maanantai 29. toukokuuta 2017


Kahdella vanhalla kuvalla aloitan tämänkertaisen mhvv:n.
Yläkuvassa minä ja Vivianni kaksivuotta sitten tekemällämme Israelin matkalla. Olisikohan Betesdan lammikolta?
Minä näpötän kuvassa tiukean näköisenä. Minusta ei matkalta montaa kuvaa olekaan. Eikä ainakaan sellaista, jossa hymyilisin koko maissirivistölläni. Kummallista, sillä Israelissa ei oikeastaan voi olla hetkeäkään hymyilemättä. On se niin ihanata siellä matkalaisena olla. Oi, jospa joskus vielä sinne pääsisin. Suosittelen kaikille sinne matkaamista lämpimästi!

Äsken minulla oli hymyt vähissä myös täällä Hälvänmutkalla, vaikka yleensä kuljen täälläkin hymyilevänä ja hyväntuulisena. (Yskii ja rykii pitkän rupeaman).
Paistoin pitkästä aikaa lättyjä (räiskäleiksi jotkut sanovat) ja koska lättyjen paistaminen on yksinäistä puuhaa, päätin ottaa viereeni vanhan kunnon pikkaraisen patteriradioni.
Olen viimeksi kuunnellut patteriradiota, oikein ajatuksen kanssa, viime kesänä puutarhatuolissa istuen ja kaffia ryystäen.
Siinä sitten radion pauhatessa, rasvan kärytessä ja lättyjen tiristessä muistin, että tänäänhän tulee radio Deistä minun lukemiani omitekoisia runojani. Se ei hymyäni vielä hyydyttänyt. Päinvastoin.
Yhteensattumat (lättyjen paisto ja patteriradion kuuntelu) oli niin selvä merkki siitä, että kannattaa kuunnella kyseinen ohjelma ja niin myös tein.
En ikinä tapaa kuunnella omitekemien runojeni omiääneenlukemisiani.
En, koska ääneni kuulostaa kummalliselta. Ihan toisenmoiselta kuin sisäkorvalla kuunneltuna.Joskin sekin kuulostaa kummalliselta.
Lisäksi minua vaivaa oman äänen kuuntelemisessa se, että jokin kurkussani korisee kummasti.
Onko se nyt sitten sitä paljonpuhuttua ikäihmisen kärinää?
Voi olla, mutta nyt mieleni tekisi kysyä, että mitä on se narina, jonkalaista kaikkien nuorten naisten puhe tätä nykyä on? Ainakin silloin, jos nuoria naisia haastatellaan televiitsionissa, tai radiossa? Silloin kärinä yltyy ihan mahdottomiin svääreihin. Mitä se semmoinen on?
Minä haluaisin päästä omasta räkäkärinästäni eroon, mutta se ei onnistu millään ilveellä. Ei, vaikka rykisi ja kakoisi tunnin ennen nauhoitusta. Tämä on ja oli tänään omiaan hymyäni hyydyttämään.
Muuten olin tyytyväinen runosiini. Oliko sitten kukaan muu, sitä en tiedä, koska ikinä ei kukaan ole minulle sanonut ohjelmista mitään.
Jaa, mutta onpahan! Kerran eräs rouva, olikohan se nelisen vuotta sitten, taisi sanoa, että kuunteli, kun minä olin runojani oikein radiossa posmottanut. Ilahduin kovasti, vaikka mitään sen enempää analysointia häneltä ei tullutkaan.
Voi vaikuttaa siltä, että odottelisin kehuja kärisemisistäni, mutta niin se ei ihan kokonaan ole. Olisi vaan hauska tietää, kuunteleeko kukaan? Haloo? Oliko ketään langoilla?

Alempi vanha kuva on näkymä Letkutien varresta. Kuva voisi olla ihan tänäänkin otettu. Näkymä ei ole muuttunut pätkääkään.
Kuvaaminen on taas jäänyt ihan hunningolle. Pitäisi opetella kuvaamaan kännykällä. Kännykkä olisi aina valmiina ja käden ulottuvilla. Se vaan on niin kamalan vaikeeta.
En saa NÄPÄYTETTYÄ kännykkää ilman, että puhelin (ja minä) heilahtaa metrin verran suuntaan, jos toiseen.
Kohteita osaisin kyllä löytää ja rajata kuvattavaa asiaankuuluvasti, koska minulla on hyvin taiteellinen näkökanta asioihin ja kohteisiin. Omasta mielestäni. Ja oma mielihän on paras ja aina oikeassa. (Yskii).
Meidän suvussa on paljon hyvien kohteiden kuvaajia. Ja myös suvun ulkopuolella. Iloitsen aina heistä ja heidän kuvistaan Facebookissa.

Viime viikko kalenterissa on ihan ilman minkäänmoista menomerkintää paitsi sunnuntain kohdalla, jossa lukee: kahvitus Vaasan kko. Kko on tietysti yhtä kuin kirkko.
Kävimme ennen kko:hon menoa Aija-Kanitan tykönä ja muistelimme seitsemänkymmenenyhdenvuoden aikana sattuneita tapahtumia. Tuon ajan verran on Aija-Kanita elämääni kuulunut. Tuohon aikaan mahtuu monenmoisia muistoja. Pääasiassa iloisia. Surullisia emme muistele ikinä.

Kahvitusvuoromme oli viimeinen tämän kevään aikana. Kuitenkin ensimmäistä kertaa, kahvitusvuorojeni ajanjakson aikana, maistoin salmiakkipiirakkaa.
Salmiakkipiirakka on jauhoton, munaton, maidoton, suolaton, sokeriton jne. jne.
En tiedä, mitä siinä piirakassa loppujen lopuksi oli, mutta se mitä oli, oli suussa sulavaa.
Ja ne salmiakit!
Salmiakit olivat niitä apteekista saatavia. Ainoita kunnon salmiakkeja.
Paitsi kahvivuoroja, niin myös lukemasi mhvv on tämän kevään viimeinen. Syyskuun 4:s päivä tavataan näissä merkeissä jLs. On hyvä pitää kesätauko ja kuka kuolevainen netin ääressä kesällä malttaa röhnöttääkään?
No, ehkä sitä Naamakirjassa tulee hiukan kommentoitua menemisiään ja tulemisiaan, mutta bloggaus alkaa vasta syyskuun neljäs päivä. 
Oikein hyvää kesätaukoa kaikille ja olen iloinen, jos sitten taas syksyn saavuttua luette vanhan, mutta raihnaisen ystävänne menemisistä ja tulemisista.

