maanantai 30. syyskuuta 2013

Monenmoista, vaikka ei mitään


Kahden runoilijan (ankaraa rykimistä ja niistämistä) kotikonnut näissä kahdessa kuvassa.
Ylimmäisessä Ludvigin (herra Runebergin) kamari kesähuvilalta Pietarsaaressa.
Alimmaisessa K. Joupin (omaasukua Wirtanen) keskikamari Hälävän mutkalla.
Taustalla olevassa huoneessa (tuolla, jossa Magnuksen työhousut riippuvat kaapinovessa) minä istun par´aikaa ja kirjoitan.
Alakuvassa näkyy myös hivenen Magnuksen arkipyhäpöksyjä, vaikka miestä itseään ei jostain syystä ole tullut kuvaan.
Ehkä tarkoitukseni on ollutkin kuvata vain noita sipulikukkia. Kuvan kukkaset ovat kuvaamisen arvoiset syystä, että ne eivät kyllä meikäläisenkään hoteissa knääki. Ovat nimittäin tekokukkia. Sipuleineen päivineen.

Istun siis yhdistetyssä peräpöksä&kodinhoito&kirjoitushuoneessa jälleen.
Siis mitä? Juurihan minä täällä istuin! Kuinka voi olla mahdollista, että yksi viikko on kuin puolitoista päivää ja risat?
Mitä on ehtinyt tapahtua tässä vilahtavassa välissä?
Otan kalenterini käteen ja katson. Aivan oikein: ei paljon mitään.
Perjantaille olen merkannut selvällä, mutta vetävällä käsialalla: 90-vuotisonnittelukukat Verso Silmelä.
Niin myös tein.
Touhukkaana menin kukkakauppaan ja valitsin kauneimman atsalean kaikista niistä kymmenestä muusta atsalleeasta ja kirjoitin kortin niin kauniilla käsialalla kuin pystyin. Saavatpa  kaikki selvää, ketkä kukkasella muistavat. Onnea ja siunausta! Toivottaa Yryselä-Palhojaisen Kyläneuosto.
Koputtelin  syntymäpäiväsankarittaren oveen ja kilkuttelin ovikelloa.
Pian ovi aukaistiinkin ja hymyilevin ja loistavin kasvoin minut toivoteltiin tervetulleeksi.
-Kyläneuvoston puolesta on jo käyty! heläytti Verso sydämellisesti.
Pusersin atsaleapakettia niin, että kyseessä hetkenkuluttua olisikin pelkät atsat.
-Öhh...klup...nielaus, mutta kun mun oli puhe...kalenterissa oli merkintä....
joo, mutta sinä kyllä ansaitset tuplakukat, kiljaisin helpottuneena ja avasin kukkapaketin.
Ihana synttärisankaritar Verso!
Kunpa minäkin joskus olisin samanlainen, kun minulle tuotaisiin muutamat tupla-atsaleat joka instanssista.

Torstaina alkoi Isonkyrön kirjaston runopiiri.
Meitä kokoontui taas se sama vakio porukka koolle. Kylli, Eve ja minä. Kolme ihanaa runotarta.
Menimme keskusteluissamme aluksi läpi kaikenmaailman kesäasiat. Lausuimme sitten kukin vuorollaan runoja. Minä omitekoisen ja muut toisten tekoset.
Omitekoinen kuulosti lausuellessani minunkin korvaani oudolta ja kohtitulevalta.
Even mielestä runon pitää olla kohtituleva. Niin, mutta lopuksi runo muljahti luotaantyöntäväksi.
Ehkä käsittelen sitä vielä enämpi sisäisesti-istuvan suuntaiseksi.

Vein Kyllille Magnuksen villatakin korjattavaksi. Siinä on mennyt veoketju mäsäksi. Vaikka se vetoketju on kuin  laivanveto kettinkiä, niin se on mennyt rikki. Kuten vetskareille aina, kautta maailman sivu, on tupannut käymään. Se vaihdettu versio kestää yleensä yhtäkauan kuin itse klettukin. Ihmeellistä. Pitäisi ehdottaa vaatetehtaille, että ostavat kaupasta vetoketjut ja neulovat toisen version heti ensimmäiseksi.
Kyllä vanhakunnon nappirivi olisi paras vaatteessa kuin vaatteessa.
Vein myös Catherineltä saamani puseron korjattavaksi.Tai munklattavaksi ihan uuteen uskoon.
Hiat pois, helma parikymmentäsenttiä lyhyemmäksi ja kaarevat helmat.
Lisäksi sanoin Kyllille, että jos joku hänen asiakkaistaan ihastuu puseroon jo ennen sen muodonmuutosta, sen saa antaa sille.
 Kylli alkoi heti (teatterin harrastaja kun on) esittää mahdollista asiakaskohtaamista:
-Ai, sinäkö tykkäät siitä? Ota mukaasi. Saat sen. Se on kyllä erään asiakkaan, mutta jos kerran nuin kovasti tykkäät, niin siitä vaan...
Meillä on tosi hauska runopiiri.

Perjantaina olin Piken kaverina SPR:n kanttiinissa Laurilanmäellä. Meillä meni ihan ylitöiksikin, kun keskustelimme niin innokkaasti. Asiakkaat kävivät heti, kun puoti avattiin.
Sanoin, että minua saa pyytää toistekkin.

Yksi päivä viimeviikosta meni leipoessa. Leipää, känttyä ja sämpylöitä.
Vatsa oli illalla piukee kuin viidakkorumpu, eikä päristyksetkään puuttuneet.
Ruis ei sovi meikäläisen suolistosolmuihin alkuunkaan. Mutta on vaikea, ettenkö sanoisi mahdotonta, olla syömättä tuoretta ruisleipää. Ennenvanhaan söin todellakin ruisLEIVÄN. Enää ei pysty ja ympäristöhajuhaitatkin käyvät liiallisiksi jopa itselle. Muista ei väliä. ; )

Kristillisdemokraattien piirihallituksessa vierähti yksi ilta.
Asiat tulivat kuntoon puolin ja poikin.

