maanantai 28. tammikuuta 2013






Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan uusia valokuvia koneeltamme, joitain ihme oosviittoja seuraten.
Tai siis, uusiahan nämä kuvat eivät ole. Ne ovat muistaakseni näpsästy joskus jonkun  sähkökatkoksen ollessa päällänsä.
Ja on tietenkin mahdollista, että nämä kuvat ovat jo olleet blogissani. Sen verran tutulta ne kyllä vaikuttavat, mutta en jaksa kelata kaikkia 260 bloggaustani tarkistaakseniu asian oikeata laitaa.
Kuvissa, jonain kauniina kesä-aamupäivänä  Magnus keittää perunoita paarmoj... ei kun auringon säteiden seassa. Sähkökatkos äityi niin pitkäksi, ettei kestänyt syömättä. (Elikkä siis ainakin tunnin).
Nyt muistankin, että pihakuusi oli kaatunut sähköjohdon päälle ja siitä s-jakelukatkos johtui.

Tuo kaasusysteemi on kaikinpuolin hyvä keksintö muutenkin, ettei vaan sähkökatkoksien aikaan.
Kesällä on mukava paistaa lättyjä ulkona. Valurautapannu vaan kaasuliekin päälle ja VOT!
Meillähän ei ole liesituuletinta ja kaikki paistamisien kaameat käryt pyörivät kämpännurkissa viikon verran eteenpäin paistamisesta.
Kaikki muukin, paitsi nurkat,  haisevat lätyiltä myös.
Itsekkin  tunnen olevani kuin pyöreä, hunajoiva lätty kulkiessani maailmalla lausumassa runoja.
Tiedän, että perusominaishajuni on lättyinen. Eikä auta, vaikka tursotan Laura Biagiottia tykyttävillle kohdille suonieni pinnoille, kuten hajuvesiohje kuuluu.
Lätyn ja muiden paistosten käry on kaivautunut huokosten kautta verenkieroomme. Kaikkien meidän letkutieläisten.
Magnus sanoo, ettei ole ikinä kuullut kenestäkään, joka olisi hajujen kanssa yhtä käiveessä ja luulotautinen kuin minä.
Kyllä niitä on. Catherine, Aijja-Kanita ,vain muutamia mainitakseni.

Laura Biagiottia käytän siksi, että kerran hakiessani matkavakuutustoimistosta matkavakuutuksia, niin siellä palveleva matkavakuutusasianinen tuoksui niin hyvältä, että ahdisti kysymään tuoksun nimeä.
-Laura Biagiotti ja sininen pullo, hän vastasi auliisti, aivan kuten matkavakuutusasianaisen tuleekin.
Mutta eihän se meikäläisen kaulasuonilla samalta haise. Matkavakuutusasianaisella on taatusti liesituuletin :(

Istun kirjoittamassa viikkokatsaustani tutussa paikassa, tutun läppärin ääressä. Kalenteri on käden ulottuvilla.
Vieressä höyryää  kädenulottuvilla myös iso kupposellinen teetä. Änkyrää teetä. Laitoin kaksi pussukkaa likoamaan.
Luin "kahden pussin ohjeen" eräästä blogista. Pusseja olisi ohjeen mukaan pitänyt liottaa tunti ja teen olisi pitänyt olla kamomillaa.
Ohje oli unettomuuteen, joten en sen vuoksi voinut seurata ohjetta kirjain kirjaimelta.
Minunhan pitää yrittää pysyä hereillä. Minun teeni on mansikka ja joku muu. En viitsi mennä roskiksesta kaivamaan ja tarkistamaan.
Tykkään tummasta teestä, mutta en viitsi hauduttaa teetä oikein kannussa, kuten kotona isä aina teki.
Silloin, lapsuuskotona ollessani ja asuessani, viimeksi sainkin oikein kunnon teetä. Tai...Venäjällä oli myös tee oikeaoppista, kun sielläpäin matkustelimme.
Oikeaoppisessa teessä ei saa mukin pohja (sisäpuolelta) näkyä pätkääkään. Teen pitää olla kuin Abessinian keisarin verta, kuten kahvinkin. Piste.

Keskellä viikkoa käväisimme Magnuksen kanssa Nikolainkaupungissa asioilla.
Asiat kuntoon saatuamme, kiskoin Magnusta useiden kauppaputiikkien läpi ja sanoin, että minun pitää ostaa huivi.
Magnus ei sanonut mitään, mutta tiedän, että hän olisi sanonut, ellei olisi niin rauhaa rakastava:
-Sullahan on niitä huivia ainaki parit-kolometkymmenet komuutin hyllyllä. Eikö niistä ny...
-ON, MUTTA NE OVAT KAIKKI VÄÄRÄN VÄRISIÄ, karjun minä mielessäni.

Meillä oli myös pientä puhetta mennä pizzalle samalla reissulla, mutta Magnuksen mielikuvista ei ole vielä kunnolla haihtunut se viimekertainen tiskirättisessio.
Sikäli mikäli Magnusta tunnen, se ei koskaan haihdukkaan.
En ostanut huivia (löysin kyllä ja aionkin hakea ne "paremmalla aikaa") emmekä menneet pizzalle.

Eräänä kauniina ja kuulakkaana talviaamuna (viimeviikolla) ajelimme Östermyraan sairaalan korvapolille.
Kello 8 piti olla paikalla. Me olimme paikalla puoltatuntia ennemmin, kuten tapoihimme kuuluu aina ja kaikkialla olla.
Oikeastaan tapoihimme kuuluu olla tuntia ennen joka paikassa. Olemme ensimmäisi ja lähdemme viimeisinä.

