maanantai 23. helmikuuta 2015

Viikkoa vanhempi


Yläkuvassa joku ihme siimahäntäkeltiäinen. Ollt näillä plareilla jo ennenkin.
Joka kerta nähdessäni tuollaisen siimahännän (ja ei mene kauaa, kun niitä taas alkaa näkymään), ihmettelen Taivaan Isän huumorintajua. Eikö nyt pikkusen lyhempi pyrsöriuku olis riittänyt? :D
Alakuvassa on viinimarjanoksa omasta viinimarjapuskakokoelmista.
Kohta alkavat muuten viinimarjat pakkasessamme huveta ja saada huutia. Niitä on pakastimemme piripintaan täynnä. Vielä edelliskesästäkin. Pakastimemme on vain sadan litran vetoinen, joten ei varmaan tee heikkoakaan tuhota marjoja, jos kolmihenkinen perheemme pouhottaa smoothie-päleellä litran marjasmoothieta per lärvi  päivittäin. Onhan siinä litrassa tietenkin muutakin kuin marjaa. Esimerkiksi rahkaa ja maitoa ja sen sellaista herkkuva.
Tilasin nimittäin smoothie-koneen.

Kuinka muuten voipi olla mahdollista, että taas on maanantai? Ei voi olla mahdollista, mutta uskottava se on. On aika kirjoitella viikon varrella tapahtunutta ja vähän muutakin.
Kalenteri läppärin  toisella- ja veskikuppi toisella syrjällä, sitä taas istutaan tutussa touhussa vinttipöksässä  blogia vääntämässä.
Kalenterissani on taas niin monta plättipäivää, että kuinka ollenkaan saan mitään paperille?
Viime maanantain kohdassa olisi kyllä seuraavanlainen örmintä: KLO 13 RUNOJA KESTERIIKKI.
Mutta se oli viime maanantai se ja varmasti olen siitä jo silloin illalla kirjoittanut. Vai olenko?
Kauheaa, kun ei muista mitä on sanonut ja mitä ei.
Catherine muistaa aina huomauttaa vanhalle äidilleen, että joo, sä sanoit siitä jo, tai joo, sä jo sättäsit siitä jne.
Olenkin täst´edes ajatellut alkaa hänelle puhuessani joka lauseen tällä viissiin:
-Olen tämän jo muutaman kerran sanonutkin, mutta...Tai: kuten tuli aiemmin sätättyä, niin....
Tarkkaavainen lukija varmaan on huomannut, että olen jo alkanut viljelemään blogissani: "olen tästä jo ennenkin kirjuuttanut, mutta juttu on niin hyvä, että"-lausetta.
Pakosta seitsemässäkymmenessä (about) vuodessa jotkut jutut tulee kerrottua ja puhuttua moneen kertaan. Niin se vaan menee. Harva on niin uusiutuvaa sorttia, että aina uutta lausetta pukkaa.
Äitini esimerkiksi kertoi monia juttuja elämänsä aikana ainakin sataan kertaan ja aina yhtä innokkaasti ja pieteetillä.
Esimerkiksi se juttu, miten hänen työkaverinsa eväsleipien välissä oli vain yksi paistettu raitalihan siivu (hiukan verrattavissa pekonin palaseen, mutta paksumpi ja läskisempi). Tämä työkaveri siirteli ,äidin kertoman mukaan, raitalihansiparetta joka haukkauksen jälkeen eteenpäin, eikä vahingossakaan puraissut lihanpalasesta milliäkään.
-Mä ajattelin, jos se nyt siirtää sen läskinpalan toisen leipänsä päälle, kun ensimmäinen oli loppumassa, niin mä hyppään pystyyn ja tanssin tehtaan salin päästä päähän ja huudan suoraa huutoa, sanoi äitini aina yhtä tuohtuneena.
Noh, työkaveri OLI siirtänyt raitalihan palasen seuraavalle leivälle.
Muistan, miten ensimmäisellä kerralla puolustelin tätä työkaveria ja sanoin, että kyllä siitä läskinsipareesta varmasti jäi jotakin makua leivälle ja viimeisellä suupalalla se sitten kuvitteli, että lihaa olisi ollut joka kohdassa...
Sain niin jäätäviä silmäyksiä ja sihahduksia tuohon ehdotukseeni, että katsoin perhesovun kannalta paremmaksi olla hiljaa ne loput kerrat, jolloin jutun kuulin.

Toisten eväät ovat aina puhuttaneet ihmiskuntaa kautta maailman sivu.
Minäkin muistan aikoinani aina tuijotelleeni Vaasan Tyttölyseossa mitä luokkatovereilla mahtoi eväänä kunakin päivänä olla.
Muistan erään tytön, jolla oli kadehdittavan usein käärepaperissa leivät, joiden päällä oli herkkukurkkuja. Ihania vihertävänkellertäviä herkkukurkun pylpyröitä. Tasaisesti joka kohtaan aseteltuna. (Nytkin sylkyrauhaseni nostelevat innokkaasti päätään).
Ikinä en jaksanut odottaa ruokatuntiin saakka, jos tiesin, että minunkin leipien välissä oli herkkukurkun siivuja. Ei! Tuon tuostakin piti rapistella voipaperikäärö auki ja haukata pala, jos toinenkin. Itse ruokatunnilla saikin sitten vaan enää rapistella paperia, kun kaikki oli syöty. :(
Tyttölyseossa oli toki ruokalassa ruokailumahdollisuus, mutta se oli maksullista. Joskus sain rahaa mennä sinne syömään, mutta ikinä ei mikään ruokalaji lyönyt leiviltä herkkukurkkuvoikkuleipiä.
Huomenna ostan kilon herkkukurkkuja. Se tuli nyt selväksi.