Eilen, sunnuntaina, meillä oli Naisten kesken iltapäivä Vähässäkyrössä.
Paikalle tuli ilahduttava määrä naisia. Meillä oli teemana "turha murehtiminen".
Minä sain lausua runoja. Juontaja sanoi, että saan lausua NIIN monta runoa, kun haluan.
Halusin lausua kaksi (2).
Kieli ei meinannutkaan kuivaa. Päinvastoin. Sain nieleskellä sanojen välissä yhtenään ja yrittää muutoinkin olla tyrskähtämättä itkuun.
Kirjoitin sen päivän iltapäivällä runon, mutta en saanut sitä tulostettua, kun kopiokone teki julkisen tenän.
Värikasetti on vedellyt viimeisiään viimeien puolivuotta ja nyt se ei vedellyt enää yhtään mitään.
Ei auttanut, kuin kirjoittaa käsin ruutuvihkoon se uusi runo plus se parinviikon vanha runo, jonka jo kerran olin unohtanut kotiin. Minun piti lausua se Jurvassa, kuten kaikki sadat lukijani varmaan muistavat.

No, joka tapauksessa, on erilaista lukea valkoiselta paperilta mustalla selvällä präntillä painettua tekstiä, kun yrittää tihrustaa (lasini kaipaavat ehdottomasti ja kipeästi päivitystä) huonolla käsialalla rytmittömästi örmittyä hieroglyyffiä.
Tekstin pitäisi olla juuri  niin ylöskirjoitettu, kun se uloslausutaan, MUTTA PIENEHKÖÖN RUUTUVIHKOON EI MAHDU!
Nyyhkytystä!

Jokatapauksessa sain ihmeellistä palautetta Naisten kesken yleisöltä.
Eräs nainen sanoi minulle niin kauniisti, että unehutin sillä seisomalla kaikki vaikeudet ja lausumisien tuskaukset .Kaikki virheet ynnä änkytykset.
Eräs nainen puolestaan sanoi tilaavansa kaukolainauksena (johonkin kaukaisen Lapin raukoille peruille) Runollisen kirjani, kun minulla ei ollut hänelle sellaista myydä. (Ei ole myydä enää kenellekkään muullekkaan).
Kerroin hänelle, että kirjaani on saatavilla Seinäjoen kirjastosta (tiedän sen, kun olen sinne niitä kaksi itse vienyt) Vaasan kirjastosta (tiedän sen, kun Anskuliini on sinne yhden vienyt) ja Isonkyrön kirjastosta (tiedän sen, kun sinne on niitä kaksi ostettu).
Kaikki 500 Runollista kirjaa siis ovat nyt jossakin ja se on ihastuttava Jumalan ihme. Olen hyvin kiitollinen ja onnellinen.

Viimeviikolla makuupöksäämme eksyi maailmanympärysmatkallaan syksyn ensimmäinen pikkarainen "suloinen" hiiri.
Eksyminen oli totaalista. Mitäs meni killeriin.
Magnus kyllä sanoi, jotta älä sitte rupia revittöhön hiiriistä yhtäkää sanaa.
En alkaakkaan sen kummemmin ja lopetan muutenkin tällä erää tämän kertaisen revittämisen. :D
T: Kaisa Killström-Mousberg
--------------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 61-66

Jumalattomien köydet kiertyvät ympärilleni, mutta minä en unohda sinun lakiasi.
Yösydännäkin nousen kiittämään sinua oikeudenmukaisista päätöksistäsi.
Olen kaikkien niiden ystävä, jotka pelkäävät sinua ja noudattavat sinun säädöksiäsi.
Sinun hyvyytesi, Herra, täyttää maan.
Opeta minua tuntemaan käskysi.
Herra, hyvin sinä olet palvelijallesi tehnyt, olet tehnyt sanasi mukaan.
Anna minulle tietoa, anna oikeaa ymmärrystä, minä turvaan sinun käskyihisi.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Vaikeeta ja ylitsepääsemätöntä

 Jos joku, niin tämän illan postaus on tuottanut ylimääräisiä harmaita haintuvia kauppanarun väriseen kuontalooni.
Kuvien laitto tänne sivustalle ei ole ottanut onnistuakseen.
Ovat menneet muuttamaan vanhaa kunnon käytäntöä "valitse kuvake, paina painikkeesta, lähetä menemään, ota vastaan"-systeemiä.
Grr!
Mutta sainpa kuin sainkin toisen valitsemani kuvan framille.
Kuvan aihe, pönttöuuni, kuuluu olennaisena osana tämänkertaisen juttuni alkujuonteeseen.
Nimittäin tänään Magnus lämmitti ensimmäisen kerran, sitten viime kerran, pönttöuunimme, joka sijaitseepi salissa.
(Sali=keskikamari. Minä otan ja istun aina kirjoittaessani siis tässä peräkamarissa).
Onhan pönttiksessämme palanut pitkin kesää jotain sellaista ylimääräistä paperitöhnää, esimerkiksi maksettuja laskuja, munakennoja jmss. (jmss= ja muuta sen sellaista), mutta niitä ei lasketa.
Nyt oli tarkoituksena saada kotikolomme lämpöasteita nousemaan ja kylmännihkeä ilmanala muuttumaan lämpöiseksi ja melleväksi.
Samalla, kun lämmitti pönttöuuniamme, Magnus kokeili ilmalämpöpumppua, jotta toimiiko se kesän jäläkihi.
No, kiitos kysymästä kyllä toimi. Pönttöuunikin toimi ja kun minä leivoin vielä sämpylöitä, niin lämpötila torpassamme oli iltapäivästä kuin laihialaisten saunassa (+32 astetta).
Makuukammarissamme, joka  yläkerrassa sijaitsee, on sen sijaan varmaan "raikasta", jahka sinne joskus tästä pääsen kömpimään.Siellä on ikkuna auki.
Siellä tulee olemaan ikkuna auki jouluun saakka, jos minä saan päättää.
Tänään makuupöksaäämme siivotessani kaivoin esille tuplatäkkimme juuri sitä silmälläpitäen, että minun päätöksen mukaan eletään.
Luultavasti Magnus alkaa viimeistään pakkasten tullessa kitisemään, kuinkon kylymä.
Viimevuonna hän tuli mielenosoituksellisesti pipo päässä pehkuihin, koska "lämpö"tila huoneessa ylettyi tuskin kuuteentoista plus-selssiusasteeseen.
Pipo ei herättänyt minussa minkään asteen romanttisia roihuja, joten suostuin aakkunan sulkemiseen ja lämpöpatterin päälle napsautukseen.
Yritän tänä syksynä kuitenkin uudestaan. Mauno ei luultavasti ensietsimällä löydä pipoa ja toivottavasti ei keksi laittaa sitä Osuuspankista saatua korvaläpällällistä fleeselippalakkia. Sekään ei ole kovin romanttinen.

