Tästä postauksesta tulee lyhyt ja ytimekäs. Ilta meni pitkälle KD:n poliittisessa iltatilaisuudessa, jossa haastateltiin ja tutustuttiin KD:n kansanedustajaehdokkaisiin Vaasa-Seinäjoki akselilta.

Haastattelujen välissä minä sain lausua omitekemäni poliittisen runon. 

Muistin ottaa kamerankin mukaan. Kerrankin. Ajattelin, että Magnus saa ikuistaa minut tuota kunniakasta tehtävää suorittaessani. Minä lausumassa politiikkarunoa politiikkatilaisuudessa! Saisin siitä hienon kuvan tämäniltaiseen postaukseeni. 

Kaivoin kädet täristen kamerani esiin ja kauhukseni huomasin, että se olikin mennyt rikki. Ei inahdustakaan, vaikka tein kaikki Sakarin temput. Kameran objektiivitruuttu ei tullut ulos ja kuvaruudussakin häälyi vain harmaata mössöä, vaikka olisi pitänyt näkyä kuvattava kohde. 

Aika harmillista!  Nyt jäi tuo juhlallinen tilanne ikuistamatta. Ellei sitten Mathew, tai joku muu, ottanut kuvaa. Olin havaitsevinani salamavalon räiskettä jossain kohtaa runoa posmottaessani.

Matkalla kotiin Magnus meinaili, että kameran akku on loppu. Mene ja tiedä. 

Yleensä kuvaruudussa näkyy silloin punainen akun kuva. Nyt ei näkynyt. Ainoastaan mössöä.

Noh, toivottavasti saadaan kamera kuntoon. Iski nimittäin ihan hirveä halu ottaa paljon kuvauksellisia kuvia keväästä ja muusta kaikesta ihanasta.

Tänäänkin tuohon bloggauksen alkuun piti taas laittaa vanhoja kuvia näytille. 

Yläkuvassa valokuva, joka näpsäistiin taidekerhon taidenäyttelystä Laihian kirjaston rappukongissa viime keväänä näihin aikoihin. 

Tänään oli taidekerhon viimeinen kokoontuminen, johon minä en siis päässyt johtuen tuosta poliittisesta miitingistä.

Tänä vuonna (ensi kuussa) Vaasa-opiston taidekerho saa ripustaa Ikolan koululle Isoonkyröön vuoden aherruksiaan näytille.

Voi olla, että minä vien sinne ripustettavaksi piirtämäni kulkuripoika-kuvan ja ehkä merenneito&poika-piirustuksen.

Alakuvassa olen Isonkyrön 1700-luvun markkinoilla. Moneen kertaan esillä ollut kuva sekin. 

Minulla on siinä 1700-luvun emännän sotisopa ylläni. Tai ainakin kuvittelen sen olleen kutakuinkin tuollainen. Musta huivi on anopin peruja ja huivi Magnuksen paidanhännästä kyhätty.

Sain "paikalle tilattuna taiteilijana" lausua runoja myös 50-vuotispäivillä lauantaina Suomen Lapualla. Marjo (nimeä ei muut.) täytti pyöreitä ja oli keksinyt pyytää minua, Facebook-kaveriaan, mukaan. Tehtävä oli minulle hyvin mieluinen. Niinpä me Magnuksen kanssa porhalsimme Lapualle. Eksyimmekin pahaisen kerran, mutta perille päästiin ja ihan ajoissa. 

Tilaisuuden kuluessa ajattelin, että yhä nuoremmat täyttävät pyöreitä (kuten Marjo) ja yhä vanhemmat täyttävät epämääräisiä korkeita vuosilukuja, kuten minä. (Minulla ja syntymäpäiväsankarittarella on sama syntymäpäivä, mutta 23 vuotta vuosia välissä).

Oli muuten harvinaisen ihastuttavat syntymäpäivät. Hauskaa ja herkkää ohjelmaa ja mahtavan maittavaa ruokaa ja juomaa (sitruunavettä ja kahvia).

En tiedä, mihinkä kategoriaan minun runoni kuuluivat, herkkään, vai hauskaan, mutta kovasti jännitti niiden esittäminen. Siitä oli herkkyys&hauskuus kaukana.

