Muutama bloggaus on jäänyt väliin, mutta eipä olisi ollut kirjoitettavaakaan, kun jäi kaikki menemiset ja tulemiset tekemättä taudin vuoksi.
Minuun iski rs-virus keuhkokuumeineen ja ylenpalttisine yskimisineen. Ei puhettakaan kirjoittamisista, eikä edes lukemisista. Yli viikon rojuin sairaalassa. Viime maanantain olin jo kyllä kotona, mutta en jaksanut kirjoitella. Facessa kävin jokusen sydämen ja peukun pistämässä, että eivät luule, että olen kuallu.

 Taudin nostaessa nuppiaan sinnittelin monta päivää buranan avulla ja ajattelin, että kyllä se tästä.   Sitten Magnus otti ohjat käsiinsä ja sanoi, jotta tua ei oo enää normaalia tua sun kakomises, eikä tua sun hengitykses liioon. Tualla lailla ei rohaja ja pihaja ku riiselveturit ja niitäkää ei enää oo.

Nyt lähäretähän terveyskeskuksehen!
Ja niin lähdettiin. Seinäjoelle. Ja sinne myös jäätiin, jahka tutkimuksia oli tehty puolelta, jos toiselta. Crp oli 320 ja kuume huiteli yli 39:n.

Sumuiseen mieleeni tutkimuksista jäi sellainen neljänkymmenensentin (ainakin, ellei pidempikin) ohut tikku, joka työnnettiin sieraimeeni. Ensin vasempaan, sitten oikeaan. Luulin kyllä, että tikku vääntyy pään sisällä ja tulee toisen sieraimen kautta ulos. Kyllä se niin kaamean näköinen roikama  oli. 

Sitä kun pyöriteltiin (!) aikansa ja labrassa tutkittaisiin  saataisiin selville, onko influenssa, tai muuta röppöriä krupissa sen rs-viruksen ja keuhkokuumeen lisäksi. Pitää joskus omakannasta mennä lukemaan, oliko. 

Oli, tai ei, niin NIIN kipeä en muista elämäni aikana olleeni kuin nyt. Paitsi silloin, kun minulla oli tulirokko. Jälkimmäisestä taudista on kulunut aikaa yli 70 vuotta.

Sairaalassa tulirokkoa potiessani muistan rääkyneeni tauotta koko ajan. Muistan myös, että huutamisestani ja rääkymisestäni ei tykätty. Hyssyteltiinkin, mutta minä huusin entistä kovempaa.

Muistan selvästi, että koko sairaalahuone, jossa yksin karjuin, oli täynnä hämähäkinverkkoja.

Tämänkertaisella sairaalakäynnillä kertaa huone oli täynnä banaanikärpäsiä! Muistan ajatelleeni, että eipä ne saa niitä näköjään lasaretistakaan pois hästättyä. Noh, kyllä ne siitä häipyivät, kun kuume laski ja tokeneminen alkoi.

Painotan, että hämähäkinverkot ja banaanikärpäset olivat tietysti kuumeesta johtuvia. Ei todellisia.

Olin tartuntavaaran takia aika monta päivää sairaalahuoneessa ypösen yksin. Lääkäri sanoi jossain vaiheessa, että kuinka, jos huoneeseen toinenkin potilas tulisi? Miltä tuntuisi?

Minä siihen, että minulle sopii, mutta sillä toisella voi olla vaikeaa.

Kerroin lääkärille ja vieressä seisoville hoitajattarille, että yskin yskimisestäkin päästyä, itken ja valitan ääneen, kun ottaa kipeetä, karjun, kun on niin kaameeta, kuorsaan suu apposen ammollaan ja piereskelen taukoamatta.

Lääkäri meinaili asian kuultuaan ja sitä pohdittuaan, että ehkä on hyvä vielä olla yksin. 

Aloin saada myös automaattisesti lääkefingerporiin kipulääkkeitä. Ei tarvinnut erikseen enää vinkua. Mikä oli yskiessä, kun ei ottanut kipeetä. Itkut ja karjumiset loppuivat siihen

Tervehtyminen alkoi. Nukuinkin niin sikeästi, että en herännyt, vaikka yöllä tulivat tuikkaamaan antibioottia suoneen.
Aikanaan sain sitten huonetoverinkin. Ihanan Lizzyn (nimi muut.). Lupasimme ottaa yhteyttä, jahka tervehdymme ja juhlapyhät on juhlittu.
Muutamana yönä huonekaverinani oli Itou (nimi muut.). Hänelle lauloin Jumalan kämmenellä-laulun ja tietenkin Joulupuu on rakennettu-joululaulun. Moneen kertaan.
-Kuinka sä pystyyt tualla lualamiähen äänelläs laulamahan, ku puhuminenki on vaikiaa? Mauno ihmetteli.
-Lauloin hiljaa ja matalassa äänilajissa. Ja kyllä Itou selvästi tunnisti ne. Ihan hiljaa kuunteli.

Oikein hyvin minua siis hoidettiin. Ei minkäänlaista valittamista. Minua kuunneltiin ja valituksiini vastattiin.
Sairaalapastorin käynnin jälkeen tervehdyimme monta piirua Lizzyn kanssa. Ikinä ei Maa on niin kaunis-biisi ole kuulostanut NIIN kauniilta kuin tuona joulukuisena aamupäivänä (vai mahtoiko olla iltapäivä) pastorin laulamana. Ikinä ei Herran siunaus ole niin sydäntä koskettanut kuin tuossa sairaalan sängyssä happiviikset nenällä rötköttäessäni.
Iloitsimme kovasti Lizzyn kanssa sairaalapapin vierailusta.

Sairaalareissulla selvisi myös, että ihminen on terve niin kauan, kunnes tutkitaan. 

Jotakin on vialla keuhkorustinkieni kohdalla. Olen itse tykönäni ihmetellyt hengästymistäni lähtiessäni kävelemään. Viidenkymmenen metrin päästä on pitänyt jo puuskuttaa. Olen ajatellut, että se johtuu sikahuonosta kunnostani, mutta...Magnuskin on vähintäinkin samassa kunnossa, eikä hänen tarvitse 50:n meeterin päässä puuskuttaa. Tuskin kilometrinkään päästä.

Asiaa aletaan tutkimaan. Sain jo mittarin kotiin, johon alan hönkäilemään, jahka tästä tokenen.

-Kuukauteen ei kannata puhaltaa, tiesi lääkäri. Potemani tauti estää oikeiden tulosten saamisen.

Jouluksi pääsin kotiin. Joulu oli erilainen siinä suhteessa, ettemme voineet viettää sitä rakkaittemme kanssa, kuten aina tähän saakka. 

Uuden vuoden aattokin täytyy kärvistellä ihan vaan hissukseen. Olisi ollut meidän vuoro pitää kalaasit tänä vuonna. Kuten kaikki muistatte, olemme viettäneet uudenvuodenaatot vuorotellen, joko meillä, tai Maikun ja Eerikin tykönä asemanseudulla.

Päätimme Maikun kaa puhelimessa, että vuodenvaihde vietetään myöhemmin. Kaksinkertaisella ilolla ja juhlamielellä.
Samoin olemme päättäneet viettää jouluaatonkin uudestaan. Onneksi on loodat syömättä ja kinkunkin saa kuulemma puoli-ilmaiseksi.

Toivotan kaikille lukijoilleni Jeesuksen siunaamaa uutta Vuotta. 

Kyllä se tästä. 

T:Kaisa Kurttupää-Palkeenkieli

-----------------------------------------------

Psalmi 18:2-3

Minä rakastan sinua, Herra,

sinä olet minun voimani.

Sinä päästit minut turvaan, sinä olet vuorilinnani.

Jumalani, sinuun minä turvaudun,

sinä olet kallio, olet kilpeni,

sinulta saan avun ja suojan.

TÖT...TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!

Kauhukseni (ja tietenkin ilokseni) huomasin, että en ole huomannut, että lukijakuntani on karttunut kahdella uposen uudella lukijalla. 

orventöräytykset ovat tyystin jääneet töräyttämättä. 

Aina, kun saan uusia lukijoita on tapanani ollut töräyttää ilmatrumpetilla komeat töräykset.

Parempi myöhemmin kuin ei ollenkaan: 

Tervetuloa joukkoon tummaan Tuija ja Johanna. Olkoon alkutöräys kuuluvampi ja kirkkaampi kuin ikinä! TÖTTÖRÖÖ! :D

Kuvista huomaatte, että meillä eletään jouluisissa tunnelmissa. Kuvat ovat tosin viimevuodelta, mutta lopputulos tänä vuonna tulee olemaan tismalleen samanmoinen ja näköinen. Joulukuusikuva on sitä jo nyt. Köökinpuolelle tulee hiukan muutoksia. 

Ainakin pöytätuukin suhteen. Se palvelee jo muussa tehtävässä. Onneksi on pöytään panna tilalle hieno kalastajalangasta käsin virkattu sängynpeite. 

Kyseistä kalastajalankasängynpeitettä emme sänkyymme tarvitse, koska meillä jo ON käypä peite. Äitini isoäidinneliöistä virkkaama. 

Sitäkään emme oikeastaan tarvitse, koska emme sijaa vuodettamme ikinä! (Jaa, no jouluisin kyllä). Äitini virkkaama peite on niin mahdottoman komea ja jouluinen, että pitää edes kerran vuodessa näkösälle se laittaa.

Tuohon sängynsijaamiseen mennäkseni, niin mitä hullua sijata, kun pimeässä huoneesta lähtee ja pimeässä huoneeseen menee? Vastaus: Ei mitään. 

Pölypunkkejakin ottaa aivoon, kun eivät pysty peitteen alla hillumaan. Olen muuten kuullut, että vuodetta ei saisi heti petatakaan, kun sieltä aamuisin ylös konkoaa.

Tämmöiset neuvot tarttuvat minulle heti mielihalulla ja auliisti olen niitä heti kuultuani noudattamassa. Jopa enempikin (vrt. jättää aina ja kokonaan petaamatta)

Olen muuten lukenut sellaistakin, että pölypunkkeja ei ole olemassakaan! Sen tahdon uskoa! 

En erityisemmin tykkää ajatuksesta, että jotakin ihme punkkeja kutee joka lakananmutkassa ja tyynyvaarun käänteessä.

Ja, kun luin, että niitä ei ole olemassa, lakkasi kutittamasta ja syyhyämästä. Kertaheitolla!

Mitä tulee joulunvalmisteluihin, niin luulisi, että ovat meillä jo loppusuoralla, koska niin ajoissa niihin tartuin. Sanotaan, että ennen luultiin, nyt tiedetään. Se pitää nytkin kutinsa. 

Eivät ole loppusuoralla valmistelut. Ei. Tuskin keskivälissäkään, mutta mitä väliä? 

Joulunvalmistelut ovat hauskoja, vaikka ne eivät ikinä valmiiksi tulisikaan. Kunhan välttämättömimmät.

Välttämättömimmät joulunvalmistelut ja niiden nykytila:

Kuusi keskikammariin. (X) 

Kyntteliköt aakkunoille (X) 

Keskikamari siivottu (X) 

Lusikka yms. yms. järjestettynä (X) 

Lanttu+porkkanalaatikot tehtynä (X) (Osasta jo syötynäkin).

Lahjat hankittuna (-).

Siivoukset siivottuna (-).

Paljon tekemättä (X)

Paljon jää tekemättäkin (X)

Haittaako? (Ei).

Joulumieli (+-) Vastaus +

Pinkki kalenterini alkaa vedellä viimeisiään. Uusi pinkki kalenterini sytkyttää ja sädehtii tuossa vierellä. Mitähän tiedämme, kun se alkaa viimosia vedellä? En tiedä, mutta nou hätä, kun saa turvata Jeesukseen. Pitää lujasti kättä hänen kourassaan (sydän, sydän). 

Ei tarvitse tulevaisia peljätä, eikä olevaisia kavahtaa, kun turvaa Jeesukseen. Häneen, jonka synttäreitä me niin innolla valmistelemme.

Tiistain kohdalla vanhassa pinkissä lukee: Virsiä. Kuoppala. 

Keräännyimme isolla joukolla Nikolainkaupunkiin, sen erääseen kaupunginosaan laulamaan joululauluja. Kaupunginosaan, jossa minäkin pienenä pilttinä asustelin. 

Kokoonnuimme laulamaan joululauluja, mutta myös virsiä. Virret nyt kerta kaikkiaan ovat niin ihania, että niitä on pakko laulaa aina, kun johonkin kokoonnutaan.

Siinä sitten hartaasti tämänvuotista kauneimpia joululauluja 2019-vihkosta läpilaulaessamme, lähdin t leijailemaan kohti kattoa. 

Katonrajasta minä loihe lausumaan, että tämänvuotinen joululauluvihko on paras ikinä! Aina ne ovat hyviä olleet, mutta tämä tämänvuotinen on sikahyvä! 

Laulu raikui ja katonraja kimmelsi. Sydäntälämmittävä tilaisuus. 

Aluksi trönäsimme kahvia ja söimme piparkakkutorttuja ja jotakin, en edes tiedä mitä, suussa sulavaa kuivakakkua. Mikä oli kulkusten  kilitä ja laulu helistä. 

Tuo kattoonkohoaminen on ihastuttava tunne. Soisin se olevan kaikilla. Ja varmaan se monella onkin. En minä mikään superpoikkeus kattoonkohoamisien kohdalla ole.

Myös voikukkaniityn nähdessäni minulle tulee erikoinen fiilis. Minun tekisi mieli heittäytyä kukkien sekaan makaamaan ja hieroa naamaa mahdollisimman moneen kukkaan.

