maanantai 14. marraskuuta 2011



Olen leiponut leipää tänään.
Kuvan kaksi savitaulun näköistä liusketta ovat leipiä. Ovat ennen uuniinmenoa ikuistettu kameralla kuviksi asti blogiin laitettavaksi.
Kuvaamisesta intaantuneena räpsäisin vielä kuvan melkein uusimmasta rintakorustanikin.
Tuon vetoketjukorun ostin lihapulla-aterian asemesta silloin Östermyyran käsityömessuilla, kuten kaikki te lukijani ilman muuta muistattekin.
Tuon korun ostin itselleni, paitsi että se on hieno ja lyö mennen tullen laudalta lihapullat, myös siksi, että saisin myöhemmässä vaiheessa ostaa samanvärisen puseron, pötkyhuivin ja villatakin.
Eli toimin hiukan samantapaisesti, kuin se mies, joka löysi hevosenkengän. Häneltä ei sitten enää puuttunukaan kuin kolme hevosenkenkää ja hevonen :D

Leipiä puolestaan leivon osittain myös siksikin, että niiden paukutteleminen haarukalla, eli PISTELEMINEN, on ylihauskaa.
Leipien syöminen on tietenkin mukavaa sekin. Se on kuitenkin rajoitettua alkaneen kiristetyn pussikuurin takia.

Ravinnonkorvauspussit ovat loppuneet muuten jo aikapäiviä sitten.
Minulla oli tarkoitus hankkia pussillinen uusia pusseja viimeviikon ajaksi, mutta hanke kariutui.
Olisi ollut oiva tilaisuus pussitteluun, kun Magnus oli koko viikon poissa, mutta katin kontit ja kattia kans :(
Magnus oli Turuus koko viikon kirkolliskokouksessa.
Söin kaikki kaapeissa ja pakasteissa olevat ruuat viimeistä pupenoa myöden. (Hyvä ettei pakastepusseineen päivineen).
Toissapäivänä menin puntariin, yrittäen yhdelläjalalla seisten saada lukemaa paremmaksi. Kilo oli tullut painoa lisää.
En siitä kumminkaan repinyt salihousujani. Lohduttauduin sillä, että aina voi alkaa alusta ja lisäksi vielä, että minulla oli aika rankka viikko, kuten kohta selviää.

Viime maantaina olin Saarukan kanssa Nikolaistadenin ABC:llä ja mitäs muuta tekemässä kuin syömässä.
Olen melkoisen varma, että viimepostauksessa seikkaperäisesti asian kerroinkin. En nyt ehdi asiaa tarkastamaan.
En lue koskaan paljon entisiä postauksiani. Viimeviikolla erehdyin näin tekemään ja olisin taatusti saanut migreenikohtauksen, jos yleensä niitä kohtauksia vielä saisin. Kohtaukset loppuivat aikoinaan ja hiipuivat, kun olin ylittänyt neljänkympin rajapyykin.
Verenpaine, jota sitäkään ei minulla tosin ole, kohosi, kun vanhaa tekstiä lukiessani huomasin, kuinka valtavasti tekstiin oli tullut kirjoitusvirheitä.
Tekstini ei muutenkaan ole sellaista kohtisuoraa aivoihin iskevää ja sanat joskus outoja, joten KIROTUSVIHREITÄ ei saisi oikein olla.

Tiistaina meillä oli serkkukokous Maisku-serkun tykönä Nikolainkaupungin Isolahdessa.
Tarjoilut olivat sellaiset, että oksat pois (ja laihdutetut grammamäärät takaisin).
Kuvut killillä alkoivat muutamat serkut sitten ihmetellä, kuinka tähän oli tultu?
Olihan puhe ollut, että serkkutapaamisissa kukin laittaa pöytään vain jäätelöä ja kissauttaa kahvit.
Elitzabethy oli saada syyt niskoilleen.
Elitzabethy ei ikinä ota syitä niskoilleen, ellei ole syytä ja sanoi, että kaikki on maalaisserkun (so. minä) vikaa ja syytä.
Olen kuulemma sanonut, että Kyrööhin ei kutsuta porukkaa nälkää näkemään.
Kun kaupungista asti tullaan, niin jotakin muutakin on suolenmutkaan saatava, kun jäätelöä, joka sekin on menyylistalla pidettävä.
Totta joka sana. Näin minä kyllä sanoin ja sanojeni takana aion kaatumatta myös istua!
Nuo serkkutapaamiset ovat niin mukavia, että kehoitan kaikkia nappaamaan idean itselleen.
Ei haittaa, vaikka serkkuja olisi vain yksikin. Eikä haittaa, vaikka ei ennen olisi kokoontuiltu. Lapsenakaan, tahi nuoruudessa.
Me ainakin olemme kuroneet vuosien tapahtumia ja asioita yhteen nyt, vaikka emme kaikkien kanssa ole ennen edes puhelimilla kilautelleet.
ELÄVÄ sukututkimus on hauskaa!