Kuuloni testattiin, eikä se ollut huonontunut. Olin aika voitonriemuinen.
Porukan mielestä kuuloni on romahtanut pohjalukemiin, koska kuulokoje korvassakin kysyn ärsyttävän raivostuttavasti, että MITÄ? HÄ?KUKA? MISSÄ? MIKSI?
Nyt tuli selvästi todistetuksi, että itse porukat puhuvat epäselvästi sössöttäen sekä mumisten ja sanoja nieleksien.
(Porukka= Magnus ja Charles).
Kuuloni on aika kummallinen. En kuule konsonantteja ollenkaan. Tai siis ässää en kuule ollenkaan ja muutkin konsonantit pitää arvata.
Arvatkaas, rakkaat vanhat lukijaiseni  ja upouusi Sanna, mitä minulle Magnus sanoo, kun hän sanoo:
-ee ..u..o..o...ää..e..,..u..a..ä...öö!
Arvaan, että ette osaa edes arvata, siksi laitan oikean vastauksen:
-Mees pukohon päälles, juna lähtöö!

Torstaina oli myös Kirjaston runopiiri.Runopiiriin kuuluvat Kylli, Eve ja minä.
Vein Kyllille uuden uutukaisen toppatakkini korjattavaksi, joka takki on ollut ylläni about viisi (5) kertaa.
Vetoketju mäsänä.
Ostin takin halvalla ja etusasti Elloksesta.
Kylli kysyi, että kuinka halvalla ja etusasti? No 25:llä eurolla.
Tiedän, että vetoketjut sun muut, plus työ, tulee maksamaan paljon enämpi, mutta ei auta (eikä oikein haittaakkaan. On se sen verran sievä takki).
Charles kyllä sanoi, että ihan tavallinen takki. Ei sen kummemmin sievä.
Charles sanoi tuon asian lisäksi myös sen, että olin revitellyt blogissani, että sukuamme on tutkittu kokonaista PUOLI VUOSISATAA. Hänen mielestään sukua, kun sukua on tutkittu puolivuosisataa. Eihän tarvitse kuin katsella elossa olevaa perhekuntaansa.
Mutta se, että sukuamme on tutkailtu puolivuosiTUHATTA, on jo mainitsemisen arvoista.
Myönnän, että kirjoitan joskus aika kummallisuuksia, mutta en viitsi mennä enää korjaamaankaan. Luulen nimittäin, että te kaikki 37 lukijaani olette asiaa jo itseksenne ihmetelleet. :D
Itse olen sitämieltä, että ensinmainittua sukututkantaa kannattaisi tehdä enempi. Paljon enempi.
Meinaamiseksi se ainakin minun osaltani on jäänyt :(

Runopiirissä suunnittelimme runollista&sivistyksellistä matkaa lähikaupungin uuteen ja ihmeelliseen kirjastoon.
Käymme myös syömässä Piikissä.
Kylli ihmetteli, että onko se  piikki sen pizzaravintelin oikea nimi.
-Kyllä on, me sanoimme. -Ei mitään kitu-etuliitettä edessä. Ihan paljas Piikki, me jatkoimme.
Sitten Eve luki meille runon, jonka jälkeen me laitoimme kunnan, seurakunnan, Pohjanmaan, koko Suomen, Euroopan ja maapallon asiat järjestykseen.

Kuntosalille kaahasimme runollisen piirin jälkeen.
Olen päässyt kuntosalin härveleiden kilovastusmäärissä ja sarjoissa joulua edeltävään olotilaan.
Mahtavaa! Sitten se oikein vasta riemuksi repeää, kun pääsen oman kilomassani kanssa samoihin lukemiin kuin joulua ennen.
Kyllä se varmaan onnistuu, jahka saan Hälvbridgen ovensalvat, lukot  ja kammet taas pois tukevilta paikoiltaan.

Kamp&part Annen luona olimme Magnuksen kanssa viime viikolla yht´aikaa.
En olisi aikoinani uskonut, että joskus maailmassa istuisin Magnuksen kanssa parturissa samaan aikaan.
Tosin, ei minulla sitä vastaan mitään ole, mutta en vaan olisi luulenut.
Synnytyssaliin aikoinani en olisi liioin halunnut suurin surminkaan Magnusta viereen istumaan.
(Myönnän, että on eroavaisuutta kampaamon ja synyytyssalin kesken, mutta tuli vaan jotenkin mieleen).
Oli jnimittäin uuri puhetta erään iloisen ja onnellisen odottavan äidin kanssa asiasta.
Hän yritti sanoa, että siihen kirves-ja kanto-aikaan, kun minä synnyttelin,  ei isän läsnäoöo ollut niin tavallista ja että ajat ovat muuttuneet...
Se on totta, mutta olen hiiden vissi, että en haluaisi edelleenkään.Tosin hyvähän se on tässä iässä uhota ;)
Synnytyksessä sitä on jotenkin niin täysi työ itsensä ja sisusklasujensa kanssa, että...
Meillä synkkasi yhteen siinäkin asiassa Magnuksen kanssa aikoinaan:
Minä en olisi missään tapauksessa halunnut aviomiestä synnytykseen mukaan ja aviomies Magnus ei missään tapauksessa olisi halunnut mennä aviovaimonsa  synnytyssessioon  mukaan.
En yhtään väheksy käytäntöä, enkä ylenkatso apua, jonka äiti aviomiehen mukanaolosta  saa.
KEN TAHTOO, niin OK.

