Kaksi poseerauskuvaa meikäläisestä. Kuvien välillä oli vettä kuohunut  Niagarasta, jos kohta Kyrönjoestakin, yli puolivuosisataa. 

Niin maailma muuttuu Eskoseni ja me sen mukana. Olen aina ihmetellyt, kuinka joku voi tuntea jonkun, jonka on nähnyt viimeksi seitsemäntoistavuotiaana (kts alakuva) ja sitten vasta noin seitsemänkymppisenä (kts. yläkuva).  Niin on kuitenkin minulle käynyt. Nytkin, vaikka olen hyvän joukon yli seitsemänkymppinen. Itsekin tunnen kyllä aika huvin, esimerkiksi koulukavereitani, jos satun heitä joskus jossain näkemään. 

Onkohan, että se ihmisen peruslookki jotenkin kumminkin säilyy, vai mikä siinä on, että tuntee?
Mene ja tiedä. Hyvähän se on, että tuntee. Muuten joutuisi koko ajan kyselemään kaikilta, että kukas se sinä taas olitkaan?

Minä en ole koskaan oikein tykännyt poseerata valokuvissa. Aina, kun kuvataan tunnen, kuinka minulle kuvissa tyypillinen jakoavainhymy nousee (tai paremminkin laskee) suupieliin jäädäkseen siihen koko kuvauksen ajaksi ja pitkästi sen jälkeenkin. 

Alimmaisessa kuvassa nyt jotenkin hymy on vielä luonnistunut, mutta ei mikään kumma. Olin silloin tasan seitsemäntoistavuotias. Ei tarvinnut miettiä näkyvätkö silmäpussit ja kaulaheltat. Ei tietenkään, kun niitä ei ollut.

Olen tuossa kuvassa Vieno-tätini luona visiitillä ja hän tahtoi ottaa kuvan veljentytöstään.

Minulla oli ylläni Aija-Kanita-tädin teryleenikankaasta ompelema puolihame. Hameesta tehtiin pyynnöstäni niin kapea, että se päällä piti ottaa lyhykäisempiä askeleita kuin tavallisesti.

Muistan tapauksen, kun kyseinen hame ratkesi melkein vyötäisille saakka astuessani linja-autoon.
 Ei hyvinyt muu kuin jäädä seuraavalla pysäkillä pois ja juosta takaisin lähtöruutuun (so kotiin).

Kotona neuloin karhunlangalla sauman niin tukevasti kiinni, että SIITÄ se ei enää periksi antaisi. Silloin repeäisi koko kangas. Mutta kuten kaikki minun ikäiseni tietävät, teryleeni ei repeä ikinä. 

Kuten ei sen koommin saumakaan. Ei ole karhunlangan voittanutta.

Ihme muoti se silloinen 1/2-hamemuoti. Hameen piti olla kuin puukontuppi. Tuppimuoti ei ole tullut takaisin. Tai, taitaa olla niin, että en sitä vaan huomaa. Kankaat ovat joustavia ja periksiantavia. Taitaakin olla se teryleeni, joka ei ole tullut enää muotiin. Eipä sillä, että olisi ikävä. Ei teryleneä, enempää kuin krimpleneä, tai nailoniakaan.

Olen sen ikäinen, että kaikki on tullut muotiin ja mennyt pois muodista moneen kertaan.

Nyt esimerkiksi leveälahkeiset housunpuntit ovat in. Kapeat ovat ihan out.

Minulla on vain out-punttihousuja. Pakko on mennä etsiskelemään modernimpia pöksyjä.
Aioin kyllä olla niin kova naama, että en ikinä luovu pillipunteista, enkä legginsseistä, mutta kai se on pakko! Varsinkin, kun on esiintymisiä tiedossa ja kuukauden päästä pitää oikein junallakin matkustaa. 

Lenkkivaatteenikin kaipaisivat kovasti päivitystä. Valitin Magnukselle, että lenkkeileminenkin on niin kamalaa, kun ei ole lenkkivaatteita. 

-Ethän sä vaattehilla lenkkeele! Magnus sanoi.

-Just sitä mä tahtoisin tehdä! Olisi paljon hauskempaa kuntoilla, kun olisi tekniset juoksuhousut, tekninen juoksutakki, tekninen juoksupäähine, tekniset juoksulenkkarit (tietenkin sateen-, tuiskun-, kuumuuden-, hien sun muun kestäviä ja likaa hylkiviä kaikki).

-Kato ny näitä mummuköpöttelyvaatteita! Mummutoppis, mummupipo, mummutoppalökärit...mummukumpparit ja mummuvillatumput!!! Urheile siinä sitten! minä rääyin.

Noh, mummuvermeet minä aion pukea kyllä vast´edeskin, ei sen puolen. 

Sitten, kun olen sen kokoinen, että ei tarvitse mennä lainapeiteosastolle urheilukamppeita ostamaan, niin sitten. Sitten hankin alennusmyynnistä uudenaikaisemmat vermeet.
Voi olla, että siihen menee aikaa, mutta tämänhetkinen plääni on, että puolessa vuodessa olisin mummuihannepainossa, eli 80kg! :D 

Yläkuvasta vielä sen verran, että siinä näkyvät sisustuselementit ovat muuttuneet totaalisesti.

Jäljellä ei ole kuin seinälamppu ja vaarin kulkukauppiaan matka-aski. (Taitaa tuo körttipariskuntataulukin olla vielä paikoillaan).

Jos sitten aloittaisi menneen viikon pärvöttämisen. Aloitan sen eilisestä, eli sunnuntaista.

Ajelimme Nikolainkaupunkiin hyvissä ajoin iltapäivällä, että ehdimme kyläillä Catherinen luona rauhassa ennen Kohtaamispaikka-messua Vaasan kirkossa.

