-projekti! Ja kuolkoon, jos niin hyväksi näen.
Joku voi nyt ehkä mielessään kysellä, että entäs kuinkas surk..hyvin ne muut projektini tällä haavaa toteutuvatten?
Vastaus: Vaihtelevasti. Esimerkiksi yksi huone/päivä iivousprojekti on ollut huolestuttavan pitkään jäissä.  Vesiprojekti lorisee hyvin ja...mitäs muita projekteja minulla olikaan?

Eilen lähdimme 1/2 10 kirkkoon tapamme mukaan. Tosin hiukan haikealla mielellä tällä kertaa. 
Haikealla siksi, että kirkonmenojen jälkeen olisi seurakuntatalolla ollut tarjolla ohrapuuroa!
-Mitäs haikeaa siinä on? saattaa joku ja ihan aiheellisestikin, kysyä.
Ei mitään, päinvastoin, mutta minä tiesin, että en voi seurakuntatalolle sitä mennä syömään!
Kaikki johtuu SISÄISESTI pienentyneestä vatsamuhkurastani.
Ulkoisesti muhkurat valitettavasti ovat ennallaan. Luulisi, kun niitä katsoo, että kaksi napollista ohrapuuroa ei tuntuisi yhtään missään. Päinvastoin näyttäisi, että napollisia hupenee tämän tästä ja tuon tuosta.
Vaan minäpä sanon, että niinhän sitä luulis ja että kyllä tuntuu.
Meillä oli ystäväperheiden kanssa tärskyt pitseriaan kello 14.00 su ip. ja jos olisin puurollenapollisille kirkonmenojen jälkeen prängännyt, en olisi voinut pitseriassa syödä kuin ehkä yhden sipulirenkaan ja mahdollisesti yksi oliivi sen keskellä.
Joku teistä miljoonasta lukijastani varmaan muistaa, kuinka olen valittanut sisusklasujeni kutistumista? Siitä näkymättömästä kutistumisesta juohtuu paljon, mitä syömisien määriin tulee. Ehkä syömisien lukumääriin olisi syytä myös takertua, että vaikutus ylettyisi ulkoklasuihinkin?  Mene ja tiedä.

Yhdenpintaan lähdimme sitten köröttelemään kohti erään lähikaupungin lähipitseriaa.
Alkujärjestelyistä johtuen pystyin syömään neljä kapoista pitsansiivua, kaksi sipulirengasta, arviolta kuusi (sex) oliivia ja aika monta kanan siipispankkaa.
Jälkimmäiset syötävät, eli kanan pikkuruiset siivekkeet, olivat ihanan tummia ja suloisen rapeita.
Eräs pitseriassa syömässä ollut nainen oli kuulemma paiskinut siipiä takaisin kuppiin ottimet perässä kolisten. Hän oli raivoissaan karjunut, että siipispankat ovat palaneita ja kauheita!!!
Meitä pitsansyöjiä riittää moneen lähtöön ja meillä on eri makujakin näköjään. MINÄ haluan siipeni mustina ja hiukan jopa karrella!

Vatsat piukeina palasimme kotiin ja makasimme hetken vaakatasossa kuin jokilahnat kukin omassa kutjussaan. Sitten lähdimme jälleen kirkkoon. Tällä kertaa konserttiin. 
Kaikki te triljoonat lukijani  muistanette, että minulla on tapana leijua kattoon (tai kirkossa, jos olen, niin kupoliin), kuullessani jotakin suloista, kaunista ja ihanaa.
Kupolissa olin eilisen konsertinkin aikana.
Mietin siinä sinne  leijuissani, miten ihanasti sävelet ja sanat meissä vaikuttavat.
Toisissa toisellalailla, yksissä yhdellälailla.
Hyvin meidät on aikanansa luotu ja kaikensorttisia lahjoja itsekullekin annettu.
Niin kuin nyt säveltämisen lahja, sanoittamisen lahja jne.

Tänä aamuna minulle soitti rakas ystävä ja kehui piirtämäni uudet joulukortit maasta taivaaseen ja ylikin! Ne ovat kuulemma ihan sikahellusia!!!
Tietäisipä vaan soittaja, miten ilahduin ja hälvenipä synkät murheen pilvet pään päältä ja sisältä tuossa tuokiossa, vaikka Hälvällä kotikolomme sijaitseekin.
Eli, jos oikein tulkitsen, niin minulle on Taivaan Isä antanut sikahellusten korttien piirtämisen lahjan. Mikä sinun lahjasi on?
Jaa, ettet tiedä! Mieti, mieti vaan!  Minullekin lahja putkahti vasta piirua vaille seitsemänkymppisenä.
Tai siis, tietysti lahja on ollut muhimassa valmiina käyttöön otettavaksi jo ainakin 65 vuotta.
Charles valitteli, kuinka urani jääkin nyt  niin kovin lyhykäiseksi, kun se nyt vasta esiin pullahti. 
Vastasin, että mistäs hän tietää urien yms. lyhykäisyyksistä? Voinhan minä elää vaikka sata (hundra) vuotiaaksi. Siispä, eiku piirtämään tänäänkin.  Maanantaipiirrustuskurssille.

Maaseutunaiset kokoontuivat viimeviikolla ja minä heidän mukanaan.
Kiinnosti paikka, johon kokouksen päälle kokoonnuttiin. Fysioterapiapaikkaan.
Paikka sijaitsee hiukan lähempänä kuin se, jossa joskus innokkaasti kävin.
Tässä vierailemassamme paikassa ei vielä ole kuntosalivehkeitä (sellaisia puserrus/veivaus/työntö&tuuppaus-laitteita). Jumppaa ja kaikennäköistä imulaitetta oli tarjolla. Ne kyllä kiinnostaisivat, mutta en pääse tämänhetkisen kuntoni kanssa lattialle. Tai, jos pääsisinkin, en pääse ylös.
Imulaite on minun kohdallani ihan turha keksintö. Niin tyhjään imetyltä paikkapaikoin vaikutan.

