maanantai 31. maaliskuuta 2014

Joko se meni


Valehtelematta puolituntia olen etsinyt tietokoneemme ihmeellisistä uumeneista valokuvaa, joka tänään otettiin ja jonka tänne olisin ehdottomasti halunnut.
Sukkakuva, jossa on kuvattu sukat, jotka lahjaksi Ritulta (nimi muut,) sain ja jotka niin ihastuttavat olivat, on totaalisesti hukassa.
Noh, aion kyllä sen kaivaa esille paremmalla ajalla. Nyt on päivä pitkälle kulunut, kun meillä oli telttapäivien suunnitteluilta.
Saimmekin kuin saimmekin kahvin ja neljä viisasta päätä yhteenlymällä, aikaan hienojen telttapäivien lujan rungon aikaseksi.
Telttapäivät ovat 9, 10 ja 11 päivä Isonkyrön keskustassa, että tiedät merkitä kalenteriisi.:D

Laitoin vaihtoehtoisesti sitten hiukan vanhempia kuvia blogini alkuun.
Sisällöltäänkin jo vanhoja, saatikka iältään.
Löysin koneelta nämä kuvat sattumalta ja muistan niitäkin ankarasti aiemmin etsineeni.
Tiedän, että on olemassa tuhat ja yksi tapaa arkistoida ja asetella&merkata valokuvat niin, että  ne taatusti löytyvät, mutta minulta se ei onnistu.

Yläkuvassa käyskentelen rakkaan isäni kanssa tietä pitkin, jota tietä ei ole enää olemassakaan.
Isäänikään ei ole ollut maanpäällä olemassa pitkään aikaan. Hän on ollut kuolleena jo 54 vuotta.
Hän kuoli 40-vuotiaana, eli parivuotta kuvan ottamisen jälkeen.
Itse olen tuossa kuvassa 11-vuotias. Muistan vieläkin tuon kävelyhetken ja retken kuin eilisen päivän.
Ylläni olevan kauniin kläningin, jonka Aija-Kanita-tätini minulle kevätjuhlaan ompeli, muistan myös oikein hyvin, sekä vaaleanpunaiset kangasballeriinat.
Kevätjuhlankin muistan. Se pidettiin Hietalahden jalkapallokentällä Vaasassa.
Suvivirsi laulettiin sydämen pohjasta silloin, kuten nykyäänkin, missä se lauletaan.

Alakuvassa eletään aikaa, jolloin meikäläinenkin sai syödä täytekakkua niin paljon kuin ikinä kehtasi ja ilkesi.
Siihen aikaan sitä vielä kehtasi ja ilkesi, kun paino oli normaali.
Nykyään en oikein, näillä mitoilla varustetuna, voi ottaa yleisillä paikoilla kovinkaan tuhteja vonkaleita täytekakusta.
Ainakaan, jos satun olemaan kovin häveliäällä tuulella.Kuten useinkin yleisillä paikoilla satun olemaan.
Se vaan on niin, että kovin pullevat eivät voi syödä kovin pullevia kakkusatseja yleisillä paikoilla.
Kaikki toiset, normaalin kokoiset, ajattelevat, että voi, voi, kun tuo mummu ei nyt sisi nuin muhkeita siivuja, ettei kuolisi ennen aikojaan verenpaine&ähky&suolistosairauteen.
Mauno sanoo aina, jottei kukaa tualla lailla ajattele. Senku syät vaa, ettei tartte illalla katua.
Voihan se kyllä olla niinkin.
Täytyy seuraavalla kerralla muistaa Maunon sanomiset, kun lapioi kakkua taltrikilleen.
Sitäpaitsi ainahan voi hakea kakkua kaksi, tai kolme eri kertaa. Ottaa jokaisella noutokerralla lautaselle säädyllisen neljänsenttimetrin paksuisen viipaleen.

Noh, tästä päivästä  on tahtomattanikin tullut kunnon laihdutuspäivä.
Minulta nyppästiin pois hammas. :(
En uskalla laittaa muruakaan suuhun, ettei ne muruset mene siihen valtavaan, veriseen ja tyhjyyttään ammottavaan kuoppaan yläleuassani.(Syvä, murheellinen ja vapiseva huokaisu).

En muista, onko tullut kirjoitettua, että Letkutien laihduttajat ry. on taas alkanut kokoontumaan?
Maanantaisin kukin yhdistyksen jäsen hypähtä puntarille ja merkkaa totuudenmukaisen lukeman paperille.
Totuuden nimissä on sanottava, että oli korkea aika taas yhdistyksen alkaa ylösmerkkaamiset. Sen verran ovat lukemat taas pyöristyneet.
Kaiholla katselen tuota toista kuvaa. Aikaa siitä on kolmisenkymmentäkolme-neljä vuotta. Silloin oli painot alhaalla ja kaikilla hampaat ylhäällä ja alhaalla. Paitsi ehkä vanhalla paapalla.
Hohhoijjaa.

Kampoihin pitää vanhuudenkangistumista vastaan muutoinkin pistää.
Olen alkanut taas salillakäymiset todenteolla joulupaussin venähdettyä hieman pitkäksi.
Viimeviikolla esimerkiksi olin kaksi kertaa Laurilanmäen härveleissä huhtomassa.
Kaksi, tai kolmekertaa viikossa kuntosalihuhtomista auttaa kummasti.
Esimerkiksi polvilumpioitanikaan ei ole nävertänyt yhtään, kun olen Laurilanmäen jalkaprässissä niitä veivannut.

Viikon tapahtumista mainittakoon siis  raamattupiiri, runopiiri+kuntosali, kirjoittajapiiri ja Naisten kesken iltapäivä.
Mistään muusta ei voi mainitakkaan, koska missään muualla, enkä mitään muuta, en ole tehnytkään.
Jaa, mutta olenhan minä  harrastanut hiukan taiteita.
Olen piirtänyt kansikuvan toiseen runokirjaani.
Piirsin itseni hevosen vieressä seisomassa. Runoilijatar ja runoratsu.
Charles sanoi, että hevonen on ihan Histamiinin näköinen.
Ilahduin kovasti. Histamiini-hevonen on yksi lempparihevosistani.

Ylistaron kirjoittajapiiri viime lauantaina oli viimeinen tältä keväältä. Ensi syksynä piiri luultavasti jatkuu taas.
Olisi kyllä mukavaa, jos niin tapahtuisi.
On ihatuttavaa, kun saa omalla vuorolllaan lukea jotain omasta kynästä&päästä lähtenyttä hengentuotetta ja kuunnella, mitä siitä on muilla sanottavana.
Vaihtoehtoisesti sitten minäkin saan kuunnella muiden tuotteita ja sanoa sanottavani, jos pystyn.
On käsittämättmän vaikea sanoa toisten kirjoituksista mitään. Oikeastaan osaan sanoa vain, että joo, tykkäsin. Oli hyvä. Sillälailla minä  arvioin ja analysoin  kaikki lukemani kirjatkin. -Joo, hyvä! Tai vaihtoehtoisesti: -Joo, huano!
Minun ei ole tarvinnut jälkimmäistä kommenttia koskaan käyttää. Käsittämättömän hyviä kynäilijöitä kirjottajapiireihin aina eksyykin!

Isossakyrössä oli kevään toiseksi viimeinen Naisten kesken iltapäivä.
Ne ovat aina hyviä iltapäiviä.
Minäkin sain lausua kaksi runoani, kun 1/2 huolimattomasti ilmoitin, että laukkuuni on vahingossa, jostain edellisestä tilaisuudesta, jäänyt muutama värssypaperi.
Minulle merkattiinkin paperiin esiintymisvuoro.
Suu ei meinannutkaan kuivaa tällä kertaa. Hörpin kuitenkin vanhasta tottumuksesta mehua kupista runojen välissä. Jo siksikin, että tarjolla oli lempparimehuani päärynäjuissia.
Runot tuntuvat erityisen typeriltä, joten arvelisin, että kaikki meni hyvin.