Lauantain Magnus lämmitti metoisen saunan. Minä kuorin löylyntuoksinassa pottuhanskoilla puolisenttiä ryppyjä pois hipiältäni.
Laitoin myös turvenaamion pärstävärkkiini.
Ketään en onnistunut säikäyttämään tällä kertaa.
Tuosta ihonhoidosta tuli mieleeni eräs monista potemistani pikku fobioista: ihon rasvaaminen.
Mainoksissa kehutaan, kuinka joku ihorasvalinimentti tunkeutuu kymmenen kerroksen läpi ihon sisään. Niin syvävaikutteisesti, että siitä siihen, ettei se tursua toiselta puolelta ulos.
Minä en tahdo, että joku ihonhoitorasva tunkeutuu syvälle sisimpääni. Kuvittelen, miten se vyöräytyy verenkieroon ja aiheuttaa tukoksia suonistossa jääden muhimaan imusolmukkeisiin!!!
Miksi ei ole sellaisia rasvapurkkeja myynnissä, joidenka sisältö jäisi vaan rehellisesti ihon pinnalle vaikuttamaan ja kimmokkaana ihoa pitelemään?On kai niitä?
 Muistuu mieleen Vitalis. Sehän jäi olemaan siihen paikkaan, kuhun sen siveli. Se oli ihan hyvä se.
Mutta minun piti aikoinani ko. rasvan käyttö lopettaa, koska sen haju oli niin lamaannuttavan huumaava.
Sepä haju ei liioin lähtenyt ikinä mihkään. Vähäsen samaan sähtiin, kuin se lättykäry käyttäytyy.
Mene ja tiedä. On voinut hajut ja koosteet muuttua sen viidenkymmenen vuoden aikana, jona olen sitä nimenomaista rasvaa ollut käyttämättä.

Sunnuntaina olimme tapamme mukaan kirkossa. Tapamme mukaan menimme myös kirkkokahville.
Oli valtavan hyvä ja selkokielinen saarna (kuten aina meidän omassa paikallisessa kirkossamme) ja oli valtavan hyvät kaffit ja nisut (kuten aina meidän omassa paikallisessa seurakuntakeskuksessamme).
Illalla oli vielä konsertti kirkossamme.
Åströmmin Nina lauloi Hilja Aaltosen runoihin säveltämiään lauluja.
Minä olin aluksi penkiltä pudota. Niin ihanaa oli musiikki!
Kun sitten sain itseni pysymään penkillä  Magnuksen turvalliseen kylkeen nojaamalla, alkoi lentoonlähdön tuntemukset. Aivan varmasti leijailin jo urkuparven kohdilla.
Ja ne runot!
Pikkusen oli kateuden kyyn hampaita lepattamassa nokkani edessä.
-Minun runoihini  ei koskaan saisi noin ihanaa musiikkia sälytettyä. Minun runoni ovat kuin possunkärsämöitä orkideoiden joukossa, ajattelin gredeliinisenä.
Vai mimmosen sävelmän sepittäisit tälläiseen runoon:

Lintulaudalla tappelevat tiaiset
melkein verissäpäin
nokat sapelina heiluen.
Auringonkukan jyvistä taistelevat
tiaiset,
vaikka niitä siemeniä riittäis kaikille
yllin kyllin
varpusillekin.

Voi hyvin olla, että muistilappuun ei kirjoiteta:
linnuille
voi olla, että jatkossa, ensi vuonna
tarjoilu ei pelaa tässä hotellissa.
Sitäpaitsi Jumala sanassaankin lupaa
ne ravita
tiaiset, varpuset
suuremmillakin ja väljemmillä  estraadeilla.



Onneksi sain kateudeltani rukoiltua, että anna Jeesus anteeksi. Sain kuin sainkin rukoiltua, että kiitos Jeesus, että saan olla täällä kirkossa ja kuunnella, kuinka olet antanut ihania lahjoja ihmisille. Kiitos myös minulle antamistasi lahjoista.

Konsertti loppui aikanaan ja vaikka taiteilijat (mahtava kitaristi säestämässä) antoivat kaikkensa, olisin halunnut kuulla vielä ainakin yhden ylimääräisenkin laulun. Ei auttanut, vaikka paukutin käsiäni, niin että punottavat vieläkin.
Iloisina ja onnellisina lähdimme kotiin kissauttamaan konserttikaffit.
Kovasti yllytän ja kehoitan Ninan konsertteihin menemään, jos vaikka sadankilometrinkin säteellä paikkakunnaltanne näette hänen esiintyvän.

NYT loppuu tämänkertaisten mielenkiintoisien asioiden vatvoskelu tähän. Illalla menemme Nikolainkaupunkiin katselemaan videota, jossa minäkin olen mukana. Via Dolorosaa.
Tervetuloa Vaasaan pääsiäisenä. Tarkemmin sanottuna Huutoniemen kirkkoon. Siellä se esitetään taas uudestaan pitkästä aikaa.
Minäkin voin hyvällä mielellä mennä jälleen mukaan, koska yhtään vuorosanaa ei tarvitse opetella ulkoa.
Kaikkihan muistavat, että minä en opi enää mitään ulkoa, joka seikka lopetti draamaryhmään kuulumisenkin kuin seinään.

T: Kaisa von Höringen-Tingen
------------------------------------------

Sananlaskujen kirja 12, 1-5

Joka rakastaa tietoa, rakastaa kuria, tyhmä se, joka nuhteita vihaa.
Hyvä ihminen on Herralle mieleen, mutta juonittelijan hän tuomitsee.
Vääryyden varassa ei kukaan kestä, mutta vanhurskas on vankasti juurillaan.
Kunnon vaimo on miehensä kruunu, kunnoton on kuin hivuttava tauti.
Hurskaiden aikeet ovat puhtaat, jumalattomilla on vilppi mielessä.























