maanantai 29. huhtikuuta 2013




Iltaa te kaikki, jotka täällä näillä sivuilla käytte ja niitä myöskin luette ja seuraatte.
Iloitsen, että teittiä löytyy. Muutenhan tämä olisi aika turhaa touhua tänne kirjoitella.
Vaikka, enpäs oikein tiedä.
Kyllähän sitä aikanaan kirjoitettiin rakasta päiväkirjaakin, jota kukaan ei lukenut.
Paitsi minun päiväkirjaani luki. Luki, kun itse luettavaksi annoin ja luki, vaikka en antanut.
Äitini kuului niihin, joille en luettavaksi antanut, mutta luki.
Siitä seurasi ihan hirvittävä episoodi, joka ei ottanut vuosikausiin laantuakseen. PÄÄLLEPPÄIN kaikki laantui, mutta sisäisesti myllersi puoliin, jos toisiin.
Asiat saatiin kuitenkin selvitettyä. Kuitenkin neuvoni on, että ei kannata mitään kirjoittaa, jos tahtoo, ettei kukaan koskaan, eikä ikinä niitä lue.
Tai, jos ehdottomasti haluaa kirjoittaa, niin sytyttää niillä lopuksi grillin alustan, ellei tosiaan halua, että...jne.

Tutussa peräkammarissa (so. kodinhoitohuoneessa) kirjoitan raporttiani ja suloinen pullantuoksu ympäröitsee kaikkea kaikkialla.
Pyöräytin 74 pullaa. Söin niistä kaksi heti tuoreeltaan ja sitten iskikin ahdistus.
Miksi piti mennä moheltamaan  kaksi (två) pullaa ja varsinkin, kun ne  eivät koskaan ole mitään kevyensarjan nisusia. Tiedättehän te ja olette syöneetkin sellaisia pienen peukalonpään kokoisia luunappeja?
Minä en sellaisten leipomisella viitsi käsiäni, esiliinaani, lattiaani, tiskipenkkiäni ja uuniani liata.

Päätinkin pullat nieltyäni lähteä salille ja sain Evenkin houkuteltua mukaan.
Nyt onkin hieman parempi olo. Olisi oikeinkin hyvä olla, ellei juuri syömäni tortillat hieman pusertaisi pallean kohtaa.
Teille on varmaan sanomattakin selvinnyt, että laihduttamisyritykset eivät ole yltäneet edes heikoiksi yrityksiksi?
Hieman lohdutti, kun jossain kokouksessa tässä keväänmittaan valitin, kun kuntsarilla käymiset eivät mitenkään näy ulkonaisessa habituksssani.
Eräs ihana Veke sanoi, että kyllä se näkyy: iloisena ilmeenä ja intona.
Hohhoijjaa!!! Teki mieli sanoa Vekelle, että kotijoukkukueet eivät ole havainneet edes näitä muutoksia.
Haluan kuitenkin uskoa ja luulla, että kuntosalilla käymiset eivät ole ainakaan hulluudeksi.

Tiistaina matkustin junalla Nikolainkaupunkiin.
Otin mukaani Runollisen kirjan ja ajattelin antaa sen sille VR:n virkailijalle Nikolainkaupungin asemalla, joka on elänyt niin myötä siitä runo"kokoelman" katoamisesta.
Hän ei ollut työvuorossa, enkä kehdannut muilta kysellä niiden ryppyisten, yli/aliviivattujen värssyjen perään, jotka keväänkorvalla junamatkalla hukkaantuivat.
Aija_Kanita oli asemalla maalais-sisarentyttöään vastassa.
Menimme  Märthaa tervehtimään Vuorikotiin. Samaisessa paikassa äitini asusteli myös muutaman vuoden ennen kuolemaansa.
Sellaisessa paikassa myös minä ja Magnus haluaisimme asustella sitten, kun olemme ikäloppuja.
Siis niin ikälopunvanhoja, ettei Magnus jaksa ruokota vajaan parintuhannenneliön pihatannertamme, eikä hän jaksaisi kantaa vesiämpäreitä pihasaunalle, eikä  nyppiä mansikkamaata, eikä luoda lunta pihasta, eikä kantaa puita sisälle, eikä siivota paikkoja katosta lattiaan yläkerrassa ja alakerrassa jne, jne...
Jaa, että koskako minun jaksamismittari nakuttaa punaisella? No silloin, kun en enää erota jarrua kytkimestä, enkä tiedä kuka outo kropsu peilistä toljottaa, ja huulipuna ei osu kohilleen ja hampaat unohtuu vesilasiin viikoksi (on kyllä vielä omat leegot).

Muistelimme Märthan kaa 1/2 vuosisadan aikana tapahtuneita asioita ja yhteisiä tuttuja ja käänsimme mielessämme yhteisen pihapiirimme jokaisen kiven ja kannon.
Oli oikein mukavaa ja lähtiessämme vilkutimme ovelta ja lupasimme palata asiaan. :D
Sitten kävelimme riuskasti tätini kanssa heille.
Paitsi, että eräässä kadunkulmassa seisoimme ainakin puolitiimaa (jos hivenen liioitellaan) ja odotimme kuuliaisina, että punaiset valot suvaitsisivat muuttua vihreiksi.
Siellä me seisoisimme varmaan vieläkin, ellen olisi juuri ennen nukahtamista huomannut viereisessä tolpassa näpykkää, josta jalankulkijan on hyvä painaa, jos haluaa valon vaihtuvan.
Se on, kun asuu landella, eikä ole katuvaloja liikennevaloista puhumattakaan.

