maanantai 28. maaliskuuta 2016


Ulkona helottaa ihana keväinen aurinko ja minä istun vinttipöksässä ja kirjoitan maanantaiblogia teidän pit...tai siis iloksenne.
En minä ulos tällä hetkellä voisi mennäkään. Ei sen puolen.  Nimittäin juuri äsken, kun nousin kupu täynnä kanankoipiajariisiä ruokapöydästä, vihlaisi oikeaa nilkkaa niin, että pääsi parahdus jos toinenkin kiinnipuserretuilta huuliltani.
-Pitääkö tulla kantamahan? kysyi Magnus samalla, kun katseli kännykästä, josko Fb-kaverit olisivat peukkuja laitelleet.
-Kyllä mä pääsen, mutta onhan ihmisellä oikeus valittaa, jos vihloo, sanoin minä ontuen jalkaani teatraalisesti. No sainhan minä ja sainhan minä vielä myötätuntoakin, kun kerroin miksi luulen nilkkaani ruimivan.
Ja nyt, rakkaat lukijani, kun on valittamisen alkuun päästy, niin mainitsenpa vielä vasemman olkapääni, jota kolottaa par´aikaakin aika ilkeästi.
Tämmöstäköhän  tämä vanhuus on? Minä kysyn vaan ja olen kysellyt Magnukseltakin. Hän sentään on vielä nuori. Täyttää vasta kesällä pyöreitä, jos kohta soikeitakin.
Asiat ja jomotuksien syyt eivät tällä kertaa johdu yleisestä liikkum... (ei kyllä minun on mentävä ottamaan särkypilleri. Jospa tuo sihinäkin päässäni ottaisi laantuakseen).
No niin! Pilleri nielaistu! Siis säryt ja kivut  eivät TÄLLÄ kertaa johdu liikkumattomuudesta, koska olen pyhien aikana jopa hiukan liikuskellutkin. Asiat, ainakin mitä olkapäähän tulee,  johtuvat siitä kesäisestä puutarhatuolitapaturmasta. Jos muistatte ko. turman?
Siinähän tapahtui sellainen yleinen vahinko, joka ihmisille usein sattuu, että kaatuu istuessaan.
Kellahdin kumoon istuessani vihreällä muovituolilla kotimme kesäisessä puutarhassa. Ko. vihreän muovituolin vasen takajalka oli myyränkolon päällä ja painui kuin naskali kuumaan voihin maan sisään. Kaaduin vasemmalle kyljelleni ja vasen olkapäänihän klunksahti rytäkässä ilkeästi. Onneksi ei oikea, koska sehän on klunksahtanut jo aiemmin ja kamalasti sittenkin.
No nyt sitten vasenta olkapäätä jomotti monta kuukautta, kuten taatusti olen ennemminkin kitissyt. En voinut nukkua vasemman kylkievän päällä ollenkaan. En voinut nukkua myöskään selälläni, koska silloin ihmisellä on useimmiten suu auki ja sen uumenista  kuuluu kauheaa korinaa. Vaikeaa oli nukkua myöskin oikealla kyljellä, mahan päällä nukkumisesta nyt puhumattakaan. En oikeastaan nukkunut siis puoleen vuoteen ollenkaan. -Ei olis tarvinnu sitte pualehen vuatehen kuarsatakkaan, sanoisi Magnus varmasti tähän, jos uskaltaisi.
Olen siis kävellyt viime aikoina ja olen myös silloin sun tällöin alkanut seisoa TV:tä tuijottaessani. Tai ainakin seisomaan tuolin takana ja nojaamaan siihen. Olen nimittäin usein lukenut ja kuullut, että istuminen ei ole terveellistä. Ei taatusti olekaan. Pitää alkaa panemaan kampoihin, koska en tykkää, jos kuolintodistuksessa lukee kuolinsyyn kohdalla: Istui itsensä hengiltä.
On vaan niin kamalaa, kun kaikki nykyiset toimintani pitää tehdä istualtaan. Esimerkiksi runojen kirjoittaminen ja korttien piirtäminen. En ole tottunut myöskään lukemaan seisoissani, tai kävellessäni.
Israelissa matkatessamme vuosi sitten ja josta matkalta kuvatkin tuossa alussa ovat, näkyi paljon ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka lukivat samalla, kun kiireisen näköisinä ja oloisina kävelivät jostakin johonkin. Mietin heitä katsellessani, että nuinkohan jää kaaliin myös, mitä lukevat? Opas kertoi, että he lukevat psalmeja ja muita pyhiä kirjoituksia. Olisi tehnyt mieli hypähtää heidän eteensä ja kysyä, että MITÄ VIIMEISESSÄ LAUSEESSA LUKI? On tiedossa sekin, että ihmiset ihailevat heitä ja ajattelevat, että he ovat hyvin hurskaita ja kelvollisia, kun näin innokkaasti lukevat. Noh, niin varmaan ovatkin. Enhän minä sitä.
Ja  kyllähän tuo kävellessä lukeminen on yleistä nykyään joka paikassa. Ei tarvitse mennä kuin kirkolle ja melkein kaikki kulkevat kännykkä kädessä ja lukevat sieltä jotakin. Kauppalaputkin kirjoitetaan kännykkään. Nuoret ja menevät ainakin. Olen omin silmin nähnyt. Aion alkaa tehdä itsekin niin, jahka löydän kohdan, mihkä kirjoittaa. Nyt tiedän kohdan, mistä soittaa ja mihkä vastata, kun soitetaan.
Lukemisesta puheenollen minä lakkautin päivittäis-aviisin tilauksen kertaheitolla viime viikolla.
EHKÄ tilaan sen digi-muodossa, jahka sappeni lakkaa kuohumasta. Ehkä en.
Kestän kyllä hyvin kaikenmoista, mutta en halua maksaa kestämisistä. Aviiseissa on sitä paitsi, digiaikaa kun elämme, aina jo vanhaa tietoa, kun se postilaatikkoon paperiversiona kopsahtaa. Näin se vaan on. Sorry vaan.