Tuo kuvassa oleva pönttöuunin luukku ei ole meidän pönttöuunimme luukku.
Toisessa kuvassa, jonka tänne ankaran pohdinnan jälkeen juttuun sopivana valitsin, mutta jota koskaan en saanut framille, oli takka.
Eikä mikä tahansa takka, vaan runoilija Runebergin huvilan takka.
Voin sieluni runollisilla silmillä aavistella, miten Runeberg istuskeli takan loimeessa ja kirjoitteli kaikkia niitä ihania säkeitä, joista nyt ei tule yhtäkään mieleen.

Tänään hain myös kaktuksen sorakasan vierestä sisälle. Onneksi muistin.
Se on tärkeä ja omituinen kaktus.
Tärkeä siksi, että olen saanut sen Elitzabethyltä ja omituinen siksi, että se ei osaa päättää onko se marraskuun kaktus vaiko ei.
Se kukkii kaksi kertaa vuodessa. Melkein marraskuussa ja melkein kesällä.
Tai mistä minä tiedän, jos sellainen kukkailu kuuluukin marraskuunkaktuksen imitsiin.
Pitääpä kysyä marraskuunkatuksen asiantuntijalta Elitzabethyltä.
Vai onko yleensäkkään sellaista yrttiä olemassa kuin marraskuun kaktus?
Ettei vaan olekkin marraskuunruusu ja kaktus on jotain muuta kuuta? Onneksi Elitzabethy tietää vuorenvarmasti senkin.

Jurvassa olin viime viikolla Eikun kanssa. Naisten kesken illassa.
 "Mitä Jumala sanoi?" oli aiheeksi meille annettu.
Eikku puhui ja minä runoilin. Kirjoitin kaksi runoa tilaisuuteen ja toinen niistä unehtui kotiin.
Yritin muistella tilaisuudessa sitä unehtunutta runoa samalla, kun laulettiin, mutta en muistanut.
Yritin sepittää uuden runon.
Muistin, että olin lukenut Leinon Einon kirjoittaneen tupakka-askin takakanteen (ehkä kyseessä oli pilliklubi) runon tarjoilijattarelle, joka odotti maksua.
En muista, kuinka lukemani juttu päättyi. Kävikö runo maksusta, vai oliko sen tarkoitus vain ilahuttaa saajaansa (veikkaan jälkimmäistä), mutta sen muistan ihailleeni Leinoa taas kerran.
Koo Jouppi ei saanut äntiin minkäänlaista runoa, ei edes jo ennestään keksimäänsä.
Ei, vaikka olisi ollut kymmenen tyhjää tupakkiaskin kantta nokan edessä.
En tokikaan olisikaan työkseni postimerkkejä liimaillut, enkä paketteja kanniskellut, jos toisin olisi.

Viikon keskipaikkeilla olimme Laihialla seura-illassa.
Magnus puhui ja minä ja muut kuuntelimme.
Viikon keskipaikan jälkeisenä päivänä oli lähetystyön johtokunnan kokous seurakuntatalolla.
Suunnittelimme kaikennäköistä ohjelmaa ihmisten tulla kuuntelemaan ja kokemaan.
Keskipaikkeen lopulla minulla olisi ollut meno kunnan rajojen ulkopuolelle kirjoittelua harrastelemaan, mutta en valitettavasti päässyt.
Sen sijaan virsipiiriin pääsin Magnuksen kanssa pitämään ja laulelimme lasten virsiä isolla joukolla.
Oli mukavaa katsoa, kuinka monet osasivat ulkoa nuo niin tutut ja ihanat virret.
Vaikka tuoreet asiat eivät pysy joillakin enää kaikki mielessä, niin ihanat lasten virret (ja muutkin tutut virret) ovat kirkkaasti  muistissa. Joka värssy.
Oli todella ihana ja lämmin laulu hetki. Magnus piti pienen puheenkin ja yhdessä myös rukoilimme.
Virsillä on ihmeellinen vaikutus ihmisiin. Kaikenikäisiin.
Muistan, kun pidimme  Nikolainkaupungissa kirkon alasalissa "Perjantai Kristukselle" iltoja, niin ei niin karskia ja puheille "kuuroja" poikia, eikä tyttöjä joukossa ollut, etteivät alkaneet iloisesti hoilottamaan mukana riparivirsiä ja lauluja, kun niitä esitettiin.