Kirkkovaltuuston kokouksessakin olin männäviikolla. En aukaissut suutani kuin laulaessani virttä ja syödessäni sulhaspiirakkaa ja leipäjuustoa.
Suu kyllä loksahti auki alkuhartaudenkin kohdalla. Oli se niin hyvä.
Hartaudet ovat aina hyviä. Menkää ihmeessä kaikkinaisiin hartauksiin ja tilaisuuksiin. 
Ei niistä ikinä, kuinka sitä nyt sanoisi, SAKIAMPANA pois tule.
T:Kaisa Sakkander
-----------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:14-19

Jumala sanoi:
"Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä
ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia.
Ne loistakoon taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle."
Ja niin tapahtui.
Jumala teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää
ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet.
Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle,
hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä.
Jumala näki, että niin on hyvä.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.

maanantai 30. lokakuuta 2017


Vaikeaa on  meikäläisensorttisella blogistilla aina varsinkin näin maanantaisin, kun haluaisi  aloittaa mhvv:n uusilla ja färskeillä kuvilla, mutta on valokuvaajana ympyrkäinen nolla (0).
En kerta kaikkiaan ole ollenkaan, enkä mitenkään innokas valokuvaaja. Kadehin aina niitä, joilla on herkullisia kuvia herkullisista aterioistaan ja kaikesta muusta sen sellaisista harrastuksistaan ja toimistaan.
Kamera on aina jossakin muualla kuin minä ja hyvät kohteet. Varsinkin sapuskaa jos haluaisi kuvata, niin lautanen on aina jo nuoltukin, ennenkö muistan kameraa olevan olemassakaan.

Kännykässäni on hyvä kamera, mutta sillä en osaa filmata alkuunkaan.
Yleisillä paikoilla en edes KEHTAA kuvata kännykällä. Kaikki näkisivät heti, mimmonen mummu on asialla. Siis sellainen, joka ei tiedä, mistä edes painaa, kun kuvataan. Tilanteet ovat ohi ja loppu (vähä samalla tapaa kuin kerroin ruokalutasille käyvän), ennenkö saan pengastettua kamerakännykän sivutaskusta esille.
Kauan yritin kuvaa yrittäessäni painaa siitä namiskasta, mistä kännykkä (Lumia 610) sammutetaan! Ihmettelin kovasti, kuinka ei tapahdu mitään. Sitten keksin, että pitääkin näpäyttää itse kuvasta, kun seurasin, kuinka muut ottavat kännyköillään kuvia koulujen päättäjäisissä ja joulujuhlissa sun muissa.
Se, että sormella napautetaan itse näkyvää kuvaa, tuli tietooni täydellisenä yllätyspommina.
Siinähän tärskähtää koko härveli ja siitä seurauksena kuvastakin tulee tärskähtänyt.
Varmaan neuvoa ja ohjetta olisi saatavilla mononmoista, mutta minä en jaksa syventyä minkään sorttisiin neuvoihin, enkä ohjeistuksiin. En, en ja en. Siitä syystä alankin hissukseen lipua osaamattomuuden alkukantaiseen kuiluun, mitä nykyajan vekottimiin tulee.

Olin saada sätkyn, kun kuulin uutisista tässä jokin aika sitten, että puhelimella&kameralla aletaan maksaa kauppojen kassoillakin. Väläyteltiin, että saattaapi tulla ainoaksi maksuvälineeksi kassoilla ja luukuilla. Voi olla, että ymmärsin väärin, kun en kuule kotona mitään. Kuulokojeet ovat visusti piirongin päällä.
Tästä kännykkämaksusysteemistä varsinkin nuoret ovat kuulemmaasti innoissaan. Toki sen ymmärrän. Nuoret ovat eri vesillä pestyt kuin sota-ajan jälkeen syntyneet ikäpommit.
Minä en ole ikinä ollut innoissani mistään härvelistä. Nuorenakaan. Silloinkin oli jo kaikenmoista. Ula-radioo, levygrammaria jne.
Astianpesukoneesta olen ollut innostunut sen keksimisestä lähtien.Varmaan te kaikki muistatte sen usein kertomani jutun, kuinka meille aikoinansa, useita vuosikymmeniä takaperin hankittiin tällainen rakastamani astianpesukone?
Ehkä kuitenkin löytyy joku, joka ei muista ja niinpä kerron sen taas:
 Noin puolivuosisataa sitten meille tuli yllätysvieraita (2kpl). 
Ehtoisana emäntänä aloin ensikuulumiset vaihdettuamme kahvinkeittopuuhiin.
Katoin tarjoilut ja kupit kammarinpöytään. Neljä kahvikuppia, nisulautanen plus sokeriskooli.
-Vähä ny kurijaa, ku ei voira juara kaffia kotoosesti köökinpöyrän ääres.  Siälon joka paikka täynä paskaasia astioota, sanoi Magnus kaffia hörppiessään.
Olisin voinut vajota maan alle. (Pöydän alle pätkänverran jo vajosinkin).
-Niin, hehehehehhe...nauroin minä suupielet alaspäin ja nieleskelin kurkkuun juuttunutta juntanpalaa.

Muistan, että kyseessä oleva vierailu oli sunnuntaina ja muistan, että ilmoitin Magnukselle vieraiden lähdettyä hakevani huomenna (maanantaina) astianpesukoneen.
-Eihän meilloo paikkaakaa, eikä johtoja...yritti Magnus ykyttää.
-Paikka löytyy, vaikka sängyn vierestä ja johdot vedetään niin pitkät, että varmahan ylettyy, vaikka naapuriin saakka...
Ja niin tehtiin. Paikka löytyi, eikä se ollut lähelläkään sänkyä, eikä johtoja tarvinnut naapuriin saakka kiskoa.
Siitäkin huolimatta, että on koneet ja vehkeet, keittiö pakkaa joskus olla täynnä pesemättömiä pilkkumeita, mutta ei ihan niin usein kuin silloin, eikä ihan kaikki astiat.
Tosin eihän silloinkaan ihan kaikki astiat likaisina olleet. Neljä kahvikuppia oli ihan puhtaana. Kukaan ei olisi tiennyt yhtään mitään, jos Magnus ei olisi alkanut surkuttelemaan juontipaikkaa.