Pääsiäisen aika on täällä Vähällämäellä vilahtanut ohi kuin siivillä. Kirkoissa on käyty ja iloittu Pääsiäisen sanomasta.
Se sanoma ei koskaan häviä, eikä ehdy! Ei, vaikka tapahtumat ja polttamiset aivan väen vängällä meinaavat painaa mielen matalaksi. Ristinsanoma Jeesuksesta ja pelastuksesta on ja pysyy maailman tappiin saakka ja sen ylikin. Älä siis pelkää, äläkä vaivu epätoivoon, vaikka maailmassa tapahtuisi mitä. Älä pelkää sinä, joka Jeesukseen uskot. Älä pelkää sinä, joka et vielä usko. Jos katsot kuuluvasi tähän jälkimmäiseen kuppikuntaan, niin pyydä Jeesusta sydämeesi. Niin meikämannekin teki about 29 vuotta taaksepäin tästä hetkestä, eikä minusta tämän tollerompaa ole tullut.

Keskiviikkona minulla oli ilo ja kunnia lausua kaksi omitekoista runoa Isonkyrön siunauskappelissa.
Tilaisuus oli yksi hiljaisen viikon tapahtumista. Siis jännittikö yhtään!?
Kieli oli taas kerran kuin Koiviston korppu ja suu muutenkin kuin sukeltajan sukka. Ja vaikka runojeni välissä oli virsi ja toisen lausujattarenkin vuoro ja vaikka pyörittelin sitä Koiviston korppua vinhasti suussani ja suuni ulkopuolella, niin sylkyputkisto ei vaan ottanut toimiakseen.  Kauheata! (Haukkoo tuota muistellessaan vieläkin henkeään kuin kapakala kuivalla maalla).
Luulen kyllä, että asiat loppujenlopuksi suttaantuivat, koska sain tilaisuuden loputtua sen suuntaista palautetta.
Seuraavana päivänä minulla oli tapaaminen ystävän kanssa kaffikupin ja wienermunkin ääressä ja hän toi minulle ihastuttavan kukan, koska olin viimeaikoina täyttänyt mojovan määrän vuosia.
Hän oli ollut mukana tuossa siunauskappeli-iltahetkessä ja marssinut ennen tapaamistamme, kukkakappaan ja tiedustellut, onko heillä oliivipuita myytävänä?  Olisi ostanut sellaisen minulle, koska toinen tilaisuudessa lausumistani runoista oli oliivipuusta! Tämä, jos joku, on positiivista palautetta tälle sukkasuutädille.
Jälkeenpäinkin vielä hymyilytti. Olisinkohan saanut puun menestymään ja ties vaikka omia oliiveja suuhun napsittavaksi? :D Suloinen ja lämmin asia jo pelkkä ajatuskin, että antaisi jollekin oliivipuun. Ei olisi mitään noin ihanaa moljahtanut mieleenkään.
Yhden kerran olen ylittänyt itseni ja keksinyt jotain ihastuttavaa. Lupasin antaa Magnukselle Otavan tähdistä sen toiseksi viimeisen tähtösen. Älä siis sinä, rakas lukijani, mene antamaan sitä enää kenellekään. Se on Magnuksen.