Leivoin viemisiksi piirakan. Piirakasta tulikin aika hyvänmakuinen, vaikka itse sanon.
Kyseisen piirakan tekoreseptissä käsketään panna taikinaan neljä kananmunaa. Olen tähän saakka orjallisesti noudattanut reseptiä. Siitäkin huolimatta, vaikka valmis piirakka on maistunut munakkaalta. Omenahillosilmämunakkaalta.
Tänään päätin laittaa seokseen vain kolme mulkkeroa ja maku oli heti parempi. Melkein jo tiesi syövänsä marjapiirakkaa (ainakin, jos piti silmät auki).

Seuraavaan piirakkaan laitan vain kaksi kananmunaa. Sitten uskon, että Lyyti alkaa kirjoittamaan.

Piirakka piirakkana ja munakas munakkaana.

Oli mukava tavata ainoita lapsenlapsiaan. Joonathania ja Viviannia. Mielestäni he ovat fiksuja ja ihania. Vähä niinku mummunsa ja paappansa. ;)

Viideksi menimme kirkkoon. Vaasan kirkkoon. Se on yksi maailman neljästä ihanimmasta kirkosta (toiset kolme ovat tietenkin Huutoniemen kirkko, Isonkyrön kirkot. Vanha ja uusi).

Kohtaamispaikkojen päälle trönätään aina kahvit. Niin nytkin.
Oli mukava praatata siskojen ja veljien kanssa ja olla samaa mieltä siitä, että Jeesus on pop!

Uusi hiuspehkotyylini sai myös huomiota osakseen. Eikä mikään kumma. Tukka siirotti sinne sun tänne ohuen, mutta elottoman näköisenä. Kyllä siinä kotoa lähtiessä jonkunmoinen malli oli, mutta kuten kaikki tietävät, niin Vaasa on, paitsi Suomen aurinkoisin, niin myös tuulisin kaupunki. Vaasassa ei letti pysy ojennuksessa, vaikka se olisi sementistä.

Seurakahvit juotuamme lähdimme autolle. Astuessamme ulos kirkonovesta jässähti Magnus paikoilleen. Sitten alkoi pyöriminen ja  ja viittelöinti sinne ja tänne.

-Mihinä moomma? Tuas pitääs olla apteekki ja tuas suamenpankintaloo...

-Hyvät ihmiset sentään. Sullahan on uudet silmälasit. Etkö näe, että siinä on entinen poikalyseo? Tuossa vasemmalla kaupungintalo?

-Kyllä mä näjen, mutta...

Aikani kauhisteltuani Magnus sai suunvuoron ja selitettyä, että hän mietti ihan jotain muuta, kuin sitä mistä raosta ollaan ulos tultu (tulimme ulos sivuoven kautta).

Meikäläisen ei toki pitäisi ihmetellä yhtään mitään. Itse olin täysin ulalla perjantaina etsiessämme alatorin liikekeskuksesta kelloliikettä, josta aikoinamme ostimme minulle blingbling-rannekellon. 

Siihen piti saada uusi patteri.

Niin rajusti oli alatorin liikepytinki muuttunut sisätiloiltaan, että eksyimme välittömästi kynnyksen yli astuttuamme. Tunsin olevani aikamoinen tollero, joka myös tietenkin olin.
Selvisihän se sitten, kun Magnus googletti, että kyseinen kellikauppa oli muuttanut vastapäiseen liiketaloon. Sain kuin sainkin uudet patterit vaihdatettua kelloon ja nyt on koko ajan pitänyt katsoa mitä kello on?

Kuriositeettina mainittakoon, että kellon hihna on juuri yhtä kireällä kuin ennen viisarien pysähtymistäkin, eli vuosi sitten. Se on keljua. Blingbling-kellon kuuluu riippua ranteessa löyhähkön ja huolettoman näköisesti, eikä niin, että näyttää kuin veri lakkaisi sillä sekunnilla kiertämästä.

Kansanlähetyksen seuroissa Vaasan Ristinummella olimme Magnuksen kanssa männä viikon perjantaina.
Magnus piti seurapuheen ja minä lausua posmotin seurarunoja. No vitsi vitsi. Ihan niitä tavallisia runoja minä lausuin niistä minun kolmesta runokirjastani.
Niitä tavallisia runoja kolmesta runokirjastani on tullut lausuttua joka paikassa jo niin kauan, että tapaankin sanoa, että yleisö voi lausua mukana.
Lausuminen meni mielestäni aika hyvin. Suu ei kuivanut paljon ollenkaan. Aina, kun se meinasi kuivahtaa, muistin varoiksi otetun vesikupin sivupöydällä. Pelkkä tieto kupista sai sylkyhanat aukeamaan.
Nyt, jos joku ihmettelee, että mikä se semmoinen Kansanlähetys on, niin kerron, että se on yksi luterilaisen kirkon seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä.
Aikoinani, kun tulin uskoon, näin lehdestä, että semmoinen pulju kuin Kansanlähetys pitää seurat kotimme lähellä sijaitsevassa kirkossa (Huutoniemen kirkko).
Ajattelin, että kyseessä on joku työväen hengellisen sivuosaston pitämä tilaisuus. (Vaasassa ilmestyi työväen aatetta kannattava sanomalehti nimeltä Kansanuutiset. Siitä se mielleyhtymä minulle varmaan tuli).
Päätin mennä tilaisuuteen ja siihen "työväen hengelliseen sivuosastoon" minä sitten nappiuduin. Osastossa puhuttiin Jeesuksesta ja siitä minä tykkäsin silloin ja tykkään nyt.
Kyllä minulle selvisi, että mielleyhtymäni työväkeen ei ollut ihan se, mitä luulin. Kovasti Kansanlähetyksessä kyllä tehdään töitä, että evankeliumi menisi etiäppäin, joten ei ajatukseni ihan tyhjästä nyhtäisty ollut.