Tähän lopetan raportoinnin ja toivotan kaikille lukijoilleni ja muillekin, oikein hyvää yötä.
Jeesus olkoon kaikkien myötä.
T: Kaisa Hammassjö-Bortkolo
------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 129-133

Sinun liittosi on ihmeellinen, siksi minä tahdon uskollisesti pysyä siinä.
Kun sinun sanasi avautuu, se valaisee, tyhmäkin saa siitä ymmärrystä.
Minä huohotan suu auki, minä janoan sinun käskyjäsi.
Katso puoleeni, anna armosi, se on niiden oikeus, joille nimesi on rakas.
Tee kulkuni vakaaksi ohjeillasi, älä anna minkään vääryyden vallita minua.


maanantai 24. maaliskuuta 2014

Viuh


Otsake kuvatkoon mennyttä viikkoa.
Otsake ei tarkoita sitä, että olisin mennyt viuhtomalla joka paikkaan ja kaikenkarvaista olisi tapahtunut.
Ei, vaan otsake tarkoittaa, että taas viuhahtivat viikonpäivät nokan editse todella kovalla faarttilla.
Olen minä sentään jotakin saanut aikaankin.
Painoin tänään viimeisen pisteen viimeiseen runoon, joka tulee siihen toiseen runokirjaani.
Toisen runokirjani nimeksi tuleekin "Toinen runollinen kirja".
Ensimmäisen runokirjanihan  nimi oli "Runollinen kirja", kuten varmaan kaikki tuhannet ja taas tuhannet lukijani muistanevatkin.
Nyt alkaa sitten kansikuvan rustaaminen ja joihinkuihin runoihin aion myös piirtää jotakin sisältöön sopivaa. Jahka saan inspiksen.
Voi olla, että inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan. Kannattaa ehkä vaan alkaa pyöritellä toivorikkaasti kynää paperilla ja välillä järsiä kynän päätä.
Joku taiteilija (en muista kuka) on sanonut, että jos jää odottelemaan inspiraatiota, saa odottaa hamaan hautaan asti.
Jos noin on sanonut joku taiteilija, niin kuinkas sitten sanoisi tavallinen pulliaispiirtäjä.
Hänen ei kannata alkaa odottamaan inspiraatiota sitäkään vähää.
Olen kyllä aika onnellinen mahdollisesta uudesta runokirjastani.
Siinä on neljäkymmentäkahdeksan (48) runoa. Neljäkymmentäkahdeksan (48) runoa, joita olen veivannut, vääntänyt ja pyöritellyt niin, että en pysty enää niitä lukemaan ja katselemaan, josko virheitä paljon olisi mukaan päässyt pullahtamaan. Magnus luki urheasti runot läpi ja löysikin muutaman kirotusvihreen. Lähetän runot eteenpäin tutulle oikolukijalle, joka toivottavasti löytää loput virheet. Tai tietenkin toivottavasti ei löydä yhtään.
Nyt täytyykin äkkiä keksiä uusia runoja, koska on parikin paikkaa, johonka on pyydetty runosia lukemaan. Toisen runollisen kirjan runoja en nyt pysty lukemaan, enkä lausumaan.
Ei olisi mukavaa, jos puhujapöntössä pönöttäessäni joutuisin kuiskaamaan yleisölle, että anteeksi...en pysty...jatkamaan...salpaa henkeä ja kuristaa kurkusta...
Mutta ei hätää! Ainahan voi keksiä ja kirjoittaa uusia runoja,vaikka parhaillaan tulollaan olevasta keväästä. Kas näin:

AH, KUINKA SYÖNTÄ SYTKÄYTTÄÄ,
KUN ALKAAPI LUONNOSSA
KEVÄTTÄÄ.
JÄISEN MAAEMOSEN  POVEN UUMENISSA
KOVIN KANKEAT MADOT ALKAVATTEN SULAELLA.
SENTTI SENTILTÄ NE NOTKISTUU.
TAIVAALLA PAISTAA KEVÄTKUU.

OKSANTYNGÄT PURSUAVAT VERSOO
PIAN UMMUISTAAN VEHREET LEHDET
ESIIN KERSOO.

Jaa, että onko olemassa kersoa-verbiä? Ei ole, mutta kun en nyt keksinyt tuohon muutakaan.
Ei ole aivan helppoa runoilu. Hohhoijjaa!

Valokuviin mennäkseni, niin ylimmäisessä kuvassa olen minä.
Olen siinä tismalleen 68-vuotias ja päivä oli viime torstai.
Olen lähdössä kuntosalille ja nojaan autooni, joka ihmisen iässä mitattuna on varmaan samanikäinen kuin minä.
Se, että olen kuvassa juuri tuolla kohdalla, johtuu siitä, että Magnus sanoi, jotta mee siihen lommon etehen seisomahan, jottei se tuu kuvahan näköösälle.
Peittämäni lommo on minun aiheuttamani. Toisella puolella on Magnuksen aiheuttama lommo.
Muutamat lommot eivät onneksi ajoominaisuuksiin vaikuta.
Aionkin ajaa lommo-Ooppelillani niin kauan, kun saan ajokortin uusittua, sitten kun ajokortti evätään, saa Magnus köörätä minua paikasta toiseen.
Jos joskus käy niin, että Magnuskaan ei saa ajokorttia uusittua, keräämme kampsumme ja muutamme sellaiseen paikkaan, että autoa ei tarvita. Kaupunkiin.
Vielä, jos tarkentaisin, niin sellaiseen paikkaan, josta on lyhyt kauppaan, kirkkoon ja kuntosalille.
Terveyskeskukseen, sairaalaan ja apteekkiin voi olla pitempikin matka. Enhän minä sairaana voisi kuitenkaan kotoani mihinkään lähteä. Oli matka lyhyt, tai pitkä.

SyntymäpäivänänisSain runsaasti onnitteluja Facebookin kautta. Ainakin sata. Ilahduin ainakin sata kertaa.
Onnittelukorttejakin sain. Sekä virtuaalisia, että paperisia.
Niistäkin ilahduin aivan mahdottomasti.Paperikortit ovat taulun päällä, josta näen ne ohikulkiessani.
Puhelimessa minulle laulettiin onnittelulauluja ja Magnuskin viritteli laulun heti vuoteestani ylös kongottuani.
Syntymäpäivinäni Magnuskin saa laulaa heti aamusta.;) Arkipäivisin ei saa laulaa, eikä puhua, kuin vasta noin tunnin jälkeen ylösnoususta.
Lahjoja sain kosolti:
Kahvipaketin, karkkipussin ja Ahti-sillipurkin.
Kahvia on vielä muutama motillinen jäljelläkin.
Ahti-sillin keksijä ansaitsisi mielestäni Noopelin palkinnon. On se niin pal hyvää.
Tiedän, että lahjojen tulo ei ole vieläkään tyrehtynyt. Tulen saamaan ainakin värillistä päivävoidetta pötkyllisen ja iki-ihanat, kauniit villasukat. Laitan kyllä kuvaa tulemaan.

Se värillinen päivävoide on LdB:tä. Olen käyttänyt sitä viiskymmentä vuotta.
Olen varma, että tämä kyseinen voide on säilyttänyt kasvojeni ihon samettisena. Tosin kyllä vakosamettisena, mutta kumminkin.
Tyttäreni käyttää samaa voidetta. Hän ei voi liioin kuvitella muuta mönjää naamaansa laittavan.
Jo vuosia on ollut ihan salapoliisityötä löytää LdB:n värivoidetta kauppojen hyllyiltä.
Luulimmekin tyttäreni kanssa, että olemme Vaasan ja Isonkyrön ainoat leidit, jotka tuota maanmainiota voidetta pärstöihinsä levittävät.
Kysyin asiaa Nikolainkaupungissa erään kaupan myyjättäreltä, kun jälleen kerran etsin turhaa.
Hänpä ei osannu sanoa, miksi ei enää lisää tilata, vaikka kyllä sitä jotkut foss...äh...naiset käyttävät, koska tuubit hyllyiltä häipyvät.
No, meillä ei ole enää hätä päivää, eikä kuura-aamua. Catherine tilaa voidepötkyt suoraa netistä.