Jos kumminkin on niin, etten siitä maanantain Kesteriikistä mitään maininnut, niin siellä kokoontui klo 13 Krellin porukka, johon minulla ja Magnuksella on kunnia kuulua. Krel, eli Kyrönmaan Kristilliset eläkeläiset. Minulla ja Magnuksella on kunnia kuulua myös Eläkeliiton riveihin. Kun ollaan kerran eläkkeellä, niin ollaan sitten oikein olan takaa ja kuulutaan joka paikkaan.
Ja  kalenterissahan luki: runoja. Niitä sitten tietenkin myös lausuin leuat lotisten ja housujen nahkapaikat tutisten.
Aioin lausua kaksi runoa. Toisen, uunituoreen, jonka olin saman päivän aamuna kirjoittanut ja toisen, jonka olin kirjoittanut jo jokunen päivä takaperin. Se takaperin-runo oli unohtunut kotiin!
Mutta ei hätää! Magnus tempaisi salkustaan runokirjani esiin ja sanoipa vielä, minkä runon minun pitää lausua. Niin myös tein. Kieli ei tällä kertaa ollenkaan kuivanut kitalakeen, sydänkin löi kaikki lyönnit säällisesti. Ei edes meinannut pullahtaa suusta ulos, eikä pudota housunperälle. Olenkin hiukan huolestunut, kuinka ESIINTYMINEN meni?!

Ohi kiitäneen viikon keskiviikko oli mukava päivä. Tapasin entisiä työkavereitani Nikolainkaupungin keskustassa sijaitsevassa lounaspaikassa, eli  Fondyyssä (nimi muut.)
Oli mahdottoman mukavaa praatata ja muistella ollutta ja mennyttä ja haikailla kunnon Postia!  Lounasruokana tarjolla oli vaihtoehtona silakkapihvit tai lihapullat.
Olisin valtavan mieluisasti ottanut silakkapihvit, mutta en kehdannut kysyä montako piffiä annokseen kuuluu. Oletin, että varmasti vaan yhdestä silakasta tehty latuskapihvi ja itseni tuntien, tiedän, että olisin kovasti hermostunut ja menettänyt valtavat ruokahaluni. Minulla oli huikea nälkä nimittäin.
Lisäksi pelkäsin, että tilausten vastaanottaja olisi kovalla äänellä kysynyt, että anteeksi, mutta mitä tukeva rouva siellä takana tahtoo kysyä ja tietää?
Pelasin siis varman päälle ja tilasin lihapulla-annoksen.
Olisi kannattanut tilata silakkapihvit.
Ensinnäkin salaattipöytä olisi jo yksin ollut riittävä. Ilman pullia, taikka pihviä.Toiseksi vilkuilin muiden syöjien ohi kulkeissani, että pihvejä oli useampi kuin yksi ja kolmanneksi: ei olisi ollut pahitteeksi syödä vähemmän. Jälkkäriksi nimittäin oli teelautasen kokoinen laskiaispulla.
Mutta viis syömisistä. Tärkeintä on, että minulla on ollut ihania työkavereita (ja kavereitahan he ovat vieläkin).
Poislähtiessämme toppatakkini ei meinannut mennä kiinni ja kun se hirveiden ähellysten jälkeen oli mennä, takertui lurexpontsoni vetoketjun väliin. Eikä millään irronnut. Pakko oli pyytää köökistä sakset ja jo rupes irtoamaan. Lurexpontso vaatii nyt pikkusen paikkausta ja kruppaamista, mutta ei se onneksi pilalle mennyt.
Samana iltana minulla oli kirkkoneuvoston kokous. Sielläkin oli laskiaispullaa kahvin kanssa tarjolla. Niinpä tuntui, että suonissa virtasi loppuillan kermavaahtoista marsipaanimöhnää. Ihanaa suussasulavaa marsipaanimöhnää. Meikäläinenkin oli kerrankin makea mimmi.

Perjantaina ja lauantaina, jos joku joskus vuosikymmenien jälkeen tarkastelee kalenteriani, näyttää kuin en olisi tehnyt taas mitään. Väärin! Piirtelin kortteja ja kirjoittelin runoja.
Nyt olisikin  taas kolme uutta korttia painatukseen valmiina vietäväksi. Muita kortteja voi käydä vilkaisemassa googlettamalla kaisajouppi.albumit.fi

Sunnuntaina oli Isonkyrön kirkossa rovastikunnallinen kehitysvammaisten kirkkopyhä.
Oli kertakaikkisen hyvä pyhä. Niin iloista ja hyvää kuoroa, kun me kirkkokansa saimme nähdä ja kuunnella, kuulee harvoin. Olisi tehnyt mieli huutaa penkistä, että HALLELUJAA, VAIKKA HUIVI MENIS!
Iltapäivällä lähdimme tietenkin taas Nikolainkaupunkiin ja Vaasan iki-ihanaan kirkkoon seuroihin.
Minun kahviryhmällä oli vuoro palvella. Kaatelin kaffetta Timpan kanssa.
Kirkosta tryykäsimme sitten, kuinkas ollakaan, Asevelikylään. Katselimme 10 vuotta vanhoja videoita jouluistamme ja kesänvietosta. Tuli iloinen olo, mutta samalla haikea. Niin äkkiä vilahtavat vuodet ja kohta meistä vanhoista ei jää jäljelle kuin märkä lätti. Aika proosallisesti sanottu, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan?
Tänään ehkä saamme yhden karvaisen asevelikyläläisen tänne Hälvälle. Nimittäin terapia&lukukoira Lyllanin.