Eilen lähdin ypösen yksin Nikolainkaupunkiin. Mukaan otin Viviannille ja Joonathanille ostamani XXL-kokoiset pääsiäismunat ja hiukan muutakin makeeta mutusteltavaa.
Minäkin mutustelin pyhien ajan kiitettävästi kaikennäköistä makeeta. Suklaamunia (ei onneksi sellaisia XXL:n kokoisia) tiun ja mämmiä mennen tullen ja palaten. Kaikki teistä varmaan muistavat, että olen mämmifani? Kaupassa pitää jo joulusta asti kulkea rätti silmillä pakastimien ohi, joissa on mämmiä. Rätti silmillä kuten ne ihmiset siinä Huvila ja huussi- ohjelmassa.
Huomasin 50 vuotta sitten, että olen päässyt naimisiin samankaltaisen mämmihenkisen tyypin kanssa kuin itsekin olen. Magnus tosiaan on yhtä kiihkeä mämmifani kuin minäkin. Tämä seikka on ollut omiaan lujittamaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja aikoinaan aika umpimähkään sidottua avioliittoamme.
Lopetankin tähän umpimähkäilyni tähän tällä haavaa. Ensiviikosta voi olla enemmän raportoimista. Huomasin eilen nimittäin, että Magnus oli kirjoittanut minun kalenteriini torstain kohdalle:
klo 12.00 pyhätanttu päälle!
En ole saanut vastausta, mitä silloin tapahtuu. Ehkä minut viedään johonkin syömään. En millään usko, että hän sinne kasvokuorintaan minua pyhätantussa...
Noh, meikäläisen tantut (ne kaikki kaksi) muuttuvat aina tilanteen mukaan. Juhlassa juhlatantuksi, arkena arkitantuksi, syömään mennessä syömätantuksi ja kasvokuorintaan mennessä kuorintatantuksi. Niin helppoa se on.
T: Kaisa Kuori-Ätaklänningskog
--------------------------------------------------------------
Psalmi 46:6-8

Jumala on kaupunkinsa keskellä,
kaupunki ei järky. Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Vierineitä vuosia, juhlimisia ja unohtamisia


Kiitoksia kaikille, jotka onnittelivat, hurrasivat, lauloivat, soittivat onnittelusoittoja, lähettelivät kortteja, postasivat sähköpostiin, kirjoittelivat Facebookkiin ja muuten elivät ihanasti mukana täyttäessäni eilen julmetut määrät vuosia.
Yläkuvassa on Viviannin tekemä kortti. Iines-ankka sopii minulle osoitettuun onnittelukorttiin mainiosti, koska se on hieman saman ikäinenkin minun kanssani. Liekkö ko. ankkaneiti vain kymmenisen vuotta minua nuorempi?
Piirroksessa Iineksen katseesta loistaa sellainen, vanhan ja viisaan naisihmisen, eteenpäinsuuntautuva ja kauaskantoinen katsanta. Sellainen "eilinen on mennyt, mutta mitä väliä, tulevaisuus on edessä ja sehän passaa"- katsanta.
Valokuvassa heloittavat myös Catherinen perheeltä saamani ruususet. Ruusut saavat meikäläisen aina ihan sekaisin. Silmäni eivät väsy niitä ihailemasta, eikä nenäni nuuhkimasta. Itse asiassa minulle tulee ruusuja nähdessäni aina pakonomainen tarve hieroa nenääni niihin ihan kukkien sisuksiin asti. Samanlaisen efektin aiheuttavat myös syreenit ja valkoapilat.
-Eikö sulle tuu vastustamaton halu hieroa naamaa ja nenää syreeneihin ja apiloihin ja vähä pyöriä niiden päälläkin? kysyin kerran Magnukselta muutama kesä sitten.
-Ei ikänä! vastasi Magnus ja huomasin, että hän katseli minua sinä päivänä tavallista syvemmissä mietteissä kuin tavallisesti.
Alavalokuvassa on minusta otettu kuva, jossa todistettavasti olen lenkillä. Olen joko tulossa, tai lähdössä taapertamaan yksityistä lenkkipolkua pitkin.

Kerronpa nyt, kun on hyvässä muistissa eilinen, kuinka vietin syntymäpäiväni. Aamusta iltaan. Sen jokaisen tunnin, minuutin ja sekunnin!
No, lepo vaan. En nyt sentään niin tarkasti, mutta noin pääpiirteittäin. Minuutin tarkkuudella sanoisin.
Sitä ihminen täyttää vaan kerran elämässään seitsköt, joten uskon, että kyllä siitä lähimmäiset ja vähän kaukaisemmatkin jaksavat olla kiinnostuneita. Ainakin kohteliaisuudesta. Minua ainakin kiinnostaa ihan hirveästi juuri seitsemänkymppisten kaikki olemiset ja elämiset. Mutta eipä silti, kyllä nuorempienkin ja VIELÄKIN vanhempien. Kaikkien! Minä olen kiinnostunut ihmisistä. Ollut aina.

Uhosin kaikille, jotka kysyivät syntymäpäivieni viettotapaa (about 3-4 ihmistä), että aion olla illoin teillä tietymättömillä.  Samaa hoin muillekin, jotka eivät ehtineet edes kysyä.
Sanoin Magnukselle jopa laittavani seuraavanlaisen ilmoituksen sanomalehtiin.
-En vietä s-päivääni! En ennen, enkä jälkeen. Tilinumeroni on Fi 00 12345678910 Kaisa Jouppi Isookyröö.