Sunnuntaina oli meidän kylien kirkkopyhä rukoushuoneella.
Tilaisuus oli lämmin, vaikka rukoushuoneessa olikin jo viileää. Kaikki olivat kuitenkin osanneet pukea toppihousut sun muut asiaankuuluvat rymsteeringit niskaan, ettei kenelläkään ollut kylmä, eikä vilu väristellyt vartta.
Joimme hyvät kirkkokaffeet ja siivosimme murut pois, että hiiriä ottais pattiin ja lähdimme tyytyväisinä ja iloisina kotiin.

Tyytyväisinä ja iloisina lähdimme samaisena päivänä Nikolainkaupunkiin Suomen (ehkä koko pohjoisen pallonpuoliskon) toiseksi kauneimpaan kirkkoon sunnuntaiseuroihin.
Sunnuntaiseurat eivat ole enää vanhanaikaisesti nimeltään sunnuntaiseurat, vaikka ovatkin sunnuntaiseurat. S-seurat ovat nykyään KOHTAAMISPAIKAT (Kohtaamispaikka).
Joka tapauksessa niissä on hyvä olla, vaikkahan nimi nyt olisi mikä. Ei haittaa, vaikka olisi englanninkieliset nimet seuroilla. Ainakaan niin kauan, kun puheet ymmärtää ja ne ovat Raamatun mukaisia.
Asevelikylään menimme vain ovelta heittämään sämpyläpussit sisään. Catherinellä oli kuumetta ja nokka räkäinen, joten hän ei ymmärrettävistä syistä ollut vastaanottokykyinen.
Ensi viikolla uusi yritys ja uudet pussit.

Nyt sensijaan meikäläinen ei näytä ymmärtävän olevan lopetuskykyinen....
Elikkä: hyvää yötä Jeesus myötä!
T: Kaisa Lättäpää-Lumpsjö
------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 57-60

Herra on minulle kaikki, muuta ei minulla ole, hänen sanojaan olen luvannut noudattaa.
Koko sydämestäni minä pyydän suosiotasi: armahda minua, tee lupauksesi mukaan!
Minä tutkin vaellustani ja käännän askeleeni sinun liittosi tielle.
Oikopäätä, viivyttelemättä minä aina täytän sinun käskysi.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Viikko kolmekymmentäseitsemän


Jauhoisin peukaloin alan iloisena näpyttelemään viikkokatsaustani.
Tuosta muistui mieleeni aika, kun sain joskus toimia ja olla  kirjeenkirjoituskirjurina.
Aina, kun tehtävää sain olla suorittamassa, kirjeet tuli aloittaa: Nyt alan kirjoittamaan.
Kun kirje sitten lopetettiin (sekin tietenkiin kirjattiin ylös: nyt lopetan kirjoittamisen), niin kuoren päälle vielä pyydettiin lisäämään sanat: Lennä, lennä. älä lepää!

Jauhot peukaloissa ja vähän muuallakin, (nyt myös näppäimillä) juohtuvat leipomisestani. Sämpylöitä ja pullaa on nyt runsaasti, paitsi pakkasessa, niin myös suolen mutkassa.
Jos nyt joku huolestui, niin ei hätää! Puntari näytti puolikiloa vähemmän taas kuin viimeksi.
 Jos joku nyt vuorostaan ihmettelee, niin viimeksikin puntari kyllä näytti aika paljon.

Kuvat ovat iki-ihanilta 1700-luvun markkinoilta, jotka taas viime kesänä täällä meilläpäin pidettiin. (Täällä meillä=Isossakyrössä).
Kuvassa on markkinaväkeä upeissa kostyymeissään.Aina näitä kuvia katsellessani ajattelen, että seuraavan kesän markkinasessioon minäkin satsaan vaatetukseeni.
Haluaisin oikeataan olla enämpi mamselli kuin ison talon iso emäntä.
Ehkä ensi kesänä maalaispöydän takana pullist...öh...keikailee kartanon kaunis mamselli. Tai kartanon vielä kauniimpi rouva. Mene ja tiedä. Ainakaan niistä kauneuksista. :(
Täytyy alkaa pengastaa palahallien palakankaita ja kruppauttaa niistä mamsellusten ja frouvasten sotisopia.

Meillä Letkutiellä on ollut aivan ihanat oltavat. Niin kuin koko Suomessa, mitä säihin tulee.
Ulkona on ollut kuin kesällä konsanaan, mutta mikä hienointa, kärpäset ja paarmat ovat loistaneet poissaolollaan.
Kärpäset ovat siirtyneet sisätiloihin. Niitä on miljoona ja niitä on kaikenkokoisia.
Tänään, kun oli leipomispäivä, niitä oli tullut kuntarajojen ulkopuoleltakin meille ilakoitsemaan.
Koko ajan sai olla tarkkana, etteivät ne landaa paistovuoroa odottaville leiville muniskelemaan ällöttäviä pikku munosiaan.
Valmiit kärpäsetkin vielä jotenkuten kestäisi, mutta kun ajattelee, missä niiden munat mahtavat olla ja toukat mörniä, niin pakosta meinaa hermostuttaa.
Myös alkava viiksivallu-aika koittelee hermostoa.
Olen varautunut ko. aikaan ostamalla valkopippuria. Sellaisen isomman pussin.  Olen myös valuttanut etikkaa suihkepulloon valmiiksi suihkeiltavaksi.
Ensin talon ympärille aukoton rengas etikkata, sitten saman renkaan päälle valkopippurijauhetta, niin eiköhän viiksivallut ymmärrä olevansa persoona non grateja.
Magnus sanoi, jotta nei kuule sun renkahista välitä hyyshäivää!
Minä sanoin, että kait niitä ny pikkusen ainakin pistää vihaksi se haju.
-Minä en tahdo, että meille voi kaikki hiirenrötkäleet tulla noin vaan, ilman että yhtään yskittää, sanoin minä äänekkäästi.  :(
Pelloilla ei onneksi kuulemma ole puitaessakaan näkynyt yhtäkään siimahäntää, tiesi eräskin isäntä, joka on puinut talomme lähikupeessa.
Yleensä niitä on juoksemassa puimakonetta pakoon pilvin pimein.
Joskushan on huonoja- ja hyviä hiirivuosia. Jälkimmäisiä meikäläisellä ei ole koskaan.

