tiistai 29. joulukuuta 2009

Lyllan availemassa toista lahjapakettiansa.
Se sai kaksi pakettia, joissa toisessa oli lakritsipötkö (meiltä hälväläisiltä)
ja toisessa puolenmetrin puristeluun kaikale ( Catherinelta ja niiltä).
Se iloitsi lahjoistaan niin, että me muut jäimme aivan hopealle, vaikka saimme monituisia lahjoja itse kukin.
Minä esimerkiksi sain yökkärit, ryppyvoidetta, joka KIINTEYTTÄÄ kussa VELTTOA ja SILOITTAA kussa JURMUJA.
Tälläisiä voiteita kun on myynnissä ollut jo vuosia (aina entistä ehompina koostumuksina) niin ihmettelempä vaan, miksi mualimassa silti aina joskus löytyy ryttynaamoja. Peilistä varsinkin sellainen tuijottaa tyhjin katsannoin joka aamu!
Itse kummingin menin taas lankaan ja ostin ko.rasvapönikän ITSE pukinkonttiin itselleni. (Varma on aina varmaa).




Olen ollut joulun jälkeen hivenen flunssainen ja yskinyt (varsinkin ÖISIN, jos Magnugseen on uskominen).
Näinhän se on aina.
Päivisin, kun ylhäisessä yksinäisyydessä rojuskelee seslongilla, niin ei edes rykäistä tarvitse.
Annas olla, kun ilta hipuu ja yö yllättävi, tai jossain korkeatasoisessa konsertissa istuupi, niin jo alkaa kurkunperiä repiä. Hmph!
Muutoinkin elo ja olo oli aika rähjäistä.
Eräänäkin aamuna sanoin Magnukselle hyvän huomenen jälkeen, että silmäni oli tarttunut tyynyliinaan!
Ei nostanut Magnus katsettaan raamatusta. Sanoipahan vaan NOTTEI NÄY TYYNYVAARU POSKELLAS RIIPPUVAN ENÄÄ.
" No, en tarkoittanut KOKO silmää. Alaluomi tietenkin vaan. EN MÄ NYT SENTÄÄN SILMÄT AUKI HORNAA...MINÄKÄÄN".
Näin kamalasti kuitenkin oli tapahtunut ja se selittää tautini laatua: räkäinen, nyhväinen ja ysköinen.
Nyt on olo jo parempi.
Olen ollut Nikolainkaupungissakin jo hoitamassa meidän ihania talttahampaitamme pari päivää.
Minulla oli ilmapatja mukana( se, joka ei ploosuunnu minunkaan alla).
Oli tarkoitus olla kaikki seuraavatkin yöt Nikolaikaupungissa, mutta oli pakko tulla kotiin käymään välillä.
Nimittäin minun oli tarkastettava eräs pöytäkirja, joka itseasiassa olisi pitänyt tarkastaa jo viime tiistaina.
Kokouskuorenpäällä oli kissinkokoisilla kirjaimilla ja numeroilla tarkistuspäivä ja kalenteriin oli merkattuna siistillä käsialalla:
PÖYt.KT. TI KN.TAL(Pöytäkirjan tarkastus kunnantalolla).
Senpä jälkeen en asiaa enää muistanut!
Sittemmin ajattelin asiaa paljonkin! Ajattelin, että enää en ota kontolleni minkään valtakunnan lautakunnan jäsenyyttä.
En ilmoisna ikinä.
Aija-Kanita tätini neuvoi, että laittaa MUISTILAPPO eteisen komuutin päälle.
"Kun asia on hoitunut, niin LAPON saa rytätä ja paiskata roskikseen" neuvoskeli hän omista hyvistä kokemuksistaan.
" Huono neuvo!" sanoin Aija-Kanitalle.
" En kestä minkäänlaisia lappuja missään! Vaikka lattialla olisi sentin kanahka ja näkkileipäpaketillinen muruja ja roskia ylt´ympäriinsä, niin LAPPUJA ja LIPPUJA, LEHTISIÄ ja PROGRAMMEJA ei saa olla näkyvillä."
" Kärsi sitten nahoissas" rohkaisi Aija-Kanita.
Se minun on tehtävä ja kieltäydyttävä kunnioista vast´edes.
Paras käyttää lautakunnissa istuminenkin runokaakin pystyyn yrittämiseen varsinkin tällä muistitikulla varustettuna.




Siis olin hoitamassa lapsukaisia.
Lähdimme eilen luistelemaan Huutoniemen jäille, sillä muutaman kymmenen metrin päässä olevalle luistinjääkentällä ei ole jäätä. (Tyytymätöntä murinata).
Olin varustautunut kylmyyttä ja tuiskua vastaan, kuin Himalajan valloitukseen:jaloissa kuomakengät superlämpösukkineen, sekä toppapöksyt ja haahkanuntuvatoppatakki ja alla puseroo ja slipooveriä.
No...kylmä ei todentotta päässyt iskemään ULKOISESTI, mutta SISÄISESTI hytisin, kun huomasin, kuinka eräät olivat varustautuneet.
Kentällä syöksähteli raketin lailla pikkupoika, jolla oli verkkarit jalassa ja ohkoinen kittana fleesetakki pikkuisten hartioiden peittona.
Toisessa verkkarin pultussa oli kunnioitettavan kokoinen palkeenkieli, jonka välistä vilkkui paljas polvi.
Huomasin, että meikäläisestä on tullut vanha!
Vanhat luut hytisten ja vanhat paikkahampaat toisiaan vasten kalisten untuvien ympäröimänä tämä asia minulle valkeni kylmänä ja kalseana: vanha, mutta kylmä. (Niiskaus).
En minäkään muinoin muistuttanut luistinjäällä heinäseivästä heinillä.
Toisin on nyt.







Ehdimme myös leikkiä lasten suosikkileikkiä: MYRKKYKÄÄRMETTÄ (!)
Tosin itseensä saa syyttää.
Olen ollut kehittämässä tätä työlästä leikkiä, enkä ymmärtänyt, että siitä tulee vuosien Top i Ten.
Leikissä lapset ovat siis kilttejä pikkukäärmeitä, joiden kiltteys on hieman venyvä käsite, koska he kiusailevat ISOA KÄRMESTÄ (minä).
Kun isokäärme kaikessa rauhassa etsiskelee marjoja vasuunsa ja lauleskelee, kuinka suloista on olla ja eleä ilman nuita kiusallisia käärmeenpätkiä, iskevät viimeksimainitut.
Isokäärme huutaa siinävaiheessa apuun ISOA MYRKKYKÄÄRMETTÄ joka alkaa hirmuisen takaa-ajojahdin (siis taas minä).
Tässä vaiheessa Lyllankin haluaa aina liittyä mukaan.
HOHHOIJAA!
En käsitä miten joku homma voi naurattaa niinkin runsaasti ja Lyllanin häntä heiluu niinkuin helikopterin ropelli.



Täytyypä mennä nukkumaan, että jaksaa.

perjantai 25. joulukuuta 2009

Vivianni ja Joonathan laulavat joululauluja tämänvuotisesta kauneimmatjoululaulutvihkosesta, joita oikein luvan kautta sai ottaa kirkosta mukaansa.

Hieman laajennan kuvakulman perspektiiviä ja kerron, että viereisessä tuolissa laulaa Eerikki ja viereisessä soffanpäädyssä laulaa Magnus. Viereisessä köökissä hyräilee Catherine.
Minä, Lyllan ja Charles emme pahemmin laulaneet.
Minulla oli yskää ja Charlesilla sika-tai ainakin porsasflunssa (omasta mielestään).
Lyllan ei osaa vielä laulaa, mutta Catherine sanoi, että se oli laulun AJAKSI lakannut nykertämästä viimekesäistä luunpalasta, joka löytyi pikkueteisestämme.
Lyllanin toiminta osoittaa kaikella tavalla, että sillä on musiikkimakua ja tilannetajua.
Charlesia ei tietenkään edes laulattanut. Kipiä kun oli.

Jouluaatto siis valkeni ihanana ja kauniina kuten aina.
Kaikki kuusikymmentäkolme joulua, joita vanhimpia en kovin hyvin muista, OVAT AINA VALJENNEET KAUNIINA oli sitten lunta maassa tai puussa tai vain toiveissa.
JOULU on JOULU satoi tahi paistoi.
Tänävuonna onnistuin välttämään stressinkin kutakuinkin hyvin.
Kaikki oli valmiina jo paripäivää ennen joulua.
Myös valkosipulilihapullat ja parit ropeelliset lanttu-ja porkkana laatikkoa.
Selvisimme Magnuksen kera kutakuinkin ilman riitojakin.
(Tosin vihoviimeisellä-ja ainoalla jouluruokatarvikehakuostosreissulla Nikolainkaupungissa lähti tulla mehevät sanailut jo ensimmäisellä ostospisteellä).
"Minen lähäre Vaasasta asti rehaamahan omenoota ja maitua, ku niitä saa kylältäki!" ilmoitti Magnus ja tuijotti minua lievästikkin sanottuna raivoisasti.
Minä jään harvoin, jos koskaan toiseksi tuijotteluissa ja sanoin jääpuikkojen kalistessa äänensävyissä: " MINÄ en aio jalallanikaan astua minkäänkarvaiseen putiikkiin tämän joulun aikana. KAIKKI tavarat, tarvittiin niitä tai ei, hankitaan TÄMÄN PÄIVÄN MITTAAN! Aikaa on tästä (kello oli yhdeksän aamulla) iltaan kello kahteenkymmeneen yhteen. PISTE ja PAUKAUS!"
En ole varma, mutta minusta meillä oli jo yleisöäkin siinä seuraamassa.
Jonkun aikaa harhailimme käärmeissämme sinne sun tänne tyhjien kärryjen kanssa.
Yritin keksiä jotain myrkyllisiä repliikkejä piristämään ankeaa hiljaisuutta, kun muistin sopimuksemme autossa.
Olimme sopineet lähtörukouksessa juhlallisesti, että tällä kauppareissulla emme riitele. Muistelimmepa rukouksen päälle naureskellen erästä jouluostosreissua, kun kassajonossa riitelimme.


Magnus sai sitten tapansa mukaan itsensä koottua ja sanoi ritarillisesti:"Okei! Rupia kokuamahan manrariinia, minä hajen omenoota. Mitä sorttia otetahan?"
" Okei! kuiskasin. "Anna anteeksi, kun heti hertsasin!
Ei ole ompuilla väliä. Ei ole värinkään väliä!"



Saimme kun saimmekin ostokset tehtyä. Kiersimme hiukan maakunnankin putiikkeja, mutta silti olimme Letkutiellä jo kello 17.00




Aattoiltana näyttämö siirtyi sitten Nikolainkaupungin Asevelikylään.
Kävimme sitä ennen Magnuksen kanssa hartaustilaisuudessa siunauskappelissa.
Unehutin, että minulla on yskää ja aloin laulaa kokoposkella ihanaa jouluvirttä.
Yskimiseni yltyi sellaisiin svääreihin, että katsoin parhaaksi lopettaa laulamisen.
Nojasin päätäni kylmään seinään ja hiukan häpesin, kun muistelin ajatuksiani sellaisista ihmisistä, jotka mielestäni TAHALLAAN yskiä köykyttävät yleisillä paikoilla ja tilaisuuksissa.
" Mikseivät pysy kämpillään? Onko pakko lähtee rykimään ja kakomaan ja muitten juttuja pilailemaan. Häh?"
Sain sentään hillittyä ysköksiäni kaulahuivin uumeniin.
Hetki oli muuten ihana. Oli kiva katsella ihmisiä, varsinkin niitä paljonpuhuttuja NUORIA, jotka niin tosissaan ja hartaasti mukana lauloivat.







Tänä aamuna mieleeni juohtui se runokilpailu.
Olin sen joulujuhla-aikana tyystin välillä unehuttanutkin.
Etsiessäni googlesta Keravan srk: runo- osoitetta, näin jo kihelmöiviä otsakkeita: FINALISTIT VALITTU!
Vapisevin sormin kohdentelin osoitetta ja ankarien etsintöjen jälkeen sain osuman.
JA MINKÄLAISEN OSUMAN! SYDÄN SIINÄ PYSÄHTYI!
MINUN NIMIMERKKIÄNI EI LÖYTYNYT LUETTELOSTA!
Ei löytynyt, vaikka kolmeen kertaan rimssun läpi luin.
Nimimerkki "Varma nakki" loisti possaolollaan.
Hmmphhmhy!
" Kekkä siälä on ollu raarissa?"kysyi Magnuskin tuohtuneena.
"Kyllä mielestäni ihan asiantuntevaa joukkoa!" valehtelin minä.
Tunsin, miten runoratsuni korisi puhdistamattomassa pilttuussaan.
Koskaan se ei sieltä enää nousisi!
Koskaan sen himmeät lautaset eivät enää tulisi kiiltelemään.
Sen takkuinen harja tuskin enää hulmahtelisi...niisk...nyyf...byäää!
Näihin hieman surullisiin tunnelmiin jätän teitit rakkaat ja varmaankin harvat lukijani, mutta palaan varmasti taas jonkun ajan kuluttua.
Nimittäin runoratsunhoitajana ymmärrän, että hevonen olisi hyvä, jahka se saadaan taas pystyyn!!!