Puolesta välistä loppuviikkoon puunasimme Magnuksen kaa vuorokaudet ympäriinsä paikkoja putsuun kodissamme.
Meille tulisi Jyväskylän kaupungista mieluisia ja rakkaita vieraita oikein yökylään. Nimittäin Äkku ja Tyttityllerö.
Äkku on Magnuksen veli ja Tyttityllerö Äkun vaimo, kuten kaikki tarkkaavaiset tuhannet lukijani varmaan muistavatkin.
Annoimme oman makuuhuoneemme vieraiden käyttöön.
Vieraat kyllä vastustivat moista järjestelyä ja sanoivat mieluusti nukkuvansa meidän ilmapatjallamme, jonkalaisen patjan onnellisia omistajia tiesivät meidän olevan.
ONNELLISUUS on pihissyt taivaan tuulosiin, mitä patjaan ja sen omistamiseen tulee.
Kuten jo aiemminkin olen näillä sivuilla ihmetellyt, miten patjojen pitäisi kestää kahta harmaakarhuakin, kuinka kummassa se ole tehnyt sitä kahden (myönnettäköön, että hivenen tuhtin) ihmislapsen kohdalla?!
Noin joka 14 minutin jälkeen patjaan saa olla ymppäämässä lisää ilmaa, joka ymppäys pitää aivan sietämätöntä metakkaa.
Sellainen ei sovi seinillekkään, saati vieraaksi tulleille sukulaisille.
Tekisi mieleni "unohtaa" kertoa, että en huomannut laittaa vieraille kuin yhden täkin.
Kello varttia yli yksi yöllä raskaat silmäluomeni levahtivat ammolleen ja muistin asian. En kuitenkaan voinut enää tehdä mitään asian korjaamiseksi. 
Aamulla sanoivat vieraat kohteliaasti nukkuneensakin yön pitkinä tunteina.
Minä en oikein hyvin nukkunut, kun muistin, että myös makuuhuoneen lämpöpatterin töpseli oli unehtunut yhdistää valtakunnallisen verkkovirtaan.
Lämmittämätön huone ja yksi täkki!!! Kyllä me kaikesta huolimatta toivottelimme rakkaat vieraat LÄMPIMÄSTI uudestaan kyläilemään ja haluan ainakin uskoa, että he niin tulevat tekemään.

Sunnuntaina meillä oli kevään viimmonen Naisten kesken Iltapäivä ja tällä kertaa Vähässäkyrössä.
Lausuin taas sen "Miäs"-runon ja sen Israelissa sommittelemani runon.
Tapahtui taas niin, että en vettä tarvinnut säkeitten välillä ollenkaan. En muistanut maailmasa vesilaitosta olevankaan. Ihmeellistä.
Saimme kuulla myös oivallisen luennon vitamiineista.
Minäkin aloin tänään, luennon innoittamana, pureskelemaan taas päivittäisen kalkkitabletin ympättynä D-vitamiini tujauksella.
Kerroinhan teille  taannoin, kun en ollut muistanut ottaa hetkeen ko. tujauksia, kynnet alkoivat kasvaa ja lakkasivat lohkeilemasta?
Ajattelin nyt kokeilla, että pitääkö huomioni paikkaansa ja alkavatko kynnet liuskottua.
Kun kuuntelee tietoa ja tutkimustuloksia siitä, kuinka paljon sitä ihminen vitamiineja oikeastaan tarvitsee pysyäkseen tolkuissaan ja yleensä pystyssä ja hengissä, ei kertakaikkiaan uskalla olla niitä nautitsematta.
Alitajunnassa riepoo toisaalta tieto, että suonissani virtaa veri, joka on kuin Auran sinappia. Syö nyt sitten vielä vitamiineja!!!Kalkki on ehkä kuitenkin vähän eri asia, luulen ma.

Nyt pitäisi alkaa kertomaan Israelin matka-reportaasia mutta ilta on pitkälle kulunut ja tämäkin reportaasi pitkälle venynyt.
Ensi kerralla sitten.
Varmuuden vuoksi aloitan matkakertomuksen ihan alusta. En jaksa tarkistaa, mitä olen jo kertonut.
Muutenkaan viitsi lukea juttujani uudestaan, kun ne vilisevät niin raskaasti kirotusvihreitä. :(
Mutta, että olisi jotain, johon ensikerralla tarttua ja jonka varmasti muistan, että olen teille  kertonut, kirjoitan ALKULAUSEEN:
Lauantaina illalla klo 21.30 koitti se ihastuttava hetki, jolloin tumppasimme, Magnus ja minä,  matkakapsekkimme auton peräkonttiin ja Charles vyöräsi meidät Isonkyrön Tervajoen Ystävyydenkulman piha-aukealle.
Hyinen tuuli tuiversi päittemme yli ja loskasa ja  kuralillingissä linja-autopysäkille rämpiessämme tuntuivat matka-askimme painavan hyvänjoukon yli sallitun 25 kilon.
Omani tuntui painavan SATA25 kiloa, vaikka sisälsi vain hiuslakkaa ja tusinan legginssejä....(jatkuu).

T: Kaisa von Rämpinen-Lilling
--------------------------------------------------------------------
Apostolen teot luku 16, jakeet 26-32.

Yhtäkkiä tuli raju maanjäristys. Vankilan perustukset järkkyivät, kaikki ovet lennähtivät auki ja kaikkien kahleet irtosivat.
Vartija havahtui unestaan ja kun hän näki vankilan ovet selkoselällään, hän luuli vankien karanneen ja tempasi miekan surmatakseen itsensä.
Silloin Paavali huusi kovalla äänellä:
"Älä tee itsellesi mitään! Me olemme kaikki täällä."
Vartija pyysi valoa, ryntäsi sisään ja heittäytyi vavisten Paavalin ja Silaksen eteen.
Hän vei heidät ulos ja kysyi:
"Herrat! Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?"
He vastasivat:" Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi."
He puhuivat sitten Herran sanaa hänelle ja koko perheväelle.