Jännitti aivan  kaameasti. Ihan kuten ennen vanhaan. 

Minähän olen jo jonkun aikaa retostellut sillä, että ei enää runoja lausuessani jännitä, eikä kuiva suu. No, kyllä nyt jännitti ja kuivi senkin edestä. Olin varannut vielä yhden runon jo esittämieni kahden runon lisäksi, mutta lukemisesta ei olisi tullut yhtään mitään. Ja se oli oikeastaan hyväkin. Liika on liikaa runojenkin posmotuksessa!

Kieli oli kuivunut kitalakeeni niin lujasti, että oli täysi työ sen irrottelemisessa, saatikka että olisi vielä runoa pitänyt lausua. Huhhuh! Lurex-legginssit täristen sain kuin sainkin esityksen vietyä jotenkuten loppuun. 

Esiintymisestraadille kongotessani näin ikkunalaudalla kauniisti paketoidun lahjakäärön.

Ajattelin, että Marjollapa on lahjoja siroteltuna joka paikkaan.

Kyllä hämmästyin iloisesti säikähtäin, kun lahja olikin minulle! Kauniisti paketoidusta paketista putkahti esiin ihana kaitaliina. Liina on nyt pöydällä. Tuon tuosta sitä katselen ja silittelen. 

Oli niin mukavaa. Onneksi kielikin pelasi loppuillan moitteettomasti  mukavan pöytäseurueen kanssa jutellessa.

T: Kaisa Koppurakiel-Kuivander

------------------------------------------------------

Psalmi 118:24-26

Tämän päivän on Herra tehnyt,

iloitkaa ja riemuitkaa siitä!

Hoosianna! Herra anna meille apusi!

Oi Herra, anna menestys!

Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä.

Herran huoneesta teitä siunataan.

Yläkuva luiskahti juttuun vahingossa. Alakuva on ihan harkitusti esillä. Siinä näkyy oivalla tavalla, miten olen jo ajat sitten lakannut miettimästä, sopiiko joku taulu jollekin kohtaa joo, vai ei. 

Kun näen vapaan naulan, niin siihen ripustan kulloinkin kädessäni olevan taulun. Sopi, tai ei. (Kuvassa oleva taulu sopii hyvin. Jäi vielä tilaakin).

Saa sii, kuinka makee juttu tästä tämänmaanantaisesta bloggauksesta hehkeytyykään.

Minulla nimittäin on tietokoneen vieressä lautasellinen karkkeja. 

Lautanen on pieni ja mällejäkin aika hintsusti, joten en usko, että ne kovin kovaa vaikuttavat laihdutuskäyriin. Semmingin, kun karkit ovat sitä kauheaa kirpeää sorttia.  

En koskaan jaksa lukea tuoteselostusta, josta kävisi ilmi, onko se pussin läpi näkyvä karkkien pinnalla oleva sokerinnäköinen möhnä sitä tukan pystyyn nostavaa sorttia, vai tavallista sokerinsantaa.

Tällä kertaa tuli ostettua tuota ensiksi mainittua sorttia.

Kuinka joku kuolevainen tykkää noista ensiksi mainituista karkeista? Asia, jota en koskaan lakkaa ihmettelemästä. 

Huhhuhhh (nieleskelee ja haukkoo vedet silmissä ilmaa)….Täytyy hilppasta alakertaan hakemaan vesikannu viereen.

Illalla taidekerhossa sain Masa-Etias-opettajalta niin hyvänmakuisia ja ihastuttavan näköisiä karkkeja, että en kuunaan semmoisia ole maistanut. Siitäkin syystä nämä minun kaupasta tuomani mällit saavat suun vääntymään entistäkin vintturampaan.

Kyselin Masa-Etiakselta, että mistä maailmassa saa nuin hyviä karkkeja kuin ne olivat.

-Ällä-kiskalta (nimi muut.) vastasi hän suu täynnä karkkeja.

