sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Ei kerkee

Tänään, rakkaat lukijani, on sellainen harvinaislaatuinen hetki, ETTÄ EN KERKEE KIRJOTTAAN BLOGIA! :(
On meneillään sellainen kirjoitusprojekti, että en oikeastaan kerkee yhtään mitään.
Magnus keittää, siivoo, passaa ja pokkuroi, että ehtisin saada rojektin valmiiksi.
Se tuntuu mukavalta ja olenkin miettinyt, minkä projektin keksisin seuraavaksi. ;)

Ensi maanantaina asiat ovat toisin ja silloin palataan asiaan.
Terveisin Kaisa Ruunekreen-Pännästen

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Siinähän se meni taas


Alempaa kuvaa ainakaan ei ollut tarkoitus laittaa blogikuvaksi ollenkaan, mutta kun se nyt siinä on niin olkoon.
Enkä minä sitä poistaa oikeastaan haluaisikaan, vaikka se on ollut,  tuo samainen kuva jo monta monituista kertaa näkösällä sielä  sun täälä.Blogissa ja facebookissa.
Jos nyt kumminkin joku on, joka ei ole ikinä tuota alempaa kuvaa nähnyt, kerron, että siinä on kaarisilta. Kaarisilta, jonka Magnus on pyynnöstäni talomme nurkalle rakentanut.
Ihan jätelaudoista vaan ja maalannut kaikilla purkinlopuilla kauniin valkoiseksi.
Useasti kesän aikana tuon kaarisillan yli pienin kopsuttelevin askelin astelen ja sitä mielessäni suuresti ihailen.
Minulla on jonakin kauniina kesänä vakaa aie laittaa kaarisillan sillan yli ruusukaarivanneke!
Ruusukaarivanneke on vanneke, jota kiertää tiheä ruusuköynnös-kasvusto.
Vannekkeita on myynnissä (luulisin ainakin) Agri-marketeissa sun muissa sentapaisissa kauppaputiikeissa.
Vannekkeessahan on kyse sellaisesta kaaresta, jonka alta mahtuu kulkemaan suorassa.
Vähän pitempikin ihminen ja myös paksumpi.
Köynnösruusu laitetaan kasvamaan pitkin vanneketta ja tämä onkin ainoa pointti, joka huolettaa minua. Tarkkaavainen lukija muistanee, että minussa ei ole pätkääkään hortonomin vikaa.
Täytynee pyytää hortonominvikaisia sukulaisia apuun.
Tietysti voisi laittaa kärhöjäkin kiertämään vanneketta. Mutta kärhöe ole niin romanttinen kuin ruusu.
Nimensäkkään puolesta. Muistan, miten pikkasen ihmettelin, kun kuulin KÄRHÖ-nimen ensimmäistä kertaa, että olisihan niitä kauniita kukannimiä maailma pullollaan. Esimerkiksi ehde, looli, daamo, helo jne. jne. mutta KÄRHÖ???Noh, ei nimi kukkaa pahenna, ellei kukka nimeä.
Sitäpaitsi kärhöjäkin voi meikäläisen olla vaikea saada levittäytymään ja kasvamaan.

Yläkuvakin on useasti ollut esillä sivuillani joka paikassa. Tosin ei tuosta nimenomaisesta kulmasta otettuna ihan joka paikassa.
Siinähän on puupotta, joka ei ole kummankaan meidän kodista, pieni jakkara, jonka päällä istuen Lyyli Amalia- (nimi okea) mummuni sytytteli hellaan valkeata ja puhalteli samalla astma-tupakan (!) haikuja pesään.

Oli lähteä tulla kaikki koneeni kuvat näkösälle tuohon alkuun, ennenkö ehdin stoppaamaan latauksen.
Minulla meni muutenkin tuhottoman kauan valokuvien kanssa, joten annoin noiden alkukuvien jäädä paikoilleen.

Oli alkuviikosta puhetta, että saan taas torventöräyksin alkaa bloggauksen ja niin teenkin:
TÖTTÖRÖRÖTTÖRÖTÖÖÖ!!! Tervehdys kaikille lukijoilleni! :D
Pike (nimi muutettu) nimittäin ilmoitti, että on oikein virallisesti siirtynyt lukijakuntaani. Niin hän on varmasti tehnytkin, mutta numero ja kuva ei ole jostain syystä tullut esiin.
Minä kyllä muistan Piken ilmoituksen, samoin kolmen muunkin, jotka ovat virallisia lukijoita, vaikka eivät ole kirjautumisesta huolimatta tulleet näkyviin..
On kuulemma vaikeata kirjautua näille plareille. :(
Mutta ei hätää, vaikka ei saakkaan nimeään näkyviin. Minulle riittää, että sivujani luetaan!