maanantai 22. huhtikuuta 2013




Muutamia kuvia taas nähtäväksi, joista selvästi käy ilmi, kuinka monenmoista maisemaa tuohon Uudenmaan läänin kokoiseen maahan mahtuupi.
Jos joku alkaa lukea blogiani tästä postauksesta lähtien, niin ilmoitetaan, että tuo maa on Israel.
Uudelle lukijalle ilmoitettakoon myös, että tuo suomenlippua huiskuttava vuoristokiipeilijä on Magnus.
Rakas aviomieheni vuodesta 1966.
Ihmettelen tässä kuvia tänne asetellessani, että miks ihmeessä Magnus piti lippua mukana tuossa vaikeakulkuisessa maastossa?
Maastossa, jossa Magnuksen mukaan minulla ei olisi ollu mitää asiaa. Olisin ollu noukallani ensimmääses kivikkooses ylämäjes.
Lippu oli todella tarpeellinen, kun kävelimme Via Dolorosaa pitkin, jossa oli satoja ja satoja muitakin hengittämässä toistensa niskaan.
Silloin oli tosi hyvä, kun nosti kuumuudessa  sumentuneen katseensa ja näki siniristilipun heiluvan edessään väkijoukossa. Tiesi olevansa oikeaan suuntaan askeltamassa.
Minun olisi tietenkin hoksaavaisena vaimona pitänyt pidellä lippua jäädessäni matalammalle odottelemaan.
Mutta minä en ole kovin usein hoksaavainen.
Näimme tuolla jylhässä maisemassa myös Daavidin lähteen. Siitäkin on kuva tallessa ja varmasti vielä tännekkin sen laitan, ennenkö tulee uusia kuvia Israelista.
Uusia kuvia Israelista tänne tulee kahden vuoden kuluttua, jos Luoja suo ja elämme ja maapallo pyörii.
Silloin otan niin paljon- ja niin kunnollisia ja selviä kuvia, että niitä kehtaa näytille laittaa. Merkkaan myös mustakantiseen vihkoon muistiin ylös joka rapsahduksen. Oppaan selostukset olisi hienoa myös ottaa nauhalle, että voisi kirjoittaa niitä tänne mhvv-sivustoille.
Näköjään ovat koittaneet ne ajat ja hetket, että mitään ei muista, ellei kirjoita muistiin. Itse asiassa sellaiset hetket ovat minun kohdallani koittaneet aina.
Kovasti minulta pyydettiin tarkempaa ja pitempää selontekoa ja matkakertomusta tekemältämme matkalta, mutta se on helpommin luvattu kuin tehty.
Yritän kuitenkin saada örmittyä jotakin postaukseni loppumetreillä. Ans kattoo nyt.
Ensiksi kirjoitan viikonvarsitapahtumat, joista aivoihin on jäänyt joltisenmoisia muistijälkiä. (Hohhoijjaa).

Alkuviikosta sain tyhjennettyä matkakapsäkit, josta hommasta olen, paitsi ihmeissäni, niin myös onnellinen.
Tavallisesti vaatteet ynnä muut vermeet saavat olla täysin rauhassa ja koskematta laukkujen puristavassa uumenissa seuraavaan menoon asti.
No, ei nyt ihan kahta vuotta sentään, mutta ei paljon muutenkaan.
Kauhun väristykset selkäpiissä ajattelen aina sitä itiöiden määrää, mikä laskoksissa kulloinkin muhii, mutta en silti muuta tapojani. En koskaan muuta tapojani paljon missään, mikä koskee hyvää järjestystä tms.
Matkavaatteet kuivivat hyvin tanakassa tuulessa ja homeitiöt lensivät kovaa ja kauas.
Tänäänkin olen pessyt pari koneellista pyykkiä ja vienyt ne urheasti toppatakkiin ja karvalakkiin sonnustautuneena tuulen tuiverrukseen.
Osa pyykistä on jo haettu sisälle ja niinpä peräkämmarin, jossa par´aikaa kirjoittelen, täyttääkin nyt vastenmielinen puhtaan pyykin haju.(Snöfff...)
Kaikki lukijani muistavat tietysti, että olen hiukan outo, mitä kakkinaisiin hajuihin tulee.

Viikolla ajelimme Nikolainkaupunkiin Viviannin koulun kevätkonserttiin. Konsertti pidettiin Nikolainkaupungin kaupungintalolla.
Nikolainkaupungin kaupungintalon juhlasali on yksi kauneimpia kaupungintalon saleja, joissa olen käynyt. Itseasiassa en ole varma olenko käynyt minkään muun kaupungin kaupungintalon juhlasalissa, mutta se ei vähennä asian ihanuutta pätkääkään.
Lapset lauloivat kauniisti. Jotenkin laulut olisivat saaneet olla "vanhanaikaisempia".
Olin kuulevinani jotain tyttöjen ja poikien keskinäisistä kujerteluista. Ihan viattomista (hyvät hyssykät sentään ja onneksi)  mutta pikkukoululaisten suussa jotenkin hassulta kuulostavalta.
Yksi ihastuttava sulohelmi (olin toki monta muutakin) löytyi konsertin lopuksi, jossa kaikki luokat 1-6:een lauloivat. W.A. Mozartin "Kevät saapui".
Tuota laulua lauloin aikoinani minäkin pienenä kirkasotsaisen tyttösenä, silmät innosta loistaen ja sädehtien, koulun kuorossa.
Tuo suloinen kevätlaulu laulu ei ilokseni tuonut muutenkaan tuskansekaista murhemieltä mieleeni.
Päinvastoin! Työ ja tuska oli olla hiljaa ja hyräilemättä mukana. Yritin kuunnella alttoääntä, jota minä olen aina kuoroissa laulanut, mutta en erottanut. Kuulokojeenikin oli tietenkin kotona.
Suvivirttä en tahdo laulaa, enkä kuunnella ollenkaan, koskaan, missään syystä, että  sen kuullessani  kumpuaa joka kerta kauheat kevätjuhlamuistot mieleen (nelosia ja ehtoja jms.).
Onneksi suloista kevätvirttä numero 105 ei siihen aikaan laulettu kouluissa keväisin. Liekkö ollut virsikirjassakaan siihen aikaan?
Konsertti oli siis hyvä ja päälle menimme Asevelikylään donitsikahville. Oikein Arnolds´in donitsikahveille.
Minulle kyllä kelpaavat donitsit kuin donitsit, ei sen puolen.