Vielä muistin erään asian:
Aattoilta meni myös hyvin, mitä lahjojenjakoon tulee.
Ei tullut etukäteen pelkäämääni tupelikkoa siitä, kuka SAA OLLA JOULUPUKKINA.
Joonathan nimittäin olisi kovasti halunnut.
Vivianni laittoi julkiset kammat moiselle ajatuksellekin.
" MÄ EN TAHDO PIÄNTÄ JOULUPUKKIA!"
Onneksi Magnus sai hoitaa pestin taas kunniakkaasti ja kokonsakkin vastaa ihan mielikuvaa joulupukista. Varsinkin jos joulunajan syöminen vielä kauan jatkuu).
Sanoin jo silloin, kun asiasta kiivaasti väiteltiin lapsille, että paras tapa olisi, että lahjat laitettais jo VIIKKOA ennen kuusen alle.
Viikon kun sormet syyhyis ja kihelmöitsis, niin EI OLISI VÄLIÄ MINKÄKOKOINEN JOULUPUKKI ne kävis sieltä huitelemassa.(Mieluimmin ei minkäänkokoinen, jos minulta kysyttäisiin. Mutta minultahan ei tunnetusti kysytä mitään).

Illalla juhlinnan päätteeksi tuotiin Charles Letkutielle ja lähdimme viemään kynttilöitä myös Laihian hautausmaalle ja Isoonkyröön.
Mieli oli hyvä ja lämmin ja hellä.

Jeesuksen syntymäpäiväjuhla oli lähellä.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009


Joonathanin koulun kuusijuhla.
Oi, mikä ihana viikonloppu.
Saimme olla Magnuksen kaa kahdessa kuusijuhlassa.
Sydän oli pakahtua onnesta katsellessamme lasten riemua.
Molemmissa kuusijuhlissa, joissa saimme olla mukana, luettiin jouluevankeliumi ja esitettiin joulukuvaelma.
Seimissä lepäili ihana Jeesus-vauva ja Mariat ja Joosefit olivat froteepäähineineen asiaankuuluvan totisia ja tosissaan.
JOS selässäni olisi ollut siivet, niin olisin lähtenyt leijailemaan Nikolainkaupungin kirkkaalle taivaalle pelkästä ja silkasta onnesta.
Oli todella mahtavaa, että kutsu juhliin oli kuulunut meille mummeleille ja paappuleillekkin, äideistä, isistä ja sisaruksista puhumattakaan.
Kun Joonathanin juhlissa musiikkiluokka lauloi kynttilöiden valossa sen MÄ SYDÄMEENI JOULUN TEEN.... ja jossa lauletaan JEESUS-lapsesta, niin selkäpiihini poksahti, kuin poksahtikin lopuksi siivet.
Olisin taatusti lennähtänyt kattoa kohti, mutta sain pideltyä penkistä kiinni.
Menimme sitten koko lössi Magnus, Eerikki, Catherine, Charles, Vivianni , Joonathan ja minä Raxiin pizzalle.
Minun kohdallani pizzeriassa käynti tulee kalliiksi tätänykyä.
En jaksa syödä, kuin kaksi palaa pizzaa.(ennenvanhaan söin perhepizzan verran, jos Magnuksen arviointikykyyn on uskominen).
Onneksi kananpalasia ja muuta sörlssessöniä uppoaa vielä kunnioitettava määrä, mutta PIZZAA EI UPPOA KU KAKS VAIVAISTA PALASTA.
Onneksi muille näkyi uppoavan, ettei ihan liiaksi voitoksi pizzafirmalle meidän vierailumme koitunut.
Eerikki säästi pehmiksen keksikuoren Lyllanille.
Taisi siellä pohjalla olla hivenen pehmistäkin jäljellä. Lyllanin kauniit silmät olivat smaragdin vihreät sen lipoessa kiitollisena tuliaista.
Lyllan on taas tipauttanut joka ainoan karvansa ja kasvattanut tilalle entistä ehomman talviturkin.
Kaamea offensiivi ja pari kertaa vuodessa tuo karvojen pudotteleminen.
Parikertaa vuodessa Catherine etsii kataloogista rankkurin puhelinnumeroa.
Lapset tulivat sitten meille yhdeksi yöksi.
Heidän täytyi ilokseen nukkua ilmapatjoilla, sillä Charles tarvitsi sänkyä omaan huoneeseensa, koska hänen vakiopunkkansa on Joensuussa.
Viviannin patja oli, kuin ploosu aamulla.
Sanoin hänelle, että miksei hän herättänyt Magnus-paappaa pumppaamaan patjaan ilmaa?
" Oli niin ihana tunne lellua!" vastasi Vivianni.
Jahka arki saa, niin täytyy lähteä sänkykauppaan.
Olin tänään lausumassa lähikunnassa seurakunnan joulujuhlassa runoja.
Eteisessä siinä poislähteissämme, eräs mies sanoi, että hänen mieleensä tuli Seli Kehtonen, kun hän oli minua kuullellut.
Oi, miten vaatimaton pikku itsetuntoni sai ihanan kolauksen.
(Itsetuntoni kolmonen (max 10) käväisi hetkisen kolmessa- ja puolessa).
Olin itsekseni juuri ajatellut, mitä meikäläisen runoilu noin ylipäätään kannattaa.
Katselimme Maikun ja Eerikin luona nimittäin "Runoraatia" televitsioonista.
Yleensä emme teevetä katsele heillä vieraillessamme, mutta nyt Runoraadissa esiintyi sukulaispoikamme.
Hän lausui siinä salskeassa nuorukaisporukassa, joka Suomen Heinolasta oli kotoisin.
Mielestämme heidän osionsa oli aivan liian lyhyt ja oli se meidän mielestämme myös ohjelman parasta antia.
Minua jäi myös krassaamaan ne ohjelmassa muiden, kuin Heinolalaisnuorukaisten runot.
Minusta ne olivat aika "taiteellisia".
Pitäisikö minunkin yrittää samantapaisia vai jatkaisinko tällä karvalakkilinjalla?
Näin sielustossani raatilaisten numeroläpykät, jotka olivat, kuin huonekaluliikkeen tuolimainoksia, kun minun runoani olisi lausahde´eltu.
Noh..ehkäpä on niin, että televiitsioniin runoni eivät koskaan eksykkään ja
niin muodoin minun ei tarvitse hikoilla numeroitakaan.
Huomenna aiomme taas siivota tupasemme torninjuuresta alimpaan lattiaflankkuun, vaikka sentapaista jo viimeviikolla teinkin.
Ylihuomenna haemme muutamia joululahjoja, sekä valitsemme huolella joulukinkkusemme.
Lahjaksi yritän ainakin Joonathanille löytää punaruutuisen flanelliyöpyjaman.
Tietääkö kukaan, mistä sais ostaa punaruutuisia flanelli yöpyjamia?
Lähti tulla kaamee riita, kun lapset olivat täällä ja Vivianni halusi laittaa ko. yökköset päälleen.
Niitä oli vain yhdet!
Ne yhdet olivat löytyneet joulusuursiivouksessa komeron perimmäisestä nurkasta.
" Ethän sinä ole tähänsaakka halunnut pitää yökkäreitä!" yritin sovitella hirmuista taistelua.
" JOO, MUTTA NYT MÄ PITÄISIN. MÄ ISTUN NYT SITTEN KOKO YÖN ALAKERRASSA ENKÄ NUKU OLLENKAAN!" ilmoitti Joonathan huulet truutulla.
Magnus ehdotti Joonathanille omia flusuyökkäreitään ja oli kovasti ihmeissään, kun näille nykyajan kakaroolle ei kelepaa mikään.
Onneksi Joonathan ei ole kovin pitkävihainen ja häneen tehoaa jo puolentunnin sovittelu aika tehokkaasti.
Lupasin ostaa hänelle samanlaisen asun joululahjaksi.
Phhhymmmph! Yöasu on varmaan ostettu kaupasta joskus Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden aikaan.
Taisin luvata liikoja. Onko enää FLANELLIAKAAN myytävänä?
Joulupukkileikkiä leikimme sydämenpohjasta myöskin monta tiimaa ja jos nauru pidentää ikää, niin meikäläinen tarvitsee aikanaan kalliin hoitopaikan aika pitkäksi ajanjaksoksi.
Vivianni varoitti minua, että en saa heidän naapureilleen Pepperiinalle ja Emminotalle paljastaa, että pukkia ei ole olemassa.
Äitinsäkin oli vakavasti varoittanut tästä kauhuskenariosta kuulemma.
Lupasin olla sanomatta jos ei kysytä ja uhkasin kertoa jos kysytään, sanoin ja mitään välimuotoa en luvannut edes harkita.
Vivianni kihisi, mutta ei keksinyt asiaan mitään lieventävää hänkään.
Keskustelimme sitten siitä, kuka meillä on joulupukkina. Hänkö, Joonathan vai paappa?
Vivianni sanoi, että hän ei tykkää pikkusista joulupukeista.
Paapan pitää olla joulupukkina, hän on tarpeeksi kokolias.
Nytpä ei muuta, kuin hyvää joulun odotusta.
Jeesus on joulun Herra!

torstai 17. joulukuuta 2009


Saarnanpitäjät eräässä Jumalanpalveluksessa eräänä kesänä eräillä kesäjuhlissa.
Istun täällä Letkutiellä suloisen hajun ympyröimänä.
Lanttulaatikot ovat valmiita uunista ulos kiskaistavaksi.
Päivällä istuin puolestaan sitävastoin porkkanalaatikon tuoksussa.
Lähdimme sitten Magnuksen kaa VASTUURYHMÄN miitinkiin Laalaan tykö.
Suunnittelimme loppiaisen jälkeen pidettävää Laulavan Joulukortin konserttia.
Sitä samaista, johon niitä kortteja alkusyksyn ajan väkersimme.
(Tervetuloa vaan konserttiin ilman mitään korttiakin)!
Kirjoitimme tarkkaan ylös petyykeihin, kuka ojentaa mitäkin missäkin ja kuka kaatelee kahvia, kuka juontaa, kuka tervetulotoivottaa jne.
Kaikille jaettiin myös resepti, että tietävät leipasta samansuuntaisia mokkaruutuja kukin konsertin päälle tarjottavaan kahvitilaisuuteen.
Pikkuisen jännittää se leipominen, ettei vaan taas tulisi sellaista kalarysän merkiksi sopivaa kimpaletta (siis sellaista styroksin tapaista, joka pysyy veden pinnalla) kuten aikoinaan tuli eräästäkin täytekakkupohjastani.
Toivotaan, että kaikki osuu kohilleen ja että kirkkosali täyttyy konserttiyleisöstä.
Fräkäämiämme kortteja on myyty nelisensataa ja jos kaikki tulevat perhekunnittain, kuten kutsu kuuluu, niin kirkkosali on varttia vaille täynnä.
Haimme Charlesin asemalta kokouksen jälkeen.
Charles kysyi huolestuneena, että ONKO RUOKAA?, kun kuuli, ettemme tulleetkaan suoraa Letkikseltä.
" Ei hätää, eikä kuura-aamua! Olen jo seitsemältä aamulla noussut väsäämään makaryynilaatikkoa" lohduttelin nälkäistä matkalaista.
Huomenaamulla lähden Nikolaajevitsinkaupunkiin.
Aikomuksena on vierailla taas ihanan Aune-tätini tykönä.
Illalla menemme Viviannin joulujuhliin ja lauantaina Joonatanin joulujuhliin. Lasten koulujen joulujuhlat ovat mahtavia.
Pala nousee kurkkuun, kun katselee sitä intoa ja iloa, mikä lapsosista huokuilee.
Ainakin viimevuonna saatiin nähdä oikein seimikuvaelmakin.
Toivottavasti myös tänä vuonna ja kaikkina tulevina vuosina, niinkauan kun maapallo pyörii.
Olen laittanut kotimme joulukoristeet jo esille kuusta myöden.
Charles kysyi hetimmiten sisään tullessaan, että onko kaiken pakko olla punaista? Punaiset matot, punaiset verhot. punaiset liinat, punaiset kukat, punaiset kynttilät, punaiset silmät...
" ON!" vastasin. " En halua sotkea monia värejä, niin että paras on, KUN KAIKKI ON PUNAISTA! PISTE!" vastasin posket punaisina.
Myönnettäköön, että ylilyönnin vaara vaanii sangen lähellä, mutta siitäkös tämä tyttö viis veisaa.
Ajattelin sensijaan kirjoittaa runon (tulevaa sunnuntaitakin samalla punasilmälläpitäen)
Runo (rykäisy)
Otin sen seimijutun taas
sieltä yläkaapista.
Se oli laatikossa. Siististi ympärillä nyörit.
Tänä vuonna
en laittanutkaan asetelmaa peräkamariin.
Ei sitä kukaan sieltä ikinä nähnyt.
Tänä vuonna laitoin sen köökkiin, ikkunalaudalle.
Siitä sen huomaa.
Se osuu silmiin, kun aattona syödään
maustesilliä ja majoneesia.
Kinkkua ja luumuputinkia kanelitangoilla,
muhennosta ja imelää,
kuorrutetta ja äitelää.
Ei niitä kielletä nauttimasta...tietenkään.
Mutta...
on mukavaa ajatella ja tärkeää, että Jeesus sinä
synnyit tänne maapallon päälle
maailman tappiin: Israeliin.
Ajatus ja tieto tuo
lämmittää ja viehättää erityisesti.
Ai siis, että...ihan tottako se on niin?
Sinäkö elät?
Sinäkö annat joulun? Joulumielen hyvän?
Kyllähän nämäkin kaikki...joulukorut, ruuat
laulu, soitto...
hyvältä tuntuvat.
Ovat nekin sinulta. Loppu viimeksi,
mutta... Sinä... silloin siinä seimessä!
Ristillä.
Kiitos Jeesus.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Taiteellinen kuvakulma KKPHM:ssä.( Kaksikertaa Puolenhehtaarin Metsä)
Magnus kun laitteli kuvia tiedostoomme, ihmetteli "Mikä kauhia risukasakuva sulloli vahingos tullu mukahan? Mä vahingos panin sen mukahan tiarostoohin!"
"Se oli tarkoituksella ja hartaudella valittu kuvakohde", vastasin kärsivällisesti ja ystävällisesti.