Tähän loppuu jutut ja jatustelut tällä kertaa. Hyvää yötä Jeesus myötä.
Saas nähdä, kuinka hyvä yö tulee, kun kauheat tuulenpuuskat jylttäävät peltikattoa ja seiniä niin, että taatusti on torppa siirtynyt paikoiltaan muutaman sentin.
T:Kaisa Jylttänen- Puuskander
-----------------------------------------------
Psalmi 40, jakeet 1-5

Herra kuulee huutoni

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi
Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni
ja kuuli huutoni.
Hän veti minut ylös syvästä kuopasta,
upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.
Hän antoi suuhuni uuden virren,
kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.
Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää
pelkoa
ja turvaavat Herraan.
Hyvä on sen osa,
joka luottaa Herraan,
ei etsi apua pahan voimilta
eikä käänny niiden puoleen,
jotka valhetta palvelevat.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Viikkoa takaperin


Iltaa metsien naiset ja miehet. On taas bloggantai. Eikä siitä ole kauaakaan, kun oli edellinen bloggantai.
Useasti on tullut näilläkin sivuilla pahkuloitua ajan kulumista. Aika tuntuu olevan kuin entisen miehen kello, joka ei "kauaa tuntia huitassut".
Mihin esimerkiksi on luiskahtanut meikäläisenkin elämä? Kymmenet ja taas kymmenet vuodet?
Juurihan minä äidin polkupyörällä rampeilla ajelin ja polvet ruvelle kaatuiln (sanottiin rampilla-ajamiseksi sellaista ajotyyliä, kun ei ylettynyt sitsille istumaan ja polkimia veivaamaan).
Pään sisään, kun katsoo, ei ole sanottavasti vanhentunutkaan.
Mutta, ans olla, kun katsotaan ulkoapäin, niin käy ilmi hyvinkin pian, vaikka olisi ilta hämäräkin, tai muuten surkea valaistus, että kovasti kauan on meikäläinen tahkoa vääntänyt ja syvältä perunoita kuokkinut.
Tästä jälkimmäisestä pointista en tykkää ollenkaan. Tahtoisin olla nuoren näköinen ja siloposkinen.
Hurjati myös taistelen tuota kamalata ekaa pointtia vastaan.
Ei ole kauaakaan siitä, kun taas levitin paksun turvenaamion pärstävärkilleni. Tällä kertaa olin kuitenkin niin vetelä, etten viitsinyt säikäyttää Magnusta.
Ei Magnus sitä paitsi turvenaamiosta enää pahemmin säikykään. -Kyllon kaamian näkööstä, hän vaan sanoo rauhallisesti ja jatkaa lukemistaan. Mitä se lukeminen nyt ikinä sattuu olemaankaan. Hyvin usein se on Raamattu.
Ei! Turve on menettänyt tehonsa, mitä pelotteluun tulee. Seuraavaksi hankin jotakin kalmankelmeää. Esimerkiksi savinaamio on yksi hyvä vaihtoehto. Tai ehkä joku vihreä naamiolinimentti? Jotain lieteuutetta? Onhan niitä.
Vaihtoehtoja on niin paljon, että en mielelläni mene niihin kauppoihin, joissa on pelkästään kauneudenhoitotuotteita. Tiedättehän ne kaupat, jotka löytää silmät kiinni? Seuraa vain huumaavaa tuoksua?
Niissä kaupoissa ja myymälöissä kun on aina heti ystävällinen myyjä jo ovella kysymässä , että kuinka voisin auttaa? Hur kan jag jelppa? ja taluttamassa peremmälle putiikkiin.
En yksinkertaisesti kehtaa sanoa, että anteeksi, mutta menin sekaisin, enkä muista mitä tulin ostamaan!
Näin on minulle käynyt, vaikka olin vasta lähestymässä kaupan kynnystä.
Nähdessäni valtavan putiikin täynnä purnukoita oli kuin tiskirätillä pyyhkäisty aivonystyrät suorikis ja unohdin, että tarvitsin kipeästi ainetta, joka MÖYHENTÄÄ ja PAKSUNTAA harvat haintuvani pääni kukkuralla.  Olen mainoksista sellaista ainetta nähnyt mainostettavan ja minuun uppoaa kuin kuuma naskali voihin kaikki kauneudenhoitoon liittyvät mainokset ja lupaukset.
Haintuvani ovat muuten alkaneet möyhääntyä ilman ko. ainettakin (jota kyllä aion vielä muistilapulle kirjoitettuna etsiä ja ostaa).
Muistanette kaikki, kun kerroin eräästä farmaseutista, joka neuvoi ottamaan antihistamiinia korvankutitukseen?
No, se oli se kerta, kun kaupungin kirkon ovet olivat säpissä, vaikka niiden piti olla auki ja ulkona oli kylmää ja kalseata. (Nyt varmaan kaikki muistavat).
Ulkona odottamisen sijaan minä tein tikusta asiaa (so. kutisevat korvat)  ja ryntäsin kirkkoa vastapäätä olevaan apteekkiin.
En kuitenkaan ostanut mitään, mutta muistin neuvon ja aloin napsimaan  Magnuksen histamiineja  ja kuinka ollakaan?! Se auttoi! Korvat lakkasivat kutiamista JA TADAAAA!:
Päänahan arkuus hävisi ja hiustenharveneminen on alkanut tokenemaan.
En hämmästyisi, vaikka nuppiini kasvaisi muutama upo-uusikin fiunu.
Aivan ihmeellistä Olenko ollut kaikki nämä vuodet jollekin allerginen? (Jollekin muullekin kuin siivoamiselle?). Mene ja tiedä.