Lähetystyön johtokunnan kokoukseen riensin keskiviikkona.Siellä oli taas puolestaan hyvät möhnäkeskuspullakahvit.
Oli hilkulla, josko kokous on päätösvaltainen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Torstaina oli Eläkeliiton kevätjuhlan aika täälä Isossakyrössä.
Taas selvisin ilman suvivirren aiheuttamaa angstia. Ohjelmassa oli kuorolaulua, runoja ja pieniä puheita.
Mukana oli myös entinen kirkkoherramme vaimoineen. Hän oli täytellyt vuosia ja ojennettiin hänelle lahjaksi taulu.
-Pitää näyttää yleisöönkin päin sitä taulua!, kiljuin minä.
-Kyllä on uteliasta porukkaa, sanoi Erasmus- pappimme.
Meitä nauratti kovasti, vaikka ehkä Magnus hieman hikoili vaimonsa puolesta.
(Meillä, meidän seurakunnassamme, on koko rovastikunnan ja myös koko pohjoisen pallonpuoliskon parhaat papit).

Viime viikolla tapahtui myös pikkuinen episodi, josta minä tulin hyvin iloiseksi, mutta hämähäkki (se toinen osapuoli) huonovointiseksi. Tai oikeastaan se otti ja kuoli.
Näin nimittäin kevätvirkun hämähäkin juosta viuhahtavan keittiössämme televiitsionipöydän alle.
Kuten kaikki lukijat muistavat, en pidä siitä, että hämähäkit häkkeilevät nurkissani. Olen sanonut, että ulkona on simänkantamiin lääniä vaaniskella verkoissa kaikkea.
Ulkona, jos hämmähäkin tapaan, annan sen ilomielin olla ja riippuilla seiteissään. Voin jopa juosta hakemaan luupin sisältä ja tutkia sitä tarkemmin.
Mutta sisällä EN, EN ja EN!
En ehtinyt etsiä lätkää, enkä talouspaperia siihen hötäkkään, vaan liiskasin hämähäkin paljaalla kädellä.
Tätä en olisi ikinä voinut ajatella tekeväni edes unissani, joten olen ilmeisesti tervehtynyt joillain osa-alueilla maaseudulla asuissani.
Toki tiedän, että kotimaiset hämähäkit eivät ole mitään tarantelloja, tai mustia leskiä, mutta kummiski!
Tunnen  toki erään naisen, joka roikottaa hämähäkit kintuista elävinä  ulos.
Ihailen häntä kyllä kovasti. Hän ei todellakaan tee pahaa kärpäsellekkään, saatikka hämähäkeille.
Siihen suuntaan aion minäkin itseäni psyykata.

Lauantaina menimme Piken kaa hankkimaan tarjoiltavaa sunnuntain Naisten kesken iltapäivään.
Ajattelin jo Piken kanssa ostosmatkasta sopiessani, että menen samalla matkalla kuntosalille säikyttelemään taas veltostumaan päässeitä allejani, mutta vielä mitä?! Hyvä, kun ehdin Ässän eteen sovittuun aikaan.
Saimme ostokset tehtyä ja niin kaahasin kotiin allit rytkyen.
Nykyään on muuten aika kinkkistä tuon tarjoilun suhteen. Ihmiset ovat allergisia jos jollekin.
Minä huomasin Israelin matkalla olevani allerginen sitrushedelmille. Totta puhuakseni olen sen kyllä tiennyt jo aikaisemminkin, mutta olen yrittänyt painaa asian villaisella. Sitrushedelmät sattuvat kuulumaan himoherkkuihini.
Söin Israelissa about kilon greippejä, mandariinejä ja appelsiinejä (kutakin kilon siis) joka opäivä ja nyt on sormet verisiä reikiä pullollaan.
Silmäni olivat jo matkalla kuin veriset puukonhaavat ja sama peli jatkui kotomaassakin.
Hälvän tohtori (alias Magnus) haki minulle silmätippoja ja ne ovat ,ihme ja kumma auttaneet.
Ne ovat auttaneet, vaikka purkin kyljessä luki KUIVILLE silmille.
-Minun silmäni ovat MÄRÄT kuin lehmällä, karjuin "tohtorille" vastustaessani diagnoosia ja hoitoapua.

Sunnuntaina meillä sitten oli Isonkyrön Pappilassa NKIP.
Naisia tuli runsaasti paikalle. Aiheeksi oli valittu "Rakkauden monet kasvot", josta aiheesta Sinikka hyvin ansiokkaasti alustelman meille piti.
Keskustelua käytiin innokkaasti sopivissa kohdin.
Minäkin sain lausua runon (kuinka ollakkaan ;))
Lausuin selkäpii notkolla "Miäs"-runon. Kuulijakunnassa ei tilaisuuden luonteesta johtuen ollut yhtäkään miästä, mutta se  sai mielestäni hyväksyvää hyminää aikaan tässäkin kuulijakunnassa.
Runo on yksi viimeisimmistäni. Kaikki muut runoni kyröläiset varmaan osaavat jo 1/2:ksi ulkoa.
Olisi minulla ollut yksi uudempikin runo, jonka kirjoitin Israelissa.
Se on niin kaameella käsialalla vihkonsyrjään örmitty, että en saa siitä itsekkään selvää.
Joka kerta, kun sen olen lausunut (3 kertaa tähän päivään mennessä) olen takellellut hirveästi, vaikka kieli on ollut ihan vetinen.

Nyt pääsi käymään niin, että matkakertomusta ei tule. Ainakaan tällä haavaa.
Tunnen itseni tyhjäksi ploosuksi ja tyhjän ploosun törähdykset eivät ole mielenkiintoisia.
(Jos joku ei tiedä, mikä on ploosu, niin ilmoitettakoon ja julkituotakoon, että se on puolityhjä vappupallo).