Keskiviikkona Isonkyrön kirjastossa oli runoilta.
Lähdin ajelemaan Letkutieltä hyvissä ajoin paikanpäälle.
Ajelin kylätietämme hissuksensa vain todetakseni, että en voi ajaa enää eteenpäin yhtään metriä. Syy: tienoon peitti niin sankka sumu, ettei nähnyt edes ajatella.
Kuumeisesti ajattelin mielessäni paikkaa, jossa voisin kääntyä takaisin.
Sellaista paikkaa ei löytynyt, koska en uskaltanut umpimähkään pakittaa.
Käsikopelolla pääsin kuin pääsinkin valtatielle, jossa sentään oli katulamppuja joita kohti suunnistaa.
Pääsin kuin pääsinkin kirjastoon kunnialla.
Yleisöä ei ollut paikalla ainakaan mustanaan, mutta läsnä olikin sitten Kyröön valiojoukko.
Toisaalta, jos kaikki olisivat yhtä innokkaita runojen ystäviä kuin minä ennen maailmassa olin, paikalla ei olisi ollut yhtäkään iikkaa. Ei edes runonlausujaa.
Vasta senjälkeen, kun huomasin itse alkaa väkertää runoja, olen alkanut innostua muidenkin kirjoittamista värssyitä.

Kotimatka kirjastosta sujui samalla kopeloinnilla kuin tulomatkakin. Huh, huh. Kyseessä ei ollut hernesoppasumu, vaan riisipuuroputinkisumu.

Torstaina olimme Aija-Kanitan (rakkaan ja ainoan tätini) kaa sopineet menevämme tapaamaan entistä yhteistä seinänaapuriamme Huutoniemeltä.
Hän asuu ihan keskustassa, rautatie-aseman vieressä, joten katsoin hyvin voivani sinne asti klinkuttaa.
Ei ollut seinänaapurimme kotosalla. Syy ei ollut hänessä. Emme olleet hänelle ilmoittaneet, että kylille tulisimme.
Etsimme koko talon läpikotaisin. Ruokalan, askarteluhuoneet, jumppasalit...ei jälkeäkään.
Raapustimme lapun, johon kirjoitimme, että tämä ei jää tähän ;) ja pudotimme sen postiluukusta sisälle huoneeseensa.
Klihnutin sitten Aija-Kanitan jäljessä heidän kotikoloonsa, joka sekään eiole kaukana.
Aija-Kanita sanoi kuorineensa perunat ja kaikki valmiiksi illallista varten, johon halusi minunkin ottavan osaa.
Minä en valitettavasti voinut jäädä ruoka-ajaksi, koska oli ajettava Ylistaroon kahdeksaksitoista kokoukseen
- Minä paloittelin jo siskonmakkaratkin valmiiksi, tuskaili Aija-Kanita.
- Onko ne niitä esikypsennettyjä siskonmakkaroita? kysyin, koska silloin ei olisi harmittanut niin kovasti, että ei ehtisi jäämään ruoka-ajaksi.
- Ei, kyllä ne on niitä veteliä.
Pffmm..pah...pah. Veteläsiskonmakkara-makkarasoppa on yksi lempisapuskani.
En huomannut kysyä, kuinka Aija-Kanita oli onnistunut makkarat lötköinä valmiiksi pilkkomaan.
Tosin tätini tuntien, häneltä se kyllä luonnistuu.
Paluu-junaan hyppäsin viisaampana kuin ennen, mutta yhtä pelokkaana kuin aina ennenkin.
Lipun olin osannut varata tismalleen oikeaan junaan ja penkkiin istuessani lätkäisin nahkat silmille, etten näe tolppien huimaa vilinää.
Junakin pysähtyi kotiaseman kohdalla, eikä tarvinnut meikäläisen hakea vauhtia Östermyyrasta, kuten edellisellä kerralla.