Rukoushuone Rauhan asioita puimme torstaina.
Päätettiin juhla-ajoista, hallituksista ja ruohokentän ajamisista.
Minut valittiin jälleen kirjuriksi. Siinä sitä onkin tehtäväkenttää taas. Minä en osaa kirjoittaa lyhykäisesti, enkä nasevasti. Kuka jaksaa lukea pienoisromaanin pituisia pöytäkirjaotteita? Ei kukaan.
Nyt kysymys kuuluu kuka jaksaa lukea romaaninpituisia maanantaiblokkauksia? Toivottavasti joku.
T: Kaisa Pitkänsitken-Lörpskog
--------------------------------------------------
Psalmi 11:7-8

Herran sanat ovat todet ja puhtaat,
kirkkaat kuin seitsemästi puhdistettu hopea,
joka hohtavana juoksee sulattimessa.
Sinä, Herra, suojelet meitä,
sinä varjelet meitä joka hetki
tämän pahan ajan keskellä.

Entistä vinhemmalla faarttilla viikko viuhahtaa maanantaista maanantaihin. Mutta mitä sitä ihmettelemään ja pahkuloimaan. Minulla on aina aika viuhahtanut nopeasti. Ei ole kuin hetki siitä, kun olin nuori ja kaunis. Nyt vanha ja muuten vaan komia.
Nyt, kun ikää on jo kertynyt aikamoisesti hennoille hartioille, niin pakkaa hytisyttämään tämä ajan viuhahtelu. Ikää kertyy ja kertyy sellaisella vauhdilla, että ei perässä pysy.  Kaikki vanhuuden kauhuskenariot pakkaavat pukkaamaan mieleen. Varsinkin lehtiä lukiessa ja uutisia kuunnellessa.
Kauhukuvia märjissä vaipoissa toisten pyöräyteltävänä oleminen jossain syrjäisessä HOITO- (yskäisy) laitoksessa, jossa on virtuaaliruokailu. Robotti nurkassa kertoo mikä päivä on ja toivottaa hyvää huomenta Kaisa, hyvää huomenta Kaisa, hyvää huomenta Kaisa...nyt on maanantai, maanantai maanantai...kuinka sitä on nukuttu? Kuinka sitä on nukuttu? Nukuttu nukuttu nukuttu...honk honk klonk klonk...

Ei sitä ennen, nuorempana, välittänyt, eikä moljahtanut edes mieleen, missä ja kussa sitä vanhuutensa viettää. Jos joskus harvoin mietitytti, sitä ajatteli vaan, että hui hai. 

Joulunalainen sairaalareissu pani miettimään. Siellä päätin myös alkaa todenteolla hoitamaan tätä maallista raihnaistuvaa kruppia. Aloin hopottaa myös Magnusta hoitamaan itseänsä niin, että saamme olla täällä Letkutiellä, jos mahdollista, niin hamaan loppuun asti (mielellään yli satavuotiaaksi).
 Kyllä se on niin, että ei sitä ihmispolo vetry, eikä pysy kunnossa istumalla kiikkustoolissa ja vahtaamalla TV:tä kuin ei myöskään roikkumalla päivät pääksytysten koneella. Olenkin käynyt useammin lenkillä ja vähentänyt syömistä. Koneellakin roikuskelen hivenen vähemmän niin hauskaa kuin se onkin.

Eilen sauvakävelin "yksityisen pururatamme" päästä päähän. Siitä kertyi mittariin n. 1.3 km.
 Muut tepastelut kartanolla sinne tänne yhdistettynä tuohon lukemaan laskeskelin tehneeni 1.7 kilomeeterin lenkin!

Ihan lähiaikoina aion kävellä matkan kahteen kertaan ja hiukan tiukemmassa tahdissa. Luulisi, että kunto alkaisi pian sen verran nousta, ettei koko ajan tuntuisi tylsältä ja työläältä.

Eilen tuntui hyvinkin tylsältä, mutta sain tunteen karkoitettua ajattelemalla niitä robotteja ja virtuaaliruokailuja. Jo alkas rouvalle meno maittaa ja kepit kalista!

Virtuaaliruokailu on kuulemma sellaista (joku päivä hätäisesti jostain luin), että hoitaja seuraa kutjustaan, kun asukkaat, eli mummut ja paapat, syövät. Mummut ja paapat puolestaan saavat ruudusta seurata ja nähdä kuinka muissa huoneissa syödään ja juodaan. Hoitaja aina välillä kehottaa (koneen kautta tietenkin) haukkaamaan voikkuleipää, tai hörppäämään maitoa.

Aika kamalalta vaikuttaa, mutta vaikutti se myös sen, että jalka nousi rivakammin.
Päätin, että teen kaiken minkä voin kuntoni eteen. Yhtään liian aikaisin en ole asialla. Kohta paukkuu 74 lasissa (ja melkein sata puntarin viisareissa). 

Kyllä minä aina joskus ennenkin olen saanut kuntoiluhepuleita. Laskeskelin, että joka vuosi pari kertaa viidenkymmenen vuoden aikana. Siis sata päätöstä parantaa elämisen ja olemisen laatua! Joku voi sanoa, että eikö muorin kannattaisi jo antaa periksi ja uskoa, että vetelyys ja unteluus ei lopu vasta kuin kuollessa. Väärin! Ei kannata koskaan antaa periksi! Onnistui sitten, tai ei!
Yläkuvassa on arviolta 98:s kunnonkohennus-aloituskerta. Se on otettu viime vuonna.