-Tuleeko sinulle semmoista tunnetta ja halua, kun näet ihastuttavan kukkaniityn, että haluaisit paiskata itsesi sinne sekaan makaamaan ja hieroa kukkasia  naamallasi? tiedustelin Magnukselta monta, monta vuotta sitten

-No, täytyy kyllä sanua ja toreta, jotta ei oo moliahtanu miäleenkää ittiänsä maahan paiskata. Eikä liioon oo teheny miäli naamaansa kukkiihin hiarua. Ainakaa tähän asti.

Pitääkin kysyä, onko mieli muuttunut? Jahka kukkaniityt taas puhkeavat loistoonsa.

Saman päivän iltana, eli tiistai-iltana, meillä oli Alajärvellä KD:n piirihallituksen (uuden ja vanhan) jouluruokailu. 

Ruoka oli maistuvaa ja sitä oli riittävästi. Otin ruokalusikallisen jokaista sorttia ja siitä siihen, etten tullut kipeäksi. Itseasiassa tulinkin. 

Magnus ihmetteli jälleen kerran järkeni ja ikäni suhdetta.

-Ekkö sä ikänä opi? Luulis tuanikääsen jo tiätävän määränsä.

Kyllä minä tiesin: 1rkl lohta, 1rkl silliä, 1rkl rosollia, 1rkl sienisalaattia, 1rkl muuta salaattia, 1rkl porkkanalaatikkoa, 1rkl lanttulaatikkoa, 1rklperunalaatikkoa, 1 rkl kalkkunansiivuja, 1rkl kinkunsiivuja. Perunoita en ottanut ollenkaan. En, vaikka näin yhden miehen (ei meidän porukasta)ottavan kolme suurta pottua. Rakastan perunoita, mutta niitä saan syödä päivittäin, kaikkea ihanaa joulyhyväskää vain kerran vuodessa. En ala missään tapauksessa perunoilla vuoraamaan vatsalaukkuani, jos pääsen "ulos" syömään.

Eihän nuo miehen kolme perunaa ollut mitään sen määrän kanssa, jonka kerran ruotsinaivalla erään miehen lautasella näin: valehtelematta kuusi isoa pottua. :D 

Siitä siihen, etten mennyt sanomaan, että elä, elä hyvä mies nuilla mahaasi täyteen tumppaa, kun on kaikensorttista muuta herkkuva saatavilla. 

Keskiviikkona oltiin Magnus ja minä Kaisan Korttien ja taulujen kanssa lähikunnassa markkinoilla. Tilat olivat loistavat, henkilöstö samanmoista ja tunnelma niin jouluinen, niin jouluinen, mutta...asiakkaat puuttuivat.

Myyntitulos meni miinusmerkkiseksi, kun ostin itselleni ihanan joulukoristeen: heinäseipäästä tehdyn tikapuun. Siinä on ihana punainen puusydän ja suloinen valonauha kiertää sitä ylt´ympäri. 

Alimmalla porrasaskelmalla (niitä on kolme) seisoo tonttu. 

Minä pyysin, että tonttu otettaisiin  pois, koska en oikein tykkää tontuista joulukoristeena. 

Ajattelin, että saa myyjä laittaa tontun jollekin toisen ostamille tikkaille. Sellaisen tikkaille, joka tykkää tonttukoristeista.

Tontunpoisto osoittautuikin vaikeaksi toteuttaa. Olisi kuulemma pitänyt olla melkein kirves (puukko nyt ainakin) työkaluna, että tontun saisi irroitettua.

-No, olkoon siinä! sanoin minä. Ajattelin, että joulun jälkeen pitää ottaa kirves kehiin. Aion nimittäin pitää heinäseivästikkaita lopun elämääni tuossa puuhellan päällä. Kesät talvet. Punasydän vaan laatikkoon ja jouluna taas esiin.

Magnukselle ei olisi mikään konsti tehdä samanmoista koristetta ja ilman tonttua, mutta ei ole seipäitä. Vanhassa navetassa luultavasti voisi EHKÄ muutama löytyä, mutta niissä on niin vätky haju, että sitä ei kestä erkkikään. 

Vaikka ottaisi seipäät ulos ja pitäisi niitä kymmenen vuotta sateessa, tuulessa ja tuiskussa, niin haju ei lähtisi mihinkään. Pykääntyisi vaan.

Vaasan kirkossa vietettiin suomalaista messua itsenäisyyspäivän kunniaksi. 

Ryhmälle, johon minä kuulun, osui kahvitusvuoro. Meitä oli toki kaksi ryhmää häsyissä, mutta silti pakkasi pitää kiirusta.

Huomasin, tai kyllä minä sen näiden vuosikymmenien aikana olen tullut toki jo ennenkin tietämään, että mitä kaameampi kiire, sen hitaammaksi liikkeeni ja ajatukseni käyvät. Ainakin kahviryhmässä.

Toista se oli ennen. 

Ja oikein toista se oli silloin ennen vanhaan, kun posti oli posti.  Mitä kiireemmäksi hulina kävi, sen riuskemmiksi otteeni, ajatukseni ja toimintani muuttuivat. 

Se oli ihanaa aikaa. 

Pois ovat mielestä huuhtoutuneet asiakkaiden kipakat sanat, kun joutuivat jonottamaan. Mutta pakkohan se oli virkailijan luukulta ainakin sen verran poistua, että pääsi vessassa käymään. Ei sitä osannut vaippoja pitää, vaikka tiskin takana jonottavat sitä mieltä olivatkin.

Syömisestä ei uskaltanut mainaista halaistua sanaa. Kunnon postilaisen olisi pitänyt olla vessatta, syömättä ja juomatta. Välillä käydä kotona uneen urvahtamassa ja taas jatkaa paahtamista.

Ne olivat hauskoja aikoja. Totisesti.

T: Kaisa PostfröökynVaippanen

---------------------------------

Evankeliumi Luukkaan mukaan

2:5-10

Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa joka odotti lasta.

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika,

ja hän synnytti pojan, esikoisensa.

Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, 

koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa.

Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.

Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää pelätkö!  Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.

Viikkoaukeama pinkissä kalenterissani näyttää siltä, että aivan kuin ei olisi missään  oikein oltu, eikä paljon mitään tehty. Se ei pidä paikkaansa. Paljon on tehty ja jossain myös käyty. Kaikkea ei vaan ole merkattu kalenteriin.
Jos tekemisistään aloittaisi, niin siivoukset ovat edenneet hitaasti, mutta varmasti Magnuksen pikkuruisen garderoopin kohdalle. Tällä viikolla tiputtelen sieltä kaikki vaatteet lattialle ja ne, joita ei  neljääntoista vuoteen ole käytetty, päätyvät armotta laskuojan partaalle viritettävään nuotioon. Laskuojan varrella olevassa nuotiossa minunkin poistovaatteet viimeviikolla kärysivät.
Tiedän, että nykyään suositaan kierrätystä. Omalle kohdalleni on myös aina kiertynyt (ja tulee kiertymään) yhden sun toisen naisen antamia vaatteita ja se on hyvä se.
Olen aina ollut tykästynyt sellaisiin vaatteisiin, joita ei ole minun maullani valittu, eikä ostettu. Silloin, jos koskaan, oppii huomaamaan, että on muillakin hyviä makuja kuin minulla. ;)
Tässä on taas hyvä sauma mainita, että aikoinani työelämässä vaikuttaessani (Suomen Posti) työkaverit oppivat sanomaan:
-Oho, onpas Lizzy-serkkusi taas antanut sinulle hienon puseron, hameen, housut, takin jne.
Hyvät vaatteet, joita en enää pidä, kiikutan vaatekeräyspisteeseen. Minä kyllä pidän vaatteeni niin tyystin loppuun, että keräyspisteellä ei ole tarvinnut enää moneen aikaan käydä. Niin kulahtaneita kaikki hylkäämäni rytkyt ovat olleet.
Magnuskin pitää tarkkaan ja kauan vaatteitaan. Niin kulahtanutta ei olekaan, etteikö hän sitä pahan päivän varalle jemmaisi. Uskonkin, että kyseisen karderoopin tulevasta kaseeraamisesta koituu mielenkiintoinen episodi. Kirjoitan siitä sitten tarkemmin.

Yläkuvassa on keskikamarimme joulutämmissä viime vuonna. Jos nyt kuvan ottaisi, olisi se tismalleen samanmoinen lukuun ottamatta kuusenkynttilöitä kuusessa ja kukkaa pöydällä.
Kuusenkynttilät olivat kesän aikana lemmehtyneet, eikä niihin syttynyt minkäänmoista kipinää.
Magnus näki kauhean työn asetelessaan ne kuuseen vain todetakseen, että ei pelaa! Tästä lähin kannattaakin kokeilla toimivuutta vielä, kun ovat vyyhdissä viime joulun käytöstä. Kaksikymmentävuotta kynttilät ne kestivät.
Kuvan kukka kesti melkein kesään saakka. Tällä viikolla aion hakea pöydälle valkoisen joulutähden. Se on nätti ja kestää meikäläisenkin tasoisen hortonomin hoidossa hyvin joulun yli ja pitemmällekin.

Alakuvassa on vaarini (isänisä) pykäämä talo Vaasassa. Taloa on hiukan muutettu ulkonäöltään. Portaat siirretty eri paikkaan ja sen semmoista pientä.
Vaarini oli taitava rakentaja. Ties kuinka monennen kerran briljeeraan sillä, että hän oli rakentamassa mm. sitä kuuluisaa Iisakin kirkkoakin.
-Jaa, nyt selvisi, miksi sen kirkon rakentaminen kesti niin kauan, totesi minulle eräs mies, jonka nimeä en nyt muista.
-Sen takia se tuli yleensäkin valmiiksi, sanoin minä. En hetkeäkään epäile, etteikö näin olisi.
Vaaria ja isoäitejä on mukava muistella. (Ja tietenkin isiä ja äitejä myös). Pitäisikin kirjoittaa enemmän muistiin kaikkea, mitä he tekivät, kertoivat ja puhuivat nyt, kun vielä itse muistaa.
Meikäläinen on kirjoittanut kaikenmoista tänne blogiin. Hauska ajatella, mitä jälkipolvi, esim. lapsenlapsenlapsenlapset ajattelevat meikämuorista, kun aikanaan täältä juttuja lukevat.
Veikkaan, että ajattelevat, että olipas jännä muori. Eipä kumma, että meistä on tullut näin fiksuja. (Yskii ja niistää).

Tiistaina oli Eläkeliiton Isonkyrön po:n joulujuhla seurakuntatalolla.
Kuten kunnon joulujuhlissa aina, tarjolla oli riisipuuroa, sekahedelmäsoppaa ja torttukahvit.
Paitsi, että puuro oli hyvää, niin erikoisesti ilahduin siitä sekahedelmäkeitosta. Siinä kaikki ihanat hedelmät ja muut makupalat olivat KOKONAISINA. Päärynän- sun muut palat, isoina lotkareina. Että piti olla hyvää!
Meikäläinen klippaa soppaa keittäessään saksilla kuivahedelmät millinpaloiksi.
Tosin meikäläisen soppa onkin putinkia! Sehän on sellaista, että vaikka pilkkumin kaataa kumolleen, sieltä ei valu mitään pöydälle. Ei, vaikka pitäisi kulhoa viikon kumollaan.
Siinä lusikoidessani sitä ihanuutta suuhuni mietin, josko tekisi tänä vuonna poikkeuksen? Keittäisikin sekahedelmäkeittoa, jossa killuisi suuria hedelmänloiskareita seassa?
Tänä vuonna olen tehnyt poikkeuksen jo porkkanalaatikon kohdalla. Ostin värimix-sekoitus-porkkanoita. Osa porkkanoista oli mustia kuin lakritsipötköt. Valmis porkkanaseos näytti tervalta. En ole vielä maistanut, josko myös maistuu siltä.
Minulla oli myös suuri ilo ja kunnia saada lausua neljä runoakin kyseisessä juhlassa.
Tunsin itseni  mahdottomaksi möhköfantiksi kongotessani puhujapönttöön.
Pitkään aikaan ei myöskään kieli ole tuntunut niin Koiviston korpulta, niin Koiviston korpulta kuin nyt tuntui heti  muutaman värssyn jälkeen. Ylähuuli kiertyi rullalle ikenen päälle ja kuivi siihen (siltä se ainakin tuntui ja siltä se varmaan myös näytti).
Sain lausua kahdessa otteessa ja toisen otteen tullessa varasin vesilasin viereen, josta sitten vapisevin käsin runojen välissä ryyppäsin.
Hyvin kaikki kuitenkin meni ja kyllä tällä ikää saa joskus mennä vähän heikomminkin.

Lauantaina olimme Laihialla joulumarkkinoilla myömässä Kaisan Kortteja ja Charlesin tauluja.
Sanoisin, että jos avioliitto kestää joulumarkkinoilla myömisen, niin sitä ei riko mikään.
Markkinoilla sopu säilyy aina sen hetken, kun on ostajia pöydän edessä särkyäkseen sitten, kun asiakas kuuloetäisyyttä etäänpänä alkaa kauhea tappelu. Kaikki johtuu minusta. Minä olen vaikea joulumarkkinakaveri. En itsekään tahtoisi olla moisen kanssa saman myyntipöydän takan.
 Magnus onkin sanonut arviolta kaksikymmentä- tai kolkytkertaa, jotta ikänä minen sun kans enää markkinakaupoolle lähäre! En ikänä. Niin kauniisti et pyyrä!
Niin vaan taas mennään ensi keskiviikkona Vähäänkyröön joulumarkkinoille Kyrölään. 17-20. Tervetuloa!
Olen ajatellut yllättää Magnuksen iloisesti. En purnaa, väykytä, marmata, säti, kiukkua, arvostele, hauku, enkä vingu mistään. En koko myyntisession aikana, enkä liioin ennen, enkä jälkeen!
Kirjoitan sitten, kuinka meni. Onnistuinko suunnitelmissani ja hyvissä aikeissani.