Olemme muutamana iltana nautiskelleet kahvia ja mitä nyt joitakin makkaranpätkiä Vilpolassa kynttilöiden loimeessa.
Aivan ihmeellinen on ollut tähtitaivaskin Vilpolan peltikaton päällä.
Taivasta niskat kenossa ihaillessa on tullut mieleen, että mikä on ihminen, että sinä Jeesus hänestä niin huolta pidät?

Vaasankaupungisa käväisin tuikitärkeällä vierailumatkalla eräänä viimeviikon päivänä.
Menin tervehtimään Bärttaa.
Muistelimme taas lapsuuden iki-ihania saaristossa-oloja ja menimme läpi joulunvietto-tapojamme. Me rakastamme molemmat niistä puhua ja olemme kyllästymättä sitä tehneet kaikki 26 vuotta, jonka ajan olen Bärttaa ystävänäni saanut pitää.
Bärttan luota onnahtelin (kaikkea muuta kuin hyvät kävelykengät kintuissa) rakkaan serkkuni Elitzabethyn ja aviomiehensä Göstavfin väliaikaiseen, mutta kodikkaaseen kotiin.
Heidän kokoaikaisessa, mutta kodikkaassa kodistaan, oli lähteä tulla vedenpäälle rakettu lautta (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?).
Elitzabethyn olen tuntenut monta kertaa 26 vuotta. Hän on serkkutyttyni ja minulle hyvin rakas.
Sitäpaitsi olemme saman näköisiäkin.
Monasti olen kirjaston ahtaasta parkkipaikasta kärssi saanut, kun siitä minulle on urputettu (Elitzabethy oli töissä kaupungin kirjastossa).
Sätin ja sadattelin eräänkin (no en nyt sadatellut) urputtajien kanssa ja lisäsin pökkyä pesään, niin että lopuksi mies lakkasi miltei hengittämästä ja jäskähti kuuntelemaan minua ihmeissään.
-Ehkä asiat nyt eivät aivan nuin heikosti...hän sai kuiskattua.
Silloin sanoin, että ei varmastikkaan, enkä minäkään ole se, joksi hän minua luulee. :D

Toisena  viimeviikon iltana lähdin Hannahin tykö Tuppereille.
Se oli kannattava reissu.Olen piakkoin  maailman terävimmän perunankuorimisvehkeen omistaja ja sain vielä pussillisen omenoitakin kotiin syötäväksi.
Saimme Tuppereilla syödäksemme kokonaisen täytekakun.
Oli ollut syntymäpäivää talon isännällä.Emme saaneet kakkua tuhottua, vaikka minulla ainakin oli kiitettävää ja runsasta yritystä.

Sunnuntaina kirmasimme kirkkoon tapamme mukaan ja kirkkokaffeille, joka myöskin kuuluu tapoihimme.
Iltapäivällä oli Pappilassa Naisten kesken iltapäivä. Minulla on kunnia kuulua tiimiin, joka valmistelee ja organiseeraa näitä iltapäiviä.
Saksin ruusupensasaidastamme oksasia, joissa oli muhkeita ja pulleroisia ruusunmarjoja, maljakoihin.
Vaahteranlehtiä laitoin kermanekan ja sokeriskoolin yms. alle, sekä myös vaahteralehtien  päälle syksyisenvärisiä irtokarkkeja ja ne pöytiin naposteltavaksi.
Koristelu herätti ansaittua huomiota ja kysyttiin kuuluvalla äänellä, kenen idea mahtoi olla kysymyksessä.
Vaatimattoman näköisenä ja kuuluvalla äänellä vastasin, että en sano nimeä, mutta katsotte häntä juuri silmiin.(Ylpeää ja mielihyvän tursuamaa kehräystä).
Naisten kesken ip onnistui hienosti. Puhujat, puheet, loppuhartaudet, tanssijat ja muut vastuunkantajat olivat ihania.
On selvää se, että tämän asian puolesta oli rukoiltu.
Runsaasti meitä naisia paikalle ajallaan saapuikin. Ilahduttavan runsaasti.

Tyytyväisenä kopsahdin illalla sängynpohjalle ja ymmärrän, että syytä on sänkyyn pian taas ottaa ja kopsahtaa.
Ei kukaan enää varmaan jaksa kopsahtamatta enämpää lukeakkaan.
T: Kaisa Kopskog-Mamsellender

-----------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 50-56
Sinun lupauksesi on kurjuudessa lohtunani. Se virvoittaa minut jälleen.
Röyhkeät ovat alati minua solvaamassa, mutta minä en poikkea sinun laistasi.
Minä ajattelen ikiaikaisia päätöksiäsi, Herra, niistä minä saan lohdun.
Minä joudun suunniltani jumalattomien tähden, jotka hylkäävät sinun lakisi.
Sinun käskysi ovat riemulauluni, kun asun täällä muukalaisena.
Yölläkin minä muistan sinut, Herra, minä tahdon alati noudattaa lakiasi.
Tämä on minun tehtäväni: elää sinun säädöksiesi  mukaan ++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++


maanantai 9. syyskuuta 2013

Mitään sen ihmeempää

Peräkammarin tuhdolla istun.
Ei kahvikuppia tuoksuavaa nenän edessä.
Ei kynttilän liekkiä leiskottavaa silmäin edessä.
Ei merkinnän merkintää kalenterin lehdillä. Ei torvien, eikä sofarisarvien töräyttelyä...
Ihmettelenpä, kuinka kukaan jaksaa viikko-, viikon perään lukea samaa suollusta:
Täällä minä istun peräkammarissa.Kodinhoitohuoneessa ja silmäilen typötyhjää kalendeeria...