Alun valokuviin mennäkseni, niin ne ovat luultavasti moneen kertaan olleet esillä sivuillani.
Tuota leipäkuvaa katselen aina silloin tällöin ja joka kerta ihmettelen, mitä siinä on päällä?
Näyttäisi ihan perunamuusilta. Sitä se varmaan onkin.
Toinen kuva on hyvin ajankohtainen. Olen ollut aikaani edellä jälleen kerran. Kyllä silloinkin jo, kun sen piirsin, Suomeen tuotavista pandapariskunnasta hohkattiin, mutta ei sillä siivolla kuin nyt.
Joskus sitä ihmislapsi vaan on ajan hermolla enemmän kuin hoksaakaan. Siitä saan kiittää piirustuskurssia ja sen aina ajanhermolla olevaa vetäjää Masa-Etiasta.

Tänään on piirustuskurssipäivä. Minulla on monta ideaa muhimassa harvassa pääkopassani. Hyödynnän niitä omistamassani KAISAN KORTIT-puljussani.
Kaikenkarvaiset kurssit ovat piristäviä. Eritoten piirustuskurssit. Menkää ihmeessä, jos teillä on joltisenkinmoinen piilevä taito hyppysissänne.
Magnus on kuvannut tuon pandakortin. Lappeelleen. Sanoi, että sen saa itte aina laittaa suarahan, ku tarttoo. Lienee turha edes mainita, että minä en löytänyt napukkaa, josta painamalla kuvan olisi suoristanut. En edes paikkaa, josta olisin alkanut edes etsimään.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on 4 (fyra) merkintää. Yhden päivän päältä merkintöjen päälle on vedetty henkseleitä ja kaikkia menoja ei ole ylös kirjoitettukaan. Pitäisi kyllä olla.
Olen huomannut, että joku hauska meno on kokonaan jäänyt jälkipolville kertomatta, kun ei ole ollut mustaa valkoisella. Se on harmi se. Aionkin muuttaa tapani.
Vaikka kuinka tuntuisi, että tämän minä muistan kertoa, niin  näillä vuosin ei tunteisiin ole enää luottamista.
Olen tullut siihen ikään kuin äitini oli silloin, kun hän alkoi kirjoittamaan lappuun kulloisenkin menonsa ja mitkä niiden menojen perimmäinen tarkoitus oli.
Kuten sekin lappu, joka oli pöydänkulmalla ja josta sen luin, kun hän oli lähdössä kaupunkiin.
Siinä luki:
Helmi ja Manu
Apteekki.
Nurkkakaappi
......................
-Etkö sä muista nurkkakaappia ilman, että pitää laittaa lapulle? kysyin ja nauroin ehkä hivenen tarpeettomankin kovaa, koskapa äitini närkästyneenä selitti, että kyllä hän sen muistaisi, mutta pitää olla JÄRJESTYS.
-Ensin kylään, sitten apteekkiin, sitten nurkkakaappia katselemaan ja ostamaan, selitti äitini.

Viimeviikolla jäi KD:n piirihallituksen kokous Östermyyrassa väliin kaikenlaisten sattumien vuoksi.
Kaikenlaisille sattumille ei aina voi mitään. Se ei tahtia haittaa. Ensikerralla sitten uudella innolla ja yrityksellä.
Perjantaina intoa ja yritystä löytyi 4:ään eri kohteeseen. Kaikki Nikolainkaupungissa.
Ensiksi menin tapaamaan kansakoulukaveriani Ansaa (nimi muut.)
Ansan luota Aija-Kanitan tykö ja sieltä Joulun Lapsi-joululahjapaketteja pakkaamaan.
Minulla on ilo ja onni saada kuulua tiimiin, joka pitkin vuotta kerää tarvikkeita, kutoo lapasia, pipoja ja sukkia, neuloo vaatteita ja pehmoleluja jne. niin, että näin lokakuun lopussa on materiaalit kasassa pakkaamista varten.
121 pakettia saatiin kasattua ja materiaalia jäi vielä jälkipakkauksiinkin.
Aluksi, ennenkö aloimme pakata, joimme tietenkin kahvia runsaasti ja söimme kaikkia herkkuja vieläkin runsaammin (puhun ennen kaikkea itsestäni).
Sain myös syömisen ja pakkaamisien välissä lukea runoja uudesta Tulppaaninippu-runokirjastani.
Se oli omiaan kiihdyttämään tunnelmaa (puhun taas ennen kaikkea itsestäni).
Tulppaaninippua myöskin ostettiin ja se taas kiihdyttää lähetystyötä.
Mainittakoon myös se, että minä en kudo, neulo, tai muutenkaan laita kortta ristiin tavaroiden hankkimisessa. Laitan pikkuruisen summan rahaa tilille ja muut ostavat, kun näkevät, että halvalla saa vaatetta ja lelua.

Lauantainakin minulle tuli yllättävä tilaisuus lukea pari runosta em. nippusesta.
Olin, kuinkas muuten, taas naisten iltapäivässä. Tällä kertaa ihan vaan vieraana. Isonkyrön Helluntaiseurakunnan naisten järjestämässä juhlassa.
Maija (nimeä ei muut.) kävi supisemassa korvaani, että onko runokirja följyssä ja jos onpi, niin voisinko ottaa ja lausuarätkäistä muutaman runon?
-Minulla on aina runokirja autonpenkillä ja minua ei tarvitse kahta kertaa pyytää, jos ja mikäli lausumisesta on kyse!
Niin sitten tehtiin ja en ehtinyt paljoa edes jännittää.
Typeräksi tollukaksi kyllä tunsin itseni siinä, kun kaakersin puhujapönttöön, mutta se ei enää juurikaan haittaa. Päinvastoin! Ellen tuntisi itseäni sanoinkuvaamattoman typeräksi tollukaksi, voisin pian ylpistyä. En voisi mennä  sateella ulos. Sataisi sieraimiin.
T: Kaisa Vattennäsa-Sierander
----------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja
1:9-13
Jumala sanoi:
"Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan,
niin että maan kamara tulee näkyviin."
Ja niin tapahtui.
Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi ja
sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi.
Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
Jumala sanoi:" Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja
ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä."
Ja niin tapahtui.
Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita,
jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä.
Jumala näki, että niin oli hyvä.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.