Ostan Beauty-liikkeestä (sitten, kun sellaiseen uskaltaudun) myöskin huulipunaa. Sellaista, joka ei aiheuta maksamakkaraefektiä.
Luin joku aika sitten, että iäkkäiden naisten ei kannattaisi käyttää ruskehtavia huulipunia ollenkaan. Niistä voi tulla maksamakkaraefekti! (Nielaisu). Tiesin sillä istumalla, että
näin minulle oli valitettavasti päässyt käymään. Ja olisi päässyt jatkossakin, mutta onneksi luen paljon kaikkia ohjeita ja niksineuvoja, mitä stailaajat kirjoittavat ja sanovat. Kuten nytkin olin tehnyt.
Heti luettuani artikkelin hyökkäsin hyyskään ja sivelin uudella rusahtavalla huulipunalla paksun kerroksen ylä-ja alahuuleen ja...aivan oikein! Peilistä tuijotti ilmielävä Snellmannin herkkumaksamakkaramainos!
Tulin hyvin murheelliseksi. En siitä, että näytin herkkumaksamakkaralta, vaan siitä, että kuinka en itse ollut huomannut sitä. Eikä Magnus. Noh, Magnuksen huomaamisille ja sanomisille en ehkä olisi korvaani lotkauttanut.
Meillä on niin suunnattoman eri maku, mitä kaikkiin stailaamisiin tulee.
Magnuskin on jo aikoja sitten luovuttanut muokkaamasta minua mihinkään muottiin ja ehkä hän ajatteli, jotta jos eukko tahtoo, jotta huulet näyttää  maksamakkaroolta, nii pitäköhön päänsä. Mikä moon mitää sanomahan.
On tämä kauniina oleminen joskus aika työlästä! ;)

Blogin alkuun valitsin valokuvat, joista toinen esittää sitä outoa önälettä, joka ei ikinä selvinnyt, mikä on miehiään.
Kuva oli tässäkin blogissa ja luultavasti Facebookissakin katseltavana ja ihmeteltävänä, mutta selvyyttä ei syntynyt.
Kuvasta ei oikein saa selvää önäleen koosta. Se oli puoliskan teelautasen kokoinen (about).!
Jos vaan ikinä osaat sanoa, mikä tuo on, niin kirjoita tänne tietosi. Tulisin hyvin iloiseksi siitä.

Alakuvassa on risukasa, joka on samassa kohtaa aina vaan kuvanottohetkelläkin. (Kuvanottohetki: joskus syksyllä). Nyt risukasa on armeliaasti lumen peitossa.
Yhtenä päivänä oli puhetta, että jokaisen meidän kattilakunnan henkilön pitää kantaa kortensa kekoon, eli olla siirtämässä risuja jollekin kohtaa plantaasillamme, että saa tuikata kasan tuleen.
Yhtä aikaa ei niitä voi polttaa, koska kokko olisi aika juhlavan kokoinen.
Mutta, vaikka tuo kasa saataisiin kevään mittaan poltettua, uutta terhakkaa Terijoensalavaa (?) pukkaa jo terhakkaasti tilalle. Tuon risukasan läpikin työntyi heti katkomisien jälkeen esiin entistä ehompaa ja paksumpaa puskaa melkein enempi kuin sitä oli raksittu. Grrrr....
Tuo Terijoensalava ei oikein kalskahda oikealta nimeltä. Kyseessä on kuitenkin sellainen pallonmallinen puu, joka saadessaan kasvaa mielin määrin, ylettyy puoleenväliin taivasta ja varjoaa alleen kaiken kahdenkilometrin säteellä.
Puu on kaunis, kun se kasvaa jossain preerialla. Se olisi kyllä kaunis myös, jos ymmärtäisi pysyä vain pikkaraisena pallona, eikä pimittää koko takapihaamme, johon haaveilen uima-allasta, grillipatiota ja laattaa lepolasseja varten.
Yksi ymmärtäväinen pallopuu takapihallamme on. Se on koko tämän yhdeksän vuoden ajan, jonka olemme täällä asustaneet, pysynyt saman kokoisena. Minulla on tapana sanoa sille ohi mennessäni, että panee kattoen, ettei venytä senttiäkään itteään mihinkään suuntaan, tai sen käy kalpaten.

Viikko näyttää kalenterin mukaan sujuneen aika rauhallisesti.
Muutama merkintä on örmiskelty viikko seitsemän aukeamalle.
Raamattupiiri oli tiistaina. Maanantaina oli siis siivouspäivä. Siitä taatusti viimemaanantaina jo urp...siis kirjoitinkin.
Ihan ensikertaa tuli raamattupiiriimme myöskin Lenni-poika (nimeä ei ole muut.) Olipa hyvä, kun emme ole tyhjänneet puusohvan sisältöä leluista, vaikka Joonathan ja Vivianni eivät enää kantta aukaise.
Lenni oli isälleen sanonut, että TÄNNE VOIS TULLA TOISTEKKIN.

Lauantaina oli Lauantaikirjoittajapiiri Ylistarossa. Se on myös sellainen piiri, jossa aina piristyy ja runo-ja kirjoittajaratsu kuopaisee maata ja huiskauttaa häntäjouhiaan innostuneesti.
Luin kotiin tultuani Magnuksellekin kirjoittajapiirissä olevan Olavin (nimeä ei muut) kirjoittaman runon ja yhdessä iloitsimme siitä.
Kirjoittajapiirissä on siitäkin mukavaa, että kirjoittajamieliset- ja henkiset ihmiset ovat kokoontuneet yhteisen harrastuksen pariin.
Suosittelen kaikkia pöytälaatikkokirjoittajia liittymään paikkakuntansa, tai vaikka ulkopaikkakuntansakkin, eri opistojen kirjoittajapiireihin, etteivät ne vaan lopu.
Tietenkin kaikenlaisiin muihinkin harrastuspiireihin kannattaa liittyä, etteivät nekään lopu.
Itse aion ensi vuonna j.L.s liittyä taas Zumba-piiriin. Kaikki vaivat, jotka ovat em. harrastuksen esteenä olleet, ovat hävinneet. Viimeiseksi niistä aion nitistää laiskuuden. Siinä sitä onkin tekemistä. Kolotukset ovat pientä tämän vaivan rinnalla.

Aija-Kanita täytti vuosia viime sunnuntaina. Menimmekin suoraa seuroista hänen luokseen, emmekä jääneet kahville kirkkoon, kuten muuten aina teemme.
Veimme lahjaksi päivä-rypynestovoidetta ja silmänaluspussien estokreemiä. Vien aina sellaisia lahjoja naisihmisille, jonkalaisia haluaisin itsekin saada.