Mukavaa kuitenkin, että jaksat ja käyt tuikkaamassa kommentinkin. Enkä minä ole ollenkaan niin masennuksissani kuin teksti antaa aihetta luuleskella. Ei sinne päinkään!

Tuossa kuvassa olen minä.
Tumput suorina.
Kuva on otettu Nikolainkaupungissa männyt kesänä. Blogissani alkukuva onkin melkein rippikouluajalta. Se on otettu seitsemisen vuotta sitten. On aika hiukan päivittää vuosilustoja ja antaa todellinen kuva hänestä, ken teille kirjoittelee.
Ilokseni ja helpotuksekseni saan kertoa, että posket ovat tuosta uudestakin kuvanäpsäyksestä vielä muutaman sata grammaa keventyneet.
Ehkäpä seuraavassa kuvassa (joka otetaan taas seitsemän vuoden kuluttua) on myös leukojen lukumäärä pienentynyt. Mene ja tiedä.
Kuvassa olen  totisen torvensoittajan näköinen. Se johtuu siitä, että minä OLEN totinen torvensoittaja, vaikka en ole torvea muistaakseni edes käsissäni pidellyt, saatikka soittanut.
Huomaan itsekkin, että näytän myös himpunverran väsyneeltä.
Olin Ryttylässä vastuunkantajaretriitissä viikonlopun. Huonetoverini (en ollut ennestään tuttu heittien kanssa) huudahtivat minun tullessani kimppahuoneeseen:
-Sinä olet väsyneen näköinen. Oletko väsynyt?
Vedin tovin ilmaa hampaitteni välistä ja sanoin, että kyllä siinä väsyy, kun kantaa koko maailman murheet hennoilla (!) olkapäillään ja muut murheet maailman murheiden lisäksi.
Uskon, että vastatessani naamatauluni synkkeni entisestäänkin ja lisäksi haistoin tukanjuuresta nousevan palaneenkärynkin (noin kuvaannollisesti ilmaistuna).
En tahdo kuulla olevani väsyneen näköinen. EN, vaikka kello oli 22. 00 ja olin taatusti yhtä väsyneen näköinen kuin vanha vihikoira.
Huonetoverit näyttivät päällisinpuolin rauhoittuvan, kun laimensin ja vähennin murheiden määrän muutamaan isoon ja pariin pieneen.
Sanoin heitä lopullisesti rauhoittaakseni olevani syntymäväsyneen näköinen. Nukkuessanikin.

Vastuunkantajaretriitissä eivät aviopuolisot pääse samaan pöksään nukkumaan. Eivät, vaikka Magnus kuului sanovan KORTTEERIA tilatessaan, jotta mei tuu sitte ollenkaa.
Ei auttanut.
-Mielellään voinettekin sitten jäädä kotiinnekin, oletin toisessa päässä sanottavan, koska Magnus sanoi, jotta laita ny meirät sitte mihinkä mahtuu ja sopii. Me tuumma sittekki.

Retriitti oli hyvä ja innostava. Saimme kaikensorttista uutta ideaa viedä Jumalan Sanaa etiäppäin. Saimme myös uusia ideoita kerätä varoja lähetystyöhön.

Matkasimme paikanpäälle EP :n Kansanlähetyksen pikkubussilla. Kotikonnuille palaillessamme, takaa vasemmalta (minä istuin takana vasemmalla) alkoi kuulua klonksutusta, joka koveni kovenemistaan. Ollen sitten Ewen kotioven edustalla aikamoista mekkalointia.
Pääsimme kuitenkin perille ja tänään toinen Magnus soitti, että vasen takarengas oli ollut kiinni enää yhdellä pultilla.
Onneksi olen saanut painokäyrääni nöyrtymään alasuuntaan, ettei se vihoviimeinenkin pultti irronnut. Siinä olisi ollut meikäläisellä vakavahenkiselläkin ihmislapsella naurussa pitelemistä, kun penkki olisi vinistänyt maata moottoritiellä.

MENOmatkalla tapahtui puolestaan  jotain ihastuttavaa:
Joku, minulle tuntematon nainen otti ja soitti, että mistä sitä minun toista runokirjaani saa? Hän oli kuulemma joka paikasta kysellyt, eikä missään tiedetty mitään.
Jaa-a! Vai ei runoilijatar K. Jouppi ole kaikissa Suomen kolkissa tuttu, eikä Runollinen kirja herätä minkäänlaista muistikuvaa ihan joka paikassa?
Sanoin tälle ihanalle naiselle, että hänen soittonsa sai aikaan niin positiivista runosuonikiskontaa, että pian on kirjaa saatavilla.
Pyysin häntä soittamaan  jonkusten aikojen kuluttua.
Eikös vaan mieleeni seuraavana yönä Ryttylän sängyssä heittelehtiessäni pällähtänytkin runo vanhuudesta ja siitä tykkäämisestä.
Naamioin kaiken vanhan variksen sanomisiksi. ettei se kolahtaisi liikaa. Jotenkin vanhojen varisten sanomiset kuulostavat lievemmiltä kuin vanhojen mummuleiden.
Ilmoitan, että minä en tykkää vanhenemisesta, kuten se vanha harakkakaan ei tykkää.

