sunnuntai 27. marraskuuta 2011



Tänään kirjoittelen kaikkia mielenkiintoisia(!) happeninkejä viikon varrelta poikkeuksellisesti tänään sunnuntaina.
Syy moiseen piilee yksinkertaisesti siinä, että en ehdi edes pölyjä pyyhkiä tietokoneeltani huomenissa.
Niin on minuuttiaikataulu päällänsä heti, kun nahkat silmiltä aamulla aukaisen.
HETI, kun virastot aukeavat, säntään pöytäkirjaa tarkastelemaan. Sen tehtyäni menen lyhtykauppaanja etsin lyhdyn rikkoontuneen tilalle (siitä syystä enteellinen lyhtykuvakin tuohon alkuun, joskaan kyseessä ei ole ihan samanlainen lyhty).
Toivottavasti Isonkyrön lyhtykaupoissa on lyhtyjä.
Ellei, niin hankin sellaisen Nikolainkaupungista, jonne matkustan sitten seuraavaksi huommenna klo 11.16.
Aija- Kanita tulee asemalle vastalle ja menemme ottamaan uusiksi naapuri-tapaamisen.
Sehän tapaaminen ei taannoin, kuten muistatte (!) onnistunut, kun emme löytäneet mistään vanhaa naapuriamme.
Hänen nimensä on muuten Märtha, (joka nimi on edelleen muutettu).
Märtha-vierailun jälkeen minä menen Bärtan luo kylään, jonka jälkeen sitten junassa pelj...matkaten takaisin Tervajoelle ja siinä lähistöllä olevan Ystävyydenkulman raamattupiiriin.
Nämä kaikki tietenkin, jos Luoja suo. Opin taannoin, että sitä ei aina niin mennäkkään kun meinataan.

Maanantai oli plättistäkin plättisempi päivä.
Sen päivän kohdalla on vain klemmari, jolla nipistän sivuja yhteen, ettei tarvitse aina helmikuusta asti lähteä tsekkaamaan.

Tiistain kohdalla on kalenterissani jo 3 suttuista merkintää menosta.
Niistä yhteen en päässyt ja toisen olisin unohtanut, ellei tilaisuuden organisoija olisi soittanut ja varmistellut tuloa.
Minut oli kutsutt Ylistaroon lausumaan runoja tiistaina kello 12.00
Klo 11.oo olisi kahvit ja sitten alkaisi ohjema, josta siis minä vastaisin.
Puoli 11 ko. päivänä, soi puhelin. Ylistarosta soitettiin ja varmistettiin, ettei ole tauti iskenyt tms.ja ollaanko sitä tulonpäällä?
Minä tosin olin kyllä aika "tautisen" näköinen, mutta kipeä en ollut.
Olin yökalsari&paita-asussa, yösukat kintuissa ja tyynysaumojen painanteet poskilla vielä täyttä häkää.
Nieltyäni pari kertaa tyhjää huusin puhelimeen, että KIITOS soitosta! Täältä tullaan Ylistaro!
1/2 12 (ajoissa siis) olin hehkeänä paikalla ja ehdin hörppiä sumpitkin vielä, mutta nisu ei jostain syystä laskenut.
Syynkin tiedän: surkimus-tollero-syndrooma oli päässyt iskemään kaiken kiiruun keskellä.
ST-syndrooma ei ottanut laantuakseen lausuessani runoja. Jotkut yleisöstä nimittäin eivät kuunnelleet ollenkaan.
Eivät ainakaan koko korvalla, vaan keskustelivät ehkä pörssikurssien heilahteluista tai jostain muusta akuutista ja tärkeästä ilmiöstä.
Minun ehkä pitäisi rekrytoida manageri itselleni. Tosin onhan minulla MANUgeri, joka kiitettävästi huolehtiikin mememisistäni, mutta muistaako hänkään aina muistuttaa? Kysyn vaan.
On sattunut unehtumisia sitäpaitsi sielläkin suunnassa.
Olin kuitenkin hyvin iloinen, että sain olla Ylistarossa vastuuseen kutsuttuna ja toivon salaa, että kutsu kuuluu vielä joskus uudelleenkin.

Illalla oli vapaa-aikalautakunnan kokous, jossa puitiin tärkeitä asioita.
Siinä kokouksen kulun sivutuotteena minulle selvisi, että koirahiihtoharrastus on kaikkea muuta millaista olen luullut.
Se EI ole sellaista, että koirat kiskovat jotain metrien pituista ja levyistä häkkyrää kielet latua viistäen, eikä niiden eteen hikiseksi lopuksi paiskata jäätyneitä seitipakkauksia, joista ne veri lentäen tappelisivat.
EI! Niille ei anneta seitiä kuulemma ollenkaan.
Uskon kyllä, että minäkin harrastaisin mielelläni koirahiihtoa, jos pysyisin suksilla ja minulla olisi koira.
Samaan aikaan pidettävä KD:n vuosikokous jäi sitten pakosta väliin, mutta olinhan minä hoitamassa minulle uskottua lautakuntatehtävää.

Torstaina oli Eläkeliiton joulujuhla seurakuntatalolla.
Saimme riisipuuroa väskynäsopalla syödäksemme ja torttukahvi juodaksemme.
Minä jouduin syömään kaksi lautasellista riisiputinkia!
Toiseen laitoin väskynäsoppaa sekaan ja toiseen kanelisokeria pinnalle (joka viimeksimainittu yhdistelmä on muuten ainoa oikea tapa syödä r-puuroa).

Siis, että kuinka pussikuuriko sujuu? No, ei oikein hyvin juuri tällä hetkellä.
Ostin perjantaina kaupunkireissulla hamosen Halpa-Hallista ja aioin laittaa sen tänään kirkolle ylleni.
Joku vaimea varoittava kellonkilkatus kuitenkin kuului syvältä pääknupistani ja kysyinkin Magnukselta, että näyttääkö liikaa makkarankuorelta (se uusi hamonen siis).
Magnus vastasi reippaasti, jotta kyllä näin täytyy nyt sanua. Perliininmakkara, mikä Perliininmakkara. Minen kyllä pansi päälleni tuallaasta, joka nuan kinnaa.
Hmm...kuten muistatte (!) en luota pätkääkään Magnuksen makuun näissä vaatetusasioissa, mutta nyt oli peili antamassa pontta sanomisille.
Minä pahainen jo erehdyin luulemaan pussidieetin purreen oikeinkin ison palan, mutta...
No, hyvä on huilata välillä. Pusseista meinaan.
Periksi en kuitenkaan aio antaa. En, ennenkö alan näyttää joltain muulta makkaralta kuin PERLIININ.