Sunnuntaina olimme kirkossa laulamassa koko poskella Hoosiannaa.
Isonkyrön kirkkokuoro vietti 90-vuotisjuhlaa ja menimme tietenkin kirkonmenojen päälle seurakuntatalolle täytekakkukahville. Sielläkin kuoro lauloi niin mukaansatempaavasti, että tekipä mieli nousta ylös ja alkaa ylistystanssi yksin tein.
Kirkkokuorossa laulaminen nuorentaa, kaunistaa, viisastuttaa ja vetreyttää. Minä, jos joku sen tiedän. Lauloinhan kirkkokuorossa kaksikymmentä vuotta. Sitten piti lopettaa, kun jouduin ottamaan kuulokojeet. Niillä ei "metelissä" pysty kuulemaan oikeaa nuottia. Varsinkaan alttoäänen oikeaa nuottia, jota minä laulan.
Nuoteista en ymmärrä muuta kuin, että ne eivät saa kastua.
Kaikkihan te muistatte sen surullisenkuuluisan jutun minun nuottien oppimisesta? Sen "noin viisaan näköinen ja noin tyhmä"-jutun?  Uskon, että muistatte, koska olen sen niin useasti täällä kertonut ja siitä seuranneessa traumassa rypenyt.

Sunnuntai-illalla meillä oli seurat Ystävyydenkulmassa. Oli hyvät seurat, kuten seurat aina.
Nytkin sain lausua runon. Jälkeenpäin eräs kuulija sanoi runon vaikuttaneen alussa sekavalta, mutta että siitä olikin loppua kohden kehkeytynyt aivan loistava!  Mikähän runonkirjoittajalausutaiteilija minusta oikein kehkeytyykään, jos elää saan ja maapallo jatkaa pyörimistään? Varmaan vaikka mikä!
T: Kaisa Harmaja-Grönskogstrand
--------------------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan 2:1-4

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano.
Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhalijana.
Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten
Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.

Nämä kuvat eivät ole tältä vuodelta, mutta samaa aikaa eletään nyt kuin silloin kun ne on otettu.

Samansorttinen harmaus vallitsee nyt kuin tuolloin. 

Minua ei harmaus hetkauta. Tai, jos hetkauttaa, niin positiivisesti. 

On pakko ihailla sitä, että joku on yleensä keksinyt mitään NÄIN harmaata kuin maisemat, taivas ja koko luonto marraskuussa ovat. 

Harmaa on hieno väri. Niin vaatteissa kuin luonnossa. Vaatii ylenpalttista taitoa, että pystyy luomaan sellaista harmautta, joka saa kaiken harmaaksi. Punaisenkin ja keltaisen (kts. yläkuva).

Näinä aikoina pakkaa mielikin muuttuu harmaaksi. Pakosta. Ei siitä syystä (ainakaan minulla), että ulkona kaikki on harmaata. Mielen harmauden, ynnä synkeyden aiheutuu usein ihmisten itsensä aikaansaamasta aiheuttamasta asioista. Puolesta ja vastaan. Niitä en lähde ruotimaan. 

Jokainen meistä joutuu asioita miettimään ja setvimään ja  niissä mukana elämään katsellessaan TV:tä ja lukiessaan lehtiä. Jokainen voi ottaa osaa ja ajaa asioita parhaan ymmärryksensä mukaan.

Kuitenkin kaikitenkin joskus tuntuu, että asiat menevät pieleen ja mitään emme sille mahda. 

Kyllä mahdamme! 

Saamme ja voimme pyytää valtakunnallisten asioiden ja takkujen selviämistä Jeesukselta.

Saamme rukouksin pyytää ihmisten, niin läheisten kuin kaukaisten, taakkojen keventymistä.

Saamme pyytää Herralta omien vaikeiden asioiden ja murheiden klaaraantumista ja helpottumista.  

Hyvä on tietää, että emme rukoile, apua pyytäessämme, puupökkelöä, emmekä mitään kurkkumaan pelätintä. Ei! Me saamme rukoilla elävää, kuulevaa  Jumalaa. Jeesusta Kristusta. 

Minua on autettu sen tuhannen kerran ja olen varma. että sen tuhannen kerran tullaan auttamaan täst´etiäppäinkin. Kuin myös sinua, jos ja kun rukoilet.

Joulukorttikuvan laitoin kehiin siitä syystä, että nyt olisi niiden ajat taas. 

Korttimaakarin (so. minä) kannalta katsoen olisikin hyvä, jos meneillä oleva lakko loppuisi. Kaikkien muidenkin kohdalla toki olisi hyvä, jos lakko loppuisi ja asioista päästäisiin sopuun.

Olen piirtänyt joulun aikaa silmälläpitäen ihkauuden seimikortin, mutta en voinut sitä tänne ihan vielä lätkäistä. Lähetin nimittäin sen erääseen lehteen, että jospa vaikka jouluksi sen julkaisisivat. Lähetin myös runonkin kuvan kylkeen. 

Saa nyt sitten nähdä, josko ottavat ehdotuksesta vaarin. 

Pinkin kalenterini viikko numero 47 aukeama on vitivalkoinen. Ainoastaan maanantain kohdalla on merkkauksia ja kellonaikoja. Maanantaina 18.10 KD:n paikallisosaton vuosikokous pidettiin kirkolla. 

Kuten aina vuosikokouksissa, kahvit juodaan johtokunnan kokouksen ja vuosikokouksen välissä. Kokoustilan kaffipannu on kautta vuosien aiheuttanut meikäläiselle ylimääräistä ohimosuonten pullistusta. Niin nytkin. Vesi pruuttasi pannusta ulos ennen aikojaan, vaikka nappuloita ei ollut käännetty vielä mihinkään suuntaan ja vaikka ohjeita oli siihen saakka noudatettu piirun tarkkuudella kolmen silmäparin tarkassa katsannassa.

Meikäläinenhän oli taas ensimmäisenä repimässä pelihousujaan. 

-Kuinka on mahdollista, että vesi pruuttaa pitkin seiniä, vaikka niin on tehty kuinka linnassa sovittiin (so. ohjeessa lukee)? minä sähisin.

Kaksi muuta kahvinkeittäjää olivat turta- ja rautahermoisempia kuin minä ja saivat kuin saivatkin kaiken pelaamaan mallikelpoisesti. Minä sain mitata suodattimeen pöönyt. 

Tein sen millilleen ohjeen mukaan, mutta tuloksena oli kahvi, jota ei kahviksi olisi tunnistanut, jos silmät kiinni olisi juonut. (Sitä ei kahviksi olisi tunnistanut, vaikka olisi juonut silmät aukikin). Magnus sanoo sellaista kahvia SAKKAANVIRUTUSVEREKSI (ja sitä se oli).

Onneksi kokous oli muuten väkevä ja hyvä. Saimme osastoomme kaksi uutta jäsentäkin.

Vaikka pinkki kalenterisivu on valkoinen, ei se merkkaa sitä, ettenkö olisi mitään tehnyt.

Olen tehnyt paljonkin. Aloitin mm. maanantaina etanasiivouksen. 

Etanasiivous on sellaista, että otetaan kulloisestakin huoneesta pieni plätti (alue), joka siivotaan kirkkaaksi ja tuoksuvan puhtaaksi. 

Viikon aikana siivosin nimetyn kaltaisiksi sinisen, vanhan keittiökaapin, muut keittiökaapit, jääkaapintaustan, kattilakaapin, kahvikaapin, korva- plus muiden korujen loodan, klaffipiirongin laatikostot ja hellanpiisin, jonka Magnus kuurasi juuriharjalla ja jollain änkyrällä pesuaineella. Hellanpiisi-nimelle en keksi muuta nimeä, koska en ole ikinä muuta nimeä kuullut. Hellanpiisi on sellainen, vanhan puuhellan päälle seinään kiinnitetty, peltinen kuuppa. 

Nämä tällaiset kuupat eivät keitettäessä ja ruokaa laitettaessa auta rasvan ja höyryn vähentämiseen yhtään mitään. 

Kaikkialle, joka ikiselle neliösentille, on vuoden mittaan kertynyt muutaman millin rasvakerros. Tämä on omiaan saamaan meikäläisen 1/2hulluuden  rajamaille siivoussessioiden aikaan. 

Onneksi asia unohtuu aina ja myös se hirveä kateus, jota tunnen kaikkia liesituulettimien omistajia kohtaan.

Vielä on etanasiivoojilla (so. minä ja Magnus) tehtävää, mutta onneksi on vielä hyvin aikaakin.

Viime viikon ajan olemme myös, Magnus ja minä, aloittaneet jälleen rapautuneiden kuntojemme kohentamisen.

Olen ottanut asiakseni kohentaa varsinkin Magnuksen kuntoa. Nimitin itseni hänen Personal Trainerikseen. 

Uskon, että noudatamme laatimaani kunto&ruokaohjelmaa säntillisesti. Minäkin, joka ensimmäisenä aina alkaa fuskaamaan kaikessa. Nyt, kun olen Personal Trainer, se semmoinen ei käy laatuun. 

Mitä siitä tulisi, jos ohjaaja antaisi ensimmäisenä periksi? Ei mitään! Kuri ja ankara ohjeiden noudattaminen vallitkoon! 

Ehkä jouluaattona sallitaan pientä liennytystä (ainakin, mitä syömiseen tulee), mutta vain pientä ja vain aattona!

Ohjelman tuloksena odotan, että Magnus pääsee makuuasennosta istuma-asentoon suorin selin. 

Tällä hetkellä vain pää nousee (sekin huonosti, kun niin naurattaa).

T: Kaisa Jouppi. Magnusta varten laillistettu Personal Trainer.

-------------------------------------------------------------------------

Psalmi 102:2-3

Kuule rukoukseni, Herra,

nouskoon huutoni sinun luoksesi!

Älä kätke minulta kasvojasi,

kun olen ahdingossa.

Kallista korvasi minun puoleeni!

Kun huudan sinua avuksi,

älä viivytä vastaustasi.

Metsän eläimiä on tullut piirrettyä. Niin kettuja kuin susihukkasia. Eikä mikään kumma. Molempia sortteja on meidän plantaasillamme näkynyt.
Viime viikolla, vai oliko se jo toissaviikolla, näkyi juurisataneessa lumessa taas ketunjäljet.
Kettu oli tepastellut ihan porraspäähän haistelemaan uutta porraspääharjatelinettämme.
Magnus meinaili, että repolaista kiinnosti varmaan myös ne vintinikkunasta ulosheitetyt viiksivallujen raadot. Mene ja tiedä.
Voihan kyllä olla, että kettu niitäkin syö. Paremman ja elävämmän ruuan puutteessa.
Susi kyllä varmaan syö raatoja. Sudenjälkiä meillä ei sen toissatalvisen-, vai oliko sitä edellistalvisen tassuttelun jälkeen ole onneksi näkynyt.

Pihassamme ovat todistettavasti, tämän neljäntoista täällä olon aikana, kuljeskelleet myös  jänikset, supikoirat, metsäkauriit, kissat, susi, kettu ja lumikko.
Asuinpaikkamme ilmatilassa ovat lennelleet useat linnut, joista mieleenpainuvimpia ovat olleet huuhkaja (jos siihen tietoon on luottaminen, että ainoastaan huuhkaja sanoo: HUHUUUU), tikka ja hiirihaukka. Hieman raja-aitamme ulkopuolella on lenneskelleet ja maassakin tepastelleet joutsenet ja kurjet.
Kaikki linnut ovat kivoja. Lintulaudallamme käy päivittäin kova kuhina ja vilske. Auringonkukan siemenet saavat huutia.
Olemme yrittäneet tarjota linnuille muutakin sorttimenttoa kuin auringonkukansiemenet, mutta ei kelpaa!
Eräänä talvena ostimme jostain myyjäisistä kauralyhteenkin herkkupalaksi "pulusillemme".
Ei kelvannut.
Myöhään keväällä ankarasti varisseeseen lyhteeseen kuitenkin lehahti närhi. Närhi näytti pehkosta jotakin löytävänkin ja tulipa se vielä toisenkin kerran siihen aterioimaan. Närhi on upea lintu. Kannatti ostaa se lyhde, vaikka muut linnut sitä kovasti yrmiskelivätkin.  Ostan taatusti vieläkin, jos jostain sellaisen löydän.
Otin kuviakin siitä närhestä, mutta niistä ei tullut hyviä. Yhtään ei tiedä, mikä muhkura siinä lyhteen kyljessä on takertuneena. Siipien upeaa sinistä väriplättiä ei erota sen vertaa, että voisi hokata, että närhihän se siinä.
Yhteenvetona tähän kaikkeen edelläkerrottuun totean, että ikkunoistamme näkee enemmän elukoita kuin ihmisiä. Autoja toki ajaa ohitse muutama tunnissa ja kesäisin kaikenmoisia maataloushärveleitä, mutta noin yleisesti ottaen ei mitään muuta!

Eilen, sunnuntaina, meillä oli Pappilassa Naisten kesken iltapäivä ja hyvä iltapäivä olikin.
Raija ja Anna-Liisa tulivat Jurvasta ilman välilaskua Isonkyrön pappilaan kertomaan valosta ja pimeydestä. Laihialla tosin oli ollut lähellä, että tyttöjen pitää tehdä välilasku, koska tiestöä siellä on niin munklattu ja modernisoitu, että välillä ei tiedä, onko jossain miljoonakaupungissa vai missä?
Minulla oli pappilassa keittiö- ja koristeluvuoro.
Pyysin Magnusta hakemaan pieniä katajanoksia pöydille pantaviksi. Magnus sanoi, jotta minen haje! Niistei pätkäästä ensimmäästäkään fiunua poikes. (Pihapiirissämme kasvaa kolme katajaa. Yksi iso ja kaksi pientä.
-Jassoo? Vai ei pätkäästä? Mitenkäs on, kun tuo kataja, joka on iso ja komea, ajeltiin lestiä myöden klaniksi monta vuotta, ennen kun minä hoksasin laittaa kepin merkiksi? Kyllä sinä nyt vaan menet ja leikkaat nätisti sopivista paikoista minulle viisi (5) pientä oksaa!
Ja menihän Magnus.
Katajanoksat olivat ihania ja tuoksuivat suloisesti pappilan pöydillä. Nyt ne pönöttävät kauniisti eteisemme ikkunalla kupariastiassa. Siinä ne kestävät kevääseen asti silmäin ilona.
Mainittakoon, että katajat eivät ole pylväskatajia, jotka käsittääkseni ovat suojeltuja.  Meidän katajat ovat ihan tavallisia maatiaiskatajia. Upeita kylläkin, kun niiden kasvua vähän ohjailee.

