maanantai 29. heinäkuuta 2013

Näytelmä draamaa



Iltaa kaikki!
Tällä istuskelen tutussa peräpöksässä kuppi lemmehtynyttä ja jäähtynyttä kaffia oikealla puolella pöytää ja onpa  kahvikupin vieressä  myös kalenterikin. Käden ulottuvilla.
Torventöräyksellä, iloisella ja kuuluvalla torventöräyksellä saan kuin saankin alkaa tämänkertaisenkin bloggauksen.
Olet lämpimästi, mutta sydämellisesti tervetullut lukijattarekseni Tarja Kaipainen! :D
Toivottavasti pystyn vakuuttamaan myös jälleen kerran teidät kaikki muutkin lukijani siitä, että olen sangen iloinen teittistä jokaisesta.

Minulla ei ole oikeastaan moniakaan häppeninkejä viikonvarrelta esiin tuotavana. Onneksi, sillä näidenkin kanssa olen jo töötti otsassa.
Siis, mistä alkaisin ja kusta kertoisin ensimmäisenä?

Ehkä alun albumista on hyvä alkaa.
Ensimmäisessä kuvassa komeilee taas valokuva, joka kuuluu tuttuun sarjaan OUTOJA ÖTTIÄISIÄ HÄLVÄN MUTKASSA. Tarkemmin vielä Letkutiellä.
Niin, totta turisette. Eihän linnunpoikanen toki ole mikään outo öttiäinen.
Se vaan istui toissapäivänä tikkelpääripuskan uumenissa nokka auki ja tuijotti minua suoraa silmiin.
Niin tein minäkin.
Suuni klonksahti jopa niin auki, että sinne tunkemani tikkelpäärit olivat pudota rinnuksille.
Menin kertomaan Magnukselle ja Charlesille ja Charles sai napattua linnunpoikasesta  kuvan.
Minä en enää sen koommin ole mennyt lähellekkään tuota puskaa, koska en halua, että kivitaskusta... (Magnus sanoo, että kyseessä on kivitasku. Lintu ääntelöö NIINKU KIVIÄ KOLISTELTAAS YHTEHEN LAKKARIS.
 En ole tiennytkään mimmosen ornitologin vierestä sitä onkaan herätty 47 vuoden ajan)...niin, siis en halua, että kivitaskusta tulee kivihermorauniotasku.
Olen jättänyt puskan lintuineen rauhaan.
Onneksi meillä on viisi (fem) muutakin karviaismarjapuskaa, joista riittää syömistä siihen asti, kun taskut lentävät maailmalle.

Keskimmäisessä kuvassa on puutarhapöydällämme kuvattuna Raamattu ja rasia, jossa on kaikki viime jouluna saamamme joulukortit.
Kaikki te lukijathan (paitsi uudenuutukaiset) muistatte, että itse emme lähetä joulukortin joulukorttia ikinä?
Kaikille ihanan oman pikitiemme varressa asuville asukkaille viemme kortit suoraa postiloodiin. Ja he meille. No, ei korttien jako ihanVöyrille ati jatku, vaikka tie jatkuukin.
Kaikki lukijani muistavat tietenkin, että rukoilen aina jonain päivänä, jolle kesä sattuu osumaan, joulukorttien lähettäjien puolesta?
Myös heidän puolesta, jotka sähköisen postikortin lähdettäneet ovat.
Lauantaille osui tänä vuonna sellainen kesäpäivä.
Kortit ovat rasiassa, jonka isäni toi rintamalta. Se on tehty kuulemma tulitikkuviiluista tms. Rasia on kaunis ja niin olivat myös joulukortit.
Päätin samalla, hien valuessa selkälistoa pitkin, että alkaan täst´edes keräämään ja säästämään kaikki joulukortit. Muutkin siis kuin seimiasetelmaa esittävät kortit.
Välittömästi, kun olin säästöpäätöksen tehnyt, alkoi krassata ja kenkuttaa, miten paljon kauniita kortteja sitä on elämänsä varrella paasannut pois.
7:n laskuoppitaidolla ja äkkiä rykäistynä 1410 kappaletta! Ainaski. Ei missään tapauksessa vähempää. Mieluummin 470 kpl enemmän.
Sitä on vaan aina tykännyt, että laatikot täyttyvät ja perikunta raivoaa, kun pitää kuskata Stormossenille lavatolkulla tavaraa.
Voin vakuuttaa, että sitä he joutuvat tekemään ilman joulukorttejakin.
Joten rakkaat ystävät. Lähdettäkää meille joulukortteja!
Lähdettäkää siitäkin huolimatta, että met emme Magnuksen kaa lähdetä.
Tietäkää kuitenkin, että puolestanne rukoillaan.:D

Alimmassa kuvassa on meidän ihana puuropata puutarhassa.
Samettiruusut ovat sellaisia kukkasia, että kun niitä yhden istuttaa pataan, on niitä hetkisen kuluttua 20. Me istutimme (tai Magnus istutti) 4 s-ruusujuuritupasta, joissa oli kussakin yksi kukka aukinaisena JA nyt niitä on siis 80! About. Aukinaisena.

Tässä kohtaa avaan juhlallisesti kalenterin.
Mitäs siellä seisoo?
Yliviivauksia on taas kosolti. Paljon on meinattu kaikennäköistä, mutta meinaamiseksi on jäänynnä.
Tiistaina ei meinattu, vaan toimittiin. Meillä vietettiin sellaiset juhlat, että oksat pois.
Viviannille oli pälkähtänyt päähän, että 11-vuotispäivät on hyvä viettää maalaismaisemissa so. Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähällänevalla. Tarkennettuna vielä: Letkutiellä mumskin ja paappulin luona.
Neiti oli suunnitellut juhliinsa ns. puuhapisteetkin pilkunpäälle valmiiksi.
Mikäs oli suunnitellessa, kun toteuttajia oli runsaasti: Magnus-paappa, Kaiskee-mummu, Charles-eno, Eerikki-iskä, Catherine-äiskä.
Pisteillä leivottiin, tietokilpailtiin, tikkaa viskottiin, vesiväreillä taiteiltiin ja lakritsia kilpaa lautasilta syötiin.
Juhlilla oli hauskaa ja sankaritarkin säteili kilpaa ilta-auringon kanssa.

Keskiviikon kohdalla näyttää olleen tekemiset vähissä. Luulen, että istuin ulkona hikoilemassa ja lukemassa Jää-kirjaa. Suosittelen.