Eläkeliiton joulujuhlasta säntäsin runopiiriin.
Lausuelimme runoja ja juttelimme niistä asiantuntevasti.
Meillä oli uusi jäsenkin mukana: Laalaa.
Kokoonnumme vielä kerran ennen Joulua. Eve tuo torttuja, minä kissautan kahvit pumppikseen ja vietämme oikein runollista Joulujuhlaa.
Aion yllättää piiriläiset ja kirjoittaa ihkauposen uuden joulurunonkin juhlan kunniaksi.
Olisi muutenkin hyvä jo kartuttaa sitä uutta runokirjaa, jos aikoo, että saa kasaan 88 runoa.
Runollisessa kirjassahan on 44 runoa ja olen oikein lehtien palstoilla uhonnut tuplaavani kaiken.(Minä ja minun suuri suuni :( hohhoijjaa!)
Runollisilla otteilla ja taivutuksilla pehersin sitten samaisen päivän illansuussa kuntosalilla. Ylhäisessä yksinäisyydessä.

Perjantaina lähdin vartavasten Nikolainkaupunkiin Bärtan luo.
Perille kaupunkiin saavuttuani menin sateenvarjokauppaan ostamaan sateenvarjon.
Satoi nimittäin ja Magnus ei luvannut minun ottaa talon ainoata sateenvarjoa mukaani. Sateenvarjoa, joka on kuulemma hänen iki-oma.
Minä kuulemma särijen ja karotan sen kumminki, kuten oon teheny kaikille viirelletoista muullekki sateenvarijolle!

Ostin myös sukat ja suklaadia Bärtalle tuliaisiksi ja istahdin sateenvarjoliikkeen tuolille soittamaan, että tulossa ollaan.
Vaan Bärtalleppa olikin tulossa toinen vieras, joten soitin samantien Paulle, että mitä hän mahtaa tehdä siihen aikaan.
Huomasimme, että meillä oli pizzanmentävät kolot vatsoissammme ja teimme tärskyt pizzeria Kolossa (nimi muutettu. Oikea nimi on tietenkin Rax).

Ystävät ovat kaikista ihanimpia.
Menimme Paun kaa vielä kristillisille kirjakahveille kirjakauppaan. Pau jaksoi ottaa pullanpalankin, vaikka on 1/2 kaposempi kuin minä.
Minä olin niin täynnä, että en olisi jaksanut kissaakaan sanoa kuin elukaksi. Onneksi ei tullut puhetta kateista.
Nyt, kun kirjoita tätä, kierähtelevät taas vesihelmet kielelleni pizzoja muistellessani.
Aion ehdottaa, että pistetään kierros uusiksi vuoden alkupäivinä ja nyt on minun vuoroni pistouvata.

Eilen lauantaina menimme Östermyyraan KL:n Eteläpohjanmaanpiirin syyskokoukseen.
Otin kuulokojeeni mukaan korjauttaakseni samalla sen. Kuulokoje on kahdessa palassa.
Magnus on viimeaikoina taas joutunut "huutamaan" minulle asioita.
En ymmärrä sitä, jos joku kertoo jonkun vitsin, niin minulta jää AINA ne ratkaisevat KAKSI sanaa kuulematta. Ne vaivaiset kaksi sanaa, jotka ratkaisevat koko vitsin syvimmän olemuksen.
Kuinka ihmeessä kaikki on aina niin pienestä kiinni?
Minua ei naurata läheskään niin ylettömästi, kun asia selvitetään minulle suu korvassa kissankokoisilla kirjaimilla kiljuen.
Ei ollut kuulokojekorjaamo lauantaina auki.
Ehkä ajattelevat, että lauantaisin kaikilla on aikaa karjua kaikille raskaskuuloisille- ja soutuisille?

Ei paljon edes viitsisi mainita, mutta koska emme päässeet korjaamaan kuulo-asioita, menimme syömään (kuiskaus: pitsaa).
Ostin vaatekaupasta tällä matkalla punaisen tuubikaulaliinan, koska sellainen puuttui karderoobistani kokonaan.
Kysyin myyjättäreltä onko heillä mahdollisesti putkikaulahuiveja kaupan?
Hän vastasi jäät...asiallisesti, että heillä on TUUBIHUIVEJA, mutta ei punaisia.
Selitin hänelle, että asun syvällä maaseudulla, enkä tiedä kaikkia putkia ja tuubeja ihan tarkalleen, mutta että toimeen on tultu tähän saakka.
Seuraavassa kaupassa osasin pyytää tuubia ja sain erittäin ystävällistä palvelua. Ehkä myyjätär ilahtui asiantuntevasta ja varmanmakuisenoloisesta mummusta ;)

Tänään sunnuntaina olin Isonkyrön kirkossa adventtimessussa.
Magnus puolestaan oli Vöyrin kirkossa saarnaamassa.
Hoosiannaa kaikui varmaan joka kirkossa ihanasti.
Kirkkokansaa olisi voinut olla laulamassa ja ylistämässä enemmänkin.
Edellissunnuntaina Ylistaron kirkossa virrenpauhu oli niin valtaisaa, että meikäläinen ei voinut laulaa ollenkaan.
Oli pakko vain kuunnella, sillä 2000 ihmistä kun veisaa, niin siinä on menoa ja meininkiä.
Varsinkin se Herraa hyvää kiittäkää- virsi sillä ainoalla oikealla ;) "niekku"-sävelellä on omiaan irrottamaan penkit ja mummut lattiasta kohti kupolia ja taivasta!!!

Aamukirkonmenojen jälkeen oli seurakuntatalolla vaihteeksi riisipuuroa ja VÄSKYNÄSOPPAA (sekahedelmäkiisseliä siis) ja kahvit piparilla.
Lisäksi kaikki vanhukset saivat kirjan "Älkää peljätkö" Joulun sanoma kuvin ja sanoin.
Minäkin sain kirjan.
Uhosin pöydässä suu täynnä väskynävelliä, että minä en suostu mummutteleen, enkä vanhusteleen itseäni, vaikkahan mätänis.
- Turhaa on potkiskella tutkaimia vastaan, sanoi joku siinä vieressä kirja kainalossa.

Karautin ooppelilla kotiin ja vaihdoin makkarakoltun ylleni.
Magnus ei ollut näkemässä.
Makkaroiden peitoksi laitoin letrun ohuen villatakin. Täydestä meni (ainakin omasta mielestäni).
Otin runokirjoja mukaan viedäkseni niitä joulukauppaan myyntiin.
Takatasku-joulukauppaan! Se siinä Kettulan kauppahuoneen talossa, kuten tiedätte.
Ehdin silmäillä sen verran kaikkea ihanaa itsetehtyä tavaravalikoimaa, vain huomatakseni, että sieltä löytyy niitä ihania
huovutuspallukkahelminauhojakin.
Tahtoo huovutuspallukkahelminauhan!