Tänään en päässyt taidekurssille, koska tänään oli KD:n paikallisosaston vuosikokous. Sieltä ei voi jäädä pois varsinkaan, kun kuuluu johtokuntaan.
Kokous oli innostava ja antoi toiveikkuutta tulevaisuutta silmälläpitäen. Paikalle tuli uusia ihmisiä uusine ajatuksineen. Päätimme alkaa jäsenkampanjan. Kutsumme kukin yhden uuden ihmisen puolueemme jäseneksi. Minulle voi ilmoittautua, jos en hoksaa juuri sinua pyytää. ;)
Kokous sujui muutenkin juohevasti varsinkin, kun välillä ryypättiin kahvit. Aika laihat kahvit.
Minä annostelin pöönit (sitten, kun ikinä siihen vaiheeseen päästiin, että pöönejä annosteltiin).
Ohjeissa, joita kahvikoneen käytössä ällätikun kanssa seurattiin, neuvottiin laittamaan suodattimeen kaksi kkp sumppia. En laittanut kukkuraista, sullottua mittaa, kuten tapanani on. Ajattelin, että tehdään nyt niin kuinka ohjeet sanovat. Olisi pitänyt noudattaa omia ohjeita: Pöönyjä paljon ja runsaasti, koska niistä ne on rahatkin maksettu.
Laiha kahvi saa ohimosuonet pullistumaan ja kielen kannat jäykistymään.

Päivällä olin kirkolla Krellin kokoontumisessa. Niissähän on aina ylimukavaa.
Tuli mieleen, että niin sitä vaan nykyään istutaan kaikenmaailman eläkeläisten miitingeissä mummujen ja faarien seassa mummuna ja faarina. Eikä ole kuin kraapantuu siitä, kun oltiin nuoria ja kuljettiin nuorten seassa ja riennoissa.
Nuoruutta kun haikeana muistelin tuli mieleen, kuinka 15-vuotiaina poljettiin pyörillä lähimaakuntaan koulukaverini tuttujen luo yökylään.
Istuimme kahvipöydässä ja minä kurkotin varovaisesti pientä pyöreätä piskettiä piskettilautaselta. Ennen kuin ehdin siihen edes tarttua, siepattiin lautanen nokkani editse pois ja puuskahdettiin:
-Te syötte kohta kaikki!
Muistan, että nolostuin ihan hirveästi, semmingin, kun en ollut syönyt vielä ensimmäistäkään keksiä, KAIKESTA puhumattakaan.
Noh, nämä ovat niitä HAUSKOJA nuoruusmuistoja. Mitäpä niistä enää puhumaan. Niiden opetus kuitenkin on siinä, että oppii huomaamaan, kuinka  aika ja vuodet kuluvat huikaisevan nopeasti.
Hyvä opetus on myöskin siinä, että ei pidä kiskaista pikkuleipälautasta kenenkään nokan edestä ennen aikojaan. Se jää kismittämään melkein sadaksi vuodeksi.

Mitään muuta ei oikeastaan ole viikon aikana tapahtunutkaan. Teuvan kirkolle ajelimme pilkkosen pimeässä ja sateessa noutamaan sotapojan lomille. Sinne saakka hän pääsi kaverin kyydillä. Surkeasta kelistä huolimatta hakumatkalle lähdettiin, koska Magnus armeijan käyneenä tietää, että lomat ovat lomia ja niille on päästävä heti.
Minä lähdin kyytipojaksi pitämään kuskin vireystasoa yllä ja siksi, että tykkään istua autossa. Magnuksen isoisäkin oli samanmoinen. Hän istui autossa, vaikka se seisoi pihassa. Ihan NIIN innokas minä en ole, mutta ei paljon puutukkaan.

Tänään, kun istuin korikiikkutuolissamme ja vahtasin jotakin TV:stä, loihe Magnus lausumaan, jotta sullon kuule maha paisunu raakasti! Ainaki seittemän kilua on tullu lyhyes aijas lisää.
En ollut repliikistä moinaankaan. Syystä, että Magnuksella ei ole koskaan tapana huomautella painoista, eikä mahoista. Minulla sen sijaan on. Ei mene päivääkään, etten mainitse Magnuksen mahaa. Se on myös aika muhkea, eikä selän takia saisi olla.
Olemme rantakunnossa molemmat: meillä on mahat kuin rantapallot. Tarttis tehdä jotain.
T: Kaisa Strandboll- Magenskog
---------------------------------------------------
Sananlaskut 3:5-8

Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas,
pelkää Herraa ja kata pahaa.
Siinä on sinulle lääke,
joka pitää koko ruumiisi terveenä.

Minun on ikävä omaa vanhaa höyrykameraani. Ehkäpä vielä vien sen jollekin höyrykameraasiantuntijalle. Kyllä heitä kaupunkipaikoissa varmaan löytyy.
En ymmärrä miksi tällä uudella vanhalla kamerallani tulee niin etäisiä ja sumuisia kuvia? Tai no, kyllä minä ymmärrän. Vika on kameran säätäjässä so. minussa.
Vieläkin kumminkin purnaan vastaan. En minä edellistäkään photograaphikonetta säädellyt ja sillä tuli hyviä kuvia. (Tosin vasta sen jälkeen, kun seurakunnan kaffihuoneessa diakoni sen laittoi vireeseen. Taidanpa ottaa kameran mukaan, kun kirkolle seuraavan kerran menen).

Joka tapauksessa, tuossa ylemmässä himmiössä olen minä. Olimme lauantaina Isonkyrön Ylipään nuorisoseuralla, minä ja Magnus, myyskentelemässä Kaisan Korttien kortteja ja tauluja.
Tauluja en ole maalannut minä, vaan Charles. Minä en osaa maalata öljy-, enkä millään muillakaan väreillä kankaalle, enkä mihinkään muuhunkaan. Yritetty on!

Muistan, kuinka aikoinani mielessäni hiukan arvostelin äitini maalaamia tauluja.

Ajattelin, että minäkin maalaan lellusti samanmoisia ja vielä niin, että tusinaan mahtuu kolmetoista.

Meninkin sitten melkein niistä jalkojensioista kursseille silloiseen Vaasan Työväenpistoon, nykyiseen Opistotaloon.

Eipä mennyt kuin muutama hetki kurssin ensimmäistä tuntia, kun havaitsin, että ei tule mitään. Ei niin yhtään mitään!  En oppinut värien sekoitusta, en perspektiiviä, en varjostusta, enkä mitään muutakaan.

Siitä pitäen katselin äidin maalaamia tauluja ihan toisella silmällä. Kunnioittaen ja ihaillen.

Charleskin sanoi minulle, että joo, pysyttele, äiti, sinä vaan niissä pallopäissä, äläkä havittelekaan mitään muuta. Näin minä olen tehnyt.

Pallopääjoulukortteja sain Ylipään marrasmarkkinoilla myödyksikin ihan mukavasti. Silti haikailin puolenvuosisadan taakse niihin aikoihin, kun olin postipuksuna Nikolainkaupungissa. Tuohon aikaan joulukortteja läheteltiin pilvin pimein. Laatikkotolkulla niitä lastattiin iltaisin postiauton takakonttiin.

Moni asiakas lätkäisi kortit pöytään ja sanoi, että noihin merkit! Sinä liimaat! Näkemiin!

No, minä liimasin. Tunsin merkit mausta. Moni fritsu maistui kitkerältä, mutta oli joukossa makealtakin maistuva merkki. Sadannen postikortin kohdalla oli pakko pitää kieli suussa ja alkaa käyttämään sitä sellaista vaaleanpunaista sientä vihreässä kumipyörylässä.
Sienet pestiin aina aamuisin ja laitettiin freeseinä ja litimärkinä kumikuppeihin. Joskus kyllä tehtiin niinkin, että vamppua ei pesty ollenkaan. Lorotettiin vaan aamuisin (ja välillä päivälläkin) vettä pinnalle. Arvatkaa, miltä litkuiset sienet viikkojen jälkeen sitten haisivat, jos ne käänsi?
Aivan oikein! Se pyörryttävä haju muistuu (ja melkein haisee) vieläkin sieraimissa, kun asiaan eläydyn.

Ah, jospa minä olisin ymmärtänyt perustaa Kaisan Kortit jo tuolloin! Haisevien vamppujen aikaan!Mutta, kun ei, niin ei.

Olen elämäni varsipolulla huomannut, että olen jäljessä monessa asiassa kuin korttiasiassa. Samoin on käynyt runojen rustaamisessa ynnä muussa kirjallisessa tuotannossa.

Charles ennustikin synkästi, että urani runoilijana, korttimaakarina ja kirjailijana jää lyhyenlännäksi.

Sanoin, että ei jää, jos elän satavuotiaaksi, mutta jos en, niin sitten kyllä.

Kirjailijaura uhkaa tyssätä jo ennen, ennenkö se on alkanutkaan (vrt. kahden kirjan julkaisuvitkuttelu, vaikka ovat melkein viimeistä pistettä vaille valmiit).

Perjantaina Systeri (nimi muut.), joka on kirjailija/toimittaja ja vaikka mitä, jälleen kerran minua yritti innostaa ja tuuppia eteenpäin. Ja kyllä minä taas kerran vähän innostuin. Neljännelle runokirjalleni tapailin jo mielessäni nimeäkin. Yhdeksi nimivaihtoehdoksi valikoitui ROHKEA RUNON SYÖ. Mene ja tiedä. Aikani, kun nimeä makustelin tulin siihen tulokseen, että sennimistä eivät ostaisi lähisukulaisetkaan.

Tuo runokirjan nimi juohtui mieleeni siitä, kun aika, jota elämme, on aika kinkkistä ja ahdistavaa ja joltain osin jopa pelottavaa. Minulla on mielessä kirjoittaa runokirja, joka on pullollaan rohkaisurunoja. 

Alakuvassa luen runoa Krellin syysjuhlassa Östermyrassa tässä joku aika takaperin.

Kuvasta välittyy asiaankuuluva kauhea jännitys ja pienoinen pönötys. Olen lausunut runojani 14 vuotta ja aina vaan pukkaa jännitystä. Mutta, koska aina olen kumminkin hengissä selvinnyt ja jälkeenpäin taputuksia saanut, niin näillä mennään.

Se sikakauhea, sydämeen asti vaikuttava angstikohtaus (veret seisauttava lamaantuminen kylmän hien valuessa silmiin ja korviin) on ehkä näinä vuosina hiukan ottanut laantuakseen. Onneksi!
Yhteen aikaan ajattelin vakavasti, että onko tarkoituksenmukaista, jos yleisön eteen estraadille päästyään, ottaa ja tuupertuu sydänkohtaukseen?  Tuohon aikaan sanoinkin aina ihan aluksi, kun olin kongonnut puhujapönttöön, tai vastaavaan: - Minä olen Kaisa Jouppi ja uskon Jeesukseen. Se on se tärkein pointti, jos satun pyörtymään, tai kuolemaan, ennenkö ehdin lausua ensimmäistäkään värssyä.

Kalenteriaukeamaa jos silmäilen, niin menoja olisi ollut samallekin päivälle useampia, tai ainakin kaksi. Aukeamalle on myös merkattu meno, johonka ei hyvistä aikeista huolimatta tullut lähdettyä. Tämmöisissä tapauksissa pitäisikin hankkia "kantoapua".

Keskiviikko oli sellainen, että kahteen paikkaan olisi pitänyt haljeta. Varaa halkeamiseen, kuten tiedämme ja kuvista näemme, kyllä on, mutta käytännössä se on mahdoton yhtälö.

Kotiseurakuntani kirkkoneuvoston kokoukseen menin. Kokous oli hyvä, kuten kokoukset aina.

Hyviä päätöksiä tehtiin ja seurakunnan- ja seurakuntalaisten parasta ajettiin.

Tuona seurakuntaneuvostokokousiltana minä myös kerrankin jännitin ihan turhaan. Minun oli nimittäin puhe pitää alkuhartaus, mutta jostain syystä sitä hetkeä ei sitten tullutkaan. Hartaus kyllä pidettiin ja se on se pääasia. 

Isänpäivää meillä juhlittiin oikein olan takaa jo lauantaina. Lähdimme marrasmarkkinoiden päälle Vaasaan ja siellä pitsalle. Pitseriassa oli hyvin tilaa, koska varmasti kaikki tulivat paikalle vasta varsinaisena juhlapäivänä, eli söndaagina.

Meitä isänpäiväjuhlioita oli koolla kiva sakki. Kaksi sankaria, Magnus ja Eerikki, minä, Charles, Joonathan, Moti ja Vivianni ja Catherine (kaikki nimet muut.) Kyllä siinä pitsat ja valkosipulikrutongit saivat kyytiä!

Minä sen sijaan tulin taas kipeäksi, vaikka ankarasti varoin. Söin entisaikoihin verrattuna murto-osan kaikesta. Catherine sanoi, että eihän minun kannata mennä pitseriaan ollenkaan, kun en pysty syömään kuin fingerporillisen jotakin, jos sitäkään. No, ei kyllä kannatakaan.

En muista, olenko näillä palstoilla ihmetellyt vatsalaukkuani ja sen tilavuutta? Olen varmasti, mutta teen sen taas.