NYT loppuu tämän kertainen löpinä. Oikein hyvää Ystävänpäivän jälkeistä aikaa kaikille.
Elämä ilman ystävää olisi kuin laskiaispulla ilman sitä ihanaa mantelimöhnän palaa!
T: Kaisa Mandel-Möhnänder
---------------------------------------------------------------
Psalmi 100, jakeet 1-3

Kiitospsalmi.
Iloitse, maa!
Kohottakaa riemuhuuto Herralle.
Palvelkaa häntä iloiten,
tulkaa hänen eteensä riemuiten.
Tietäkää, että Herra on Jumala.
Hän on meidät luonut
ja hänen me olemme,
hänen kansansa, hänen laitumensa lampaat.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kaiken sorttista


Sarjassa "mitäänpuhumattomia valokuvia omasta albumista näpsittynä hivenen sieltä sun täältä" on par´aikaa edessäsi, rakas lukijani. Ei ole taaskaan tullut edes pölyjä pyyhkäistyä kameran urista ja zoomeista, saatikka kuvia räpsittyä.
Yläkuvassa on kuva kotikolomme lukunurkkauksesta (jos nyt kamarin ikkunaseinämää voi nurkkaukseksi sanoa).
Alempana kuva porstuan (so. tuulikaappi) ikkunalaudasta ja vanhoista limunaadipotuista. Ulkona siintää pala lämpöpumpun kattokehikkoa.
Kuvat ovat vanhoja ja kauhtuneita Useasti esillä varmaan olleita.
Lämpöpumppukehikon katto ei kyllä ole kauhtunut. Päinvastoin! Se on kuparia.
Magnuksen isä laittoi aikoinaan sänkynsä alle kuparilevyn. Se estää kuulemmaasti kaikenlaisia säteitä ja nuolia nousemasta maakerroksista selkäpiitä ruimimasta.
En kylläkään yhtään epäile, etteikö näin olisi ja tapahtuisi. Meidän sänkymme on kuitenkin eri paikassa, joten kuparilaatta joutaa hyvin pumpunsuojaksi. Siinä se on hyvässä säteilytehtävässä, kun  lähettelee kivoja kuparisignaaleja silmiin, kun sitä ohimennen aakkunasta katselee. Eikös kirkoissakin ole joissakin kuparikatto?
Valokuvat ovat tänä viikonloppuna puhutelleet minua muutoinkin. Nimittäin sanomalehden valokuvat. Nehän ovat nykyään mitä upeimpia, taidokkaasti otettuja ja todella isokokoisia.
Tämä viimeksi mainittu seikka on laittanut meikäläistä usein harmista nieleksimään ja kirskuttelemaan  paikattuja hampaitaan.
Onko tosiaan niin, että kuvien pitää olla joka toisella sivulla sivunkokoisia, joka toisella   puolensivunkokoisia? Tämä ei nyt tietenkään ole koko maailma, mutta ottaa kovasti hermonpäälle maksaa kallista tilausmaksua kuvista. Vaikka ottaa kluperoon, en silti en ole asiaa mitenkään eteenpäin vienyt. Pitäisi kyllä, sillä nythän lehtitalossa luullaan, että kaikki hyvin ja alkavat vielä enentää päivittäistä kuva-albumi tarjontaansa. 
-Haluan, että jutunjuurta olisi enämpi ja kuviakin saapi olla sama määrä, mutta nirkosemman kokoisia!- viesti lehden toimitukseen on ihan liipasimella. Voi olla, että piankin pussautan sen matkaan.
Noh, asiastahan ei oikeastaan tänne kuulu urputtaa ollenkaan, mutta ajattelin, että sopii yksi urputus-kirjoituskin, ettei kaikki ole aina niin yltiöpääpositiivista.

Sitten ihan toisenlaisiin kuviin. Magnukselle nimittäin tuli eilen Faceen  ihan kummallinen kuva. Tätä kummallista kuvaa ei meinannut saada pois näkösältä millään ilveellä. Tuo kummallinen kuva oli  ripsipiirakka. Ripsipiirakka edestä, sivuilta ja takaa.
En kyllä katsonut, mutta kirjoitan näin, että tiedätte mistä on kyse.
Surullisesta asiasta kaiken kaikkiaan. Ripsipiirakkakuvan lähettäjääkin käy sääliksi oli hän nyt kuka tahansa. Nimensä oli kyllä ihan selvästi ja mitään kaihtamatta näkösällä: Gunlög Kukkaronperä (nimi muut.) Se on myöskin varmaa, että alkuperäinenkin nimi on taatusti tuulesta temmattu, muutettu ja kaikin tavoin operoitu. Poistaminen onnistui lopultakin ja Magnus kiristi Facebookin suojamuuria ja estoja lisättiin roppakaupalla.  Minun tiliini tehtiin sama operaatio.
Kiristäkää tekin itsekukin estoja ja muureja, koska noita ripsipiirakka-viestejä ja kuvia on paljon liikkeellä.
Ihminen on kyllä aika mato pilaamaan kaikki hyvätkin ja tarpeelliset asiat. Lapset ja nuoret minua eniten huolestuttavat. Heidän silmiensä eteen paiskataan kaikki raadollisuus ja pahuus ihan liian aikaisin.
No joo! Se siitä. Nyt on kaikki muurit ja metkut asemissa ja sapelit ojossa.. Jos niiden läpi pääsee jotain, niin sitten pitää kuvan alle kirjoittaa väkevät rukoukset. Esimerkiksi, sanotaan nyt juuri tuon  "Gunlög Kukkaronperän" puolesta. Rukous saa yleensä ihmisen juoksemaan pois.;)