maanantai 23. lokakuuta 2017


Täällä vinttipöksässä taas kirjoittelen  mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon, eli mhvv:tä.
Vieressä tyhjä persikkajääteemuki ja kalenteri, joka viimeviikon kohdalta ei ihan tyhjä olekaan. Päinvastoin siis kuin edellisviikon aukeama.
Hetki sitten vieressä, tosin lattialla, oli hiiri. Tosin hyvin kuollut sellainen.
Oli jäänyt kahden (two) killerin loukkuun. Sitä minä sanoisin kyllä jo ns. superhuonoksi mäihäksi. 
Yleensä yhdessä Killerissä on yksi hiiri, mutta nyt hiiriparka oli kahden killerin satimessa.
Ei kiva, mutta toisaalta taas, olen sanonut niille, että meille sisätiloihin jos pränkäävät, käy niille aina väärin!
Jos olisi tarkoitus, että syksyn tullen ihmisten kuuluisi ottaa ja kerätä kyseiset elukat tupien lämpöihin, niin ei niille liioin satimia asetettaisi (ainakaan meillä).
Tämän kaksitoista vuotta kun olemme täällä asuneet, kyseiset siimahännät ovat olleet jokasyksyinen riesa.
Hämmästyin kyllä, kun tänä vuonna ensimmäisen paskiaisen (etten paremmin tuu ja sano) jäädessä loukkuun, ei ällöttänyt oikeastaan yhtään. 
Päinvastoin ajattelin aika rauhallisesti, että kas, syksyn ensimmäinen siimahäntä on joutunut loukkuun ja päässyt autuaimmille juustoapajille.
Kellarikuopassa, jossa säilytämme kallisarvoisia puolukkasurvosämpäreitämme, noita viiksivalluja varmaan suorastaan vilisee. Ainakin, jos marjaämpäreiden kansien päällä olevista sontapipenöistä jotain voi päätellä.
Pipenöpaljoudesta tuohtuneina panimme etikkaa mataliin astioihin ja valkopippurijauhetta kosolti kansien päälle. Ans katsoa, minkä vaikutuksen ne ovat karvapalloihin tehneet, kun seuraavan kerran ämpäri kuopasta ylös nostetaan ja hilloa pienempään astiaan syötäväksi kaapaistaan. 
Luulisi, että hiirulaisia hiukan hytisyttää, kun nokkansa etikkaan tuikkaavat ja valkopippuria henkeensä vetäisevät. Mahtaa niitä ottaa aivoon sekin, että marjahillo on tiiviisti peitetty kannella. Varsinaista syötävää kellarissa ei ole yhteentoista vuoteen ollutkaan.
Ensimmäisenä vuotena viljelimme pottuja,  porkkanoita ja punajuuria ja asettelimme ne hellin käsin, miltei yksitellen, kuopassa oleviin laareihin. 
Kun Magnus sitten ensimmäistä kertaa laskeutui kuopasta soppaperunoita hakemaan, huomasi hän, että vihannesten ja perunoiden päällä oli pidetty pirskeitä. Oli syöty, riemuittu ja paskottu! Hiiret olivat hilluneet oikein olan takaa sankoin joukoin.
Emme pystyneet syömään yhtäkään perunaa, emme ensimmäistäkään porkkanaa, saatikka punajuurta. Kertakaikkisesti emme pystyneet.
Yritin ajatella, että ehkä nämä tämän seutukunnan hiiret ovat terveitä. Eivät kai kaikki pohjalaiset hiiret voi olla sairaita? Kaikkien kaameiden röppörien ja bakteerien kantajia ja tautien levittäjiä? 
Oli kuinka oli, pihanperälle kesän juuressaalis kannettiin.
Sen koommin ei kuoppaan ole kannettu mitään (paitsi nyt ne kannelliset marjaämpärit).
Magnus sanoi, silloin 11 vuotta sitten olleiden kemujen jälkeen, jotta minen rupia Hälävän hiiriä ja rottia ruakkimahan. Saavat itte kattella syämisensä ja juamisensa!
Olen kyllä hänen kanssaan samaa mieltä. Ei kannata.

Olemme joka vuosi sen jälkeen (tai siis Magnus on) istuttaneet perunoita vain sen verran, mitä maasta päin syömme. 
Viime viikolla nostettiin (tai siis Magnus nosti) viimeisen satsin uusiaperunoita maasta (kts. alun kuva). Perunat olivat loppuun asti kuin vastamunittuja munia ja niin hyviä, että vesi herahtaa kielelle, kun katseleekin kuvaa.
Mahtaa hiiriä ottaa pattiin kuoppakellarissa rymytessään: ei perunoita, ei mitään, ainoastaan etikkaa ja valkopippuria!

Toisessa kuvassa Magnus katselee Veetin kanssa TV:tä. Varmaankin luonto-ohjelmaa, koskapa Magnus ei juuri muuta TV:stä katso (tietenkin uutisia ja huutokauppakeisaria lukuun ottamatta).
Veeti, tuo ihana hoitolainakoiramme, haettiin torstaina pois.
Niin hellyttävää jälleennäkemistä en ole kuuna kullan valkeana nähnyt kuin tuona nimenomaisena torstaina. 
Bär-Lizzyn, Veetin oikea omistaja (nimi on muut.) tullessa tupaan ja nostettua Veetin lattialta ylös syliinsä, kiertyi se emäntänsä kaulan ympärille kuin puffiksi ja siinä se oli hievahtamatta koko sen ajan, kun juteltiin viikon tapahtumista puolin ja toisin.
Ihanaa oli sitä iloa katsella ja ihanaa oli Veetiä hoidella. Runsaasti meitä hoitajia myös "lahjottiin" Puolukoita, rusinoita, saunatuoksuöljyä, kynttilä, persikkajääteetä...
-Näitä pitää nauttia silloin, kun kaipaa tassuterapiaa, luki Veetin hoitokiitoskortissa.