Minä en siis pysty syömään kuin hyvin vähän ilman, että pallea alkaa muistuttamaan säänmittausilmapalloa. Kipu säteilee rintakehään ja vasempaan hartiaan. 

Kaikki huusivat minulle, että se johtuu sydämestä. Sanoin, että sydän ei tunnu kipeältä. Kaikki muu sen ympärillä. Ei auttanut puhe, eivätkä vakuutukset. Siitä siihen, että Catherine ei tilannut ambulanssia.

-Nyt meet kyllä ensimmäisenä arkena lääkäriin! minulle karjuttiin (ja on karjuttu jo pitemmän aikaa).

En mene! AINA, kun olen mennyt jonkun vaivan takia lääkäriin, niin minulla ei ole ollut mitään vaivaa. Onneksi en ole lääkäriä kovin usein elämässäni tarvinnut.

Ihmettelin kerran Magnukselle, että miten ihmeessä minä voin pysyä niin punkerona, vaikka pystyn syömään niin vähän? 

-Jos syää vähä, mutta useen, niin kyllä sitä punkerona pysyy, sanoi Magnus.
Luulen, että hän on tapansa mukaan oikeassa. Silti...ennen söin PALJON ja usein. Hmmm...

Pelkään ja olen melkein varma, että pelko on aiheellien, että vatsaväskyni on täynnä jotain epämääräistä ja kamalaa. Ja sitä epämääräistä ja kamalaa on niin paljon, että sekaan ei sovi muuta.

Ja entäs palleastani kuuluva porina? Jatkuva kurnutus? Sellainen meteli yötä päivää, että tuntuu kuin siellä olisi kutupuuhissa tusinanverran viitasammakoita yötä päivää. Onko se tervettä meininkiä? Jos joku tietää, niin vastatkoon. 

T: Kaisa Viita-aho-Kurnunen.

Ps. Siimahäntien lukumäärä on tänään 5 vähempi kuin silloin, kun viimeksi kirjoittelin.

----------------------------------------------------

Psalmi 2:1-8

Ota varteen, poikani, mitä sinulle sanon,

pidä mielessäsi minun neuvoni.

Herkistä korvasi kuulemaan viisautta,

avaa sydämesi ymmärrykselle,

pyydä tietoa avuksi,

korota äänesi ja kutsu ymmärrystä.

Etsi sitä kuin hopeaa,

tavoittele niin kuin kätkettyä aarretta.

Silloin tajuat. mitä on Herran pelko,

opit, mitä on Jumalan tunteminen,

sillä viisaus tulee Herralta,

hän antaa tiedon ja ymmärryksen.

Hän auttaa oikeamieliset menestykseen,

kilven tavoin hän on vilpittömien suojana,

hän varjelee oikeuden tien

ja turvaa omiensa polut.

Semmoinen tunne äyskähti päälle, kun aloin blogia kirjoittamaan, että nykyinen viikko on: maanantai, tiistai, maanantai. Kun maanantaina saat mhvv:n (mielenkiintoisia happeninkejä varrelta viikon) valmiiksi, niin eipä aikaakaan, niin on jo taas maanantai. Näin se on.
Olen monen muunkin kuullut viikkojen lyhentymisestä puhuvan, joten en tuhlaa enempää ruutia asian pohtimiseen.

Ylempi kuva on otettu plantaasimme vieressä aukenevalta  pellolta. Plantaasimme vierltä ei muuta aukenekaan kuin peltoja. Tämä on pelto on navettarakennuksen takana. Napsaisin kuvan, kun olimme taannoin syyslenkillä. Ensimmäisellä, mutta toivottavasti ei viimeisellä.  

Kuvassa häämöttää Vaasa.
Rakennus, jonka metsikön reunasta vaivoin erottaa on Vaasan puolella. Se on Magnuksen ensimmäinen opinahjo. "Hälävän yliopisto".  Siinä käytiin kerran viikossa lauantaisin!
Hyvät ihmiset sentään! Vähä niin kuin Lyyli-mummuni. Hän kävi vain muutaman viikon kiertokoulua. Lyyli-mummu oli opetellut itse lukemaan ja kirjoittamaan. Hän kirjoitti yhden kirjeen lapsilleen, eli äidilleni ja Aija-Kanita-tädilleni. Kirjeessä luki: Hei vaan täältä.
Tuosta Magnuksen kansakoulunkäynnin määrästä ei uskoisi, että hän on minua nuorempi.
Minä sentään jouduin hiertämään koulunpenkkejä 6 päivää viikossa.
Se oli aikamoista hiertämistä. Veljenikin, joka oli minua puolitoistavuotta nuorempi, oppi siinä sivussa minun tankatessani, lukemaan.

Noin lähelle entinen synnyin/kotikaupunkini on siis minua tullut. Se on mukavaa.
Toisaalta sillä ei ole mitään väliä onko synnyinkaupunkini lähellä vain kaukana.
Minulle ei ole enää koskaan minkäänmoista väliä, missä asun ja mihinkä kuntaan on kuuluminen.

Se on kyllä tärkeää, että saan olla ja asustaa Suomessa.
Tämä tämmöinen ihmeellinen lojaalisuus kaikkia kuntia ja paikkoja kohtaan syttyi silloin, kun muutimme pois Vaasan Asevelikylästä. Asevelikylä on maailman kaunein, komein, ihanin ja myös suloisin paikka maan päällä.
Ajattelin aina, että sieltä en lähde kuin köysis, tai lauroos. Niin vaan kävi, että lähdin ja vielä vapaaehtoisesti.

Siitä lähtien olen ollut avoin kaikelle ja kaikille. Huomasin, että muuallakin, paitsi Asevelikylässä, asuu mukiinmeneviä ihmisiä. Lohdutan ja rauhoittelen kaikkia, joidenka hiusmarto nousee pystyyn ajatellessaan, että joutuu jostain lähtemään, tai asuinkunta johonkin liitetään, tai asuinkuntaasi muita yhytetään, että ei hätiä mitiä! Olkaa rauhallisia.  Nou hätä. Peli jatkuu samanmoisena. Ei kannata pelihousujaan repiä moisen asian takia.

Alakuvassa pilkottaa meidän kotimme molemmat kammarit. Tämä kuva on ollut ennenkin esillä, mutta koska mikään ei ole muuttunut, laitan sen paremman puutteessa uudestaan.

Magnus haluaisi, että peräkamari (kauempana näkyvä) muutettaisiin makkariksi. Hän ei kuulemma enää viitsisi kaakertaa rappusia joka ilta vintille. 

Magnus vetoaa asiassa myös turvallisuuteen. Hän sanoo, että minä en pääsisi palotikkaita alas, jos jotain sattuisi. Magnus sanoo, että minä en pääsisi koko palotikkaille, saatikka sitten niitä alas. Vinttihuoneen ikkunan sivuikkuna on kuulemma liian ahdas. (Tässä Magnus tarkoittaa, että minä olen liian paksu. Kohteliaana miehenä hän kumminkin panee kaiken ikkunan syyksi).

Olen kyllä miettinyt asiaa. Nimenomaa tuota turvallisuuspointtia. Pitää ehkä antaa periksi.
Olen pannut kampoihin asian päältä sen tähden, että en tykkää, kun tilat "pienenevät".
Minä haluaisin, että asuintilat suurenisivat. Jos olisin yhtä rikas kuin köyhä, hankkisin valtavan kaksfooninkisen maalaistalon. 

-Kuka sitä siivuais? Minen ainakaa! Magnus paasasi.

-No, hankitaan semmoinen munakuorimatkavaunu pihan perälle ja muutetaan siihen. Ei olisi siivoamisia, eikä kiipeämisiä! paasasin minä puolestani.

-Emmä semmoosta halua. Siinä tuloo ahtahanpaikan kammo!

Ehkä minun pitää antaa periksi tuossa makkariasiassa. Kun sängyt olisivat alavooningissa, saisin sisustaa tämän vinttipöksän ateljeeksi. Työhuoneeksi! Kirjoituspöytä tuolla, piirustustelineet täällä, ateljeehyllyköt tuossa, FIRMAN tilpehöörit tässä jne.
Täytyy nyt katsoa ja tarkoin harkita, kuten muutoksia tehdessä aina pitää. Nyt vielä nautin alakerran TILANTUNNUSTA.

Maanantaina olin taidepiirissä ja tänään menen taas. Koska olen kaikki jouluaiheet saanut valmiiksi, ihan korteiksi asti,  aloitin kesäkorttien piirtämisen.
Piirsin pariskunnan ja heidän kissansa ja koiransa päivänvarjon alle nukkumaan kookospalmujen huojuessa leppeässä tuulessa.
Aloitin värittämisenkin. Kookospähkinät väritin peukalo valkoisena tummanruskeiksi, palmujen rungot hiukan vaaleammanruskeiksi. Sannassa pystyssä olevien limonaadipullojen sisälmyksen väritin oranssiksi (edelleen peukalo valkoisena. En ymmärrä, miksi minun pitää painaa niin lujasti kynästä, että seuraavana päivänä joutuu ottamaan särkypillerin, kun peukaloa kolottaa).
Noh, joka tapauksessa, kun olin jo näin pitkälle päässyt, alkoi päässä sätimään!
Eihän Suomessa kasva palmuja!  Piirtämiäni lomakortteja pitäisi myydä Teneriffalla.  Ei hyisessä Pohjolassa.
Taidan tänään piirtää tänään lomakuvan pariskunnasta kuusien katveessa ympärillä sankka hyttysparvi.
Onnittelukortteja voin myös piirtää. Eri ikäkausien. 5v (siitä aloitan), 10v, 20v, 30v, 40v, 50v jne.
Mitä enemmän vuosia sen yhtä paljon ryppyjä. Miltä kuulostaa?
Tiedän, että Lizzy-serkku ainakin ilahtuisi. Hän lähetti minulle aikoinaan, kun täytin 50, kortin, jossa luki:
Onneksi olkoon. Et näytä päivääkään yli 60-vuotiaalta!

Kalenteriaukea viimeviikon kohdalta on aika valkoinen.
Keskiviikon kohdalla lukee: Strategiaryhmä klo 18.00 srk-talo klo 18.00.
Aika varmuuden vuoksi kaksi kertaa. Ehkä ajattelin niitä erehdyksiä, joita ajankohdan alkamisissa on sattunut. Onneksi en ole koskaan myöhästynyt. Liian aikasessa olen kyllä ollut. Muutaman kerran. Joskus olen ollut viikkoa- joskus kuukautta liika aikaisin ovien takana, mutta myöhästynyt en ole.

Strategiaryhmä on tärkeä ryhmä. On hyvä olla seurakunnalla strategia, millä viisillä Jeesuksen rakkautta ja sanomaa, sekä seurakunnan toimintaa saadaan viedyksi jokaisen seurakuntalaisen tietoon. Niin työntekijöiden kuin luottamushenkilöiden ja muiden seurakuntalaisten kautti (kautti on hauska sana).
Taivaan Isä meidän strategiamme siunatkoon. Turhaa on kaikki, ellei Herra huonetta rakenna ja se ei ole turha sanonta, koska se on präntätty Raamattuun.

Sunnuntaina olimme sunnuntaiseuroissa Isonkyrön Tervajoen Ystävyydenkulmassa.
Oli hyvät seurat, kuten seurat aina ovat, vaikka ne olisivat missä.
Tämänkertaiset seurat olivat hyvät siinäkin suhteessa, että paikalla oli kaksi pikkumuksuakin.
Juhani-suntion kanssa kaivelimme kaikki kaapit josko löytäisimme leikkikaluja. Yksi pikkuruinen traktori löytyi. Juhani löysi. Minä löysin molemmista päistä teroitetun lyikkärin ja kaksi hiukan ryppyistä paperia.
Seuraavaksi kerraksi otan mukaani pussillisen leikkuja sun muuta tilpehööriä. Lapsista kannattaa pitää kiinni kynsin ja hampain.
Minun vuoroni oli keittää kahvit ja tuoda nisua. Leivoin korvapuusteja.
Voitte kuvitella ilmettäni, mieltäni ja sisintä minuuttani, miten se hyrräsi, kun yksi seuravieraista sanoi, että hänen syömänsä puusti oli TÄYDELLINEN!
Magnuksenkin pitää saada osuus kehusta. Kieli keskellä suuta hän voiteli tarkasti jokaisen öörfiilarin ja kellontarkkuudella räknäsi paistoajan (10 min. ja pellin kääntö keskellä).
T: Kaisa Puustinen

Ps. Viiksivalluja (hiiriä) on pohjoisen pallonpuoliskon puolella viimekertaisen ilmoituksen jälkeen ainakin neljä vähemmän kuin muuten olisi.
----------------------------------------------------
Psalmi 40:5-6
Hyvä on sen osa, joka luottaa Herraan,
ei etsi apua pahan voimilta,
eikä käänny niiden puoleen, jotka valhetta palvelevat.
Herra, minun Jumalani,
kukaan ei ole sinun vertaisesi!
Sinä olet tehnyt suuria tekoja,
sinä ajattelet meidän parastamme.
Minä haluan kertoa teoistasi,
niitä on enemmän kuin voin luetella.

-

Alakuvassa (uudella vanhalla kamerallani otettu) näkyy Letkutien pytingit suunnasta, josta ne eivät ennen ole näkyneet. Nimittäin navetan taustalla olevalta pellolta. Olimme peltokävelyllä tässä päivänä muutamana, kun lehdet vielä olivat puissa.
En vielä osaa ottaa kovin hyviä kuvia uusvanhalla kamerallani. Liekö syy sysissä, vai sepissä? Epäilen jälkimmäistä vaihtoehtoa.

On hauska kuvata maisemia ihan oudoista suunnista. Minulla on taito silmäillä maisemia tutuistakin suunnista ikään kuin vierain silmin. Sillä silmällä kuin paikalle osunut pöllämystynyt turisti (jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Osaan katsoa maisemaa sillä viisiin kuin en muka yhtään tietäisi, mitä kaiken näkyvän takana on (varmasti ymmärrätte, mitä tarkoitan).