Syntymäpäiväni aamulla heräsin niin virkeänä kuin nyt seitsenkymppinen vaan voi ja tömpsäytin tukevat kinttuni lattialle. Niin kovaa, että Magnuskin varmasti heräisi.
Magnus heräsi kuin heräsikin välittömästi ja juoksi kiiruusti keittämään aamukahvia sankarittarelleen.
Söimme kahvin kanssa palaset pikkuruista täytekakkua, jonka olimme jo edellisiltana korkanneet.
Charleskin tuli kakkukahville ja kysyi jalosti, että minkä taulun seinältämme haluaisin häneltä syntymäpäivälahjaksi? Taulut toki ovat Charlesin, vaikka ne meidän seinällämme riippuvatkin.
Sanoin tykkääväni eräästä taulusta, jonka hän on piirtänyt lapsenlapsiemme tusseilla (niillä, jotka olivat vähiten kuivahtaneita).
-Selevä! Saat sen lahjaksi! Sen arvo on .....750 euroa ja risat.
-Kiitos! Ilahduin minä kovasti. Ei sitä joka mumski nuin arvokkaita lahjoja saakaan.
Magnus tulee antamaan lahjansa hiukan myöhemmin. Tosin hän itse ei siitä vielä tiedä mitään.
Hän tulee antamaan minulle tiketin kasvohoitoon ihan lähellämme olevasta kauneuskeskuksesta. Keksin lahjan itsekin vasta varsinaisena syntymäpäivänä. Huomasin nimittäin, että turvenaamio alkaa käydä  hiukan liian laimeaksi aseeksi syveneviä jurmuja vastaan.
Siispä ei enää mitään turvetököttiä, vaan kerros pois. Se on sitä ns. ihonkuorintaa. Kyllä näillä vuosin kärsii naamasta muutaman kerroksen jo vuoleskellakin!
Saimme lahjaksi myös kaksi piljettiä Helmi-ravintolaan eräältä ihastuttavalta paruuselta. Helmi-ravintolakin sijaitsee ihan tässä meidän lähellämme. Olisiko jotain 5 kilometriä välissä. Jonakin kauniina päivänä menemme Magnuksen kanssa sinne ja syömme kupumme täyteen.
Kuvusta tuli mieleen nuorettumis&laihduttamissessioni.
Sessio seisoo tanakasti paikallaan. Eipä onneksi ole takapakkiakaan tullut. Tarkoitan lihomista. Paikallaanseisomista hiukan helpottaa se, että eilen sain monesta suusta kuulla, että olen ikäistäni nuoremman näköinen. Näytän kuulemma vasta 69-vuotiaalta!
Syntymäpäivälahjaksi sain myös aivan mahtavan sään. En muista kuuna kullan valkeana eläneeni niin kaunista maaliskuun kahdettakymmenettä päivää kuin eilen.
Töpöttelin hitaasti yksityistä kuntopolkuamme pitkin (hitaasti siksi, että pärstä ruskettuisi) ja siitä siihen, ettei poskilleni vierähtänyt muutama kuuma ilonkyynel.
Kiitin oikein ääneen ihanaa Taivaan Isääni ilmalahjasta. Hymyilytti ajatus, että koko Suomi saa nauttia meikäläisen lahjailmasta. Tai...taisipa tosiaan olla joku toinenkin, joka eilen täytti vuosia. Terveisiä vaan Elinalle! Hyvä me!
Puolenpäivänaikaan kipaisin  Magnuksen lämmittämään pihasaunaan. Yleesä olemme tietysti molemmat yhtä aikaa saunomassa, mutta Magnuksella oli prätkyjen leipomisprojekti kuulemma pahasti kesken. Hirvittävien neuvojen ja varoitusten saattelemina menin siis saunaan tällä kertaa yksin. Heitin niin runsaasti löylyjä, että loppupäivän olisikin mieleni tehnyt vain maata sängyssä mätipuoli ylöspäin, mutta ei auttanut.
Ylhäällä oli oltava ja Nikolainkaupunkiin lähdettävä, vaikka maa veti puoleensa. Ja seurat.
Jo eteisaulassa heikkoon ymmärrykseeni tunki, että olin unehuttanut jotain hyvin ratkaisevaa. Kahvitusvuoroni.
Meitä on ryhmässä vaan kolme. Ei siis käy seinillekään, eikä kärsisi kenenkään unohtavan asiaa.
Yritin ykyttää Leenulle ja Timoteukselle, että minulla on ollut sellaista ja sellaista ajateltavaa (niin kuin onkin) ja että en kaikin ajoin ole muistanut omaa nimeänikään, joten en millään...seli seli.
Juhlatuuleni tyssäsi siihen.
Suonenvedonomaisesti aloin repiä kynsinauhojani, eikä itkukaan ollut kaukana.
-Mitähän tälläsekki mummunraaskut yrittää olla joka paikassa, kun eivät sitte mitään muista, ajattelin samalla, kun kauheat itsesäälin laineet...EI VAAN TYRSKYT, velloivat mustassa mielessäni.
Noh...jotenkin sitten tokenin ja kaivoin femman väskystä. Timoteus juoksaisi kaupasta hakemaan sillä kahvipaketin. Oli minun vuoroni ollut tuoda myös kahvipöönejä. :(
Selvisin asioiden yli jotenkin ja viimeinen selviämisniitti iskettiin, kun minut haettiin kirkkosaliin ja kaikki lauloivat seisten, että paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea KAISA! ...jne.
Itketti taas ihan kamalasti (ilosta tällä kertaa), mutta ei voinut, kun maskarat olisivat valuneet poskille.