Laitoin merkiksi lumiklöntin joka kerta kun olin kävellyt meidän pikkutien päästä päähän, eli kaksisataa metriä. Mikäli saan selvää, niin näyttäisi, että kuvassa on viisi klönttiä rivissä. Olin tuohon mennessä kävellyt matkan viisi kertaa. Siis yhteensä yhden kilometrin. 

Teen näitä 200:n metrin pyrähdyksiä vain pimeällä. En uskalla lähteä "yksityiselle pururadallemme".

Pitäisi olla vähintäin tuhannen watin otsalamppu, että näkisi susilauman jo kaukaa.

Toisessa kuvassa on talvisia ruttulehtiruusunmarjoja. Tämä kuva on otettu toissa
talvena. Hyvä on, että tuli ikuistettua, koska rutturuusu on tappotuomiolla koko maassamme ja myös tietenkin meidän pihapiirissämme.
Kyseinen yrtti on kyllä niin sitkeä ja leviävää sorttia, että epäilen raskaasti, että nuinkohan onnistuu hävittäminen? Magnus ähersi syksyllä rautakangen kanssa hiki hatussa pitkän tovin tuloksena muutaman metrin kalju kohta sadan metrin risuaidassa.
Järeämmät laitteet tarvitaan ruttuaidan nujertamiseen. Ja, epäilen, että auttavatko nekään? Sikiävämpää yrttiä en ole kuunaan nähnyt. Horsma ja ehkä myös lupiini ovat sellaisia. Muista en tiedä.

Viimeviikon kalenteriaukealla on merkintöjä, jos kyllä myös valkoisiakin kohtia.

Maanantaina alkoi taidekurssi. Siitä taisin jo edellisessä postauksessa mainitakin. Piirsin joulukorttia ensi joulua silmälläpitäen: Kolme tietäjää. (Siitäkin varmaan mainitsin).

Olen hyvin tyytyväinen tietäjäkorttiini. Kamelit tuntee kameleiksi ja kyllä tietäjätkin tietäjäksi tunnistaa. Ainakin taidekurssiopettaja sanoi, että joo, tommosia ne just oli.
Taidekurssiopettaja tiesi myös kertoa, että Raamatussa ei mainita, että tietäjiä olisi ollut kolme.
Mene ja tiedä. 

Päättelimme sitten, että kyllä niitä kolme varmasti on ollut, koska arvokkaita lahjojakin oli kolme. Kultaa, mirhaa ja suitsuketta.

Tiistaina olin Lapualla Pop Up- seurakunnan runoillassa lausumassa runojani. Meitä runonesittäjiä oli kaksi ja musiikissa myös aivan ihana esiintyjä.

Magnus tuli mukaan tentattuaan ja varmistettuaan ensin moneen kertaan, ettei kyseessä ollut naistenilta.

-No ei oo! vakuutin minä. -Kyllä se olisi mainittu ja kyllähän miehetkin runoista pitävät ja niitä esittävät! Meillä koulussa kävi Yrjö Jyrinkoski, tai Veikko Sinisalo lausumassa runoja!

-Meillei käyny! Ei ikänä! 

Runoilta oli ihana. Ihmisiä tuli runsaasti runoja ja lauluja kuuntelemaan. 

Sain myytyä useita runokirjojakin lähetyksen hyväksi. 

Runoilta poiki toisenkin lausuntamatkan Lapualle. Sydänyhdistyksen tilaisuuteen.
Aivan sydämestä otti! Niin iloiseksi tulin, kun muutaman päivän perästä sain puhelinsoiton, jossa pyyntö esitettiin. Soittaja oli ollut tilaisuudessa mukana ja tullut siihen tulokseen, että runoni sopivat myös sydänyhdistyksen tilaisuudessa lausuttaviksi. Olivat kuulemma kolahtaneet niin syvälle sydämeen.

Muistin, että minulla on varta vasten sydämestä kirjoitettu runo. Etsin sen ja harjoittelen sitä sydämen pohjasta kyseistä tilaisuutta varten. 

Torstaina Magnus matkusti Helsinkiin TV 7 "Isännän pöytä"-nauhoitukseen.

Pelkäsin kovasti, että hän ei ikinä osaa perille. Varsinkaan, jos metrolla menee.
Muistin oman Hälssinginmatkani vuosia takaperin. Minun piti matkustaman myös raitiovaunulla, enkä tiennyt, mistä kyseiseen vaunuun mennään edes sisälle. Etu-, vai takaovesta?
Tulin siihen tulokseen, että etuovesta ja pungersin itseni sisään piljetinmaksua varten kolikkoja hikisessä nyrkissä pusertaen. Leuat lotisten tukutin kolikoita saföörille. Tämä oli lähteä lentoon pelkästä raivosta. -Ei täällä rahalla makseta...maksettu enää vuosikausiin. Siihenhän se aika menis, kun jokaisen pennin laskisi ja lattialta keräilisi...

Lopuksi hän huitaisi kättään siihen tyyliin, että ymmärsin, että nyt on landepaukkumummun paras mennä takapenkkiin istumaan ja häpeämään. 

Onneksi hän ei karhannut minua ulos. Ei tarvinnut alkaa ääneen itkemään. Takapenkillä oli hyvä hiljaisesti pyyhkiä kyyneleet takinetumukseen ja nieleskellä tyhjää.  

Magnus sanoi pärjänneensä hyvin. Taksiasemaa piti etsiä, mutta ei kauan. Jonkun aikaa asemaa kierrettyään ristiin rastiin, pitkin ja poikin hän kysyi joltain seinään nojailevalta kaverilta, jotta mihinä täälon taksiasema?

-Kun menet ulos, niin siinä heti vasemmalla!