Perjantaina karautin seurakuntatalolle isänpäivälounastalkoisiin.
Otin porkkanoita ringissä kuoriessamme puheeksi suhteeni hiirulaisiin. Tämä yksipuolinen rakkaussuhde oli entisestään korostunut viikon aikana, kun olin yksin koko huushollissa.
Kerroin kökkäväelle, kuinka olin käynyt ostamassa lisää louskuja, kun entiset ovat vaarassa tulla täyteen.
Kerroin myös, että syntyisi keskustelua, että en pysty ottamaan saalista veks killereistä.
En, vaikka joku lupaisi Karibian risteilyn ja kymppitonnin puhdasta käteen. En, en, en, en!
Joku kehoitti menemään pyytämään naapuria tyhjäämään killeröt.
Sitä en liioin luvannut suurehkostakaan summasta tehdä.
Nyt, tällä hetkellä, ovat hiirihuolet haihtuneet marraskuiselle taivaalle, koska Magnus on palannut takaisin näille lakeuksille.
Yhtäkään hiirtä ei liioin ole käynyt satimeen, vaikka nyt olisi ulosheittäjäkin.
Ikävä niitä ei kyllä ole tullut, ei sen puoleen.

Lauantaina katsoin almanakkaani ihan vaan huvin vuoksi.
Hupaisaa olikin huomata, että perjantaina ei olisi ollut ollenkaan minun vuoroni kökkään mennä.
Lauantai ja sunnuntai sensijaan kyllä.
Minua ei asia haitannut, mutta ajattelin, että pitävät varmaan meikäläistä yli-innokkaana kökkääjähulluna.
Mutta mikäs minun on kokkäillessä, kun kotona ei ollut ketään, eikä navetassa mikään.
Tänä vuonna sain kökkäsessiossa kuoriskella porkkanoita ja sipuleita, latoa kahvikupit framille, asetella särvettejä tähdykkämuotoisiin kasoihin, leikata leivät palasiksi, tiputella nonparelleja viirunisusiivujen(kääretorttusiivujen) päälle.
Oli tosi mukavaa.
Sitäpaitsi aina kökässäolo kotiolot voittaa. Kotona kun olisi joutunut siivoamaan ja leipomaan.(Niitäkin olen jo kyllä sittemmin tehnyt).

Sunnuntaina nousin ajoissa ylös keittääkseni Magnukselle isänpäiväkahvit ja lähteäkseni vaihteeksi ennen sikojen suurempia ruppauksia KÖKKÄÄN ;)
Magnuksen herättyä otin häntä kaulasta kiinni ja annoin romanttisen muiskun suoraa suulle.
Lasteni isä on ihana.
Hän, jos kuka ansaitsee pakastekakkukahvit ja kolmet Ässämarketista ostetut sukat tämän juhlapäivän kunniaksi.
Jos kohta hän ansaitsee kaiken liikenevän rakkauden kaikkina muinakin päivinä.
Kyllä jämpti on niin. Ei yhtenä päivänä, vaan kaikkina vuoden päivinä. Kivoja ovat kyllä nuo erikoispäivätkin. Ajatellen äitienpäivääkin esimerkiksi.
Magnuskin tuli perässäni seurakuntatalolle kantelemaan tiskejä siihen saakka, kunnes Catherine, Eerikki, Joonathan ja Vivianni saapuisivat isänpäivälounaalle.
Magnus sai kaksi i-päiväkorttia Catherinen porukalta, sekä vihreitä kuulia ja kalsarit.
Toisessa isänpäiväkortissa oli onnittelijana mainittu myös Lyllan.
Catherine kertoi, että Lyllan oli ollut naapurissa yökylässä. Muuten vaan.
Lyllan oli noussut naapurin Ellua vasten seisomaan, kun tämä oli kysäissyt, että lähtiskö koiraneiti heille.
Seuraavana aamuna yökylästä tullessaan Lyllan oli haukkunut Catherinelle joka sanomisen päälle.
Se oli omalla murteellaan kertonut kuulumiset iloisena ja touhukkaana.
Se kertoi muunmuassa, että oli saanut nukkua oikein sängyssä.
Kotona kuulemma suhtaudutaan liian penseästi sängyssänukkumisiin. Hau, hau!
Viisaampaa ja fiksumpaa koiraa on vaikea löytää näiltä leveysasteilta.