Ennen kuin menen viimeviikon muihin tapahtumiin, kerron tästä päivästä hivenen.
Olin illansuussa piirrrrustuskurssilla.
Sain edelliskerralla alkamaani kolmatta joulukorttia raapustettua aikalailla eteenpäin. Olisin saanut valmiiksikin, mutta penaalissa (vanha jäätelörasia) olevat tussit olivat kaikki kuivettuneet.
Kipaisin sadan (100) metrin päässä olevaan kauppaan ostamaan uusia, todetakseni vain, että tuli hätäpäissä ostettua liian paksuja. Paksuilla tusseilla ei voi tehdä muuta kuin kirjoittaa ohjeviestejä kotiinjääville.
Opettajalta saamallani lainatussilla tussailin sitten hiukan ääriviivoja sieltä täältä.
Sainkin mielestäni hyvän uudenkin idean. Neljänteen joulumarkkinoille tulevaan uuteen korttiin. Laitan sitten kuvia, jahka ollaan siinä pisteessä, että on valmista.
Kohta pitää siinä pisteessä ollakin, koskapa Jouluun ei ole enää kuin kaksi kuukautta.
Ihanaa!
Sanoin Charlesille, että aloitan tällä viikolla joulusiivoukset. Kerroin, että alan systemaattisesti ja ennalta suunnitellussa järjestyksessä, siivota jokaista komeroa, laatikkoa, kaappia ja kojua, unehuttamatta seiniä, ovia, pieliä, puolia...
-Eikö tuo lähentele jo hulluutta? kysyi Charles. -Etkö sä nyt justiin siivonnut kaikki?...
-Joo, kyllä, mutta kaikki on taas sekaisin ja yltä päältä sitassa, kanahkassa ja liitassa, vastasin minä.
Siitä juohtui keskustelu näiden sanojen perimmäisistä merkityksistä ja vivahteista ja siitä, saako edellämainitussa olotilassa olevia paikkoja oikeastaan ikinä puhtaaksi?

Viikon keskivaiheilla olin Vimpelissä asti. Naisten illassa.
Minä sain lukea runojani ja oli minulla pieni puheenpätkäkin. Puheenpätkissä tunnen aina liikkuvani kuin heikoilla jäillä. Se johtuu siitä, että kunnon puheiden pitäisi aina olla sellaisia, että ne puhuttaisiin ilman papereita. Ja jos on papereita, niin niitä ei pitäisi tuijottaa koko ajan, eikä posmottaa ilman, että kertaakaan katsoisi yleisöön.
Minä en pysty sanomaan edes omaa nimeäni ilman hiestä rypistynyttä paperia kourassani.
Siihen olen jo aikoja suopunut, että runonlukemisissa en ilman papereita, tai kirjaa pärjää.
Runoja lukiessani pystyn kuitenkin, ainakin silloin tällöin, nostamaan katsantani pois petyykeistä ja tuijottamaan, asiaankuuluvan traagillisesti laipioon, tai vastapäiseen seinään.
Yleisöä en uskalla tutkailla ollenkaan. En nuorempanakaan (about 30 vuotta sitten) pystynyt, saatikka nyt, kun ikää on tullut runsaasti ja ärräkin alkanut pahaaenteisesti sorahtelemaan. Vanhoilla runonlausujilla pukkaa aina käymään niin, että ärrät sorahtelee.

Vimpelissä oli hyvä ilta. Oli mieluista matkaseuraa ja näin kaksi entistä työtoverianikin, jotka olivat samalla postikurssilla kuin minäkin. Oi niitä aikoja ja oi sitä Postia, joka silloin oli. Nelisenkymmentä vuotta takaperin.

Torstain päällä kalenterissa lukee huonolla käsialalla präntättynä: pappilan avaimet.
Minun tehtävänä oli noutaa avaimet valmiiksi sunnuntain Naisten kesken iltapäivää varten niin, että pääsisimme Elisan kanssa keittelemään kahvia ja koristelemaan pöytiä tilaisuutta varten.
Ja, että pöydät saataisiin koristeltua (liinoilla, enkeleillä, suklaanannoilla) niin piti ne myös kasata. Tai siis nostella kasasta ja oikoa kintut.
Se homma olisi meikäläisen suonikohjuisilla käsillä kyllä jäänyt tekemättä.
Veikkaan, että monilta kohjuttomiltakin ottaa lujille. Ovat ne niin jytyjä ne uudet pöydät.  Raskaita ja  suuria. Ovat ne pöydät kyllä sitten kieltämättä kyllä hyviäkin ja tukevia, jahka ne vaan saa pystyyn.
(Vähä kuin sen entisen miehen hevonen, joka oli hyvä, kun vaan ensiksi sai pystyyn).

Naisten kesken iltapäivä onnistui taas hyvin, vaikka ensin näytti, että ei.
Puhujaksi kutsumamme  Pike (nimi muut.) nimittäin ei päässytkään tulemaan paikalle sairastumisen takia. 
Juontajana toiminut Ewe sanoi oikeaan ja osuvasti, että tarvittiin kolme naista korvaamaan yksi Pike!
Ne kolme olivat Bär-Lizzy (nimi muut.), Bäro (nimi muut.) ja minä. 
Hyvin ja hienosti meni kaikki ja tässä kehottaisinkin kaikkia maamme naisia menemään aina naistenpäiville ja iltoihin, jahka vaan semmoisia jossakin järjestettävän näkevät.