Torstaina olisin varmaan mennyt kahvakuulailemaan Kylkkälän Kylätalolle, mutta kuula kahvoineen oli Nikolainkaupungissa. Ooppelin perätuhdossa.
Magnus ei suostunut lähtemään Laihialle Kössähdyken halliin ostamaan minulle toista, uutta  kuulaa.
-Minen mee. Onhan sulla nuata käsipainoja pilivin pimein muitaki. Ota sellaanen ja mee paiskomahan oikee olan takaa ja syrämmen kyllyyrestä! Magnus sanoi korostetun rauhallisesti.
-Mee itte. Käsipainoissa ei ole KAHVAA! Pitää olla kahva, josta paiskia.Mmpff...sanoin minä, eikä rauhasta ollut tietoakaan.
Kahvakuulailusta on seurannut sellainenkin seuraamus, jota en vielä viime viikolla olisi uskonut.
Päinvastoin.
Mielestäni juuri vielä viime viikolla uhosin jollekulle kommentissani, että ikinä ei meikäläinen facebookkiin mene.
-Ei ole meikäläisen nakki, uhosin ja kolmoisleukani lotisivat kilpaa sanojeni saatteeksi.
Pakko on kuitenkin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja tunnustaa, että bookissa ollaan ja syvällä.
Olen onnistunut vinkumaan itselleni jo toistasataa kaveriakin.
Ihmettelenpä vaan, kuinka heidän kanssa selvitään, kun en tahtonut selvitä niiden kolmentoistakaan kanssa, jotka minulla edellisellä facebook-JANALLA oli.
Jana on feissisanastoa, jota en hallitse vielä ollenkaan.
Tuohon ylläolevaan kohtaan janasana kumminkin mielestäni sopii kuin kuuma naskali voihin.
Ans kattoo nyt, kuinka asiat alkaa suttaantumaan.
Pakko oli facebookkiin liittyä, kun kahvakuula-asioita hoidetaan vain bookin kautta!;)
Huomaan kyllä, että feisbookissa saa kommentoitua ihanasti ja runsaasti tuossa tuokiossa.
En ole kuitenkaan ollenkaan varma riittääkö sitä vajaa satavuotiaalla mommalla niin paljon raportoitavaa, että molempiin paikkoihin (facebookkiin ja blogiin) niistä saa eri juttuja revittyä?
Tai, oikeastaan olen varma: ei riitä.
Olen kyllä saanut ansiokkaita ohjeita facebookissa oloon: joka naksahdusta ei tarvitse (eikä saa) kirjoittaa, kaikille kavereille ei tarvitse kotipuolensa asioita raportoida jne. jne.
Ilahdutti  kahden (två) eri ihmisen vannotukset, että ei saa bloggausta lopettaa.
Siksipä kone höyryää tälläkin haavaa, eikä loppua tunnu näkyvän. Olenhan vasta torstaissa. (Hohhoijjaa).

Perjantain kohdalla seisoo: ilmottaudu grilli-iltaan!
Lauantaina huomasin istuessani jossainpäin plantaasiamme ja hikoillessani, että en ollut muistanut ilmoittautua.
Onneksi jälki-ilmottautujatkin otettiin huomioon ja niinpä vesi valuu jo valtoimenaan kielelleni ajatellessani rapsakoita grillimakkaroita.
Isonkyrön Alapään Maaseutunaiset ovat taas tempaisemassa. (Slurp...slurp...smak...smak...röyh!)

Lauantaina olimme Vesperissä Isonkyrön vanhassa kirkossa.
Istuessani siinä kirkonpenkissä ja laulaessani nuorten veisuukirjasta kopsattuja lauluja, tunsin syvää iloa ja rauhaa. Senkaltaista iloa ja senkaltaista rauhaa voi vain Jeesus antaa.
Hieno tilaisuus. Lopuksi oli ehtoollinen.
Ehtoollisessa saa uskoa syntinsä anteeksi.

Sunnuntaina menimme Nikolainkaupunkiin ja siellä tietenkin Huutoniemen kirkkoon kesäseuroihin.
Seurat olivat hyvät, kuten ne aina tuppaavat olemaan.
Seuroista tuppauduimme Asevelikylään. Isäntäväki oli poissa Joonathania ja Lyllania lukuunottamatta.
Olivat lähteneet kuulemma Subway:hin (onkohan oikein präntätty?) hakemaan muutamat puolenmetrin iltapalaleivät.
Leipiä tosiaan tuotiin ja myös meille!
 Ikinä ei leivät ole niin mahdottoman hyviltä maistuneet.
Onko se sitten, kun luulee, että toiset ne vaan moosaa puoliametrejä herkkuleipää nassuunsa ja itse saa vaan haistella ja kysellä, että onko maistuvaista?....

Lyllan tuli samalla reissulla kesäretkelle Hälvälle.
Se hyppi valehtelematta koko yön sängylle, lattialle, sängylle, lattialle...
Päivän se sitten onkin maannut kuin lahna soffalla mätipuoli ylöspäin.

Nyt loppuu tämänkertainen mhvv: n raportointi.Voi toki olla, että lukijoilta mielenkiinto on jo loppunna hivenen ennen.
Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Matipuoli-Lähnänen

Ps. zzzzz....otsikko on ehkä hieman outo ottaen huomioon, että draamasta ei ole kerrottu pihaustakaan tässä bloggauksessa.
No, kun otsikko pitää laittaa heti, ennenkö alkaa kirjottamaan. Tai en tiedä onko se niin, mutta minulla on tarpeeksi huonot kokemukset, kun en niin toiminut.
Olimme illalla harjoittelemassa Nikolainkaupungin torilla esitettävää draamaa, mutta en ikinä päässyt kirjoitelmassani siihen saakka. Tulen kyllä asiasta tarkan selonteon antamaan, jahka ensi maanantai kääntyy tiistaiksi...zzzz...kroohh...
T: Kaizzzza ....zz joku...
------------------------------------------------------------
Psalmi 119, 16-18

Sinun käskysi ovat iloni. Sinun sanaasi minä en unohda.
Pidä huolta minusta, palvelijastasi, niin saan elää ja noudattaa sinun sanaasi.
Avaa silmäni näkemään sinun lakisi kaikkine ihmeineen.

maanantai 22. heinäkuuta 2013



Iloista ja kuuluvaa torventoitantaa!!! Lukijakuntamäärä on jälleen kasvanut yhdellä.
Tervetuloa Aikatherine yhä sankentuvaan joukkoon. :D
Terveoloa tietenkin jälleen te kaikki jo olevaiset. Sehän on selvä se.

Sitten jatkuu sarjakuvat sarjassa "outoja örkkejä Letkiksellä".
 Muistattehan aiemmat örkit Ragnhildin ja Sixtenin?
Noh, yläkuvassa on Piiksten.
Pahaa aavistamatta avasin päivänä muutamana ulko-oven ja olin jo tarttua kaiteeseen, kun huomasin tuon piikkipuokon kaiteella.
Siis haloo! Mikä ihmeen lennokki se tämä on?
Huusin Magnuksen katsomaan moista mielenkiintoista pistiäistä ja kysyin innosta kalpeana, että onko hänkään mahdollisesti moista ennen nähnyt.
Oli hän.
Minä en muista nähneeni. Sellaisen surviaisen  olen kyllä nähnyt, jolla on moiset piikit, mutta ne ovat etupäässä. Sarvet siis. Sen nimikin on SARVI-JAAKKO. Ainakin kansan suussa. Tiedä sitten tieteellisestä nimestä.

Sitten siirrytään kahteen alempaan kuvaa. (Anteeksi, mutta täytyy mennä laittamaan kahvia tippumaan ja hiukan rauhoittua, ennenkö alan kertoa niistä. (Puistatus&hytistys).

No niin:
Ostin muutamainen viikko sitten mansikkamehupullon (lasisen), jossa oli sisältönä lisäaineetonta mansikkamehua.
Kylään meille tuli henkilö, joka ei saa lisäaineita mielellään syödä.
Kaikki meni hyvin ja mehua tuli lutkutettua itsekkin.Minäkään en lisäaineista liiemmälti perusta. Ajattelin kuitenkin itsetykönäni, että kylläpä ne lisäaineet saavatkin mehun maistumaan enämpi mansikalta (ja tietenkin mustikalta, vadelmalta jne.)
Laimeahkolta ja ytimettömältä maistui mehu.
Mehu kuitenkin loppui muutamassa päivässä ja koska pullo oli aika pikkarainen ja lasia. Päätin säästää sen vesipulloksi mukaan otettavaksi esimerkiksi kahvakuulasessioihin.
Lähdinpä sitten  viime lauantaina Kristillisdemokraattien Rollaattori-marssitempaukseen Laurilanmäelle ja päätin ottaa vettä mukaani. Tuohon nimenomaiseen pulloon.
Lurutin siihen vettä kraanasta ja join puoleenväliin pullon samantien.
Luruttelin pulloon lisää vettä ja kiiruhdin tyytyväisenä pottu kourassa autolle. Auton ovea auki räplätessäni huomasin, että PULLOSSA KILLUU JOKU, tai siis JOTAIN.
Kasvoni äljähtivät tekorusketuksen alla kuolonkalpeiksi. Mikä ihmeen nappopää siellä on?
Pullo jäi ymmärrettävästä syystä autotallin hyllylle.