Sunnuntai-ilta laskeutui vihdoin lättänälakeuksien ylle ja tyytyväisenä söimme Magnuksen lahjamarmelaadit parempiin suihin.Minä ja päivän sankari.
Katselin myös vihreitä kuulia maiskutellen sellaista ohjelmaa kuin "tanssii tähtien kaa" ja ajattelin itsekseni, että se Viivi ja sen kavaljeeri sais voittaa.

T: Kaisa Köksjö-Klinksten

PS. Sain Vilukissilla hartaasti kaipaamani meemin.
Jään innolla suunnittelemaan kaikkia kahdeksaa asiaa, joita saa itsestään tunnustaa.
Ehkä seuraavalla kerralla sitten ja ihan alkuun, niin kukaan ei pääse hyppäämään yli.
Tähän postaukseen en voi niitä laittaa, koska Erkkikään ei jaksais niistä enää tässä kohtaa mentäessä kiinnostua, jos tietenkään muutenkaan :(
-------------------------------
Psalmi 121

Matkalaulu.
Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua, väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua, eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.

13 kommenttia:

Rosina kirjoitti...

Näyttävän näköinen koru!
Kiva kun kaikenlaista "tuunataan", itse sana ei kyllä ole kaksinenkaan, senkin voisi "tuunata" uuteen uskoon. :)
Samaa mieltä elävästä sukututkimuksesta, välillä on nähtävä ihan oikeita ihmisiäkin!

vilukissi kirjoitti...

No hyväänen aika...mulla alakaa kokous pian ja päätin, notta syän kokouspaikas palio nisua, kun en ny muuta eheri ku notkua konehella...mutta täälä olikin leivänkuvia ja kaikenlaasia ruuan kuvaalujuttuja!Notta ny on niinku melekoonen nälkä, kiva lähtiä kokouspaikkahan päästämähän "koiransa irti"...onkohan ne eres hoksannu varata tarpeheksi glut.juttuja, nottei oo vain yhtä paffilooralta maistuvaa kristallipiparia. Maha ei taira täyttyä naurulla, jonka kiriootukses sai äntihin. Vai pussikeittoja...no höh...kuule, saavutetut liniat on pirettävä, niin Mannerheimiki sano jo aikoonaan.

Aila kirjoitti...

Moon kans nuota vetoketjuruusuja opetellu tekemähän, ja tietysti käytetyystä vetoketjuusta kierrätyshenges. Tuon ruusun färi kuuluu munki lempifäriihin. Onnea vain niille tuleviille mätsääville asuillekin! Mä kans kattelin kauan aikaa, jotta löyrin persikanfärisenhen pillerihattuhuni passaavan tantun ja jakun.
Olipa hyvä, jotta hoksasit kumminki ne oikiakki kökkäfooros hoitaa! Kesällä Evankeliumijuhulaan aikana kävi niin, jotta kuulin perästä päin, jotta mua oli orotettu ruuanjakelupistehelle, enkä mollu tietoonen. Ei ollu kukaa ilimoottanu, jotta mut oli merkattu työlistahan. No, en olsi päässykkää, kun olin laulamas samahan aikahan...

kaisa jouppi kirjoitti...

Rosina
Aluksi, kun kuulin tuunata-sanan luulin, että DUUNATA sanotaan vaan kyrööksi ;)
Niitä on niin paljon noita nykyajan verbejä, että meikäläinen on tippunut ällinpäältä jo ajat sitten.
Skarpata, karpata, krepata, skräpätä, räpätä, liisata, flääsätä....jne.
(Voi olla, että luettelossa oli omakeksimiäkin, mutta ymmärtänet tarkoitukseni?)

Elävä suku on paras :D

kaisa jouppi kirjoitti...