Viime torstai oli Helatorstai, kuten kaikki tiedätte ja muistatte.
Tietääkös teistä kaikki, miksi Helatorstaita vietetään? Joo, kyllä! Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi.
Olimme Helatorstaina hienossa tilaisuudessa Vaasan kirkossa. Ensin jumalanpalveluksessa sitten seurakuntasalilla juhlassa, jossa rippikouluisoset siunattiin tehtäväänsä kahden vuoden opiskelun jälkeen.
Vanha ja kauan sykkinyt sydämeni oli pakahtua onnesta katsellessani ihastuttavia nuoria ja ihastuttavaa lapsenlasta heidän joukossaan. Varmaan oli paapan, kummisedän, isänsä ja äitinsäkin syömmet ilosta pakahtuvaisina tapahtuman tuoksinassa.
Meillä täällä Isossakyrössäkin olisi ollut erikoiset kirkonmenot, jotka oikein televisioitiin ja kaikkea. Mutta kuten usein olen sanonut, niin kahtaalle ei repeä. Ei, vaikka värkeissä kosolti varaa olisikin.
Eilisessä kahvihetkessä eräs sisar tosin sanoi minulle, että oletpas sinä kutistunut!
Sekös ilahdutti kovasti mieltä, vaikka syvällä sopukoissaan tiesi, että kutistumiset ovat vaihtuneet pullistumisiin taas hyvän joukon. Huolestuneena kuiskasinkin tämän ankean totuuden julki.
-Joo, mutta ihan kaikki ei vielä kuitenkaan ole tullut takaisin! ystävä sanoi lohduttaen. Hän tuskin tiesi, kuinka paljon iloisemmaksi sai myrtsin mieleni. Innostuin taas. Sadannenviidennen kerran.
T: Kaisa Myrtsinder-Pullerström

Suomi 100v maanantaiblogiruno
kirjoittanut K. Jouppi

Ennen muinoin, vanhaan "hyvään" aikaan, oli kouluja
joita sanottiin oppikouluiksi
niissä oli tyttöjä ja poikia
oli myös oppikouluja joissa oli vaan tyttöjä
ja sellaisia, joissa vaan pojat opiskelivat
niitä sellaisia kouluja kehuttiin kovasti
maasta taivaaseen
niihin piti oikein pyrkiä
minäkin pyrin
ja pääsin
varapaikalta

eivät ne yhdenlajin oppikoulut niin mahdottoman onnistuneita olleet
eivät totisesti
minä ainakaan en osannut sanoa uuta, enkä aata pojille
vaivaantuneena, naama punaisena ja silmät päässä pyörien
kengänkärkiä tuijottelin
illanvietoissa kun kohdattiin
ja olisi pitänyt jostakin jutella.
---------------------------------------------------
Apostolien teot 1: 8-11

Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin
ja te olette minun todistajiani Jerusalemissa
ja koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.

Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät
kuinka hänet otettiin ylös ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään.
Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähystivät taivaalle,
heidän vieressään seisoi kaksi valkopukuista miestä.
Nämä sanoivat:
-Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?
Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin
samalla tavoin, kun näitte hänen taivaaseen menevän.


maanantai 22. toukokuuta 2017


Viikko sitten vaihdoin jouluverhot (yläkuvassa) kesäverhoihin. En ole järin innokas vaihtelemaan verhoja. Molemmissa alakerran kammareissa minulla on tismalleen samat verhot kuin yksitoista vuotta takaperin, tänne muuttaessamme, kirstankoihin ripustin.
En voi aina oikein  ymmärtää ihmisten ylenpalttista hinkua verhojen vaihteluihin.
Olen useamman kuin kerran seissyt keskellä kammareitamme ja miettinyt, pitäisikö muuttaa verholookkia, vaiko eikö?
Joka kerta olen tullut samaan tulokseen: Ei!
En keksi millään, mimmoset olisivat paremmin ympäristöön sopivat kuin ne, jotka ikkunoissa nyt riippuvat ja siis yksitoista vuotta riippuneet ovat.
Keittiö on asia erikseen. Jouluna pitää olla jouluverhot ja kesällä kesäverhot plus välikausiverhot näiden jo mainittujen aikojen välissä.

Alakuvakin on napattu toista viikkoa sitten. Siinä Magnus touhuaa rukoushuone Rauhan remppatalkoissa. Niistä jo viimekerralla jotakin mainitsin.
Uudempia kuvia ei ole esille laittaa. Kuvausinto on laantunut, vaikka kohteita olisi luonto ja ympäristö pullollaan.
Kaikkinainen into muuhunkin on tällä haavaa laantunut. Halvauksenomaisesti. Mutta ei hätää! Se on niin tuttua näin keväisin, että tuskin viitsin asiasta edes mainita.
Otan nyt kuitenkin esiin, kun kerran alkasin, esimerkiksi puutarhan. Yksi syy siihen, että en pidä puutarhanhoidosta on juuri  ns. halvauksenomainen innon laantuminen.
Se paukahtaa päälle, varsinkin näin keväisin, välittömästi, kun otan muutamankin askelen ulkorappusten alimmalta askeleelta pihatantereelle päin.
Keväällähän ei ikinä tiedä, koska maa on niin kuivaa, että sitä voi haravoida.
Niinpä odotan ja odotan ja sitten yht´äkkiä alkaakin kukkapenkkien roskien alta tursuta versoja.
Niitä roskia alkaan sitten hädissäni riipiä pois jollakin kauhealla, vanhalla haravankalsolla ja tietenkin hennot versot katkeilee ja niiden tuoreet nupit menevät poikki.
Ennenkö huomaatkaan, rikkaruohomättäät pemahtavat silmillesi ja nokkosta pukkaa pintaan joka paikasta. Ihan joka paikasta.
En jaksa lakata ihmettelemästä puutarhaihmisiä ja heidän syyhyäviä kynsiään.
Kuten sanottu, meikäläinen taantuu ja siitä seuraa kauheat omantunnontuskat, jotka tuskat kyllä onneksi pian helpottavat. Sen tiedän kymmenien vuosien kokemuksesta. Ne helpottavat viimeistään silloin, kun saa raahata muovipuutarhapöydän tuoleineen johonkin rehevään paikkaan, istua pöydän ääreen kahvikuppi kourassa ja sulkea silmänsä. Kyllä siinä rikat ja ruohot pakosta unehtuvat ja mieliala kohoaa iloisena uusiin sfääreihin.