Otsikosta käy ilmi, että lujaa on viikko taas ohi suhahtanut, vaikka ollaan podettu ja sairasteltu miltei koko ajan. Tai mitäs sitä vähentelee ja vähättelee: KOKO AJAN.
Magnuksellakin on ollut räkätauti, mutta ei kuumetta.
Niistänyt hän on sillä siivolla, että minun piti jo ääneen ihmetellä, että kuinka ihmislapsi saa kahdesta pienestä reiästä aikaan sellaiset töräykset, että norsultakin menisi kateudesta jalat alta ja kärsä vinoon?
-Teeksä tuon trööttäysen suullas? minä kysyin eräänä aamuna riitaahaastavalla äänellä.(Aamuisin puhun oikeastaan vain riitaahaastavalla äänellä).
-En sunkaa mä suuta tarvitte, ku räkää tuloo ja sitä yritän niistää, Magnus sanoi tuohtuneena.
Pakkohan se on uskoa, kun mies sanoo, mutta uskomaton ääni se on. Uskokaa pois.

Minun tautini onkin sitten ollut hiukan eriskummallisempi, vaikka onkin vähän hiljaisempi.
Minulla on tapana valittaa Magnukselle vapisevalla äänellä kaikkea vaimallusta röpissäni.
Kerroin Magnukselle päivittäin, aamusta alkaen, seikkaperäisesti, mistä ottaa ja millä siivolla.
-Eikö tuallaasesta pitääs mennä lääkärihin? kysyi Magnus kauhuissaan.
-En taatusti mene. En, vaikka mätänis. Minä tiedän, kuinka vanhojen naisten vaivoihin suhtaudutaan:
Saunan taakse ja klupua otsaan!
-Samalla lailla niihin suhtaurutaan kuin vanhojen paappojenkin.Hyvin ja seikkaperäisesti, sanoi Magnus rauhallisesti.
 Hän oli saanut hyvää tutkimusta ja suhtautumista käydessään tohtorin pakeilla tässä joitakin aikoja takaperin.
-Sinä olitkin terve kuin pukki! minä sanoin ja joka asia iloksemme tutkimuksissakin todettiin.
Jospa teille, rakkaat lukijani, vielä antaisin tietoja röppöristäni. Ties, vaikka joku olisi röppörilääkärikin ja kommentoisi asian päältä. ;)

Minulla oli aamuisin pää kipeä ja oksetti (vieläkin on muoviämpäri sängyn vieressä.
Kuumetta oli kolmena päivänä, heikotti, voitatti huonosti, niveliä särki, vasenta lonkkaa jomotti, rinnasta puserti, alavatsaa väänsi, selkää ruimi ja ruoka ei maistunut.
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että meikäläinen voi todella huonosti silloin, kun ruoka ei maistu.
Tästä seikasta minä itse ollut huolissani.
Päinvastoin, olin aavistuksen verran tyytyväinen, koska ei ole mitään pelkoa nuutumisesta, vaikka tämä rouva olisi viikon syömättä. Vettä pystyin juomaan ja sitä lutkutinkin antaumuksella.

Tiistaina meillä oli raamattupiiri, mutta minä jouduin lojumaan pehkuissa, koska tauti oli silloin pahimmoillaan kuumeineen, yrjöineen, kaikkineen.
Yhtenä iltana minulla oli seurakunnan lähetystyön johtokunnan kokous, johonka vääntäydyin mukaan, koska ei ollut kuumetta.
Kokouksen alussa kävimme tutustumassa Isonkyrön kirjastoon pystytettyyn lähetysnäyttelyyn.
Se vasta olikin mielenkiintoinen näyttely.
Lähetystyöstä ja kaikkiin esineisiin liittyviä kertomuksia (tosia) meille kerteoi lähetystyössä ollut Janne-pappi. (Nimeä ei ole muutettu).
Pappilassa saimme sitten kahvia juodaksemme ja Ruunebergin tortun syödäksemme.
Minä jo olin ehtinyt surra, että Ruunebergin päivä livahti ohitse meikäläisen kohdalla ilman torttua.
Eipä onneksi päässyt näin käymään ja onneksi ruokahalukin oli hiljalleen antumassa ja palailemassa tavanomaiseksi. Pystyin sentään hillittyä toisen tortun ottamisen, joten hiukan oli kyllä taudinsiemeniä kropassa jäljellä.

Lauantaina ajelin Ylistaroon katsomaan Joonathanin salibandymatsia.
On valtavan ihastuttavaa istua katsomossa ja katsella innostuneita nuoria pelin tuoksinassa, eikä vähiten sitä omaansa, joka loistaa kentältä kultahipun tavoin vanhan isoäitinsä vetisiin silmiin.
Pelin jälkeen alkoi muutaman kilomeeterin päässä kirjoittajapiiri, jonne matsin loputtua kaasuttelin.
Samanhenkisten ihmisten kanssa on virkistävää harrastaa kirjoittamista.
Siellä saa vapaasti lukea myös hengellistä tuotoksiaan. Ellei saisi, en voisi mukana ollakaan, koska tuotokseni ovat hengellisiä. Jos eivät ihan suoraan, niin mutkan kautta. Ainakin runot.