Seuroista menimme Asevelikylään. Catherine oli keittänyt synttäripaakelssikahvit.
Vivianni oli tehnyt suklaatoffeevaahtokarkkiherkkua, joita kaikkia söin niin, että eipä kumma, että vaakaviisarit taas vonkuivat.
Illalla ajelimme tyytyväisinä kotiin. Minä kiitin Jeesusta elämästäni, omaisistani ja ystävistäni.
Tänä aamuna lueskelin suu messingillä onnittelijoiden Facebookkiviestejä ja rukoilin jokaiselle heistä siunausta ja kaikkea hyvää elämäänsä.
Nyt lopetan, vaikka oikeastaan pääsin vasta alkuun.
T: Kaisa Gammalsten-Oldbird
-----------------------------------------------------------
Jesaja 45:22

Kääntykää minun puoleeni, maan
kaikki ääret,
antakaa pelastaa itsenne,
sillä minä olen Jumala, eikä muuta jumalaa ole.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Sukua ja miehiä


Täällä teitä Vinttipöksästä tervehtii puolikiloa paksumpi ja viikon vanhempi  Kaisa.
Ensi maanantaina teitä tervehtii tosi, tosi paljon vanhempi Kaisa.
Ensi viikon sunnuntaina tapahtuu kohdallani dramaattinen vanheneminen, enkä tietenkään ole paikalla sitä todistamassa. Olen teillä tietymättömillä.
En ole tavattavissa ennen, enkä jälkeen kyseisen päivän. Olkoon se päivä kuni ohi kiitävä dollarihymy, joka pakoputki sähisten katoaa kiemuraista tietä pitkin näkymättömiin. Vain tiellä oleva kuralätäkkö jonkin aikaa kuplii kuopassaan. Sitten senkin pinta on tyyni. Niin tyyni.
Kiemuraisten teiden ja kuplivien kuralätäköiden jälkeen elämä jatkuu kuin ei mitään. Nuorteana ja virkkuna.

Yläkuvassa on kaksi innokasta näyttelyvierasta. Magnus ja Vivianni.
Hehän myös käytännöllisesti katsoen pystyttivät koko näyttelyn. Niin, kaikkihan teistä kai muistavat Hyvänmielen näyttelyn Isonkyrön kirjastossa?  Se on pystyssä tämän kuun loppuun saakka.
Alakuvassa samat innokkaat henkilöt maalaavat kaarisilta n:o 2 viime kesänä.
Kaikkihan kai muistavat, että meillä on plantaasillamme kaksi kaarisiltaa? Niillä olen lukemattomat kerrat seisoskellut ja ajatellut ohikiitävää elämää. Ihaillut Vähännevan syvää rauhaa ja hiljaisuutta.
Jotenkin ihmetyttää, kuinka äkkiä ihmislapsen vuodet solahtavat ohi.
Kuin eilisen päivän muistan, kun täytin kaksikymmentä vuotta.
Sain lahjaksi hopeisen kuppisormuksen äidiltä ja olin pukeutunut mustaharmaaseen tuppileninkiin,  tänä päivänä mahtuisi hätinä toisen kinttuni kuoreksi.
Ei ollut huolen häiviä, eikä murheen mutia mujuja. Olin seurustellut elämäni ainoan miehen kanssa 4 kuukautta ja kesällä heinäkuussa samana vuonna tärisimme papin edessä. Tämä samainen mies ja minä. Siitäkin tärinästä tulee kuluneeksi 50 vuotta tänä kesänä.
Olen ollut avioliittooni hyvin tyytyväinen. Se on ollut sairaan siistiä, kuten nykyään kuuluu sanoa, jos joku on sikahyvää.
Myöntää täytyy, että minun pitää kielelläni tehdä hampaiden välissä aikamoisia lenkuroita, ennenkö saan SIKAHYVÄÄ, tai SAIRAAN SIISTII ulos suustani suollettua.
Joka tapauksessa avioliittoni on ollut juuri sellaista, jota nämä ilmaisut on tarkoitettu meinaamaan. Se, että asiat ovat näin, ei ole vähiten siitä johtuvaa, että Magnus on ollut koko ajan avioliiton toisena osapuolena. Liioin onnistuminen ei ole missään tapauksessa ollut vähiten siitä johtuvaa, että  kanssamme on, kohta kolmekymmentävuotta, ollut tämä ihana avioliiton asettaja. Tämä Jeesus. Suosittelen kaikille, jotka asuvat ja ovat tällä hetkellä ilman Jeesusta, ottamaan hänet messiin. Taas tuli kirjoitettua aika nuorekkaasti, mutta eilen kuuntelin innostuneena innostunutta nuorta. Se tarttuu.
Näin suuren ikärajapyykin (70) tultua kohille sallittaneen hiukan oman elämän analysointiakin:
(rykäisee ja huokaisee)
Elämäni on ollut aika tasalaatuista. Ei mullistuksia, eikä pyllistyksiä suuntan-, eikä toiseen.
Postiröökkynänä (sittemmin postifrouvana) suoritin elämäntyöni. Se työ ei koskaan ollut sitä, mitä olisin halunnut tehdä.
Olisin halunnut olla suunnittelija. Ei väliä minkä asian. Vaatteet, näyteikkunat, muoti, koti, huvilat, huussit...kaikki olisivat käyneet.
Olisin myös kovasti halunnut olla meikkitaiteilija, omistaa kemikalion. Sellaisen ihan pienen. Näitä haaveitani olen jo aiemminkin täällä silmät vesikaljamalla ja itku kurkussa muistellut, mutta se ei haittaa. Tässä iässä. Sitä paitsi on tullut joitakin uusiakin lukijoita kartalle.
Olisin myös halunnut lastenkirjailijaksi. Nyt vanhana hiukan yritin sitä haavetta toteuttaa ja lähetin kilpailuun nuorisokirjateelmyksen. Se oli suunnattu about 10-12 vuotiaille.
Ainoa palaute, minkä sain, oli se, että se on vastaanotettu.
En ole kuitenkaan heittänyt hohtimiani kaivoon kirjan suhteen. Täällä se on koneella ja jahka saan puhtia ja lakkaan olemasta vanha, tartun siihen uudestaan.
Toisaalta elämääni on tullut nyt tämä korttimaakarin homma. Sellaisesta en ole koskaan edes unta nähnyt. Kaikkea se elämä tuo tullessaan, kun vaan hoksaa ja rupee ryhtyyn.
Elämäni aikana minulla ei ole ollut suuria murheita. Silti olen murehtinut ja pillittellyt tämän tästä jonkun asian takia. Joskus nämä asiat voivat olla myös muiden murheita.
Eilen tosiaan kuulin Naisten kesken iltapäivässä erään nuoren, ihastuttavan abiturienttitytön julistavan silmät kirkkaina ja kasvot muutenkin aurinkona, että Jeesus sanoo, että älkää mistään murehtiko! Hän itse ei murehdi yhtään mistään (vrt. meikäläinen samanikäisenä, kuten tuola aiemmin kirjoitin).
Niin Jeesus totisesti sanoo, että älkää mistään murehtiko. Sen olen Raamatusta lukenut kymmeniä kertoja. Lukenut, uskonut ja sitten taas murehtinut.
Minkäs teet luonnollesi?  Olen aika haudankaivajamainen syvämurehtija. Onneksi teoriassa tiedän, että murehtiminen on hanurista (taas piti jumpata kielellä, ennenkö sai ilmoille tuon nykyilmaisun).
Näin viikon toisena päivänä on taas hyvä tehdä lupaus, että ei murehdi, vaan hyvä on elää päivä ja hetki kerrallaan. Korvissani soi eräs vanha vetävä biisi: uskossa on hyvä käydä eteenpäin...