T: Vappu Plosander-Jouppi
------------------------------------------------------------------

Evankeliumi Johanneksen mukaan. Luvusta 1, jakeet 10-12

Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma on saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä.
Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskoivat häneen.









maanantai 15. huhtikuuta 2013



Iltaa parhaat, mutta ihanat lukijani kaikki!
Nyt vasta ehdin tänne teittin pariin, enkä ole uskaltanut katsoa, kuinka moni on käynyt täälä raottelemassa sivustoa.
En minä muuten niin kauheasti pelkää, mutta on kamalata katsoa kuinka monelle on tuottanut "pettymyksen", kun  samat kuvat ja teksti töklötää paikallaan.
On ollut kaikenlaista kapsäkkien purkamista ja viikon postin tutkimista, ettei ole ehtinyt nähin kirjallisiin töihin ollenkaan. Varsinkin, kun tuli kuorsattua melkein vajaalle puolille päiville.
Tulimme noin about kello 23 kotiin Letkutielle. Viisarit olivat nuljahtaneet jo hyvän tovin toiselle vuorokaudelle, ennenkö pääsimme vatupassiin. Ei sitä heti saa nukuttuakaan niin vaiherikkaan matkanteon jälkeen.
Nyt tuntuu muuten vaihteeksi kerrankin siltä, että ihan eilen ei ole ollut taas maanantai.
Tässä välillä on käyty idässä. Ihanassa Israelissa, kuten muistatte minun jo jonkun aikaa näissä raporteissa asiasta toitottaneen.
Viikosta, joka jäi väliin ja siis raporteeramatta en muista mitään.
Merkintöjä ei ole tosiaankaan kuin se yksi NAISTEN SUUNNITTELUPALAVERI, josta ennen olen maininnut ja joka oli väärän päivän kohdalle muistiin merkitty. Sitäpaitsi siellä naisten suunnittelupalaverissa oli myös yksi mies, Matthew.
Matthew ei tietenkään suunnitellut mitään, mutta muuten otti osaa keskusteluun.
Jos naisten suunnittelupalaveri pidetään jonkun kotona, niin ei sen jonkun aviomiestä pellolle ajeta. Sehän on selvä se.

Muistamattoman viikon loppupäässä varmaan pakkasin vaatekertoja  ja aurinko&päivä&yö&kosteutusvoiteita kapsäkkeihin. Näinhän minä olin tehnyt myös jo kuukausia ennen.
Siinä itserusketusvoide-asiassa kävi juuri, kuten ennalta aprikoin ja uumoilin: tulos oli epätasaisen laikkuisa ja kauhea.
Mikä kaameinta, unohdin purnukan kyljessä seisovan ohjeen lusätessäni perillä linimenttiä sääriini (ohje: pese kätesi huolellisesti voiteen levityksen jälkeen).
Minä en pessyt käsiäni huolellisesti. En pessyt käsiäni ollenkaan.
Aamulla hotellin sängystä herätessäni ja ylös veskiin kongotessani huomasin, että käsieni pohjat olivat tummanruskeankukertavat kuin emogorillalla. Emogorillallakaan ei tosin taatusti ole NIIN ruskeita sormien välejä kuin meikäläisellä oli.
Ojentaessani matkamme aikana jotain Magnukselle, sanoi hän hetkisen kuluttua suuren joukon kuullen, jotta mitä sun käres oli jotain outua?
Kehoitin  palata asiaan sitten joskus myöhemmin ja toivoin totisesti hänen keskittyvän toisiin asiantynkiin.
Onneksi Magnus ei enää myöhemmin muistanutkaan koko juttua. Tiedän tasan tarkkaan, mitä hän olisi sanonut tarkistellessaan pulleita käsiäni.
-Kyllon törkiän näkööstä. Ei sulta kurit puutu. Färjätä ny sormien välyyset ruskiaksi.
Magnus olisi ollut ihan oikeassa. Niin käsien kuin jalkojenkin "färjäyksien" kanssa.
Siltikin olen aina vaan sitä mieltä, että suonikohjut matsaavat paremmin ruskeeseen kuin olminvalkoiseen. Piste.

Alun kolme kuvaa (jäljellä on vielä 363 kuvaa) on näpätty Israelissa.
Magnus laittoi tänään kaikki Israelissa ottamani kuvat tietokoneelle.
-Minkälaasia kuvia soot oikeen ottanu? Mitä tämäki esittää? (Magnus tarkoitti tuota keskimmäistä otosta).
-Siinä on kuvattuna liskon häntä! (Kuvassa näkyvän sementtihalkeaman keskivaiheilla oleva pikkarainen piikki.)
Oikeastaan tarkoitin kuvata tietenkin koko liskon, mutta nepä ovat erityisen liukasliikkeisiä. Varsinkin melkein 30 asteen lämpötilassa.
Sain onneksi kuvattua ko. elukan koko komeudessaankin, mutta siitä dokumenttia myöhemmin.
Ensimmäisessä kuvassa on YRITETTY kuvata kaloja Sachnen kansallispuistossa olevassa uimalassa. Pienet kalat nyppivät uimareiden jaloista (ja jos antaa nyppiä, niin tietysti muualtakin) kuollutta solukkoa. Kantapäät ovat niiden herkuttelun jälkeen sileät kuni pikkuvauvan takamus.
Uhhuh! Kuvassa näkyvät jalat eivät ensinnäkään ole minun.
Minun tolppakoneeni ovat huomattavasti tukevampaa sorttia. Mutta ne eivät ole siksikään minun, koska en kuuna kullan valkeana pystyisi syöttämään solukkoani kaloille. (Örk, örk, örk...)
Hytisyttää ajatuskin, että kalat olisivat maiskuttaneet jo satojen muiden rannalla jalkojaan uittavien orvaskedet ja sitten uisivat minun kimppuuni evät viuhuen.
- No, nehän nielee ne toisten solukot ennekö siirtyvät uusille apajille, yritti joku lohduttaa.
Olen kuitenkin varma, että muutama hyppysellinen solukkoa jää edellisestä kantapäästä niiden suupieliin. Ihan takuula jää.
-Iilimadot olisivat paljon mukavempia. Ne sentään imevät verta, eikä nahkanpaloja, huutelin minä pyyheliinan päältä. Totta puhuakseni sellainen  ajatus vasta saikin ihon broilerille.
Lienee tarpeetonta mainita, että tyydyin istumaan hantuukin päällä koko uimaretken ajan.
Uusi mekkouikkarini pysyi rutikuivana, mitä nyt muutamat hikihelmet sen päältä silloin tällöin vieriskeli katsellessani ja ajatellessani sitä menoa.