Tänään en kuitenkaan vielä mennyt rehaamaan tuoleja ja pöytiä ulos, vaikka ilma olisi ollut hyvinkin otollinen. Ämitin velttona sisällä koko päivän. Keittelin kalasoppaa ja mietiskelin syntyjä syviä.
Keitin kalasoppaa pakastelohikuutioista. Keittoon oli kuutioiden mukana pudonnut palanen pakkaustakin. Palasessa oli printattuna numero. Kolme (3).
Yhtään sitä pahvinpalasta ei olisi kuutioista maultaan erottanut. Ainoastaan numero 3 oli erona.
Alkoi siinä syödessä, ilman sitä kolmen numeron pahvinpalaakin, epäilyttämään, ovatko kalakuutiotkin ehkä pahvipuristeita?
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että kovin herkästi en ruokaa arvostele. Niinpä en tee sitä nytkään. Kuha ihmettelin sen kahden napollisen aikana, mitä keittoa sisuksiini mättäsin.

Viime viikolla kävin terveyskeskuksessa putsauttamassa korvani tulevaa kuulokojeprojektia varten.
Hyvissä ajoin tilasin ajan kyseiseen putsausoperaation ja ihan hyvän ajankin sain. Aamusta klo kahdeksan kymmenen.
Istuessani putsauspenkissä lattialla kenkäni edessä juoksi hämähäkki. Oli hyvä sauma kysyä, että tuliko tuokin korvistani? Ei kuulemma tullut.
Illalla kotiväki kyseli toivorikkaasti, josko mahtoi putsaukset kuuloa kuinka parantaa?
-Häh? kysyin minä.
Ei muuten vaikuttanut putsaukset kuulemiseen mitään. Kuulin kyllä kotijoukkojen kysymyksen, mutta olen minä kuullut kysymykset tähänkin asti, jos ne metrin päästä korvistani kuuluvalla äänellä kysytään.
Innokkaana odotan varsinaista kuulontutkimusta tämän kuun viimeinen päivä. Jospa saisin sellaisen trönön korvaan, että ei tarvitsisi arvailla, mitä ihmiset puhuvat ja saisi vihdoin lopettaa nauramisetkin väärissä paikoissa.

Viime viikolla oli taas iki-ihanien entisten postilaisten kokoontuminen Vaasan Strampenilla.
Magnus kysyi illalla, kuinka olin pärjännyt kaupunkiajossani. Olin Saabilla matkassa, enkä junalla, kuten aiemmin tapana ollut on.
-Loistavasti! vastasin. Niin kuin asia olikin, mutta joka vastaus saa Magnuksen joka kerta epäilemään. Sanoo jopa, että sinet itte enää huamaa, ku töppäälet.
Huomasin, tai en, niin hyvin sujui siirtyminen Strampenilta Aija- Kanitan luo ja sieltä Ansan (nimi muut.) luo Joulun lapsi projekti- miitinkiin.
Pakkasimme illan kuluessa sataankahteenkymmeneen Ansan neulomaan penaaliin värikyniä, pyyhekumit ja lyikkärin.
Lokakuussa teemme 120 lahjapakettia valmiiksi Romaniaan lähetettäväksi. Jokaiseen pakettiin tulee penaalit kynineen, teroittimineen, pyyhekumeineen. Lisäksi paketteihin tulee pikkulelu, vähän isompi lelu (pojille ja tytöille hieman erilaiset, kuten arvata saattaa), lapaset, sukat, pipo, pusero, saippua,hammasharja ja tahna.
Kokoontuminen lahjapakettien tiimoilta oli hauskaa. Väliajalla hörppäsimme kahvia ja toppasimme pitsaa. Minä kysäisin, josko voisin lukea pari runoa malliksi tulevasta Tulppaaninippu-runokirjastani. Kukaan ei pannut hanttiin (tai en ainakaan kuullut) ja niin minä sitten tein työtä käskettyä.

Lauantaina saimme Jyväskylästä vieraita. Äkun ja Tyttityllerön. Äkku on Magnuksen veli ja Tyttityllerö veljenvaimo. Ilta kului mukavasti seurustellessa ja jääkiekkoa katsellessa.
Minäkin istuin nenä ruudussa kiinni, jota en tavallisesti missään tapauksessa tee, jos jääkiekkomatseista on kysymys. Ei ollenkaan siitä syystä, ettenkö pitäisi jääkiekosta.
Pidän ihan kauheasti.
Jääkiekko on vaan niin karmaisevan jännittävää, että en pysty sitä katsomaan muuta kuin erikoistapauksissa ja lauantainen matsi  oli. Yleensä olen toisessa huoneessa ja kuuntelen ja hurraan mukana, jos kuulen, että Magnus huutaa ja hurraa.

Sunnuntaina menimme koko konkkaronkka kirkkoon messuun. Olikin juhlallinen messu. Oikein torvisoittokuntakin paikalla. Kaatuneitten muistopäivä-juhlallisuudet pidettiin sankarihautausmaalla. Sää oli kaunis ja tilaisuus hieno ja juhlallinen.
Kirkkoon olivat saapuneet myös isolla joukolla sellaiset, jotka ovat päässeet ripiltä viisikymmentävuotta sitten (Äkku mm.).
Iloisia jälleennäkemisen huudahduksia kuultiin jo kirkonpenkeissä, saatikka varmaan sitten ruoan ja kahvin merkeissä seurakuntatalolla. Viidessäkymmenessä vuodessa sitä ihminen joiltakin, ainakin näkyviltä osin, hiukan muuttuu, mutta ei niin paljon, etteikö ainakin, kun nimensä sanoo, tunnistettaisi. Joidenkin ei tosin kyllä tarvitse sanoa nimeään, kun tunnistaa. Itse en kuulu sellaisiin. Päinvastoin. Aamuisin peilin edessä en edes itse ole tuntea itseäni. En, vaikka sanon ääneen monta kertaa Kaisa, Kaisa, Kaisa...