Viime maanantain kalenterimerkinnän minä jo varmasti viikko sitten sepustin. Jos joku ei muista merkintää, niin oli se "seurakunnan taloudellisen jaoston kokous".
Keskiviikkona allakassa oli merkintä seurakunnan ohjausryhmän kokous. Näihin molempiin osallistuin kaikella iälleni olennaisella tarmolla.

Perjantaina almanakkaan on kirjoitettuna HAE AVAIN ja muista Pappilan Naisten kesken iltapäivän tarjoilut.
Noh, jälkimmäiset muistin ja hain, mutta avaimen haki Eve, kun hänellä oli kuulemma aikaa ja muutakin asiaa virastoon.
Meillä on naisilla hyvin vireä ja tehokas tiimi. Minä tosin alan olla toiminnallisesti hiukan kuin hidastetun filmin mummu-osan vetäjä. Eilenkin seisoskelin Pappilan köökissä tumput suorina kuin hieroja ruokiksella. Ihmettelin, mistä alkaa ja mitä sen jälkeen. Oli minun vuoroni järjestää kahvit ja tarjoilut .
Onneksi koneen kirjainnäppäimet vielä taipuvat tahtooni aika kivasti. Saan vielä ulospurettua sen, mitä tahdon kaikille sanoa ja julkituoda. Olkoonkin, että samat jutut voivat tulla moneen kertaan, mutta mitäs pienistä.

Lauantaina lähdimme heti melkein sianruppauksen jälkeen Ylistaroon miesten kahviaamiaiselle.
Juu-u! Minä myös. Nythän tasa-arvon aallot huuhtovat asian kuin asian kohdalla!
No ei vaitiskaan! Meillä matka jatkui Ylistarosta Seinäjoelle sukututkimuspäiville, enkä nuukanookena lähtenyt omalla autolla matkaan. Tietenkään.
En tosin olisi lähtenyt, vaikka en olisi nuukanookekaan. Sehän olisi ollut tyhmää.
Niinpä menin miesten aamiaiselle, mutta söin sen sivuloossissa. Sinne kuului hyvin puheet ja laulut lauloin mukana, koska minulla oli Viisikielinen nokan edessä.
Jaa, että mikä on nuukanooke? Semmoinen, joka on nuuka.