Minua kutsui kuitenkin vastuu pappilassa, joten ooppelinrenkaat soikeina peruuttelin Kettulan kauppahuoneelta siihen sähtiin, että pihassa olevista kynttilälyhdyistä yksi murentui lähinnä kuivettunutta rusinaa muistuttavaksi kasaksi, johon ei mahtunut enää kynttilä sulaneenakaan.
Takapeilistä näin kaikki, mutta ei ollut aikaa selittelyyn.
Ajattelin, että kun tilaisuutemme on ohi, menen ja kerron kaikki.
Mutta ovatko takataskulaiset enää paikalla?
Ei, kyllä minä kurvaan vielä takaisin Bakfickaan ja sanon, kuinka on käyty.
Olivat joulukaupassa helpottuneita, kun asia selvisi.
Olivat ihmetelleetkin, että kenen kumman selstoffipään piti juuri siitä kohtaa päästä menemään, jossa lyhdyt olivat? Ja edelleen, että kuka 1/2 pöyröö oli niin koheltanut, että...
Sniff!
Sain kyllä niin ystävällisen kohtelun selitettyäni asianlaidan, että siitä minä vasta itsemyötäsääliä tunsinkin.
Päälle yrittävä norsusyndroomakin levitteli pahaenteisesti kärsäänsä kaulani ympärillä.
Mitä myöhemmin tapahtuikaan?
Jos mahdollista, niin vielä ystävällisempiä ja lohtuisampia kännykkäviestejä sateli simpukkakännykkääni.
Kiitos niistä.
Norsu joutui väistymään taakse vasemmalle ja toivottavasti pysyy siellä.
Huomenissa haen lyhdyn ihan uuden.
Lepattakoon siinä suloinen liekki valaisten kaikkien jouluihmisten askeleet, kun he kauppapuotiin astelee.

Oih! Runosuoni antoi merkkejä suonittelusta! Ihan selvästi.
Jos joku on selväpäisenä tänne saakka jaksanut (ihan oikeesti) niin hyvää alkavaa viikkoa ja Taivaan Isän runsasta siunausta ja harrasta Joulun sulo-odotusta.
T: Kaisa Linttas-Lyhtynen
--------------------------------------------
Virsi 3 2 säkeistö.

Hoosianna! Laulaen
käymme vastaan Messiasta.
Nöyrin mielin riemuiten
kumarramme kuningasta.
Terve, tänne tultuas,
armon, rauhan ruhtinas!

maanantai 21. marraskuuta 2011


Teimme kesällä lehmäkauppoja Magnuksen kaa.
Letkutielle porhalsi polkupyörällä puolalainen (!) opiskelija (!) joka myi äitinsä (!) tekemiä puisia (tai jostain sentapaisesta aineesta) tekemiä koriste-esineitä.
Paitsi tietenkin, että tuo esine oli mielestäni ihastuttava, oli itse kauppiaskin aivan yliveto.
Hän puhui aika ymmärrettävää suomea ja oli niin yltiöoptimistimaisen iloinen, että häneltä varmaan olisi ostettu mitä tahansa önäleitä jo pelkästään siitä syystä.
Itse sanoikin asian varmuudeksi ja vakuudeksi, että hyvin on kauppa käynyt.
Toivotimme menestystä kiinal...öh näille puolalaisille tuotteille ja eritoten itse kauppiaalle.
Kyllä se niin on, että toiset ne myyvät ilman mitään vaikeuksia vaikka jääkuutioita grönlantilaisille ja pussitettua santaa saharalaisille.
Jos olisin aikoinani myyntityötä tehdessäni (silloisessa Suomen postissa) osannut edes puoliksikaan niin iloisella pärställä ja tyylillä kaikkinaisia kynäkoteloita kaupata, olisin ollut firman johtavia myyntitykkejä.
Ystävällisyys ja iloisuus ovat myötäsyntyistä tavaraa, eikä sitä ole helppoa edes NÄYTELLÄ. Teeskentelyn ihmiset vainuavat jo kilometrin päähän ja jakoavainhymy ei tehoa paljon kehenkään. Sen minä myyskennellessäni sain oppia.
Rehellinen sensijaan voi olla, vaikka omistaisi yhtä iloisen luonteen kuin sairaaloiden patologit (jos tämä ontuva vertaus sallittaan) ja ehkä sentakia komeilin minäkin joskus "viikon onnistujana" myyjänä ollessani.

Meillä täällä Rytkänperällä kävi myös toissaviikolla, kun Magnus oli siellä Turussa, puolestaan myös iloinen pölynimurikauppias.
Hän kyllä karautti BMW:llä porstuamme eteen.
Hyvät ihmiset sitä intoa ja positiivista suhtautumista kaikkeen maailmaan.
Minä puolestani olin yrmyisellä päällä. (Ne hiiret ja kaikki. Sitäpaitsi mina olen tasainen luonne: aina yrmyisä).
Sanoin pölyimurikauppiaalle jäätävän asiallisella äänellä, että minä en meillä yleensä imuroi ja imuroija ei juuri tällä hetkellä ole paikalla.
Ystävällisesti lohduttaen sanoi kauppias tulevansa uudelleen.
Luulenpa, että kaupat voivat hyvinkin syntyä. Niin miellyttävä tämä kauppiasnuorukainen oli. Ei antanut ärtsy-yrmy-ämmän lannistaa ;D

Catherine soitti juuri ja sanoi tuohtuneena minulta jääneen yhden kommentin vastaus kommenteeraamatta edellisessä postauksessani.
Lupasin nöyrästi korjata asian laidan. Joten Pau, käyppä vanhalla sivulla syynäämässä.
Muistin heti perään myöskin meemin, jonka lupasin tänä maanantaina eteenne luikauttaa.
Olisi se ollut aika krukoomi, kun ensiksi rääkyy, ettei meemejä tipu ja kun tippuupi ei kumminkaan tipu tunnustuksia.

Seuraavaksi siis Vilukissiltä saamaani meemiin kahdeksan tunnustusta TADAAAAA!:
1) Tykkään, kun kaupoissa soi joulumusiikki.
Muina aikoina en kestä kun kaupoissa jumputtaa minkäänlainen musiikki.

2) En koske paljain käsin ikinä baarien vessojen ovenkahvoihin, enkä pyttyjen painikkeisiin.
Käytän apuna takinhelmaa, koska paperipalan käyttäminen on vaivalloista. Viimeisen oven aukaisun jälkeen pitäisi etsiä roskis, johon tuikata basiliskonestoläpykkä.