Onnittelen, jos olet tänne saakka jaksanut kahlata ja palkinnoksi lopetan tältä erää tähän.
T: Kaisa Kahlander-Palkkerstrand
-------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja 1:6-8

Jumala sanoi: "Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan".
Jumala teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle.
Niin tapahtui ja Jumala nimitti kannen taivaaksi.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.






tiistai 17. lokakuuta 2017


On syysloma ja silloinhan sattuu ja tapahtuu aina kaikenkarvaista. Niin myös meillä.
Sattuu ja tapahtuu niin, että maanantairutiinit siirtyvät ja vaihtavat päivää.
Sellaistakin mukavaa sattuu, että kadonneiden valokuvien mysteeri selviää.
Ne eivät olleet siirtyneet tietokoneelle ollenkaan.
Kiitos vaan, Rautalintu, hyvästä neuvosta. Menin neuvosi jälkeen heti klikkaileen kyseisestä osiosta, mutta ei näkynyt mitään. Ei niin yhtikäs mitään. Tietenkään, kun kuvat olivat ja pysyivät kameran uumenissa.
Tiettyä ja asioiden kannalta merkittävää näpykkää, en ollut kiihdyksissäni ja useiden yritysten jälkeen hoksannut painaltaa lainkka ja muuta ei tarvittu. Eihän kone sentään pysty sellaista tekemään, mihinkä se ei tumpelolta käyttäjältä saa edes heikkoakaan käskyä.
Magnus sai kaikki esille, konemies kun on ja tekipä mieleni laittaa nyt kaikki "kadoksissa" olleet kuvat esille, mutta sentään maltoin mieleni.
Ei mene kauaa, kun taas kaipaan uusia kuvia kehiin ja jos "kadonneet", mutta löytyneet tänne heti läväytän, niin kohta pian ole taa mitään uutta laittaa tilalle. Siksi paljon vetelä valokuvaaja minä olen.


Ennenkö alan selostaa ylläolevia valokuvia ja niihin liittyviä juttuja, haluan töräyttää komeat fanfaarit mielikuvituskornetillani. Olkaapa hyvät: 
TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!
Lukijakuntani on lisääntynyt taas yhdellä ollen nyt 72!
Rakkahasti tervetuloa joukkoon ihanaan!
Samalla haluan töräyttää ihan yhtä terävän töräyksen teille muille lukijoilleni. Teille,  jotka ilman kirjautumisia sivustoillani käytte mhvv:n lukemassa. Ellei teitä kaikkia sorttimentoja olisi,  olisi tuskin mhvv:täkään. Tyhjille seinille on tympeää kirjoitella ja siitä syystä lopettaisin mhvv:n luultavasti tykkänään, kuten niin usein olen sanonut.

Tuosta useinsanomisesta tuli mieleeni Vivianni. Tämä ihana neiti oli meidän ilonamme pari yötä.
Tänään kööräsin hänet takaisin Nikolainkaupunkiin. 
Ajomatkalla kertoilin hänelle kaikenlaista kivaa ja vähän hassua, mitä hän pienenä on tehnyt.
Joka jutulle hän nauroi iloisesti. Kertaakaan hän ei sanonut, että MUMMU, TUON MÄ OLEN KUULLUT JO SATA KERTAA! (Niin kuin onkin). 

Neidin syyslomavierailusta johtuen en ehtinyt teille eilen kirjoitella. Piti, korjaan: SAI pelata Unoa, m-Pekkaa ja piiloitella avainta niin ahkerasti, että kirjoitukset piti siirtää.  
Mutta hätä ei ole tämännäköinen. Jos eilen jäi kirjoittamatta, niin tänään kirjoitan tuplasti! (Heh heheh...älkää säikähtäkö. Yritän olla hyvin suora-,virta- ja lyhytviivainen kirjoituksessani.
Charles aina sanoo, että onko näiden minun maanantailötinöiden pakko olla aina niin mahdottoman pitkiä? 
Kun tarkemmin ajattelen, niin ehkäpä ei. Oikein tarkemmin, kun ajattelen, niin on minulle joku muukin sanonut, että jos ei ole asiaa, ei kannata kirjoittaa. Se on kyllä totta se. Mutta  minulla on mielestäni aina asiaa. Mielenkiintoista. Varrelta viikon.
Tällä kertaa ei kyllä ensinäkemältä uskoisi, koska kalenterin aukeama viime viikon kohdalta on valkoinen kuin nenänpää paukkupakkasella..
Siitä syystä kalenteri ei ole minulla edes mukana täällä vinttipöksässä, jossa aina viestejä teille kirjoittelen. 

Nyt hieman selitystä alun valokuviin.
Ensimmäisenä kuva Magnuksen voittamasta herkkukorista, josta muistaakseni jo revittelinkin viime kerralla. Muistaakseni paruin sitäkin, että minä en koskaan voita mitään.
Melkein kaikki herkkukorin herkuista  on jo syöty. Hyviä oli kaikki, kuten arvata saattaa.

Toisessa kuvassa on toinen syyslomalaisemme. Veeti. Hurmaava Veeti.
Näyttäisi, kuvaa kun katsoo, että Veeti olisi litistyksissä käsinojan ja Magnuksen vatsan välissä, mutta niin ei ole.  Veeti vaan on niin mahdottoman pikkuruinen koira, että  mahtuu joka paikkaan, eikä ole yhtään litistyksissä. Meinaakkaan. 
Että osaa olla ihastuttava koiranpoika tämä Veeti!
Luultavasti tulemme ehdottamaan, että voisimmeko saada ostaa sen ikiomaksi.
No, vitsi, vitsi!
Tosiasiahan on, että Magnus on allerginen koirille ja kissoille (muuten meillä niitä muutama olisikin) ja luulenpa, että sellaista tukkua rahaa ei löydy, jolla isäntäväkensä sen meille möisi. :D 