Alakuvassa on kameli, jolla Magnus ja Joonathan ratsastivat Jerikossa ollessamme.
Siitä myös todistuskuvastoa ja seikkaperäistä selostusta myöhemmin.

Matkamme Israeliin alkoi täältä Hälävän mutkasta 1/2 22 vime lauantai-iltana
Charles heitti meidät maantien viereen, josta nousisimme linja-autoon. Linja-auto oli nimenomaa vain meitä varten, jotka matkustimme Israeliin.
Joonathan oli astunut l-autoon jo Nikolainkaupungissa. Aloimme heti, kun viimmonenkin matkaaja oli noukittu mukaan, yrittämään unta silmään.
Minulta se onnistuikin aika hyvin. Olen tottunut nukahtelemaan istuvillaan. Joonathankin sai kuulemma jotenkuten nukuttua, mutta Magnus ei "silimällistäkään".
Kello 4 aamulla oli oltava lähtöselvittelyussä ja niin me myös olimme.
Kone starttasi sunnuntaina aamulla, kuuden pintaan, kohti Israelia.
Söimme lentomatkan aikana sormustimillisen kokoisen aamiaisen ja joimme kupposen (noin 4 sormustillista) kahvetta. Hyvää oli. Oikeastaan lentokoneaamiaiset- ja lunchit ovat juuri sopivan kokoisia meikäläiselle. Niissähän haarukka, veitsi-, hamastikku-, pikkulusikka- ja särvettipakkaus muodostaa kooltaan suurimman kokonaisuuden.
Ei tarvitsisi, sellaisia alati syödessään, makkaroitaan peitellä. Niitä ei yksinkertaisesti pääsisi muodostumaan.
Hiukan ennen 11 olimme jo perillä.
Menimme Jaffan kaupunkiin, sitten Öljymäelle ja Getsemaneen.
Paitsi, että oli ihanaa ja puhuttelevaa, oli myös valtavan kuumaa. Missään en päässyt vähentämään vaatteita, jotka olin ylleni hyisessä Pohjolassa pukenut.
Olin pukenut kerroksellisesti. Ensimmäisen kerroksen legginssit olivat, etten sanoisi aavistuksen verran LIIKAA.
Seuraavalla kerralla (jos sellainen meille vielä joskus suodaan) en pue yhtään ylimääräistä kerrosta. Parempi pienet muutaman tiiman vilunväristyksetkin alkumatkasta kuin mahoton monen tunnin läkähdys koko loppupäivän perillä.
Ensimmäinen päivä oli koko matkamme kuumin, kuten aina ennenkin.
Ensimmäisenä päivänä otettiin myös  ryhmäkuva, kuten aina ennenkin.
Minulla on kuvassa posket punaiset kuin räätikät. Kaikilla muilla on myös kasvoilla onnellinen hymynkare, minä olen kuin vt. haudankaivaja.
Jotenkuten  jaksoin kuitenkin ottaa valokuvia. Laitan niitä tulevissa bloggauksissani teille runsasti nähtäväksi.

Öljymäelle on rakennettu kirkko (Kaikkien kansojen kirkko) ja siellä meidän ryhmämme lauloi Maa on niin kaunis-virren.
Sisällä kirkossa oli viileää ja ihanaa ja rohkaisin mieleni ja lauloin alttoa.
-Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie.... me lauloimme.
Jotakin liikahti kuumassa sydänalassani.
Kiitos Jeesus, että saan olla tässä. Magnuksen, Joonathanin, koko ryhmämme kanssa ja ennenkaikkea Sinun kanssasi rakas Herrani...
(jatkuu ensi maanantaina).
T: Kaisa Kutukala-Syöppönen
-----------------------------------------

Herra siunatkoon sinua, Israel ja varjelkoon sinua.
Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.


maanantai 1. huhtikuuta 2013



Hyvää toista pääsiäispäivää rakas, mutta ihana lukijani.
Aina näköjään on pakko toistaa tämä sama litania: taas on viikko vierähtännä.
Justiin oli maantai ja taas on maanantai. On varmaa, että viikot ja päivät ovat lyhentyneet.
Ei auta vaikka kellonviisareita väännettäisiin mihinkä suuntaan tahansa. Päivät ovat lyhyköityneet. Piste.

Kerron alun kuvista tässä ihan alkuun.
Ylimmäisen kuvan ole näpsäissyt  tänä aamuna ja kuten huomaatte, muistin taas ruohoviljelyn liian myöhään.
Itävyys ei ollut tänä vuonna muutenkaan kaksinen. Ruohikko näyttää kylväjänsä hiuspehkolta: harva, mutta ohut.
Tuohon yhteen syrjään jäi oikeastaan hyvä paljas pläntti suklaamunille, mutta suklaamunat eivät ikinä ehtineet sinne asti. Jok´ikinen suklaamuna tuli mohellettua suoraan pussista suuhun, Vain muutama ehti hiukan levätä lasivadissa.