Kotiin palattuani otin kuvan siitä knaphuvudista a)pullossa, b)pullon ulkopuolella puutarhapöydällä.
Minusta se tosiaan näytti nappopäältä (sammakon poikaselta siis). Tarkennettuna: siis sellaiselta nappopäältä, jolla pyrstön asemesta on siivet.(!)
YÄK...ÖRK...ÖRK...
Mistä ihmeestä se oli pulloon joutunut?
Ajattelin, että vesikraanasta. Mutta ei. Kraanassahan on aina millinsadasosan suuruiset  (tai siis pienoinen) ritiläreiät siinä suulla. Piti varmuudenvuoksi oikein mennä koittamaan, onko meidän kraanassa sellainen. OLI!
Magnus sanoi, että jos soon tullu, se nappopää,  mun (siis minun) suusta sinne pullohon.
-MULLA EI KUULE OO SUUSSA JEMMASSA NAPPOPÄITÄ, sähisin minä enempi kuin syvästi loukkaantuneena.
Lisäsin myös, että "sammakoita" voi silloin tällöin ilmoille pullahtaa, mutta ei tuollaisia niljakkeita.
Sitäpaitsi minä en pullauttele suustani pulloonpäin mitään juodessani, kuten kakarana limonaadia juodessa tuli tehtyä.
Ainoa vaihtoehto on että önäle oli ollut mehussa mukana jo alkaappäälle siinä pullossa. :(
En viitsi asiasta tämän suurempaa haloota nostaa. Etiketissähän luvattiin vain, että liemi on lisäaineetonta. Nappopäätöntä ei edes luvattu.

Sunnuntaina oli rakkaan Magnuksen syntymäpäivä.
Katoin kahvipöydän jo illalla. Hain kukkavaasiin puutarhastamme valmuja (?)  ja pienen punaisenviinimarjanoksan.
Varmuuden vuoksi keitin myös kaffit samantien. En kuitenkaan heräisi niin aikaisin kun syntymäpäiväsankari. Niinkuin myös kävi, että en.
Tätä kirjoittaessani viinimarjat on jo syöty oksasesta. Jok´ikinen.
Sunnuntaiaamulla lauloin kärisevällä äänellä syntymäpäivälaulun. En sitä tavanomaista "paaljon onnnneeeaa vaan", vaan sen kaikille ah, niin tutun:
"Nyt Magnuksen syntymäpäivä on koittanut...elä-elä-elä eläköön.!
Syvä intosi älköön laimetko, se kestä-kestä-kestäköön!
Sutisunffatirallallei, elä terveenä, terveenä hei, hei, hei!
Pidä pörssisi aina kunnossa, Jeesus auttakoon sinua!"

Samaisena sunnuntai-iltana Charlesilla oli kesäseurojen pitovuoro Huutoniemen kirkossa Nikolainkaupungissa.
SeurakunnallisessaiIlmoituksessa luki: Kesäseurat. Charles Jouppi ja Co.
(Co= Magnus, minä ja Marco).
Minä luin paperista uskoontulotodistukseni. Se alkaakin mennä jo kutakuinkin kakistelematta, koska olen sitä näinä kahtenakymmenenäkuutena uskossaolovuotenani jo aika monta kertaa läpi mennynnä.
Vettä piti hörppiä lasista muutamaankin otteeseen ja lisäksi tuttu "olet typerä&tollero"-fiilis räiskähti päälle kuin märkä, mutta likainen tiskirätti. Sehän vaan oli sen merkki, että hyvin meni.
Hyvin meni varmaan lausumani runokin, jos ottaa huomioon miten tolloksi itseni tunsin.

Illalla haimme Viviannin mukaamme palatessamme seuroista Hälvlandiaan.
Hän pitää syntymäpäiväjuhliaan meillä huomenna tiistaina.
Kävimme tänään kirkolla hankkimassa syntymäpäivillä tarvittavaa rekvisiittaa:
Tikkataulun+tikat, vesiväripaperia+värinapit, muffinssijauhoa+strösseleitä, ja lakritsipötkyjä lakritsipötkysyöntikilpailua varten.
Yksi pötky meni jo parempiin suihin (Viviannin) kun piti harjoitella, josko kilpasyöminen yleensä onnistuu. ;)
Minäkin pyysin saada harjoitella, mutta ei annettu. Vanhat eivät kuulemma  saa osallistua koko syöntiskabaan muuta kuin ylimpänä tuomarina.
Onkohan lakritsipötköt jotenkin huumaavemman hajuisia- ja näköisiä kuin ennen?
Ikinä en ole nähnyt niin möllevän näköistä lakritsipötkää kuin Viviannin harjoituspötkö oli.
Kun huominen valkenee, menemme kauppaan. Ostan ikioman lakupötkylän itselleni ja syön sen hitaasti  ja nautinnollisesti hyvän musiikin soidessa jossain taustalla.

On varmaan tapahtunut viikonvarrella kaikennäköistä muutakin, mutta nyt on minun aikavaraukseni koneella loppuun kulutettu, joten näkemisiin&kuulumisiin täältä Vähältänevalta.
T: Kaisa Ritsa-Pötksten
-------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 10-15

Koko sydämestäni minä kysyn sinun tahtoasi, älä anna minun eksyä sinun käskyjesi tieltä.
Minä talletan kaikki ohjeesi sydämeeni, etten rikkoisi sinua vastaan.
Kiitetty olet sinä, Herra! Opeta minut tuntemaan määräykesi.
Minä julistan ihmisille kaikki sinun päätöksesi.
Minä iloitsen sinun liittosi tiestä, niin kuin iloitaan rikkauksista.
Minä tutkistelen sinun säädöksiäsi, pidän katseeni sinun poluillasi.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Telttailua


Railakkaiden torventöräytysten kera tahdon taas tämän maanantakisen mhvv:n aloittaa ja
tervetulleeksi Heikki Maunukselan sakenevaan lukijakuntaani toivottaa! :D
Kuten tietenkin te kaikki n. 50 "vanhaakin"  lukijaa taas: tervehdys ja tuulahdus teille myös!
Sydämen tykytys on aina taattua ja suupielissä karehtii aurinkoinen hymynkare, kun huomaa, että numero on ottanut suurentuakseen.(Moiskis, moiskis, moiskis!)

Alkulauseet kalskahtavat ehkä kovin tunteikkaan runollisilta, mutta se johtuu siitä, että olen iloinen. Olen kirjoittanut tänään muuten ihka-uuden runonkin.
Kirjoitin sen täksi illaksi teltalla lausuttavaksi, mutta en sitten lausunutkaan.
Syy: korjasin runoa kuulakärkikynällä  autossa istuessani ja seurojen alkua odotellessani. Korjausten tuloksena runo otti muuttuakseen niin  totaalisen sekavaksi, etten saanut siitä minkäänvaltakunnan tolkkua.
Jokainen sana (melkein) oli yliviivattu ja sutattu.  Päälle olin töhrystänyt uuden, muka ehomman sanan, jonka päälle olin vedellyt henkselit jne.
Runo oli väkevä kannanotto maailman asioihin sen eri kanteilta, mutta tolkkua ja selvää siitä ei valitettavasti saanut. Kuten ei tosin tämänhetkisistä maailman asioistakaan.:(
Uusi runo jää nyt siis  muhimaan ja odottamaan aikaa parempaa.
Olin kyllä onnellinen, että yleensä sain jotain, vaikka vain runontapaistakin,  paperille. Tästä on hyvä ponnistaa ylöspäin tätä runoilijattaren (ankaraa köhintää) risukkoista sarkapolkua.