Kaikki muut päivät olen, näitä pikkuruisia menoja (ja yhtä muuta) lukuunottamatta maannut kuin suomustettu lahna, seslongin pohjalla.
Kasvoni ovat taudin jälkeen vielä kelmeät, silmäpussit mustahkot ja pientä näverrystäkin ylt´ympäriinsä on havaittavissa, mutta uskon, että asiat ottavat selkiintyäkseen ja paratakseen.
Huomenna soitan (perhaps). että mittaavat sokerit verestä, kun menen paikalle ja jos flunssapiikin vielä suostuvat tuikkaamaan, niin luulenpa, että se on siinä mitä marjoista saatiin.

Urheilua on tullut toisella silmällä seurattua, mutta ei kovin tarkkaan.
Terveenäkin ollessa jännitys on joskus hermoille käypää, saati sairaana.
Sairaana kaiken pitää olla tasaista pötköä.Ei tunnekuohua mihinkään suuntaan.

Lopetan tämän pötkön, eli mhvv:n, tältä erää tähän.
Huomaatte, että kirjoittamispäivä on poikkeava. Se johtuu siitä, että minulla on mahoton kirjoittamisprojekti seuraavat pari viikkoa. Magnus on luvannut keittää, siivota, silittää, pestä ja puunata kaikki, että saan kirjoittaa.
Niin hän olisi tehnyt tähänkin saakka, mutta minä en ole kirjoittanut. Tai siis olen kyllä kirjoittanut, mutta sellaista, jolla ei olisi ollut niin kiire. :(
T: Kaisa Pötkö
---------------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismus:

Mikä on tekosynti?

Vastaus: Kaikki se paha, jota me ajattelemme,puhumme ja teemme Jumalaa ja lähimmäistämme vastaan, joka perisynnistä tulee.

Matteus 15:19.
Sydämestä tulevat ulos pahat ajatukset, murhat, salavuoteudet, huoruudet, varkaudet, väärät todistukset, pilkat.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Harmaa päivä yhdistettynä harmaisiin aivosoluihin ja ohikiitäneeseen harmaaseen viikkoon


Ohi tupsahtanut viikko ja sen tapahtumat muistuvat kyllä mieleen ilman kalenteriakin.
Paremminkin vielä.
Kalenterissa ei taaskaan ole edes kaffiplättejä. Yksi merkintä on. Kinkerit klo 19.00.
Sekin ylivedettynä.
Ylivedettynä siksi, että meillä ei ole enää olemassakaan kinkereitä näillä kylillä.
Ne joihin olin menossa eivät missään tapauksessa olisi olleet olleet kinkerit, eikä varsinkaan tuona päivänä. Kinkerien nimi on nykyään ...oliko se kyläkokous, vai mikä.
Hyvä kumiinkin, kun kokoonnutaan. Ei sen puolen, mutta minä olisin tykännyt tuosta vanhasta nimestä. Varsinkin, kun niissä ei enää moneen vuoteen ole pitänyt peljätä, eikä ole tarvinnut ulkoa paukutella mitään.
ekään muuten ei olisi huono asia, jos ulkoa pitäisi jotain katekismuksesta osata. Mutta kun ei osaa, niin ei osaa.
Karautin siis tähän oletettuun kinkerinpitopaikkakotiin ja ihmettelin, kun siellä oli pihan yli vedettyjä pyykkinaruja puhdasta pyykkiä täynnänsä.
Siinä ei tietenkään ole mitään kmmallista, että ihmiset pyykkiä pesevät ja niitä ulkona naruilla raikkaaksi kuivattelevat, mutta ajattelin, että pyykit tulevat rapaiseksi, kun pihaan tormaavat kaikki kylän autot.Magnustakaan ei ollut mukana, jotta olisin asiasta hänelle voinut mainita. Hän oli Tampereella nääs.
Kinkeritalon isäntä tuli ihmeissään ovelle. Sanoin, että minä tulin kinkereille.
-Mikäs siinä, mutta ne ovat kyllä maaliskuussa vasta, sanoi talon isäntä ystävällisesti.
Nostin hänelle kuviteltua kukkahattuani ja änkesin takaisin autooni.
En minä ihan hakoteillä noiden kinkerien kanssa ollut. Sellaiset oli kyllä, mutta kirkossa.
-Nythän meillä onkin kahdet kinkerit, kun ne on lopetettu!, ehdin minä ajatella siinä sen kilometrin matkan takaisin kotiin ajellessani.
Kirkkoon en enää olisi ehtinyt, eikä minusta olisi iloa kenellekkään ollutkaan, vaikka olisin ehtinytkin
Synkeänä minä sitten istuin limunaadivaatteet niskassa koko illan ja tuijotin tyhjyyteen.
On sekin, kun yksi meno on kalenterissa ja sekin väärä. Laittaa hymyt pakostakin hyytymään.
Iloinen olin, kun sain koko illan nauttia limunaadivaatteistani ja siitä, että naama oli pakkelissa ja tukka suittu.
Mutta eipä tullut ketään käymään. Ei.
Sen sijaan viikolla, kolmeen eri  otteeseen tuli joku käymään siinä kahden-kolmen kieppeillä iltapäivällä.
Kaikkina kertoina minulla oli vielä yötamineet niskassa, tukka ja silmät pystyssä ja naama kalvakkaana.
Kerrottakoon tässä, minun yötamineeni eivät ole höyhentupsuiset aamu-avokkaat, shifonkinen aamutakki, eikä Marimekon yöpaituli.
Ei! Minun yötämineeni ovat eriparia, pökäleiksi vanuneet, reikäiset villasukat, kulahtaneet legginssit ja vielä kulahtaneempi lämpökerraston yläosa.
Toisaalta en saisi varmasti untakaan missään Marimekon paitulissa. Ne ovat kalseita. Olkoonkin, vaikka kuinka kammattua pumpulia tms.
Minun vanhat luuni tarvitsevat öisin lämpökerraston hohkaamaa lämpöä.
Voihan tietysti olla, että on olemassa lämpöhohkaus-yöpaituleita.
Jos joku asian päältä jotain tietää ja sattuu tätä lukemaan, niin olisin iloinen vinkkikommentista.
Syntymäpäivääkin tiedossa sun muuta sen sellaista.
Ehkäpä tosiaan on aika hiukan laittaa romanttisempaa yölookkia ylleen.
Toisaalta ei siinäkään paljon romantiikan kekäleet hehku, jos kintut ovat kuin kaupan kylmätiskillä olevat lahnat ja hampaat kalisevat leukojen louskutuksen tahtiin.