Luulenpa, että tämänkertainen jutunjuuri tyssää tähän, vaikka tuplajutulla alussa uhosin teittiä ilahuttaa.
Rupesin nimittäin oikein miettimään, että syysloman aika, eikä kenelläkään ole ehkä aikaa enempää lukeakaan. Pihanharavoimisten, siivousten, leipomusten, ynnä muiden välttämättä lomalla tehtävien töiden kanssa menee aika niin tyynni, ettei ehdi koneiden  ja kännyköiden ääressä roikkumaan.
Sillä viisiin ainakin meikäläisillä lomat pakkas menemään. Kotitöissä ja sairastelut päälle. Kunnon työntekijähän sairastaa vain lomilla.
Muistuu mieleen, kuinka aikanani työelämässä ollessani pyysin, tai oikeastaan en tietenkään pyytänyt, vaan ilmoitin äitiyslomasta työnantajani edustajalle. Puhelimitse.  Sain juuri ja juuri itkemättä, vapisevalla äänellä  kuiskattua  työnantajani edustajalle, että jäisin äitiyslomalle silloin ja silloin.
-TAAS?! karjui työnantajani edustaja punoittavaan korvaani.
-Niin, vastasin minä nyt jo suoraa huutoa kollottaen.
Kerrottakoon, että edellisestä ja siihen mennessä ainoasta äitiyslomasta oli kulunut jo kahdeksan vuotta. Silloin sai äitiyslomaa kuukauden ennen syntymää ja saman mokoman jälkeen syntymän ja silloin sattui olemaan tuollainen työnantajan edustaja luurin päässä.
Ehkä muistan asian hiukan liian väritettynä, mutta uskallan sen kertoa, koska kyseistä työnantajan edustajaa ei ole enää olemassa, jos kohta työnantajakaan semmoisena kuin se oli silloin. Vanhaan hyvään aikaan. (Vai oliko se tuossa tapauksessa niin hyvä? ;) )
T: Kaisa Gammalbratid-Kollojevski
-------------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja
1:1-5

Alussa Jumala loi taivaan ja maan.
Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.
Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" ja valo tuli.
Jumala näki, että valo oli hyvä.
Jumala erotti valon pimeydestä ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Tämänpäiväinen mhvv siirtyy syysloma-asioiden vuoksi huomiseen.
Toivon, että maanantai ei nyt mennyt kaikilta lopullisesti piloille! ;)

maanantai 9. lokakuuta 2017


Tunnin, valehtelematta tunnin, olen yrittänyt laittaa uusia kuvia tähän rakkineeseen ja sieltä mhvv(mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) sivun etukanteen, mutta tuloksetta.
Hirveä kurnutus ja klunksutus  kyllä kuului ja ohjelmapalkit sousivat ees sun taas, mutta mitään ei näkynyt missään. Mistään en löydä lataamiani kuvia. En niin mistään, vaikka ohjelma vakuuttaa, että lataukset on onnistuneesti vastaanotettunna ja paikoilleen pantunna.
Verenpaine nousi kohisten ja olisi huippulukemissa, ellei se sattuisi jo entuudestaankin korkealla olemaan. Sellaiset ovat tunnelmat viimeaikoina olleet.
Mutta mennäänpä päivitykseen:  eipä taas auttanut muu kuin panna vanhoja kuvia kehiin.
Yläkuva on niin vanha (ainakin kolme vuotta), että näkyvistä asioista ei ole oikeastaan enää mitään jäljellä. Pöytä ja tuolit ovat ulkovarastossa, marjat syöty, verhot kierrätyksessä jne.
Noh, pöydällä näkyvä liina kyllä on tallella. Jossain kaapin uumenissa likaisena. Likaisena siksi, että sitä ei voi panna pesukoneeseen, koska en saa sitä sen jälkeen suoraksi. Poppana on ihan omitekemä. Elämäni ensimmäinen poppana. On olemassa toinenkin omitekemä poppana. Joulupoppana.
Arvaatte, että sekin on likaisena samaisessa yläkaapiston pimeässä uumenissa.
Nythän kyllä Catherine on hankkinut mankelin, että voisin nämä rakkaat poppanat suoraksi saadakin, jos pesukoneessa ne pyörittelisin, mutta arveluttaa kuitenkin. Siinä on omat kiemuransa lähteä kiikuttamaan liinoja Vaasaan ja takaisin...
Mauno on tähän saakka kesäisin pessyt poppanat samalla kuin kotikolomme matotkin.
Leveällä, varta vasten mattoja varten väsätyllä lautalavetilla, se on onnistunut kuin rivertanssi (Magnuksen sanoja lainatakseni). Tänä vuonna mattoja ei ole pesty, joten ei myös poppanat ovat pysyneet plättisinä. 
Toinen kuva ei ole vanha. Se on on viimekesältä ja siinä näpöttävät Vivianni ja Joonathan. Lapsenlapsemme. Ainoat ja ihanat.

Tänään olin maanantaiseen tapaan piirrustamiskerhossa. 
Olen saanut kerhossa piirrettyä jo kaksi joulukorttia. Tosin olen jatkanut niiden piirtelyä kotonakin ja nyt ne ovat valmiita painoon. 
Aion kuitenkin piirtää vielä ainakin yhden uudenkin joulukortin ja sitä tänään aloittelin.
Se on tilaustyö. Tilaajana Magnus tilasi.
Hän pyysi kortin, joka kuvaa perhekunnan matkaamista reellä joulukirkkoon.
Aihe osoittautui meikäläisen vajavaisille taidoille liian vaikeaksi. Piirsin rekeävetävästä hevosesta näkyviin vain puolet. Takapään.
Korttia raapustaessani alkoi väsyttämäänkin ihan hirveästi. Voi olla, että kotona, siinä lähdön päälle syömälläni 52%:lla suklaamassamällillä oli oma osuutensa väsytykseen. Jaoin suklaalevyn kyllä kolmeen osaan (minulle, Magnukselle ja Charlesille), mutta silti sitä oli ehkä liikaa. Vieläkin pyörryttää ja hiukan tuntuu, että suklaavelli nousisi soppatorvea pitkin suuhun ja siitä pesuvatiin, joka kohtapuoliin pitää ehkä hakea vessasta...örk, mpf...örk...
Noh, ehkä olotila tästä tokenee...mutta kyllä vierähtää, ennenkö tämä likka chocoladea tuolla siivolla kitusiinsa änkeää.
Kaikki mässääminen sai alkunsa oikeastaan jo lauantaina. Nimittäin Magnus voitti Vaasan elomarkkinoilla herkkukorin! 
Olin lentää tuuskalleni, kun lauantai-iltana kotiuduin Hälvänmutkalle. Keskellä keittiönpöytää komeili suuri kori, joka oli sievästi  kietaistu sellofaaniin ja sidottu suppuun kauniilla vaaleanpunaisella nyörillä.
Olen aina ihmetellyt ja arvaillut kat...siis uteliaana, miltä herkkukorin voittajasta mahtaa tuntua asetellessaan sitä keittiönsä pöydälle. Nyt tiedän. Olkoonkin, että voittaja oli Magnus ja olkoonkin, että se oli aseteltu minun ollessani muualla.
Ilo oli ylimmillään ja söimme sillä istumalla jo kaikenlaista kopan moninaisista antimista.