Etsin viime lenkilläni joulurekvisiittaa kotiimme.
Sellainen mahdottoman naavainen känkkyrä siinteli mielikuvissani.
Juuri tuo kuvankaltainen oksa sopi yksi yhteen kuvitelmani kanssa, mutta en malttanut katkaista oksaa.
Koko oksan jos olisin ottanut mukaani koristeeksi, niin en edes uskalla ajatella Magnuksen primitiivistä reaktiota.
Naava ei tule oikeuksiinsa kuvassa.
Kamalata, kun kameramme varmaan pitää sisällään kaikki hiuksenhienoudet, mutta meikäläinen se räpsii, kuten ennenvanhaisella laatikkokameralla zoomauksista puhumattakaan.
Ei näy naavat, eikä muutkaan ornamentit. PAH!



Eilen illalla olin LIIKUNTA-ja VAPAA-AJAN LAUTAKUNNAN kokouksessa.
Minä kuulun oikein äänivaltaisena jäsenenä em. lautakuntaan.
Nyt jo uskallan katsoa muita jäseniä silmiin, kun minäkin jo hiukkasen liikun ja harrastan liikehdintää.
Vapaa-ajan puolestahan minulle kuuluisi oikeastaan parikin ääntä yhden sijaan.
En tarvinnut suutani muuta, kuin tortun pupeltamiseen.
Magnus sanoi, että PITÄÄ SANUA MIÄLIPITEENSÄ, EIKÄ ISTUA TUPPISUUNA! SAATHAN SÄ KIITETTÄVÄSTI SUUS AUKI TÄÄLÄ KOTONAKI!!!
" OLIN TISMALLEEN TOISTEN KAA SAMAA MIELTÄ ASIOISTA", puolustauduin minä äänekkäästi.
" Olisiko pitänyt pyytää aina puheenvuoroa ja sanoa: " Herra puheenjohtaja. Pyytän kunnijoittaen tuoda ilmi ja samalla julki, että etellinen ja sitäkin etellinen puheenvuoro oli, kuin minun suullani sanottu.
Kannatan ehtottomasti, että jokaiselle uimarille laitetaan jo ulkoeteisessä pelastusliivit ja snorkkeli ja että uimahousut jaetaan talon puolesta valmiiksi lämpimällä vedellä kostutettuna ja ...ja sitäkö sä meinaat?" kysyin tuikeasti Magnukselta.(Tarkennettakoon, että esimerkkipykälät oli täysin tuulesta temmattuja).
Täytyy kyllä skarpata ja ottaa asioihin kantaa. Jahka tässä alkaa lookki hiukankin liikunnalliselta näyttää, niin sitten...



Olen tänään siivonnut. Ajattelin noudattaa rakkaan tätini Aija-Kanitan neuvoa: huone pari kerrallaan. (Tosin se huone pari kerrallaan on hänelle JATKUVA OLOTILA).
Päivittäin, vuodesta toiseen, vuosikymmenien ajan Aija-Kanita on siivonnut aina huoneen pari kerrallaan.
Lienee turha mainasta, että siinä huushollissa on aina siistiä (riippumatta mikä huonepari on menossa).
KOSKAAN ei Aijan tarvitse kalveta, jos ovikello soi, niinkuin meikäläisen.
Siivousinnon lisäksi, veivasin ämpärillisen pullataikinaa uunin viereen nouseskelemaan.
Aion pyöräyttää tässä vielä muutaman kymmenen (70) rusinapullaa ja kuunnella joulumusiikkia.
Minulla on kuusikin jo paikoillaan.
Sain kun sainkin taas tukittua ne arviolta sata kappaletta punaista pallukkaa kuusen hennoille teko-oksille.
Huh, huh. Kymmenen metriä klitterinauhaa jätin tänä vuonna pussiin, (siis tyydyin vain viiteen meeteriin),ettei vaikuta liian tuppuselta kuusiparka.
Otan siitä kuvan, jahka kerkeen.





Minulla on alkanut Raamatun lukemisessa sananlaskut.
Laitankin hyväksi lopuksi tähän sananlaskuista kohdan:
Poikani (ja ihan varmasti myös tyttäreni. Oma huomautukseni).
jos otat minun sanani varteen ja kätket mieleesi minun käskyni,
niin että herkistät korvasi viisaudelle
ja taivutat sydämesi taitoon-
niin, jos kutsut ymmärrystä ja ääneesi huudat taitoa,
jos haet sitä
kuin hopeata
ja etsit sitä kuin aarretta,
silloin pääset ymmärtämään Herran pelon
ja löydät Jumalan tuntemisen.
Sillä Herra antaa viisautta ja hänen suustansa lähtee tieto ja taito.






Nyt äkkiä alakertaan. Taikina voi olla tulossa vastaan pitkin muurinkuvetta.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009


Minä singahtamassa alas Kaksikertaa Puolenhehtaarin metsiköstä johtavaa pikku mäkystä.
Tätä mäkeä juoksen...NO OKEI: KÄVELEN kiivaasti ylös ynnä alas aina kaksikertaa perätoukuria kullakin lenkkikerralla.
Nyt en tietenkään ole singahdellut mihinkään yli viikkoon, koska minä olen ollut sairaana.
Kuten aiemmin kerroin, potemani tauti aiheutti muutaman kilon laskeuman, mitä painokäyrääni tulee.
Kaikki on taas kuitenkin ennallaan Ryttylän reissun jälkeen.
En voi käsittää, että mitätön määrä luumukinkkurosollilanttuporkkanaperunalaatikkolohisiikasillipuljonkiputinkia voi vaikuttaa painon nousua (no taisimme me edellisiltana popsia jokusen joulutortun ja matkalla doublehamburgerin), mutta ei muuta!
Huomenna taas jatkan tutulla menyyllä: yksi läpikuultava ruisleivän pala, vettä ja kupillinen kahvia.
Oli ihanaa ajella melkein puolen Suomen läpi katsellen kauniita jouluvaloja.
Onneksi ne kirkkaat neonvalopötkynauhat eivät sittenkään ole saaneet kovinkaan suurta jalansijaa jouluvaloina.
Tai...hieman varovaisesti kyllä sanon tämän.
Magnusta lainatakseni: kaikki värit ovat Herran värejä.
Eräskin sisustussuunnittelija puolestaan myös sanoi, että mitä kukaan on arvostelemaan toisen makua kodin sisustamisessa ja pihapiirin koristamisessa.
"Jos joku haluaa kotiinsa tuhannen eriaikaan räpsyvää kirkuvankirkasta valopylpyrää, niin hänelle se suotakoon" sanoi tämä viisas suunnittelija.
"Jokainen laittaa kotiinsa ja pihapiiriinsäkauneinta, mitä hän tietää."
Minä en parhaalla tahdollanikaan niistä kirkkaista färinauhoista tykkää ja lupsautankin nahkat heti silmille, kun SIVUSILMÄLLÄKIN huomaan neonnauhapötkylän näköpiiriin änkeävän.
Toisin siis Magnus. (Ja se sisustusarkkitehti).
Ryttylässä rahjustin lähikauppaan ostamaan arpajaisvoittoja, ettei jäisi viime tinkaan, kun arpajaiset ja myyjäiset olisivat seuraavana päivänä.
Tänään oli kaikille puljuille avoin myyjäispäivä Pohjankyrö-talolla Isossakyrössä.
Ostin sellaista, mitä itse toivoisin voittavani arpajaisissa: paksun punaisen kynttilän, kinkunpaistomittarin ja pikkuisen rasian, joka ei vuoda, vaikka kuinka hölskyttää.
Asiakkaita ei myyjäisiin oikein tullut.
Laalaa meinaili, että lama on kadon syynä.
Tämä tautinen aika voi kyllä ehkä olla enemmän syypää siihen, ettei väki ollut liikkeellä.
Saimme kuitenkin myytyä runsaasti arpoja.(Itsekkin ostin muutamia, koska voittoina oli kinkunpaistomittari, kyntteli.... ja ihana nallukka, jota oikein erikoisesti itselleni halajin).
Tuntien ja tietäen arpajaisonnenkantamoiseni, OSTIN pari kakkua.
Toisen kakun nimi oli "SUKLAASUUKKOSIA".
Sen ajattelin ojentaa Magnukselle. Hän ei ole katsonut voivansa suudella minua yli viikkoon, koska hänen mukaansa potemani tauti on ollut "sikaista laatua".
Suklaasuukkokakku olisi ilahduttanut häntä varmaan muutenkin enemmän,kuin meikäläiseltä saatu tavis luomunahkasuukko, jonka epäilyn myrtsinä hänelle ääneen julkitoin.
Olimme "Kauneimmissa joululauluissa" illalla . Minä ja Magnus, sekä valtaisa joukko muita ihmisiä. Ei ollut minkäänlaista lamaa, eikä taudinpelkoa iskenyt ihmisiin.
Hyvin tihkuisasti sain itse luuni liikkeelle, mutta onneksi sain.
Oi, miten kauniilta kuulosti, kun suuri joukko lauloi kirkossa.
Tekipä mieleni vain heilutella höpliä ja kuunnella.
Kovin on aina piskuinen se lauma, joka sunnuntaisin penkeissä virsiä pinisee.
Riemullinen ilta lauluineen rukouksineen kaikkineen.
JEESUS ON HERRA!
Huomenissa alkaa sitten Letkutiellä pölypunkkien ja villakoirien lahtaus.
Paitsi, että pölypunkkejahan ei ole oikein enää muutenkaan olemassakaan.
Pari yksilöä on ehkä tavattu jossain käsivarressa Pohjois-Suomessa.
Sen jälkeen, kun heinäpolsterit heivattiin, niitä ei yksinkertaisesti enää ole syntynyt tähän matoiseen maailmaan.
Ajatelkaa! Turhaa on meikäläinenkin rehannut täkit ja petauspatjat, muista alustoista nyt puhumattakaan ulos pakkaseen! ETTÄ PUNKIT MUKA KUOLIS! Pphhmmph!
Kaikkea se media saa meikäläistäkin tekemään.
Enää en ikinä hilaa MITÄÄN pakkaseen. Imurointi (sekin kevyt sellanen) riittää!
Sovimme Magnuksen kanssa työjakoa ruotiessamme, että minä ripsin seinät, hän ropsii lattiat. Yhdessä suoritamme märkänihkeäpyyhinnän ja THAT´S IT! (Saniteettitilojen ruokkoaminen jäi vielä sopimatta).
Charleskin saa luvan kantaa kortensa kekoon, jahka saapuu tänne Letkutielle.
Hän varmaan tiputtelee taas tähtiä hotellimme tasosta, mutta ei auta.
Viimeksi ei muistaakseni ollut enää kuin puolikastakaan tähtöstä jäljellä, kun hän täältä lähti.
Joululahjoja aion hankkia tarpeellisen määrän ens viikolla.
Olen lukenut lehtien palstoilta julkkiksien (!) lahjatoivelistoja.
Minäkin laitan tähän omani, eli TAVIKSEN listan:
Hajuvesipullo (sisältää mielellään h-vettä)
Kaksoisleuan kiinteyttäjä (mielellään yhdeksi)
(lista jatkuu...huomenna)