Jos sitten siirtyisi alussa olevien valokuvien setvintään..
Alakuvassa on minun (tai tietysti meidän) joulukuun puolessavälissä saamamme valkoinen joulutähti.
Olen oikein iloinen ja onnellinen, kun olen saanut sen pysymään noinkin freesin oloisena ja näköisenä tähän saakka.
Tykkään kovasti, kun se on valkoinen.
Valkoinen joulutähti ei pomppaa ympäristöstään silmille joulunkaan jälkeen, kuten punaisilla joulutähdillä on tapana tehdä.
Kerran minulla eli ja kukoisti punainen joulutähti heinäkuuhun saakka.
Punaisena ja jouluisena se säti kamarin pöydällä ja alkoi jo lievästi sanottuna hyppiin silmillekkin.
Keksin hyvän idean kantaa kukan kukkapenkkiin, mutta siitä se ei puolestaan tykännyt pätkääkään.
Se nuukahti muutamassa päivässä, vaikka hoidin sitä sielä penkissä enemmän kuin niinä kahdeksana kuukautena, jona se oli neljän seinän sisällä.
Kukilla on joskus kummalliset käytöstavat.

Tuo ylin kuva (jos siitä nyt saa mitään selvää, kun näyttää pikselit jotenkin pätkineen. Ainakin, kun itse sitä tässä kirjoittaessa katselen) on näpsäisty nykyisestä kirjoitusnurkkauksestani.
Siinä ikkunassa, sen vasemmassa yläkulmassa näkyvä piste on kärpänen. Kuollut kärpänen.
Se on ollut siinä jo ainakin sen ajan, jonka me olemme täälä Letkutien varressa viettäneet.
Eli kahdeksan vuotta ja viitisen kuukautta.
Tähän saakka kärpänen ei ole vaivannut millään lailla, mutta nyt se on ruvennut krassaamaan ja kokoajan silmissä olemaan.
Plus tietenkin kaikki ne lukuisat kärpäsenpaskat, joita ikkunassa myös on. Vuodesta 2005 nekin ja muutama sata tuoreempaa.
Ei siis kumma, että harmaalta näyttää joskus.
Sitä meikäläisen mieliala on näköjään aika lailla ulkoistenkin seikkojen vaikutusten alla (vrt. yövaatteet, kuolleet kärpäset, niiden änkyrät ja niin edelleen).
Sen sijaan ikkunan vasemmassa syrjässä riippuu pieni kangasenkeli, joka pitää käsiensä välissä punaista sydäntä.
Olen saanut enkelin pieneltä pyhäkoululaiselta aikoinaan Nikolainkaupungissa pyhäkoulunopettajana toimiessani.
Tuosta ajasta nousee mieleen mukavia ja hauskoja muistoja.
Enkeliä katsellessa harmaus pyrkii väen vängällä hälvenemään ja muuttumaan  ainakin reunoiltaan, kauniin vaaleanpunaisen heljakkaaksi.
Tuo heljakas- sana on ihan minun oma keksimäni ja keksin sen juuri nyt.
Olen katsokaas kirjoitellut, tai siis korjaillut runoja, jotka siihen runokirjaan tuleman pitää, joten ei kumma, että runollisia sanoja tursuaa suusta ja korvista.
Tuohon pyhäkouluopettaja-asiaan vielä palatakseni, kehoitan kaikkia, jotka suinkin kynnelle kykenevät ja pystyssä pysyvät, menemään seurakuntaan pyhäkoulunopettajiksi.
Harmaus muuttuu lasten kanssa heljakkaan vaaleanpunaiseksi.
Minä en enää valitettavasti voi pestiä vastaan ottaa. Pysyn kyllä pystyssä ja kykenen kynnellekkin, mutta minulla on nyt muuta tehtävää.
Pyhäkoulussa opetin melkein parisenkymmentä vuotta.