-Hyvä tietää, vastasin minä sikäli, kun karkkimäärältä pystyin. Itsekseni päätin, että ensimmäinen Ällä kun silmiin osuu, niin sinne! Suunnittelin mielessäni, että kaksi pussia ostan ja syön yksin. 

Noh,  vitsi, vitsi. 

Ei passaa pussillisia syödä, kun on kutistumiskuurilla. Tämä viikonloppu on mennyt osittain lekkeriksi, mutta joskus asiat vaan menee. Kerron kohta miksi.

Ensiksi kerron hieman lukuisista krempuistani, jotka tälläkin hetkellä vaikuttavat ajatuksen juoksuun ja kirjoittamiseen.

Kremppu numero 1) Oikeanpuoleisessa olkapäässäni taannoisesta kaatumisesta "irronnut" rustonpala on alkanut heilumaan ilkeästi. Välillä olen kuulevinani (ainakin silloin, kun on kuulokojeet korvissa) inhottava rusahduskin. Olkapäätäni, EI, vaan koko oikeaa kättä, myös särkee ilkeästi. 

Onneksi saan kyllä nukutuksi, kun asetan käden lötköksi pitkin leveää lonkkarustinkiani.

Kremppu numero 2)...äh olkoon! Mitä niitä luettelemaan. 

Tiedän, että jos valittaisin enempi, kehottaisitte menemään lääkäriin.  Magnuskin kehotti, kun valitin hänelle kremppu numero 12):sta.

Kremppu numero 12) korvissa suhisee, sihisee ja kuhisee. Mihinkä minä sitä suhinaa ja sähinää oikein vertaisin?

No, jos olette päästäneet ilmapallosta pois liikoja ilmoja, niin HIUKAN siihen sähtiin, mutta satakertaisesti kovempana.

Mikä kamalinta, niin eikös silloin juuri suhise ja sihise korvissa, kun on verenpainetta? 

Tiedän, että jos on verenpainetta, niin silloin myös tasapaino vippaa. 

Tein tänään lääketieteellisen kokeen pukiessani päällyshousuja kinttuihini: seisoin vain toisella jalalla ja osoittelin samalla toista jalkaa housunpunttiin. 

Koe osoitti, että tuskin minulla verenpaineet kovin paljoa yli sallitun rajan ovat.

Ehkä kuitenkin tilaan ajan terveyskeskuksesta, että saavat pusertaa kyynärvarresta luotettavammat lukemat ja diagnoosit. Aikoinaan kehoittivat näin tekemään.

Samalla käynnillä voisin mittauttaa veren sokerinkin. Sitäkin aikoinaan kehotettiin puolen vuoden/vuoden välein mittauttamaan. Niin teinkin pitkähköt ajat, mutta sitten mittaukset jäivät. 

Ehkä siksi, kun mittaustulokset olivat aina kutakuinkin normaalit. Mitäs niitä normaaleita asioita mittailemaan?

Nykyään normaalilukema on semmoinen, joka minulla oli silloin, kun sokeripitoisuuttani alettiin tarkkailemaan, eli noin 30 vuotta sitten. Se oli silloin 6,2.

Kalenteria jos vilkaisen, niin valkoiselta näyttää. Torstain kohdalla lukee KD klo 18.00

Kokoonnuimme erään perhekunnan kotiin ja suunnittelimme Isossakyrössä järjestettävää vaalitapahtumaa. 

Vaalitapahtuma pidetään 25.4 Isonkyrön koulukeskuksessa klo 18.00. Tervetuloa!

Minulta tilattiin tilaisuuteen poliittinen runo. Poliittisen runon kirjoittaminen on minulle jo rutiinia.

Kirjoitin nimittäin sellaisen myös 4 vuotta sitten samanlaiseen ja samassa paikassa pidettävään vaalitilaisuuteen. 

On helpotus tietää, että jos en saa uutta politiikkarunoa puserretuksi, lausun vanhan.

Ei sitä kukaan kumminkaan muista. Itse muistan kyllä, että sille taputettiin kovasti. Varsinkin Magnus, koska hän oli itse tuolloin ehdokkaana.

Perjantaina lämmitimme piskuisen ulkosaunamme tulisen karvaiseksi. Ensimmäistä (vai olisiko toista) kertaa joulun jälkeen.