T: Kaisa
------------------------------------------------------------------

Maanantaiblogiruno Suomi 100v
Kirjoittanut K. Jouppi 

Kouluun kuljettiin määrättyä katua pitkin
sellaista, jonka varrella ei asunut ilkeitä poikia
niitä piti pelätä,
vaikka ei kai ne mitään olisi uskaltaneet
aikuisten silmiä oli joka puolella

koulussa istuttiin puupulpeteissa ja noustiin seisomaan
kun opettaja tuli luokkaan
viitattiin, kun opettaja kyseli läksyjä
viitattiin, vaikka ei aina tiedetty oikeaa vastausta
hyvällä tuurilla opettaja kysyi joltakin toiselta
tunnettiin syvää myötätuntoa, jos sekään ei tiennyt
silloin piti jäädä seisomaan ja hävetä

laulukokeissa piti laulaa luokan edessä
yksin
oli se varmaan kauheaa, jos ei osannut
minä osasin
yhdeksikön edestä.

--------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus

Kymmenes käsky:
Ei sinun pidä himoitseman sinun lähimmäisesi emäntää, eikä hänen palvelijaansa, eikä piikaansa, eikä karjaansa, eikä juhtaansa, taikka muuta mikä hänen omansa on.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme vedä emmekä houkuttele meidän lähimmäiseltämme hänen emäntäänsä tai palkollistansa; vaan paremmin autamme, että he saavat olla alallansa ja tehdä mitä he ovat velkapäät.  

maanantai 15. toukokuuta 2017


Eilen oli Äitienpäivä. Tarjoilukin aamusta sen mukaista (kts. ylempi kuva).
Magnus tuli, kello 7, minut hellästi herättämään. Lastensa äidin ja lapsenlapsiensa mummun.
Tulisesti suudellen hän kehotti minua istumaan aamiaispöytään.
Mikään kohta kertomastani ei ole suurentelua, enempää kuin teeskentelyäkään.
Olen viidenkymmenen vuoden ajan tottunut tällaiseen ihanaan kohteluun. Ei kukaan kuolevainen jaksa puolta vuosisataa teeskennellä.
Avioliittomme alussa sain aamupalan vuoteeseen, mutta ilmoitin sangen pian ja kovaäänisesti, että minä en tykkää juoda ja syödä sängyssä.
Se, että sängyssä lounehtiminen ei ollut mieleen, johtui suurelta osin myös siitä, että myös koiramme oli suunnattoman kiinnostunut aamupalastani. (Meillä on koirat aina saaneet nukkua sängyssä, eikä niillä juolahtanut mieleenkään, etteivätkö saisi myös syödä siellä, kun kerran emäntäkin syö).

En pysty myöskään heti aamusta, ennen sian pruppua, syömään täytekakkua, enkä pullaa ja siksi äitienpäiväaamumenyyni on aina kuvassa näkyvän kaltainen.
Jahka kello tulee kymmenen aamupäivällä, niin jopa alkaa lasehtimaan makiakin ja se on hyvin kamalaa se. Tai sanotaanko, että ainakin lihottavaa.
Nautittuani juhla-aamiaisen (vrt. alempi kuva) aloimme Magnuksen kaa valmistamaan äitienpäiväjuhlalounasta.
Jo edellisiltana olin vääntänyt juhlalihapullia ja keittänyt tömäkät marjaputingit punaisista viinimarjoista ja raparperista.
Niinpä ei muuta kuin Annen Facebookissa antama pikkuleipäresepti kehiin ja leipomaan.
Magnus vispasi taikinan, kun olin aineet ensin huolellisesti kulhoon mitannut. 
Pikkuleipiin olisi kuulunut lopuksi lisätä korintteja, mutta niitä ihanuuksia ei näillä leveysasteilla ollut ostettavissa.
Hätä ei ollut minkään näköinen, sillä kaupanhyllyllä osui silmiini "Kuivattuja karpaloita"-pussi.
Nekin varmaan sopivat hyvin kyseisiin piskitteihin, päättelin minä ja hyvin sopivatkin.
Innoissani pullauttelin pellille taikinapallukoita ja sitten vaan uuniin.
Sopivan tovin kuluttua vilkaisin, kuinka siellä uunissa voidaan ja voitiinhan siellä.
Niin hyvin kuin nyt voidaan, kun taikinassa on kaikkia muita aineita tuplasatsin verran, paitsi jauhoja puolen satsin.
Piparipallukat olivat levinneet pellille kaiken kattavaksi laataksi.
-Mä jotenkin ihmettelin alitajuntaisesti hiljaa itsekseni ihmettelin jauhojen vähyyttä, sanoin Magnukselle leuka väpättäen.
-Paiskaa taikinakuppihin takaasi nua paistamattomat ja lisää jauhua, sanoi Magnus kaapiessaan ns."kypsää" voivelliä pois pelliltä.
Niin tein ja hyvin onnistuivat  hyviä olivat (paino sanalla OLIVAT). Yhtäkään ei ole enää jäljellä.

Jälleen kerran oli pakko ihmetellä järjenjuoksuani. Kuinka kesken kaiken reseptin ylöskirjoittamisen aikana otan määriä puolikasvaihtohdosta, kun tupla-annosta tarkoitan?
Olen kyllä aina sanonut ja tiennytkin, että aivomössykässäni on myös salakavala- ja peräinen märkämakarooni-osasto.
Tekemiseni, puheeni ja muu sen sellainen käyttäytymiseni on joskus suoraa siitä osastosta.
Olen kuitenkin makarooneihini tyytyväinen. Ilman niitä en olisi minä.
Makaroonit ovat vaikuttaneet pääkopassani niin kauan kuin jaksan muistaa. Jaksan muistaa noin kuuskötyhdeksän (69)vuotta taaksepäin. Kaksi vuotiaasta lähtien. Pieniä pätkiä tosin, ainakin alusta, mutta pieniä olivat silloin makarooninpätkätkin.