Kalenterisani ei ole ensimmäistäkään päivämerkintää, ellei oteta sunnuntaita lukuun.
Siinäkin on virheellinen merkintä kahvivuorosta Nikolainkaupungissa.
Emme päässeet Nikolainkaupunkiin seuroihin ollenkaan, koska oli se retriitti. Minun kahvivuoroni se ei muutenkaan olisi ollut.
Charles kertoi, että niin pääsi käymään, että minkäänsortin kahviporukkaa ei ilmaantunut kirkolle.seurakaffeja keittämään.
Se ei kyllä johtunut minun vääristä merkinnöistäni. Ei liioin ole kovin vaarallista, vaikka kahvia ei aina seurojen jälkeen saakkaan. Kurjaahan se on ja kauhean kamalaa, mutta ei vaarallista.

Tähän nimenomaiseen kohtaan lopetan reporteroinnin tältä haavaa.
Eikä varmaan senttiäkään liian aikaisin.
T: Kaisa Pulttinen-Klonkskog
--------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 45-49

Sinun säädöstesi mukaan minä tahdon elää ja siksi voin kulkea kevein mielin.
Kuninkaittenkin edessä kerron arkailematta sinun liitostasi.
Sinun käskyistäsi minä saan ilon, ne ovat minulle rakkaat.
Minä kohotan käteni sinun puoleesi, minä tutkistelen sinun käskyjäsi. Ne ovat minulle rakkaat.
Muista lupausta, jonka palvelijallesi annoit!
Sinun sanasi antoi minulle toivon.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Lättänä lötjäke




Ylimmässä otoksessa on itsensä Runebergin laukku. Runolaukku. Näin minä itstykönäni oletan. Olisi tehnyt mieleni vähän väskyä raotella, josko jokunen runonen olisi sinne unehtunut, mutta hillitsin mieleni. Ei ole oikein, jos kaikki miljoonat ja sadat vierailijat läppiä venyttelisivät.

Keskimmäisessä kuvassa on toinen kuva  sarjaan "Vaivaisukkoja kirkkojen etumuksilla"
Kovasti hitaanpuoleiseti projekti ottaa edetäkseen, mutta uskon, että se kuitenkin edistyy.
Tuo vaivaisukko löytyy Pietrsaaren kirkon portinpielestä.

Alakuvassa on portaat, joita Kustaa-vaarini on varmaan kerran, jos toisenkin. könynnyt vinttiin ja takaisin. Historia havisi ihan melkein ääneen, kun itse sain niitä ylös punnertaa.

Tervehdys (raikas) täältä Letkutien rintamamiestalolta rakkaat lukijani ja kaikki muutkin.
Onpas outoa ollut, kun läppärimme ei ole toiminut kahteen päivään.
Olemme joutuneet toimimaan vanhalla (kohta 8v) höyrylouskullamme. Tai korjaan:  minun hermoni eivät ole konetta kestäneet.
En olisi pystynyt tämänviikon mhvv:tä sillä ylös kirjoittamaan
Niinpä myös  kaikki kommentoinnit, about viiteenkymmeneen naamakirjasivuun ja blogiin, ovat jääneet tyystin pois kahden päivän ajanjakson verran ("hirveetä").
Jälkimmäisiin, siis blogeihin)  kommentoinnit ovat vähentyneet muutoinkin. Aion kyllä palata vanhaan käytäntöön ja kaivaa esille kaikki ennen niin ahkerasti täyttämäni kommenttiloodat, jahka ensihurma facebookkiin ottaa laantuakseen. (Katketakseen se on jo jonkun kerran ottanut)
Voi kyllä olla niinkin, että kukaan ei niitä kommenttejani kaipaa ja ovatten tuskin huomanneet, että ne ovat 2 päivää uupuneet laatikoista. :(

Uudessa koneessamme kävi sellainen krukoomi, että ns. nuoli otti ja häipyi näytöltä totaalisesti.
Sitä ei saanut näkyviin hipsuttamalla, sivelemällä, hivelemällä, paukuttamalla, eikä seinään paisk...öh... ei siis millään ilveellä.
Kuva jumittui paikoilleen ollen jumittuneena kaksi päivää.
Roudasimme läppärin  Palosaaren kirkollekin, johonka seuroihin kokoontui lukuisa joukko läppärivikojen asiantuntijoita, mutta turhaan.
Tänä aamuna Magnus länttäsi koneen köökin pöydälle, laittoi piuhat paikoilleen ja
TADAA! Nuoli singahteli puolelta toiselle lipevämmin kuin koskaan aiemmin.
Koska takuu on vielä muutaman kuukauden voimassa aion kysellä asioista, huolloista ja muutenkin hiukan kysellä nuolen perään.

Nyt istun siis keittiön pöydän ääressä, enkä peräkammarisa. Himmeli huiskailee hiljaa pääni päällä, kun alan kirjoittaa teille  mhvv:tä  rakkaat miljoonat lukijani.

On minulla kalenterikin näkösällä.
Viime viikon päivien kohdilla on neljä (fyra) merkintääkin, jotka on tosin kaikki yliviivatuksi tulleet. (Muut, paitsi yksi).

Keskiviikkona Nikolainkaupungissa olisi ollut vanhojen, mutta ihanien postilaisten tapaaminen Rantsikassa (tai Rantsikka sen ravintolan nimi oli vuonna nakki ja muusi) klo 12.30.
Minä tylttysin ja puleerasin  itseäni aamusta asti tuohon mukavaan tapaamiseen, mutta valitettavasti olin päivän liian myöhään asialla.
Magnus sanoi ennen lähtöäni, että sun kalenteris seisoo eilisen kohoralla, jotta Rantsikka kello kakstoistakolomekymmentä.(Kalenteri on avonaisena koneen vieressä, että muistan asiat paremmin).
-Ei sinulle sitten moljahtanut mieleen kertoa asiasta minulle eilen?, kysyin minä ja yritin säädellä ääneni desibelejä.
-Minen kuule eileen sun kalenterias eres huamannu saati vaharannu  ja nykki ihan vahingossa! Ei soo mun asia muutoonkaa.