Viikon varren tekemisiään, jos sitten hiukkasen valottaisi.
Ensinnäkään minusta ei ikinä tullut jäsentä Keventäjien keijukaisketjuun.
Täytin kaikki kohdat käsi sydämellä ihan järjestyksessä ja oikein, enkä ollut vielä lopussakaan, niin tuli viesti, että onneksi olkoon, Kaisa! Olet blääb, blääb, liittynyt Keventäjiin ja täten liiba, laaba, blääb, blääb...Oikein hyvä tähän asti.
Mutta... kun sitten leuat lotisten aioin mennä kirjaamaan siihen asti, sinä päivänä syömiäni suupaloja kuten:1 kpl 15gramman kokojyväleivänpalasta, 1 kpl 12gramman rasvatonta juustonsiparetta ja motillista sokeritonta kahvia mustana, niin kone sanookin:
PÄÄSY KIELLETTY! ET OLE JÄSEN.
Alla oli kaikki luottokorttivalikoimat, joilla tulisi maksaa jäsenyys.
En halunnut maksaa, koska minulle oli luvattu jäsenyys lahjoittaa (Catherine) ja tekstissäkin oli lukenut, että tunnuksella RUIPELO2015 (nimi muut.) voit kokeilla ilmaiseksi 2 viikkoa.
No kokeilematta jäi. Pistää vaan vihaksi, miksi en heti huomaa, missä menee ilmoittautumiset pieleen. Kyllä se vissiin niin on, että kerran pulska, aina pulska. Piste.
Odotan kyllä säädetyn karanteeniajan (varmaan 5 vuotta) ja ilmoittaudun uudestaan Keventäjiin. Otan jonkun tarkkasilmäisen- ja näköisen ystävän selän taakse, joka heti sanoo, jos koukkusormeni menee väärälle ilmoittautumisnäpykälle.

Tiistaina ajelimme Nikolainkaupunkiin sen maanmainioon toriparkkiin ja kävelimme kaupungin iki-ihanaan kirkkoon.
Minä lausuin siellä Facebookkirunojani ja Magnus piti puheen.
Tilaisuuden nimi on Keskipäivän rukoushetki. Maaliskuun 3:späivä minä olen siellä taas.
Toivonkin, että saan monta runoinspiraatiota sitä ennen, että on mitä lausua. Saan myös pitää puheenkin. Siihenkin toivon totisesti viisautta, ettei tarvitse suuta turhaan aukoa (vrt. kampela kuivalla maalla).
Siis maaliskuun 3:s päivä 2015 Vaasan kirkko klo 12.00. Tervetuloa ympäri Suomea!
Päivähetkestä kiirehdimme Aija-Kanita-tätiseni tykö kahville ja voileiville.

Torstaki-illalla oli seurakunnan taloudellisen jaoston kokous Pappilan virastohuoneella. Olin ko. kokouksessa ensimmäistä kertaa ja hivenen jännitti. Huomasin välittömästi, että turhaa jännitän ja niinpä tarjolla oleva Runebergin torttu kahvin kera maistui erityisen maukkaalta ja mehevältä.
Pitäisikin oikein alkaa leipoa itsekin noita suussa sulavia torttuja. Käyttäisin niiden paistamiseen oikein kunnon muottia, eli saunanappoa. Ovat ne sen verran hyviä!

Lauantaina oli taas Ruunebergin torttu-päivä. Pidimme Magnuksen kanssa Virsipiiri-hetken palvelutalolla. Ne ovat aina hyvin virvoittavia tilaisuuksia. On ilo katsoa, miten monet vanhuksista osaavat ulkoa virsien sanat. Minä osaan vain kolmen virren sanat ulkoa:
1) Ilta on tullut Luojani
2) Jumalan kämmenellä ja
3) Herraa hyvää kiittäkää
Lauluhetken päätteeksi alkaa talossa aina ruokailu ja meille piirin vetäjille on aina laitettu sivupöydälle kahvia ja nisua. Tällä kertaa siis Runebergin tortut. Sellainen huomaavaisuus paitsi, että sulaa suussa, lämmittää myös mieltä.

Sunnuntaina Isonkyrön kirkossa oli mieluisa tilaisuus. Paitsi messua, niin seurakunnan vastavalitut luottamushenkilöt siunattiin luottamustehtäväänsä.
Astelimme kirkkoon  juhlallisessa kulkueessa. Edessä oli ristinkantaja, sitten kaksi kynttilän kantajaa (sunnuntai oli myös kynttilän päivä) ja sitten evankeliumi-kirjan kantaja ja se olin minä. :D
Jokainen meistä siunattiin kirkon alttarilla. Oli juhlallista ja iloista, kuten kirkossa kyllä aina muutenkin on.
Messun päälle oli seurakuntatalolla lohikeittoa ja toscapiirakkakaffit.
Minä otin kaksi palasta piirakkaa. Sanoin eräälle Eskolle (nimeä ei muut.), että jos joku olisi huomauttanut, että minulla on lautasella kaksi palaa, niin olisin sanonut, että toinen on Magnukselle.
Esko haki myös toisen palan itsellensä ja sanoi, että jos joku olisi siitä huomauttanut, hän olisi myös sanonut vievänsä sitä Magnukselle.
Olen sitä mieltä, että noin hyvää toscapiirakkaa ei saisi tehdä. Sitä joutuu ihminen ahtaalle sanomisiensa kanssa. Onneksi kukaan ei sanonut mitään. Ei edes Magnus huomannut. Sanottakoon, että hän ei kyllä olisi toista palastani saanut. Tokkopa Eskokaan olisi piirakastaan luopunut.

Illan suussa ajelimme taas Nikolainkaupunkiin ikikauniiseen Huutoniemen kirkkoon ja sieltä Asevelikylään iki-ihanaan vanhaan kotitaloomme. Kotitaloomme, jota nykyään asuttavat siis Catherine poppoineen.