Mikäs nyt on lämmittäessä, kun on sisä WC:n kyljestä puhkaistu reikä, jonka läpi on vesiputkenpätkä ulos. On helppo ulkona täyttää ämpärit ja roudata ne saunaan. 

Kesällä ei roudaamisia tarvita, kun saa vetää vesiletkun talon kyljestä saunalle asti. 

Onko olemassa mitään suloisempaa kuin metoinen ulkosauna? Ei! Viis siitä, vaikka varpaita vähän palelee ja päänuppi vähän paistuu.

Sunnuntaina minulla oli ihana tapaaminen 4:n tytön kanssa. Neljän serkkutytön kanssa. 

Me kaikki serkkutytöt olemme parhaassa iässä. Paras ikähän on 73-80:een , tai alle ja yli.
 Itse saavutan tuon alemman parhaan iän ensi keskiviikkona.

Serkkutyttökokous alkoi klo 13.00 ja pakkopäättyi klo 17.00.

Pakkopäättyi siksi, että Magnus tuli silloin noutamaan minut kotiin. Muut jäivät vielä praataamaan.

Jälleen kerran vahvistui sanonta "suku on paras". Se on!

Söin ihan mahdottomat loiskareet Maija-serkun valmistamaa lohipiirakkaa ja mansikkakermakakkua. Tästä syystä puntarin viisarit eivät värähtäneetkään alaspäin, jos kohta ei kyllä onneksi ylöspäinkään.

Tähän päättyy raportti viimeviikon menoista ja tuloista. 

Olkoon Taivaan Isä kanssanne tämän viikon matkan ja myös siitä eteenpäin. Iankaikkisesti.

T: Kaisa Brasläkt-Kärakusin

---------------------------------------------------

Psalmi 143:8-11

Sinuun minä turvaan-

osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta!

Sinun puoleesi minä käännyn-

opeta minulle tie, jota kulkea!

Herra, pelasta minut vihollisteni käsistä!

Sinun luonasi olen turvassa.

Sinä olet minun Jumalani-

opeta minua täyttämään tahtosi!

Sinun hyvä henkesi johdattakoon minua

tasaista tietä. 

Nimesi tähden, Herra,

anna minun elää!

Vapauta minut ahdingosta,

sinä vanhurskas!

Olipas jännittävä taidekurssillemenomatka. Niin meno- kuin paluu. 

Melkein käsikopelolla joutui ajamaan tuulessa ja tuiverruksessa. Lunta paasasi ja oli paasannut paksuiksi triivuiksi tien varteen. Eikä sitä tietä toisinpaikoin tiennyt olevan olemassakaan. 

Huh huh! Kyllä piti jännittää ja puristaa rattia rystyset kelmeinä.

Mutta mitäpä sitä ihmislapsi ei tekisi, että pääsee taidetta harrastamaan. Umpihangessakin hän tuskan hiki otsalla yrittää ajaa ja tyyrätä, että pysyisi tiellä.  Onneksi tien reunamille asetettujen punaisten kepakoiden avulla voi jotenkuten arvioida missä sen tien kulkeman pitäisi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Täällä minä vinttipöksässä nyt turvallisesti istun mhvv:tä kirjoittamassa. Sen verran lapa kotiin päästyäni kuitenkin tärisi, että ahdisti syömään aikamoisen kauraleivän kiekaleen päällä Magnuksen paistamaa kananmunaa. Nyt taas jaksaa ja jännityskin on hellittänyt otettaan.

Olin tosin lähtiessäni päättänyt, että murenoakaan en enää palatessani suuhuni pistä, koska olen sillä paljonpuhutulla laihdutuskuurilla, mutta toisin kävi. Nyt oli kuitenkin niin poikkeuksellinen matkanteko, että syömättä ei olisi jaksanut. Pyörtynyt olisi ja muutenkin voinut huonosti.

Puhuimme taidekurssilla, kuinkas sattuikaan, ruuasta. Kalaruuasta (ja hiukan makkaroista). Kerroimme, mikä on lempparikalamme.