torstai 10. joulukuuta 2009


Magnus valmistautuu pitämään puhetta sankalle kuulijajoukolle.
Tässä kuvassa toteutuu sanonta: väkeä oli yksi ihminen mustana etupenkissä.
Kyllähän niitä kuulijoita sitten muitakin paikalle valuskeli.
Magnus haluaa vaan aina olla AIJJOOS paikalla.
Ensimmäisenä tulemme ja viimeisenä lähdemme. Ihan hyvä tapa, mutta joskus talviaikana ottaa nutturaan istua kylmässä autossa odottelemassa vahtimestareita availemaan lukkoja ja salpoja seuratupiin sisälle astua.
Huomautettakoon vielä, että vahtimestarit tulevat tismalleen silloin, kun kuuluukin!
Magnus vaan haluaa varmuuden välttämiseksi olla HEITÄKIN ennen. Siis aijjoossa AIJJOOSSA. Hhmpphh!
Tästä ajoissa olemisesta on käyty väkeviä keskusteluja koko tulisen avioliittomme ajan.
En minäkään pidä kiireestä, enkä jämptille jättämisistä, mutta joku tolkku se pitää ajoissaolemisissakin olla.
Minä olen tervehtynyt!
Kiitos esirukouksista!
Taudista huolimatta tunsin oloni hyväksi ja hui hai ajattelin siivoamisista ja jynssäyksistä.
Olenko muuten maininnut, että minulla on sellainen vika, että kun siivoan, ajattelen koko ajan: EI TULE PUHDASTA! EI TULE PUHDASTA!?
Magnus sanookin, että PITÄÄSKÖ JOKA KERTA VUALLA KERROS PUUKOOLLA POIS, ETTÄ TULIS PUHRASTA?
Se voisi olla minun kohdallani valitettavasti ainoa tehokas keino.
Kaiholla ajattelen niitä aikoja, jolloin tuvan lattiat hierottiin hiekalla rystyset verta tiristen putipuhtaiksi (huokaus).
Meidän tupamme korkkimatto ei vaan taida kestää moista santakäsittelyä.
Maton alla tosin on lautalattia, mutta se on maalattu harmaaksi, niinkuin kuuluukin.
Lattia on muuten ainakin kerran maalattu MINUN takiani.(Ettei vaan peräti ensimmäistä kertaa?)
Se maalattiin siksi, että Magnus toi minut, färskin kihlattunsa, ensimmäistä kertaa kotiväellensä näytille tänne Hälävänmutkalle.
Sydämessäni aaltoilee lämpöiset laineet ajatellessani asiaa.
Tuleva anoppini kertoi myöhemmin iki-ihanat ajatuksensa minusta, kun ensikertaa näki minut suoristauduttuani pikkufiiatista ulos keltaisessa kotelokostyymissäni.
En käy hänen ensivaikutelmiaan ja ajatuksiaansitä tässä toistelemaan, koska joku voisi ajatella, että anopin olisi pitänyt vaihtaa useammin silmälaseja.
Lyyli-mummuni siivousarsenaaliin kuului linkkuveitsi ja jonkun muun sukulaiseni (en valitettavasti muista kenen heistä) hammasharja.
Täytynee kokeilla. Tosin jo nyt tiedän, että "EI TULE PUHDASTA!"
Pääasia on kuitenkin, että taudin kourista on selvitty.
Siivoamiset ovat aika kaitainen asia siihen verrattuna.
Katselin lehtien sivuilta kuvia Linnanjuhlien pukuloistoa.
Viimevuonna olimmekin Catherinen ja Eerikin luona niitä oikein televiitsionista syynäämässä, kun meillä ei sitä televitsuunia ollut, eikä edelleenkään ol.
Tai MINÄ ja Catherine syynättiin.
Magnus sanoi, ettei TIÄRÄ MITÄÄ TYLYSEMPÄÄ, KU TUTKAALLA JOIRENKUIREN TANTTUJA JA VIÄLÄ SELLAASIA, JOISSA JÄRJESTÄÄN ON KANGAS LOPPUNU KESKEN.
Tänä vuonna minun mielestäni se punainen ihanuus, jossa oli valtavia ruusuja helmassa, oli iki-ihana!
Samoin pidin siitä "dalmaatialaisesta".
Kaksikertaa olen itsekin saanut pukeutua oikein JUHLALLISEEN mekkoon.
Toisella kerralla istuimme pöydässä juomassa kahvia ja syömässä paakkelssia minä, Magnus ja joku tuntematon mies.
" Onko tua sun akka?" kysyi tuntematon.
" On!" vastasi Magnus.
" Sulla on hyvä maku!" sanoi se ikuisesti tuntemattomaksi jäänyt Magnukselle.
Minua nipistelivät nutturakampauksen pinnit ja olo tuntui kantakirjalehmämäiseltä, mutta aika iloinen olin.
Olihan kiva tietää, että MINUN valitsemallani siipalla oli vielä hyvä makukin kaiken muun ihanuuden lisäksi.
Aikaa on kulunut tuostakin kohta neljäkymmentävuotta.
Nutturat ovat lässähtäneet ja varret versonneet, mutta jotain kestävämpää on minulla sydämessä: Jeesus.
Kirjoittamani jouluruno oli eilisessä Pohpiipelissä.
Samoin kuva, jonka olin piirtänyt.
Laitan sen tänne blogiin, kunhan kerkeen.
Huomenna lähdemme ajaa nytkytteleen Ryttylään.
Magnuksella on KL:n Liittohallituksen kokous viimmosta kertaa.
Kokouksen jälkeen on joulupäivällinen ja joulujuhla.
Otan ehkä vahingossa runoni mukaan.
Voin lausua sen, jos hyvin käy. Tai sitten en.
Itsenäisyyspäivärunoa ei sitten tarvinnutkaan löytyä, koska en sattuneesta syystä päässyt koko juhlaan mukaan, vaan sensijaan lahnailin lämpöpullojen seassa Letkutiellä.
Onpahan sitten seuraavaa kertaa varten runo-alustelma valmiina...siellä jossain.
Laihialle saan mennä lukemaan joulurunoja kahdeskymmenes päivä.
Suvi ja Janne Dahlstenkin lapsosineen tulevat samaan juhlaan ihan Afrikasta asti.
Näin Suvin Nikolainkaupungissa tässä pariviikkoa sitten.
Suvi oli NIIN nuoren näköinen, että luulin, että siinä eteen tupsahti nuorin sisarussarjasta, joka tietysti puolestaan on NIIN nuoren näköinen, että...
Äitinsä on myös, kuin samaa tytärsarjaa, siis niin nuoren näköinen!
Ihmeelliset geenistöt ovat valloillaan tässä perhekuntapiirissä.
Kaikki johtuu muuten geeneistä!
Sekin, että olen pullukainen varreltani, johtuu GEENEISTÄ.
Hetken olin jo huolissani, nuinko haarukalla ja veitsellä lapioimillani herkkupalasilla olisi syytä moiseen, mutta no hätä!
Geenit, geenit!
Geenit ovat vaikuttaneet sen verran sairauden aikana, että parikiloa on huvennut liitingistä (lue:vyötärö) pois.
Sen ovat saaneet aikaan VASTAGEENIT, uskon minä.
Jeesuksen veren suojaan! Uskalla rukoilla!
T: Kaisa von Againstgeeny.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Täällä minä makaan uppeluksissa Letkutiellä makuuvinttikamarissa.

Olen kipiä!

Kuumetta ja onho olo.

Minulla on pitkähiainen pusero, fleesehousut, villatakki, kolme peittoa ja kaksi lämpöpulloa arsenaalinani taudin kulkua vastaan.

Lämpöpullot= kaksi puolentoistalitran kevytcocispulloa täynnä tulikuumaa vettä.

Jouluradio soi taukoamatta hiljaisesti korvan juuressa (paitsi, kun tulee se JOULUAJOULUAOIKEENHYVÄÄJOULUAJOULUAJOULUAJOULUAJOUL

UAOIKEINHYVÄÄJOULU...ainkin seitsemänsataa kertaa)

Minä en nyt taida jaksaa kirjoittaa jokuseen aikaan.

Sulkeudun rakkaaseen suosioonne ja esirukouksiinne.

Terveisin Kaisa.

Jk. Tuo kortti ei ole minun piirtämäni.

Piirsin siihen vain kakkulat ja hiustupsut ja villa-angoraisen kaulahuivin.

Jk. Viestejä saa laittaa.
Pyydän että henkilökohtainen riakonini lukee ne minulle tuodessaan juotavia ja syötäviä vuoteeseeni.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Kaunis kuvauskulma lenkkipolkuni varsistosta.
Auringon kilo ilkamoi kuusien piikkisillä oksasilla, levittäen kultahohdettaan pehmyeen sammaleen alla olevalle ikiaikaisen kiveysten
pinnoille...
Arvaattekin varmaan, että aion ruveta etsimään äskettäin alkamaani runoa tietokoneemme tiedostoista.
On pakko virittäytyä runolliseen tunnelmaan, jos sitä ei löydy.
Siitä johtuu tuo harvinaisen tunnelmallinen ja nappiinosuva alkulauseeni.

Tuttu näverrys vatsalaukussa ilmaisee, että itsenäisyyspäivä on huomenna, jossa juhlassa K. Joupilla on runon esitys ja jota runoa ei ole vielä ole lopullisesti olemassa.
MIKÄHÄN AILA MERILINTU SÄ OIKEIN MUKA LUULET OLEVAS-fiilis pökkää väen vängällä pintaan ja itsesäälin synkät säikeet kovertavat syöntäni.
Oikein yskittikin alkuillasta ja raisteli kaameat vilunväreet niin, että tuikkasin kuummemittarin kainaloon.
Ei noussut elohopea, tai mitä spriitä lienee, edes kolmeenkymmeneenkuuteen asteeseen.
Magnus heti myötätuntoisena sanoi, että sulla on selevästi alilämpyä.
" Se on totta, aivosolukko jääkaappikylmää ja runo kirjottamatta!" ajattelin minä.
No, olo HIVENEN petraantui, kun otin nokoset kolmen peiton alla.
Ehdin nähdä jotain ihme taistelukohtauksia, mutta PAINAJAISIA ne eivät missään tapauksessa olleet.
Se nyt vasta myrkyn lykkäisi, jos päivälläkin niitä uneksuisin.
Kyllä yömöykkäämiset riittää!
(Lohdutukseksi kaikille huolestuneille (!) en ole öisinkään nyt liiemmin moisia katsellut).
Rukoilen aina iltarukouksessani, että SIUNAA RAKAS JEESUS NIIN, ETTEN NÄE PAINIKSIA! EI EDES NIITÄ KEVYTVERSIOITA!
Kyllä rukoukset on kuultu.


Kolmen peiton alla nähdyt unet voivat johtua hektisestä päivästäni.
Olin niissä boccia-kilpailuissa yhdeksästä viiteentoista tänään.
Hävisimme kolme matsia, mutta voitimme myös saman mokoman .
Minulla taas hiiriranne muistutti olemassa olostaan.
Siitä siihen, ettei nahkapallukat pyörineet vieruskentälle, kun niitä omalla vuorollani sain sihtailla.
Niin olivat kaluumet (lue:ranteet) kipsissä ja kipeinä.
Pallot olivat tosi hyviä. Juuri sellaisia, jotka somasti mossahtavat, kun osuvat lattiaan.
Lattia oli hyvä. Se ei ollut pyöreä, eikä kalteva, kuten harjoituspaikassamme. (Siis pyöreä ja kalteva silloin, kun ei mene niinkuin meinaa).
Olin varautunut kaikinpuolin päivän koitoksiin: laukussa oli suklaalevy ja vesipottu ja päänkivistyspillereitä.
Mitään edellämainituista en tarvinnut, mutta pelaajaparini Ripukka joutui ottamaan pillerin.
Oli se vaan niin pal jännittävää!
Maikku ja Ässäkin voittivat ja hävisivät, samoin miesjoukkueemme.
Uskon, että vastapelurimme ja koko boccia kansa, panivat merkille, että Isonkyrön El: ykköset vielä tulevat.
Nostatimme aikalailla pelifiilistämme Ripukan kans.
Kovalla äänellä kuulutimme, miten olimme lähteneet hakemaan.
pisteitä pilvin pimein ja voittoa!!!
Mietimme myös, mihinkä alamme keräämään niitä kiiltäväkylkisiä palkintokuppeja, jahka niitä rupee sateleen.



Eilen olin paikallisessa myymälässä myymässä Laulavaa Joulukorttia.
Yhtäkään korttia ei mennyt kaupaksi.
Hivenen haikailin niiden eurojen perään, jotka kilahtelivat taukoamatta viereiseen peliautomaattiin.
Kuvittelin haaveellisena, kuinka minun pikkaraisen korttipöydän viereen olisi kertynyt samanlainen jononpoikanen, jossa ihmiset odottaisivat raha kourassa vuoroaan saadakseen itselleen sinisen enkelikortin.


Eilisen illan vietimme kyliemme (Palhojainen ja Yryselä) joulujuhlassa Ystävyydenkulmassa.
Tupa täyttyi juhlijoista ja kaikki halukkaat saivat kaksi (2) joulutorttua.
Minä olin halukas.
Minä rakastan joulutorttuja. Mitä rasvaisempia, sen parempi.
Myös mitä enemmän PÖLYsokeria päällä, sen ihanampia.
Ei haittaa, vaikka järjestään joka tortun syönnillä, hotasen sitä pölyä väärään kurkkuun.
On pelkästään ilo yskiä niin, että vieressäistujatkin kaikkoaa.
Magnus luki jouluevankeliumin ja minä lausuin joulurunon sifonkihame täristen.
Eerikki-pappi puhui Jeesuksen vastaanottamisesta sydämeen.
Oli hyvä, lämmin ja hellä ilta.