Magnus meinaili minulle, että olivat muuttaneet taksiaseman paikkaa sitten viimekerran. Uskon kyllä sen. Kaikki muuttuu. Toista se oli Kekkosen aikaan.

Magnus olisi toki osannut mennä metrollakin (niin paljon hän sai neuvoja), mutta taksilla pääsi porraspäähän asti. 

Ohjelma tulee TV 7:lta (TV seiskalta)  ulos 20.03 klo 20.00 ja 25.3 klo 17.00

Magnuksella on yllään minun valitsema vaaleanpunainen paita päällä. Itse hän olisi valinnut gredeliininvärisen paidan. Magnus ei 54:ään vuoteen ole saanut päättää, mitä panee päälleen.
 Matkaa varten ostettiin myös uusi päähine. Lätsä. (Minun valitsema).

Magnus olisi halunnut laittaa matkalle vanhan, rakkaan, riemunkirjavan ja kulahtaneen piponsa. Kielsin jyrkästi. Sanoin, että ei käy! Varsinkin, kun on sama sukunimikin.

Lauantaina meillä oli Magnuksen kanssa virsipiirinpito Laurilanmäellä.

Sydämen pohjasta lauloimme. Ainakin 10 virttä. Luin meille psalmi 34:n ja Magnus piti pienen puheen.

Perjantaina olimme saattamassa haudan lepoon rakasta perhetuttuamme täällä Isossakyrössä.

Minä sain pitää muistopuheen. 

Puheen loppuun olin kirjoittanut: Ei Tuula ole kuollut, vaikka kuoli. Hän elää. Hän asuu Jeesuksen valmistamassa sijassa. Niin Jeesukseen uskoville käy. 

 Kerran kohtaamme taivaassa ja Jumala on pyyhkinyt pois joka ikisen kyyneleen. Riemu ja ilo on tullut tilalle.

--------------------------------------

Psalmi 34:5-9

Minä käännyin Herran puoleen,

ja hän vastasi minulle.

Hän vapautti minut kaikesta pelosta.

Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa,

heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.

Minä olin avuton ja huusin apua.

Herra kuuli minua

ja pelasti minut kaikesta hädästä.

Herran enkeli on asettunut vartioon.

Hän suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa,

ja pelastaa heidät.

Katsokaa, nähkää omin silmin!

Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä.

Onnellinen se, joka turvaa häneen.

Yläkuvassa seison ihmettelemässä kiikkustoolia, jolla vaarini on vuorenvarmasti istunut ja huilannut töiden lomassa ja josta ihmettelystä on kulunut jo muutama vuosi.  Pääsimme käymään talossa, jossa vaarini aikoinaan kihlattunsa kanssa asusteli täällä Isossakyrössä.
Olen useaan kertaan vuosien varrella, tätä blogia pidellessäni,  maininnut vaarini. Kalle Kustaa-vaarini. Hän oli hieno mies. Lyhyt, pyöreä ja kova tekemään töitä ja keksimään kaikkea.
Hän toimi myös kulkukauppiaana. Matkakapsäkistä löytyi neuloja, lankoja, neppareita, kanttinauhaa ja sen semmoista tuiki tarpeellista tavaraa. Muistelisin, että myös alusvaatteita kuului vaarin myyntiartikkeleihin. Niitä vaaleanpunaisia, kuminauhapultullisia naisten "pikku"pöksyjä ja liekkö, että myös flanellisia miesten kalsareita ja paitoja.
Kun vaari tuli yökylään, toi hän aina jotain uutta ja ihmeellistä tuliaissyötäväksi. Kerrankin ison pussillisen appelsiinejä. Tuohon aikaan (yli 60 vuotta sitten) appelsiinit olivat aika harvinaista herkkua. Kuten myös banaanit. Banaaneista emme veljeni kanssa tykänneet ollenkaan.
Äiti hämmästyi, kun löysi banaanimme puidenpilkkomispölkyltä puuliiteristä. Niistä oli varovasti tikistetty puolensentin palat molemmista.
Sanoimme äidille, että me JÄÄSTETTIIN ne. Emme uskaltaneet sanoa, että emme tykänneet niistä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että olivatkohan ne banaanit liian kypsiä? Peräti mustapilkkuisia? Niitä en syö vieläkään. Banaanin pitää olla aavistuksen verran vihreä. Silloin se on hyvää! (Namskis namskis).

Alakuvassa näkyy vinttipöksämme alko-ovin aakkuna. Tuon aakkunan edessä minä par´aikaakin kirjoittelen.
Enkelin olen saanut aikoinani pikkuiselta pyhäkoululaiselta toimiessani Asevelikylän pyhäkoulussa opettajana Kaijan kaa. Oi niitä aikoja!
Olen varmaan sata kertaa kertonut seuraavan jutun rukouksesta. Jotka muistavat sen, voivat hypätä paririviä eteenpäin, koska kerron sen taas. Sadannen ja ensimmäisen kerran, koska olen saanut muutamia uusia lukijoita tässä hiljakkoin. Olisi vahinko, elleivät he sitä tulisi tietämään.
Siispä: Minulla oli pyhäkoulussa aina tapana kysyä lapsilta olisiko heillä jotain rukousaihetta, jonka puolesta me kaikki rukoilisimme? Kerroin myös, että Jeesus kuulee rukoukset. Varsinkin pikkuisten poikien ja tyttöjen rukoukset.
Eräs rohkea tyttö viittasi innokkaasti.
-No, minkä asian puolesta sinä, Ellu (nimi muut.), tahdot, että rukoilemme?
-Meidän tiskiharjan! Se meinaa katketa!
(Opettaja nielaisee ja laskee viiteen).
-Jeesus kyllä kuulee kaikki, mutta tiskiharjojen puolesta ei kannata rukoilla. Niitä katkee ja tulevat muutenkin sottaiseksi ja tiensä päähän. Tilalle ostetaan uusi ja vanha paiskataan Stormosseniin vietäväksi. Ihmisten ja heitä koskevien asioiden puolesta rukoillaan. Niin iloisten kuin murheellisten.
Pikkutyttö katsoi silmiini ja kertoi, että isin kurkku on kovaa kipeä.
Niinpä me rukoilimme hartaasti tämän asian puolesta.
Meni kuukausia ja eräänä päivänä edessäni, palvelutiskin toisella puolella, seisoi mies, joka sanoi:
-Te olette pyhäkoulussa rukoilleet minun puolestani. Tyttäreni kertoi. Kurkkuni on leikattu ja kaikki on hyvin. En voinut ennemmin tulla kiittämään, koska en pystynyt puhumaan. Nyt pystyn. Kiitos.
Minä puolestani hämmästyin ja ilahduin kuulemastani niin, että en pystynyt sanomaan uuta, enkä aata.
Kiitettyään vielä kerran, mies lähti iloisena ulos.