Vilukissi
Joskus meille tulee vieraita, joille tarttee ostaa kaikkinaisista kotimaisista jauhoista (ja tietenkin myös muunmaalaisista jauhoista) vapaita nisuja ja leipiä.
Minun suurta herkkuani ovat (vaikka saan syödä jauhoja kuin jauhoja) glutenittomat aprikoosimuffinssit.
Niitä aina toivon vierailun jälkeen jäävän jäljelle mahdollisimman monta ;)
Ko. muffinsseja vaan ei saa näistä lähiseudun kaupoista, tai sitten ne pääsevät aina loppumaan, kun ovat niin hyviä :(
Pitää tilalle ostaa niitä peukunkynnen kokoisia gluteenittomia öörfiilareita, jotka ovat niin väkeviä, että joka suupalalle pitää juoda pari desilitraa huuperia (siis minun ja makunystyröitteni mielestä).

Kyllä Mannerheim osui asian ytimeen, mitä linjoihin tulee!

kaisa jouppi kirjoitti...

Aila
Kyllä ittekki on jotenki palijo sävyseet, jos vaattehet sointuu suloosesti toisihinsa.
Keltaaset verhat korostaa hampahien sammunutta kiiltua, ja punaanen kaulahitti taas saa esihin silimänmunien vianon punerruksen ;)

Nyt ensi kesänä meillä täällä Isossakyrössä on Herättäjä-juhlat.
Tekisi mieli ilmoittautua joka pisteeseen kökkimään, mutta yksi ihminen ei moneen paikkaan repeä (vaikka ehkä värkeissä kyllä olisi varaa).
Roskaporukkaan olen jo nimeni antanut :D

Anonyymi kirjoitti...

En vielä ehtinyt lukea kirjoitustasi, mutta kommentoinkin runollista kirjaasi. Olen niin ihastunut siihen, että jälleen srk:n päiväpiirissä luin siitä kaksi runoa. Ja kovasti tykättiin.
terv. turina-hellevi

kaisa jouppi kirjoitti...

Turina-Hellevi
Mukava kuulla, että Runollinen kirja on käytössä :)
Tulee värssykirja silläviissiin tutuksi mahdollisille potentiaalisille ostajillekin ;)
Lähden nimittäin tästä lähempänä Joulua sitä sinne kirkolle myymään.
Kannattaa seurata palstailmoituksia (so. tämän blogin kirjoitelmia).
Tarkennuksena ja muistinvirkistykseksi vielä, että tuotto menee kokonaisuudessansa lähetyksen hyväksi.

vilukissi kirjoitti...

ny mä nauran täälä Kaisa sun kommentiilles...flääsätä...duunata/tuunata pohojammaaksi...HHHAHHAHAHH
tiesikkös muuten, notta voi pimpatakin!

kaisa jouppi kirjoitti...

Vilukissi
Tarkoottaako pimpata, että ku jos vaikka jotain putuaa, niin se voi ehkä pimpata takas ylähäppäin?
(Paitti tiätenki jos sattuu räiskäles purota paistinpannusta, ku sitä kääntää ilimaan paiskaten.
Sellaanen ei kovin pimpahra).
Oikiastansa mun täytyy suaralta käreltä tunnustaa, notten mä tiärä tuan sanan merkitystä.
Mutta tiäräksä vuarostas, mitä tarkoottaa, ku ämitetähän?

pau kirjoitti...

Menipä niin eteläpoholaiseksi että pittää kirijottaa keskipoholaisittai että saa paremmin selevän. Ite meinaan. Vaikka oon mää oppinu tätä kieltä lukemmaan ko oon asunu täälä jo niin kauan aikaa.

Kiitos viimekertaasesta ja nähhään taas ko Herra suo :D

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Minen itte kyllä yhtää havaatte, notta mä mitää murretta puhuusin saati kirijoottaasin.
Soon tua Magnus, joka meirän perheessä hallittoo sen pualen ;)

Rautalintu kirjoitti...

Heh, tuli tuosta hiirenkilleröjutusta mieleheni.

Siskoonflikka on asunu pääkaupungis opiskeluaijoosta asti eikä sen oo tarvinnu murehtia hiiristä. Nyt se joutuu täälä tutustumahan oikeen maalaashiirihin, joilla on tapana tulla ihan kuttumatta tupahan.

Se oli kuullu ku killerö oli lauennu ja torennu, jotta saalista on tullu. Mutta se ei ollu tienny, mitä sille pitää teherä. Se oli nakannu raaron killeröönensä jäteastiahan. (Velijensä oli sitte ystävällisesti opastanu, jotta samaa killeryä vois käyttää usiammanki kerran.) :D