Sukututkimuspäivillä selvisi taas uusi suku, jonka haarukkaan minulla on kunnia kuulua.
Oli hauskaa seurata kunnon pesunkestäviä sukututkijoita. Se on aivan oma ihmislajinsa. Melkein toivon, että minussakin olisi edes hiukan kyseistä ihmislajin haisua, mutta menen sekaisin jo ensimmäisten sokeri- ja suolaserkkujen kohdalla, joten ei minusta ole siihen.
Enkä sitä paitsi saa selvää siitä nuolenpääkirjoituksesta, joita vanhat papit ovat vanhoihin kirkonkirjoihin ylös präntänneet.

T: Kaisa Kyrkoskog-Pränttäri
-------------------------------------------------------------------------
Psalmi 3:23-26

Joka aamu Herran armo on uusi,
suuri on hänen uskollisuutensa.
Sieluni sanoo: "Herra on kaikkeni,
häneen minä turvaan."
Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen,
sille, joka häntä etsii.
Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta.





maanantai 7. maaliskuuta 2016

Näyttelyitä ja naistenpäiviä


On jo myöhäinen ilta. Bloginkirjoittaminenkin venynyt maanantain viimeisille tunneille. No mitä, kun on pitänyt aamusta asti ajella pitkin ja poikin.
Ei ole ehtinyt oikein syödäkään mitään.
Vaikka eipä haittaisi, eikä tuntuisi missään, vaikka yksi päivä menisikin ilman einettä. Vyötäisillä on aina sen verran ylimääräistä varasapuskaa. Vararavinnolle ei tänäänkään loppujen lopuksi tarvinnut mennä, sillä juuri söin lautasellisen hernesoppaa (purkkisellaista) ja puikulaleivän, jonka päälle sivelin puolisen senttiä Keijua.
Kaikki oli kyllä oikein hyvää, mutta erikoismaininnan ansaitsee Keijuleipä. En ole vuoteen levittänyt rasvaa leipieni päälle. Nyt tein poikkeuksen. Maistuikin niin mahdottoman hyvältä, että olisin alkanut kehräämään, jos olisi luut, millä kehrätä. Kissoilla on. Minulla ei, vaikka kissaihminen olenkin. Olen myös koiraihminen.

Jos kertoisin ensin alkukuvista taas jotakin, ennenkö siirryn itse asiaan.
Yläkuvassa (tutun tummanvärisenä, vaikka aurinkokin pilkotteli) näkyy yksityinen pururatamme melkein puoleen väliin saakka. Huomannette, että sitä on aurattu. Naapurimme, joka pitää tiemme (100m) talvisin lumimyräköillä auki vieressä kulkevalle Yryseläntielle, kiskaisi hyvän matkan lumet veks myös pururatamme päältä.  Sekös meitä nauratti ja ilostutti.
Magnus kävelee joka päivä pitkin pururataa ainakin parikertaa. Minä taas vasta suunnittelen sillä kävelyä. Minut tuntien, sekin on jo paljon. Suunnittelun pitää totiesti kyllä pian muuttua toiminnaksi. Seitsemänkymmenen ikävuoden rajapyykki lähenee uhkaavaa vauhtia. Siitä pyykistä alkaa jo muutenkin kauhea kropsuuntuminen ja jos vielä kunto on surkea (niin kuin se tällä hetkellä on) niin siinä ei kunnian kukko kiekuile.
Tähän samaan syssyyn mainittakoon, että kaventuminen&keventyminen&nuorekkuuntuminen on taas pysynyt nollilla. Onneksi ei paino ole sentään noussut. Se pikkusen lohduttaa.

Alemmassa valokuvassa Magnus seisoo tumput suorana näyttelyni pystyttämissessiossa.
Syystäkin, sillä kaikki taulut on pystytetty ennen kuvan ottoa. Magnus sen teki ja Vivianni oli hyvänä apuna. Hän noukki lattialta ripustuskoukut, kun ne yksitellen aina ripustettaessa putosivat lattialle. Minä en taittunut niitä noukkimaan (ainakaan niin nopeasti, kun olisi pitänyt) ja Magnuksen olisi ollut työlästä tulla tikkailta alas, noukkia koukku ja kongota taas tikkaille.
Oli onni, että Viviannilla oli paripäivää aikaa vierailla mumskin ja paappulin tykönä ja olla pystytyksessä mukana.
Tänään oli paikallislehdessä (Pohjankyrö) juttu näyttelystä ja minusta. Oikein ja hyvin kirjoitettu juttu olikin. Kuviakin oli oikein kahdessa paikkaa.
Minä en tosin ole yhtään enää sen näköinen kuin niissä kuvissa. Lookki on tyystin muuttunut, mitä päähän tulee. Lehtijuttu tehtiin nimittäin  tiistaina ja keskiviikkona menin kampaajalle.
Kampaajan kanssa syntyi  mielenkiintoinen keskustelu ja samalla sakset viuhuivat kiihkeästi.
Peilistä näin, miten hiukset lyhenemistään lyhenivät, mutta en sanonut sanaakaan, etteivät juttelu kärsisi.
Täytyy tunnustaa, että kampaus on kyllä nyt sellainen, jonkalainen se olisi, jos minulla olisi hiukankin tuuheampi kuontalo. Nykyisin jokainen kalloni pinnalla kituva karva on laskettavissa. Luulen, että hiuksia on päässäni 799. Ja nyt ne siis ovat hyvin lyhykäisiä.
Ei mitään hätää ja kasvavathan ne. Sitä paitsi eräs Eila sanoi, että tällainen tukka sopii minulle. Mene ja tiedä. Sellainen se nyt on ja sillä siisti.