3) Haluaisin osata leipoa marenkiunelmatorttuja.
Siis sellaisia, joihin tehdään itse marengit sun muut. Haluaisin yleensäkkin osata leipoa kaikkea, joiden ohjeena on esimerkiksi 1/8 osa tätä ja 52 grammaa tuota jne. Ymmärrättehän?

4) Tahtoisin omistaa koiran. Kultaisen tyttönoutaja-koiran. Ne ovat minun lempparikoiria heti Lyllanin jälkeen. (Lyllanhan on sitäpaitsi varattu).
Tahdon kuitenkin mieluiten omistaa aviomieheni. Hän on nimittäin allerginen, emmekä voi koiraa siis senkään takia ottaa.

5) Jos olisin mies, perustaisin mies-asia liikkeen. (Voihan sellainen olla jo olemassakin. En vain ole sattunut huomaamaan).

6) Näen painajaisunia SIIVOOMISESTA
Jynssään unessa paikkoja, eikä likakerrokset inahdakkaan. Pikemminkin päinvastoin: sitta ja kanahka eikun leviää.
Tiedän, tiedän. Psykoloogilla olisi paljon mielenkiintoista sanottavaa unistani. Vastalauseena pyydän lukemaan seuraavan kohdan meemistäni.

7) En usko mihinkään, enkä kenenkään antamiin unienselityksiin. Enkä muihinkaan analyysseihin mistään asiasta koskaan missään! En unissani, enkä valveillani. Piste.(Tiheää tuohtunutta hengitystä).
Jumala tietenkin kyllä voi puhua unessakin, mutta se on eri juttu. Sellaisen sakeampikin ymmärtää, jos Jumala puhuu :)

8) Puh...huh. (Onneksi näissä meemuloissa on vaan kahdeksan kohtaa).
Haluaisin enemmän olla kertomassa joka paikassa ja kaikille Jeesuksesta.
Näinä ankeina aikoina olisi lohdullista ja tärkeetä kaikkien kuulla, eikä vaan luulla ja pelätä ja...
(Oikeastaan tämä meemikohta pitäisi olla ykkösen kohdalla).
Loppu. Slut.

Tavallisen blogin päivitysjatkoa:
Olen muuten saanut apua, mitä jalan kolotukseen tulee.
Nyt kinttu tuntuu jo olevan melkein kuin oma ja buranaa en ole tarvinnut kahteen viikkoon.
Kuulin vieruskaverilta, jonka kanssa nautimme ohrapuuroa ja kiisseliä aeurakuntatalolla kirkonmenojen jälkeen, että hän syö Möllerin kapseleita. Sellaisesta purkista, jossa lukee NIVELILLE ja apua oli kuulemma tullut.
Varmaan herra Möllerillä on kapselli paikkaan kuin paikkaan ja sehän on vain hyvä.
Minä tarvitsin juuri niveliin auttavia nivekapselleita, enkä esimerkiksi kapselleita vuotaviin sieraimiin, punottaviin silmänmuniin, tasapainoelimiin, ummetukseen tai niin edelleen.
Hämmästykseni oli lievästi sanottuna julmettu, kun tuntuivat kapsellit heti osaavan mennä juuri niille tahdottuun paikkaan!!!

Vein näitä oikein-ajattelevia kapsällejä myös Rousrouselle, kun menimme luoksensa visiitille keskiviikolla.
Hänelläkin vääntää ja vaimaltaa jalasta, joten ajattelin viedä tuliaisiksi tulbbaanien asemesta tabletteja. :D
Oli ihana kyläreissu.
Saimme syödäksemme paistettua kuhaa. Minä henkilökohtaisesti en ole moista herkkua ikinä ennen saanut.
Magnus sensijaan kerran briljeerasi minulle syöneensä kuhaa.
Vesi herahtaa kielelle siitä tässä kirjoittaessanikin. Meidän perhekunnassamme kun oli tänään vanhasta maidosta tehtyä pannukakkua päivälliseksi.
Kaupan "mansikka"hilloa pinnalle ja sitä samaa vanhaa maitoa kyytipojaksi.
Minun palastani jäi vähän jäljellekkin. Jaamme pannukakun aina kristillisesti tasan kahteen osaan.
Täytyy kyllä tässä välissä mennä syömään loputkin osuuteni. Äyskähti jostain syystä nälkä ja ettei Magnus "luule" palasta omakseen, kuten pakkaa joskus aina käymään.
Tietokoneen avulla saa kaikkia uusia ihania ystäviä ja pääsee syömään uusia ihania herkkuja.

Tiistaina kurvasin kuntosalille.
Tälläkertaa ei tarvinnut olla yksin, vaan Maikku ja Eerikki tulivat salille melkein samasta ovenraosta.
Menin salilla taas kaksi kertaa kaikki päleet (paitsi stepperiä, juoksumattoa) läpi ja kaksikymmentä kertaa kutakin vingerrystä ja vääntöä kussakin.
Tulosta alkaa tulla jo näkyviin. Magnu sanoi, että reisilihakseni ovat jo enemmän kurtussa kuin ennen.
Magnus osaa tuon kehumisen jalon taidon. Sen olen huomannut ennenkin ;)

Torstaina oli sähinä päivä, kun vertaa alkuviikon plättipäiviin.
Oli nuttupiiri, runopiiri, kuntosali (vaihteeksi) ja yhteiskristillinen rukoushetki Ystävyydenkulmassa.
Yhdistimme nuttiksen ja runopiirin.
Kylli tuli runopiiristä nuttikseen ja Laalaa lupasi seuraavalla kerralla tulla runopiiriin.
Väkersimme nuttuja ja lausuimme runoja ja joimme monta kupillista kahvia.
Ei taida olla tarpeen mainita, että meillä oli mukavaa.
Kaikki syödyt pullat yritin sitten kuluttaa vääntämällä vastuksia pykälän isommalle kuntosalilla ähkyessäni.
Rukoushetki illalla oli myös vaikuttava.
Rukoilimme Isonkyrön asioiden puolesta ja meitä oli koolla eri "kuppikunnista" monta ihmistä.
Meitä siunasi se, että Isä on sama ja yhteinen.

Perjantai, jos se ketään kiinnostaa, oli plättis. Täydellinen plättis, mikäli kalenteria on uskominen.

Lauantaina kalenterissani luki lyikkärillä hutkaistuna NAISTEN IP. SILTARANTA.
Soitin Eikulle ja ihmettelin, kun ei kirkollisissa ilmoituksissa ollut sananpalaa tapahtumasta.
No, selvishän se, että koko tapahtumaa ei ollut ollenkana sinä lauantaina.
Se oli yhteensattumien vuoksi siirretty joulukuulla pidettäväksi.
Mitä asiaa olin itsekkin lujasti ollut päättämässä.
Olin vain unohtanut vetää viivan kaiken päälle.
Eikku toivoi, että en vastaisuudessa säikyttelisi häntä tuolla viisiin.
Hän kun on koko tapahtuman vetäjä ja päätirehtööri (täällä maan pinnalla).