Pyhäkoulunopettajana toimin muutaman vuoden vielä täällä Isossakyrössäkin. Rukoiltiin monenmoisten asioiden puolesta. Rukouksen opettaminen on tärkeää. Niin iltarukouksen kuin kaikenlaisen muunkin.

Viime viikon kalenteriaukealla on kolme merkintää:
1) Keskiviikko: Kamp. Anne klo 10
2) Torstai: Rukoushuone Rauha-palaveri klo 13
3) Lauantai: Jouluateria perhekunnan kanssa

Kamp. Annen luona hiuksiini laitettiin pehmennys. Se tahtoo sanoa sitä, että hiukseni ovat nyt vähäiset ja käkkärät. Sitä ennen vähäiset, latuskaiset ja piikkisuorat.
Viimeksi hiukseni ovat olleet vähäiset ja käkkärät vuonna 1980.
Itse tykkään luukistani aika kovasti.  Magnus ei sanonut kampaajalta kotiintullessani mitään.
Aikojen päästä, kauan tuijotettuaan hän loihe lausumaan: -On se... hiano! (Yskäisy).
Magnus ei ikinä valehtele.
Vielä, kun hiuksiani olisi 3-4 kertaa enemmän kuin on, käkkärät näyttäisivät vieläkin somemmilta. Olen rukoillut, että päänahkani jo olemassa olevien hiustuppien viereen kasvaisi kolme uutta tuppea hiuksineen päivineen. Silloin saisin peukalonvahvuisen ponnarin. Nyt ponnari on neljäsosa pikkulillistä.
Tarkennettakoon, että en minä ponnaria pitäisi kuin siivouspäivinä ehkä, vaikka se olisi peukunkin vahvuinen. Kuhan kirjoitin esimerkin, että tiedätte, missä mennään. Ponnariin tarvittava kuminauha syö hiuksia ja syötäväksi asti minulla ei fledaa löydy.
Asia voi kyllä hyvin olla myös niinkin, että käkkärät eivät pue mummuja. Voi jopa käydä niin, että käkkärät saavat mummut näyttämään vieläkin mummusemmilta kuin ovat.
Niin on myös meikkaamisen kohdalla. Ryppyjen välissä kiemurteleva eyeliner ei välttämättä nuorenna, kuten ei huulijurmuja pitkin leviävä huulipunakaan. Tänään kuitenkin viimeksi uhosin, että minä tulen meikkaamaan vielä vellitalossakin. Arkkuunkin pitää naamarustinki makeupata, vaikka kansi kiinni pidetäänkin.
Minä olen saanut kovan kovan kolauksen ja iänikuisen trauman alta kaksikymmppisenä.
Olin jossain sukukokouksessa ja laittanut ensimmäistä kertaa luomivärit, ripsarit, huuli- ja poskipunat naamatauluuni.
Siinä sitten kahvia juodessa joku sukulaistäti läpsäytti kätensä polviin ja huusi:
No, nyt on Kaisallakin jo vähän ilmettä silmissä!!!
Minulta lähti mennä Marie-keksi väärään kurkkuun. Tuli mieleen, että mimmonen ääpsä minä siihen asti olin ollut? No ilmeisesti varsinainen ääpsä: Ilmeetön ja suu auki jossain nurkassa toljottava rumilus. Hajuton, mauton ei kukaan, eikä mikään. (Itkua ja nyyhkytystä).
Tämänkin olen useasti kertonut, mutta vetoan jälleen niihin uusiin lukijoihini.

Rukoushuone Rauhan asioista palaveerattiin innolla ja päätettiin pitää syyskokous, josta tiedote käytiin niittaamassa rukoushuoneen oveen. Sieltä voi kukin käydä ne lukemassa ja tulla kokoukseen Ystävyydenkulmaan 23.1 2020 klo 13.00