Hyvin urautunutta on meikäläisen elämä. Sen huomaa, kun viikoittain sen kulkua mustaa valkoiselle pränttäilee.
Eräänä aamuna, kun avasin nahkat silmiltäni, tuli ensimmäisenä mieleen ajatus, että kun täytän pyöreitä, lopetan bloggailun. Laitan viimeisen pisteen mhvv:hen.
Siihen on kyllä vielä aikaa. Ehdin jopa yhdenkerran tässä välissä täyttää epäpyöreänkin.
Eli siis monta monituista kertaa  (pitkästi yli puolisataa kertaa) voit vielä lukea:
sitte me mentiin kirkkoon, sitte me tultiin kirkosta, sitte mä söin sitä ja sitte mä söin tota ja sitte mä alkasin laihduttaan ja sitte mä lihoin takasi, sitte mä kirjotin runon ja sitte multa kuivi suu ja sitte.....

Sitte nyt tämä lopettaa taas tämän kertaisen jatustelun tähän.
T: Kaisa Bokbärare-Upvikt
-------------------------------------------------------
Psalmi 102, jakeet 26-28

Jo ammoin sinä laskit maan perustukset,
sinun kättesi työtä ovat taivaat.
Ne katoavat, mutta sinä pysyt.
Ne kuluvat loppuun kuin vaate,
sinä vaihdat niitä kuin vaatekertaa,
ja ne vaihtuvat uusiin.
Mutta sinä olet iäti sama,
sinun vuotesi eivät lopu.

maanantai 2. helmikuuta 2015


Hyvää myöhäisillan alkua kaikille teille rakkaille lukijoilleni.
Höyryävän kaakaokupposen ääressä alan vääntää mieluisaa maanantaitehtävääni mhvv:tä, eli mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon.
Muutamana viimeviikkona olen onnistunut saamaan blogin ihmisten aikaan ilmoille, mutta tänään taitaa mennä taas puoleen yöhön.
Olen nimittäin alkuillasta puoli 10:een istunut seurakunnan "Strategia 2015" kokouksessa. Mielenkiintoinen kokous. Olin sellaisessa nyt ensimmäistä kertaa ja rohkenin näin alkuun  avata suutani suurin piirtein vain haukatessani omenapiirakkaa ja maustekakkua.
Eipä kyllä sen puoleen, ettenkö olisi rohjennut avata sanaista arkkuani. Tokikin, jos kovasti olisin ollut eri mieltä, mutta samaa mieltä olin kaikesta. En kyllä liioin ole mikään joo-joo nainenkaan, ettei senkään puolen. Asiat nyt kertakaikkisesti vaan menivät nappiin.
Lisää nappeja aiomme kokoustaa vielä muutaman naisen kanssa ylimääräiselläkin aikaa.Ihmettelen ihmisten energisyyttä. He ovat vielä työelämässä mukana ja heillä on kotihommat hoidettavana ja silti lähtevät innolla seurakunnan kokouksiin ja tilaisuuksiin. Meikäläinen eläkeläismomma on viikon puuduksissa, vaikka käy vain illalla kokouksessa. Päivän pussuttaa hyvässä lykyssä vielä parintunnin tupsluurit.
Tai no...olenhan minäkin nykyään töissä. KAISAN KORTIT-puulaakissa. ;)
Tänäänkin piirsin kieli keskellä suuaukkoa sotilaita syömässä munkkeja Sotkussa.

Lähden aina joka paikkaan ajoissa. Niin tämänkin illan kokoukseen. Kokouspaikalle kaahattuani istuin autossa, kun paikalle ei vielä näyttänyt tulleen ketään. Soitin joutessani Aija-Kanita- tädille, että hän saa kahvivieraita huomenissa. Menemme Magnuksen kanssa Vaasan kirkkoon klo 12. Minä lausun pari runoa ja Magnus pitää puheenpätkän.
Puhelu loppui, aikaa kului ja pian viisarit olivat tapissa, mutta aina vaan kokoushuoneessa oli pimeys.
Kaahasin joen yli (siltaa pitkin tietysti) seurakuntatalolla. Jospa kokous pidetäänkin siellä.
Ei pidetty. Pimeys pilkisti talon kaikista ikkunoista.
Ahdisti sitten viimein  soittamaan yhdelle kokoustajalle, että missä väki luuraa?
Kokouksen alkamisaikaa oli muutettu. Siitä oli minullekin tieto tullut, mutta jos jotakin luulee, niin sitä myös niin lukee, vaikka selvästi asia on oikein ylös- ja tiedoksi merkattu, että alkamisaikaa on muutettu.
-GRRRR...ajattelin minä itsestäni ja Surkimus-syndrooma tuntui nostavan päätään.
Onneksi se ei sitten sen kummemmin päässyt valloilleen.
Parempihan on tulla vahingossa liian aikaisin kuin vahingossa liian myöhään.

Olin minä myös Kirkkoneuvostonkin kokouksessa männä viikolla. Ajoissa. Suutanikin raottelin rohkeasti muutaman kerran muulloinkin kuin kahvia kulautellessani ja kinkkuleipää nieleskellessäni..
On mahtavaa, kun saa olla mukana seurakunnan toiminnassa. Siinähän sitä pystyy vaikuttamaan. Ei siinä, että ottaa ja eroaa koko puljusta.