Perjantaina meille piti tulla kolme kaupunkilaisvierasta yökylille.
Niitä tulikin vain kaksi (två).
Lyllan oli asemalla käyttäytynyt siihen sähtiin, että sitä ei voinut ajatellakkaan junaan survoa.
Pilettikin sille ( a 5 euroa) oli jo ostettuna ja kaikki, mutta ei vaan neiti suostunut vaunuun astumaan.
Joonathan ja Vivianni (ne kaksi muuta vierasta) hyppäsivät vaunuun malliksi.
Lyllan olikin siitä saanut hepulin ja  alkanut sellaisen kiljuntakonsertin, että Catherine oli omien puheittensa mukaan saanut hävetä silmät päästään. Kaikki olivat kuulemma vahdanneet. Sekä platformilla, että jo vaunujen sisällä olevat matkustajat.
Catherine oli sitten itsekkin hypännut junanvaunun eteiseen noin niinkuin malliksi yrittäen maanitella koiraa hyppäämään perässään.
Kiljuntadesipelit olivat nousseet lopulta sellaisiin sfääreihin, että piski oli pakko viedä pois asemalaiturilta. Oikeastaan koko keskustan alueelta.
Vivianni kertoi, että Lyllanin silmät olivat olleet ihan vihreet ja korvat pitkin päätä.
Haluan huomauttaa, että Lyllanin korvat ovat tiskirätin paksuiset ja yhtä vetelät kuin tämä kyseinen rätti märkänä.
Minä ymmärsin Lyllania oikein hyvin. Noin minunkin tekisi aina mieleni tehdä, kun junalla matkustan.
Tarkkamuistinen lukijani muistaa varmaan, että minulla on junafobia.
Itseasiassa pelkään kaikilla muilla kulkuneuvoilla matkustamista kuin lentokoneella.

Toivottavasti Lyllan ei saanut traumoja.
Nyt myös tiedätte, kuinka asiat menivät, jos ylesönosastopalstoilla paheksutaan äitiä ja lapsia, jotka huudattivat mustaa koiraa siinä kuuden pintaan illalla Vaasan asemalla.
Catherinen lähtiessä kotiin asemalta oli autossa, paitsi vihreäsilmäinen tiskirättikoira, myös viidenkympin sakkolappu virhepysäköinnistä aseman eteen.
Uskon, että löytyi joku muukin, jonka silmät olivat kiiltävän vihreät ja korvat vetelät.

Viikonloppu menikin keitellessä ja syödessä ja pelatessa Unoa.
Sen verran lapset ehtivät pelata kännyköillänsäkkin, että sovittiin (tai siis minä alustavasti sovin), että kännykät jätetään Nikolainkaupunkiin seuraavan kerran, kun tulevat.
Olisiko ollut niin, että jompikumpi synkeän näköisenä päätään hyväksyvästi nyökäyttikin?
On mahtavaa, että lapset vielä haluavat meille tulla.
Siitä pitää yrittää repiä kaikki irti ja taistella kynsi&hampain kännyköitä vastaan. Joskus voittaen, välillä häviten.

Sunnuntai-iltana menimme Nikolainkaupunkiin ja palautimme vieraat.
Menimme Suvilahteen Kansanlähetyksen  Kohtaamispaikkaan (ent. Sunnuntaiseurat) ja kohtasimmekin paljon tuttuja ja tuntemattomia. Myös ihastuttavan Leenan, joka puhui meille elämän peloista ja Siitä, miten Jeesus poistaa pelon.

Tähän onkin hyvä lopettaa tämänkertainen mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) ja mennä katsomaan urheilua, että tulisi sitäkin hiukan harrastettua.