Toisessa kuvassa on elämäni ensimmäinen itseleivottu näkkileipä.
Ette voi kuvan perusteella edes puoliksikaan arvata, miten murakkaa ja hyvää siitä tuli.
Näkkäristä tuli itseasiassa niin hyvää, että tiedän, että niitä leivotaan runsaasti lisää.
Näkkärin leipominen on helppoakin kuin mikä: kaikensorttista jauhoa ja siementä ja suolaa sekoitetaan ja sekaan truiskastaan napollinen vettä.
Resepti löytyy googlesta nimellä paulan näkkileipä.

Alimmaisessa kuvassa on syntymäpäivätäytekakku.
Niitä meikäläisen elämässä on tullut leivottua jo hiukan enämpi kuin näkkileipää. Jos tuon kuvan kakun päälle olisi asetellut  kynttilöitä yhtäpaljon kuin on ikälustoja, niin ilmalämpöpumpun olisi saanut syntymäpäivänä sammuttaa. Samoin kaikki muutkin lämmönlähteet. Hohhoijjaa!
Joonathan ja Vivianni koristelivat kakun.
Koristusrekvisiitasta Magnus sanoi, jotta ovat mällit sitkiöötä ku kissinliha.
Minä en ole tiettävästi kissinlihaa ikinä syönyt, jos tuoteselosteisiin on yhtään uskominen, mutta voin kuvitella, että kissinliha on sitkeähköä, kuten nuo ihanat karkit.
Kuitenkaan kaikitenkaan,  kakusta ei ole jäljellä enää yhtään pipenöä, eikä karkkia.

Keskiviikkona  meillä siis juhlittiin hiljakkoin täyttämiäni pyöreitä vuosia. Eikös vuodet ole aina pyöreitä? Mitään nollapäätteisiä vuosilukuja en täytellyt, vaan pyöreitä vuosia noin yleensä ottaen yhteen nippuun määrätyn luvun määräisesti ynnääntyneitä. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?
Sain lahjaksi kahdet valkoiset helmet, kaksi puseroa ja yhdet pitkikset!!! Catherine on aina hyvin avokätinen, mitä synttärilahjoihin tulee.
Olin hyvin ökötyksissäni lahjojen laadusta ja määrästä, mutta Catherine lohdutti, etteivät ne maksaneet "paljo mitään."
Siihen kauppaan minäkin aion mennä, missä mikään ei maksa paljo mitään. Pitääpä  kysyä missäpäin Nikolainkaupunkia putiikki sijaitsee.
Matkapuvustoni sai siis hyvän lisän noista lahjuksista.
 Minulla on nyt, tähän päivään mennessä, koossa about 8 (8) eri asukokonaisuutta matkaa silmälläpitäen ja sen  aikana ylleni pukea.
Joskus (Tai Jope Ruonansuuta matkiakseni: AINA) syödessä minulla roiskuu rintamukselle jotain. Vuorenvarmasti silloin, kun olen matkoilla, eikä ole ensimmäistäkään varaklettua mukana.
En totisesti aio matkustaa vieraalle maalle kauaksi pestäkseni siellä pyykkiä.
Asukokonaisuutta tarkemmin avatakseni, niin yhteen kokonaisuuteen  kuuluu aina ja ehdottomasti toppi+mekko+huivi+kaapu+legginssit+lätsä. Näitä tälläisiä minulla on siis nyt kasassa välttävin osin kahdeksan. (Rykäys).
Ai, ettäkö legginssit eivät sovi sumop...öh...runsasvartiselle? Kyllä sopii, kun ostaa tarpeeksi isot.
Sitäpaitsi ei minua siellä ulkomailla kukaan tunne.
Sellainen pikku seikka, että legginssit eivät ole enää muotia ja ne ovat hirveitä laihojen luikeroidenkin päällä (jos valtakunnan muotistailaajia on uskominen ja onhan se uskominen) ei minua hytkäytä. En ole koskaan ollut vallitsevan muodin orja ;)
On minulla varalla mukana noin 50-56 numeroiset shortsitkin (itse asiassa kahdetkin), jos oikein alkaa tuntua siltä taas, etten kuulu joukkoon. Eikä minulla nyt sentään kahdeksaa lippistä ole. Omistan vain yhden lippalakin ja sitäkään en ota mukaan. Lätsä ei pue minua. Muistutan liikaa edellämainittua J. Ruonansuuta. Kaikki kunnia hänelle, mutta minä olen nainen. : (
Magnuksen matka-aski sensijaan kumisee vieläkin tyhjyyttään. Magnus sanoo, että hänellä on kaikki tarpehellinen. Nyt odotan, koska hän räväyttää ne esille.

Viime viikon kohdalla allakassa ei ole mainittavia merkintöjä, mitä tapahtumiin tulee.
Jotenkin olen muistanut kaikki ilman ylöspanoa.
Päivisin olen  seisoskellut  pellolla ja yrittänyt  kurottaa kelmeää naamaani aurinkoa kohden, että saisin hiukan väriä kalkkunaiholleni.
Aion muuten saada väriä myöskin kalkkunasääriini!
Ostan itseruskettavaa aurinkovoidetta tuubin ja hieraisen sitä kinttuihini juuri ennen matkalle lähtöä. Oikein paljon ennen matkaahan ko. ainetta ei voi iholle pusertaa. Syy: iho muuttuu muutaman päivän kuluttua laikukkaaksi ollen joistakin kohtaa sapen-, toisesta kohdin kananmunankeltuaisen-,  ja muutamin osin täysin olminvärinen.
Vaikka sitten näin tulee käymään valitsen sen vaihtoehon mieluummin kuin siniset suonikohjut valkoisella nahkalla. Ja edelleen: eihän minua kukaan tunne.
Voi joku vain ohimennen ajatella, että onpas siinä laikukas turisti Ruotsista.
Suomalaiseksi eivät tunnista, koska minun varpaani ei tunge sandaaleista ulos maahan. Sitäpaitsi aion lakata varpaankynnet.