Kerroin, että minun lempparini on siika. Ja myös lohi. Sekä ahven, silakka, tonnikala ja silli. Ankeriasta en muistanut sanoa ollenkaan, enkä silliä, mutta tässähän unohdus korjaantuu.

 Oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee, yykkään kaikista kaloista. Haukeakin syön, vaikka en NIIN riemumielellä kuin muita kaloja. 

Hauki ei suinkaan ole pahanmakuinen. Ei ollenkaan. Hauki ei voi olla pahanmakuista, koska se ei maistu miltään. 

Lapsena söin makoisiin suihin äidin laittamaa haukea. Isä niitä innokkaana kalamiehenä aina kotiin kantoi. 

Kotona ei ikinä saanut sanoa ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa ruuasta ja se oli ihan oikein.

Samaa olen opettanut omalle perhekunnallenikin. Jos joku sapuska ei joskus ole ihan niin hyvää, että jalat menee alta, niin sitä ei toisille tarvitse sanoa.

Aikoinaan, kun olin joitakin kuukausia muussakin työpaikassa kuin Postissa, oli minulla tapana lounehtia kyseisen työpaikan lounasravintolassa. 

Pöytään pränkäsi joka kerta henkilö, joka haukkui joka ainoan kulloisenkin pötneen maasta taivaaseen. Hän pyöritteli tympeän näköisenä urputtaen ruuanpalasia lautasensa reunalle ja jopa pöydälle. Ei sellaista haukkua-molkotusta ole kiva kuunnella ja niinpä siirryin aina toiseen pöytään.

Sitten siirrytään alun valokuviin. Ne ovat otetut muutama kuukausi sitten. Toinen navetan nurkalta ja toinen ruusupensasaidan vierestä. 

Kuten näette asumme keskellä melkein ei mitään. Maisemat ovat sangen avarat ja vähintäinkin yhtä lumiset ne ovat tälläkin hetkellä.
Naapureita on kyllä puolenkilometrin säteellä useitakin, joten kyllä meille valojakin illalla näkyy. Lähimmät katuvalot ovat kuitenkin kuutisen kilometrin päässä.

Viimeviikon kalenteriaukeama on valkoinen kuin hanki. Jonkun päivän kohdalla on toki merkkauksia, mutta en niihin päässyt. Yksi pääsemätön merkkaus on virsilaulupiiri, joka pidettiin Nikolainkaupungissa. 

Toivon, että ensikerralla kyseiseen tilaisuuteen pääsen. Virsien veisaaminen on mielipuuhaani. Uusien ja vanhojen. Kaikki käy. Erityisen hauskaa on, joku virsi jää korvamadoksi. Yleensähän korvamato on aika rasittava. Virsikorvamato ei!  

Kirkkoneuvosto kokoontui torstaina. Siellä puitiin monenmoisia seurakuntamme  asioita. Monenmoisia asioita tullaan vielä tulevaisuudessa puimaan. Puimalla asiat hoituvat. Niin kinkkiset kuin yksinkertaisemmatkin.

Hienoa, että saa olla mukana. Kiitos vielä kaikille äänestäjilleni. Pyrin aukaisemaan suuni muutenkin kuin vaan piirakkaa ja/tai nisua haukatessani ja kaffia lutkuttaessani.

Sunnuntaina olin messussa kotikirkossani. Siellä päästiin ripiltä ja kirkkokansaa oli enemmän kuin joulukirkossa. 

Tienvierustat olivat täynnä autoja parkkipaikoista puhumattakaan. 

Minun piti karauttaa Saabini kirkonmäen toiselle syrjälle. Sieltä oli toki lyhyempi kävellä kirkkoon kuin konsanaan parkkipaikalta.

Istuin toiseksi viimeisellä penkillä. Sieltä oli hauska katsella kerrankin täpötäyttä kirkkosalia. 

Oli myös hauska seurata, kuinka kaikkien katseet olivat saarnan aikana kiinnittyneet korkealla pöntössä puhuvaan Vihtori-pappiin. Vihtori-pappi puhui Jeesuksesta. Ja niin selkokielellä, että sakiakin ymmärsi.