Sitten kuvakulmiin:
Yläpuolella olevassa ensimmäisessä kuvassa on puutarhamme komistukset täydessä umpussaan. Ovat tosin umput jo huomattavasti nyrpeämmän näköisiä. Oikeastaan niitä ei enää paljon ole jäljellä ollenkaan.
Tosi iloinen olen ollut siitä, että anoppi aikoinaan nuin kauniita kukkia puutarhaan istutteli. Ne ovat sitkeästi pysyneet hengissä ja mielestäni ihan kukoistuneetkin minun...öh..tarkoitan Magnuksen hoidossa.
Alakuvassa näette, jos tarkoin syynäätte, miten on uutta rekvisiittaa taas rehattu Vilpolan seinämälle, vaikka puhe oli, että ei yhtään mitään enää.
Uskon, että lupausta tulee vielä rikottua kerran, jos toisenkin. Olen nähnyt liiterimme  pimennon hämärässä yhtä sun toista varteenotettavaa seinälle ripustettavaa.

Tänään olimme siis Magnuksen kanssa Laihelan kirkonkylässä Kansanlähetyksen telttakokouksessa.
Minä lausuin runoja ja todistin uskoontulostani, joka tulo tapahtui siis 25 vuotta sitten.
Magnuksella oli puhe. Paitsi, että hänet oli kutsuttu puhujaksi oli hän leiponut iltaa varten kopallisen hätäprätiköitä.
Prätikät tekivät hyvin kauppansa ja hurraahuutoja kuului tuon tuostakin teltan kahvipöydän äärestä.
Tarkennettakoon, että hätäprätiköitä ei suinkaan kaupattu, vaan niitä TARJOTTIIN päätöskahvin kanssa.
Rakas äitivainaani tapasi aina sanoa, että ruoka, pulla tms. teki hyvin "kauppansa", kun niitä syötiin hyvällä ruoka-, ja mielihalulla.

Olimme Laihelan (suomeksi Laihian) telttakokouksessa myös eilen ja huomennakin on tarkoitus mennä.
Perjantaina olimme Jurvassa niin ikään telttaseuroissa, tai trasukirkossa, kuten joskus kuulee sanottavan.
Jurvan trasukirkossa minulla oli myös todistus ja runonlausuntaa. Sain myytyä pari kirjaakin.
Kirjat ovat nyt muutamaa kappaletta vaille kaikki myyty! Olen oikein otettu ja iloinen. Lähetykselle on tullut varoja ja minä olen saanut kiitoksenhymistystä ja kehumista osakseni! :D
Olisikin ensiarvoisen tärkeää, että uutta runoa ottaisi pukkaakseen hiukan tiuhempaan tahtiin.
Maailma on kuitenkin niin sekaisin, että hempeät ja ruusunhohtoiset ajatuksenhahtuvat antavat hivenen odottaa itseään.
 Mutta! Tänäänpä sain aikaan runon. Se ON runo, vaikka siitä ei ota selvää kukaan juuri tällä hetkellä. Huomenna on kuitenkin uusi päivä. Ehkä se on hyvinkin runollinen.

Telttailloissa kaikki meni kohdallani kuten satoja kertoja aiemminkin:
Tunsin itseni typerykseksi, suu oli kuin Koiviston korppu, sydän löi kaksisataa kumahdusta per minuutti, ollakseen minuutin kuluttua  kumahtamatta  minuutin jne. Hyvin siis meni.

Vuosikalenteria katsellessa näkyy kuluneen viikon päivien kohdalla alkuperäisen suunnitelman päällä olevan järjestänsä yliviivaus.
Menoja on peruttu ja uusia tullut tilalle.
Keskiviikon kohdalla on aluksi lukenut 14.30 SATAMA.
Se on siis yliviivattu ja alapuolella lukee LEIPÄÄ.
Olin keskiviikkona lievissä aikeissa mennä gospel-risteilylle Nikolainkaupunki-Uumaja-Nikolainkaupunki, mutta en mennyt, vaan leivoin leipää.
Jos joskus vielä moinen risteily järjetetään, niin aion kyllä pulahtaa mukaan.
Muistan, että ihan tavallisillakin risteilyillä noiden kaupunkien välillä oli mukavaa, saatikka sitten hengellisellä gospel-risteilyllä.

Tiistaina ajelimme Charlesin kanssa Nikolainkaupunkiin.
Siellä järjestettiin opastettu hautausmaakierros. Asian tiimoilta kiinnostuneita  saapui paikalle sankoin joukoin. Lähimaakunnista lähtien.
Kuljimme 1 ja 1/2 tunnin mielenkiintoisen reitin vaasalaisten vaikuttajien hautapaasien äärille.
Omien  vaarieni  ja mummujenikin haudat ohitimme, mutta en alkanut viittelöidä ihmisiä katsomaan niitä kohti, vaikka kyseessä oli mielestäni hyvinkin vaikuttavat ihmiset.:D
Huulet ja silmät pallonpyöreinä kuuntelin oppaan selostusta.
Kuinka voi joku muistaa niin paljon nimiä ja asioita ilman satasivuista muistiinpanolehtiötä nokkansa edessä? Takeltelematta ja kakistelematta kertaakaan?
Opastaminen olisi ihan hirveän ihastuttavaa.
Kunhan  ei tarvitsisi muistaa henkilöiden, eikä paikkakuntien-, eikä mitään muitakaan nimiä, eikä vuosilukuja, niin menisin oitis kursseille. Kaikki jutut ja kertomukset jäisivät kyllä taatusti heti mieleeni ja hätätilanteessa (jos unehuttaisin totaalisesti tarinankin) niin voisin hiukan muutamia keksaista itsekkin. ;)

Tähän mahdottomaan, mutta ihanaan  haaveeseen päätän mhvv: tältä haavaa.
Toivotan kaikille hyvää yötä, Jeesus myötä!
T: Kaisa von Quide-Gravstensjö
----------------------------------------------------
Psalmi 119,  jakeet 7-9

Vilpittömin sydämin minä kiitän sinua, kun opin tuntemaan oikeamieliset päätöksesi.
Minä noudatan sinun käskyjäsi-
älä koskaan minua hylkää!
Miten nuorukainen pysyy oikealla tiellä?
Siten, että noudattaa sinun sanaasi.



maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kestikievarointia



 
Mitä ihanimpaa iltaa teitteille kaikille. Eikä vähiten vege 43:lle!
Hän on blogini ihka uusi lukija ja aiheutti seuraajanumeronmuutos jälleen vanhaan sydämeeni  muutamat ylilyönnit.  Silkasta ilosta.Silkasta ilosta.
Kovasti teistä kaikista olen riemastunut.