Kahdeltatoista saapuivat kaikki rakkaat kultamussukkamme kukkien, korttien ja lahjojen kanssa Vaasasta juhlimaan kanssani ja kanssamme Äitienpäivää.
(Kukasta ja kortista on yläpuolella tuo toinen kuva).
Lahjaksi sain kaksi puseroa. Toinen pusero ei kuulemma ollut lahja. Catherinen oli vaan ollut ihan pakko se ostaa, kun oli ollut "niin mun näköinen". Mainittakoon tässä kohtaa, että pusero oli mahdottoman kaunis pitsimiehustoineen ja kellomaisine hihoineen.
Catherine kertoi, että pusero ei ollut maksanut oikeastaan paljon mitään, koska sen kaula-aukko oli tullut puuteriin jonkun sovittajan leukaperistä. Ei haittaa moinen meikäläistä. -Vesi on paskan lääke, tapasi rakas isänikin aikoinaan sanoa.

Pelasimme Äitienpäivän viihdykkeeksi Unoa ja sitä sellaista peliä, jonka nimeä ei nykyään enää voi ääneen sanoa. Tiedätte varmasti, että tarkoitan sitä peliä, jossa on niitä erilaisia perheitä ja sitten eräs tietty Pekka. 
Se, että peliä ei saisi sillä kyseisellä nimellä mainita, herätti jälleen keskustelua.
Minä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ei ole tarvis mainita.
Joku meistä empi hiukan, mutta muistutin, että hyvähän meidän valkokuonojen on asiaa ihmetellä. Kysyin sotaisalla äänellä, että miltä meistä tuntuisi, jos meidän kalvakat naamamme loistaisivat piimäpurkkien kyljissä, tai luonnonjukurttipurkkien kansissa komeilisivat? Toisaalta taas...siitä vaan. Minulle passaa kyllä.
Äitienpäivät ovat kivoja. Mielessäni kiitin Jeesusta ihanasta perhekunnastani.
Oma äitini "inhosi" äitienpäiviä. Erityisesti häntä "oksettivat" äitienpäiväruusut ja se sellainen pikkulapsen pään kokoinen, sinipunainen pallukkakukka, jonka nimeä en nyt muista, mutta jota pidettiin aikoinaan MUST äitienpäiväkukkana.
Minä sanoin äidilleni aina, että niin kauan kuin minussa henki pihisee ja hänessä tietysti myös, haluan viettää äitienpäivää. Piste.
Kerran (olen tämän tuhannesti jo kertonut, kuten kaikkikin minulle elämän aikana tapahtuneet juttuni) kirjoitin äidilleni äitienpäivärunon. Mitäpäs sitä muuta, kun kukkia ei uskaltanut antaa.
Äitini luki runon ja sai sellaisen naurukohtauksen, että pitkään aikaan ei kuulunut kuin pelkkää sihinää.
Aloin jo tosissani pelätä, että hän nauraa itsensä kuoliaaksi, kuten usein kuulee sanottavan.
Kyllä äiti siitä sitten jonkun ajan kuluttua jotenkin tokeni ja rauhoittui pyyhkien silmiään.
Sanoin äidilleni, että olipa mukavaa, kun sain ojennettua noin hauskan äitienpäivälahjan.

Vähemmän hauskan äitienpäivälahjan sain aamutuimaan minä, kun yhteen makkarimme kolmesta hiirenkilleristä klopsahti  hiiri! Täytyy sanoa, että paitsi laatan lentämistä (noin kuvaannollisesti) hämmästyin aika lailla. Miksi juuri äitienpäivänä, kun niitä syksylläkään, hiirien varsinaisena sisällepränkäämissesonkina, ei satimeen jäänyt montaakaan hännällistä?

Viime viikon kalenteriaukeamalla ei ole merkintöjä kuin kolme ja niistäkin yksi vedetty yli. Unohduksiakaan ei siitä syystä sattunut, kun ei ollut menemisiäkään.
Siivoskelin viikon mittaan hiukan tavanomaista enemmän sieltä ja täältä. Keittiön ikkunat pesasin ja vaihdoin jouluverhot juhannusverhoihin (!) Ei niistä ikkunoista oikein kirkkaita tullut, mutta ei haittaa. Saipa lapioitua kärpäsenraadot pois lasien välistä.

Rukoushuone Rauhan kökkään menimme tiistaina. Kökkäilyt olivat niin järeää laatua, että meikäläisellä siellä ei tehty yhtään mitään. Oli kivijalan porauskatkaisua, lautojen kiskomisia, tampuurin suoristamisia, hakkaamista ja kaikenlaista jylttäämistä. 
Hiki tuli meikäläiselle hennolle tytölle jo katsellakin moista. Onneksi oli koneet ja vehkeet miestä myöden. 
Tähän lopetan tämän kertaisen mhvv:n. Yhtään juttua ei ihme ja kumma olisi varastosta enää löytynytkään.
T: Kaisa Killeri
-------------------------------------------------------------------

Suomi 100v blogiruno (kirj. K. Jouppi)

Talvella hiihdeltiin pitkin ja poikin
teiden varsia, pelloilla ja
metsässäkin
naapurin koira haettiin mukaan retkille
tehtiin nuotio risuista ja kuusenkävyistä
ja makkarat tikunneniin
ei se nuotio aina oikein hyvin palanut,
savuttikin mahdottomasti ja silmiä kirveli, mutta
makkara maistui hyvälle
kylmänäkin

eikä haitannut menoa, vaikka monot olivat liian pienet
ja varpaita kipristeli
lapaset usein jäästä koppuraiset
nenät pyyhittiin puseron hihaan
aina uuteen kohtaan

oltiin iloisia ja terveitä
ei ollut huolta huomisesta
pätkän vertaa,
eikä tarvinnutkaan.
---------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus
Yhdeksäs käsky:

Ei sinun pidä pyytämän sinun lähimmäisesi huonetta.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme meidän lähimmäisemme perintöä eli omaisuutta, taikka huonetta pyydä emmekä jonkun oikeuden muodolla, eli lain varjon
alla itsellemme omista; vaan meidän pitää auttaman häntä, että hän saisi omansa pitää ja nauttia.





maanantai 8. toukokuuta 2017


Lintubongauksia tupamme tanhuvilta.
Ylemmässä kuvassa olevan linnun te kaikki tietenkin tunnettekin, kuten myös tietenkin alakuvassa selvästi näkyvät kuovitkin.
Se seikka ei alakuvassa näy, että kuoveja oli ainakin kolmetoista, jos ei viisitoistakin.
Lintubongailu on hauskaa johtuen siitä, kun linnut ovat hauskoja.
Pihapiirimme käki on taas alkanut syömään kiltisti enemmän käpyjä. Auringonkukkasiementarjoilu kuvassa näkyvältä lintulaudalta on katkolla ensi alkutalveen saakka. Käpyjä onkin ruvennut kasaantumaan saunapolulle paksuksi matoksi. (Aavistuksenverran jos liioitellaan). Saunapolku, jonka pituus on noin 15 metriä porraspäästä saunan porraspäähän, kulkee kahden valtavan kuusen alta. Kuuset ovat tikkojen lemppariruokapaikka.