Oi sitä ihanuuden suloista autuutta! Täpötäysi kirkko ja evankeliumi raikaa.

Menkää ihmiset kirkkoon! Ei sieltä hullumpana pois tule!

Sunnuntaina iltapäivällä ajelimme Nikolainkaupunkiin ja vaihteeksi Huutoniemen kirkkoon, eli pohjoisen telluksenpuoliskon kauneimpaan kirkkoon Kohtaamispaikka-seuroihin.

Sieltä Asevelikylään jatkoille, jossa myös joimme niskukahvit.  Kotiinlähtiessämme toivottelimme Joonathanille onnea ja viisautta yo-kirjoituksiin, jotka alkavat huomenna. 

Onnea ja siunausta myös kaikille muille  abiturientille alkavaan koitokseen.  

Kaikille teille lukijoilleni toivotan muuten vaan onnea ja siunausta. Arjen elämään ja koitoksiin.

Tähän lopetan katsauksen viimeviikon harvoihin, mutta tärkeisiin ja mielenkiintoisiin  tekemisiin, menemisiin ja tulemisiin. Ensi maanantaina peli jatkuu.

T: Kaisa Sakkander-Pöyrstenskog

----------------------------------------------

Jeremias 29:11

-Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.

-Minun ajatukseni ovat rauhan, eivätkä tuhon ajatuksia,

minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Nämä kuvat ovat muutaman viikon takaisia. 

Ne on otettu pihapiiristämme (alimmainen) ja Letkutien päästä (ylimmäinen). 

Ylimmäisessä kuvassa käy jo ilmi, että olen kuin varjo entisestä. Vielä sitä ei huomaa kuin kuvassa, mutta jahka eletään vielä pari vuotta ja kuuri etenee,  niin jo alkaa Lyyli kirjoittamaan, kuten harvinainen sanonta kuuluu.

Töt  töt töt töt töttö röö! 

Uusi lukija on merkkautunut sivustolle jo toista viikkoa takaperin ja töräytykset olisivatkin tietenkin kuuluneet jo viimemaanantain postaukseen, mutta kun on harva pää, niin on harva pää.

Onneksi tänään muistin töräyttää tervehdysfanfaarin. Ja miksi muistin, niin tietenkin siksi, että kirjoitin oikein kalenteriaukeamalle asiasta.

Tervetuloa joukkoon tummaan TUIJA RAJALA! 

Terveoloa joukossa te kaikki muutkin lukijani. 

Lämmittää niin mahdottomasti mieltä, kun olette langoilla.

Mahdottomasti lämmittää myös mieltä, kun kuulee, että joku oikein odottaa aina maanantaina ja miettii ja käy kurkkailemssa, että koska se blogi oikein ilmestyy eetteriin.

Blogin ilmoilletulo kestää usein siksi, että illalla on piirustuskurssi. Se kestää puoli yhdeksään saakka. No, ennenkö olet ajellut kotiin, syönyt (jotain hyvin pientä ja vaatimatonta) ja näyttänyt kurssiteelmyksiäsi Magnukselle, niin kelli on helposti puoli 10 ennen kuin alkaa tapahtua mitään.

Tänään piirustuskurssilla juttelimme kaffipaussilla hiukan siitä, kuinka kamalaa on, jos sattuu olemaan hajuallergia. Hajuallergikko saa hirveän laattakohtauksen, jos jollakin on hajuvesiä ynnä muita linimenttejä truiskittuna ympäri kroppaa. Minulla laatta lentää vain, jos hajusteet ovat PAHANhajuisia. Hyvänhajuisia tekisi mieli nuuskuttaa lähietäisyydeltä ja kysellä mitä merkkiä ovat ja mistä ostettu? 

Puhuimme kahvipaussilla myös hiukan meikeistä. Masa_Etias-ope  kauhisteli, kuinka ennen vanhaan neitokaiset laittoivat naamallensa kauhean väripakkelikerrosken. 

Siihen minä loihe lausumaan, että olen 55 vuotta käyttänyt erästä samaa ja tiettyä väripakkelia. Kerroin poskiani pullistellen, että minulla oli juurikin, sillä samaisella hetkellä, kyseistä paklinkia melkoinen kerros naamalla.