maanantai 21. tammikuuta 2013

Olen luultavasti yhtä "iloinen" kuin kuvassa olevan pesäkolon asukit olivat, kun ne hästättiin muihin maisemiin.
Asukit olivat rakentaneet rivitalonsa savusaunan eteiskammariin. Siitä nyt sattui olemaan kulkua lauteille, joten lupaa rakentamiseen ei olisi alunperinkään myönnetty, jos olisivat anoneet.
Tämä sama pesäkuva on blogini sivulla 231 (tai jotain).
Minua ei kyllä ole hästätty mihinkään, mutta mieliala on kuitenkin osapuilleen sama ja kihisen kiukusta kuin amppari konsanaan.
En millään viitsisi tunnustaa nössöyttäni uusien ja ennennäkemättömien kuvien tänne saamiseksi, enkä tunnustakkaan :(
Eihän mitään ihme alkukuvia oikeastaan tarvittaisikaan. Pitäisihän sitä osata sanan säilällä maalailla eri maisemia ja situatsuuneja teidän lukijoiden silmäin eteen.
On vaan aina niin hyvä aasinsilta lähteä soljuttaan juttua eteenpäin, kun selostaa nipusta näppyyn jonkun ihme valokuvan taustat ja edustat.
Ihailen blogeja, joissa on toinen toistaan upeampia ja kirkaspiiroisia kuvia pilvin pimein.
Toisaalta taas, lueskelen myös  blogeja, joissa ei ole minkäänkarvaisia kuvia ikinä. En niitä lukiessani mitenkään haikaile puuttuvien photograaffien perään. Päinvastoin, siinä lukemisen tuoksinassa en muista, että valokuvia ja filmauskameroita on olemassakaan.
Siihen kuvattomuuteen minäkin aion ehkä tulevaisuudessa tyytyä (tai on oikeastaan pikku pakkokin tällä menolla ja eihän jo käytettyjä kuvia voi satoja kertoja laittaa.).
Tämä teille kaikille rakkaille lukijoille tietoksi tuotakoon. Tämä valokuva-asia.
Kaikille teille kolmellekymmenelleseitsemälle lukijalle.
Tässä lukumäärä-luvussakaan en nyt haluaisi millään nössö-tautiani julkistaa, mutta pakko,mikä pakko.
Ajattelin nimittäin tämänpäivän blogialustuksessani oikein virallisesti toivottaa Sarpun tervetulleeksi. Sarpun, jonka sijanumero mielestäni oli 36. Lukijaluku olikin sitten päivänä muutamana 37! En saanut selville, kuka ihka-uusi lukija on vielä Sarpunkin jälkeen liittynnä mukaan.
Tuijotetettuani ja ällätikun kanssa seuratessani jokaisen lukijan erikseen, alkoi tuskanhiki valua pitkin niskanappiani. Hyvänen aika, olenko aina muistanut kaikki tervetulleeksi toivottaa?
Jotkut nimet tuntuivat ihan uusilta.(Tunnin päästä kaikki kuulostivat ja näyttivät ennenkuulumattomilta).
Yksi pieni, mutta sangen epätoivoinen mahdollisuus on, että Sarppu olikin lumero 37, eikä 36!!! Että olisinkin seonnut vain numeroissa, enkä nimissä!
Joka  tapauksessa kaikista lukijoistani olen ylenpalttisen onnellinen. Teittin ansiota on, että yleensä otan koneen ja kalenterin esille, puhallan jälkimmäisestä pölyt ja alan naputtelemaan.
Myös heittin takia blogiani kirjoittelen, jotka lukevat sitä ilman, että mihinkään ovat kirjautuneet.
Teitäkin on.
Tiedän sen 100% varmasti, koska blogin päivittäisten vierailujen numeroluku jäi soljumaan, vaikka omat vierailukäyntini väenvängällä estotoiminnalla estin. Olkoonkin, että käynnit vähenivät sadoilla ja taas sadoilla klikkauksilla, niin jäljelle oli mukavasti vielä jäämäänkin ;)
Pelkästään itselle ei ole hääppöstä kirjoitella. Silloinkin, kun teininä kirjoitin SALAISTA päiväkirjaani, kirjoitin sitä vartavasten sitä  silmälläpitäen, että joku lukee.
Annoinkin sen luettavaksi harvoille ja valituille (harvat ja valitut= ainakin 10 kaveria).

Runoja olen nyt myös kirjoitellut ihan sitä nimenomaista seikkaa varten, että niitä sitten joku muukin lukisi minun  lisäkseni.
Välillä puren tietokonetta (noin kuvainnollisen verrannollisesti ilmaistuna). Yön hiljaisuudessa nyyhkin, kuinka "ketään ei kiinnosta kumminkaan ikinä!"
Välillä ajattelen, että Tynnin Aalekin vihertyisi runojani  lukiessaan.
Oma sisikunta se myös kat...öh...surullisena  vihertelee, kun luen toisten kirjoittamia runoja.
Kuinka ne osaa? Miks, ah miks, en seikkaa tuota ma osant´en esiin ja julki loihe tuoda?

Sain viimeviikolla runoistani  positiivista palautetta, kun olin niitä Eläkeliiton keskiviikkokerhossa lausumassa, että luulenpa sillä balssamilla kirjoittavani monta monituista uutta värssyä.

Olin siis viime keskiviikkona Eläkeliiton keskiviikkokerhossa lausumassa.Omitekoisia runojani.
On käsittämätöntä, kuinka hirveet määrät hurmetta sydänparkani joutuu pumppaamaan, moukaroidessaan rintalastan sisällä.
Onneksi rintalasta varmaankin estää sydänparan  kokonaan pullahtamasta lattialle sätkimään.
Luulen, että lausuminen  meni kuitenkin ihan hyvin, koska tunsin itseni  typeräksi ja surkeeksi :D
T&s-fiilis  on varma merkki, että kaikki ei ihan penkin alle mennynnä.
Kuinka voisi mennäkkään, kun suoraa paperista luen ja omitekoista tekstiä, joten tekijänkään ei tarvitse vaatteitaan repäistä. Apuakin saa pyytää Herralta.