Näihin blogeihin pitää aina olla otsikko muuten käy kälpäten.
Viime kerralla yritin kirjoittaa jääräpäisesti ilman mitään otsikon tapaistakaan ja painoin sen jälkeen napukkaa, joka hävitti kirjoitelman.
Oma syy siis, eikä koneista, tai mistään muustakaan johtuvaa, vaikka kovasti halusin muuta uskoa.
Kuten Charles minulle sanoi, harvoin tietokone itsekseen tekee mitään kummajaismaista. (Sitökin toki tapahtuu).
Sen verran haluaisin kyllä asian tiimoilta urputtaa, että eikö "kone" (järjestelmä, ohjelma, systeemi tms.) olisi voinut kehottaa, että KIRJOITA OTSIKKO! HYVÄT IHMISET SENTÄÄN OTSAKOI SEPUSTUKSESI!!!?
Olen vuodesta 2009 kirjoittanut menestyksellä ilman minkäänkarvaista otsaketta ikinä ja hyvin on pyyhkinyt.
En siis osannut edes unta nähdä moisesta otsakoimisesta.
Tottahan meiksiltä otsakkeita irtoaa.
Tai...oikeastaan jo tämä elämäni toinen otsakkeen keksintä aiheutti jo ylimääräistä otsan rypistystä.
Tähän asti on täytynyt selittää vain kuvakkeet, nyt pitää selventää otsikkokin:

"Kestikievarointi"- otsake juohtuu siitä, että tupasemme on toiminut kesti-ja kievaripaikkana kahdelle vieraalle (eri aikaan, mutta peräkanaa): Joonathanille ja Viviannille.
He ovat olleet tosin kievarissa töissä, elikkä me olemme maksaneet vieraille, eikä päinvastoin.
Työmies- ja nainen ovat maalanneet ja kravanneet autotallin ovet ja ajaneet nurmikkoa matalaksi.
Aamu-, väli-, lounas-,päivällis- ja iltapalat ovat työllistäneet sen verran, että moljahti mieleen laittaa tämänkertaiseksi otsikoksi kestikievarointi-sana.

Tämänkertaisista kuvista jos puhutaan, niin ensimmäisessä on kuvattuna yksi kolmesta kukkaispenkeistämme tämänhetkisessä loistossaan.
Erikoisesti kehoitan huomioimaan nuo punaiset kukkaset. Ovat puna-apilaa.
Penkin kukinta ilahuttaa mieltäni ja vanhaa sydänalaani aivan erikoisesti, samoin kuin penkki numero ykkösen niittyleinikit+puna-ailakit, sekä penkki numero kakkosen hiirenvirnat.

Keskimmäisessä kuvassa on kuva Hemppa-paapan (nimi muutettu) Charlesille (jos muistatte, niin tämäkin nimi on muutettu) väkertämä puu-auto.
Vinguin sen mukaani Catherineltä Asevelikylässä käydessämme.
- Viekää vaan! Viekää kukatkin! Mihinkä minä niitä enää laittaisin? Catherine sanoi valkoisena kuin lakana, vaikka oli ruskettunut.
Magnus on myös kuvassa, vaikka hänestä ei tosiaankaan näy kuni varjo vaan.

Alakuvassa on jälleen uusi önäle, joka on bongattu pihatossamme. Alakulmassa näkyvä vihreä letku on tosiaan vihreä letku. Ei vihreä mamba.
Tarkoitan oudolla önäleellä kivien päällä lekottelevaa liskoa.
Önäle ei kuitenkaan ole niin outo kuin Ragnhild oli. Ragnhildin lajike ja heimoke taitaa valitettavasti jäädä ikuisesti hämärän peittoon&katveeseen.
Keskikuvan outo önäle on tietenkin sisilisko. Ihailin sitä kauan ja hartaasti, jahka kananlihoiltani tokenin.
Annoin liskolle nimen Gunlög.
Nimien ruotsalaisvivahteet johtuvat luultavasti siitä, että Vöyri on tässä lähellä ja ruotsalaiset ovat aina osanneet keksiä kauniita ja vivahteikkaita nimiä.
Jos, nimi ei ollut osuva itse liskon mielestä, siis jos se olikin urhea uroslisko, niin vaihtoehtoisesti annoin sille toisenkin nimen: Sixten.
En tiedä mistä liskon/liskottaren erottaa. Tai oikeammin sanottuna ja jos totta puhutaan...en olisi mistään hinnasta kääntänyt sitä mätipuoli ylöspäin. (Hytistys, hytistys).

Koko viime viikolla ei taas kalenterin mukaan olisi muka tapahtunut mitään. Näyttäisi siltä, ettei edes kahviakaan olisi ryystetty, koska ei ole kahvirenkaitakaan kummallakaan sivulla.
Väärin!
Olen ollut viimeviikolla esimerkiksi paiskimassa sitä kahvakuulaa, jonka ostosta revittelin viime mhvv:ssa ja josta jo jossain kommentissa jollekkin retostelinkin.
Kuulaa todella PAISKITTIIN. Pariinkin otteeseen, mutta ennenkaikkea sitä pyöritettiin ja veivattiin kädestä toiseen. Sitä  myös nosteltiin niin vinhaan tahtiin, että naamani oli lopuksi saman värinen kuin kuula: neon oranssi!
Siis haloo! Saunassakaan ei minulle ole tähänpäivään asti tullut niin hiki, kun kahvakuulan kanssa koikkelehtimisesta.
Syynä on tietysti omat kiinteät kahvakuulani/ikä potenssiin sata.
Hiukkasen hävettikin, sillä olin taatusti vanhin ja paksuin porukassa. "Urheiluhousuni" lököttivät ja paitani sisälle olisi mahtunut toinenkin kaltaiseni kuulamörssäri.
Näillä seikoilla ei kylläkään ole mitään merkitystä, mutta vannoin mielessäni, että minäkin ostan itselleni ens eläkkeestä samanlaiset pohjepituiset kiiltävät sledarit kuin kaikilla muillakin oli.  (Siis, en tiedä ko. pöksyjen nimeä, mutta SLEDARIT on hyvin kuvaava sana, vaikka olenkin sen itse juuri keksinyt).
Urheiluasuni yläosa tulee myös muuttumaan. Minulla on kaapissa sopiviä urheilullisia yläosa-sledareita (sellaisia, jotka pitävät makkarat sun muut aisoissa), joten niitä ei tarvitse erikseen enää hankkia.
Yhtään en ollut kuitenkaan kipeä jälkeenpäin ja syynä on tietenkin parinvuoden salilla koikkelehdinta ja 3-kiloisten punnusten hiissaaminen.
Aion koko loppuelämäni pysytellä  kahvakuulan kahvassa. Kehotan lämpimästi kaikkia muitakin, jotka hiukankin kynnelle kykenevät, näin tekemään.

Lauantaina lähdimme ennen sian rupsausta ajelemaan Kankaanpäähän (olettaen taas, että siat rupsauttavat noin kuuden aikaan aamulla).
Tämän kesän Kansanlähetysjuhlat järjestettiin Kankaanpäässä.
Saimme viettää juhlaa oikein "vanhanaikaisesti" isossa teltassa.
Juhlat olivat muutenkin ihastuttavat. Joka neliömetrillä tapasin tuttavia.
 Huomasin  itsessäni taas uuden piirteen. "Uusi piirre" ei tullut minulle mitenkään puskasta, sillä äidilläni oli tämä sama vuositolkulla ikä-ihmiseksi tultuaan:
Hän ei tuntenut ihmisiä. :(
-Tunnenko minä sinut?, äiti kysyi kaikilta, jotka tulivat kaupoissa, sun muissa, hänelle juttelemaan.
Meikäläisenkin teki mieli joiltakin myös kysäistä, että hei...tunnenko minä sinut.
Juhlilla kyllä kävi niinkin, että minua tultiin tervehtimään ja sanottiin, että sinä et kyllä minua tunne, mutta...
Kiitettiin kirjoituksista (kröhöm) ja vannotettiin jatkamaan, kun meikäläinen VAATIMATTOMAN näköisenä kertoili hieman lopettelemaan alkaneensa meinanneensa...
Kiitos vaan kaikille teille rohkaisuista ja iloisista tervehtimisistä. :D

Juhlilla ilahutti erikoisesti saarnaajien ja muiden puhujien puheet Jeesuksesta. Hänen ristinkuolemastaan meidän ihmisten edestä, että me pelastumme.
Oli mieltänostattavan hykerryttävää kuulla kerrottavan, miten Raamattu on Jumalan puhetta  ja totta aasta ööhön saakka. (Sen muuten olen uskonut jo pikkaraisesta tytöstä saakka. Ihan siitä saakka, kun koulussa uskontotunnilla niin opetettiin).