T: Kaisa  Harmaakivi-Sundsandstöm
-----------------------------------------------------------------------------
Jesaja 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin,
viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

Joo, kyllä tämä on ollut ennenkin blogissani, mutta se kannattaa lukea uudestaan ja muistaa, että se on Jumalan puhetta.




maanantai 3. helmikuuta 2014

Meni taas päivä, jos toinenkin, äkäseen ohi


Yläkerrassa istun ja siemailen tänään kissauttamaani marjanektaria.
Yritän koota muistijälkiä ohivilahtaneelta viikolta.
Yritykseksi se ehkä jäisi, ellei vieressä olisi taas myös vaaleanvihreä kalenterinikin
Elitzabethy (rakas serkkutyttöni) soitteli ja kyseli tuossa iltapäivällä, josko bloki on jo ylös kirjoitettu?
-Ei oo, vastasin kolkolla äänellä, enkä tiedä mistä kirjoittaisin, jatkoin. Kerroin, että  mitään maatamullistavaa ei ole tapahtunut.
Sellanen blogi mua just oikein naurattaakin, sanoi Elitzabethy äänekkäästi ja nauroi hyvän tovin vieläkin äänekkäämmin.
Muistan, kun nuoruudessamme olimme yhdessä menneet tanssibaanalle ja näin serkkuni vaikka vaan takaapäinkin, tanssivan jonkun salskean nuorukaisen viemänä, sain ihan hirveän naurukohtauksen.
Puhumattakaan, jos näin hänet naamasta naamaan.
Tanssikavaljeerini katsoi aina minua hyvin pitkään ja sain joten kuten selitettyä (jahka pystyin ensin vetämään henkeä), että en nauranut hänelle, vaan näin vilahduksen serkustani.
Jos onnistuin viittelöimään Elitzabethyn tanssikavaljeerini näkökenttään, tämä yleensä syöksähtikin hakemaan serkkuani seuraavalle schlaagerille.
Mikä olikin yksinomaa hyvä asia, koska Magnus huomasi minut tanssipaikan seinänvierustalta paremmin. ;)
Mutta omistaa nauravainen serkku, joka kyselee mitään tapahtumattomien blogien perään on ihana asia tässä matoisessa maailmassa.
Se minun piti vielä kertomani, että tapahtui usein niinkin, että törsäsimme tanssilipun hinnan nakkikioskilla, joka oli kulkureittimme varrella. Palasimme tyytyväisinä kotiin, emmekä haikailleet tanssiparkettia ollenkaan.
"Kunnon hampurilainen peittoaa tanssinrytkeen mennen, tullen ja palaten" oli yhteinen mottomme usein. Molempiin ei meillä kummallakaan ollut koskaan varaa.

Tuosta marjanektarista minun piti vielä kirjoittamani.
Luulenpa, että se ei ole nektaria ikinä nähnytkään.
Sanon sitä nektariksi sentähden, että se on samanTAPAISTA kuin nektari, eli aika paksua.
Minun nektarissani on omista puskista noukittuja  punaisia- ja mustia viinimarjoja keittää pullautettu muutaman minutin verran ja hierretty perunatömpällä siivilän läpi astiaan.
En lisää sokeria ollenkaan. Kukin saa lisätä vettä niin paljon kuin haluaa (ja uskaltaa minun haukankatseeni alla) sitä juodessaan.
Magnus sanoi, jotta kyllon muikiaa, mutta aika hyvää. Pitää mennä sylykemähän hampahien välyysistä siämenet pyttyhyn.
Johon minä vastaan, että syö, syö siemenet myös. Niissä ne vitamiinit luultavasti juuri piilevätkin.

Valokuvatkin tuohon alkuun alkavat olla kaikki loppuun asti kaluttuja.
Minulla ei ikinä ole kameraa mukana, kun olen joissakin kuvauksellisissa paikoissa, että saisin niitä alkuun laittaa ja niistä juttuja revitellä.
Onhan minulla kännykkä tietenkin, jossa on aika hyväki kaera, mutta minä en osaa puhelimella tehdä muuta kuin soittaa ja vastata.Noh, joskus katson, mikä aika vuorokaudesta on. EI MUUTA!
En edes viestejä oikein osaa lähetellä.
Tai kyllä minä nyt osaan, ei niin voi sanoa, mutta tämän uuden liukurikännykän kanssa menee hermot viestityksen kanssa.
Ryynimakkarasormet eivät kertakaikkiaan ole tehty hipaisemisia varten.
Ennen muinoin, kun minulla oli ihana simpukkakännykkä, kirjoittelin ja lähettelin tekstiviestejä solkenaan.
Usein kirjoitin jonkin pikku runosenkin makuhöysteeksi viestin loppuun.Riippui tietysti viestistä ja sen vastaanottajasta. Ja hymiön, tai kaksi, ellei runoa pulpahtanut, laitoin aina, oli vastaanottaja vaikka kuka.
Nykyään saan hirveiden punnerrusten ja poispyyhkimisien jälkeen kirjoitettua: "joo, ei, vai niin, sisso, kyllä" ja hymiökenttää en ole edes löytänyt.
Olen nähnyt joillakin sellaisia  pikkuisia kynäntapaisen tumppeja, joita he käyttävät apunaan viestiä väkertäessään.
Pitää vissiin käydä kynäntapaisessa tumppikaupassa, kun seuraavan kerran menee kaupunkiin.