Ai, että miltäkö tuntuu, kun vuosia lisää kertyy?
Voin vakuuttaa, ettei hääppöseltä, mutta ei auta.
Vanhennuttava on ja kuunneltava jatkuvasti, kuinka asioihin, tilanteisiin, paikkoihin ja kaikkiin pitää saada nuoria. Kyllä se on niin. Ihan varmasti.
Mutta joskus on vanhakin paikallaan.

Toinen kuva on tuossa blogin alussa on siksi, että suuni loksahti kiinni, kun avasin munakennon.
(Tässä iässähän suu alkaa olla omia aikojaan apposen auki, niin ettei huomaakkaan).
Ei ole ennen kennosta tuonfärisiä kananmunia eteen tullut.
Magnus sanoi, jotta non ruskian kanan munia. Magnuksen kotona oli aikoinaan kanojakin, joten hänen, jos jonkun, luulisi tietävän.

Viikonloppuna meillä oli mieluisia vieraita. Joonathan ja Vivianni.
Jotenkin ovat  muuttaneet luonnettaan vierailut, mitä tekemiseen tulee. Puhelimilla ja iPadeilla pelataan ja mumma ja faari istuvat tietokoneillaan.
Noh, onneksi ei ole Uno-ja Mustan-Pekka-korttien voittanutta ja kyllä hiukan ehdittiin avaintakin piilotella.
Vivianni sanoi, että miksei me koskaan enää leikitä Rosvoa ja salapoliisia?
-Ensi kerralla leikitään varmasti, sanoin.
Voi olla viimeisiä hetkiä ko. leikkiä leikkiä, kun on neiti kohta 12 ja Joonathan 14. Tai, oikeastaan en usko, että lasten ikä vaikuttaa mitenkään.
Varmasti lapsenlapset haluavat leikkiä Rosvoa ja salapoliisia, koska mummulla ja paapalla tuntuu olevan hauskaa.
Ensi kerralla, kun saamme lapsenlapset tänne, laitetaan kaikki koneet säppiin. Tekee hyvää omillekin puutumaan ja luutumaan alkaneille hoksottimille.

Sunnuntaina kompastuin jalkajakkaraan ja lensin tuuskalleni tyrät rytkyen.
Ehdin ajatella, että taas menee olkapää sijoiltaan ja sinne tulee uusi irtonainen luinen rustonpala toisen jo olevaisen rinnalle. Tarkkanäköinen lukijani muistaa ehkä sen kolmen vuoden takaisen hirveän krukoomin?
Eilen säikähdin 1/2-kuoliaaksi ja niin kyllä säikähtivät muutkin.
Istuin tovin lattialla ja itkin ja turskin käsiä naamalla pidellen..
En todellakaan ikinä haluaisi enää, että olkapään klumppu kuopastaan irtoa. (Hytinää, puistatusta, väristystä).
Onneksi ei käynyt pahemmin, kuten Viviannikin hartaasti huokasi.
Tänään on hivenen verran nilkkaa ja jalkaa ruiminut, mutta todella hivenen. En ole edes ajatellut kävellä laatikolle, jossa Buranaa pahanpäivän varalle säilytetään.
Mätkähdys ja huuto vaan olivat kaameat, kuten kaikki arvata saattavat (vrt. kuva alussa).
Illan suussa oli Kansanlähetyksen seurat täälä Isossakyrössä Ystävyydenkulmassa.
Minä olin ajoissa paikalla: kahta-ja puoltatuntia ennen alkua.
No, mitä kun Magnus oli kyläseuroissa Jurvassa (ehti kyllä Ystävyydenkulmaankin) ja Charles lähti viemään Viviannia Nikolainkaupunkiin uimaharkkoihin.
Mitäs meikäläisen on väliä, missä sitä aikaansa viettää ennen seurojen alkua, joten hain avaimen ja menin latomaan kahvikuppeja ja korvapuusteja seurapöytään.
Olikin hyvät seurat.
Vivianni kysyi, mitä seuroissa tehdään? Vastastasin, että puhutaan Jeesuksesta, rukoillaan ja veisataan ja juodaan kahvia ja sydään nisua ja jutellaan.
-Aha! vastasi neiti.

Aha! On tullut aika lopettaa tämänkertainen bloggaus. Blogin aloittaminen on joskus vaikeaa, mutta lopettaminen se vasta vaikeaa onkin. ,)
T: Kaisa Rytkä-Tyränen
------------------------------------------------------------
Psalmi 119 jakeet 122-128

Toimi parhaakseni, ole puoltajani, älä anna röyhkeitten sortaa palvelijaasi!
Minä ikävöin sinua, pelastajaani, kaipaan oikutta, jonka olet luvannut.
Osoita palvelijallesi hyvyytesi ja armosi, opeta minua tuntemaan määräyksesi.
Anna ymmärrystä, opeta liittosi käskyt, olenhan minä sinun palvelijasi.
Herra, on aika toimia!
Sinun lakiasi on rikottu!
Minä rakastan sinun käskyjäsi, ne ovat minulle kalliimmat kuin puhtain kulta.
Siksi elän tarkoin säädöstesi mukaan ja vihaan kaikkia valheen teitä.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Hirveän korkealla ja kamalan matalalla


Tuohon otsikkoon palaan myöhemmin tässä mhvv:ssä, jahka tulen siihen kohtaan viikkoa.
Mutta nyt hieman alkulöpinää.
Istun vinttihuoneessa ylhäisessä yksinäisyydessä. Hiiskumaton hiljaisuus ympärilläni ja vain päässä hieman humisee.
Päässäni humisee luultavasti ja varmasti aina, mutta näin hiiskumattomassa hiljaisuudessa sen oikein huomaa.
En tiedä pusertuileeko siellä paksu vereni ohkoisissa suonissa, vai kuuluuko suhina sisäkorvistani?
Veikkaan, että molempia.
Tässä jokunen päivä takaperin, en istunut kirjoittelemassa yksin. Selkäni takana nurkassa retkotti hiiri killerissä. Hiirulainen oli kuitenkin aika hiljainen kaveri. Mitään ei nurkasta kuulunut, mutta pelkkä tietoisuuskin möyrästi äänekkäästi mielessäni.
Koskaan ennen, ei hiiri ole eksynyt ajattomalla aikaa huoneisiimme.
Mötyksiä on prängännyt sisätiloihin ainoastaan syksyisin, kun maa koloineen ja kuoppineen on jäätynyt ja lunta on alkanut sataa hiirien niskaan.
Täytyy tunnustaa, että kovasti otti taas hermoihin. Eikö noilla viiksivalluilla ole mitään häpyä?
Täytyy mennä ostamaan uusia hiirikarkotteita. Sellaisia sähkötöpseleihin tuikattavia ja ripsutella valkopippuria talon ympäri.
Joku ehdotti kissaakin hankittavaksi, mutta ne tuovat saaliit aina emännän nähtäväksi ja sitä minä en kestä.
En kestä kisseissä oikein sitäkään, että ensin ne jyystävät hiirtä, syövät siitä esimerkiksi puolikkaan ja tulevat sen jälkeen hieromaan nenäänsä ja puskemaan meikäläisen poskia.
Ei, ei, ei! Örk, yäk, kyäk!
Olisi lohduttavaa kuulla, onko kenenkään muun huushollissa hiiret rantautuneet sisälle?
Saisi ikään kuin vertaistukea ja se helpottaisi.