Se on hauska taito. Maisemat näyttävät kivoilta ja ennennäkemättömän färskeiltä, vaikka niitä olisi tuijottanut 14 vuotta, kuten minä olen.
Olen minä toki näitä maisemia tuijotellut silloin tällöin jo ennenkin tätä neljäntoistavuoden rupeamaa. Itse asiassa yli puoli vuosisataa! 

Tämä vierain silmin tuijottelu-taito korostuu, kun pääsen käymään rakkaassa entisessä kotikaupungissani, Vaasassa. Siellä kyllä alkavat paikat ja maisemat sen verran muuttuilemaan, että olen oikeasti kuin ihka aito pöllämystynyt turisti siellä kulkiessani.

Vaasassa asuissani en hokannut, että siellä tuoksuu aina silakkalaatikolta. Ihanalta silakkalaatikolta. Meri sen vaikuttaa. Oli se jäässä tai laineet vapaana liplattamassa. Haju on suloinen, kuten koko kaupunki muutenkin.

Yläkuvassa on kuva piirtämästäni kesäkortista. Se riippui keväällä Ikolan koulun seinällä opiston kevätnäyttelyssä. Esillä oli tietenkin muidenkin harrastajien talven mittaan aikaansaamia piirustuksia, maalauksia, käsi- ja savitöitä ja vaikka mitä.

Kevätnäyttelyssä esillä olleet kansallispuvut saivat minut jälleen kerran haikailemaan käsityötaidon perään. On käsittämätöntä, että jotkut osaavat kutoa monenmoista tyykiä ja tehdä niistä kansallispuvun. Onpa joku joskus tehnyt nahkasta pukuun passaavat kengätkin. Sitä sanoisin kyllä jo aivan huippukäsittämättömäksi yltiöpääkäsityötaidoksi.

Käsitöissä olen, kuten moneen kertaan on tullut mainittua, aina ollut sananmukaisesti lättänäinen lituskanolla.  

Yhden sukanvarren olen kutonut. Lyyli-mummuni teki toisen varren, kaksi kantapäätä, kavennukset, levennykset ja lopetukset.  Yhdet pyjamahousut plus paidan olen kouluaikanani koneella neulonut. S

Nyt, kun kylmä hiki otsalla oikein muistelen, olen ommellut myös valkoisen esiliinan, jonka liitingissä oli kamala revinnäiskoriste. Pelkkä sana REVINNÄIS tuo esiin kaikki kauheudet mielen mustista käsityösyövereistä...

Muistan, että en tahtonut millään saada vommustettua tuota parinkymmenensentin pituista revinnäistyötä valmiiksi.

Mainittu kahdenkymmenensentin pätkä oli lopulta ihan musta ja hikinen. Oli siinä revinnäiselle tyypillisiä reikiä, mutta sikin sokin ja toiset soikeita, toiset litteitä, toiset muuten vaan epämääräisen muotoisia. Lankojen jaottelu miten sattui.
Kotitaloustunneilla pidimme noita itse krup...rep...neulomia esiliinoja päällämme.

Muistelen (itku kurkussa), että jotenkin kyllä iloitsin tuosta esiliinasta. Ainakin silloin, kun muita ei seissyt vieressä. Harmittaa, että kyseinen essu on maailman tyrskyissä päässyt katoamaan. Se jäi varmaan jonkun luokkahuoneen puisen pulpetin uumeniin homehtumaan. Sieltä sen joku josku veti esille ja meni luokan eteen näyttämään muille. Kaikki varmaan nauroivat ja osoittelivat essua etusormellaan ja...(Eih! Itkettää! Pakko mennä juomaan mustaa kahvia ja syödä parit pullansiivut).

Käsitöitä olisin aina kyllä mielelläni tehnyt. Taito vaan on puuttunut. Totaalisesti.
Koulussa käsityöt oli pakollista pullaa ja se kyllä jätti jälkensä sielun syövereihin, jos kohta myös voimistelu, matematiikka, kemia jne. jättivät oman jälkensä myös.
Ainekirjoitus oli laji, jossa pärjäsin ja piirustus, sitten kun aloin piirtämään enkä vaan venkoillut.

Viimeviikon kalenterisivu on aikamoisia harakanvarpaita täynnä. Joku varpaankohta jäi toteutumatta päällekkäisyyden takia ja joku varpaankohta ei vaan muusta syystä toteutunut.
Perjantaina oli Krellin (Kristilliset eläkeläiset) syyskokous. Juhlat olivat kaksipäiväiset.
Minä ja Magnus pääsimme perjantain tilaisuuteen. Minulla oli kunnia lausua runo.
Mikäs oli lausuessa, kun oli kolme kirjallista itserustattuja runoja, joista  valita.
Estraadille kavutessani tunsin itseni harvinaisen tomppeliksi. Näinä neljänätoistavuotena, jona runonlausuntaa (tai oikeastaan luentaa) olen harrastanut, olen oppinut, että mitä tomppelimmaksi itseni  tunnen, sen paremmin lausumiset sujuvat. Niin kävi nytkin.
Viis siitä, että lurexi-legginssit olivat syltyssä, hällä väliä, vaikka tekonahkatanttu pömpötti (tai oikeammin maha sen sisuksissa), mitä väliä, vaikka kolmoisheltat tutisivat tahdissa värssyjen kanssa? Ei mitään!
Vastaanotin näennäisen vaatimattoman näköisenä runsaat aploodit ja sain toistakymmentä kirjaakin myödyksi. Lähetyksen hyväksi.
Oli hienot ja hyvät juhlat. Monia ennestään tuttuja treffasin ja monista ennestään tuntemattomista hehkeytyy varmaan uusia hyviä tuttuja.

Lauantaina ajelimme Magnuksen kanssa Suomen Lappajärvelle paikalliseen kirjastoon.
Siellä oli kirjanjulkistustilaisuus. Runoja ja kertomuksia lapsille. Kirjoittanut Eila Laasanen ja kuvittanut yks Kaisa Jouppi.
Oli tosi viehättävä ja lämminhenkinen tilaisuus. Trönäsimme kahvia ja piskettejä ja kirjailija kertoili hykerryttäviä juttuja lapsuutensa tapahtumista.
Nauroimme Magnuksen kanssa niille makeasti vielä kotimatkallakin. Ennen muinoin tapahtui aina kaikkea kivaa ja hauskaa. Ihmiset olivat persoonallisia. Eivät olleet vielä niin somettuneita ja myrtsejä kuin me ihmiset nykyään hiukan pakkaamme olemaan.

Sunnuntaina lähdimme joukolla Nikolainkaupunkiin. Ensiksi Catherinen luo kahville ja kuulemaan viimeisimmät mojovat kasarmi-, sotku-, ja leirijutut ja sitten pohjoisen pallonpuoliskon kolmanneksi suloisimpaan kirkkoon, eli Vaasan pääkirkkoon, kohtaamispaikkamessuun.
Hartaana istuin penkissä ja katselin kirkon kattokruunuja. Nuo kruunut aikoinaan tekivät piskuiseen tyttöön (so. minä) lähtemättömän vaikutuksen. Mitään niin ihanaa en ollut siihenastisen elämäni aikana (olisinko ollut 5-6 vuotias) nähnyt ikinä.
Sittemmin kirkon kattokruunut olivat kauan teillä tietymättömillä. Ne löytyivät ja päätettiin laittaa takaisin sinne, minne ne kuuluvat, eli kirkon katosta riippumaan ja ihmisiä ilahuttamaan.
Niin kirkkaiksi kuin lamput melkein vajaa seitsemänkymmentä vuotta takaperin olivat, eivät nykyiset lamput ikinä tule, mutta kauniit ne ovat nytkin. Tuo kirkas lapsuusmuisto kiskoi minua hiukan vanhempanakin kirkkoon. Usein riuhtaisin polkupyörän rappustemme vierestä ja poljin tuhatta ja sataa kaupunkiin ja siellä kirkkoon. Äitini tuijotti minua aina paljonpuhuvin  katsein kun sain tällaisen kirkkokohtauksen.
Kaupungin kirkon lapsuuden heleät kattokruunuvalot kiskoivat minut myös kirkkokuoroon.
Kuorossa ollessa opettelin lausumaan ääneen Isä meidän- sun muut rukoukset.
Meni vuosia ja viimein kattokruunuvalot johdattivat minut Helsinkiin. Olympiastadionille. Siellä annoin itseni, sieluni, sydämeni, luuni ja nahkani Jeesukselle. Olin 41-vuotias.
Kruunulamppujen vaikutus oli siis suuri. Paitsi, että kyseessä oli tietenkin Taivaan Isä, joka minua kiskoi. Suuri kiitos hänelle.
Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Lampkrona-Strösselssön
------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan 6: 46-49

Miksi te sanotte minulle: Herra, Herra,
mutta ette tee, mitä minä sanon?
Minä kerron teille, millainen on se,
joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani
ja tekee niiden mukaan.
Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan
kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle.
Kun sitten vedet tulvivat ja syöksyivät taloa vasten,
ne eivät saaneet sitä horjumaan, koska se oli niin hyvin rakennettu.
Se taas, joka kuulee, mutta ei tee,
on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle,
ilman perustusta.
Kun tulvavedet syöksyivät taloa vasten,
se sortui heti maan tasalle.

No nyt on uusia kuvia. Oikeastaan niin uusia, että ovat aikaansa edellä! 

Uudesta vanhasta kamerastani on nyt onnistuttu siirtämään kuvia läppärilleni. Touhu  ei lopuksikaan näyttänyt kummoiseltakaan toimenpiteeltä. Päinvastoin. Homma näytti ihan lellulta. Sivusta seurasin. Asianlaita voi olla ihan toinen, kun tartun itse puikkoihin. 

Alun kuvat ovat osa joulukorttilajitelmasta (6kpl), joka viime viikolla ilmestyi (kun haettiin painosta). Eli ihan lämpöisiä melkein vielä ovat. Niitä saa tilata minulta, jos tahtoo ja lähettelee vielä joulukortteja.

Kuten muistatte, minulla on oikein firma (rykäisee). Kortti firma! Kaisan Kortit. Se on toiminimi, mutta sanon sitä firmaksi. Se kalskahtaa komeammalta.

Facebookin kautta "firman" sivuile pitäisi päästä, kun lätkäsee hakukohtaan kaisan kortit.

Firmassani on kaksi työntekijää. Palkaton ja palkallinen. Edellinen on Magnus ja jälkimmäinen minä. Nimittäin palkallinen siinä tapauksessa, jos palkaton juoksupoika saa kortteja kaupaksi. Nykyään on aika vaikeaa saada kortteja kaupaksi. Syystä, että kukaan ei enää lähetä kortteja. 

Firman perustaminen tapahtui 50 vuotta liian myöhään. 50 vuotta sitten ihmiset lähettivät, kuin tuskassa, kortteja. Kaikenlaisia kortteja, eikä ainoastaan joulukortteja, joita niitäkin lähetettiin miljoonittain enemmän kuin tätä nykyä. Minä, jos joku, sen tiedän, kun olen ammatiltani ollut postifrouva (aluksi tietenkin postineiti).

Ah, kunpa silloin olisin ymmärtänyt ostaa puuvärikynät ja pinkan valkoista paperia ja alkanut piirtämään postikortteja. Mutta ei, niin ei. Melkein jo seitsemänkymppisenä (nyt olen melkein 74) eläkeläismommana vasta otin  kynän käteeni. "Firmankin" perustin samaan aikaan. Luulin, että aina pitää olla toiminimi, kun jotakin itsetekemäänsä myy. Ajattelin, että koska kaljapullojen keräämisetkin pitää ilmoittaa verottajalle, niin tietenkin postikorttienkin. 

Ei moljahtanut mieleenkään, että ei koskaan ole tullut eteen firmaa, jonka nimi olisi esim. PULLOT PUSSIIN, tai PULLOT RIVIIN jne. Olisihan siitä voinut vetää viisaan johtopäätöksen, että firmoja ei tarvitse perustella, vaan saadut tulot vaan pitää ilmoitella.

Henkilökohtaiseen veroilmoitukseen  olisi voinut lisätä lisätulot, jotka korttien myynnin myötä kertyy. Siihen ilmoitukseen olisi riittänyt hyvin kolmen pisteen viiva. Onhan se kuitenkin komeampaa ilmoittaa tulot kolmenpisteen viivalla verottajalle toiminimen veropetyykillä, ei sen puolen. 

Tänään lähdemme iltapäivän kuluessa Töysään. Mauno puhumaan ja minä lausumaan. 

Jos joku ei tiedä (on esimerkiksi niin uusi lukija, tai unehuttanut kaikki ennen kirjoittamani), niin kuljen pyydettäessä siellä sun täällä lausumassa omitekoisia runojani. 

Tämäkin harrastukseni, eli runojen kirjoittaminen, alkoi vasta iäkkäällä ajalla. 14 vuotta sitten, jolloin olin melkein 6:s kymppinen.

Charles ennusti, että urani ei runo- ja korttirintamalla voi mitenkään muodostua kovin pitkäksi (vrt. ikä ja sen mukanaan tuomat kremput).

Vastasin, että onhan tässä hulppeat kolmekymmentä (!) vuotta vielä jäljellä. Tarvitsee vain elää satavuotiaaksi.

Joskus sitten joku kysyi kohteliaasti, että kuinka runoni oikein syntyvät? Vastasin, että niitä syntyy, kun istun kirjoittamaan!

-Jaa? Runoja syntyy, kun vaan istut ja alat kirjoittamaan? Kuinka et ennemmin, vuosikymmeniä sitten, hoksannut istahtaa? loihe Charles kysymään.

-Sasse! vastasin minä. 