Ylimmäisessä valokuvassa on murto-osa kaulakäätyvarastostani.
Käädyt tuossa kupissa ovat niin armottomassa takussa, että kun lähdön päälle katselen kiireesti (Magnus jo tööttäilee autossa) jotakin helminauhaa, joka sopisi kulloiseenkin sotisopaani, niin hermoni eivät kestä helmien  selvittelyä.
Siitäkin syystä minulla ei oikein  koskaan ole kaulakäätyjä paksun kurkkuni ympärillä. Joku huivi vaan.
Hiukan sama juttu on lukuisien korvakilliuttimieni kanssa. Ne ovat huiskin haiskin, enkä ehdi etsiä sitä toista, jos toinen löytyykin. Niin kuin aina toinen vaan yleensä löytyykin.
Aion pyytää Magnusta tekemään minulle kaulakäätyjen&korvakilluttimien säilytyslavetin.
Sen voisi tehdä vanhasta ikkunapokasta.
Niitähän meillä on kymmeniä puuliiterissä. Suuria ja pieniä.
Ikkunanpokiin  voisi pingottaa sellasta säkkikankaan tapaista kangasta, johon voisi pistellä nuppineuloilla koruja hienoon ja säntilliseen järjestykseen. Lasi voisi hyvin olla kankaan alla.
Pysyisi ehjänä, jos joskus tarvittaisiin johonkin muuhun käyttöön. Esimerkiksi lusthusin rakennusmateriaaliksi.
Voi olla, että siihen korulavetteja tarvitaan ikkuna jos toinenkin.
 On niitä helmiä ja korvakilluttimia ajan saatissa sen verran runsaasti kertynnä.
Minä tykkään koruista. Ei niiden tarvitse olla ollenkaan mitään jalometallisiakaan, mutta järjestykseen ne on saatava, että  niitä voisi pitääkkin joskus sitä nk.viimeistä silausta antamaan.
Pistettä ii:n päälle paremmin sanottuna.

Nyt, kun levautin kalenterin auki, avautuikin eteeni valkoiset sivut ja valkoiset päivien kohdat.
Ihan en ole kaikkia ylös muistinvirkistykseksi näköjään kirjoittanutkaan.
Tätä kalenteria en ole vielä ehtinyt pitää kahvikupin alustanakaan, niin ettei ole edes kahvirenkaita viimeviikolta.
Yhden päivän kohdalla tosin lukee: Raamattupiiri meillä, mutta silloinkaan minä en ollut meillä.
Minä olin Teuvalla.
Teuvalla oli Kristillisdemokraattien Etelä-Pohjanmaan piirihallituksen kokous.
Ajelin Ooppelilla Laihialle ja sieltä hyppäsin Mathewin kyytiin.
Laitoimme kokouksessa asiat poikki ja pinoon. Minäkin olin muistanut kotoa lähtiessäni laittaa kuulolaitteen korvaani ja kuulin melkein joka sanan, mitä sanottiin.
Itsekkin sanoin pari sanaa. Tai ainakin silloin aukaisin  suuni, kun piti haukata omenapiirakkaa ja ryystää kahvia.
Kokous oli hyvä ja kun se loppui lähdimme kukin tyytyväisenä kotia kohden.