Nyt valokuviin.
Ensimmäisessä kuvassa on Maunon Hyvänmielen aamiaisella itselleen kokoama annos.
Sen nimisellä aamiaisella olimme eräänä kauniina viimeviikon aamuna Isonkyrön seurakuntasalilla.
Minun hyvänmielen atriani oli jo sen verran huventunut, etten sitä alkanut kuvaamaan.
Sen vaikutukset näkyvät puolestaan hyvin tuossa alakuvassa.
Mauno näpsäisi kuvan minusta kirkon edessä, kun lähdimme hyvillä mielin aamiaiselta kotiin.
Aamiaisella lauloi ja puhui Kilimenkon Viktor ja hyvin lauloikin ja puhui.
Myös Artturi-kirkkoherramme puhui ja hyvin puhuikin.
Minulla jäi Viktorin välispiikkauksista  mieleeni, kun hän ketoi  Katri-Helenasta.
Viktor kertoi, että Katri-Helena kertoo ja on julkaissut kirjankin, kuinka hän kuulee edesmenneiden omaistensa viestejä haudan takaa. Ihmiset innostuvat ja haluavat kuulla lisää.
Sitten Viktor sanoi, että kun hän itse puolestaan kertoo ihmisille kuulevansa elävän Jeesuksen ääntä Raamatun Sanan kautta, kaikki surkuttelevat, pyörittelevät silmiään ja osoittavat sormella päätään. Eli ihmiset pitävät häntä hassahtaneena sekopäänä.
Näinhän se pakkaa menemään. Totuus ei ole trendikästä, eikä huudossa nykyään.

Viikon päivien kohdille on kertynyt  muutakin merkintää, kuin vain Hyvänmielen aamiainen.
Esimerkiksi tiistaina meillä oli päivällä vieras.
Mauno haki Laihialta sukulaisensa kylään ja minä tein muusia ja lihapullia syödäksemme.
Jälkiruoaksi keitin appelsiinimehusta kiisseliä ja pienistelin muutamat appelsiinit sekaan.
Kiisselistä tulikin oikein kiisseliä, eikä putinkia, kuten usein meikäläisen kiisselikeitoksille käy.
En koskaan oikein tiedä, pitääkö perunajauholusikalliset olla kukkuraisia, vaiko eikö.
Tällä kertaa laitoin enemmän kukkurapäisempiä kuin tasaisia ja erinomaista tuli, vaikka tavallista yritin.
Kermavaahtoa tietenkin piti myös olla, kuten kiisseleihin aina pitää.
Kiisselit eivät ole oikein mitään ilman runsaita kermavaahtopläjäyksiä.
Saman päivän iltana meillä kokoontui raamattupiiri.
Meni siis kaksi eri juttua samoilla siivouksilla.

Torstaina kokoontui kirjastossa iki-ihana Kirjaston runopiiri.
Paitsi, että luimme runoja, laitoimme maailman asiat kuntoon keskustelemalla ne halki ja poikki ja voita väliin.
Minä luin omatekemäni runon, jonka olin jo kerran ennenkin piirissä lukenut.
Kylli ja Ewe sanoivat, ettei se haittaa, vaikka olisivat jo runon kuulleetkin. Kumminkaan ei sitä enää muistaisi. Niin kuin totta onkin.
Olenhan itsekin lukenut omia runojani moneen monituiseen kertaan, enkä muista mitä seuraavaksi seuraa, jos ulkoa yritän niitä posmottaa.
En muista (enkä jaksa tarkistaa) kerroinko viime kerralla, että Kirjaston runopiiri loppuu tähän kevääseen?
Kylli muuttaa pois ja uutta yhtä asialle omistautunutta ja tunnollista vetäjää ei tähän hätään ole näköpiirissä.
Jos rakastat runoja ja koet vastustamatonta halua vetää runopiiriä, ilmoittaudu allekirjoittaneelle.
Pestaamme sinut saman tien.
Palkkaa toimesta ei makseta, mutta voin vakuuttaa, että asia muuten maksaa vaivan. Kerhon muut jäsenet (3kpl) ovat kivoja, mukavia, laatuisia, taiteellisia ja runollisia.

Runopiirin päälle menimme kuntosalille. Runopiiriläiset ovat siis urheilullisiakin.
Huhkimme salilla aikamme ja menimme kukin kotiimme koppaan maata.

Eräänä kauniina päivänä viime viikolla päätimme (tai minä päätin), että lähdemme Nikolainkaupunkiin Bärttaa tervehtimään.
Emme valitettavasti voineet vierailua tehdä, sillä kun pääsimme pihaan ja ovelle, kertoi eräs rouva, että Bärttalla on oksennustauti.
Käännyimme kannoillamme ja päätimme mennä  jonkin ajan kuluttua uudelleen.
Ajatus oksennustaudista ei koskaan tunnu kiehtovalta ja nyt kun sen voi estää, oli paras olla menemättä.
Tietysti oksennusröppörin voi saada muutenkin ja vaikka mistä.
Minua hiukan örköttää kauppakärryjen työntökahvat, liukuportaiden kaiteet, yleisten ovien ovenkahvat jne, jne.
Toisaalta ei basilli&bakteerikauhukaan ole kiva tauti. Se vasta kaamea tauti onkin.Vetää vertoja melkein itse oksennustaudille.
Pitäisi ehkä alata kulkemaan yleisissä paikoissa kertakäyttöhanskat käsissä. Mutta onko sekään oikein kivan ja viisaan näköistä? Minä kysyn vaan.
Olen ratkaissut kertakäyttöhanska-asian kiskomalla hioja niin pitkälle, että voin niiden avulla tarttua kahvoihin ja kripoihin.
Hiansuut sitten löpöttävät aika ikävän näköisesti monessa puserossani, mutta minkäs teet.

Sunnuntaiaamun vietimme kotikirkossamme Isossakyrössä ja sunnuntai-illan Huutoniemen kirkossa Nikolainkaupungissa.
Ehdimme loppuillasta hyvin vielä Asevelikyläänkn, jossa ainakin yksi aina ilahtuu ylenmäärin vierailustamme. Nimittäin Lyllan.
Se volisee aina ylenpalttisesti ja heiluttaa häntäänsä niin vinhasti, että se on saranoiltaan irrota.

Sunnuntain jälkeen tulee aina maanantai. Niin tapahtui nytkin.
Tänä maanantaina aamulla lähdin Tampereelle tapaamaan Erkkua. Hän on toimittaja ja tekisi minusta jutun erääseen hengelliseen lehteen.
Erkku sanoi, että minusta ja minun persoonastani saa hiukan eri käsityksen näistä blogi-ja kaikista muista kirjoituksista kuin mitä todellisuus sitten ikinä onkaan.
Se on totta.
Se johtuu siitä, että olen livenä usein töötti otsassa ja kuin rautakangen niellyt paksu mummeli. Jutuissani  höyhenenkevyt, solakka, sanavalmis puleerattu, viittävaille stand-uppikoomikko. :(
Erkku totesi, että minussahan on sitten ikäänkuin kaksi eri pärsuunaa yhdessä varressa, johon minä vastasin vakavana, että kyllä! Näin on päässyt käymään.
Se toinen persoona seisoo koko ajan metrin päässä ja katselee sitä umppeloa toista persoonaa.
Ei auta itkut markkinoilla. Näillä eväillä mennään.
Sanoin iäkseni haastattelun alussa 78 vuotta. Minusta tuntuu, että Erkku merkkasi sen myös paperille, enkä tiedä tuliko se oikaistuksi. ;)
Tällä hetkellä minulla on fiilikset sen sorttiset, että tuo ikä on lähempänä totuutta kuin todellinen.

Haastattelu tehtiin Näsinneulassa. Oliko juhlallista ja hienoa?!
Kerroin Erkulle, että minulla on korkeanpaikankammo. Se kammo lientyi onneksi aikalailla, kun söimme lounaaksi nieriää ja kuhaa. Kumpaakaan en ole ennen syönyt.
Nämä kalaset olivat aivan suussasulavan hyvän makuisia, kuten muukin lounaaseen kuuluvat syömiset. Hyvinki yhden korkeanpaikankammon väärttejä.
Kerroin Erkulle lisäksi vielä, että poden jonkin asteista junalla matkustamis-kammoa, ukkosenilmakammoa plus linja-autollamatkustamiskammoa.
Samaan hengenvetoon kehaisin olevani hyvin rohkea ihminen, koska kerta kerran jälkeen voitan pelkoni ja kammoksuntani, matkustamalla junalla ja  linja-autolla.
Näsinneulaankin pyyhälsin tuosta vaan.
Kaikista muistakin asioistani retostelin aika lailla ja nyt sitten pisteleekin vihaksi.
Tämänkertaiseen bloggausretosteluun painan pisteen nyt. Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Tågskog-Kamsten
--------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismuksesta:

Kuinka meidän pitää antaman anteeksi lähimmäisellemme?