Olen itsekseni ajatellut, että on hyvä, että ihmisellä on piilevänä jotakin taitoja, mitkä sitten vanhuuden puskiessa päälle vellikuppeineen ja kiikkustooleineen, voi vetäistä hihasta.

Eräänä päivänä viimeviikolla menimme Magnuksen kanssa laitokseen, johon mennään aina hattu kourassa. Tai, noh, ei aina. Joskus voi kyllä pitää hatut päässäkin varsinkin jos hatussa on arvopapereita ja seteleitä. Meillä ei ollut. Piti anoa fyffyä, että saamme fiksattua Letkutien varrella nököttävän kotikultamme hyysikän seiniä. 

Muistelisin, että viime kerralla revittelin jo uusista rappusistamme. Sekin kuuluu tähän lakkiasiaan, kuten myös notkolla olevan keskikamarimme lattia. Se suoristetaan ja nostetaan, jLs, kesällä, kun on niin lämmin, että tarkenee, vaikka lattiaa ei olisikaan.

Viime viikolla saimme myös vierailla Laihialla Tepan ja Pepen (nimet muut.) tykönä.

Oli niin iloinen vierailu. Kirjoitin siitä oikein pikku runonpätkänkin. Meitä pidettiin kuin piispaa ja hänen frouvaansa pappilassa. Kolmen (!)tunnin aikana ei tullut pienintäkään paussia puheisiin, ellei oteta lukuun herkullisten antimien syömisistä johtuvaa pakollista suun kiinnipitämistä. 

Luumupiirakan aikana oli kielikin mennä mukana. Se oli meikäläisen (ja luultavasti Magnuksenkin) ensimmäinen luumupiirakan syöminen ikinä. Kotimatkalla funtsattiinkin, mihinkä istuttaisimme luumupuun plantaasillamme?  Ei tahdo löytyä kyllin lämpöistä ja suojaisaa paikkaa, vaikka lääniä olisi usiampaankin luumupuuhun.

Viime viikolla (ja oikeastaan osittain jo edelliselläkin viikolla) aloitin kolme uutta terveysprojektia. 

Oli korkea aika kehitellä jotakin uutta terveysrintamalla, koska KAIKKI entiset projektit ovat kaatuneet ja unhoon vaipuneet.

Terveysprojekti numero 1). Hapankaalin syöminen tyhjään, tai 1/2-tyhjään, tai täysinäiseen maharustinkiin. 

Päätin, että minä syön noihin kaikkiin. Luin netistä, että hapankaali neutralisoi,  stabiloi ja kumuloi ym. ym, vatsalaukun nesteet plus kaasut. 

Varsinkin tuo viimeinen pointti herätti kiinnostukseni. Jos rehellisiä ollaan, kiinnostukseni olisi herännyt, vaikka en olisi lukenut yhtäkään hapankaalin positiivisesta vaikutuksesta vatsalaukkuun ja suolien mutkiin. Minä rakastan hapankaalta! Olen vaan elämän myrskyissä kokonaan unehuttanut sen olemassaolon.

Kaasuun palatakseni, niin olen perhekuntani taholta saanut kuulla ihmetystä siitä, että yleensä pysyn maanpinnalla. Olen kuulemma kuin vappupallo. Siis kaasulla täytetty vappupallo. 

Terveysprojektin avulla kaikki muuttuu! JA vaikka ei muuttuisikaan, niin saapa syödä hapankaalta! (Hyppii ja pomppii ja on lentoon lähdössä kuin vappupallo).

Terveysprojekti numero 2). 

Lusikallinen pähkinöitä aamuisin (tai sitten, kun päivän mittaan muistaa).

Tätä projektia on vaikea toteuttaa. Syy: pähkinät syödään julki ja salaa loppuun heti, kun ne kulhoon laitetaan. 

Olen laatinut kauheat ukaasit jokaiselle, joka uskaltaa syödä yhdenkin ylimääräisen pähkinän kuin mikä ruokalusikkaan sopii. 

Pähkinöistä terveellisin on kuulemma se sellainen, joka muistuttaa aivoja. Ottaa todella aivoon, kun juuri ne "osuvat" lusikoihin ensimmäisenä. 

Vielä ei pelottelut ole menneet perille muuta kuin minun kohdallani. Minä kuljen päivässä kupin ohi useasti ja joka kerta taistelen urheasti napsimista vastaan. Samalla lailla kuin Aku Ankassa se urhea ja kuuluisa Lusku-koira! Vartiotehtävässään Lusku sankarillisesti välttää rosvojen kierot aikeet saada sen huomio pois vahtikoiran tehtävistä. Se ei sorru, vaikka rosmot heiluttavat kirsun edessä kyljystä. Se ei ota sitä. Ei, vaikka hikihelmet virtaavat mielihalun vuoksi pitkin sen karvaista otsaa.

Jaa, että miksi olen niin jyrkkä pähkinämääristä? No siksi, että jos syö satoja grammoja päivässä, on se hulluudeksi. Ei terveydeksi.

Terveysprojekti numero 3) Tuolijumppa. Nilkkojen pyörittely kymmeniä kertoja vastapäivään ja kymmeniä kertoja myötäpäivään. 

Olen vakaasti päättänyt ohentaa puhelintolp… öh siis nilkkojani, että voisin ostaa varsikengät. Ne näyttäisivät niin komeilta yhdistettyinä kellohelmaiseen tekonahkamekkoon, jonkalaisen ihanalta ja rakkaalta Litzy-kaupunkilaisserkultani tässä taannoin sain. 

Ja eikä hoikkeliininilkat pahalta näyttäisi uusissa lurex-nappaskengissänikään, jotka taannoin oikein kaupasta ostin. 29 euroa maksoivat. Täytyy sanoa, että hinta-laatusuhde kyllä ontuu pahasti. Kuinka kannattaa tehdä niin halvalla ja niin nättiä? En jaksa kuitenkaan enempää miettiä. Olen tyytyväinen, että alan pikkuhiljaa muistaa ottaa tavallisen assin kauppaan ostoksia varten Muovipusseja en enää tahtoisi käyttää.

Kuinkahan kauan nämä terveysprojektit pysyvät pystyssä? Hyvältä vaikuttaa ainakin tähän saakka.

Eilen, sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin. Kävimme helssaamassa tuoretta aliupseerikokelasta ja sen päälle menimme pohjoisen pallonpuoliskon toiseksi ihanimpaan kirkkoon, eli arvaattekin kyllä, että kyseessä on Huutoniemen kirkko.

Ryhmällä, johon minulla on ilo ja kunnia kuulua oli kahvitusvuoro. Moni kävi hakemassa santsikupin ja moni kehui minua, vaikka minä vaan kaatelin sitä. Leena oli keittänyt.

Joku sanoi minulle myös, että mitäs runoilija? Silloin oli vähällä, etten flesottanut kahvia liinallekin. Niin otti iloisesti sydämen päältä!

T: Kaisa Lureksbär-Kaffeflesot

Ps. Viimeviikon jälkeen maailmassa on 4 viiksivallua vähemmän kuin muutoin olisi.

---------------------------------

Psalmi 25: 10-13

Herran tie on hyvä, hän on uskollinen

niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.

Herra, nimesi kunnian tähden

anna anteeksi suuret syntini.

Se, joka Herraa pelkää,

oppii valitsemaan oikean tien.

Hän saa onnen ja rauhan

ja hänen jälkeläisensä perivät maan.

Kuvienottovälissä on kuusikymmentäseitsemän vuotta. 

Niin sitä ihminen ajan saatissa muuttuu.

Tukka on tummentunut, katse hiukan samennut, hymy kaventunut ja posket leventyneet (jos kohta muutkin paikat). 

Muistan kuin eilisen iltapäivän, kun olimme oikein valokuvaamossa fotografeerattavana minä ja veljeni. 

Minulla oli Aija-kanita-tädin neuloma keltainen ihana mekko, valkoiset pitsipolvisukat ja mustat lakeeriset nappaskengät. Veljelläni äidin virkkaama valko-siniraitainen, lyhythihainen pusero ja virkatut, siniset, lahkeettomat housut. Paitsi yhteiskuvaa, niin kummastakin meistä otettiin tietenkin erikseenkin kuvat. 

Äitini paras ystävätär oli mukana ja heillä oli työ ja tuska saada minua nauramaan. Keskenään he nauroivat kyllä niin, että olivat tikahtua, mutta minulla pysyi naama peruslukemilla. 

Minua ei yleensäkään naurattanut paljon koskaan. Nykyäänkään en ole mikään "turhannauraja". 

En minä mitenkään murheellinenkaan ole, mutta aika totinen torvensoittaja kumminkin. 

Kuvaushetkellä joku asia sitten kumminkin onneksi sai hymyn nousemaan minunkin naamalleni. Kuvasta sen voi todeta. Ehkäpä luvattiin ostaa tikkari, tai jotain muuta herkkua, josta tykkäsin. Sellainenhan naurattaa pahimpaakin tosikkoa. Veljeni oli toista maata. Hän taatusti nauroi jo ennen kuin kehotettiinkaan.

Toisenkin kuvanoton, tuon alemman, muistan kuin eilisen illan. Siitä ei tosin ole kuin pari vuotta, mutta kumminkin. 

Silloinkin käskettiin hymyilemään ja sain kuin sainkin suupieliä väännettyä hymyntapaiseen. Hymyntapaisen ilmeen naamallani ollessa, osoittavat suupielet, varsinkin toinen, aina alaspäin. 

Kuva otatettiin johonkin vaalikamppailuun. Niin olen muistavinani. Voin olla väärässäkin. 

Luulen kyllä, että en ole. Sen verran jakoavainhymyltä tuo vaikuttaa. Tosin ajokorttiinkin otatin kuvia noihin aikoihin...

No, joka tapauksessa vaalikuvissa on hyvä aina olla jakoavainhymy naamalla. Näkevät, että kyseinen henkilö on piiruntarkka ja ajaa asioita tiukalle ja oikeaan suuntaan.

Yritin kuvaajalle sanoa, että eikös kuvanKÄSITTELY ole nykyään aika helppoa ja ajan trendi?(ajattelin  lähinnä kaksoisleukojani ja suupielijurmujani). Kuvaaja yskäisi ja sanoi tekevänsä parhaansa. Niin hän myös teki. 

On kuitenkin mukavaa ja parempi, että kuvasta tunnetaan, eikä säikähdetä, kun tullaan vastakkain. Kuva teki tehtävänsä. Sain kuin sainkin seurakuntavaaleissa niin monta ääntä, että pääsin asioista päättämään. 

Aion käyttää samaa kuvaa seuraavallakin kertaa. Mitä sitä kuvia vaihtamaan, kun on saatu hyvä otos aikanaan. Muutamat vuosilustot eivät vielä ulkonäköä sanottavasti muuta. Ainakaan näin vanhana.

Siitä tulikin mieleen, että viimeviikolla vietettiin vanhusten viikkoa. En kokenut sitä omakseni. En, en, en, vaikka aamuisin peilistä tuijottaa vastaan kyllä aikamoinen kääkylä. 

Äkkiäkös kääkylä kumminkin vaihtuu viehkeäksi seniorisanniksi, kun saa kahvia, pari näkkäriä, plus pullan ja johonkin jos lähtee, niin vanhuuden röhelmät peitellään LdB:llä ja puuterilla, silmäluomiin teräksenharmaata, ripsiin mascaraa ja huuliin paksu kerros vadelman väristä- (ja makuista) huulipunaa. Siinä se! Näin toimien melkein on joskus junassa kysytty eläkepapereitakin. Sen verran pitkään on matkapiljettiä tuijotettu.

Jos vanhustenviikon tapahtumat vaihdetaan ikinuorten tms. tapahtumiksi, niin olen aina ensimmäisenä paikalla ja viimeisenä lähden. Magnuksen kanssa tietysti. 

Tänään ei ole taidepiiriä. Tänään alkoi syysloma. Ei haittaa. Veimme torstaina kuusi joulukorttia painotaloon. Olen ollut siis hyvin ahkera. Tosin kaksi korttiaihetta on viimekauden taidepiirin aikaansaannoksia. 

Taidepiiri inspiroi minua. Tulee piirrettyäkin jotakin, eikä vain istuttua vinttipöksässä ja ämitettyä.

Taidan alkaa loman jälkeen piirtämään onnittelukortteja. Niitäkin tarvitaan. 

Ehkäpä piirrän siihen ikuiseen kirjaprojektiini uusia kuvia. Innostuin taas, kun huomasin, että pääkopassa vielä sätii, vaikka vanhustenviikkoa pitäisikin fiirata.

Ystäväni satu- ja runokirja lapsille julkistetaan tämän kuun 26:s päivä Lappajärven kirjastossa.

Kyseiseen kirjaan minä sain piirtää kuvituksen. Mielestäni onnistuin hyvin ja mielestäni kirjan kirjoittaja Laasasen Eila, onnistui ylihyvin! Nähdään ja kuullaan Lappajärvellä!

Kirkkoneuvoston kokous oli tiistaina. Aloitimme sen hautausmaakatselmuksella. 

Hautausmaat ovat kauniita syksyllä. Hautausmaat ovat tietysti aina kauniita, mutta eritoten syksyllä.

Minulla oli ensimmäistä kertaa sormikkaat sormissa ja toppatakki niskassa. Kyseinen toppatakki on se, jonka perhekuntalaiseni sanovat muistuttavan mustaa jätesäkkiä. 

Oli, miten oli, mutta nyt jätesäkki ei mennyt kiinni. Tai kyllä se meni, jos veti mahan/pallean/rintarustingin sisään ja oli hengittämättä. Jos mitä tahansa edellämainittua kohtaa löysäsi, kuului kumeita naskahduksia ja takin isot nepparit prätkähtelevät auki. Kauheaa! Minun on saatava uusi jätesäkki.