En siis mennyt Rantsikkaan, enkä tavannut vanhoja, mukavia postilaisia.
Perjantain ja lauantain sarakkeeseen  olin toivorikkaasti merkannut Kristillisdemokraattien puoluekokouksen Aulangolla. En päässyt sinnekkään mukaan. Nyt kyllä muistin.
Noh, näkyivät osaavan valita oikeita ihmisiä oikeille paikoille ilman minuakin.
Lauantain kohdalle on jälkeenpäin epäselvästi örmitty sana Teritepahtun...
Suomennettuna: Toritapahtuma.
En ollut tapahtumassa. Olin kirpparilla ja Asevelikylässä Catherinen ja Eerikin ja lapsosten hoteissa.

Catherine sanoi, että minä olen laihtunut (mielihyvän hyrinää).
Hän sanoi, että kohtahan minä olen yhtä "laiha" kuin hänkin.
-Ei nyt sentään, sanoi Charles ja molemmat loivat tutkailevia katsantoja vanhaa äitiparkaansa kohti.
Minä samastuin hetkiseksi maatalousnäyttelyn palkintopossuksi.
Tältä siitä  varmaan tuntuu, kun arvioidaan kankkujen lihasmassoja ja saparon käkkäryyttä.
Noh...mukavaakin se oli ja kun oli tutut tuomarit.

Torstain kohdalla on siis viikon ainoa merkintä, joka toteutui.
Siinä lukee selvin ja voimakkain vedoin kirjoitettuna LEIPOMINEN.
Tein muhkean pullataikinan ja alustin siihen kaikki liikenevät vehnäjauhot. Tiesin alkaappäälle, että vehnää ei ole piisalti, mutta ajattelin jatkaa taikinaa hiivaleipäjauhoilla.
Kukaan ei huomaisi mitään. Muutama isohko kourallinen kaardemummaa makuja tasaamaan ja siinäpä se.
Tuli hetki, jolloin oli hiivaleipäjauhojen vuoro.
Niitä ei ollut.
Graham-jauhoja oli.
Enhän minä voinut niitä nisutaikinaan niin paljoa survoa kuin olisi pitänyt ja tuloksena olikin  sitten parikymmentä vaivoin pyöriteltyä lätt...öh...pullaa ja 6 kpl latuskaista lötjäkettä.
Latuskaiset lötjäkkeet: niin sanottuja pitkoja (mutta ei letti-sellaisia).
Latuskalötjäkkeet pysyivät kuin pysyivätkin pellillä ja niille on naureskeltu ja on niitä myös syöty.
Magnus, joka repii positiivisuutta kehiin asiasta kuin asiasta, sanoi, jotta nämön niin maukkahia, jotta voit laittaa täst´eres aina kraahamia nisutaikinahan.
Luulen kyllä, että tuo oli kyllä valitettavasti ainutkertaista ja kertaluontoista leivontaa.
Täst´edes en luota muistiparkaani pätkääkään jauhojen, enkä muidenkaan nisuaineosasten kohdalla, vaan ladon kaikki värkit mittatikun ja vaa´an kanssa pöydälle, ennenkö teen yhtään mitään.

Sunnuntaina olimme Isonkyrön vanhassa kirkossa jumalanpalveluksessa.
Lopussa,  kiitosvirttä laulaessamme, minut täytti niin suuri ilo ja kiitollisuus Jumalan hyvyydestä ja huolenpidosta, että nostin käden ylös ja lauloin sydämen pohjasta Kiitosta Jeesukselle! Halleluja!
Oli nimittäin tasan 26 vuotta siitä, kun sain antaa elämäni Jesukselle.
-Halleluja, vaikka huivi menis, kuten se mummo huusi kirkossa aikoinaan. Niin teki minunkin mieleni hihkaista.
Olen varmaan tuon huivi-jutun kertonutkin, että en nyt enää tähän sitä kirjoita.
Voin kyllä sen myöhemmin tehdäkkin, jos joku tulee ja sanoo, että ei ole mummo-juttua ikinä kuullut, eikä nähnyt.
Ilmoittaudu vaan rohkeasti!
Kirkonmenojen päälle menimme kahville Laalaan ja Raymondin kotiin.

Iltapäivällä sunnuntaina lähdimme Nikolainkaupunkiin.
Kirpparin kautta menimme Palosaaren kirkkoon, jossa oli syksyn ensimmäinen Kohtaamispaikka.
Vettä satoi ja kylmäkin oli varpaisiin. Sandaalit täytynee laittaa lopullisesti naftaliiniin tältä kesältä. Kirkossa sisällä oli lämmin ja suloinen olla. Ystävät kokoontuneina rukoilemaan ja laulamaan ja kuuntelemaan Jumalan sanaa.
Se laittaa kyllä veret kiertämään hieman sierettyneimmissäkin suonissa.

Nyt loppuu sierettäminen vain palatakseen ensi maanantaina jälleen.
T: Kaisa Lötjänder-Mjölslut
-------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 39-44

Päästä minut häpeästä, joka minua uhkaa. Sinun päätöksesi ovat hyvät.
Herra, minä kaipaan sinun säädöksiäsi. Sinä olet oikeamielinen - anna minun elää!
Herra, osoita minulle uskollisuutesi, auta minua, tee lupauksiesi mukaan!
Sinun sanaasi minä turvaan, sen avulla pystyn vastaamaan pilkkaajille.
Älä jätä suutani totuuden sanaa vaille, minä panen toivoni sinun päätöksiisi.
Minä noudatan aina sinun lakiasi, aina ja ikuisesti.