Tähän väliin kommentoin hieman kuvia, jotka tälläsin tuohon alkuun. Joo, vanhoja ovat kuvat. Ennenkin tällä estraadilla esillä olleet. Ei ole tullut puhallettua edes pölyjä kameran päältä saatikka kuvia räpsittyä.
Yläkuvassa on vanhassa maitokannussa puutarhamme kesäkukkia ja alakuvassa on isäni ihanat siskot oikein kuvaamossa kuvattuna.
Isäni oli nuorin ja ainoa poika perheessä. Tätini kertoi, että isäni ei olisi tarvinnut itse ottaa askeltakaan ennen armeijaan menoa. Niin pitelivät siskot häntä hyvänä, rakastivat ja käsillänsä kantoivat.:D

Kotonamme kokoontui lähetysraamattupiiri tiistaina. Se tiesi tietenkin kämpän mylläystä katosta lattiaan, (jos hiukan suurennellaan).
Magnuksen mielestä imurointi+lattianpesu+pölyjen pyyhkäisy on KAUHIA SUURSIIVOUS.
-Voi, voi kuule. Sinä et suursiivousta ole ikinä nähnytkään. (Niin kuin en kyllä minäkään. Olen hyvin suurpiirteinen, mitä siivouksiin tulee. Suorastaan tössyinen, mutta näillä eväillä on menty kohta 70 vuotta ja mennään tästä eteenpäinkin toivottavasti toinen mokoma).
Äitini oli samanlainen. Ei ole siis omena (so minä) puusta pudonnut mihinkään. Joku teistä muistaa, kun kerroin täällä, että ikkunoitakaan ei rakas äitini pessyt 17 vuoteen.
-Mitä niitä jynssää, kun en ulos edes kattele? hän ihmetteli minulle. Olin samaa mieltä.
Äitini ei koskaan katsellut ulos ikkunoista. Hän teki käsitöitä, maalasi öljyväritauluja ja posliinia ja kirjoitteli pakinoita ja runoja.
Raamattupiiriin ei tullut yhtäkään ihmistä. Se ei meitä säikäyttänyt. Joimme Maunon kanssa kahvit, juttelimme niitä sun näitä ja siirryimme kamarinpuolelle ja otimme Raamatut esiin. Ihan niin kuin teemme silloin, kun tupa on täynnä raamattupiiriväkeä.
Sovimme, että molemmat lukee aina viisi jaetta kerralla, niin kauan, että luku loppuu ja niin myös  teimme, kuten linnassa sovittiin. Ehdimme  keskustellakin lukemastamme muutaman hetken syvällisesti, kun piiriin tulikin kaksi kaksi ihmistä lisää. Siitä tuli hyvä ilta.
Olisi siitä tullut hyvä ilta joka tapauksessa, sillä missä kaksi, tai kolme  kokoontuu minun nimessäni, niin siellä minä olen heidän keskellänsä, sanoo Jeesus Raamatussa. :D

Minä olen tänään liittynyt taas ihan uuteen puljuun: Keventäjiin! Tiedättehän se laihdutusjuttu, jota mainostetaan televiitsionissakin?
En tiedä olisinko ikinä tullut liittyneeksi, mutta Catherine sanoi, että kyllä sunki äiti pitää liittyä Keventäjiin, eikä koko ajan olla Painottajissa!
(No, ei Catherine tuota loppulausetta sanonut, mutta ajatteli niin varmaan).
-Minä maksan. Se on sun syntymäpäivälahjas, hän lisäsi vielä.
Mikäs sen mukavampi lahja on, kun saada kuulua Keventäjiin. Tänään olen jo kevennellyt aika lailla ja paiskinut parikertaa kahvakuulaa ja nostellut puntteja muutaman kerran ylös ja saman verran alas.
Vintinrappusia olen veivannut ylimääräisiä kertoja edestakaisin, että on jotakin merkattavaa seurantalehdelle, jahka ehdin sinne kirjautua.
Ehdin varmasti keventyä muutamia kiloja, ennen ulkomaanmatkaamme. Mahtuu lentokoneen penkkiinkin paremmin istumaan, jos on kevyempi eikä tarvitse maksaa ylimääräisistä kiloista.
Eikös jotakin sen suuntaista ole ollut ilmassa, että tuhteilta matkaajilta peritään lisämaksua?
-Eikö keventää voi iliman liittymisiä ja maksujaki? ihmetteli Magnus.
-Kyllähän sitä vois, mutta kun siitä ei tuu mitään ja loin paljonpuhuvan muljautuksen hänen potkupallovatsaansa paitansa alla.
Hohhoijjaa!

Lauantaina saimme Nikolainkaupungista nieluisia vieraita: Joonathanin ja Viviannin.
Lyllankin olisi kernaasti saanut tulla, mutta sitä ei saa junaan millään ilveellä.
Piski saa aikaan sellaisen metakan jo nähdessäänkin junan, että ketään sen perhekunnasta ei kertakaikkisesti kehtaa olla lähistölläkään.
Kerran on yritetty Lyllania junaan tunkea ja silloin kaikki matkustajat, sisällä junassa ja platformilla, olivat kangistuneet kauhusta ja alkaneet etsiä eläinsuojelupoliisin kännykkänumeroa.
Harmillista.  Autossa ko. koiraneiti tykkää olla. Se hyppää penkille heti, kun ovi on auki, vaikka ei mihinkään mentäisikään.
Toista se oli meidän Mopsi-vainaan kanssa. Se huusi kuin sen päätä ja donitsihäntää olisi irroitettu tylsällä puukolla. Koko matkan. Vaikkahan sitten Sodankylään saakka.

Sunnuntaina veimme vieraamme takaisin Nikolainkaupunkiin ja itse menimme Palosaaren kirkkoon Sunnuntaiseuroihin (tai mitä ne nyt nykyään ovat).

Siinäpä se viikko sitten vierähtikin. Korttifirman kotisivuja emme vielä ole saaneet esille pantaviksi, mutta ei mene enää kauaakaan, kun niin pääsee käymään.
Itse odotan tuota hetkeä innolla. Näkee kättensä töitä oikein kunnolla, hienosti esille tämmättynä.
Nyt on viimeisen pisteen aika tällä erää.
Hyv´yötä, Jeesus myötä.

T: Kaisa Keventänen-Punkerskog
--------------------------------------------

Psalmi 78,  jakeet 38-39

Mutta Jumala on laupias,
ei hän tuhoa syntistä, vaan armahtaa.
Kerta kerran jälkeen hän hillitsi vihansa
eikä antanut kiivaudelleen valtaa.
Hän muisti, että he olivat vain ihmisiä,
vain tuulen henkäys, joka häipyy
eikä palaa.