Siihen sitten muut sanoivat, että hyvin on luonnollisen näköinen meikäläisen pärstäkerroin, mitä väriin tulee (poskipäihin sivelen aina huulipunaa. Sen niksin opin äitikullaltani). 

Kerroin myös syvällä rintaäänellä, että haluan pärställeni samanmoisen pakkelin myös maatessani arkussa. Siis kuolleena. Tälle nauroimme makeasti. Amerikassahan arkkunaamameikkaus on vedetty tappiin saakka kampauksineen sun muineen.

Käyttämäni värivoidepakkeli alkaa olla harvinaista herkkua kauppojen hyllyillä. Se on valitettavaa.

Onneksi tyttäreni Catherine, mamman väriainetta nuorena naamalleen pursotettuaan, huomasi myös sen erinomaisuuden ja on sitä aina siitä asti käyttänyt. Hän tietää, mistä sitä netin kautta tilataan ja tilaa äidilleenkin tuubin samalla kuin itselleen.

Kyseisestä meikkivoiteesta johtuu, että olemme molemmat hyvin siloposkisia! (Yskii vaatimattoman näköisenä). Siloposkisia ainakin silloin, kun kyseistä voidetta runsaasti naamatauluillamme kiiltelee.

Minun kohdallani suurimpia jurmuja pärstäkertoimellani on madaltanut myös vanhan kunnon N-ivea (nimeä hiukan muut.)

Löysin jokunen kuukausi sitten uudenmallisen VIHREÄN purkin kyseistä ihmelinimenttiä (tavallinen värihän on sininen). Uusi koostumus ei onneksi haise N-ivealta. Ehdin nimittäin viidessäkymmenessäviidessä vuodessa hiukan siihen jo kyllästyä.

Elikkä: jos sinulla on ruttuja, tai muunlaisia paukamia, tai finnejä naamataulussasi, osta N-iveaa ja LdB Bronzea ja DADAAAA!...poskesi ovat kuin persikan puolikkaat (ainakin pimeässä).

Muistatte varmaan sen, kun kerroin, että kerran lääkärivastaanotolla ollessani (en muista syytä) näytin vastaanoton loppuminuuteilla lääkärille ohimolleni ilmestyneitä länttejä? 

Kysyin olivatko ne tohtorinkin mielestä alkavaa psoriasista? (Olin idioottivarma, että ne olivat).

-Eivät! Kyse on vanhuuden röhelmästä, vastasi lääkäri tietokonettaan näpytellen.

Hän oli kyllä oikeassa, sillä eihän psoriakseen N-iveatkaan auta, mutta vanhuuden röhelmään tuntuisi näin tekevän. Ainakin yhdessä LdB:n kanssa paksusti siveltynä.

Keskiviikkona olin KD:n paikallisosaston johtokunnan kokouksessa Kukkulantiellä Ewen ja Matin kotona. Laitoimme asiat ja pykälät halki, poikki ja pinoon ja joimme päälle hyvät kahvit nisuineen päivineen.

Seuraavana päivänä ajelimme, Magnus ja minä,  Nikolainkaupunkiin ja siellä Lähetyssoppeen myymään käsitöitä ja muuta tilpehöörejä, joita taitavat kädet ovat lähetyksen hyväksi myytäväksi vommustaneet.

Minä pidin ruokatunninkin. Lähdin kaupungille kävelemään. 

Aikeena minulla oli mennä ostamaan se pyörryttävän ihana, musta fyrryboncho, jonka viikko sitten eräässä liikkeessä olin bongannut. 

Pihjuuttani en silloin ollut sitä ostanut, vaikka mieli teki. Hintakaan ei ollut päätähuimaava: 16 euroa.

No, eihän sitä enää löytynyt. Tietenkään. Olisihan se pitänyt arvata, että aina löytyy 60 tuhannen ihmisen seasta joku, jolla on sama maku kuin minulla.