Sensijaan lauantaina oli koko Lapuan hiippakuntaa käsittävä luterilaisen seurakunnan vapaaehtoistyöntekijöiden juhla.
Koolla oli parituhatta asianosaista.
Meidät iso-ja vähäkyröläiset kuskattiin aluksi linja-autolla Seinäjoelle Soukanjoen toimintakeskukseen syömään.
Oliko vähä hieno paikka ja oliko vähä hienot ruoat!
Taas tulee vesi kielelle, kun ajatteleekin esimerkiksi sitä vamppusalaattia.
(Ei se näköjään tuo pannukakku niin nälkää pidäkkään, vaikka siinä oli vakallinen vehnäjauhoja ja puolikg. margariinia ja runsaasti suoloja).

Juhlassa esiintyi seinäjokinen lastenkuoro SOLINA.
Jos saisi varttiosankin siitä innosta, ilosta ja energiasta, mikä näillä lapsilla ja Suvi- (nimi aito ja muuttamaton) ohjaajallansa oli, niin elämä olisi pelkkää iloa (nythän se tuppaa olemaan vain ruusuilla tanssimista).

Eilen olimme kirkossa, kun kerran oli sunnuntai.
Illalla seurakuntakeskuksen raamattupiirissä.
Illalla myöhempään katselin vielä Tanssiipi Tähtösten Kera-ohjelmaa ja ilokseni lempparipariskuntani Matti&Viivi pääsi jatkoon.
Toivottavasti myös voittavatten koko tanssit!

Tässä kaikki tälläkertaa täältä Elomaan lättälakeudelta.
T: Kaisa Kapselli- Möllerssen.
-----------------------------------

Ensimmäinen Pietarin kirje 5:s luku, jakeet 6-7

Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät.
Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.

maanantai 14. marraskuuta 2011



Olen leiponut leipää tänään.
Kuvan kaksi savitaulun näköistä liusketta ovat leipiä. Ovat ennen uuniinmenoa ikuistettu kameralla kuviksi asti blogiin laitettavaksi.
Kuvaamisesta intaantuneena räpsäisin vielä kuvan melkein uusimmasta rintakorustanikin.
Tuon vetoketjukorun ostin lihapulla-aterian asemesta silloin Östermyyran käsityömessuilla, kuten kaikki te lukijani ilman muuta muistattekin.
Tuon korun ostin itselleni, paitsi että se on hieno ja lyö mennen tullen laudalta lihapullat, myös siksi, että saisin myöhemmässä vaiheessa ostaa samanvärisen puseron, pötkyhuivin ja villatakin.
Eli toimin hiukan samantapaisesti, kuin se mies, joka löysi hevosenkengän. Häneltä ei sitten enää puuttunukaan kuin kolme hevosenkenkää ja hevonen :D

Leipiä puolestaan leivon osittain myös siksikin, että niiden paukutteleminen haarukalla, eli PISTELEMINEN, on ylihauskaa.
Leipien syöminen on tietenkin mukavaa sekin. Se on kuitenkin rajoitettua alkaneen kiristetyn pussikuurin takia.

Ravinnonkorvauspussit ovat loppuneet muuten jo aikapäiviä sitten.
Minulla oli tarkoitus hankkia pussillinen uusia pusseja viimeviikon ajaksi, mutta hanke kariutui.
Olisi ollut oiva tilaisuus pussitteluun, kun Magnus oli koko viikon poissa, mutta katin kontit ja kattia kans :(
Magnus oli Turuus koko viikon kirkolliskokouksessa.
Söin kaikki kaapeissa ja pakasteissa olevat ruuat viimeistä pupenoa myöden. (Hyvä ettei pakastepusseineen päivineen).
Toissapäivänä menin puntariin, yrittäen yhdelläjalalla seisten saada lukemaa paremmaksi. Kilo oli tullut painoa lisää.
En siitä kumminkaan repinyt salihousujani. Lohduttauduin sillä, että aina voi alkaa alusta ja lisäksi vielä, että minulla oli aika rankka viikko, kuten kohta selviää.

Viime maantaina olin Saarukan kanssa Nikolaistadenin ABC:llä ja mitäs muuta tekemässä kuin syömässä.
Olen melkoisen varma, että viimepostauksessa seikkaperäisesti asian kerroinkin. En nyt ehdi asiaa tarkastamaan.
En lue koskaan paljon entisiä postauksiani. Viimeviikolla erehdyin näin tekemään ja olisin taatusti saanut migreenikohtauksen, jos yleensä niitä kohtauksia vielä saisin. Kohtaukset loppuivat aikoinaan ja hiipuivat, kun olin ylittänyt neljänkympin rajapyykin.
Verenpaine, jota sitäkään ei minulla tosin ole, kohosi, kun vanhaa tekstiä lukiessani huomasin, kuinka valtavasti tekstiin oli tullut kirjoitusvirheitä.
Tekstini ei muutenkaan ole sellaista kohtisuoraa aivoihin iskevää ja sanat joskus outoja, joten KIROTUSVIHREITÄ ei saisi oikein olla.

Tiistaina meillä oli serkkukokous Maisku-serkun tykönä Nikolainkaupungin Isolahdessa.
Tarjoilut olivat sellaiset, että oksat pois (ja laihdutetut grammamäärät takaisin).
Kuvut killillä alkoivat muutamat serkut sitten ihmetellä, kuinka tähän oli tultu?
Olihan puhe ollut, että serkkutapaamisissa kukin laittaa pöytään vain jäätelöä ja kissauttaa kahvit.
Elitzabethy oli saada syyt niskoilleen.
Elitzabethy ei ikinä ota syitä niskoilleen, ellei ole syytä ja sanoi, että kaikki on maalaisserkun (so. minä) vikaa ja syytä.
Olen kuulemma sanonut, että Kyrööhin ei kutsuta porukkaa nälkää näkemään.
Kun kaupungista asti tullaan, niin jotakin muutakin on suolenmutkaan saatava, kun jäätelöä, joka sekin on menyylistalla pidettävä.
Totta joka sana. Näin minä kyllä sanoin ja sanojeni takana aion kaatumatta myös istua!
Nuo serkkutapaamiset ovat niin mukavia, että kehoitan kaikkia nappaamaan idean itselleen.
Ei haittaa, vaikka serkkuja olisi vain yksikin. Eikä haittaa, vaikka ei ennen olisi kokoontuiltu. Lapsenakaan, tahi nuoruudessa.
Me ainakin olemme kuroneet vuosien tapahtumia ja asioita yhteen nyt, vaikka emme kaikkien kanssa ole ennen edes puhelimilla kilautelleet.
ELÄVÄ sukututkimus on hauskaa!