Ajelimme lauantai-illalla tyytyväisinä ja onnellisina Hälvänmutkalle.
Aamulla nukuimme tavallista myöhempään ja kuuntelimme ja katselimme TV:stä nojatuolijumalanpalveluksen.
Nojatuolijumalanpalvelus on hyvä idea, mutta ainakin viimesunnuntainen vaati kyllä hivenen enämpi istumista. :D
Televisiosta lähetettävät jumalanpalvelukset ovat hyviä, tarpeellisia ja toivottavia, mutta eivät korvaa tietenkään itse paikalle kirkonpenkkiin menemistä.

Sunnuntai-iltana kaahasimme Nikolainkaupunkiin kesäseuroihin tuttuun kirkkoon.
Ilahduttavasti sinnekkin aina porukkaa hiissautuu, vaikka ulkona aurinko helottaa, lomat vyöryvät päälle ja tapahtumiä järjestetään ympäri Suomenniemeä.

Seurojen päälle menimme Nikolainkaupungin hautausmaalle. Kuljimme vanhanportin vasemmanpuoleisen etulohkon rivi riviltä ja etsimme Calamniussukuun kuuluvien hautoja.
Nimiä oli alun kolmattasataa. (!) Minulle sanottiin kaksi (2) sukunimeä, joita olisi hyvä, jos eteen pökkäisi.
Ei meinannut löytyä, enkä meinannut muistaa, mitä piti etsiä, eikä voinut huutaakkaan yhtenään Charlesille, joka kauempata yritti hautoja etsiä.
Lopuksi löysin yhden, varsin tärkeän, haudan. Se kuvattiin ja niin lähdimme Asevelikylään noutamaan kestikievarivierasta.

Nyt on tullut aika lopettaa kirjoittelu tältä haavaa.
Jos olet vielä hereillä ja tänne asti urheasti kahlannut, niin hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Kievari-Sledaräng
-------------------------------------------
Psalmi 119, 5-6

Kunpa kulkuni olisi vakaa, kunpa aina seuraisin sinun määräyksiäsi!
Kun pidän käskysi silmieni edessä, en joudu häpeään.


maanantai 1. heinäkuuta 2013

Uusi ja ehompi yritys


Kivikkoinen, sangen kivikkoinen on tämä bloggarin tie joskus.
Tänään on kuitenkin uusi päivä ja niin sun näin nukutun yön jälkeen kirjoitan mhvv:n uudelleen.
En kuitenkaan varmaankaan pysty yhtä briljanttiin kirjoitussuoritukseen kuin oli se menetetty juttu. ;)
Sitä, kuinka hermojärjestelmäni on laantunut, en viitsi sanoa.
Tai, no...EI OLLENKAAN!
Charles kehoittikin ystävällisesti, kun yritti löytää kirjoittamani briljanttisen reportaasin, joka taivaan tuuliin hävinnyt oli, että hermoheikon äitinsä olis parasta lopettaa koko bloggaaminen.
Siinä, kun menee jo kuulemma sivullisiltakin hermot.
En tiedä, voi olla. Ehkä sitä tosiaan alkasi liian vanhana ja pöperöisenä kirjoittelemaan.
Ehkä sulkakynä, tai korkeintaan kosmos-kynä olisivat meikäläiselle niitä parhaita kirjoituskaluja?

Mutta nyt iloisempiin asioihin.
Minun vanhat ja vetiset silmäni äljähtivät taas räpsymättömiksi ilosta, kun viimeviikolla huomasin, että bloginseuraajaluku oli muuttunut.
Se on nyt kokonaista neljäkymmentäyhdeksän, kun Markon Paula on joukkoon liittynnä.
ILOISTA TORVIEN TÖRÄNTÄÄ!!!
Torvien töräytykset taas myös kaikille muillekin 48:lle seuraajalle ja niille miljuunille&miljuunille muille lukijoille.

Jos sitten hiukan noita kahta alkukuvaa selittäisi.
Ylimmäisessä on kuvattuna kivikkokasvejani, jotka voivat hyvin ja kukoistavat Vilpolan vierustalla.
Siinä avaruuteen liuenneessa jutussa oli muuten neljä kuvaa. Ragnhildin kuva oli sarjassa mukana, kuten siinä seuraavassakin ja nyt tässä.
Ragnhild (nimeä ei ole muutettu) on tosiaan Vilpolaan ilmestyneen ihmeotuksen nimi. Annoin sen sille, koska komea ilmestys tarvitsee komean nimen.
Luulen, että kyseessä on joku kromosomiyökkönen.(Kromosomiyökkönen: tavallista upeampi yökkönen).
Tutkin Googlesta viimeviikolla yökkösiä, enkä koskaan ole tiennyt, että Suomenmaassa asustaa  sellainen määrä juuri YÖKKÖSIÄ.
Niin komeata kuin Ragnhild, ei silmään osunut ensimmäistäkään.
Mitkä siivet ja mikä kroppa!
Kun huomasin Ragnhildin, tulin broilerille päälaelta kantapäihin saakka.  Myöskin käristemakkara alkoi pyöriä suussani ja jo niellyt makkaranpalasetkin pyrkiä lähtöruutuun.
Kukahan tietäisi, mikä lajike tämä YÖKKÖINEN on?
Jaa, että kuinka tiedän, että kyseessä on yökkönen?  Noh, en ole ikinä päivällä moisia nähnyt. Siis kyseessä ei ole päivike. Jo siitäkin syystä, että päivikkeitä ei luultavasti ole olemassakaan.
Ragnhild ei enää ole Vilpolassa.
Magnus kantoi sen ulos, koska pitäähän eläämen saara juara.
Ragnhild oli laittanut urheasti kampoihin siirron aikana. Mutta sekä sille, että varsinkin minulle, oli parempi, että se muutti asuinpaikkaa.

Olen viettänyt sisätiloissa plättipäiviä. Siis tuijottanut laipioon ja kaivellut klyyvaria.
Ihania kesäpäiviä on ollut, mutta ulkona ei kertakaikkisesti ole voinut olla.
Syynä on ollut miljardit ja taas miljardit paarmat, jotka pistin tanassa odottavat verenhimoisena, kun ulko-ovi vaan narahtaakin.
Aionkin hankkia sellaiset ötökkälouskut ja satimet, jotka joko häätävät, tai imevät kaikki nyrkkiä pienemmät lentokykyiset sittiäiset kitaansa kolmenkymmenenmetrin säteellä. Kuulemma. Ainakin mainokset niin vakuuttavat.
Minulle riittäisi pienempikin sädemitta. Minulle riittäisi se, että ne eivät landaisi päälleni ja imisi, purisi, pistäisi, eivätkä haukkaisi, valuttelisi myrkkyjään, tahi kusaisevat. :(
Taas kerran vakuutan olevani tietoinen kaikkien hörhiläisten hyödyllisyydestä, mutta onko niiden pakko ängetä iholle ja onko pakko purra?
Pidän sitä hyönteislouskua toiminnassa vain silloin, kun olemme ulkona, joten tuskin niistä mikään laji kuolee sukupuuttoon Hälvänmutkalla.