Nyt alan etsiä tosissani sitä hengentuotettani huomiseksi ja toivotan teille kaikille oikein juhlallista itsenäisyyspäivää!
Jeesukselle kiitos ja kaikki kunnia ihanasta Isänmaastamme!

torstai 3. joulukuuta 2009


Saunarustinkimme viime talvena kuvattuna.
Tänä talvena ei lunta ole vielä nuin paljoa tainnut ollakkaan, että olisi voinut tälläistä tunnelmakuvaa napsaista.
Tänään sen sijaan oli tunnelmaa iltalenkillä, jonka tein kello kahdenkymmenenyhden jälkeen.
Puut olivat kuurassa ja kuu mollotti ja valaisi tienoon helisevään, mutta hopeaiseen vaippaansa.(Kröhöm! Tulipas kaunis vertaus, vaikka tavallista aioin).
Ihailin maisemaa, vaikka pakkasilma kovasti tuntui kitusissa.
Yritin pitää kättä suun edessä, ettei niin kovasti kylmäisi kurkun perässä, mutta sitten vasta maisemat alkoivat "hopeoitua" ja pyöriä silmissä.
Ei! Pakko oli hengittää ja huahottaa, vaikka kurkkua kuristi.
Ihmettelin, mitenkä lenkit onnistuu, kun pakkasta todella pukkaa vaikka kahteenkymmeneen?
Aina on näköjään jonkin sortin vaikeuksia ja hyviä tekosyitä, ettei tarvitsisi urheilla.
Milloin on liian kuuma, milloin sataa, milloin tuulee, milloin on paarmoja ynnä muita hörhelöitä, milloin jalat puutuu, milloin nilkat naskuu, milloin varpaat on katketa, milloin kynnet irtoo jne...
Olenkohan tullut vanhaksi?
Luulen kyllä, että vuosien soffan nurkassa istuminen ja ämittäminen on tehnyt tehtävänsä.
Mutta periksi en anna! Päinvastoin!
Olen päättänyt erään asian ja lyönyt itseni kanssa kättä päälle.
Aion mennä punttisalille viikoittain, jahka vuosi uudeksi on vaihtunut.
Joulun jälkeen ilmoittaudun punnertajien pariin punttisalille kirkolle.
Se maksaa, mutta on tämä kehonrakennus tullut tähänkin saakka maksamaan.
Eilen aloitin joulusiivoukset.
Löysin myös sen ihanan kanavan, josta tulee joulumusiikkia KOKO AJAN.
Kiitos vaan Anita, kun ilmoittelit asiasta. Voi joku muukin saada idean siitä.
Kauniin musiikin innoittamana pesin köökin klasit sisäpuolelta ja laitoin ne paljon puhutut verhot.
Vai oliko se jo toissapäivänä?
Siitä en varmaankaan maininnut, että imuroin parisataa grammaa kärpäsenraatoja ikkunoiden välistä! Hmmpph!
Olen jo tehnyt saman tempun alkusyksystä.
Tuntui siltä, että kaikki Hälävän kärpäset änkesivät juuri Letkutiellä sijaitsevan rintamamiestalomme ikkunaruutujen väliin.
Nyt on ollut niin lämminkin, että ovat ötökät pörränneet näihin päiviin asti virkeinä, kuin keväiset ketut.
Varmistin Magnukselta, että tarvitseeko niitä vielä kärpäslätkällä silitellä, ennenkö imuroin ne?
"Etteivät vaan sitte virkoa pölypussissa ja lähde ulos sieltä? kysyin nahka kananlihalla.
" Ei oo pelekua. Kun niillä on ketarat pystys, ne on vainajia.Sen ku imuroottet."
Tänään siivosin myös vanhan perintökaapin ylähyllyt. (Hyvin pikkuruiset).
Tätä menoa jos jatkan, kerkee joulu tulla ja mennä, ja paikat pysyä olevaisessa suloisessa sekasotkussa.
Ei sen tietystikkään ole väliä, myönnän sen auliisti.
Mutta kun joulunaika on AINOA HETKI, KUN MEIKÄLÄISTÄ HUVITTAA RUOKOTA PAIKKOJA.
On ikävää, jos missaan tuon ajan.
Maaseutunaiset kokoontuivat tänäiltana jouluruokailuun Kotiseututalolle vanhan kirkon kupeeseen.
Oli maittavaa ruokaa.
Tälläkertaa en syönyt itseäni ähkyisäksi, kuten viimeiset parikymmentävuotta on tullut tehtyä, oli sitten joulu-tai tavallinen ruokailu kyseessä.
Graavilohta sen sijaan luiskahti suuhun yhden kalasen verran ja niinpä olen saanut lutkuttaa vettä jo monta pilkkumillista. (Taidanpa nytkin käväistä kraanalla, ennenkö jatkan).
Huomenna menemme harjoittelemaan bocciapalleroisten paiskontaa.
Aion kerrata säännöt myös huomenillalla lauantaista koitosta silmälläpitäen.
Kauhistuttaa hieman, kuinka pysyn träillä, koska on minun vuoroni heitellä.
Minulla on traumaattiset muistot kouluajoilta joukkuepallopeleistä.
Ensiksikin, kukaan ei olisi HALUNNUT minua puolelleen.
Oli nöyryyttävää seistä viimmosena jalkateriään mittaillen ja odottaa, että VIHOVIIMEISENÄ JOUTUU (ilman valintaa) joukkueeseen AA tai BEE.
Noh..en ollut kyllä mikään erikoisen välkky pelaaja.
Joskus en nimittäin siellä takimmaisella rajalla seisoskellessani, edes huomannut, että pelivuoro oli vaihtunut.
Huomenna minun on myös kirjoitettava itsenäisyyspäiväruno, joka minulla on kunnia itsenäisyyspäivän iltana täällä Isossakyrössä lausua.
Onneksi olen jo vähän unohtanut niitä runoja, joita kuulin eilen,kun olimme Eläkeliiton joulupuurolla seurakuntatalolla.
Ilmajokinen nainen lausui todella kauniisti ja kauniita runoja.
Ihmettelin, että kannattaako meikäläisen ollenkaan prängätä estraadeille runoineni?
Olen aikoja sitten aloittanut itsenäisyysrunoa (en ole vielä onnistunut löytämään sitä tallennuksistani. Kyllä se löytyy, kun laitan ison vaihteen päälle).
Runon löytyminen ei ole se suurin huolenaiheeni.
Huolenaiheeni on se, kun MUISTAN miten se alkoi.
Jotenkin niin, että...KOTIPIHAMME POIKKI OLI KÄVELTY.
JÄLJET LUMESSA IHAN SELVÄSTI NÄKYIVÄT.
SELVÄ, KUIN PLÄKKI ( jne jne.)
Enpä taida etsiäkkään mokomaa. Varsinkaan, kun kuulin ne runot siellä puurojuhlassa. Hm...
Minulla oli kyllä tietty idea, muistan kyllä ko runoa rustaillessani:
Pihan ylitystäkään ei sallita, kuntien yhdistymisistä puhumattakaan, vaikka isämme yhtenä rintamana puolustivat hiukan isompaa "pihaa" meidän kaikkien tallata.
Ähh...silmät lupsuvat. Taidan mennä nukkumaan.
Huomenna saan lausua kylän joulujuhlassa JOULURUNOJA! Ne ovat
tallella ja niissä on jonkinmoista tolkkuakin (testattu on).
Hyvää yötä Jeesus myötä.

tiistai 1. joulukuuta 2009


Hääkuva vuodelta 1966.
Minä ja Magnus siinä hymyämme enemmän tai vähemmän jäykästi.
Mutta sydämen rakkavus leimuaa. Sen jotenkin näkee kuvastakin.
Sytämmien kohdalla on pelkkää kuumaa sätettä!
Pikkasen voi vaikuttaa tietenkin kuvauskulma ja lasipinnan heijastelu, MUTTA EI PALJOA.
Sydämen säteet olivat hyytyä tänään, kun vaihdoin verhoja.
AINA, kun verhot vaihtuvat (jouluna ja juhannuksena) tietää se sitä, että Letkutiellä puhutaan suurilla kirjaimilla.
Niin tänäänkin!
Raivoa kihisten juoksin vinttikamariin.
Blogissani oli Ellulta viisas lause, että Jeesuksen varassa ja armossa me saamme elää tämänkin päivän iltaan asti (ja tietenkin siitä myös etiäppäinkin).
"Niinpä", ajattelin. Ja meikäläinen oli vaan olin hiertänyt riitaa jo AJATELLESSANIKIN verhojen vaihtoa.
Laitan muuten taas ne ilman reunarimssuketta olevat viistoistavuotta vanhat, pesemättömät jouluverhot ikkunaan.
Huomasin, että tarvitsen uudet nilkkurit, kun kahdenkymmenen sentin piikkinokkakengät eivät ole enää trendikkäät, ja on esiintymisiä kaikenlaisia yltympäri paikkakuntia.
Siispä ajattelin, että verhot ovat IHAN HYVÄT, eivätkä nyt niin likaisetkaan.
Hiukan AJAN PATINOIMAT ehkä ja sävy hivenen syventynyt korkeintaan.
Juoksin blogini kommentit luettuani liukkaasti alakertaan ja pyysin anteeksi rumaa käytöstäni.
Onneksi Magnus ei nyt sanonut, että olisi syytä tehdä välillä parannustakin, eikä aina pyytää anteeksi. ( Totta kyllä. Yritän seuraavalla verhovaihdolla pitää varani. Ehdotan, että Magnus hoitaa yksin koko spektaakkelin).
Verhonvaihtoepisoodin jälkeen , kävelimme jälleen sydämien säteet sädehtien Kaksikertaa Puolen Hehtaarin Metsikköön katselemaan kuusta.
Oli tarkoitus löytää sellainen pikkiriikkinen kuusennysä, joka mahtuu kukkavaasiin.
Sellainen löytyi ja aion suihkuttaa siihen tekolunta ja pikkulillin pään kokoisia pallukoita kaikiin oksan päihin (6kpl)
Se saa olla meidän porstuassa toivottamassa tulijoita meidän RAUHAN POUKAMAAMME joulun ajan.
Muuten meidän kuusemme on muovia, koska Magnuksen NOUKKA menee tukkoon aidosta kuusesta.
Se ei ole mikään ihme, sillä kuusesta lehahtaa suunnilleen miljarttin verran kaikennäköisiä ja kokoisia ötököitä, kun se tuodaan sisätiloihin, jos lehtien kirjoittamiin tietoihin on uskominen. Ja miksi ei olisi?
Toisten klyyvarit eivät ole kommoonansa. Sieraimet eivät nytkähdä puoleen, eikä toiseen.
Toiset taas ovat herkkiä (Magnus) ja valittavat, että kinkkukin maistuu aaltopahvilta. Siis ei miltään!
Olin eilisen päivän Tampereella Sirkkelin tykönä.
Sirkkeli on koulukaverini vuosikymmenien takaa.
Muistelimme kaikki kolhut, mitä olimme saaneet sydänaloihimme kouluaikoina.
Muistelimme myös kaikkia metkuja, mitä olimme änkyröineet tuolloin.
NIITÄ EI PALJOA MUISTUNUT MIELEEN.
Oli mukava päivä.
Sirkkelin kotia ihmetellessäni ja ihaillessani, päätin mielessäni päästää sisimmässäni väenvängällä vangittuna olevan hamsterin irti, jahka palajan kotikonnuilleni.
Olen aina halunnut kerätä kaikenlaista ja olen aina halunnut laittaa esille kaikenlaista joka nurkkaan ja hyllylle.
Olen kuitenkin uskonut, kun lehtien palstoilla kovasti on tööttäilty SELKEISTÄ LINJOISTA, YKSINKERTAISISTA PINNOISTA, TERÄSPINTOJEN TAITEELISUUKSISTA ja miten MINIMALISTISTA ja NIUKKAA kaiken olla pitää.
OKEI! Saa olla. Ihan jees.
Sen sijaan Letkutie 365:ssä koittaa uudet TRENDIT:
joka neliösentille jotain. Pystiä (olen aina halunnut sen Rebekka kaivolla patsaan) ja purnukkaa sinne ynnä tänne ja paljon!
Ei mitään kallista tietenkään.
Kivanmuotoiset kivet, kävyt ja käkkärät esimerkiksi eivät tunnetusti ole kalliita (Magnus näyttää aika kalvakkaalta. Kun ei vaan flunssa iskisi).
Catherine soitti ja sanoi olevansa huonokuntoinen. Epäili sikaflunssaa.
Rukoillaan hänen ja kaikkien puolesta, jotka sairastavat.
Lähden naapuriin harjoittelemaan NAISKUORON (kerran esiintynytkin kylän jumalanpalveluksessa) joulujuhlaesiintymistä varten.
Minä laulan alttoa jos vaan muistan KUINKA SE MENI.
Siunattua iltaa kaikille, kaikille blogini tutkailijoille.
Uskoo ja toivoo Kaisa Hamsteerius.

lauantai 28. marraskuuta 2009

Lyllanilla on ilme: HOHHOIJJAA TEIDÄN KANSSANNE!
En voinut vastustaa kiusausta, kun huomasin,että Viviannin pehmytlelulla oli ilmeistä yhdennäköisyyttä Pehmytlyllanin kanssa.
"Sitäpaitsi", sanoin jälkimmäiselle,"älä yhtään urputa! Itte olit viime viikolla kasannu Viviannin ja Joonathanin pehmoleluja ylävooningista alakerran kammarin nukkamaton nurkkaan kymmenen (10) kappaletta vinolle kasalle."
Catherine meinaili, että Lyllan uskoo, että ne pehmikset olivat sen pentuja.
Mahtoi se motkottaa niille pennuilleen mielessään, kun taas ovat kavunneet vintille, juuri kun oli saanut rehattua ne alakertaan.



Torstai aamu koitti sitten aikanaan sateisena ja kauniina.
Kiisin silloin taas vanhan dieselirohjakkeen vetämässä vaunussa KAAMEETA vauhtia syntymäkaupunkiini. (Toisen kerran saalla viikolla).
" Sähän ny oikeen kyläluuta oot" sano Maikkukin, kun kävin taas katsomas, kuinka matonpaukuttelu edistyy.
Mattohan oli valmis! Poppanaakin puksutettu jo ainakin puoli meeteriä.

Muistanette, miten suhtaudun junailuun?
Minua kauhistuttaa, kun alkaa kuljetuskondyktööri lyödä jarruja pohjaan vasta maasillan alla Nikolainkaupunkiinpäin mennessä.
Olen jokakerta varma, että NYT dyktööri ei hoksaa, että ollaan perillä, EIKÄ MUISTA JARRUTTAA OLLENKAAN.
Rata jatkuu kyllä Vaskiluotoon asti, mutta sitten alkaa laivareitti ja kiskot loppuu!
Joka kerta näen sieluni silmillä, miten lööpeissä seisoo: AJOI JARRUTTAMATTA MEREN TYRSKYIHIN. Tai vaihtoehtoisesti : MULAHTI VETURI VETEEN.
MÄRÄT MATKUSTAJAT VIHAISINA (ainakin ylösongitut)
Kauhulla ajattelen myöskin tulevan sähköjunan faarttia.
Neljäästaa Nikolainkaupunkiin!!!
Ei kiitos! Nej tack!!
Minä ainakin aion nytkytellä Ooppelilla kaupunkireissuni, jahka se sähkis alkaa kulkea.
Tokkopa juna enää stoppaakaan Terviksen kohdilla, että senkin puolesta on turvauduttava omaan kulkuneuvoon.