Tänään lämmitimme pihasaunan pitkästä aikaa. Tästä lähin se lämpiääkin miltei tauotta tuonne joulunalusviikoille saakka. 
Jatkuvalämmitteisyys on luultavasti harmin paikka pukuhuoneen katosta metrinpituisten siimansa varassa hiissailevalle hämähäkille, joka meitä tänään pukuhuoneessa (!) "ilhdutti". 
Kyseinen hämähäkki oli kuitenkin niin pikkunen ja niin metkan oloinen, kun ihan vähän vaan siihen päin puhaltelimme. 
Tarkoituksenamme oli antaa ymmärtää, että sen pitäisi ymmärtänyt häipyä. Hämähäkki sai kevään kunniaksi kuitenkin pitää henkikultansa, kuten kaikki hämähäkit minun puolestani saavat, jotka ymmärtävät pysyä asuintalon seinien ulkopuolella. Eipä tuommoinen pikkarainen hämähäkki tunnu kuitenkaan oikeastaan missään kaikkien niiden miljoonien ja taas miljoonien sokerikusiaisten ja rasvarouhekuoripaskiaisten (paremmin tule ja sano) jälkeen.
Hämähäkit ovat hyödyllisiä. Varsinkin ilman myrkkypistintä.

Eilen illalla maissinjyv...siis etuhampaastani irtosi pala paikkaa. Noin vaan.
Olin juuri nauttimassa iltapalaa, pienehköa grillimakkaran pätkää, kun asia paljastui. 
Töpöttäessäni makkaranpäätä  sinappiplättiin, osui kieleni etuhampaaseen. Hammas tuntui justeerinterältä. Heti arvasin missä mennään, eikä paljon naurattanut.
Siihen aikaan ei enää apua olisi varmaan saanut (ainakaan kovin läheltä) joten päätin rauhoittua ja nukkua yön yli.
Aamulla soitin hammaslääkärille ja aika irtosikin kello 13.00.
Olin paikalla hyvissä ajoin tapani mukaan. Ehdin lukea hetkisen Hyvää Sanomaa, kun hammashoitaja tuli kutsumaan sisälle. En kuullut, mitä hän sanoi (kuulotutkimus tämän kuun lopussa), mutta oletin hänen tarkoittavan minua, koska muitakaan odotussalissa ei ollut.
Synkeänä ja kauhusta kankeana raahustin hammashoitajan perässä kohti potilastuolia.
Istahtaessani tuolille ilmoitin kuuluvalla äänellä kammoavani hammaslääkäreitä, hoitajia ja kaikkia muitakin.
-Ei me täällä niin kauhioota oo, kummiltä me  näytämmä, sanoi hammaslääkäri ystävällisesti maskinsa takaa. -Hmpf, vastasin minä
Kaikki kammot häipyivät kuin tuhka tuuleen jo ensimmäisen puudutuspiikin aikana.
Ei todellakaan olisi kannattanut pelätä, eikä jännittää. Ihan, kuten Maikkukin useaan kertaan minulle vakuutti. Piti soittaa jo hänellekin, kun niin kouraisi sydänalasta pelkkä ajatuskin hammaslääkäriin menosta.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Paremminkin. Sain hammashygienistille vastaanottoajan ja lupauksen, että hammastarkistusaikakin buukataan, kunhan muutama kuukausi eteenpäin vierähtää.
Hyvä! Minä kyllä maltan odottaa. Toivotaan, että maissintähkät pysyvät ikenissä siihen asti ja siitä eteenpäinkin konsa kuolo...no joo...ei kannata heittäytyä liian runolliseksi.

Olen kyllä ollut kauhean runollinen koko viikon lopun ajan, mutta tuloksena onkin nyt sitten, että 44 runoa on valmiina lähtemään painotaloon, kunhan Perhaps (nimi muut) niitä ensin ruokkoilee.
Ruokotuista runoista muodostuu runokirja nimeltä TULPPAANINIPPU.
Ei tulppaanikimppu, vaan nippu.
Sellainen on sitten soma viedä ystäville, tuttaville, sukulaisille ja naapureille tuliaiseksi, kun menee kylään, eikä kukkaputiikkia ole lähistöllä.
Tiedän, että olen tästä paas...kirjoittanut ennenkin, mutta se on niin tärkeä asia, että ikinä siitä ei liikaa...no joo.
Uskon, että kirjasta tulee hyvä. Päättelen sen siitä, että joka runon kohdalla olen vaipunut kasaan. Alemmaksi ja alemmaksi. Välillä olen ryöminyt alakertaan kahvia kulauttelemaan ja taas raahannut ruhoni vintille ja lueskellut värssyjä alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Värssyt ovat tuntuneet a) lapsellisilta, b) korneilta c)typeriltä, d) ontuvilta ja e) hulluilta.
Eli, toisin sanoen,  ihan luettavia varmaan ovat.
Estraadeilla (so. seuratuvilla) olen saanut poikkeuksetta nauttia upeaa sukseeta. Liiankin kanssa. Niinpä mustissa mujuissa ollessani, on mieleen luikerrellut epäilys, että jos ne nyt ovat niin mahdottoman hyviä, niin kas kun eivät ole Eino Leino-yhdistykseen kutsuneet. (En tiedä, onko ko. yhdistystä, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan?)
Ja jatkoa mustanpuhuviin epäilyihini: Eivätpä antaneet apurahaa apurahastosta, vaikka monisanaisesti ja kaunein sanakäännöksin sellaista anoin.
Ei edes kunniamainintaa tullut, ellei sitä, että anomus on tullut perille, semmoiseksi lasketa. Eräs tuttu ja tunnettu kustantamo ei ottanut julkaistaksensa runojani, jotka sinne naama innosta punoittaen lähetin. Sanoivat palautelappusessa, että eivät runoja julkaise, eivätkä varsinkaan hengellisiä.
-Pitäkää tunkkinne, sähisin minä. Itsekseni toki, sillä osaan käyttäytyä.
Nyt voi joku saada käsityksen, että olen katkera.
Ei, ei, ei! En ollenkaan! Maailma on pullollaan hyviä runokirjoja. Esimerkiksi Harmajan Saiman runokirjoja.Nautitaan niistä. By The way, Harmajan Saima on sukulaiseni (jos sukumme sukututkijaa on uskominen). Kaukainen ja kiemuroiden takaa oleva sukulainen  mutta sukulainen, mikä sukulainen kiemuroineen päivineen.