Jouluaatonvietto jouluaterioineen ja muineen jäi meiltä, sattuneesta syystä, kokonaan viettämättä ja niinpä otimme vahingon takaisin lauantaina.
Catheriine, Joonathan, Vivianni ja Eerikki saapuivat Hälvänmutkalle tasan kello 13.00.
Mukana heillä oli suloinen ruusukimppu ja iso lahjapussi suuta myöden täynnä lahjoja.
Minä olin mykistynyt! Hyvät ihmiset sentään! Kysyin, että mitä he oikein meinaavat?
 Sanoin, että on näköjään pakko alkaa hankkimaan ens kuusta lähtien lahjoja porukalle. Ja niin aion myös toimia. Aina, kun menen Nikolainkaupunkiin, tai Östermyraan kuljen kaupoissa lahjakiilto silmissä.
Luettelen tässä vaan omat lahjani:
Pieni olkalaukku, kaksi konvehtirasiaa, teetä, tiikeritakki (se oli minulla jo kirkonmenoissa ylläkin), kymmenen pikkuruista kynsilakkapulloa (illalla jo yhtä niistä kokeilin), kullalta siftaava, ohut kaulahuivi ja moderni saunanappo. Nappo on tarkoitettu koko meidän perhekunnalle.
Moderni saunanappo oli todella hieno ja moderni. Arvuuttelimme kauan, mikä se on. Minä ehdotin mailaa. Ei golf-, mutta se sellainen, jolla pelataan seurapeliä, jonka nimeä en muista.
Lahjoja on kyllä mukava saada, ei sillä eikä millä.
Me annoimme lahjat  rahana, mutta kiva sitäkin on varmaan saada. Voi ostaa itselle mieluista, eikä vihapitoa.
Eerikille ostamani lahjan minä söin joulunpyhinä itse. Viime viikolla osti uuden ja teki mieli syödä sekin, mutta sain hillittyä mielihaluni.
Kyseessä oleva syötävä lahja on Kallen Kaviaari-pötkylä. Sitähän ei kukaan kuolevainen voi olla syömättä. En ainakaan minä, eikä Eerikki.
Hain kirkolta kinkun. Catherine sanoi, että kinkku on sitte pakko olla!
Hermostuin, kun kaupan pakastealtaissa ei ollut jäljellä enää yhtäkään joulukinkkua. Ei pientä eikä suurta. Ei luullista, eikä luutonta. Onneksi hoksasin kysyä myyjättäreltä, että olisiko johonkin varastopakastearkkuun mahtanut unehtua kinkkua? Koon ei väliä!
Myyjätär muisti, että oli jokunen päivä takaperin vienyt pienen nyhtöporsasluomuverkkokinkun
pakastepitsojen viereen. Juoksimme katsomaan ja...hurraa! Siellä se oli. Isonkyrön viimeinen, vuoden 2019, joulukinkku. Ja hyvä kinkku olikin. Nyhdössä, lihassa, kaurassa ja luomussa on sitä jotakin mitä ilman, minä ainakaan, en aio ikinä olla.

Sunnuntaina menimme kirkkoon. Iltapäivällä vielä Majatalo-tilaisuuteen pappilaan.
Tänään alkaa taidepiiri. Elämässä alkaa tuntua taas tekemisen meininki.
Päivä päivältä kunto nousee ja kilot karisee. Meillä on uusi, lahjomaton puntarikin!
T: Marja Kaisa Griskinkku-Nyhtönen-Lötjänder
-------------------------------------------------
Psalmi 19:10-13

Herran sana on puhdas ja aito,
se pysyy iäti.
Herran säädökset ovat lujat,
ne ovat oikeita kaikki
Ne ovat kalliimmat kuin puhdas kulta,
kalliimmat kuin kullan paljous,
makeammat kuin mesi,
maistuvammat mehiläisen hunajaa.
Ne opastavat minua, palvelijaasi,
niiden noudattamisesta saa suuren palkan.
Mutta kuka huomaa erehdyksensä?
Puhdista minut rikkomuksistani,
niistäkin, joita en itse näe.

Alemmassa kuvassa "yksityinen"  lenkkipolkuni talvisotisovassa. 

Kuva ei ole tältä vuodelta. Tällä hetkellä lenkkipolku on paljas lumesta ja sitä pitkin on maikea askeltaa. Toissapäivänä otin sauvatkin kehiin, kun sen päästä päähän kamilastin. 

Olen hyvin iloinen kyseisestä polusta. Se alkaa melkein porraspäästä. Ei tarvitse lähteä maantielle liukastelemaan. Ei liioin tarvitse kuikuilla tuleeko autoja, vai eikö tule. Senku kävelee kepit kopisten ja ajattelee peesvärisiä ajatuksia.

Huomenna riisutaan kuusi ja nostetaan kyntteliköt aakkunoilta eteisen yläkomeroon. Joulukoristeet ovat olleet silmiemme ilona yhden kokonaisen kuukauden ja kolme viikkoa päälle!

Haikealta tuntuu riisuttaminen ja tippaakaan en ole vielä koristuksiin kyllästynyt, mutta joulu on nyt ohi ja sen mukaan toimitaan. 

Olen päättänyt, että tulevana jouluna laitan joulukuusen ja muun asiaankuuluvan rekvisiitan esille vieläkin aiemmin. Mitä pihtailla fiiliksissä, kun kerran voi fiilistelläpitkään ja hartaasti? 

Veljelläni oli joulukuusi kirkkaanpunaisine pallukoineen esillä joskus koko vuodenkin yhteen syssyyn. Kuusi pysyi pystyssä, kun sen varsi oli tungettu seinän ja patterin väliin.  Veli sanoi tykkäävänsä joulukuusesta. Sanoi myös, että jos hän jostakin tykkää, niin sellaista hän haluaa myös pitää näkösällä.  Kivasti ajateltu ja toimittu.

Aina, kun tulee aika, että joulurekvisiitat on riisuttava, tulee haikea olo. 

Keskikammari, jossa kuusi on (kts. yläkuva) näyttää monta päivää valjulta, kuten myös köökki, kun kyntteliköt eivät loista valoaan. Ei sisälle, eikä ulos.

Pian sitä kuitenkin taas tottuu siihen, että huoneissa on valjumpaa ja alkaa valju arki.

Huomenna alkava arki varsinkin tuntuu oikein sikavaljulta (paremmin tuu ja sano). 

Minun pitää tilata hammaslääkäri! 