No niin, siis torstai koitti sateisena, mutta kauniina.
Treffattiin Anitan kaa Vapaudenpatsaan juurella.
Kristillisessä kirjakaupassa käytiin ostoksilla. Anita yllätti ja ilahdutti vanhaa sydäntäni ostamalla minulle pikkuruisen suloisen enkelin, joka lukee psalmia 9 jakeesta 11:
JA SINUUN TURVAAVAT NE, JOTKA SINUN NIMESI TUNTEVAT,
SILLÄ SINÄ ET HYLKÄÄ NIITÄ JOTKA SINUA ETSIVÄT, HERRA.

Enkeli on keittiön ikkunalaudalla kahden muun enkelin kanssa.
Kiitos vaan Anita!
Kyllä kannatti saada aikoinaan KAISA nimen, kun sen kunniaksi tällästä tapahtui, että enkelin sai.


Pejantaina lähetimme nuttupussukan taas Etiopiaan Laalaan kanssa.
Moni oli taas ahkeroinut kutomalla nuttuja ja sukkia ja lakkeja.
Minustakin on kehkeytynyt nuttujen neuloja isolla ännällä.
Sukkia en osaa kutoa. Yhdet olen elämässäni saanut äntiin ja nekin teki oikeastaan Lyyli-mummuni.
Joka kerran säikähdän, kun saan yhdenkin nuttusen valmiiksi vommustettua. Enää niihin ei tule edes kovin montaa virhettäkään.


Osti tänään myös muutakin lankaa (gredeliinin väristä) ja aion pätkästä itselleni BOLERON.
Huomasin, että minulta puuttuu gredeliininen bolero ja valmista-sellaista ei Östermyyrastakaan löytynyt.
Mitä ei Östermyyrasta löydy, sitä ei ole sitten muuallakaan ja niinpä ostin lankoja.
Aion kutoa kaksi KAITALETTA ja kursaista ne yhteen niin, että päänreikä ja käden kolot jäävät kursimeitta.
Helmaan viidet sentit kairaa ja väliin angoralangasta, (joka on myös gredeliiniä) muutamat pörrösentit sinne sun tänne, niin paksuilla puikoilla, kun huushollista löytyy.
Välillä oikeeta ja välistä taas nureeta.
Siinä neuloma ohje, jos haluat kopioida ideani ja sinultakin uupuu gredeliininen bolero.


Tänään siis olimme läsnä Östermyyrassa ja illan taas sijaitsimme Laihialla.
Huomenna kirkkoon aamusella ja kirkkokuoron juhlakonserttiin päivällä (siellä saa kakkuakin).
Iltapäivällä Nikolainkaupunkiin KOHTAAMISPAIKALLE Huutoniemen kirkkoon ja sitten rakkaan Paun synttäreille Repolaisen kadulle.
Repolaisen kadulla kerran lapsosena kaaduin ja tinttasin pääni jäätikköön.
Sain maata siinä hyvän tovin, eikä kukaan tullut kysymään, miksi otan nokosia siinä, vaikka koiraa pitäisi pissattaa. ( Koiramme Spede istui uskollisesti vieressä ja odotti, koska maisemat taas vaihtuisivat).
Eli, kovasti oltiin välinpitämättömiä myös silloin, jos nykyäänkin vain ohitse kulkevat...ihmiset.

Tähän herkkään muisteloon lopetan tälläkertaa.
Ens kerralla kerron, kuinka satasivua (melkein) boccian- peluu säädöksiä tarttuu kaaliin tällä ikää.
Boccia-turnaukseen on aikaa viikko, joten lienee paikallaan lukea myös säännöt, jotka Eerikki tässä taannoin minulle sähköpostissa lähdetti.


Rakkahin ja sydänlämpöisin terveisin kaikkia lukijoitani tervehdin.
Hyvää yötä Jeesus myötä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009


Huomaatteko , miten oikeaoppinen asento minulla on boccian tuoksinassa?
Itse asiassa kuva on aikalailla lavastettu.
Ei ollut minun vuoroni paiskia pallukkaa ja liekö tuo sininen pallokaan ollut minun.
Pyrin aina ottamaan punaiset pallot, koska ne sointuvat fleece-takkiini söpöisästi.
Nythän sitten on AVOIMET boccia turnaukset täällä Isonkyrön kirkolla viides joulukuuta. Minäkin aion mennä AVOIMIN sydämin AVOIMEEN boccia kilpailuun mukaan.
Kilpailuissa ei saakkaan valita pallon väriä itse, vaan se arvotaan.
Kysyin Maikulta minua askarruttavista muistakin kilpa-asioista, kuten ONKO SIELLÄ RUOKAA?
Maikku sanoi, että eväät pitää ottaa itte, jos syödä aikoo.
Ajattelin heti termospullollista kahvia, energiajuomaa pari pottua, ruisleipiä välissä ALADOOPIA, kevytkalkkunaviipaleita, keitettyjä munia, metsästäjäleikkelettä (suomeksi:sipulimakkaraa) ja pari, kolme suolakurkkua jos oikein alkaa hiukomaan ja yksi sokerimunkkikaan ei olisi pahitteeksi, jos vaikka veren sokeri lähtee luisumaan alas.
" Ei siellä paljoa eväitä tartte, kun meidän joukkueen peli voi jäädä aika lyhyeksi" sanoi Ässä.
Toivottavasti Ässä ei osunut oikeaan!
"Kyllä niin pitää taistella, että eväitä joituu syömään!" sanoin ja yritin nostattaa bocciakamppailu -kuumetta korkeammalle.
Tänään on Kaisan päivä. Kiitos onnitteluista, sähkösanomista ja pikkupaketeista.
Maikku lauloi minulle onnittelulaulua bocciaharjoitusten alkaessa. Melkein kaikkien boccianaispelaajien kuullen.
Arvostin sen hyvin korkialle.
Tyttäremme Catherinekin onnitteli. Minäkin onnittelin puolestani häntä, koska hänenkin nimensä on tämän päivän sankarilistassa.
Catherinella ei ole muuta nimeä, kuin CATHERINE.
Pikkasena tyttönä hän tuli kesken leikkien sisälle tiedustamaan, mikä hänen toinen nimensä on.
Sanoimme Magnuksen kanssa, että hän on paljas Catherine. Ei ole muuta.
Tyttö juoksi ulos ilmoittamaan, että hänen koko nimensä on PALJAS -CATHERINE, loppukaneetti oli jäänyt kuulematta.
Olin eilen sitten suunnitelmien mukaan Nikolainkaupungissa.
Ennen junaan nousua ehdin käydä kutomatuvalla (ent. Tervajoen asemarakennus) ihailemassa tekeillä olevia mattoja ja poppanoita.
Maikkukin kutoa paukuttaa isoa mattoa kammarin lattialle.
Tosi kaunis matto oli tulollansa.
En täysin pystynyt peittelemään kateutta kysyessäni, että NOINKO HÄN AIKOO JOULUKSI UUDEN MATON LATTIALLE SAADA?
Valmiiksi saamisesta ei ollut epäilystä, mutta siitä, että viittiikö pestä lattian, niin siitä riippui laitetaanko matto plaattialle, vai ei.
Aune-tädin luona oli taas hyvä olla.
Tunnit hurahtivat praatatessa, niinkuin siivillä.
A. Touhulan leivät olivat taas ylihyviä, kuten muukin tarjoilu, mutta paras oli tietenkin täti itse.
Minulle on kertynyt persoonallisia tätejä molemmilta puolilta. Toivonkin, että minuun olisi pikkasenkaan tarttunut samankaltaista geenistöä, kuin heihin.
Kävin vielä Nikolainkaupungin Vöyrinkaupungin osassa kyläilemässä monivuotisen ystäväni tykönä.
Nykyään minulla ei paljoa olisi menemistä sinne ilman Lyllania, mutta kyllä ystäväni sitten ymmärtää, etten voi kävellä Asevelikylään hakeen ja taas viemään ja taas junalle.
Asemaravintolassa söin kevyen salaattiannoksen, koska muistin, että jääkaapissa oli vain Eveltä saatu mehupurkki.
Salaattiannos osoittautui todella kevyeksi sitä moheltaessani: joka lusikallinen putosi joko pöydälle (ei voinut enää syödä) tai rinnuksille (keräsin ympärille vilkuillen ne suuhuni).
Junassa pelkäsin taas tuttuun tapaan TÖRKEETÄ (100km/h) vauhtia.
Pääsin, kuin pääsinkin ehjin nahoin Letkutielle ja niin oli päivä punkassa.
Tänään oli haikeahko kirjoittajakerhon viimmonen tapaaminen.
Osoittautui, että porukka olisi valmista kamaa myös NÄYTELMÄpiiriin.
Mitä kaikkea luovuutta ja lahjoja ihmisistä löytyykään, kun he pistävät itsensä likoon!
Minä sain lukea viimekerralla annetun kotitehtävän.
Meille sanottiin, että saamme kirjoittaa mitä vaan.
Kirjoitin kirjeen lapsuuteni henkilöille.
Sain oikein luvan kanssa todistaa pikkasen Jeesuksestakin.
Tämä päivä on nyt myös jo punkassa (vai sanotaanko se, että PULKASSA?)
On ollut hyvä päivä onnitteluineen ja lauluineen, näytelmineen ja lukemisineen.
Edessäni on raamatun välissä säilyttämäni äitienpäiväonnittelukortti.
Siinä lukee: ONNEA ÄITIENPÄIVÄNÄ!
CHARLES JOUPPI
Kuvassa on pihlajanmarjoja.
Painetut sanat kortissa ovat: "Minun turvani on ikiaikojen Jumala, minua kannattavat iankaikkiset käsivarret".
Näin saat sinäkin uskoa, kun uskot.