Eilen oli Pappilassa Naisten kesken iltapäivä. Siellä luin uunilämpöisen runoni TERVE SIELU TERVEESSÄ RUUMIISSA. Se kuulosti omiin korviinikin hirveältä. Kaikkien lukemieni runojen pohjanoteeraukselta.
Paitsi sitä, niin tunsin siinä yleisön edessä seistessäni,  olevani taas se kaikkien aikojen typerysten kruunaamaton kuningatar.
Eli, aivan hyvin varmaan meni. Ellei nyt ihan nappiin, niin napinläpeen ainakin.

Kalenterissa oli viime viikolla erään päivän kohdalle merkitty meno niin himmeällä lyijykynällä, että en noteerannut sitä miksikään. En kertaakaan tarkistanut pullonpohjalukulaseillani mitä siinä seisoo.
No se selvisi aika pian kyseisen päivän kuluessa määrättyyn kellonlyömään: Vähänkyrön Naisten kesken ip-toimikunta kokousti ja ihmetteli puhelimen päässä, että missä minä olen.
Kotona. Kiikkustuolissa. Suu ammolla nukkumassa. (En sitä heille kertonut).
Suu irvessä kaahasin Vähäänkyröön. Saimme kuitenkin asiat järjestykseen ja tyytyväisenä lehahdimme kukin omaan suuntiimme odottamaan kesää ja kärpäsiä. Kesää taitaa saada vielä odottaa.Juuri satoi rakeita ja hyinen pohjatuuli oli kaataa saunapolulle iltapäivällä.
Eipä minulla muuta tällä kertaa. Tai olisi, mutta johonkin kohtaan on ymmärrettävä painaa piste.
T: Kaisa Punktsjö-Knapläp
------------------------------------------------------------------------
Maanantaiblogi Suomi 100v
Kirjoittanut K. Jouppi

Ahvensaareen uimaan mentiin pyörillä
aikuisten pyörillä
vinhaa vauhtia ajettiin, eikä
istuimille ei ylettynyt yksikään

meitä oli paljon
se oli luonnollista
ei me tiedetty olevamme
se suuri ikäluokka

kassissa oli pyyhe, maitopullo ja
voileipääkin muutama
voi sitä riemua, kun joskus sai ostaa lämpöisen possun
ja vihreää limonaadia

hiekkaisen pyyhkeen päällä eväät syötiin heti,
kun tultiin rantaan
sitten juostiin mereen
merestä noustiin illalla
tuntui hetkisen kuivallakin maalla seistessä
kuin olisi vielä ollut aaltojen vietävänä

ei ollut energiajuomia, ei muovisia vesipulloja,
ei aurinkorasvoja, eikä perään katsojia
maailma oli silloin jotenkin yksinkertaisempi
terveempi
ei ollut pelkoja
-------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus
Kahdeksas käsky:

Ei sinun pidä väärää todistusta sanoman sinun lähimmäistä vastaan.

Mitä se on?
Vastaus:
Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme meidän lähimmäisestämme
valehtele emmekä petä ja panettele häntä, eli saata pahaa sanomaa hänestä,
vaan että me vastaamme hänen puolestansa, hyvin hänestä ajattelemme ja puhumme
ja kaikki asiat parhain päin käännämme.


maanantai 1. toukokuuta 2017


Hauskaa, mutta iloista Vappua!
Kuvassa vapputöyhtöhyyppä ja esimerkki kotimme riehakkaasta vappukoristelusta. Charles löysi laatikon pohjalta serpentiinirullan palasen ja oitis sen lampun kylkeen ripusti.
Kuvat ovat paitsi tuoreita, niin ihan itse henkilökohtaisesti kamerasta tietokoneelle tällättyjä.
Ihmettelen kovasti ja iloisesti hämmästyneenä aivotoimintaani.
Lukuisista katkoksista (muisti yms.) huolimatta osasin kuin osasinkin ensimäistä kertaa itse syöttää kuvat kamerasta koneelle ja tänne.
Olen ihan tarkoituksella kaksi viimeistä kertaa tarkkana kuin porkkana seurannut Magnuksen olan takana kuinka asia etenee. Muistin kaikki ja ihan oikein. Olen oikein tyytyväinen itseeni. Semmingin, kun en ole mikään kone&kamerakuvasiirtoihminen, enkä mikään laiteinsinööri muutoinkaan. Luulenpa, että pyöräkin olisi vielä keksimättä ruudista puhumattakaan, jos kaikki olisivat sellaisia kuin minä. Mutta niin se on, kuten sanotaan, että oppia ikä kaikki! (Huokaa tyytyväisenä).