Vastaus:
Ei ainoastaan sanoilla vaan myös sydämestä, niin ettemme pidä salaista vihaa häntä vastaan, vaan toivotamme ja teemme hänelle kaikkea hyvää,
vaikka hän olisi tehnyt meille vahinkoa.
Seuraten siinä meidän taivaallisen Isämme esimerkkiä, joka niin anteeksi antaa synnit, ettei Hän niitä enää muistele.



maanantai 10. maaliskuuta 2014

Kaikkea sattui ja myös tapahtui

Nyt ei kertakaikkisesti voinut laittaa muita valokuvia hollille kuin tämän.
Kuvassa näpöttävät kaikki rakkaat tätini isäni puolelta.
Olen varmasti hiukan jäävi sanomaan tätä, mutta mielestäni tätini olivat hirveän komeita, kauniita, ynnä ylenpalttisen ihania ja upeita.
Nyt heistä on kaikista jo aika jättänyt. He saavuttivat kaikki hyvin korkean iän.
Järki oli kaikilla terävä kuin partaveitsi (kuten sanonta kuuluu) ihan elämänsä loppuun asti.
Ihailen heitä kovasti ja olen aina toivonut, että minullekin olisi luiskahdellut samanlaisia geenejä suonistooni soljuilemaan.
Erityisesti partaveitsi-geenin haluaisin itselleni ja päänuppiani kiertämään.
Aikalailla kuitenkin on jo havaittavissa, että joku tuppo on pv-geenin edessä ehkä ratkaisevalla hetkellä ollut. Komeus&kauneus-geenejäkin olisi kernaasti saanut olla muutama enämpi, mutta hyvä näin kuin ei vielä huonommin.
Tuohon sisarussarjaan viimeisenä syntyi isäni. Kalle Kustaa.
Ihailin (ja ihailen edelleenkin) isääni ihan mahdottomasti. Sisarensa (ja äitinsä ja isänsä tietenkin myös), rakastivat häntä niin, että sillä ei ollut mittaa, eikä liioin määrää.

Aune-tätini (ylärivissä oikealla) kertoi minulle, että KALLEN ei ikinä tarvinnut tehdä mitään.
Itse asiassa hänen ei kuulemma olisi tarvinnut, ennen sotaväkeen menoaan, kävelläkään omin jaloin, ellei olisi tahtonut.
Tälläinen rakkauden runsaus ei kuitenkaan tehnyt isästäni laiskaa tms. Ei ollenkaan.
Pikemmin päinvastoin.
Isäni keitti ja siivosi kotonamme, niin kuin olisi aina niin tehnyt. Hän myös leikki, retkeili, hiihteli, pyöräili ja opasti meitä lapsiaan ihan esimerkillisesti. Hän ei koskaan käyttänyt fyysistä kuritusta minua, tai veljeäni kohtaan.(Eikä ketään muutakaan kohtaan tietenkään).
Jos riitelimme, tai muuten melskasimme liikaa, sana, tai katse yleensä tehosi.
Äärimmäisenä kurinpidollisena keinona isä käytti vyötään. Vyöllä hän lätki keittiön pöytää sanojensa vakuudeksi. Voin vakuuttaa, että se, jos joku, tehosi.

Naimisiin mennessäni edes ymmärtänyt, että minun olisi jonkun paitoja pitänyt silitellä.
Isäni silitti aina omat (ja usein meidän muidenkin) paidat ja vaatteet.
Sodassa (5v) hän ei menettänyt hermojaan, eikä alkanut sen kummemmin juomaan, tai rellestään. Minulla oli ihastuttava isä ja hänellä  ihastuttavia sisaria.

Tällaisella sukuselvityksellä ja kehumissessiolla oli mukavaa alkaa tämän maanantain mhvv.
(Jos joku ei muista, mitä tarkoittaa lyhenne mhvv, ilmoitettakoon heille, että se tarkoittaa mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Mitä vanhemmaksi tulee (kymmenen päivän perästä taas yksi vuosilusto enempi pölkkyyn), sitä vaikeampaa on näemmä kirjoittaa häppenigeistä.
Ainahan voi vaikeus piillä siinäkin, että ei ole mistä kirjoittaa.Häppeningit ovat käyneet vähiin.
Kalenterissa voi olla  viikon ajalta pelkästään seitsemän kahvikupin jättämää rengasjälkeä.
Kyllä tietysti päivissä voi olla renkaiden lisäksi jotain merkintääkin.
Maunon jatkuvana hupina on lukea ääneen pöydällä olevaa avointa kalenteriani.
Eräänkin kerran, tässä päivänä muutamana, hän kysyi, jotta mitä tarkoottaa TAILISTO HH.V. AAMUP?
No, siinähän luki selvästi: TARKASTUS KH. V. AAMUP.
Siitä muistaisin, että minulla on pöytäkirjan tarkastus kirkkoherranvirastossa aamupäivän aikana.

Viimeviikon päiville oli kyllä kertynyt useampiakin "selviä" merkintjä. Oikeastaan kahvikupin jälkiä ei sekaan olisi edes mahtunut.
(Siitäpä muistin, että minun pitääkin kipaista hörppäämään lisää kahvia alakertaan enenkö jatkan).
Hörps...hörps...hörps...

No niin !
Noista merkinnöistä minun piti vielä kirjoittamani:
Kun kalenterissa näyttäisi olevan runsaasti merkintöjä , niin voisi ehä luulla ja tuntua, että niistä olis paljonkin blogiin suollettavaa, mutta ei!
Merkinnät voivat olla sellaisista menoista, joita olen tehnyt jo vuositolkulla. Ei mitään uusia häppeninkejä siis.
Minulla on näetsen tapana jossakin asiassa, seurassa, liitossa ja yhdistyksessä maailman tappiin asti, jos johonkin olen liittynyt. Eipä niistä aina ole mitään uutta kirjoitettavaa edes.
Olen laji-ja tapauskollinen. Mitä hyödyttää liittyä johonkin, jossa ei sitten käy, tai ole?
Jaa, mutta...onhan minullakin sellainen lipsahdus päässyt käymän!
Nimittäin liityin, oliko se nyt viime keväänä, kovalla rytinällä kahvakuulatiimiin.
Ostin kuudenkilon kuulankin ja itkin näkymättömiä krokotiilinkyyneleitä, kun heti ensimmäisellä kerralla käveltiin reippaasti parisenkymmentämeriä kuulaa ylhäällä pidellen ja paiskattiin se maahan niin kauas kuin ikinä jaksoi.
Minä en jaksanut kauas, mutta kuulaan tuli hiertymiä ja sen kullanoranssinen maalipinta repeili. Huokaisu. Se oli niin kaunis, hohtava kahvakuula....

Se, että en voinut kuulakerhossa käydä, ei johtunut siitä, että olisin kyllästynyt, tai pettynyt.
EI, vaan heikko kämmennahkani ei yksinkertaiesti kestänyt.
Olen allerginen kromille ja kahvakuulan kahvassa ilmeisesti sitä ainetta on, koska sormenpääni äityivät nahattomiksi ja vertatihkuviksi.
Sormikkaitakin voi pitää, mutta tämän kuulin vasta niin myöhään, että paluu kerhoon oli mahdottomuus.
Kuulakahvakerholaiset olivat puolet nuorempia ja saman mokoman hoikempia kuin minä ja olivat taatusti edenneet kahva-urallaan niin pitkälle, että minun riekaleiset hermoni eivät olisi kestäneet jälkeenjääneisyyttäni.
Hermoparkojeni  kestokyky oli rajamailla jo kerhon alkaessakin.
Kysynkin nyt, miksi eivät kaikki Kyrnmaan 67-vuotiaat ja satakiloiset mommat ole innostuneet kahvakuulailusta? Miksi yksi ainoa vaan? Minä? Loistin liikaa läsnäolollani.;) Vaikka eihän kukaan oikeesti edes varmaan huomannut minua, jos totta puhutaan. :D
Olen kyllä kotona eteisen peilin edessä tehnyt kuulalla oppimiani liikkeitä.
Viime jouluun asti.
Joulusiivouksen aikana siirsin kuulan eteisestä vintinrappusille. Pois silmistä muka. Enpä arvannut, että samalla siirsin sen pois käytöstäkin.
Nyt on tahti taas kyllä muuttumassa.