Sain minä sisätiloissa kärvistellessäni piirrettyä kuvan kesän telttapäiville-kutsuun.
Kutsuja jaetaan Laihialla ja Isossakyrössä, sekä laitetaan markettien seinämille ja sensemmoisille paikoille.
Laitan kuvan tännekkin seinämälle, jahka siihen präntätään nimi Suuressa mukana, aika ja paikka ja vastuunkantajien nimiä.

Kristillisdemokraattien ystäväkokouksesta varmaan kirjoitin jo edellismaanantaina, koska se oli edellismaanantaina.
Perjantaina veimme kesäkarvavieraamme Lyllanin kotiinsa Nikolainkaupunkiin.
Oliko se iloinen nähdessään perhekuntansa, Kiljusen herrasväen, jälleen kasassa.
Lyllan sai tuliaisiksi lakritsapötkyn. Minä sain Guccin sandaalit ;) .
Lisäksi saimme turkkilaisia ihastuttavan sitkeitä ja kauniita kookos...mitähän olivat. Kauniisti muotoiltuja ja koristeltuja makupaloja.
Ne me söimme välittömästi parempiin suihin.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa vetämässä virsipiiriä palvelukodilla.
Lauloimme monta virttä. Jälleen kerran olin syvästi kiitollinen Nikolainkaupungin  Tipulan musiikinopettajalleni, kun hän aikoinaan opetti meille oppilailleen mahdottoman määrän virsiä.
En melkein enää edes muistanut, että samainen opettaja minua, silloista pikkaraista tyttöstä, tyhmäksi arvioitsi.

Sunnuntaina menimme kirkkoon, Isonkyrön vanhaan kirkkoon. Siihen, joka on 1304 ylösrakettu ja josta olen jo ennenkin teille mainosrumpua lyönyt.
Tuohon kirkkoon kannattaa kesänaikana sunnuntaisin aina kymmeneltä tulla. Tietenkin kannattaa mennä muihinkin kirkkoihin, varsinkin jos sattuu asumaan Äkäslompololla, tahi Padasjoella.

Kirkonmenojen jälkeen menimme Pappilaan. Siellä vietettiin seurakunnan pitkäaikaisen työntekijän oloneuvokseksi muuttumisjuhlaa.
Oli oikein lämminhenkinen juhla. Kakkukin niin hyvää, etten muista ilmoisna ikinä semmoista maistaneeni. Otinkin sitä kaksi kertaa ja niin muhkeat palat, että menin varmuudeksi hiukan kauemmaksi Magnuksesta, ettei hän ylety potkaisemaan minua sääriluihin.
Annoimme Magnuksen kaa lahjaksi erään tietyn ja piakkoin aika vaikeasti saatavilla olevan runokirjan.

Illan suussa lähdimme Charlesin kanssa Nikolainkaupunkiin ja Huutoniemen kirkkoon kesäseuroihin.
Magnus ei voinut lähteä, koska häntä kyälöötti ja kuumettakin tuntui tuppaavan.
Maanantainakin Magnus oli kalpea ja valkoinen kuin olmi.
En ymmärrä, mihinkä se rusketuskin häipyy, kun ihminen on huonovointinen ja KALPEA.
Sanoin Magnukselle, että kovin montaa päivää (oikeastaan ei yhtäkään) ei aleta ihmettelemään, vaan hänen on mentävä lääkäriin. Olin huolissani, koska Magnus ei ole koskaan kipeä.
-Minen mee lääkärihin. Ensiks se kysyy taurinkuvaa, johonka minä vastaan, jotta  kyälööttää ja akka sanoo mun olovan kalapian. Sitte lääkäri kysyy tiätenki, jotta kuinka kauvon nämä vaivat on mua vaivannu? Mä vastaan, jotta on ne jo toista voorokautta ollu vaivoona...

-Niin, niin, mutta kun sinä et oikein koskaan ole voinut tuollalailla oudosti huonosti ja ...yritän minä ykyttää.
Ehkä sitä on hieman ylihuolehtivainen. ;)

Tuolla se Magnus nyt niittää ruohoa. Kunto ei ole oikein hääppöönen kuulemma, mutta ainakin puolivuotta nyt kattellahan ja kuuhoostellahan.

Näihin sairaskertomuskuvitelmiin lopetan tällä kertaa.
Se kirjoitus, joka haihtuen hävisi, oli paaaaljon mielenkiintoisempi ja pidempi. ;)

Oli muuten unehtua kertoa, että lähdin eilen lähikuntaan ostamaan kahvakuulaa.
Kuula  löytyikin melko helposti. Jo toisessa kahvakuulakaupassa tärppäsi.
Luulen kuitenkin olleeni taas liian paljokas, mitä kuulan kiloihin tulee. En muistanut, että eivät vajaa satavuotiaat mummanputikat paiski kahvakuulia samaan sähtiin kuin parikymppiset. Siitä siihen, että sain kuulan nostettua auton takakonttiin.
Ans kattoo nyt. Ensi torstaina on Kylkkälän kylätalolla (pihalla) kuulasessiot. Kyllä minä ja kuula aiomme sinne ainakin katsomaan mennä.
T: Kaisa Kuula
-------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 1-4

Onnellisia ovat ne, joiden vaellus on nuhteetonta,
ne, jotka seuraavat Herran lakia.
Onnellisia ne, jotka pitävät hänen liittonsa ja koko sydämestään kysyvät hänen tahtoaan,
ne, jotka eivät tee vääryyttä vaan kulkevat hänen teitään.
Sinä olet antanut säädöksesi tarkoin noudatettavaksi.




Terveisiä


Kaikki illan pakerrukset hävisivät taivaan tuulosiin!
Huomenna uusi yritys uusin innoin ja leputetuin hermoin.

Tietääkö joku, mikä tämä ötökkä on?
Se majaili Vilpolassa monta päivää ja oli aika iso ja outo.
Olisiko joku yökkönen?
T: Kaisa Raunio-Hermunen

Tämän vuoden juhannusaatto


Tämän vuoden juhannusaatto-kuva alimmaisena.
Kuvassa ilta on jo pitkälle kulunut ja makkaroista hajukin haihtunut ja saunalimonaadit kurkkuihin kulautetut.
Tuulimyllyn siivekkeet antavat väärän kuvan aaton ilmasta. Lippu paremmingin kuvaa sitä seesteistä  lättyilmastoa, joka kyseisenä iltana oli valloillaan. Ei tuulenhönkäyksen virettäkään. Ainoastaan pientä vipinää saivat aikaan niiden miljoonan juhannushyttysen siiveniskut, jotka päittemme ympärillä niin herttaisesti survahtelivat.
Sitävastoin tuulimyllyn siivet lensivät kaaressa lähiympäristöön viimesyksyisenä myrsky-yönä.
Mylly kyllä korjataan, jahka löytyy sopivaa siipilautaa. Näin olin kuulevinani jolloinkin jonkun sanovan.
Lipputankokin oikaistaan varmasti joskus, vaikka Magnus sanoikin, että tuavverran pitää tanko aina kenaatakki.

Yläkuvassa on kuva tämänkesän kukka asetelmastani.
Purkit kyllä tullaan pesemään, jahka löytyy harja.
Luulenpa, että kekkasin vihdoin sellaiset yrtit, jotka eivät mekäläisen tasoisenkaan hortonomin hoteissa hevillä lakastu.
-Pitääkö nuata kiviä olla joka purkissa?, kysäisi Magnus päivänä muutamana.
(Kivenmukula -"kukkaa" on nimittäin takapihallakin monessa purkissa.)
-Kyllä! Ei kannata noin hyvää ideaa pitää vain parin purkin varassa. kun kivissä ja purnukoissa kerta löytyy, sihahdin minä.
Aion toki ostaa pihapiiriämme somistamaan vielä vähän elävämmänkin näköisiä yrttejä amppeleissaan, jahka niitä myydään yrttitarhoissa ulosheittohintaan. Siis siinä syksyn suussa jolloinkin.