Keskiviikkona Isonkyrön kirjastossa oli runoilta.
Lähdin ajelemaan Letkutieltä hyvissä ajoin paikanpäälle.
Ajelin kylätietämme hissuksensa vain todetakseni, että en voi ajaa enää eteenpäin yhtään metriä. Syy: tienoon peitti niin sankka sumu, ettei nähnyt edes ajatella.
Kuumeisesti ajattelin mielessäni paikkaa, jossa voisin kääntyä takaisin.
Sellaista paikkaa ei löytynyt, koska en uskaltanut umpimähkään pakittaa.
Käsikopelolla pääsin kuin pääsinkin valtatielle, jossa sentään oli katulamppuja joita kohti suunnistaa.
Pääsin kuin pääsinkin kirjastoon kunnialla.
Yleisöä ei ollut paikalla ainakaan mustanaan, mutta läsnä olikin sitten Kyröön valiojoukko.
Toisaalta, jos kaikki olisivat yhtä innokkaita runojen ystäviä kuin minä ennen maailmassa olin, paikalla ei olisi ollut yhtäkään iikkaa. Ei edes runonlausujaa.
Vasta senjälkeen, kun huomasin itse alkaa väkertää runoja, olen alkanut innostua muidenkin kirjoittamista värssyitä.

Kotimatka kirjastosta sujui samalla kopeloinnilla kuin tulomatkakin. Huh, huh. Kyseessä ei ollut hernesoppasumu, vaan riisipuuroputinkisumu.

Torstaina olimme Aija-Kanitan (rakkaan ja ainoan tätini) kaa sopineet menevämme tapaamaan entistä yhteistä seinänaapuriamme Huutoniemeltä.
Hän asuu ihan keskustassa, rautatie-aseman vieressä, joten katsoin hyvin voivani sinne asti klinkuttaa.
Ei ollut seinänaapurimme kotosalla. Syy ei ollut hänessä. Emme olleet hänelle ilmoittaneet, että kylille tulisimme.
Etsimme koko talon läpikotaisin. Ruokalan, askarteluhuoneet, jumppasalit...ei jälkeäkään.
Raapustimme lapun, johon kirjoitimme, että tämä ei jää tähän ;) ja pudotimme sen postiluukusta sisälle huoneeseensa.
Klihnutin sitten Aija-Kanitan jäljessä heidän kotikoloonsa, joka sekään eiole kaukana.
Aija-Kanita sanoi kuorineensa perunat ja kaikki valmiiksi illallista varten, johon halusi minunkin ottavan osaa.
Minä en valitettavasti voinut jäädä ruoka-ajaksi, koska oli ajettava Ylistaroon kahdeksaksitoista kokoukseen
- Minä paloittelin jo siskonmakkaratkin valmiiksi, tuskaili Aija-Kanita.
- Onko ne niitä esikypsennettyjä siskonmakkaroita? kysyin, koska silloin ei olisi harmittanut niin kovasti, että ei ehtisi jäämään ruoka-ajaksi.
- Ei, kyllä ne on niitä veteliä.
Pffmm..pah...pah. Veteläsiskonmakkara-makkarasoppa on yksi lempisapuskani.
En huomannut kysyä, kuinka Aija-Kanita oli onnistunut makkarat lötköinä valmiiksi pilkkomaan.
Tosin tätini tuntien, häneltä se kyllä luonnistuu.
Paluu-junaan hyppäsin viisaampana kuin ennen, mutta yhtä pelokkaana kuin aina ennenkin.
Lipun olin osannut varata tismalleen oikeaan junaan ja penkkiin istuessani lätkäisin nahkat silmille, etten näe tolppien huimaa vilinää.
Junakin pysähtyi kotiaseman kohdalla, eikä tarvinnut meikäläisen hakea vauhtia Östermyyrasta, kuten edellisellä kerralla.

Perjantaina karautin seurakuntatalolle isänpäivälounastalkoisiin.
Otin porkkanoita ringissä kuoriessamme puheeksi suhteeni hiirulaisiin. Tämä yksipuolinen rakkaussuhde oli entisestään korostunut viikon aikana, kun olin yksin koko huushollissa.
Kerroin kökkäväelle, kuinka olin käynyt ostamassa lisää louskuja, kun entiset ovat vaarassa tulla täyteen.
Kerroin myös, että syntyisi keskustelua, että en pysty ottamaan saalista veks killereistä.
En, vaikka joku lupaisi Karibian risteilyn ja kymppitonnin puhdasta käteen. En, en, en, en!
Joku kehoitti menemään pyytämään naapuria tyhjäämään killeröt.
Sitä en liioin luvannut suurehkostakaan summasta tehdä.
Nyt, tällä hetkellä, ovat hiirihuolet haihtuneet marraskuiselle taivaalle, koska Magnus on palannut takaisin näille lakeuksille.
Yhtäkään hiirtä ei liioin ole käynyt satimeen, vaikka nyt olisi ulosheittäjäkin.
Ikävä niitä ei kyllä ole tullut, ei sen puoleen.

Lauantaina katsoin almanakkaani ihan vaan huvin vuoksi.
Hupaisaa olikin huomata, että perjantaina ei olisi ollut ollenkaan minun vuoroni kökkään mennä.
Lauantai ja sunnuntai sensijaan kyllä.
Minua ei asia haitannut, mutta ajattelin, että pitävät varmaan meikäläistä yli-innokkaana kökkääjähulluna.
Mutta mikäs minun on kokkäillessä, kun kotona ei ollut ketään, eikä navetassa mikään.
Tänä vuonna sain kökkäsessiossa kuoriskella porkkanoita ja sipuleita, latoa kahvikupit framille, asetella särvettejä tähdykkämuotoisiin kasoihin, leikata leivät palasiksi, tiputella nonparelleja viirunisusiivujen(kääretorttusiivujen) päälle.
Oli tosi mukavaa.
Sitäpaitsi aina kökässäolo kotiolot voittaa. Kotona kun olisi joutunut siivoamaan ja leipomaan.(Niitäkin olen jo kyllä sittemmin tehnyt).