Tänä vuonna näköjänsä osuu juuri maanantaiksi, eli bloggauspäiväksi, juhlapäiviä jos jonkin sorttisia. Viime maanantai oli 2 pääsiäispäivä ja nyt Vappu.
Selasin kalenterin vuoden loppuun ja huomasin, että joulupäivä osuu maanantain päälle, samoin uudenvuodenpäivä. Se ei haittaa ollenkaan. Voi jopa olla, että siitä on hyötyäkin. Juhlatuulella kirjoittaminen on omiaan entraamaan sisällön kivuutta.
Kuitenkin Vappu on minulle hiukan sellainen sii- ja soo-juhla.
Helposti saan kyllä tunnelman kohoamaan, ei sen puolen. Varsinkin, jos olisin mennyt marssimaan Nikolainkaupunkiin , kuten vakaa aikomukseni oli.
Minulla on useana vuonna ollut ilo ja kunnia saada olla tepastelemassa Jeesus-marssijoiden mukana, mutta tänä vuonna se ei nyt vaan onnistunut. Ei, kipeä en ole mistään, mutta aikataulut eivät sopineet yhteen ja muutenkin.
Vapputuulella en vappuisin sen kummemmin ole (marssimista siis lukuun ottamatta). 
Voin ehkä kietaista serpentiiniä paksun kaulani ympärille ja pitää viittä numeroa liian pientä yo-lakkia pääni kukkuralla, mutta siinä kaikki.
Vappu vuonna 1961 muistuu aina elävästi mieleen ja se tosiasia, että koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon, tai vähän. Vappuna vuonna 1961 isäni kuoli. 4o-vuotiaana.
On käsittämätön tunne, kun illalla näkee rakkaan ihmisen ja aamulla häntä ei enää ole.
Elämääni mahtuu myös vappuruisia, jolloin ryypiskelin muutakin kuin simaa, tai klökkeröpiimää.
Sellaisia vappuja ei onneksi ole ollut enää kolmeenkymmeneen vuoteen ja jos elää saan ja henki vähänkään pihisee, niin ei ole vast`edeskään.
Joku innokkaimmista lukijaseuraajistani varmaan muistaa, että olen raivoabsolutisti, mitä viinaksiin tulee. En käytä deodoranttiakaan, jossa on alkomahoolia. Ainoa myönnytys on joulun aikaan. Liköörikonvehtia saatan yön tummana hetkenä imeskellä muutamia, kynttilän lepattaessa pöydällä luoden tummia värjyviä varjoja seinille ja kattoon.

Tänään vappupäivänä olen järjestellyt tavaroita paikoilleen, listinyt legioonan makiamurkkuja (so. sokerimuurahaisia), lueskellut jotakin, kantanut ulos kevätkauden ensimmäisen narukuivauspyykkisatsin ja paistanut läjän lättyjä.
Kävin myös ryypiskelemässä kahvia ulkona. Piti vaan seisoskella, koska istua ei tarjennut.
Eilen, vappuaattona, olimme Nikolainkaupungin kirkossa Sunnuntaiseuroissa.
Kahviryhmällä, johon kuulun, oli kahvitusvuoro ja se oli hauskaa. Jos joku, niin seurakahvinkeittäminen on mukavaa. Meidänkin ryhmään mahtuu, jos koet, että kahvinkeittäminen seuroissa on sinullekin must.

Viimeviikolle osui Krellin tapaamisia kokonaista kaksi kappaletta. (Krel=Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset).
Toinen kokoontuminen oli Isonkyrön Palvelutalossa. Oli ohjelmaa ja yhteislaulua. Minulla oli kunnia lukea omitekemä runo ja teinkin sen harvinaisen pelottomasti ja reippaasti. En ehtinyt miettiä kielenkuivumisiä, enkä polvien tärisemisiä, koska piti niin hartaasti keskittyä runon karjumiseen. Karjumiseen siksi, että KOVAÄÄNISLAITTEET olivat taas sanoneet irti yhteistyösopimuksen. Henkilökunta tekee aina kaikkensa asian eteen, mutta tulos on aina sama: ei pihaustakaan (lukuun ottamatta kintut alta vievää, muutaman sekunnin kestävää yht´äkkistä räminää).
Kovaääniset kaikkialla ja joka paikassa pakkaavat olla sellaisia, että ne eivät toimi, tai jos ne toimivat, niin on varmaa se, että kun ohjelma alkaa, niin toimiminen loppuu. Näin se vaan on ja siihen on tyytyminen. Sille ei mikään maailman mahti mitään voi.

Muutaman uudenkin runon olen viikon aikana ylös kirjannut tähtäimenä Tulppaaninippu.
Nippu pitäisi piankin olla kasassa, mutta muutamat tekniset ongelmat (muiden ongelmien ohella) hiukan hidastavat valmistumista, mutta onneksi asioilla on tapana suttaantua ja selkiintyä. A) ennemmin, B) myöhemmin. Niinpä ei muuta kuin toiveikkaana puskemaan kohti uutta viikkoa ja kuukautta mielenkiintoisine häppeninkeineen.
Alkava kuukausi onkin viimeinen mhvv:n kirjoitusajanjakso. Sitten seuraa, ei toki totaalista loppua, vaan kesäloma.
Kesä-, heinä- ja elokuu teidän täytyy kärvistellä ilman maanantaisia bloggauksia. En usko, että se tuottaa pahempaa tuskaa kenellekään.
T: Kaisa Tusksten-Sommerpaus
---------------------------------------------------------
Maanantaiblogiruno Suomi 100v
Kirjoittanut K. Jouppi

Lapsena mentiin perheen kanssa torille Vappuna.
Minä sain laittaa polvisukat ja kellohameen ylle
ja veli polvihousut
oli ilma, mikä hyvänsä.
Vaikka... ainahan
ilma kaunis oli siihen aikaan.
Lokit kirkui,
aurinko helotti täydeltä taivaalta.
Siniseltä taivaalta.
Sinistä taivasta vasten lasten käsistä karanneet punaiset makkarailmapallot
ja Mikki Hiiri-ilmapallot näyttivät komeilta.
Hitaasti nautiskellen ne kohosivat korkeuksiin,
mutta voi parkua ja huutoa, kun omasta napinlävestä lanka irtosi
ja pallo lähti lentoon.
Ei auttanut lohdutukset,
ei taputukset,
sillä uutta ei ostettu.
Jäätelötötterö auttoi unohtamaan hetkeksi.

Vielä vanhanakin se kauhea tunne muistuu mieleen
ja sydän vaatii monta suklaatötteröjäätelöä.

-------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus

Seitsemäs käsky:
Ei sinun pidä varastaman.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ettemme meidän lähimmäisiltämme rahaa eikä tavaraa ota pois eli jollakin vääryydellä ja petoksella itsellemme saata, vaan autamme niin
että hänen tavaransa ja elatuksensa tulisi enennetyksi ja varjelluksi.