Minä olin siis lauantain muualla. Nikolainkaupungissa Saaran synttäreillä.  Sieltä pyyhälsin Aija-Kanitan tykö.
Mutta ensin hieman synttäreistä. Siellä syötiin kaikkea ihanaa, kuten kalavoileipäkakkua, lihavoileipäkakkua, toscakakkua, mansikkakakkua ja kaikensorttisia piskettejä.
Puheita pidettiin myös. Se on selvä se ja laulettiin.
Nouyes (nimi muut.) piti hyvän extempore puheen, johon sankaritar loihe lausumaan, että katselevatkohan rakkaat edesmenneet omaisemme meitä täällä maan pinnalla?
Minä sanoin kovalla äänellä, että SAARA! NE PASKAT PIITTAA ENÄÄ NÄISTÄ MAALLISISTA. TAIVAASSA ON NIIN IHANAA JA HYVÄ OLLA!
Asiaa alettiin pohdiskella puolelta, jos toiselta. Minä sanoin (huoh...), että olisko kivaa, jos olis esim. leski ja edesmennyt puoliso katselisi makkariin, jossa uuden aviopuolison kanssa uinuttaisiin ja...

Enna (nimi käännetty) sanoi minulle ennen tuota keskustelua, että kuinka minä (siis mhvv:n kirjoittaja) olen niin hiljainen?
Sanoin teeskennellyn murheellisesti alahuuli väpättäen, että minusta on vanhemmiten tullut tällainen!
Enna muisteli huolestuneena minun olleen vilkas ja nauravainen.
Kerroin Ennalle totisen totuuden, että en ikinä ole ollut kova puhumaan ja mikään riemustarepeäjä en ole ollut koskaan.
Joskus tulee innostuttua ja puhuttuakin. Varsinkin ohi suun, kuten tuo taivasasia. Olisi pitänyt olla hiljaa ja käyttää suuta enemmän eri kakkusorttien syömiseen. Siitäkin huolimatta, että olen kyllä tismalleen sitä mieltä, että ei taivaasta omaiset, eivätkä muutkaan, meitä enää katsele. Jeesus kylläkin katsoo ja enkelit ja Isä.

Aija-Kanitalle luin mökkikirjaa ja nauroimme kovasti kaikille mukaville nelisenkymmentävuotta vanhoille tapahtumille.
On hyvä ja tarpeellista kirjoittaa "mökkikirjaa", eli  muita asioita muistiin.
Ajattelin itsekseni, että tämä blogi on meikäläisen mökkivihko. Saavat halukkaat aikanaan (ja tietenkin nyt) lukea kummonen muori se Kaisa on ja on ollut.
Lukemisesta muistuikin iloinen asia mieleen: Lukijakuntani on lisääntynyt jälleen yhdellä.
Nyt teitä on jo 71!!! 
On siis torventöräyksen paikka! TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!
Jos mikä, niin lukijakunnan lisääntyminen elähdyttää vanhenevaa sydäntäni. Mitä hyödyttäisi kirjoittaa tyhjille seinille? Ei sitten niin yhtään mitään!

Viimeviikolla käväisimme Ewen ja Matthewin kanssa Kurikassa. Krellin syyskokouksessa ja samaan syssyyn vietettiin Kurikan Krellin 40-vuotisjuhlaa.
Oli niin juhlallista, niin juhlallista ja ruokakin niin hyvää, ettei sanotuksi saanut.
Tarjolla oli mm. maksalaatikkoa. Onko mitään maailmassa niin hyvää kuin maksalaatikko? Ei ja niinpä minun ahdisti seuraavana päivänä ostamaan vielä kaupastakin maksaloodaa, koska en kehdannut äyskäröidä juhlissa lautaselleni niin suurta kasaa kuin olisi tehnyt mieli.
Minä en muutenkaan enää pysty äyskäröimään lautaselle niin paljon pötnettä kuin ennen pystyin.
En kertakaikkisesti (ja tietysti onneksiskin). Tulen sairaaksi.
Pallea muuttuu kivikovaksi, silmät kääntyvät nurinpäin ja rintapieltä polttaa.
Magnus on kehottanut tilaamaan lääkärin. Ei ole kuulemma normaalia, että ihminen, jolla on 30 litran vetoinen maharustinki, pystyy syömään vaan kaksi (2) desilitraa sapuskaa.

Eilen olimme Kohtaamispaikassa Vaasan kirkossa. Kohtaamispaikan jälkeen on aina kaffit, paitsi eilen. Jokaista kehotettiin juomaan kotonansa kahvit, koska oli tilojen varauksessa tullut jonkin asteen sekaannus. Meillä hälväläisillä ei ollut hätäpäivää, eikä kuura-aamua.
Menimme Asevelikylään kahville. Ja eikä siinä kaikki! Meille väännettiin pitsatkin. Sellaisia pitsoja kuin meille väännettiin, ei pysty tekemään kuin yksi ihminen tällä Telluksella ja hänen nimensä on Erkki.
T: Kaisa Tellunen-Vääntölä
-----------------------------------------------------

 Psalmi 25:12-13
Se, joka Herraa pelkää,
oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan,
ja hänen jälkeläisensä perivät maan.