Tiistaina ajelin Vaasaan. Meiltähän on ko. kaupunkiin enää kivenheitto.
Vaasan Vähässäkyrössä meillä oli Naistenkesken iltapäivä-naiskomiteajaoston suunnittelupalaveri.
Ajelin hyvissä ajoin mainitsemaani kaupunkiin ja palaveriin, että ehtisin hakea erästä troppia, jolla asettuu kaikki vaivat leuan  polvien väliseltä matkalta.
Kyseinen troppi on tabletteina ja ne sisältävät maitohappobakteereja.
Olen kerran elämässäni nauttinut näitä mh-pillereitä matkatessani ulkomaille ja se oli myös elämäni ensimmäinen kerta, kun sain matkoilla vatsanväänteitä.
Nyt oli kuitenkin kyseessä ERINIMINEN  troppi. Tämän pitäisi auttaa mahan TURVOTUKSEEN.
Jos joku paikka, niin juuri maha, on meikäläisellä ollut turvonneena jo kohta puolivuosisataa.
Olen nyt niellyt 6 kappaletta kyseistä lääkettä (kuutena aamuna ja yksi kpl/aamu)ja eikös vain, että ylenpalttinen turpoaminen osoittelisikin lässähtämisen merkkejä?!
Kyseisen tablettipaketin kyljessä komeilee nyt kuulakärkikynällä kirjoittamani jo uudenkin rohdon nimi, joka on kuulemma vieläkin lässäyttävämpää. Sillä melkein tokenee ilkeyskin ja köyhyys.
Kuulin ja sain vihiä sellaisesta ihmeestä esitellessäni vuolaasti juuri ostamaani tablettirasiaa.

Naistoimikuntamme onnistui hyvin suunnitelman laadinnassaan ja kiepsautinkin iloisena suoraa toiseen kokoukseen.
Nimittäin KD:n Isonkyrön paikallisosaston johtokunnan kokoukseen.
Kaikki meni jälkimmäisessäkin kokouksessa, kuten linnassa sovittiin ja tyytyväisenä ampaisin kotiin.
Kotona tein punnerrus-voimistelukoneellani ja painoilla muutamat kankeahkot liikkeet (liian kauan pitänyt taukoa).
Ajatuksena oli seuraavana päivänä, eli torstaina, mennä oikein kuntosalille taas pitkästä aikaa.
Ei olisi hyvä mennä kuntosalilla niihin vempeleisiin, ellei olisi yhtään kotona harjoitellut. ;)
Torstaina oli Kirjaston runopiiri ensimmäistä kertaa joulun jälkeen koolla.
Koko piiri olikin kasassa .(Kirjaston runopiiri= Kylli, Eve ja mä).
Kerroimme toisillemme kaikki runolliset ja proosalliset asiamme, joita joululoman aikana meille itsekullekkin oli tapahtunut.Luimme myös valitsemiamme runoja toisillemme.
Minä luin omitekoisen, joskus kesällä kirjoitetun runoni.
- Se kuulosti hiukan töksähtävältä, sanoivat piiriläiset silmiini katsoen.
-Minä olen yliviivannut pois monta lausetta lopusta, sanoin puolestani minä.
-En huomannut lausua yhtä ympyröimääni värssynpätkää ollenkaan, selitin jatkoksi ja selitykseksi.
-No, se selittääkin kaiken, jatkoivat muut piiriläiset.

Runopiiristä kiiruhdimme Kyllin kanssa  kuntsarille.
Kyllä oli nyt helppoa, kun oli kotiharjoittelu alla (rykäisy).
Menin lauantainakin kuntosalille. Kaksi kärpästä samalla lätkäisyllä, koska kerran kauppaankin piti mennä.
Merkkasin  tyytyväisenä rastin kuntosalin seinällä riippuvaan nimiluetteloon. Varmuuden vuoksi örmin rastin jonkun muunkin nimen kohdalle. Ottiko kovasti päähän? Siihen jäi nyt kamala sotkukohta ja kaikki, koko Isonkyrön rovastikunta, hoksaa kuka on ollut asialla.

Viikonloppuna olimme seuraamassa Joonathanin salibandyturnausta Isonkyrön liikuntahallissa.
Sielläpä oli kova eno päällänsä.
Tietäähän sen, kun halli on pullollansa virtaa täynnä olevista pelaajia.
Ihmettelin itsekseni, kuinka pelaajat pystyivät juoksemaan hirmuista faarttia katsellen kuitenkin taaksensa ja stoppaamaan juoksunsa kuin seinään kaatumatta.
Oi nuoruutta, oi taitoa, oi intoa, oi iloa!!!
Vivianni tahtoi pelien väliajalla mennä uimaan. Aina, jos neiti näkee uimahallin jossain, hän haluaa myös sinne uimaan.
Päätimme neidin kroolausta ihaillessamme, mennä porukalla seuraavan loman aikana samaiseen uimahalliin
(porukka= Catherine, minä, Vivianni.
Uimahallissa näytti olevan tilaa, eikä tarvitse uida toisten varpaat suussa. Omiani en suuhuni saisikaan.

Meille Letkutielle menimme syömään hernesoppaa, jota soppaa en koskaan saa niin hyvää kuin Kajaanin kassulla kerran sain. Onkohan armeijan hernesopalla salainen resepti?  Tai johtuuko ihastuttava ja huumaavan hyvä  maku niistä soppatykeistä? Jos niin on, niin saakohan niitä tykkejä ostaa jostakin?
Tietenkin paistoin myös parit pellilliset pannukakkua, joiden makua olivat omiaan petraamaan mansikkasyltty ja kermavaahto.