Olen lukuisia kertoja retostellut, kuinka Ooppeli ei koskaan ole jättänyt minua matkalle ja kuinka se on aina käynnistynyt ilman minkäänmoisia lämmityssysteemejä, oli pakkanen sitten kuinka äykeä tahansa.
No, matkalle mainitsemani autokulta on jättänyt minut kyllä kerran.
Oikea eturengas meni ploosuksi.Sellaista matkallejättämisthän  ei lasketa.
Ei Mersullakaan ajettaisi metriäkään rengas ploosuna..
Ei jättänyt Ooppeli minua Laihian kylmäasemallekkaan Teuvalta tullessamme, vaikka oli pakkasta ja ytimiä krassaava tuuli.
Ei, vaan vasta lauantaina, kun Magnus yritti sitä minulle kauppareissua varten käynnistää, se ei inahtanutkaan. -Ei eres piänen piäntä inahrustakaan, Magnus kertoi ja alkoi valmistautua kuskin hommiin. (Minä en aja muuta kulkuneuvoa kuin Ooppelia).
Ja kyllä minä totisesti osaan käynnistää itsekkin auton ja ajaa ulos tallista. Ei sen puolen.
Toisessa lokasuojassa on siitä merkkikin, mutta Magnus aina haluaa ajaa auton minulle porraspäähän valmiiksi.
Ennen aina tuohduin mokomasta. Tuohduin myös siitä, kun tätini halusi meillä ollessaan aina ihan mahdottomasti auttaa astioiden korjaamisessa pöydästä ja muussakin järjestelyssä ja siivouksessa.
Kielsin aina molempia, tätiä ja Magnusta, tekemästä noita avunantoja, kunnes luin jostakin, että on hirveä loukkaus estää ihmistä tekemästä palveluksia, jos he nimenomaa sellaista haluavat, koska heillä sellaisilla palveluksentekemisen armolahja.
Niin, että jos teille, rakkaat lukijani,  tulee anopit/appiukot/sisaret/veljet/kaverit/sun muut, jotka haluavat kiihkeästi auttaa kaikessa, älkää ihmeessä kieltäkö.
Aiheutatte siinä asianomaisille syvää sielullista traumaa.
MINÄ en koskaan halua tehdä mitään missään ja ihmettelen, että joitakin sellainen haluttaa.
Onneksi kuitenkin luin sen kirjoituksen jostakin.

Olen koko viikon kirjoitellut&korjaillut runoja, joten siksikään ei kalenterissa ole merkittäviä merkintöjä.
Runokirjaan alkavat runot hahmottua, mutta on kyllä jo syytäkin.
Ajattelen, että saisin kesällä niitä jo Kansanlähetyspäivillä myyväkseni.
Jos olisin runoilija, niin olisi aika kinkkiset ajat, mutta kun en ole, niin se hivenen helpottaa.
Aikaa ei ole liiemmälti ja sekin tuntuu suhahtavan ohi liukkaasti.
Jos olisin runoilija oikein oikeasti, niin varmaan minulla olisi jokaisen kynnen sivut vereslihalla taas.
Mutta kun en ole, niin nytkään ei ole kuin oikean peukalon syrjät nypitty.
Yhden kynnen sivu verestää aivan varmasti aina.
Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.
Vaikka tekisin mitä ja olisin kuka. Ainoa keino olisi putkiteippi.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa Kurikassa Kansanlähetyksen järjestämässä tilaisuudessa.: Varustamossa.
Ewekin lähti kirkolta meidän mukaamme.
Joskus alkuaikoina muistin tuon tilaisuuden nimen olevan Lataamo. :D
Oikein alun-alun-alkaen nimi on ollut Vastuunkantaja retriitti, jos oikein muistan. Yleensä en kyllä muista.
Joka tapauksessa sekä Varustamo, että Lataamo ovat käypiä nimiä tuolle kokoontumiselle.
Teimme ryhmätehtäviä, lauloimme, rukoilimme ja söimme hyvin.
Lopuksi oli ehtoollinen kauniissa Riihikappelissa.
Juuri tuosta Riihikappelista olisin saanut näpsäyteltyä maikeita kuvia blogien sun muiden juttujen alkuihin, mutta kuten sanottu, kamera oli piirongin loodassa.

Sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin ja siellä minulla oli Kohtaamispaikan (Kansanlähetyksen sunnuntaiseurat) päätteeksi kunnia kaadella kaffia seuraväen paffimukeihin.
Kohtaamispaikka oli Palosaaren kirkossa, joka kirkko kuuluu myös sarjassa "maailman kauneimpia kirkkoja Suomenniemellä"- sarjaan.

Asevelikylään vielä illan päätteeksi ja sielläkin joimme kahvit.
Söimme myös LÖTKÖÄ mansikkapiirakkaa.
Minä en piirakalle tuota nimitystä antanut, vaan sen antoi Catherine, joka on perinyt ruokien ja leipomusten kuvaamiset äidiltään. Piirakka oli hyvää, eikä yhtään liian lötköä.
Tähän lopetan mhvv: tältä haavaa, mikä seikka olisi ehkä tullut tehdä jo muutama lause aiemmin.
T: Kaisa Lötkänder-Djupsöskog
-----------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismuksesta:
70 Mikä synti on?
Vastaus: Kaikki kuin sotii Jumalan lakia vastaan, Jumalan vihoittaa ja ansaitsee rangaistuksen.
1 Joh. 3:4 Jokainen kun syntiä tekee, se tekee myös vääryyttä ja synti on vääryys.
Ps. 5:5 Et sinä ole se Jumala, jolle jumalaton meno kelpaa, joka paha on, ei se pysy edessäsi.
Room. 2:9. Murhe ja vaiva kunkin ihmisen sielun päälle, joka pahaa tekee.