Kirkkoon menimme tietenkin kiirastorstaina ja pitkänä perjantaina.
Pääsiäisen aika on minulle erikoisen ihanaa aikaa, kuten tietenkin koko kristikansalle.
Jeesus meni ristille minunkin puolesta. Saan uskoa syntini anteeksi.
Jeesus on ylösnoussut ja istuu Isän, Jumalan, oikealla puolella.
Uskomalla Jeesukseen, tiedän, että nimeni on Elämän Kirjassa. Minulle on avattu tie Jumalan taivaaseen.
Halleluja!

Sunnuntaina oli sitten h-hetki, jolloin saimme esittää sen Via Dolorosa-kuvaelman, jota ahkerasti olimme harjoitelleet.
Eväät ja asusteet kopassa lähdimme viimeisiin harjoituksiin Huutoniemen kirkkoon Nikolainkaupunkiin.
Huutoniemen kirkkohan on se pohjoisen pallonpuoliskon ihastuttavin kirkko, kuten kaikki teistä muistavat.
Viimeisessä harjoituksessa tuli kaksi muutosta: alku ja loppu.
Itse kuvaelman tapahtumiahan ei kukaan ihminen, eikä ohjaaja voi muuttaa, mutta esiintulon ja loppusteppaukset voi.
Muutokset olivat hyviä ja päinvastoin vähensivät meidän esiintyjien askelkuvioiden muistamisia.
Muistamisissa pätki myös muilla kuin minulla.
Joku naisista oli unehuttanut ottaa kotoa mukaansa astian, joka pitää kuvaelmassa olla mukana, kun naiset menevät voitelemaan sapatin jälkeisenä aamuna Jeesuksen ruumiin mukanaan hyvänhajuisia voiteita ja yrttejä.
Minä olin muistanut ottaa vaasin, jonka äitini aikoinaan oli maalannut pronssinvärisellä lysterillä. Vaasissa on oikein hieno kiemurainen kahva.
Ja nyt minulta pyydettiin tuota astiaa lainaksi!
Siis...hetkinen! Miks mun pitäis antaa minun astiani, jonka minä olen muistanut ottaa mukaani?
Kaikilla naisilla pitäisi olla astiat ja jos kerran jollakin ei ole, niin jos annan omani, niin sittenhän minulla ei ole. Eikö ole yhdentekevää kenellä ei ole, jos joku on unohtanut?
Näin selväjärkisesti kyselin asiaa suu vaahdossa ja kallisarvoista astiaani rintaani vasten pusertaen.
En anna omaani! En, en ja en!
Asia laantui jotenkuten jatkuakseen hetken kuluttua.
-Voisinko saada yrttiastiasi, kun minä unohdin omani kotiin?, kysyi vuorostaan Eikku silmät kauniisti omiini luotuina.
-TÄSTÄ PORUKASTA EI SELLASTA RAHATUKKUA LÖYDY, ETTÄ OMAN ASTIANI POIS ANTAISIN! sähisin minä rystyset valkoisena purnukkaani pusertaen.
-Mutta Jeesuksen äidillä nyt ainakin pitää astia olla ja minä esitän Jeesuksen äitiä, kuiskasi Eikku katsoen minuun, jos mahdollista, entistäkin kauniimmin.
Naks! (Kiiltävän hunnun verhoaman pääni sisällä tapahtuva mielenmuutos).
-Tässä on. Kyllä minä Jeesuksen äidille luovutan vaasin. MUTTA AINOASTAAN HÄNELLE, lisäsin leuka väpättäen, säilyttääkseni edes hivenen mielipiteeni järkkymättömistä riekaleiden rippeistä.
Sinulle rakas kuulijani tahdon myös sanoa, että en  suinkaan ole sellainen, joka ei omastaan anna.
Päinvastoin! Kotona meille lapsille jo opetettiin, että puolet kaverille, tai veljelle, jos jotain ekstraa sai.
Nyt vain tuon yrtti&hajusteastian kanssa pääsi käymään kalpaten.
Voin myös vakuuttaa, että vaikka pidän keskipisteenä olemisesta, tuossa hetkessä Huutoniemen kirkon alasalissa, tunsin olevani yksin, outo ja kummallinen.
Voi olla, että näin asiat myös sillä nimenomaisella hetkellä olivat. ;)

Kuvaelma meni hienosti. Olen sitä mieltä, että jos Raamatusta jotain esittää ja niin kuin se on präntätty, ei voi suurestikkaan mokata.
Sen sijaan olen tämän pääsiäisen aikana ihmetellyt TV:ta tulevia ohjelmia. Varsinkin "hupi"-sellaisia.
Pilkkaaminen ja ivaaminen uskonasioista ja Jeesuksesta on ollut sangen yleistä.
Noh, minun ei ole ollut niitä pakko katsoa, eikä Jeesus siihen kaadu, mutta ihmettelenpä vaan.

Nyt tämä likka menee ihmettelemään taas pellolle, kunhan ensiksi syö eilistä makaroonilaatikkoa kupusensa täyteen.
Ensi maanantaina sitä ollaankin Israelissa ihmettelemässä. :D
En uskalla mennä sanomaan onko tämä viimmonen mhvv ennen matkaa, mutta JOS pakaasit ovat tyltytty valmiiksi, niin voin ehkä kirjoittaa raporttia  vielä ensi lauantaina.
Tosin ihmettelen, mistä kirjoitan, kun kalenterissa ei ensiviikolle ole merkitty kuin NAISTEN SUUNNITTELUPALAVERI ja sekin väärän päivän kohdalle.

T: Kaisa Pakaas-Tyltertson
----------------------------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan 24: 36-39

Kun he vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi:
"Rauha teille."
He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen.
Mutta Jeesus sanoi heille:" Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä?
Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani:
minä tässä olen, eikä kukaan muu. Koskettakaa minua ja nähkää itse.
Ei aaveella ole lihaa eikä luita niinkuin te näette minussa olevan."