Ennen loppiaista jo yritin, mutta ei ollut aikoja. Kehotettiin soittamaan ensimmäisenä arkena ja se on yhtä kuin huomenna. 

Minulla on sellainen tunne, että runsaasti paikattu purukalustoni on tullut tiensä päähän. 

Oli minulla kyllä viimeksikin (noin parisen vuotta sitten) hammaslääkärin vastaanotolla samanlainen fiilis, mutta MITÄÄN vikaa ei löytynyt. Ei, niin mitään. Kaikki kymmenet ja taas kymmenet paikat olivat kuulemma kutakuinkin paikoillaan ja reikiä ei paikoissa kuulemma sanottavasti näkynyt. 

Olen varma, että reiät olivat piilossa. Ne olivat (ja ovat) sen sota-ajan kauhean, mustan paikkavärkin, eli amalgamin, alla piilossa. Uskon, että sekä ylä-, että alaleukani on täynnä reikäisiä käytäviä. Sellaiset ainakin ovat fiilikset, joten ymmärtänette, että arki tuntuu nyt harvinaisen kamalalta vastaanottaa.

Mutta ei niin pahaa, ettei hyvääkin. Toisena arkena menen kampaajalle ja laitatutan kiharat. 

Kiharaidea iski mieleen taannoisella sairaalareissullani. Heti, kun antibiootit ja muut tropit alkoivat vaikuttaa kunnon kohenemiseen, aloin tietenkin kiinnostua ulkoisesta habituksestanikin eri lailla kuin taudin jyllätessä päällä. Silloin en välittänyt mistään mitään. Se on outo tila meikäläiselle, joka välittää paljon kaikesta, mikä koskee a) pukeutumista b) naamarustinkia (ripsiväri&huulipuna&alusvoide&päällysvoide&poskipuna jne. Kotioloissa pitäisi ehkä välittää vieläkin enemmän (vrt. lökäpöksyt, lökävillatakki, lökäsukat, rasvaletti jne, jne). Joku on sanonut, että pitäisi edes VÄHÄN yrittää olla sellainen, minkämoiseen aviomies aikoinaan ihastui.
Ehkä alan yrittämään. 

Noh, siinä sairaalahuoneen peilin edessä seistessäni ja hiuksiani katsellessani ajattelin, että kovasti ovat leikkauksen tarpeessa. Ajattelin myös, että kovasti harva on mummun kuontalo. Sitten ajattelin, että vaikka tukkaa on nirkosesti, niin voisivathan hapset kumminkin olla edes kiharalla. Ainakin vähän. 

Kolmekymppisenä minulla oli afrokampaus. Muistattehan sellaisen luukin? Hiukset olivat säkkärällä kuin sähköiskun jäljiltä.

Sättäsin afroaikeistani Magnukselle ja kysyin, mitä hän on asiasta mieltä?

Vastaus oli :O. Kirjoitin, että vastauksen olisi pitänyt olla :D!

Katsotaan nyt kuinka mummun käy? Kyllä minä toi sitä mieltä myös olen, että ns. afro ei kyllä määrätyn ikäisille ehkä enää mollaa ja minä olen määrätyn ikäinen. Maaliskuussa vielä määrätympi.

Upouusi pinkinvärinen kalenterini hohtaa viimeviikon kohdalla valkeana kuin hanki.

Missään ei ole käyty, eikä kukaan ole käynyt meillä. Lenkillä toki olen käynyt ja kaupassa.

Kaupasta ostin proteiinirahkaa, pähkinöitä ja Möllerin kalaöljyä. Ne ovat määrätyn ikäisille terveellistä syötävää (kuten myös liha. Niin kanan- kuin naudan plus possun. Sanoi kuka, mitä tahtoo).

Sunnuntaina meillä oli Tervajoen Ystävyydenkulmassa sunnuntaiseurat. Moni löysi sinne tiensä, vaikka ilmoittelu ontui ja sairastapaukset muuttivat melkein koko esiintymiskokoonpanon.

Iki-ihana Vaimojen Ääni lauloi suoraa sydämeen osuvia itsesanoittamiaan- ja säveltämiään biisejä.

Minä olin saanut tehtävän juontaa tilaisuudessa ja kysyin heiltä, kun he olivat laulunsa laulaneet, että miltä tuntuu laulaa noinkin läheltä oikeaa nuottia?

Kaikille laulajille ei moista kysymystä rohkene esittää. Vaimojen äänelle rohkenee. Siitäkin jo tietää, mimmonen ihana porukka on kyseessä.

Ymppäsin juontoni sekaan myös sepittämiäni rohkaisurunoja. Juontajan ei saisi muuta kuin juontaa. Sen opetuksen muistan aikoinani käymältä saarnakurssilta.

Ajattelin, että lausun vaan pari kolme runoa ja nekin lyhykäisiä. Niin myös tein ja aikataulussa pysyttiin.

Ihmiset tarvitsevat rohkaisua näinä kylminä ja ankeina aikoina.

Jeesus antaa rohkeutta. Hän antaa myös toivon ja iankaikkisen elämän. Uskomalla Jeesukseen ihminen pelastuu.

T: Kaisa Hope-Troskog

-----------------------------------

Evankeliumi Matteuksen mukaan

6:25-34

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne,

siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte.

Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet.

katsokaa taivaan lintuja: eivät ne työtä tee, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon ja silti teidän Taivaallinen Isänne ruokkii ne.

Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!

Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Mitä te vaatetuksesta huolehditte!

Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa, eivätkä kehrää.

Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä.

Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!

Älkää siis murehtiko: "Mitä me nyt syömme?" tai: "Mistä me saamme vaatteet?"

Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat.

Teidän Taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä.

Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, 

niin teille annetaan kaikki tämäkin. 

Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen.

Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.