Eräs asia,  jossa olen ollut kauan mukana ja joka merkintä kerran kuussa kalenterissa aina myös on, on Kristillisdemokraattien Etelä-Pohjanmaan piirihallitus.
Kokoukset ovat aina samanlaisia, eli siis mielenkiintoisia ja hyviä.
En kuitenkaan niistä saa revittyä aina erilaista, vaikka tietenkin momentit, pykälät ja paragraaffit aina erilaisia kussakin kokouksessa ovatkin.
Viime viikolla kokous osui tiistaille, jolle päivälle minulle oli merkitty toinenkin menomerkintä.
Se toinen oli meno Nikolainkaupunkiin ostamaan junalippu Ryttylään.
Tottahan toki osaan tilata lipun netistäkin, mutta se ei ole sama.
Kotona lippujen oston päälle ei voi ostaa salaattiateriaa, kuten silloin saa, kun menee Leilahin kanssa oikein lippuluukulle.
Meillä on aina tapana mennä syömään johonkin ja ostamaan jotain matkalle tarvittavaa tilpehööriä.
Minun tarvitsemani tilpehöörit olivat tälläkertaa muun muassa ripsiväri ja huulipuna.
Ensimmäisen tilpehöörin ostaminen osui nappiin, mutta toisen ei.
Laitoin nimittäin ostamaani huulipunaa Kirjaston runopiiriin ja Kylli kysyi huolestuneena, että ottaako minun sydämestä?
Minulla loksahti suu auki ja sanoin, että ei vähimmässäkään määrin.
Kylli sanoi säikähtäneensä, kun minulla oli niin sinertävät huulet, että saan kohta järtslaakin.
äin siinä sitten käy, kun en pysty kokeilemaan huulipunatesteriä huuliin ostotilanteessa.
.Örköttää mahdottomasti, kun ajattelee, että joku, jolla on joku kurkkumätä tms. on sitä samaa testeriä höpliinsä kokeillut.
Laitankin aina kämmenselkään huulipunalla viirun ja vien kättä lähemmäksi ja kauemmaksi ja kallistelen arvostellen päätäni puolelta toiselle, arvioidessani, onko hyvän väristä, vaiko eikö?
Näin tein nytkin.
Valinta osui siis huulipunaan, joka saa huulet sinertymään ja näyttämään, kuin odotettavissa olisi sydänkohtaus, jos toinenkin.

Menimme Leilahin kanssa kivaan ruokapaikkaan, jossa oli itämaista ruokaa.
Oli tosi hyvää ja edullista ja päätinkin, että sinne  menen ja menemme toistekkin.

Ruokapaikasta porhalsin Aija-Kanitan luo. Aija-Kanita on rakas tätini. Hän on äitini puolelta, mutta häneen sopivat tismalleen samat adjektiivit, kuin täteihini isäni puolelta.
Porhaltaa-verbi oli kyllä vahvasti liioiteltu verbi matkastani ruokapaikalta Aija-Kanitan luokse.
Oikeastaan raahustin ja välillä pysähdyin huohottamaan seinien vierustoille.
Satoi ja vatsalaukkuni pullisteli kuin täyteen ympätty rinkka telttoineen ja makuualustoineen.
Pallea oli purskahtaa tyhjäksi suun kautta hetkenä minä hyvänsä ja tulipa mieleen muitakin mahdollisuuksia ja reittejä ruoan pois tursuta.
Ihmettelin kovasti, koska en mielestäni syönyt sillä siivolla kuin joskus olen tehnyt.
Leilahkin ihmetteli ruokamäärääni. Ei paljoutta, vaan sen vähyyttä.
Ehkäpä ruokamäärän tietoinen vähentäminen on saanut aikaan vatsalaukun kutistumisa?
Kilot kyllä ovat tiiviisti pystyneet riippumaan luiden ympärillä kiinni, mutta ehkä nekin joutuvat irrottamaan otteensa, jos jaksan jatkaa niukkailua.
Tällä hetkellä tuntuu taas, että pystyn. Kuten satoja kertoja aiemminkin (pari huokausta).

Aija-Kanitan luota raahustin asemalle ja konkosin junaan.
Tällä kertaa jäinkin jo Laihian asemalla pois. Kondyktöörikin ihmetteli ja sanoi, että etpä sinä kauaa meidän kanssa viihtynyt.
Olin aamupäivällä karauttanut Laihian asemalle ja hypähtänyt siitä junaan ja puksutellut Nikolainkaupunkiin.
Nyt puksuteltuani takaisin Laihialle,  jatkoimme Mathewin kanssa Jurvaan KD:n piirihallituksen kokoukseen.
Kokous pidettiin entisen puheenjohtajamme kauniissa ja viihtyisässä loma-asunnossa.
Kokouspaikka oli luvattu merkitä niin hyvin, että pölhömpikin huomaa ja osaa perille.
Niin myös oli. Kuusitoista ulkotulikippoa oli aseteltu merkkaamaan tietä päätieltä ulkorappusille saakka.
Tarjolla oli laskiaispullia, joita minä en pystynyt symään.
Moista onnettomuutta ei ole päässyt tapahtumaan naismuistiin. Tai paremminkin sanottuna ikinä!
Olin vieläkin siitä lipunoston jälkeisten syömisien jälkeen niin tumpatun täynnä.
Join vain kahvia ja söin 10 pähkinää ja 3 pihlajanmarjakarkkia.

Kokouksen jälkeen ajelimme Laihialle ja Laihialta ajelin kotiin ja kaaduin melkein saappaat jalassa pehkuihin.

Keskiviikkona oli kyläseurat (entiset kinkerit) eräässä kylämme talossa. Niihinhän meikäläinen oli menossa jo kuukausi sitten.
Kyläläisiä oli tullut runsaasti paikalle.
Pohdimme seuroissa muun muassa kutsumusta.
Sekä maallista kutsumusta, että hengellistä.
Minä sanoin, että siitä olen varma, että postissa työskenteleminen ei ollut koskaan mitenkään kutsumusammattini.
Sitä minä nyt vaan sitten kuitenkin tein ja siinähän tuo aika meni, eikä takaisin tule.
Hengellisenä kutsumuksena kerroin, että haluan kertoa Jeesuksesta ihmisille.
Joskus eivät kaikki ymmärrä kutsumustani. Eräskin sanoi kerran, että voisinko pitää turpani kiinni?
-En voi! ilmoitin määrätietoisesti ja jatkoin:
-Jos opetuslapset olisivat pitäneet turpansa kiinni, ei evankeliumi olisi tullut tänne Suomeen, eikä kyllä muuallekaan.
Magnus kertoi puolestaan, että hänen kutsumuksensa on olla saarnamies. Maallisena kutsumustyönä Magnus kertoi kaivaneensa kuoppia toisille 42 vuotta.
Kaikkihan muistavat, että Magnus on ollut kaivinkoneenkuljettaja?
Oli oikein mukavat kyläseurat ja ensivuonna järjestetään taas, jos Luoja suo.