Tähän lopetan tämän huumaavan tapahtumaketjun tykittämisen.
T: Kaisa Ärt-Syltvaahtonen
---------------------------------------------------------------------------
Psalmi 40, jakeet 2-6

Hartaasti minä odotin Herraa ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni.
Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelten alle.
Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.
Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää pelkoa ja turvaavat Herraan.
Hyvä on sen osa, joka luottaa Herraan, ei etsi apua pahan voimilta,
eikä käänny niiden puoleen, jotka valhetta palvelevat.

maanantai 14. tammikuuta 2013



Nyt ottaa kovasti, mutta runsaasti pattiin.
EN SAA UUSIA, ENNENNÄKEMÄTTÖMIÄ FILMIKUVIA tänne, en vaikka mikä olisi.
Itkua en viitsi vääntää, koska olen jo vääntänyt sitä uuden runokoneeni (runokirjan kirjoittamista varten hankittu tuliterä läppäri) kanssa.
Kaikki pitäisi olla ja pysyä ruudussa samanlaisena ja kaltaisena kuin ruudukkeessa melkein kahdeksan vuotta sitten oli. En näköjään pysty oppimaan, käsittelemään, enkä ymmärtämään tätä nykyajan muuttuvaa tietotekniikkaa ALAKUUNKAAN.
Olen uudella runokkeellani jo värssyjä kyllä kirjoitellut, ei sen puolen. Kyyneleet ovat kuivuneet, mutta kovasti vaikealta, kovasti vaikealta kuvaphotograaffi-ohjelmisto tuntuu.
Okei, myönnän, että pyörä, ruuti, televiitsiooni, puhelin, lämpöpumppu ja sähkölamppu olisivat jääneet keksimättä, jos meikäläinen olisi asialle pantu, mutta...
Nyt aion kuitenkin ilahduttaa (kolkkoa naurua) teitä viimeviikon häppeningeillä, vaikka olo on lähinnä kuin ryynimakkaralla ilman ryynejä.

Sain laitettua tänne blogiin siis vain jo kerran esilläolleita kuvia. Ylimmän kuvan kalkkuna on taatusti  jo paistettu ja syöty. (Siitä on niin kauan, kun se on mielenkiintoisen jatusteluni alussa ollut.
Alakuvan aidaksen edestä puuttuu edelleen leijonapatsas, vaikka siitäkin on jo ties kuinka kauan, kun sen teille näkösälle laitoin.
Leijonapatsas tulee varmaan puuttumaan kuvan seiväsaidan edestä ikiajoiksi, mutta onneksi pelkkä ajatuskin on tuottanut jo runsaasti hupia. Niin minulle,meille kuin muille.

Edessäni ei tällä kertaa lepata patterikynttilääkään ja mukissa oleva kahvi on hyisen kylmää.
Sitä hyistä juomaa kuitenkin ryystän aina välillä. Samalla silmäilen toisella silmällä uutuuttaan hohtavaa kaleneria. Kovasti hohtavat valkeuttaan myös alkuvuoden menneet päivät.
Koko aukeamalla, siis seitsemän päivän kohdilla, lukee Bärttä, kone, Leip ja Seija.
Revi siitä sitten :(

Lähdin  Nikolainkaupunkiin päivänä, jona  kalendäärissä luki Bärtta.
Muistanettehan, kuinka ennen joulua aikomani vierailu Bärttan luona meni pipariksi, kun hän oli muuttanut, eikä muistanut puhelimessa mainaista asiasta?
Karautin ooppelillani syntymäkaupunkiini, joka kaupunki onkin nyt Hälvänmutkasta enää kivenheiton päässä.
Perille Bärttan asumukselle päästyäni klanutin useita ovikelloja ja puhuin moneen monitooriin selostaen kuka olen ja ketä etsin. Löysin kuin löysinkin ystävättäreni.
Vein hänelle myöhästyneen joululahjan: runokirjan (yhden K. Joupin kirjoittaman), suklaadilevyn ja "suklaavanilja-suihkausvirkiste hiuksille"-pullon.
Minä itse tykkään mahdottomasti suklaavaniljasuihkauksesta hiuskuontaloon (pestyyn ja puhtoiseen kuontaloon), joten ajattelin, että Bärttakin tykkää.
Ajattelin käyväni samalla reissulla muissakin tärkeissä paikoissa, mutta ajatukseksi se jäi.

Viime viikolla varmistui tieto, että sitä ollaan kohlakkoin taas Israelin maankamaralla.
Alkasin innoissani heti pakkaamaan mukaan tärkeimpiä matkatavarata, kuten: muotovaahtoa, hiuslakkaa ja aurinkolaseja ja uimacrocseja (ihan piraatteja vaan).
Huhtikuussa olisi tarkoitus pudistaa kotimaan pölyt viikoksi kintuista.
Me saamme tälle matkalle mukaan myös yhden kappaleen jälkipolveamme. :D

Eilen sunnuntaina meillä oli iloinen päivä täällä Isonkyrön kirkossa ja kirkonmenojen päälle vielä seurakuntatalolla.
Saimme nimittäin siunata matkaan lähetystyöhön Isonkyrön seurakunnan ikioman nimikkolähetin nti Lakeheadin.
No, on tämä ikioma lähettimme myös muidenkin seurakuntien ikioma.
Seurakuntatalolla juotiin äykeät lähtökaffit (lähtö on helmikuulla, mutta silloin ei enää kahvia ehdi nautteilemaan).Kuulimme mielenkiintoisen katsauksen lähetin arkeen ja juhlaan ja katselimme kuviakin sanotun sinetiksi.
Eikä vähä mittää. Seurakuntatalolta ajelimme syömään Magnuksen (ei meidän Magnuksen) keittämää ja kokoonlaittamaa ihastuttavaa ja maittavaa ruoka- atriaa.
Vaimonsa Bär-Lizzy oli hänkin ollut juonessa ja keitoksessa mukana. Hänen tekemäänsä  oli ihana Aura-juusto sörsseli.
Aurajuusto sörsseli (Auraost-sörssel):
Aurajuustoa (kansan suussa homejuusto) muussataan ananas-murskaan ja sekaan hieraistaan vielä tuoretta persiljaa. That´s it! (Tai toivottavasti kuulin sivukorvalla oikein. Kuulokoje oli näet kotona kaapin päällä).