Tästä päivästä vielä ja sen kiiruista jos jotakin kirjoittaisi, niin aamupäivällä lähdimme Nikolainkaupunkiin Jussukan ja Sanojan kotiin äänittämään radio Deistä ulos aikanaan tulevaa ohjelmaa.
Magnus piti nauhalle puheen ja minä lausuin runojani. Sainpa änkytettyä purkkiin muutaman ihan  uudenkin runovärssyn. Mikrofooniin puhuessani tai siis lausuessani,  ihmettelin jälleen kerran sitä outoa kärinää, joka kurkkuni uumenista alkaa heti kuulua, kun näenkin mikrofoonin.
Outoa! Mutta niinhän se tietenkin on, että eivät kärinät ainakaan vähene, mitä enemmän vuosia kertyy. Ei pysy ääni helakkana vanhoilla päivillä. Ei!
Mutta sitäkin minä ihmettelen, kun nuorillakin naisilla ääni natisee ja kärisee aina, kun heitä haastatellaan radiossa, tai televisiossa. Kysymyksiin vastataan oudolla narinalla. Ohjelman edetessä narina lisääntyy lisääntymistään ollen lopuksi pelkkää sitä itseään.
En kyllä tietenkään osaa sanoa, kuinka raskaasti itse narisisin ja kärisisin, jos minua haastateltaisiin   radioon, tai televiitsioniin. Jaa, mutta on minua ja Magnusta ainakin kerran televisiossa haastateltukin. Ohjelman nimi oli muistaakseni Takaovi. Se tuli aina aamuisin.
Tämän päiväisestä Äänityksestä selviydyttyämme menimme ostamaan eräästä kaupasta Charlesille akryylivärituubeja ja taulunpohjan. Akryylivärituubit olivat kuitenkin ihan loppu ja taulunpohja täysin väärä. Taulunpohja oli neliskanttinen. Neliskanttiselle taulunpohjalle kukaan ei ikinä kuulemma maalata. Niin itsestään tykkäämätöntä taiteilijaa ei maapallolta löydy. Eipä ollut kumma, että niitä hyllyltä löytyi. Kukaan ei osta niitä. Eivät siitä syystä sitten olleet loppuneetkaan, kuten värituubit.
Kyseessä oli yksi Nikolainkaupungin suurimmista putiikeista. Niistäkin tavara näköjään joskus loppuu ja jotakin löytyy sellaista, mitä kukaan ei tarvitse.

Kaupungista kotiuduttuamme söin nahkapitsan ja ajelin Pappilaan seurakunnan taloudellisen jaoston kokoukseen.
Sen loputtua kurvasin Vähäänkyröön piirustustaidekurssikerhoon. Ehdin juuri sopivasti munkkikahville. Puoleksitoistatunniksi (tavanomaisen kahden- ja puolentunnin sijaan) ehdin unohtamaan koko kavalan maailman väritellessäni uutta suojelusenkelikorttiaihiotani.
Sitten, kun kurssihetki oli ohi, kiiruhdin kotiin ja söin sitä, jo aiemmin mainitsemaani, hernesoppaa.

Viikonlopun olin Ryttylässä, joka paikka sijaitsee Riihimäen lähellä.
Siellä vietettiin vuotuisia Naistenpäiviä. Minulla ja Leylahilla oli taas rakas ja mieluinen (voiko rakas muuta ollakaan kuin mieluinen?) tehtävä toimia aamurukousvetäjinä.
Aamurukoushetki oli kello 7. Laitoin kännykän soimaan 1/2 6.  Oli ihan pakko. Minulla kestää nykyään herääminen niin mahdottoman kauan. Puleeraaminenkin ottaa oman aikansa ja mitä enemmän vuosilustoja kertyy, sen kauemmin niiden häivyttäminen ja pakkeloiminen kestää.
Ei voi mitään. Hosumiset on hosuttu minun kohdaltani. Kaikki työt ja toimet sujuvat kuin hidastetussa filmissä, jos sujuvat ollenkana. :(

Naistenpäivillä virkistyy mahdottomasti. Kaikkien olisi ainakin kerran elämässänsä käytävä naistenpäivillä. Voi sitä puheenpulinaa ja naurun solinaa. Se on iloa korville. Ainakin tällaisen, joka päivisin istuu ylhäisessä yksinäisyydessä vinttipöksässä ja piirtelee ja kirjottelee.
Nyt tämä frouva kuitenkin aikoo lopettaa tämän kertaisen kirjoittelun ja hypätä pehkuihin. Silmät lerpahtelevat jo siihen malliin.
T: Kaisa Lerppu-Ögander-Sjöström
---------------------------------------

Matteus 7: 12-13
Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.
Tässä on laki ja profeetat.
Menkää sisään ahtaasta portista.
Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä,
mutta se vie kadotukseen.