Juhannuksen olimme  ihan kotona vaan, eli Isonkyrön Tervajoen Hälvän Vähännevan Letkutiellä.
Onkohan kenelläkään maailmassa yhtä pitkää osoitetta? Olkoonkin, että nimi ei ole ihan virallinen?
Missään muualla maailmassa ei muutenkaan ole niin paljon nimiä kaikille neliömetreille kuin Isossakyrössä!
Nimiä putkahtelee aina vaan uusia ja ennenkuulumattomia, vaikka olen ollut tämän paikkakunnan kanssa tekemisissä jo knafti puolivuosisataa.
Yksi uusimmista neliömetrinimistä on Kulleronkoukku.
Sen niminen paikka löytyy, kun mennään meille kääntyvän tienpään ohitse ja  tullaan aikamoiseen, melkein 90 asteen, mutkaan. Siinä se! Kulleronkoukku!

Aattona Magnus lämmitti saunan ja teki tienvarsikoivikosta vihdat.
Olikin makoisaa mäiskiä hyväntuoksuisella vastalla kolottavia kinttujaan.
Juuri nyt muistui mieleeni hauska juttu, jonka joku ulkomaalainen matkakertomuksessaan muun maailman tietoon kirjoitti. (Matkakertomus on kirjoitettu jo ammoin, ammoin sitten).
Siinä kirjoitettiinmeistä suomalaisista  jotenkin tähän tapaan:
Ihmiset menevät lauantaisin savuisiin mustiin, tulikuumiin rakennuksiin. He paiskivat vettä tulenkarvaiseen kivikasaan, jonka jälkeen he hakkaavat itseään oksilla ja melkein kuolevat. Tultuaan ulos he hoippuvat ja ovat tainnoksissa jonkun aikaa, mutta piristyvät pian ja ovat virkeitä ja iloisia.

Tämä kertomus sopii meikäläiseen yks yhteen paitsi, että meidän sauna ei ole musta.
Olisi kyllä mukavaa, jos se olisi musta. Savusaunan voittanutta ei tällä telluksella ole.

Juhannuspäivänä menimme Isonkyrön vanhaankirkkoon (ylösrakettu vuonna 1304).
Kirkko tuli melkein tupaten täyteen.
 Ihmiset olivat monet pukeutuneet kansallispukuun. Kansallispuku on tosi kaunis. Tapahtuukin  aina, kun näen ko. asun, että sureskelen sitä, kuinka käsityötaitoni onkin niin  ympyriäinen nolla Richterin asteikolla.
Kyllähän minä tiedän, että on olemassa putiikkeja, jotka suorastaan kiljahtelevat, jos joku kp:n heiltä ostaa, mutta...
Kerran selailin kansallispukuputiikin esitettä, niin pakko oli minunkin kiljahdella. Niin tuntuivat tyyriiltä nuo kostyymit.

Sunnuntainakin olimme samaisessa vanhassa kirkossa.
Nyt ehtoollisjumalanpalveluksessa.
Muuten olen sitä mieltä, että ihmisen kannattaa aina käydä pyhisin kirkossa.
Jumala hoitaa siellä rakastamaansa ihmistä.  Hänen sieluaan ja ruumistaan. Kaikkia syövereitä myöten. Aika ovelasti ja rohkeasti  ehkä  sanottu, mutta sinä tulet sen huomaamaan, jos olet avoimella mielellä.
Kuuntele ja lue  (virsikirja), mitä sanotaan, äläkä esimerkiksi laskeskele lattialankkuja. ;)


Tiistaina olimme Magnuksen kanssa vielä Rollossa Nikolainkaupungissa.
Jos joku alkaa sivujeni lukemisen juuri tämänpäiväisestä postuumista, niin heittille kerrottakoon, että kyse oli Suomenmaan kattavasta 10-12 ikäisten uimakilpailusta ja leiristä sen päälle.
Lapsosia oli koolla monta, monta, monta sataa.
Minä myin mököjä, sipsejä, limpparia ja sensellaista.
Lapset tutkivat ja kääntelivät jok´ainoan askin ja pussin sataan kertaan, ennenkö tekivät kaupat.
Heitä oli todella hauska seurata.
Eräs pikkanen tyttö sanoi, että häneltä puuttuu 5 senttiä  ostoksen hinnasta. Annoin taskuni pohjalta hänelle kyseisen kolikon, jolloin hän huomasi, että häneltä puuttui koko kukkaro.
Kukkaro oli majoitushuoneessa. Kehoitin tulemaan asian kanssa uudestaan myöhemmin, mutta neitiä ei enää näkynyt.
Minulla ei ollut mukana juurikaan muuta kuin tuo viissenttinen.
Saimme talon puolesta syödä ja kaffipannukin oli kuumana koko ajan.

Rollopestin loputtua haimme karvaisen kesävieraamme Lyllanin Asevelikylästä, jonka jälkeen Magnus ajoi renkaat ulvoen Isonkyrön kirkolle. Tarkemmin sanottuna Pappilaan.
 Oli taas tullut aika kirjallisuuspiirin kokoontua.
Piiri olikin ollut tuona kertana kokoontuneena jo sen verran, että se katsottiin parhaaksi lopettaa siltä erää. Ehdin hätinä istahtaa uloskannetun pallin päälle.
Keskustelua oli käyty kirjasta nimeltä Iisakin kirkko (Kari Hotakainen).
Oli kuulemma ollut niin selvää pässinlihaa sisältö, että kaikki olivat saaneet siitä jo tyhjentävästi sanasensa sanoa.
Kyllä minäkin sain sanoa ja oli se kuulemma  ihan päinvastainen kannanotto kuin vierustoverini.:D
Yleisesti sitten sanottiin, että siitä se suola juuri kirjallisuuspiiriin turskahtaakin, kun ollaan kaikki omaa mieltä.
Kaikki olivat käsittääkseni sitä mieltä, että hyvä on Iisakin kirkko-kirja. Oikein hyvä.
Olen lukenut jo ne kaksi muutakin kirjaa, joista kokoonnutaan vielä tämänkesän mittaan keskustelemaan.
Aion olla ajoissa seuraavilla kerroilla, mutta aion myös olla aika hiljaa. Minä, kun en oikein noista muista luettavista kirjoista...noh, ans kattoo.

Mitään muuta en olekkaan sitten viikonvarrella tehnynnä. Onneksi, koska tästä mhvv:stä olisi tullut niin pitkä lörinä, ettei kukaan olis jaksanut kahlata sitä loppuun asti. :(

T: Kaisa von Kulleronkouk- Lörinäinen
-----------------------------------------------------------
Psalmi 19, jakeet 8-12

Herra on antanut täydellisen lain, se virvoittaa mielen.
Herran ohjeet ovat luotettavat, ne neuvovat taitamatonta.
Herran käskyt ovat oikeat, ne ilahduttavat sydämen.
Herran määräykset ovat kirkkaat, ne avaavat silmäni näkemään.
Herran sana on puhdas ja aito, se pysyy iäti.
Herran säädökset ovat lujat, ne ovat oikeita kaikki.
Ne ovat kalliimmat kuin puhdas kulta,
kalliimmat kuin kullan paljous,
makeammat kuin mesi,
maistuvammat mehiläisen hunajaa.
Ne opastavat minua, palvelijaasi,
niiden noudattamisesta saa suuren palkan.