Viime viikolla tapahtui sellainenkin ihme, että sain tilattua hammaslääkärille ajan.
Oikeastaan minun olisi pitänyt tilata aika jo ennen joulua, koska silloin minulta tipahti paikka hampaasta.
Vitkutin ja vatkutin asiaa ja lopuksi ajattelin, että en  kehtaa mennä hammaslääkäriin enää ollenkaan.
Ikimaailmassa.
Olin nimittäin ihan 100% varma, että kukaan ei muutenkaan välitä vanhan kropsun maissintähkän kaltaisesta hammasriveistä.
Oli nimittäin nimittäin muutakin häikkää "helmi"rivistössäni kuin se irronnut paikka. :(
Tuli kuitenkin muuan juttu eteen, joka pani näpyttelemään h-lääkärin puhelinnumeron ja vapisevalla äänellä kysymään aikoja ja selittelemään kremppuja.
Puhelu katkesikin välillä. Täällä Rytkänperällä katkee puhelut aika usein.
Olen ajatellut ja maalannut eteen kauhuskenarion, että joskus soitetaan jostakin ja sanotaan:
-Olette voittanut pääpalkinnon. 500 000 euron arvoisen lukaalin. Olkaa hyvä ja ottakaa kiireesti yhteyttä numeroon, jonka sanomme tämän yhden ainoan kerran 050187....klik!

Minä näppäilin uudestaan hammaslääkärin numeron ja sanoin, että vingun sitten lisää, kun istun toimenpiderahilla. Siinä eivät puhelut katkea.
Sain ajan samalle päivälle.
Itkua tuhertaen valitin lääkärille hammasvikoja ja sitä, että kukaan ei välitä vanhojen mommien rikkinäisistä maissinjyvähampaista ja kaikki on niin kurjaa ja synkkää...

-Kyllä me täälä välitämme (ja olisi hyvä, kun itsekin vähän välittäisit) sanoi ihana hammaslääkäri.. No tuota jälkimmäistä ei lääkäri tietenkään ääneen sanonut, mutta se olisi ollut ihan oikein sanottu.
Lääkäri sanoi vielä olevansa minun fanini!!!
(Olin antanut hänelle runokirjani joskus hampaiden paikkaukseista kiitollisena).
Tulinko minä iloiseksi? Oli kuin osa amalgaamipaikoistakin olisi alkanut säteillä kirkkaammin ja puhtoisammin.
Tosi iloisena pompahtelin ulos vastaanotolta uusi aikavaraus laukun sivutaskussa.

Viikonlopun vietin Suomen Ryttylässä Hausjärven kunnassa noin parinsadan muun naisen kanssa.
Naisten päivät olivat taas, kuten niin monena vuonna ennenkin. Kansanlähetysopiston tiloissa.
Leilahin kanssa saimme asustaa Isossa vierashuoneessa, kuten aina ennenkin.
Olikin kuin kotiin olisi mennyt.
Meillä, minulla ja Leilahilla, oli tehtävänä pitää aamurukoushetki klo 7.00.
Joitakuita urheita aamuvirkkuja tilaisuuteen tulikin ja rukoilimme kaikkien niiden lukuisien asioiden puolesta, joita naiset olivat  rukouslappusiin kirjoittaneet tilaisuuksissa ollessaan.

Päivillä oli mielenkiintoisia luentoja ja todistuksia, kuten aina.
Ei muuta kuin sinne vaan ensi vuonna, jos olet nainen ja kiinnostunut kaikista mielenkiintoisista luennoista ja todistuksista.

Nyt on aika pusertaa piste tämän mielenkiintoisen (yskähdys) blogin perään. Siis tältä erää, ei lopullisesti.
T: Kaisa von Amalgaamum-Toppeelius

-------------------------------
Lutherin ja Svebiliuksen katekismus:

Mikä on se taivaallinen, jota emme näe?

Vastaus:
Jumala, Pyhä Kolmeyhteys ja erityisesti Pyhä Henki.

Tiit.3: 5-6
Laupiutensa kautta hän meidän autuaiksi teki, uudensyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta,
jonka hän meidän päällemme, Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme kautta, runsaasti vuodattanut on.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kaksi viikkoa oli kuin yksi viikko


 
Aika on viuhahtanut ohitse kaksinkertaisen äkäisestiviimeaikoina. Kuinka on mahdollista, että kaksi viikkoa on kuin yksi viikko ja sekin kuin ohipyyhältävä tuulahdus? 
Kaikki muistanevat, että mitään bloggausta viime maanantaina ilmestynyt. Ei, vaikka yksi innokas fani useaan kertaan blogin perään kyseli.
On innostavaa ja mieltä ylentävää, että tälläisiä faneja löytyy. Olkoonkin, että on lähisukulainen ja olkoonkin, että samat asiat hänelle viikon aikana kerrotaan Niin ja sanoipa yksi yksi suvun ulkopuolinenkin lukija, että odottaa blogia kuin kuuta nousevaa.
Tälläinen sanominen, vaikka kieltämättä ilahduttaa mieltä, niin aiheuttaa aikamoista painettakin
Mitä minä kirjoitan, että kuu nousisi, eikä aurinko laskisi? ;)
 
  On pelkoa siitä, ettei blogi ilmesty ehkä nytkään, koska tietokoneeni ryppyilee ilkeästi.
Teksti suoltautuu ulos sivun keskikohdasta. Kyllä se sitten jotenkin vääntäytyy osittain vasemmallekin, mutta voin vakuuttaa, että kovasti ottaa, hermonpäälle. Ne meikäläisen hermoparat  kun ovat aika lyhyet ja riekaleiset jo entuudestaankin.
Että mun piti painaa jotakin nappia, joka vaikuttaa riveihin. En uskalla mennä "korjailemaan " mitään ja nappiasiantuntijakaan ei ole paikalla.
 
Mutta mennäänpä mukavempiin asioihin:
Minulla on ilo toitottaa torvea taas oikein koko poskella.
TÖTTTTTÖRÖÖÖÖÖÖÖ!!!
Pirkolle toisen kerran, koska nyt näkyy oikein kuvakin ja numerokin muuttui kuuskakkoseksi.
Rahnaston Reijolle torvet roikaa ihan eka kertaa!!!
Olenko minä iki-onnellinen? On aina huumaavan hurmaavaa huomata, että numerot taululla ovat muuttuneet ja ylöspäin kivunneet. Sydämellisesti tervetuloa kaikki uudet ja rakkahat ja sydämellisesti terve-oloa kaikki vanhat ja rakkahat.
 
Kaksi viikkoa olen siis kirjoittanut kynnet savessa erästä projektia valmiiksi. Perjantaina sitten sainkin asiat hyvälle hollille.
Magnus on tänä aikana keittänyt, leiponut ja siivonnut. Se on ollut oikein mukavaa ja olen ollut erittäin kiitollinen, että minulla on tuollainen aviomies. Projektin teko on tuntunut jopa niin hyvältä, että olen päättänyt tehdä mitä pikimmin toisenkin keskeneräisen projektini loppuun ja katsella sen jälkeen välittömästi kolmantta, neljättä ja viidenttäkin  projektia, mitä alkais vääntään. Projektit eivät kertakaikkiaan saa loppua.
niin on ollut mukavaa istahtaa valmiiksi katettuun pöytään ja tepastella siistissä kodissa ja pukea puhtaaksipestyjä vaatekertoja niskaansa.
Enkä  ole ollenkaan tiennyt sitäkään, että perheessämme asuu varsinainen sämpylämaakari.
Magnusken sämpylät ovat rapsakan mureakuorisia pinnalta ja inehmoisen pehmytmassaisia sisäpuolelta. Ja entäs maku? Se on suussa sulavan suloinen! Minun katiskanmerkkisämpyläni painuvat kasaan pelkästä häpeästä niiden rinnalla.
Sanoin ja kehuin mielipiteeni tietenkin mys Magnukselle, joka yritti olla mahdollisimman vaatimattoman näköinen sanoessaan, jotta kyllä sunki sämpylät on aina syäryksi tullu. Minä sanoin Magnukselle puolestani, että, hän saa aina luvan paistaa sämpylät täst´edes. Oli projekti menossa, tai ei.
Mitä hullua pitää kiinni vanhoista tavoista ja styrox-pallukoista, kun on mahdollisus saada aitoja , muhevia ja mlleviä kunnon sämpylöitä?
 