Hautausmaakierros käveltiin sutjakkaasti läpi. Ei huomautettavaa. En minä olisi pystynyt oikein mistään huomauttelemaankaan. Hengästyin niin kovasti. Totesin, että kunto on taas päässyt romahtamaan taas vaihteeksi pakkasen puolelle. Ja minä kun olin niin hyvässä hapessa tässä muutamia kuukausia takaperin. Surullisena totean sen kylmän tosiasian, että vanhuksella ei kunto pysy, ellei liikuta mitään muuta  kuin ala- ja yläleukaansa ruokaa suuhunsa moosatessaan.

Ehkä minä tästä taas saan kipinän ja alkaan liikuskelemaan. Ilmoja ei ainakaan ole moittiminen.

Viikolla saimme kylään mieluisia vieraita. Tai, eivätpä he edelleenkään vieraita olleet. Päinvastoin tuttuja. Maikku ja Eerikki. Juotiin kermakaffit ja topattiin korvapuusteja. Suvun asioita muisteltiin ja kuultiin ihan uusiakin muisteloja. Uudet ja vanhat sukumuistelot ovat ihania. Useimmin pitäisi kokoontua ja muistella. Ja päivittää tietenkin menossa olevat ja tulevaiset asiat. Viimeisen päälle.

Lauantaina oli Kurikassa Varustamo-niminen Kansanlähetyksen tilaisuus. Minä muistin, että nimi on Lataamo. No, eipä mitä. Kummatkin ovat hyviä nimiä ja kuvaavat sitä, että tilaisuudessa virkistyy, innostuu, nuortuu, vetreytyy jne.

Meille opetettiin kuvien kanssa, kuinka kertoa evankeliumi kaikille vastaantulijoille ja myös takana- ja sivuilla oleville ihmisille. Paperilla kaikki näyttää helpolta, mutta annas olla, kun on tilanne päällä.

Neuvottiin, että aloittaa voi esimerkiksi sillä viisiin, että kysyy ohikulkijalta (tai vieressäistuvalta kanssamatkustajalta junassa, autossa ja lentokoneessa) että onko sinulle kukaan kertonut evankeliumia? Jatko riippuu sitten siitä, kuinka kysymykseen vastataan.

Jos ohikulkija vastaa, että EI OLE, EIKÄ KERRO NYTKÄÄN, toivotetaan hänelle tietenkin hyvää päivänjatkoa ja jatketaan matkaa kohti uutta uhr...siis vastaantulijaa.

Jos joku vastaa, että ei, mutta haluaisin kuulla, niin sitten kerrotaan (kunhan ensin saadaan itsemme koottua kasaan siltä järkytykseltä että joku noin vastaa).

Kerrotaan, kuinka Jeesus syntyi maan päälle, kärsi ristinkuoleman, että saisimme syntimme anteeksi ja meillä olisi pääsy taivaaseen. Iiankaikkisen elämän...

Aion kyllä ottaa opitusta vaarin ja kertoa. Sopivilla ja sopimattomilla hetkillä.

Sunnuntaina kävimme vielä Nikolainkaupungissa tervehtimässä jääkäriä ja hänen äitsykkäänsä Catherinea. Vivianni tulee vasta myöhemmin kotilomalle opiskelukaupungistaan.

Sain Catherinelta ihanan puseron. Pusero oli hänen mielestään oudon mallinen, eikä se sopinut päälle kuulemma ollenkaan! -Tahdoks sen? Ja tottakai se tahtoi.

Mainittakoon, että pusero oli kuin tehty minulle. Tosi tyylikäs ja fiksu (kuten minäkin). Niin ihanan pehmoinen ja lämmin (kuten minäkin). Oudon malliset näemmä sopii oudonmallisille. ;)

Tähän lopetan viikkoraporttini. Ensi maanantaina jatkuu jLs.

T: Kaisa von Kummodel-Mosskacca

Ps. Yksi hiiri vähemmän maapallolla eilisen jälkeen.

---------------------------------------

Psalmi:6-7

Herra on tehnyt taivaan ja maan ja

meren

ja kaiken, mitä niissä on.

Herra on iäti uskollinen.

Herra hankkii oikeutta sorretuille,

nälkäisille hän antaa leipää.

Herra päästää vangitut kahleista,

hän antaa sokeille näön,

ja nostaa maahan painetut jaloilleen.

Herra rakastaa oikeamielisiä,

hän suojelee muukalaisia

ja tukee leskiä ja orpoja,

mutta jumalattomien tien hän tekee mutkaiseksi.

Herra hallitsee ikisesti.

Hän on sinun Jumalasi, Siion,

polvesta polveen,

Halleluja!

Jo ajat sitten olen lakannut SOMMITTELEMASTA tauluja seinille. Siihen taulu, missä naula.
Tällä hetkellä kuvan pikkuruinen taulu on kyllä joutunut siirtymään isompien edestä jonnekin muualle, mistä sattui naula löytymään.
Minä tykkään, kun on tauluja seinillä. Paljon. Lattiasta kattoon. Siitä tykkään myös, jos taulusta saa selvää, mitä se esittää. Mainittakoon, että tykkään kyllä ns. ei-esittävistäkin tauluista, jos niistä saa selvää. Esimerkiksi silmien ja suun ei tarvitse olla järjestyksessä naamalla. Ne voivat olla sikin sokinkin, kunhan vaan saa selvää, mitä tarkoitetaan (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan).
Tänään oli taas maanantaiseen tapaan taidepiiri. Aloitin upouuden joulukortin piirtämisen. Siinä on kuusi sutta, yksi pupujussi ja neljä punatulkkua odottamassa, että joulupuuron kypsymistä. Ei tullut vielä ihan valmiiksi, mutta eipä paljon muutenkaan. Minulla on jo muutamia joulukortteja valmiina. Kaipaisin joulukorttiehdotuksia. Mimmosia kortteja haluaisit lähettää, mutta niitä ei ole. Minä voisin piirtää. Mainittakoon varovasti, että joulupukki ja tontut ovat rajatut ulkopuolelle. Joulupukki- ja tonttukortteja on niin mahdottoman paljon jo muutenkin saatavilla, että siitä syystä minä en niitä enää piirrä. Ja on olemassa joitakuita muistakin syistä miksi en vasinaisesti pukkeja ja tonttuja pahemmin piirtele. Lapsia (ja aikuisia), joilla on piippalakit päässä, piirrän kyllä, mutta kuten sanottu, tonttu-tonttuja ja joulupukkipukkeja en.

Alimmaisessa kuvassa on oiva esimerkki sarjasta katoava luonnonvara. (Sitä en tosin kuvaaottaessani aikoinani tiennyt). Kuvassa on kurttulehtiruusupuska. Useampikin.
Kurttulehtiruusu pitää säädöksien ja paragraafien mukaan hävittää Suomenniemeltä kolmen vuoden kuluessa. Magnus alkoi heti keväällä noudattaa paragraafeja ja nyhti rautakangen avulla noin kolmisen metriä kurttupuskia irti maasta ja roudasi ne takapihalle poltettaviksi.  Valitettavasti nykyään sitä kolmen metrin aukkoa ei kyllä enää hyvin huomaa, sillä kyseisellä kolmen metrin klanitulla paikalla kasvaa taas uutta, nuotreaa ja ponnekasta rutturuusua. Varmaa kuitenkin on, että kolmen vuoden kuluttua ei jäljellä ole kurtun kurttua meidän markilla.
Pensas on kaunista ja huumaavan hyväntuoksuista, mutta liika on liikaa. Ei ollenkaan kiva, kun koko Suomi peittyy siihen. Ihmettelen kyllä KUINKA kyseinen yrtti saadaan häviämään? Meillä sitä pökkää, paitsi pensasaitana, niin joka neliömetrillä muussakin kohtaa plantaasiamme.
Jos jollakulla on hyviä kitkentäkonsteja, niin mieluusti otan vastaan ja kerron Magnukselle, jonka ainoa konsti on tähän saakka ollut rautakanki.
Itse olen kyllä aika epäluuloinen siinä, että nuinko kolmentuhannen neliön kaikki kolmetuhatta (jos pikkasen liioitellaan) kurttua saadaan veks pelkällä rautakangella? Vastaus: Ei saada.
Maahan ei tarvitse jäädä kuin muutama piikki ja kohta paikalla kukoistaa tuo kauniskukkainen piikkipensas. Ihme yrtti!

Viime viikolla meidän torppaan tehtiin uudet portaat. Vanhat, sementtiset alkoivat murentua neliösentti neliösentiltä maahan jaottamatta.
Kauan ne kyllä kestivät, kun ajattelee, että rakennusvuosi on 1951. Tuohon aikaan ei sementtiin ollut panna jotakin, mitä en nyt muista, joka olisi pitänyt ne murenematta vielä toisen mokoman kuin nyt.
Nämä nyt rakennetut portaat ovat lankusta. Kyllästetystä lankusta. Ne kestävät meidän (minun ja Magnuksen) elinajan ja ne ovat hyvin komeat.
Sain olla vaikuttamassa niiden ulkonäköön. Pikkusen piti puhua kuuluvammalla äänellä, mutta  lopuksi sain tahtoni läpi. Magnuksen kuulo pakkaa joskus huonontua näissä rakennusasioissa. Tepolla, joka rappuset rakensi, on loistava kuulo ja hän tekee juuri niin, kuinka rappurakennuttajat (toinen niistä) tahtoo. Kyllä Magnuskin sitten, kun kaikki oli valmista, oli kovasti tyytyväinen lopputulokseen.
Illalla, kun seisoimme pihassa rappusia ihailemassa kysyin Magnukselta lauhkealla äänellä, että kannattiko minun huutaa ja pitää piinkovaa kiinni mielipiteestäni? -Kannatti, vastasi Magnus tyytyväisenä ja näin, että hän myös OLI sitä mieltä. -Sinoot näis makuasioos kyllä useen aijjoon oikias, lisäsi hän ja taputti minua päälaelle.
(Kerrottakoon ja selvennettäköön,  että kyseessä ei ollut muuta kuin että pari lautaa jätettiin etuosasta pois ja pari rimaa laitettiin pystysuoran asemesta vaakasuoraan). Laitan kuvan sitten joskus, kun saan niitä ladattua koneelle.
Meillä on nyt siis oikea veranda. Passaa siinä Magnuksen nyt puistella mattoja.

Viikolla ajelin Nikolainkaupunkiin Krellin tilaisuuteen lausumaan runoja.
Aina, kun saavun Nikolainkaupunkiin ja avaan kulkuneuvoni oven, ihastun: vastaan lehahtaa ihana meren haju. Ikinä en sitä pannut merkille, kun Nikolainkaupungissa (so. Vaasassa) asuin.
Meri tuoksuu ihanalta. Meren tuoksusta mieleeni tulee aina ne ihanat pärskeet ja vookut, kun Ahvensaaressa kesäpäivät pääksytysten sukelleltiin uiskenneltiin. Meri tuoksuu kyllä talvellakin. Jään alta (ja ainahan on railoja, joista haju falskaa).
Runonlausumiseni meni hyvin. Sain kaksi kirjaakin myötyä lähetyksen hyväksi. Kieli ei meinannutkaan kuivua kitalakeen, eikä sydän pysähtyillyt, eikä pompsahdellut ylimääräisiä varveja. Pientä alamittaisuutta kuitenkin tunsin. Nimittäin minua ennen lausui Armas upean runon. Runo kertoi kirkonkellonsoittaja Rietrikistä.  Armas eläytyi runoonsa huikealla intensiivisyydellä ja lausui kaiken ulkomuistista. Runo oli pitkä.
Minä en ikinä oppisi ulkoa niin pitkää runoa. En opi ulkoa lyhyttäkään runoa. Se on nähty ja koettu näinä vuosina, kun olen runoutta harrastanut. Tämän kamalan oppimattomuuteni takia minun on ollut pakko jättää esim. näytelmäharrastus tykkänään.
Joku voisi sanoa, että eikös runonlausuminen olisi ollut syytä jättää tykkänään samasta syystä?
No, niinpä, mutta minkäs teet?
Olen päättänyt, että niin kauan, kun minua niitä lausumaan pyydetään, menen ja posmotan kaikki suoraa paperista. Joskus pyydän, että yleisö panee silmänsä kiinni ja kuuntelee. Silloin ei niinkään huomaa, että esiintyjä lukee paperista kaikki.

Lauantaina olimme vuorollamme vetämässä virsipiiriä Laurilanmäellä. Minä lauloin muiden mukana niin antaumuksella, että puolet ajasta yskin yskimisestä päästyäänkin.
-Hae vesiklasi! Magnus sihisi korvaani.
-Mistä? sihisin minä.
-Emmä tiärä, sihisi Magnus.
-Minä tiärän, sihisin minä ja hain tirauksen kahvia paljeoven takaa. (Meille kulloisillekin virsipiirinvetäjille tarjotaan aina tilaisuuden päätteeksi kahvit ja ne on aina valmiina odottamassa viereisessä tilassa paljeovien takana).
Kahvin siemailu värssyjen välissä auttoi ja ääneni soi loppuajan heleästi kuin punatulkulla.

Sunnuntaina oli Kansanlähetyksen ensimmäiset sunnuntaiseurat Ystävyydenkulmassa.
Ne olivat hyvät seurat ja saavat jatkoa ensi kevääseen asti. Joka kuukauden toinen sunnuntai jLs.

Viimeviikolla oli kansainvälinen kanelipullapäivä. Meillä semmoinen on joka päivä. Juurikin leivoin taas vajaa sata korvapuustia.
Tämä viikko puolestaan on valtakunnallinen vanhusten viikko. Meillä semmoisia ovat kaikki viikot, jos ikään on uskominen. Minä en usko! En tahdo olla vanhus, vaikka olisi pakkokin. Vasta satavuotias on KUNNON vanhus. Minulla siihen on vielä 27 vuotta.
T: Kaisa Gammalmormor-Pöpperström
-----------------------------------------------------
Psalmi 34:9

Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa häneen