Sunnuntaina nousin ajoissa ylös keittääkseni Magnukselle isänpäiväkahvit ja lähteäkseni vaihteeksi ennen sikojen suurempia ruppauksia KÖKKÄÄN ;)
Magnuksen herättyä otin häntä kaulasta kiinni ja annoin romanttisen muiskun suoraa suulle.
Lasteni isä on ihana.
Hän, jos kuka ansaitsee pakastekakkukahvit ja kolmet Ässämarketista ostetut sukat tämän juhlapäivän kunniaksi.
Jos kohta hän ansaitsee kaiken liikenevän rakkauden kaikkina muinakin päivinä.
Kyllä jämpti on niin. Ei yhtenä päivänä, vaan kaikkina vuoden päivinä. Kivoja ovat kyllä nuo erikoispäivätkin. Ajatellen äitienpäivääkin esimerkiksi.
Magnuskin tuli perässäni seurakuntatalolle kantelemaan tiskejä siihen saakka, kunnes Catherine, Eerikki, Joonathan ja Vivianni saapuisivat isänpäivälounaalle.
Magnus sai kaksi i-päiväkorttia Catherinen porukalta, sekä vihreitä kuulia ja kalsarit.
Toisessa isänpäiväkortissa oli onnittelijana mainittu myös Lyllan.
Catherine kertoi, että Lyllan oli ollut naapurissa yökylässä. Muuten vaan.
Lyllan oli noussut naapurin Ellua vasten seisomaan, kun tämä oli kysäissyt, että lähtiskö koiraneiti heille.
Seuraavana aamuna yökylästä tullessaan Lyllan oli haukkunut Catherinelle joka sanomisen päälle.
Se oli omalla murteellaan kertonut kuulumiset iloisena ja touhukkaana.
Se kertoi muunmuassa, että oli saanut nukkua oikein sängyssä.
Kotona kuulemma suhtaudutaan liian penseästi sängyssänukkumisiin. Hau, hau!
Viisaampaa ja fiksumpaa koiraa on vaikea löytää näiltä leveysasteilta.

Sunnuntai-ilta laskeutui vihdoin lättänälakeuksien ylle ja tyytyväisenä söimme Magnuksen lahjamarmelaadit parempiin suihin.Minä ja päivän sankari.
Katselin myös vihreitä kuulia maiskutellen sellaista ohjelmaa kuin "tanssii tähtien kaa" ja ajattelin itsekseni, että se Viivi ja sen kavaljeeri sais voittaa.

T: Kaisa Köksjö-Klinksten

PS. Sain Vilukissilla hartaasti kaipaamani meemin.
Jään innolla suunnittelemaan kaikkia kahdeksaa asiaa, joita saa itsestään tunnustaa.
Ehkä seuraavalla kerralla sitten ja ihan alkuun, niin kukaan ei pääse hyppäämään yli.
Tähän postaukseen en voi niitä laittaa, koska Erkkikään ei jaksais niistä enää tässä kohtaa mentäessä kiinnostua, jos tietenkään muutenkaan :(
-------------------------------
Psalmi 121

Matkalaulu.
Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua, väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua, eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.

maanantai 7. marraskuuta 2011



Läväytän poikkeuksellisesti heti aamusta eteenne kaikki männäviikon mielenkiintoiset (!) ja vavahduttavat (!) menoni ja tuloni.
Aion nimittäin lähteä Nikolainkaupunkiin Saarukan luo.
Saarukan luo on aina ylikiva mennä. Myöskin Saarukka ilahtuu aina vierailuistani, kuten myös hänen buldogginsa. Viimeksi mainittu teljetään tosin aina isännän huoneeseen hirveiden barrigaadien taakse. (Tälläkertaa kuulemma isännän autoon!)
Pelkkä ovi ei estäisi tätä PIKKU koiraa tulemasta raivoisasti tervehtimään.
Kerran ei tosin estänyt parrikaadikaan. Koirahan tuli kuin läpi harmaan parrigaadin ja tuli tykö. Minä melkein kokonaan kuolin. Veret ainakin sakkautuivat suoniin vähäksi aikaa.
(Parrikaadi=puoliska kirjahyllyä, pari tuolia ja kyljellään oleva pöytä).
Pelkästään tästä tapahtumasta kirjoittaessani ruimivat kylmät värähtelyt selkäpiilläni.
En kyllä yleisesti ottaen pelkää koiria, mutta tuollaisia suuria voimanpesäpiskejä kyllä kunnioitan hartaasti.
Ehkä Rico (nimeä ei nyt poikkeuksellisesti ole muutettu) HAISTAA, että kunnioitusta on hiukan liikaa ja sentähden halajaa antaa siihen hiukan opetusta.(Väristys, väristys).

Siispä katse menneeseen aikaan!
Maanantain kohdalla on lähetyskalenterissani kaksi merkintää: lääkäri ja hammaslääkäri.
Olin aikeissa mennä Saarukan luokse jo viime maanantaina.
Aamusta kuitenkin soitin lääkärivastaanottokeskuksen hoitotädille. Pitelin kipeästä jalastani kiinni ja valitin ihan hirveästi. Valmistauduin kuulemaan, että aikoja ei enää sille viikolle olisi vapaana ja leukaperäni valahtivat hämmästyksestä, kun pääsin vastaanotolle samana päivänä!
Oikeastaan ja itseasiassa olen aina päässyt vastaanotoille heti, kun ikinä tarvetta on ollut.
Minulla ei ole mitään moittimista siinä suhteessa (eikä missään muussakaan suhteessa).
Nikolainkaupungissakaan ei ollut terveyspalveluiden saatavuudesta valittamista minulla, vaikka kaikki valittivat, että ei mihinään pääse ja jonotella saa tuntitolkulla. Kyllä tietenkin näinkin asiat joidenkin kohdalla on. En halua vastaan fämmätä.
Itse en voi valittaa, kun ei ole SEN SUHTEEN valittamista.
Minä varauduin aina Nikolainkaupungissa jo kahdeksantunnin jonotukseen.(Senverran pituisesti joutui aina kuulemma jonottamaan, vaikka olisi sydän pysähtynyt, pää poikki tai hurme kuiviin vuotanut).
Koskaan en itse ehtinyt lukea viimevuoden ET-lehteä kannestakaan kanteen, kun jo huudettiin sisälle.

Peruin siis Saarukan ja Ricon luo vierailun ja menin lääkäriin.
Ihan aamusta menin kuitenkin hammaslääkäriin.
Reikiä nolla!
Tätyy sanoa, että hyvää on hammaspaikkavärkki ollut jo vuosikymmeniä kun niihin ei tule reikiä ;)
Tikitin hammaslääkäriä suoraan hampaisiin ja kysyin, että miksihän minulle ei edes yksityisellä rintamalla suostuta laittamaan sellaisia valkoisia porsliinikelmuja omien leegojen päälle, vaikka melkein polvillani niitä suuhuni vaadin?
Haluaisin sellaiset hampaat kuin Esko Salmisella oli eräässä hupiohjelmassa.Muistattehan? Eskolla oli päässä sombrero ja hän lauloi suloisia serenaadeja kitaran kieliä tapaillen? Muistelisin, että nimensäkin oli joku Manolito, tai sentapainen?
Okei, siitä on varmaan jo puolisataa vuotta, mutta joku teistä muistanee?
Hammaslääkäri sanoi, että sellaisten kuorien laittaminen menisi "ylihoitamisen" puolelle. Sanoi vielä, että HÄN ei laittaisi porsliinikuoria OMIIN hampaisiinsa, JOS olisin minä.
MINÄ en uskonut sitä, mutta nyökyttelin päätäni ja klapsauttelin maissintähkiäni. Hohhoijaa, sanon minä.