maanantai 23. marraskuuta 2009


Tästä lähtee metsäinen polku meidän Kaksi Kertaa Kahdenhehtaarin Metsään.
KKHM ei sitten ole yhtä metsäinen, kun mitä kuvassa näkyy.
Ei! Itse asiassa metsäsessämme ei ole puita lintusten jalkoja leputella.
Puut hakattiin jo ennenkö minä ja Magnus tulimme Hälvän mutkille asumaankaan.
Jo ennemmin, ennenkö edes kuvittelimme asuvamme missään muualla, kuin Nikolainkaupungissa.
Minä aina kuvittelin, että lähden Asevelikylästä köysissä tai laudoissa.
Eipä pitänyt kuvitelmat paikkojaan.
Täällä sitä ollaan ja oltiin välillä jopa kerrostalossakin, mikä sekään ei ollut yhtään hassumpaa.
Täällä Letkutiellä toivoisin voivani asua vielä pitkään.
Sitten vajaa satavuotiaana, kun ei enää päästä Magnuksen kaa kampeamaan vinnin päällyställe nukkumaan, haluaisin muuttaa Nik...
tai johonkin.
Kirjoittelen blogia ylimääräisesti tänä iltana.
Magnuksella on palaveri alakerrassa huomista kirkkoneuvoston kokousta silmälläpitäen.
KYLLÄ, KYLLÄ minä saisin olla mukana.
En vain sattuneesta syystä halua olla, koska en pysty olemaan sekaantumatta joka asiaan.
En pysty olemaan karjahtelematta omia huippu kannanottojani pointtin, kuin pointtiin.
En pysty olemaan äänekkäästi kihisemättä, elleivät muut ole samaa mieltä (varsinkin Magnus). Joskus olen jopa eri mieltä itseni kanssa.
Nimittäin kokouksen alussa voin esittää kärkeviä kannanottoja ja kokouksen loppupuolella toppuuttelen ja silittelen sanomisiani.
Jaa, että olisi syytä huoleen?
Ei ollenkaan. Aikoinani, kun olin työelämässä, siellä testattiin meidät tiimiläiset oikein ammattitestaajilla.
Tuloksena oli, että olen LUOVA, DIPLOMAATTINEN ja sitten vielä joitakin analyyssejä, jotka eivät jääneet mieleen. Alan ammattisanastoa tietenkin.
Ja, kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin TESTIT ovat aina luotettavia.
Olin tänään jumppaamassa ja nyt tuntuu krupissa joka SÄIE.
Lenkkirutiinit ovat olleet tekemättä parin päivän ajan, mutta jahka tästä taas innostun, niin saavat risut ja männynkävyt huutia.
Tämä blogi luiskahti eetteriin liian aikaisin.
VAIKKA EN TEHNYT MITÄÄN!
Tarkistelin ja lueskelin muutamia toisten kirjoittamia blogistoja (en niitä tavanomaisia seuraamiani) ja ihmettelin erästä seikkaa.
Vaikka heillä oli nimimerkki ja kuvana joku kaalinlehdistä kyhätty boltsi, niin kommentteja oli vähintäin sata joka kirjoituksen perään ja lukijoita about satatuhatta.
Teinköhän virheen, kun kirjoitan omalla nimellä ja laitoin tekojakarihymy kuvankin kaiken kansan katsottavaksi?
Mene ja tiedä.
Nyt täytyy JULKAISTA tämä loppulitaniakin.
Jätän runon kihelmöivään odotukseen, sillä huomenissa menen Aune-tädin luokse, että en silloinkaan voi ilahuttaa (haloo Charles) teittiä hengen tuotoksillani.
Rakas Nikolaajevitsin kaupunti! Täältä tullaan!
Täältä tullaan myös torstaina! Haloo Anita! : )
Taidan mennä alakertaan "kokoukseen" kuuntelemaan, ovatko yhtään yhtämieltä kanssani.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Kuvassa näyttää siltä, kuin Magnus ajaisi tien väärää laitaa ja ilman kypärää. Näyttäisi myös siltä että tiessä olisi mutka.
Kaikki havainnot pitävät paikkansa.
Magnus kääntyy tosin vasemmalle tuon siintävän valkoisen kepakon kohdalta ja kypärä ei kuulemma sovi päähän, kun pitää pitää paksua PIPUA.
( Aion ostaa joululahjaksi sellaisen kypäräpipon, jonkalaisen tänään näin eräällä immeisellä).
Tuosta mutkasta senverran, että olen aina luullut, että HÄLÄVÄNMUTKA on juuri tuossa.
Magnus sanoi, että EI OO!
Kysyin tuohtuneena, että missä se on sitten?
" EI SELLAASTA OO OLEMASSAKAAN, KU HÄLÄVÄNMUTKA.
SOON TÄYSIN SUN OMAA KEKSINTYÄ!
Olin hivenen hämmästynyt.
Aina olen ollut marmattamassa, kun täälläpäin on joka metrille oma nimi, ja nyt paljastui, että olen myös itse ollut vaikuttamassa asiantilaan.
Lauantaina aloitimme korttien myyntiä Magnuksen kaa.
Samalla ajattelin katsella, josko löytyisi uudet erikoiskauniit, mutta superhalvat jouluikkunaverhot naapurikunnan verhokaupasta.
Kummassakaan asiassa ei lykästänyt.
Minulla on toki punaiset jouluverhot, mutta kun niissä ei ole RIMSSURYPPYÄ.
Viisitoistavuotta olen kärsinyt siitä r-rypyttömyydestä ja nyt se on loppu!
Kerroin Maikulle, että en ole niinä viitenätoista vuotena tehnyt jouluverhoilleni mitään.
(Muutakuin tietenkin silittänyt pahimmat vollit suoriksi).
Mitä niitä pesemään, kun ei niihin ole ruiskinut mitään kinkunliemiä, eikä rosollin paloja.
Verhothan ovat YLHÄÄLLÄ. KATONRAJASSA todistelin Maikulle, joka puolestaan sanoi aina pesevänsä ja silauttavansa verhot käytön jälkeen.
Ajattelin kauhulla JOULUliinaani, jonka olin söösännyt kaapinperälle plätteineen päivineen.
Ei puhettakaan pesuista.
No ne tulee niin KÄYTETYN näköiseksi, kun niitä pesee ja puunaa!!!
Eilen myöskin piirsin sitä kuvaa siihen runooni.
Taaskin olivat kaikki mustat tussit kuin pullasuteja ja jouduin kaluamaan Kyrön kaupat lävitse saadakseni yksittäisiä OHUITA tussikyniä.
En onnistunut siinäkään ihan täydellisesti.
Nyt sitten taiteellinen vaikutelma ei ole piirroksessani läheskään sellainen, kuin haluaisin.
Itentiteettini (taiteellinen) on nyt kovilla.
Muukin teettini on aikamoisessa käymistilassa.
Näin nimittäin taas vaihteeksi painajaisunta viime yönä.
Joku kaukomuistinen lukijani varmaan muistaa, miten valitin näkeväni aina painajaisunia.
Tänään lehdestä onneksi luin, että ovat TARKKOJEN ja SEIKKAPERÄISTEN tutkimusten kautta saaneet selvyyteen, että unosilla ei ole mitään yhteyttä ihmisen psyykeen, alitajuntaan, eikä muuhunkaan tajuntaan.
Huoasin helpotuksesta.
Olimme tänään kirkossa messussa.
Kirkkoon oli kutsuttu kaikki jossain pienpiirissä käyvät ja tietysti kaikki muutkin olivat tervetulleita.
Seurakuntatalolla oli kahvit ja hyvät tarjoilut.
Minäkin olisin saanut lausua runon, jos niitä olisi "sattunut" laukunsivutaskussa olemaan, (kuten usein sattuu).
Harmi! Olin juuri tyhjentänyt laukustani kolme arkillista runoa, kun kukaan ei ollut hetkeen ymmärtänyt pyytää niitä lausumaan.
Ulkoa en osaa, vaikka sitä on vaikea saada ketään uskomaan.
Pitäisikin joskus antaa oikein todiste siitä livenä:
On kaun...
pilv................sat.....kylm....
pakk....ööö....yyyy.....täht..........läht....(niisk....byääääh)
Eräs ihminen kehoitti kahvitilaisuuden aikana KEKSIMÄÄN uuden runon. Noin vaan, samalla kun lausun.
Hän sanoi, että joudunhan minä MUUTENKIN keksimään ne. Miksei nyt sitten onnistuisi?
Sitäkin olisi mielenkiintoista joskus koittaa.
Siis:
Miks elon polkut niin vaikialta joskus tuntuu ?
Raastaa syöntä kaikki asiat niin mahdottoman tuntusest.
Vettä aakkunaan yössä silkkaa lotisee.
Katsannan luon vieruspenkkiin naamaan tosi totiseen.
Ah missä oon?
Kussa kuljeskelen öiseen aikaan
yksikseni yskiskelen?
Vahti huutaa luukusta: onks kaikki hyvin?
Kaikki hyvin, jos laantuis loske
ja kalske suussa hampaiden...(kuulijat painavat oven perässään hiljaa kiinni..)
Meillä oli seurat tänään Ystävyydenkulmassa.
Sain olla kahvinkeittäjänä. Laalaa oli leiponut nisua, Eve toi mehua ja kaffeppööniä.
Kortesmaan Kalevi piti tosi hyvän puheen ja "Vaimojen Ääni" lauloi sydämeen saakka.
Konserttikorttejakin saatiin myytyä. Hyvä ilta kaikenkaikkiaan.
Hyvä päivä kaikenkaikkiaan!
Huomenna aion leipoa pulleroisia ja mennä jumppaamaan.
Tähän loppuun sopii jouluevankeliumi:
Jesaja 9 1
Kansa joka pimeydssä vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Kammarimme komistus kuvattuna muutama päivä taakseppäin.
Laitoin sen kunniapaikalle, kun saimme Maikun ja Eerikin vieraiksemme eilen iltana.
Olen saanut kaktuksen serkkutytöltäni Elizabethyltä jo vuosia vuosia sitten.
Elizabethy saa kasvihuoneensa tukikepitkin viitävaille kukkimaan, eikä Maikun ja Eerikinkään viherpeukalot ole keskellä kämmentä, kuten meikäläisillä pakkaa olemaan.
Kuvan kaktus ei ilmeisesti huomannut ilmastonmuutosta joutuessaan meille, koskapa se on jatkanut kukkeiluaan parikin kertaa vuodessa.
Minä, jolla ei ikinä kuki mikään muu, paitsi leuka, nenä ja otsa, olen hyvin onnellinen.
Kun kuvan kaktus kukkii, muistan aina Elizabethyä ylimääräisellä rukouksella sen päivittäisen lisäksi
Eilen tosin unohdin hänen nimipäivänsä ja näihinaikoihin unohdan aina hänen syntymäpäivänsä!
Pääasia kuitenkin, että Elisabethy yleensä on syntynyt!


Jos ihmisen pääkopasta nousisi savua, kun hän on hermostuksissaan, niin tänään olisi nuppi röyhynnyt.
En nimittäin päässyt Nikolainkaupunkiin erääseen tilaisuuteen!
Magnus sanoi, että SENKUS LÄHÄRET. OOPPELISSA TARTTI PÄÄLLE, YKKÖNEN SILIMÄÄN JA RARIO RUATTIIN!
Mutta minä en tykkää ajella pimeellä, ja Magnus kehtas sanoa, että hän ei JÄMÄHRÄ HÄLÄVÄLTÄ MIHINKÄÄN, VAIKKAHAN MÄTÄNIS!

No, minä sanoin, että menen koisille (kello oli 15.00),ja että herättämään voi tulla seuraavana aamuna yhdeksän pintaan höyryävän kahvikupin kanssa.
En saanut kuitenkaan hornattua, kuin knaftin tunnin.
Murjottaakkaan ei oikein kannattanut, kun sain tänään kuulla, että Laihian missiologoehdotukseni oli hyväksytty.
Hieman siihen oli korjausta tehty, mitä kuvan henkilön rintavarustukseen tulee.
Rintarustinkia oli varovaisesti HÄIVYTETTY olematomimmiksi.
Ehkä ne minun piirtämät olivat vähä niinkuin ajokoiran korvat. Myönnettäköön.

Tein koirista puheen ollen Iltiksen testin, mimmoisen koiran meikäläisen kannattaisi ottaa, jos joskus vielä koiran ottais.
Täytin kaikki kohdat huolellisen rehellisesti.
Jos muistan oikein, kruksailin kohtia, että ei saa olla karvoja, pitää olla suuri, mutta mieluusti myös pieni, vaan ei mikään Naffin rusina, vähähkön lenkkiä tarvitseva, tottelevainen, puhetta ymmärtävä, hiljainen, eloisa, villikäs, rauhaarakastava, kaikkiruokainen...jne...jne...

Vastaus oli: BEAGLE.
Minunkaltaiseni ailahtelevainen mössykkä persoonallisuus tarvitsee egonsa pönkittämiseen beaglen!
Olin iloinen, koska muistin, että ihailemani sarjakuvasankari Ressu on rodultaan beagle.
Itse olin ajatellut, että tulokseksi tulee Maltan taskukoira, tai Irlannin susikoira, jotka ovat myös ihailemiani kunniakkaita koiranpoikia ja tyttöjä.
Kiinalaista harjakoiraa tulosvastauksena en oikein olisi purematta niellyt, vaikka toiveenani olikin KARVATON koira, mutta NIIN karvatonta en sentään tarkoita.
Tietenkin, jos TESTItulos niin olisi näyttänyt, niin olisi pitänyt antaa periaatteistaan periksi.
Testithän ovat tunnetusti aina oikeassa.
Muistan töissä ollessani, kuinka eräs asiakas lätkäisi tiskille sellaisen nahkaisen kasan, joka varovaisen tiedustelun jälkeen osoittautui kiinalaiseksi harjakoiraksi (en tiedä, onko tuo rotunimike ihan OIKEAAN osunut, mutta tiedätte, mitä ajan takaa).
Omistaja kehoitti ystävällisesti SILITTÄMÄÄN "Nappaa" (oma keksimäni nimi sille koiralle).
Ei onnistunut siloittelu ajattelemallani tavalla, koska koiraparalle oli laitettu aurinkovoidetta!
Sitä kuulemma pitää sille rodulle kesäisin laittaa, muuten se kärventyy.
Talvellahan se ei rasvausta tartte, kun se ei tarkene uloskaan.
Mutta koiraahan meidän savuumme ei voi ottaa (vierailijoita lukuunottamatta).
Magnus valittaa oitis, että NOUKKA ALKAA VUOTAMAAN.


Sain taas mieluisen piirustustehtävän:
joulurunoni kylkeen saan piirtää Marian, Joosefin ja Jeesuksen.
Seimiasetelman siis.
Minulla on kaikkinainen sympatiseeraus muutoinkin seimiasetelmaan.
Minulla ja Magnuksella nimittäin oli yksi vuosi kunnia saada olla Joosefina ja Mariana kaksi kertaa saman Joulun aikana.
Molemmilta TAHOILTA pyydettiin täysin toisistaan tietämättä meitä tähän tehtävään.
Ajattelin, että noinkohan oltiin mualiman iäkkäimmät Joosef ja Maria?
Oltiin about kuuskymmentä silloin.
Ainakin Huutoniemen vanhinmmat oltiin ja ainakin SILLÄ HETKELLÄ.
Minua meinasi hymyilyttää, vaikka yleensä hymyilen harvoin.
(Tänään hymyilin, kun sain riisipuuroa ja paasasin kanelia niinpaljon, kun purkista mahtu tulemaan. Kanelihan on nyt todettu vaaralliseksi. Jokseenkin yhden puustin puolessa vuodessa suosittelevat varovaisesti nautitsemaan, muuten maksa on sökönä).

Jos hyvin käy, niin seimi-aihe piirustus julkaistaan sitten aikanaan myös Pohpiipelissä.
Aionkin aloittaa piirtämisen kohta pian, kun syödäkkään en enää saa(mmmhuphah..)
Oikeammin en saisi syödä vielä huomennakaan.

Luin aamusella Raamatusta psalmin kohdan, jonka pränttään tähän loppuun. Ole taas hyvä ja ajattele, että se on sinulle juuri.
Psalmista 118:


Ahdingossani minä huusin Herraa.
Hän kuuli ja avasi tien.
Kun Herra on minun kanssani,
en minä mitään pelkää.
Mitä voivat ihmiset silloin?
Kun Herra on minun kanssani,
hän tuo minulle avun ja pelotta katson vihollisiani.
On parempi turvata Herraan, kun luottaa ihmisen apuun.