Myyjätär yritti kaupata minulle kaulaliinaa ja kevätpipoa, mutta niitä en tarvinnut. Olisin tarvinnut fyrrybonchon. Oli nimittäin tiedossa viikonlopputapahtuma, jonne se olisi ollut kiva pukea ylle yhdessä kellohelmahameen kanssa. Ei auttanut sitten muu kuin tyytyä parinumeroa liian pieneen ja kittanaan tekonahkajakkuun.

Mainitsemani viikonlopputapahtuma oli jokavuotinen ihana naistenpäivätapahtuma Suomen Ryttylässä. Minulla ja Laylailla (nimi muut.) on ollut kunnia ja ilo saada olla vetämässä naistenpäivien aamurukoushetkeä jo useana peräkkäisenä vuotena.

Aamurukoushetki alkaa klo 7! Minulla oli kännykkä tyynyn alla herättämässä klo 5.30.

Varmaan moni selviäisi lyhyemmälläkin varoitusajalla, mutta meikäläisellä kestää kaikki niin kauan.

Heräämiset ja puleeraamiset ottavat oman aikansa. Mitä vanhemmaksi tulee, sen enämpi kaikkeen tuhraantuu aikaa ja tupakkia. (Selvennettäköön, että tupakkaa olen nilkonut viimeksi vuonna 1987. On vaan niin hauskaa käyttää tuota sanontaa, että johonkin menee paljon aikaa ja tupakkia).

Kaikki edeltävät valmistelut itse rukoushetkeä varten sujuvat minulta ja Laylailta  jo rutiinilla. Iloitsen sydämestäni tästä tehtävästä ja varsinkin tehtäväkaveristani Laylaista. Olemme ihmisinä kuin kaksi marjaa: Vadelma ja mansikka. Silti kaikki sujuu kuin rasvattu. Se johtuu siitä, että meillä on niin mahtava ja hieno Pomo. Maailmankaikkeuden paras Työnantaja.

Minä ymppään omaan rukousosiooni aina myös omitekemiä runojani. 

Sunnuntaiaamun rukoushetkesä luin toiveikkaita keskiviikkorunoja, jotka oli numeroitu. En lukenut niitä numerojärjestyksessä ja silti joku tilaisuuden lopussa huomasi, että runo numero 3 oli jäänyt lausumatta. (En ollut sitä aikonutkaan lukea).

Tulinko minä iloiseksi ja otetuksi!? Leuat lotisten lausuin runo numero kolmosen, vaikka ei pyydettykään.

Totisesti olisi taas mukavaa, jos meitä  ensivuonnakin kutsuttaisiin naistenpäiville. Voisin lausua toiveikkaita keskiviikkorunoja 10-40:een! (No vitsi, vitsi).

Rukoushan se toki on se tärkein ja hienoin pointti aamurukoushetkissä. 

Ryttylään mennään aina junalla. Vuosi vuodelta junat ajavat sikakovempaa, matkapakaasi painaa  enempi ja vaihtoasemien rullaportaat ovat korkeammat, toimimattomemmat ja rikkinäisemmät kuin männä vuonna.

Onneksi matkatoverit ovat vuodesta vuoteen aina yhtä mukavia. He haluavat kantaa matka-pakaasiani, huolehtia unohtuneista tavaroistani ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen jälleen kerran mykistynyt onnesta ja ilosta.

T:Kaisa Happybär-Glädjeskog

---------------------------------------------

Psalmi 23

Herra on minun paimeneni,

ei minulta mitään puutu.

Hän vie minut vihreille niityille,

hän johtaa minut vetten ääreen,

siellä saan levätä.

Hän virvoittaa minun sieluni,

hän ohjaa minut oikeaa tietä

nimensä kunnian tähden.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,

en pelkäisi mitään pahaa,

sillä sinä olet minun kanssani.

Sinä suojelet minua kädelläsi,

johdatat paimensauvallasi.

Sinä katat minulle pöydän silmieni eteen.

Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,

ja minun maljani on ylitsevuotavainen.

Sinun rakkautesi ja hyvyytesi ympäröi

minut

kaikkina elämäni päivinä,

ja minä saan asua Herran huoneessa

päivieni loppuun asti.