Iltapäivällä , viime maanantaina siis, porhalsin taas kirkolle. Tälläkertaa jalkalääkärille.
Lääkäri väänteli kinttua ja ei tietenkään ottanut sanottavammin kipeää :(
Olinhan ottanut buranaa, että ei ottais.
- Onkohan minun syötävä loppuelämän buranaa? äksyilin tohtorille.
- Monet joutuvat syömään kaikenlaista loppuelämänsä, rauhoitteli lääkäri.
Hiljaisella äänellä mainitsin kukonhelttapiikistäkin.
Olisin EHKÄ ollut valmis siihenkin operaatioon.
- Niitä ei enää pistetä.
-Ei pistetä? Olipas ikävää kuulla, sanoin nauraen.
Joku sanoi minulle myöhemmin jossakin, että on tuo paljonpuhuttu kukonhelttamättö niin kallista, että sen takia eivät pistele. Eivät ainakaan jo parhaat päivänsä nähneitä kropsuja.
Mene ja tiedä.
Sain jotain tabletteja niiden kiellettyjen kukonhelttojen tilalle. Mahtaako kyseessä olla ehkä sianpääsylttytabletteja?
Noh, en ole lukenut koostumuksia, enkä vaikutuksia. Toivottavasti kinttu tokenee.
En muuten koskaan lue tablettien, enkä seerumeiden sivuvaikutuksia.
On ihguvarmaa, että jok´ikinen sivuvaikutus iskee meikäläiseen välittömästi.
Nyt en koskaan ole saanut mitään vaikutuksia mistään.
Korkeintaan tietenkin parantavan vaikutuksen, kun kerran tässä parhaillaankin teille kaikesta kirjoittelen.

Torstaina yhdistin samalle kirkonkylämatkalle sekä runopiirin, että kuntsarin.
Runopiirissä kertasimme pyhäinpäiväohjelmistomme.
Luin myös oman esitysrunoni. Se tuntui typerältä ja tunsin itseni hyvin typeräksi. Valitsin siis runon.
Kuntosalilla punnersin ylhäisessä yksinäisyydessä.
Pois lähtiessäni ovella tuli vastaan kaksi vielä kypsemmässä iässä olevaa miestä kuin minä olen kypsähkö nainen.
- Ei meitä tarvitte pelijätä! sanoivat miehet ystävällisesti.
- En minä pelkää, mutta kiersin jo laitteet kaksikymmentä kertaa, huohotin minä hikeä kuivaten (kuvainnollisesti).
-OHHHOHHH! kuulin vielä oventakaaki molempien sanovan.
Harmittelin myöhemmin, että eivät varmaan miehet osanneet tulkita puhettani oikein.
En tietenkään kiertänyt LAITTEITA kahtakymmentäkertaa, vaan jokaisessa laitteessa tein kunkin LIIKKEEN kaksikymmnetä kertaa, ja kaksi kertaa nämä joka laitteessa.
Magnus osaa jo aika hyvin lukea ajatukseni. Avioliittoleirillä kyllä sanottiin, että meistä ei tule ikinä ajatuksenlukijoita.
Tämä minun tapaukseni on hieman eri. Magnus osaa lukea PUUTTUVAT sanat ja muutenkin järjestellä sanomisiani oikeisiin uomiin.
Rukoilin mielessäni, että sanomiset unohtuisivat kuntosalimiesten mielistä (niinkuin varmasti tekivätkin) ja että he eivät olisi tunteneet sitä hikisenpunakkaa mommaa, siis minua (kuten eivät varmasti tehneetkään).

Lauantaina menimme siis Orisbergiin.
Vaikka tiesin, että kirkkokappelissa on kylmä, puin aivan liian vähän vaatteita päälleni.
NO, MITÄ KUN LÄHTIESSÄ OLI NIIN KUUMA JA HIKI. Pönttöuunissa pouhotettu puita koko aamun.

Orisbergissa on kaunis kartano, joka hiukan näkyy, kun ajellaan kappeliin johtavaa tietä.
-Olisi mahtavaa asua tuollaisessa kartanossa, sanoin Magnukselle.
- Soon maharottoman iso ja vanaha. Kuinka me pystyttääs pitämähän paikat ja huanehet siistiinä, ku sataneliyäki ottaa hiatahan ja tihkaasoo?
- Jaa, jaa, mutta minä haluasisin asua kartanosssa. Mahdollisimman suuressa ja vanhassa. Piste!

Orisbergiin oli tullut ihmeellisen paljon kuulijoita, vaikka mainostaminen ei oikein ollut ollut suuriäänistä, eikä näkyvää.
Magnukseltakin oli pyydetty puhe tähän tilaisuuteen
Minulla oli runovuoro heti alkuvirren ja tervetulotoivotuksen jälkeen.
En ehtinyt kauaa siis jännittämään. Sylkyrauhasetkin olivat ihan rauhassa koko lausumisen ajan.
Jäkeenpäin minulla olikin sitten aikaa rypeä itsesäälissä ja kaikenkarvaisessa surkeudessa. Palella sain myös ihan kiitettävästi.
Ehkä ensi vuonna muistan kiskoa kinttuihini pitkät villasilkkiset kalsonkini, jotka Magnus romanttisesti minulle on joskus ostanut.
Ehkä ensivuonna olen oppinut, että mikään ei lämmitä piironginlaatikoista käsin :(
Tähdennän tässä vielä, että kaikki meni hyvin.
Oletkin, rakkahin lukijani sen varmaan jo oppinut tietämäänkin. Siis, mitä surkeempaa, sen hyvemmin kaikki pyyhkii. (Hieman teatraalisesti ilmaistuna).
Kiitos kuuluu kaikesta rakkaalle, kaikkivaltiaalle ja iankaikkiselle Isälle ja Jeesukselle Kristukselle ja Pyhälle Hengelle :)

T: Kaisa Kartanoinen-Vanhanen
--------------------------------------
Psalmi 4, jakeet 4-5
Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja.
Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi.
Vaviskaa siis, älkää syntiä tehkö!
Miettikää tätä vielä, kun menette levolle,
olkaa ääneti Herran edessä. (sela)