maanantai 28. joulukuuta 2015



Täällä tutussa paikassa tuttu ja sama Kaisa kuin kaksi (2)viikkoa takaperin, mitä asiaa pidän kyllä työvoittona ja jota se totisesti onkin.
Tästä on taas hyvä lähteä freesistymään ja keventymään. Jääkaapissa on juuri loppuneen ydinjoulun jälkeen oikeastaan  vain valot, ellei oteta lukuun niitä muutamaa aurinkokuivattua tomaatin siparetta, jotka unohdettuna killuvat öljyliemessä lasipurkin pohjalla.
Tänään söimme purkkihernekeittoa terästettynä pakastevihanneksilla. Jälleen kerran kiittelin mielessäni sitä, että äitini kehoitti meitä lapsiaan (2 kpl.) tykkäämään kaikesta ruuasta. Mistään sapuskasta ei missään nimessä saanut valittaa, taikka urputtaa.
Tämä opetus upposi lapsuudenperheestäni oikeastaan vain minuun. Siitä on ollut kyllä hiukan harmiakin (vrt. kauheat liikakilot ja niistä johtuvat jatkuvat painonpudotuspuserrukset).
-Pakastevihannekset eivät kuulu hernesoppaan, sanoi Charles tuskin kuuluvalla äänellä.
-Ei muuta kuin kädet kyynärpäitä myöden ristiin ja syömään makoisiin suihin, sanoin minä sellaisella äänellä, että varmasti kuului.
Ruokamäärien minimointi ja liikunnan maksimointi on siis taas alkanut. (Ehkä uudenvuoden aattona annetaan hiukan myönnytyksiä, mutta ei muuten).
Ensi vuonna tähän aikaan teille kirjoittelee melkein puolet ohkaisempi Kaisa. Siis JOS kirjoittelee. Se asia ei ole vieläkään oikein selvillä, vaikkakin olen saanut niin monia ihania ja mielialaa nostattavia kehotuksia jatkaa pännäilyä.

Liikuntaa kävin tänään harrastelemassa yksityisellä kuntoradallamme, josta kuva ylinnä.
Kuntorata esiintyy kirjoituksissani myöskin nimellä Letkutie.
Letkutie-kuntorata alkaa melkein porstuamme alimmalta rappuselta tehden pienen mutkantapaisen puolessa välissä. Pituutta radalla on 400 m. Magnus on kuulemma tarkasti mittoonu
Eilen kuntoradan päässä tepasteli hirvi. Suuri ja sarvipäinen. Eilen en liioin ymmärrettävistä syistä kävellyt ihan loppuun asti rataa, vaan käännyin kävelysauva tutisten aina puolestavälistä takaisin. Sauva oli ihan vaan turvallisuuden takia kädessä. Sillä olisi hyvä huitoa ympäriinsä, jos hirvi tukkis sarvineen liian lähelle. Yleensä raahaudun lenkille ilman mitään tykötarpeita. Vielä nyt sauvoja mukanaan kanniskelemaan, kun muutenkin tökkii koko touhu. :(
Tänään lenkillä ollessani yritin tutkia polkua ja piennarta kuin vihikoira toivossa, että olisin saanut  todistusaineistokuvan näpsäistyä, mutta turhaan.
Aika outoa! Eikös hirvakset paina jokusen sataa kiloa? Luulisi nyt, että joku painauma, tai papana olisi jäänyt jäljelle, mutta ei!
En tosin olisi saanut hyvää kuvaa todistusaineistosta, vaikka sitä olisi löytynytkin.
On aivan päätäraastavan törkeetä, kuinka surkeita kuvia meikäläinen tuolla kamerallaan räpsii.
Nytkin aurinko heloitti turkoosinkirkkaalta taivaalta koko terältään. Oli niin kirkasta, etten pystynyt pitämään kuin toista silmääni auki ja siltikin kuva näyttää kuin olisi otettu pimennysverhon takaa.
Valitin kuvien hämäryydestä Magnukselle ja hän sanoi, jotta jos sullon sormi linssin eres kussä vilimaat?
-Ei taatusti ole! Justiin ja justiin muutamalla sormella pitelen kameraa ylhäällä. Linssin eteen ei enää sormea riitä, paapotin minä tuohtuneena.
Kun jaksaisikin lukea ohjekirjaa. Luulen kyllä sen olevan hukassa ja jos vaikka löytyisikin, niin en kumminkaan ymmärtäisi siitä hölkäsen  pöläystä.

Kuvissa vielä pysyäkseni, niin tuo ihana amaryllis on siitä kimpusta, jonka sain 10.12 kirkossa runonlukemisen jälkeen. Täytyy sanoa, että oli todella rakkaudella ja sydämestä ojennettu kimppu.
Meikäläisen sydän on ihan syrjällään.
Alimmaisessa kuvassa on Magnus. Sormella piirsin auton takaikkunaan.