Lähdimme lopuksi kylläisinä, mutta onnellisina Hälvänmutkalle, josta otimme Charlesin kyytiin ja suunnistimme Nikolaistaadeniin seuroihin. Tai, eihän ne tälläkertaa olleet seurat, vaan se viheltämällä lausuttava tilaisuus.
Vihellettävä tilaisuus oli ihan hyvä. Kuuntelimme ja katselimme screeniltä puheen.
Se on sitä nykyaikaa.
Aika jännää, että meikäläinen saa elää tässä hengellisten tilaisuuksien ilmenemismuotojen taitekohdassa.
Sitä piti minunkin lähteä, 25 vuotta sitten, oikein livenä ja kaikessa komeudessani Helsinkiin Olympiastadionille kuuntelemaan Grahamin Billyä (kuuluisa saarnaaja Amerikasta).
Nyt voivat ihmiset katsella videoilta samat asiat.Toisella puolella maailmaa!
Uskoon tulee ihmisiä kummallakin tavalla ja kaikilla puolilla maailmaa.
Uskoon tulee ihmisiä ylhäisessä yksinäisyydessäkin, vaikka siinä oman köökinpöydän ääressä.
Laita kätesi ristiin (ei pakollista :D) pyydä syntejäsi anteeksi ja Jeesusta sydämeesi asumaan.

T: Kaiskee Calamnius-Arctophilacius

Ps. Sain viimeviikon tienoilla kuulla, että kuulun aikamoiseen sukukuntaan, jota kuntaa on tutkittu ainakin puolivuosisataa taakseppäin. Silmiini suorastaan pomppasi äitini isänäidinisänäidin nimi, joka oli MAJA CAISA (sukunimi Kulju (os Holstius).
Maja Caisa! Sehän on kuin suoraan minun nimeni: Marja Kaisa.

Ps.Ps. Nyt en yhtään huomannut, oliko KOLMASKYMMENESKUUDES lukijani SARPPU kirjaantunut jo ennen tämänpäiväistä "ylimielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon" sivuruudukkoon, vaiko sen julkaisemisen jälkeen.
Olin niin tuohtuneessa mielentilassa, että en kerennyt numeroita ja kuvia tarkastella.
Toivotan kuitenkin näin epävirallisesti Sarpun lämpimästi tervetulleeksi joukkoon (kuten kaikkien muiden teidän toivon joukossa jatkossakin pysyvän).
Virallinen alkutervetuliaistoivotus tulee sitten seuraavassa bloggauksessa. :D
_______________________________________________________

Psalmi 142, jakeet  2-3

Minä korotan ääneni ja huudan avuksi Herraa.
Minä korotan ääneni ja etsin apua Herralta.
Hänelle minä kannan huoleni, hänelle kerron, mikä minua painaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013


Tänään olen korjannut joulukoristukset- ja vermeet pois.
Olen kovasti paljon iloinnut, että se raastava "kaikki on loppu"-fiilis, joka aina joulun mentyä raastoi mieltä ja laittoi tarrautumaan joulukuuseen kynsin ja hampain, on tipotiessään. Se on ollut tipotiessään jo kolmattakymmentä vuotta (!).
Osaksi fiiliksen poishiutumiseen on ollut apuna se, että laitan joulukoristeet ja melkein kuusenkin esille jo marraskuun lopulla. :D
Ellei kahden kuukauden pituisesta joulufiiliksestä pysty irrottautumaan suosiolla,  on jotain ehkä pikkasen  pielellään.
Toiseksi: asiasta irtautumiseen auttaa suunnattomasti se ehdoton totuus, että eihän Jeesus jäänyt seimeen. Ei! Hän antoi ristillä henkensä meidän puolestamme, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin ja istuu Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella!!! Jeesus elää!!!
Tämä, jos mikä, auttaa jatkamaan, taapertamaa, vaikkakin joskus kuin mummo hangessa, eteenpäin. Myös arjen tultua.

Alkukuvissa on vaihteeksi kuvattuna superterapiakoira Lyllan. Kuvassa se tutkii vakiotutkapaikallaan maailman menoa. Joskus, jos malttaa tunnin pari odottaa, voi hyvässä lykyssä ohi vilahtaa autokin.
Lyllan haettiin pienen koto-oloperiodin jälkeen taas Hälvälle pakoon uudenvuoden rakettiryskettä.
Terapiakoira on viimevuosina alkanut ihan kaamean hirveästi pelkäämään ko. pauketta.
Alkuvuosina se ollut kommoonansakkaan. Kummallista, miten se "vanhemmiten"  vasta on herännyt huomaamaan, että koirat yleensä (ja varmaan kaikki muutkin elikot) pelkäävät ryskettä.
Ei auta, vaikka sille kuinka muistuttaisi, että ethän sinä alkuvuosinakaan pelännyt. Ei, sensijaan se tärisee entistäkin enemmän. Se kieltäytyy totaalisesti menemästä ulos pissalle, vaikka edellisestä kerrasta olisi kymmeniä tunteja (uudenvuodenpaukutteluhan kestää kymmeniä tunteja, vaikka paragraaffit sanoisivat mitä).
Onneksi täälä keskellä melkein ei yhtään mitään ei paukutella kovinkaan paljon. Kymmenistä tunneista puhumattakaan! Ja paukuttelu muutoinkin on sen verran kaukana, että ei edes sisälle kuulu.

Toisessa alkukuvassa näkyy kuusi, jota ei enää ole. Tai se on kymmenen sentin klapeina liiterinseinustalla odottamassa aikaa parempaa (pönttöuuniin joutumista).
Kuusihan otti ja kaatui eräänä myrskyisänä yönä alkusyksystä. Varmaan siitä "häppeningeissä" revittelin.
Kuvan tuulimyllyssä ei liioin enää ole siipiä. Nekin lensivät pitkin Letkutietä myös tuona samaisena myrsky-yönä.
Magnus on luvannut koppulo...öh...tehdä uudet viilekkeet, jahka löytää värkkiä ja sopivat työkalut.
Nämä molemmat kuvat ovat työllä ja tuskalla löytyneet tähän blogiin.
Olin kyllä muiden bloggauksista lukenut, että jotain on tapahtunut kuvarintamalla, mutta en hetkeäkään kuvitellut, että se voisi koskea minuakin.
Aika jännää, että kaikenlaista tapahtuu, vaikka itse ei ole painanut hyväksymisnamiskaa kuvafilmiohjelmistossa.
Kohta varmaan joku kirjoittaa osastossa "mielenkiintoiset- ja mieleenpainuvat häppeningitkin" valmiiksi. Minä saan vain painaa läppärin JULKAISE-näppäintä, jos muistan, että asiat nuin suurinpiirtein lienivät :(