Ötyä kaikille mahdollisille lukijakunnilleni ja Jeesuksen turvaa elohon.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009


Enkeli lentää liihottaa. Sinulle, kuka ollenetkin ja kussa lienetkin, onnea toivottaa!
Enkelin on tehnyt Vivianni ja vastaa sitä kuvaa, joka minullakin on enkelistä:
ystävällinen, lempeä, kaunis, viehättävä ja suloinen ynnä turvallinen ja valkoinen.
"Enkeli lentää liihottaa. Kaisalle onnea toivottaa."
Toivoo Heikki.
Näin kirjoitti veljeni muistikirjaani noin viisikymmentäviisivuotta sitten.
Hän oli kirjoittanut sen niin kauniisti "kaunolla", kun ikinä osasi mustalla lyijykynällä ankarasti painaen.
Kirjoitus kulki ihanasti ylöspäin vinoon, vaikka muistikirjassa oli ruudukko sivut.
Minulle tulee aina pala kurkkuun, kun näen tuon muistokirjoituksen.
Muistan, miten en antanut hänen kirjoittaa kirjaani.
Haukuin hänen käsialaansa sottaseksi ja rumaksi.
Lisäksi sanoin ETTEI POJAT KIRJOTTELE MUISTIKIRJOIHIN.
Piilotin visusti kirjan.
Jonkun ajan kuluttua halusin taas varmaan, että joku kiltti tyttö kirjoittaa jotain sulosointuista jonkun ikikaunistuskiiltokuvan (me sanoimme "muistin") alle ja kaivoin kirjani kätköstään.
Sain raivarin, kun näin, että veljeni oli löytänyt sen ja kirjoittanut siihen!Lisäksi vielä mielestäni HIENOIMMAN muistini alle.
Siitä tuli kova riita!
Nyt, kun veljeni on jo iankaikkisuudessa, minulle tulee aina paha mieli, kun muistan törkeän käytökseni.
Hän oli TODELLA halunnut siihen muiston kirjoittaa ja teki sen kaikesta sydämestään ja niin kauniisti, kun ikinä osasi.
Muistaisin, että olen pyytänyt anteeksi.
Sen muistan varmasti, että aikuisena pyysin häneltä anteeksi muita asioita. Sain olla kertomassa hänelle Jeesuksesta ja hän tulikin uskoon vähän ennen kuolemaansa.
Veljeni oli toimittaja ammatiltaan ja hänen pakinoistaan on koottu kirjakin.
Maanantaki iltana olimme Magnuksen kanssa KANSANLAULUjumalanpalveluksessa.
Jumalanpalvelus kosketti sydäntäni juuristoja myöden.
Lauluja säestettiin haitarilla, joka on yksi lempparisoittimistani.
Kotonani oli haitari ja yritin sitä ratuuttaa ja kuvitella, että olen Kaustisen supersuurella esiintymislavalla. Yleisöä tuhatmäärin ja on hiirenhiljaista. Soitantani on juuri loppunut ja yleisö on mykistynyt kokemastaan ja kuulemastaan!!!
Magnus hankki myös avioliittomme alkuaikoina haitarin, mutta myi sen sitten myöhemmin, mikä osaltaan selittää sen, että yleensä vietämme ensi vuonna neljättäkymmenettäneljättä vuotta avioliitossamme.
Kansanlaulujumalanpalveluksessa oli KANSANLAULUKUORO ja sen laulanta kuului ihanasti korvaan.
Kehoitan lämpimästi menemään kirkkoon, jahka huomaa, että siellä kansanlaulujumalanpalvelus pidetään.
Aivan samoin, jos lehdestä lukee ja havaitsee, että METALLIMESSU jossain suunnalla toteutetaan, niin sekaan vaan.
Eilen sitten saimme rakkaita sukulaisia Nikolainkaupungista kylille tänne Letkutielle:
Aija Kanita ja Öpe ajaa karauttivat pitkästä aikaa pihaamme (ja tulivat tietenkin sisälle tupaankin).
Magnus lämmitti saunan niin lämpöiseksi, että seinän raoissa uinuvat viitisen sataa HARMAAYÖKKÖSTÄ luulivat kesän tulleen.
Niitä lenteli sielä sun täälä niin, ettei tahtonut uskaltaa suuta aukaista.
Noh, onneksi Aija Kanita-tätini on sen verran puhelias, ettei minun tarvinnutkaan
Muistelimme, kuinka silloin ammoisina aikoina Huutoniemellä (Vaasassa) samassa talossa asustelimme (Aija Kanita on vain kymmenen vuotta minua IÄKKÄÄMPI).
Kuljimme n. puolentoistakilometrin päässä yleisessä saunassa peseskelemässä viikon varrella nahkaan tarttuneita likaplättejä tiehensä.
Minä olisin mielelläni halunnut ostaa sellaista harmaata ihanaa "RIO"-limunaadia, mutta AIJA KANITA sanoi kuuluvalla äänellä: " KAIVOSSA ON VETTÄ!"
Joskus sitten kävi sellainen flaksi, että putelli ostettiin.
Aija Kanita kysyi, että muistanko miten se tasattiin KRISTILLISESTI?
En muista, mutta uskon, että niin tehtiin, koska traumoja ei ole jäänyt ja tiedän tätini oikeudenmukaiseksi.
Sitten tätini kertoi, että paluumatkalla saunareissulla hän potkutteli potkurilla niin, että hänen piinkovat polvensa osuivat aina VAHINGOSSA minun hentoon ja laihaan selkääni, joka istuin potkurissa saunanyssykät sylissä.
SITÄKÄÄN en muista. "On varmaan siitä jäänyt alitajuntoihin niin kaameet angstit, että olen HALUNNUT unohtaa" arvelin tädilleni.
Meitä olis naurattanu, mutta perhospiperöisten pelossa tyydyimme hymyilemään.
Olin tänään aamulla boccian tuoksinoissa jälleen.
Sai Maikku minut lupaamaan, että menen oikein KILPA-AREENALLE joulukuun alussa.
Huh, huh!
Luvattu, mikä luvattu.
On kyllä hassua mennä estraadeille, kun juuri ja juuri tietää minkä väristä pallukkaa pitää paiskia ja minkäväristä osotella.
Tosin näen jo itseni vaatimattomana lehtikuvassa vähättelemässä voittoa ja suurentelemassa taitojani.
"Minussa on ollut aina pari punaista palloa. Ne ovat vain olleet piilossa! Muitten pallukoiden alla!"lukee Pohpiipelin etusivulla.
(Pohpiipeli on paikallinen aviisi).
Että silleen!
Tänään menen toiseksiviimmoseen kirjoittajapiiriin.
Setvimme kliseitä ja itsestäänselvyyksiä ja fraaseja.
Keksin mielessäni esimerkin, joka kaikkia meitä kirjoittajia kavahduttakoon ynnä peljästyttäköön, mitä fraseologiaan tulee:
KAUKO JA KAIPUU RUNO:
Aamu-usva oli hälventynnä.
Linnut siipiäns tuuletti.
Niillä oli suuntana etelänmaat. Kaukaisuudessa ne siintelivät.
Oi!
Kunpa oisin voinut aatoksin siivekkein
heidän mukaans lähteä.
Täältä kalseasta pohjolasta pois! Tiekseen!
Vankina on vain oltava täällä,
vaik´ heloitsee aurinko kirkkahammin siellä!
Ruohostot vehryeenpänä aidasten takana ovat.
Maissa kaukahisissa.
Tähän tyytyä täytyy,
vaikka syön rinnassa räytyy.
Paikallensa on jäätävä.
Rinnoissakin tunne jäätävä.
Rakkaus palava ja suuri silti jykeltää pieltä rinnan.
Kevät, kevät ah, kun saa
niin minä olen jo tääl.
Pohjolan tuuloset ilkamoi.
Räpyläkintuilla kova on työ
palata
takaisin Suomehen rakkaheeseen.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Naapurin komea kolli piti toissakesänä meidän puutarhapöytäämme lekottelupaikkanaan.
Tämä nimenomainen kolli on useimpien kulmakuntamme kattien isä.
Sen kun saisi aina syksyllä vintinpäällyställemme oleilemaan, niin kyllä killerien vieterit tulisivat ruosteeseen ja juusto homehtuisi.

Kuten jo aikaisemmin kerroin loppuu kirjoituskurssimme ennenkö se on päässyt edes pahaiseen alkuun.
Pari kertaa vielä kokoonnumme.

Torstaina keräännyimme sitten myös me runojen ystävät kirjaston tiloihin.
Mitäs siellä setvittiin?
No sellaista, että jatkuuko runopiirikään enää ensi vuonna!
Saimme sitten Eve ja minä ihmisten mielet sen verran käännytetyksi, että peli jatkuu vielä vuodenvaihteen jälkeenkin.
Tulevana vuonna ei niinkään hamuta niitä esiintymisiä, koska ne kovasti koettelevat rauhaamme, mitä jännitystiloihin tulee, vaan nautiskelemme vain keskenämme runoudesta ja laususkelemme niitä toisillemme.
Ensi torstaina päätimme viettää runopiirissä joulujuhlaa.
Minä vien pumpputermoksellisen kahvia ja Eve tuo torttuja.
Aion myös kirjoittaa upouuden joulurunon ko. juhlaan.
Minulta on tilattu myös itsenäisyyspäiväruno. Olen sitä jo aloitellut.
Toivon, että saisin sen valmiiksi torstaiksi, ja voisin lukea sen malliksi asiantuntevan kuulijakunnan edessä samalla, kun pureksivat torttuja.
Katsoisin, minkä vaikutuksen se saa kuulijoissa aikaan, että voipiko sitä kuinka suuremmassa tortunpurijajoukossa esittää.


Muistanette, kuinka sanoin tarkkailevani ilmeitä myös, kun vien piirustamani Laihia Missio-logoni näytille?
Niin teinkin ja pikkuisen kyllä huolestuin.
Ei ole kyllä kuulunut mitään sen koommin, mistä seikasta huolestun koko ajan vieläkin enemmän.

Lapsen lapsoset työll... ilahduttivat meitä koko viikonlopun.
Ilahduttivat tosiaan ihan oikeesti!
Raamattupiirissä olimme me neljä: Magnus, minä, Joonathan ja Vivianni (plus Lyllan, joka sai myös tulla Hälvälle, koska maan pinta oli silloin vielä kuiva).
Lauloimme Lasten virsiä monta. Kaikki jouluvirsiä.
Sitten luimme lasten raamattua.
Vivianni halusi lukea ja oli täysi työ saada hänet LOPETTAMAAN lukeminen.
Keskustelimme lukemastamme ja rukoilimme.
Joimme päällepäätteeksi teetä ja söimme lukemattoman määrän juustovoileipiä.
Tyytyväisinä menimme "nukkumaan".
Lyllan näetsen halusi nukkua minun ja Magnuksen vieressä.
Välillä sen oli kuuma ja välillä sitä kutitti niin, että sen piti kynsiä itseensä niin, että turkki pöllysi.
Sitten se köpötteli ympäriinsä säkkipimeessä makkarissa kynnet kopisten ja sitten taas kravattiin niin, että luut klonksui lattialankkuja vastaan.
HOHHOIJJAA!
Aamu kuitenkin valkeni ja kutakuinkin virkeinä selvisimme tolpillemme ja tassuillemme.

Aamupäivällä tuli Äkku J-kylästä visiitille. Söimme edellispäiväistä muussia ja lihapullasoossia makoisiin suihimme.
Magnus oli tehnyt kastikkeen.
Sanoin Magnukselle, ettei minun tarvitse yhtään hävetä soosejani, mitä klönttimäärään tulee, kun katseli hänen omaansa.
(Maussa kyllä minun keitokseni häviää kirkkaasti).
Magnus väitti, että olin pahasti häirinnyt häntä keittämisen aikana, josta syystä hän hermostui ja jauhot menivät klönttiin.
HÄIRINNYT?
Minähän olin vain sanonut, ettän Pekka Puska menis koomaan, jos näkisi sen ihramäärän, jota Magnus paistinpannuun läiski.

Iltapäivällä menimme palvelutaloon pitämään virsipiiriä Magnus, minä, Joonathan ja Vivianni.
Olimmeko onnellisia, kun lapset jakoivat virsikirjoja ja lauloivat hartaasti mukana?
Vivianni kysyi jossain vaiheessa: "KAUANKO TÄMÄ KESTÄÄ?"
Kuiskasin, että ei niinkään kauaa, kun Idolssi tai Talentti!


Lapset osasivat Isä meidän-rukouksen ulkoa, josta olin erikoisen onnellinen.
Saimme nisukahvit ja mehut lopuksi, ja iloisina lähdimme takaisin Hälvälle, jonne Lyllan oli korvat lurpulla jäänyt nojatuolin päälle yksistänsä.

Sunnuntaina oli Viviannin koululla hirvipeijaiset, jonne oli tietenkin mentävä.
Hyvää oli hirvisoppa.
Hirvenliha maistuu suussani aina erikoisen hyvältä.
Niin nytkin.
Salaa toivoin, että minun kohdallani kauhaan olisi osunut toinenkin lihansipare, mutta ehkä ensi vuonna sitten.


Tänä iltana jouduimme Magnuksen kanssa olemaan eri paikoissa valitettavasti.
Magnus oli kotiseuroissa ja minä olin Sanan- ja rukouksen illassa.
Mennessäni kirkkoon laitoin Ooppelin radion viisarin kaakkoon!
Sieltä kun kuului lempikappaleeni:
" Anna lamppuuni öljyä Herra! Anna lamppuni palaa myös!!
Lauloin niin lujaa, kun vanhat keuhkoni myöten antoivat.


Illasta tuli ihana!
Penkeille olisi toki mahtunut vielä kuulijoita, mutta se ei masentanut, kuten joskus on käynyt. ( Meitä oli about vajaa kaksikymmentä).
Tuli jotenkin siinä penkissä tunne, että vielä ihmiset tulevat.
Vielä kirkko täyttyy sanan kuulijoista.
Meillä oli hyvä olla.Meillä, jotka olimme sinne tulleet.
Oli hyvät puheet ja upeat laulut.
Kirjoitimme lappusille esirukouspyyntöjä.
Ne kuultiin ja jäämme odottamaan vastauksia.