Alkukuvissa on kuvattuna viime viikonlopun mieluisa vieras. Vieras näytti viihtyvän oikein hyvin, kuten kuvistakin voi   päätellä. Tämä vieras ei teeskentele viihtyvänsä. Se on aidosti sitä mitä on.Sen häntäkin heilui taukoamatta vuorokauden ympäriinsä. Yölläkin, kun piti meikäläinen, tai Magnus käänsimme kylkeä, niin pimeyden keskelläkin Lyllanin hännän flätkytys tuntui jalkopäässä.
Minä käännän kylkeä noin viisikymmentäkertaa yössä. Ehkä useamminkin, mutta 50 kertaa herään siihen.
Mitä teeskenteleviin vieraisiin tulee, ei meillä sellaisia ole koskaan ennenkään ollut. Ei sen puoleen.
 
Nautimme, kuten sanottu,  kovasti karvaisesta vieraastamme ja napsimme allergiapillereitä poskeen, kun lakkasi olemaan nautinnollista. Nyt ei vieras ollut onneksi karvan ajollakaan, kuten viimeksi.
 
(Haa! Löysin nupin, tai paremminkin nupittoman kohdan, josta sain rivit oikenemaan.)
 
Näihin kahteen ohikiitäneeseen viikkoon mahtuu sairastamistakin.
Aamuisin olin puoleenpäivään saakka kuin zombi.Varsinkin toissa viikolla.
Silmät olivat kuin mädät puukonhaavat, eikä tervettä kohtaa muutoinkaan löytynyt ainoaltakaan neliösentiltä. Vatsaa väänsi, niveliä jomotti, lonkkaa särki...
Ehkä muuten olin kipeä ylt´ympäriinsä  jo silloin kaksiviikkoa sitten?  Jotenkin tunuu, että oliisin kertonut ja vinkunut taudinoireistani aiemminkin.:(
Tai siis varmasti ja tietysi olen. Joka puolelle sähköisten linkkien kautta. Facebookin kommenttiosastoille, kaikkien puljujen ja yhdistysrten sivuilla, joihin kuulun jne.
 
On ihanaa, kun saa kertoa sairaustuntemuksiaan edes jossakin, kun kotona ei voi.
Jos pikkusenkaan valittaa, niin Magnuksen katse lasittuu ja hän sanoo, jotta mee hyvä ihiminen lääkärihin. Jos nuan häjysti voi, nii muuta keinua ei löyry.
Se on helpommin sanottu kuin tehty. Ei niihin lääkäreihin niin vaan mennä. Pitää olla kauan ja hartaasti kipee, eikä vaan kahta vaivaista viikkoa.
Sitäpaitsi, mitä lääkäri olisi voinut taudilleni?
Ei mitään ja nythän tunnen itseni jo kutakuinkin "normaaliksi". Tiedän myös, että liikunnan ja salillakäymisen totaalinen tyssäys, ei ole tehnyt hyvää lihoille, luille, eikä mielelle.
Sellainen sivujuonne kaikesta on jäänyt, että sapuska ja sen haju örköttää. Entisen pesuvadillisen sijaan, en pysty syömään kuin pikkukauhallisen enää. Tämän olotilan toivon pysyvän ja toivon sen myöskin aikaa päälle näkyvän.
 
Muutamia menoja ja kokouksia olen joutunut näinä kahtena viikkona pomppaamaan yli, mutta se tuskin on mietenkään minkään kokouksen menoa haitannut.
Tiistaina oli kyllä sellainen meno, että sen yli en olisi halunnut pompahtaa.mistään hinnasta
Nimittäin kampaajalle menosta.
Menimme tapamme mukaan Magnuksen kanssa taas yhdessä, johon tapaan en tahdo tottua. Se ei toisaalta ole mikään kumma, koska sentään puolivuosisataa istuin karvarinpenkillä yksin.
Kahdeksan vuotta olemme nyt melkein käsi kädessä odottaneet toistemme päiden leikkausta.
On hyväkin, että olen Magnuksen kanssa samaan aikaan, koska pidän tarkasti silmällä, ettei hänen hiuskuontaloansa VERETÄ MILLIN KONEHELLA LESTIÄ MYÄRI, kuten Magnus Annelle aina ohjeeksi antaa. Onneksi Anne ei ota kuuleviin korviinsa ohjetta, vaikka kohteliaasti tietenkin asiakkaalta sitä aina kysyy.
Ei! Minä tahdon, että Magnuksen niskakiharat jätetään pitkähköksi, vaikka se olisi ollut muotia joskus vuonna kirves ja pölkky.
Magnus ei koskaan sano minun hiusstailauksestani mitään. Eikä hän oikein voikkaan, koska minulla ei ole paljon mitään, mitä stailata.
Oli kevyt olo jälkeenpäin kaikesta huolimatta, kun lähdimme ulos parturikampaamosta. Edellisestä stailauskerrasta olikin kulunut kolme kuukautta.
 
Lauantaina olimme pitämässä virsipiiriä Laurilanmäellä. Minä ja Magnus.
Oli mukavaa veisata kokoposkella virsiä. Kokoposkella täytyi veisatakin, kun emme saaneet kovaäänisiä pelaamaan.
Laurilanmäellä on uudet hienot mikrofoonit ja kovaääniset ja niitä yritettiin kaikin voimin ja hoitohenkilökunnankin ystävällisellä avustuksella saada funksuneeraamaan.
Käännetiin ämyrit kovimmalle, mitä saatiin. Ei vaikutusta.
Mutta keittiön henkilökunta oli lähteä saada sydänhalvauksen. Sinne oli yht´´äkkiä alkanut veisuu kuulua niin lujaa, että veret olivat hyytyneet.
Voin vain kuvitella, miltä tuntuu, kun kaikessa rauhassa sekottelee esimerkiksi riisryynipuuroa ja kaiuttimista paukahtaa sadankymmenen desipelin voimalla: Mä vaivainen oon mato matkamies maan...
Paitsi emme laulaneet tätä virttä, mutta noin kuvainnollisesti sanottuna.
 
Minä olin saanut valita virret. Eräs nainen sanoi minulle, kun lopuksi keräsin virsikirjoja pois, että kyllä oli mukavaa laulaa, kun oli tuttuja hyviä virsiä.
Minä nostin rintapielustaani ja sanoin tekovaatimattomasti, että minä olin ne valinnut.
-Valitse vaan seuraavallakin kerralla, nainen sanoi ysävällisesti.
Minähän sanoin asiasta hei Magnukselle, kun ajella kröteltiin kotiinpäin.
 
Eilen palautettiin vieras haikein mielin kotiinsa Nikolainkaupunkiin ja jatkettiin matkaa Palosaaren kirkkoon.
Siellä oli Kohtaamispaikka tällä kertaa ja meikäläinen oli kahvitusvuorossa.
Tai minun tehtävänäni oli pumpata teevettä, teevettä tahtoville.
Joku kysyi, olemmeko muuttaneet takaisin Nikolainkaupunkiin, kun siinä niin teevettä pumppailen?
Kerroin, että emme ole.
Kerroin lisäksi vielä, että niin kauan olemme ajatelleet Hälvänmutkalla asustaa, kun pystytään kantamaan puita ulkosaunanpesään ja sisälle pönttöuuniin.
Sekin on tärkeää, että pystyy hyppäämään autoon ja pysyy kutakuinkin oikealla puolella tietä ja muistaa mihinkä on menossa ja mistä tulossa.
Toivomme, että tämä tälläinen ajanjakso kestäisi vielä monta vuotta.
 
Tämmöistä pienisuuntaista tapahtumaa nyt oli parille viikolle vain nyt päässyt pakkautumaan, johtuen siitä projektista. Voi olla, että siitä jotakinjskus kuullaan, mutta aika paljon enempi todennäköistä on että ei.
Näiden arvoituksellistensanojen loppuun lykkään pisteen tämän viikon mhvv:n loppuun.
Ensi viikkoon rakkaat lujkijani ja kaikki muutkin.
T: Kaisa Lyhytläntänen-Värssynen
-------------------------------------------------------
 
Maailmalla myskyää ja kuohuaa. Kun Jeesus on turvana, ei meidän tarvitse pelätä mitään pahaa.
Rukoillaan kansojen puolesta, jotka sodan partaalla ovat.