Sunnuntain ja uudenvuoden välipäivänä ajelimme rakkaaseen syntymäkaupunkiini ja siellä televisio-ja paistinpannukauppaan.
Ostimme ko. kaupasta tosin vain kaksi pastinpannua, koska televiitsioni osastolla oli 200 asiakasta ja kaksi myyjää.
Emme jaksaneet jonottaa, vaikka meillä oli selvät merkinnät muistilistassa:
1kpl. televisiota. Pieni, mutta halpa.
Me näimmekin sellaisia, kun aikamme etsimme. Peräseinän alimmaisella sivuhyllyllä.

Paistinpannuosastolla ei ollut yhtään jonoa ja kassan kautta kuljettuamme olimme ensimmäistä kertaa avioliittomme aikana kahden, mutta kunnollisen pannun onnellisia omistajia.
P-pannut maksoivat yhteensä melkein yhtä paljon kuin hyllyssä katselemamme TV, mutta emme antaneet sen himmentää iloamme.
Ennemminkin ajattelutti se rahamäärä, jonka tämän melkein puolivuosisataisavioliittomme aikana olemme heittäneet Kankkulan prunniin ostaessamme niitä paistinpannuja, jotka ensimmäisen soossin kährästämisen jälkeen muistuttivat pyöreäpohjaista saunanappoa : (

Menimme siitä sitten toiseen televisiokauppaan.
Sielä tulikin myyjä kutakuinkin heti viereemme  hieromaan käsiään.
Kerroimme, mitä haluamme, jonka jälkeen käsien hierominen hidastui.
-Ei  kyllä hirastunu. Eihän se voinu käsiä hiarua, ku piti kävellä sinne perimmääsen takahyllyn viärehen.
Soon sun sairasta miälikuvitustas, jotta se olis milläällailla muikkaallu, ku ostettihin halavin ja pikkuusin töllötes.
Magnus on kyllä oikeassa. Luulotautisempaa kuin minä, mitä myyjien käytöksiin tulee, saa kyllä tosissaan etsiskellä tältä pallonpuoliskolta (eikä löydy).

Sitten menimme pöytäkäuppaan. Kirjoituspöytäkauppaan.
Sellainen putiikki löytyikin vanhasta muistista. Olemme nimittäin ostaneet ennenkin kirjoituspöydän.
Yritinkin saada Charlesin luovuttamaan hänen käytössään olevan OMAN kirjoituspöytäni asetettavaksi omaan runokutjuuni, mutta ei onnistunut.
- Missäs minä pidän kaikkia kymmeniä kirjojani, käytettyjä ruoka-ynnä kahviastioita, likaisia&puhtaita pyykkejäni ja kaikkee? ihmetteli Charles todella aidosti.

Löysimme sopivan, hyvin pienen, valkoisen pöydän. Magnus tinki hinnasta muutaman kympin ja niin pöytä tungettiin auton perätuhdolle.
Kotona tarkasteltuamme pöytärustinkia huomasimme, että hyvin olisi vielä kannattanut tinkiä muutamat kympit.
Nyt runokutju on kuitenkin seinäkelloa vaille valmis. Olen kutjussa jo kirjoittanutkin kolme runoa ja esipiirtänyt niihin sopivia kuvia.
-Mihkä sä kellua tarttet? Eikö päivvastoon pitääs unohtaa aijjantaju?
Magnus on taas oikeassa, mutta näin niin hyvän näköisen kellon kynä&paperikaupassa, että sellainen on ihan pakko runokutjun seinälle saada. Kellon halkaisija on noin metrin ja numerot kymmenen senttimetriä kappale.
Tietysti kellon hinta sanelee ostopäätöksen, mutta ei kai metrin halkaisijaltaan oleva kello nyt maltaita maksa?

Uusi vuosi koitti sitten aikanaan. Uutena ja färskinä ja lupauksia pullollaan.
Menimme sitä vastaanottamaan Maikun ja Eerikin luokse.
Oli tosi mukava ilta. Söin niin, että ei vatsalla, tai siis paremminkin potkupallon päällä ei  pystynyt ajattelemaankaan nukkuvansa.
Uudenvuoden lupauksia tein mielessäni useita.
1) Syön vähemmän.2)Kirjoitan uuden runokirjan. 3) En vetkuttele tylsistyneenä puoleen päivään asti. 4) Luen Raamattua enempi. 5)Menen Raamattupiiriin. 6)Käveleskelen ulkosalla enämpi.7) En kronki jääkaapilla koko aikaa (vrt. lupaus numero1).
8) Opettelen keskustelemaan. 9)Lakkaan tietämästä paremmin ja luulemasta vähemmän.

Nyt jännittää pystynkö pitämään miettimäni asiat.
No, tuo kakkoskohta on ihan pakko pitää, koska olen toitottanut siitä koko Kyrönmaalle ja puolelle Suomea ja ulkomaita.
Pyydänkin nöyrästi Herralta viisautta ja inspiratsuuneja.

Tähän päättyy ensimmäinen "mielenkiintosarja", mitä vuoteen2013 alkuun tulee.
T: Kaisa von Storklock-Nummerhufvud
----------------------------------------------------
Psalmista 8, jakeet 4-10

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
-mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Sinä teit hänestä  lähes kaltaisesi olennon,
seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.
Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa:
lampaat ja härät, kaiken karjan,
metsän villit eläimet,
taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuvat.
Herra, meidän Jumalamme, suuri on sinun nimesi kautta koko maailman.

-