Sain joululahjaksi kellon! Magnukselta. Siitä minä jo hiukan edelliskerralla vihjaillen kerroinkin.
Olinhan itse valitsemassa lahjaani.
Kellossa on aika suuri kellotaulu (suuri on ihminenkin, jonka ranteessa taulu on) ja ympärillä ihana stimangivana. Ei oikeita stimangeja olletikkaan, kun maksoi 49 euroa, mutta ihania. Stimangit (Uuno aina puhuu stimangeista) ovat ikuisia, mutta kyllä nämäkin kestävät minun elinaikani.
Koko aattoillan piti vilkuilla, mitä kello on.
Sain toisenkin lahjan: urheilurintaliivit. Kuiskasin hiljaa lahjan antajalle, että nuinkohan mahtuvat meikäläisen päälle?
-Mahtuu ne! sanoi lahjanantaja (Catherine) kovalla äänellä ja näytti käsillä esimerkin, kuinka urheilijattaren rintavarustus kuuluu olla (lätyskänä kuin kansallispuvun taskut), eikä näin (lahjanantaja esitti kauhuskenarion metrinpäässä hölskyvistä rintavarustingeista).
Vielä kolmannenkin lahjan sain: Fazerin ihanan maitosuklaalevyn! Siitä on vieläkin jäljellä paloja. Usko, tai älä.
Tänään aion nautiskella 4 (fyra) palaa, kun asetun soffatuolille lueskelemaan. Syön ensimmäistä kertaa elämässäni suklaadinpaloja kuten niitä syödä kuuluu.
Eli yksi pala kerrallaan. Ei siis koko levyä kerralla. Suklaanpalasen annetaan sulaskella kielenpäällä niin kauan kuin sitä ikinä on, eikä missään nimessä purra samalla, kun työntää koko laattaa kerralla kitaansa. Täytyy sanoa, että oikein syöden kaikki suklaan tuhannet ihanat makuvivahteet pääsivät oikeuksiinsa. Vanhaksi piti elää, ennenkö viisastui.

Magnuskin onneksi sai lahjoja, vaikka en sitten kuitenkaan hänelle mitään ostanut. Aion yllättää hänet joulunajan jälkeen jollakin jälkilahjalla. Vaikkapa viemällä hänet johonkin syömään. Johonkin kiinalaiseen, tai aasialaiseen ravintolaan. Minä olen niin harv...öh...Mauno on niin harvoin päässyt sellaisissa käymään.

Tällä viikolla vaihtuu vuosi. Saamme kotiimme jokavuotisen yövieraankin taas, nimittäin Lyllanin.
Se tulee rakettipaukutteluja pakoon tänne maaseudun rauhaan.
Meidän vuoromme on tänä vuonna kutsua Maikku ja Eerikki tänne Hälävänmutkalle Uutta Vuotta vastaanottamaan. Viime vuonna oltiin heillä.
Toivotankin tässä lopuksi kaikille, kaikille sadoille, jos kohta tuhansillekin (yskii ja niistää)lukijoilleni ja heidän kavereilleen Hyvää Taivaan Isän siunaamaa, varjelemaa ja suojelemaa vuotta 2016!
T: Kaisa Pallonen-Pullonen
---------------------------------------------------
Toinen kirje korinttilaisille
1: 3-4

Ylistetty olkoon meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä,
armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!
Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme,
niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla
jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Vähän rusinoita ja vielä vähemmän pähkinöitä


Hyvää aaton-aaton-aaton iltaa!
Täällä kirjoittelee viimeviikkoisen paksuinen (ellei paksumpikin) Kaisa. Kaisa, joka tuntee itsensä vanhaksi ja joka myös ON vanha. Turha on potkia tutkainta vastaan.
Ei, en ole syönyt yli äyräiden. Se selviää jo otsikostakin. Meikäläinen ei vaan saa syödä yhtään mitään muuta kuin  1 desilitran kaurapuuroa, yhden desilitran kotiruokaa klo 11 ja yhden desilitran kotiruokaa klo 16. Lisäksi litratolkulla vettä ja muutama rae raejuustoa ja rahkaa nökkönen.
Silloin kilot karisee. Nyt on tullut poikettua kaavasta niin maan pal, että huomenna menyynä on litra piimää ja jokunen leivänkannikka.
Jouluna aion kyllä pikkasen poiketa kolmen desilitran kaavasta. Aion syödä porkkanalaatikkoa (jota viimeviikolla kolme ropeellista paistoin) ja lanttulaatikkoa ( jota aion paistaa ylihuomenna) ja kinkkua (jonka aiomme etsiä huomenissa kaupan kinkkulaareista). En myöskään aio sylkeä suklaakonvehtirasiaan, jonka ostimme tänään Ässästä.
Joululahjahankinnoilla olimme Magnuksen kanssa tänään, ettei jää viimetippaan. Viisi lahjaa kertyi pukinpussiin ja kolme lahjaa jäi vielä kaupanhyllylle. Onhan tässä aikaa.
Noihin viiteen lahjaan sisältyy myös Magnuksen minulle ostama lahja! Osoittelin nimittäin erästä esinettä (kerron vasta seuraavassa postauksessa mitä) vitriinissä ja sanoin, että tuollaisesta tykkään ihan sikapaljon. Lisäsin vielä hiljaisellä äänellä, että en sellaista tarvitse, koska minulla jo on kaksi samanmoista. Niissä on vaan patterit sökönä.
Emme ole näinä viitenäkymmenenä avioliittomme vuosina toisillemme paljoakaan lahjoja ostelleet. Ei jouluisin, eikä synttäreisin. Nyt kuitenkin Magnus sanoi myyjättärelle, että laita kuule tuallaanen pakettihin!
Kun myyjätär kysyi, josko oikein joulupakettiin pannaan,  sanoi Magnus, jotta totta kai, kusse tuloo lahajaksi.
Kotimatkalla sanoin surkealla äänellä Magnukselle, että minulla ei ole mitään lahjaa hänelle.
-Soot mun lahaja. Joka päivä! Magnus sanoi.
Kräkistelin kurkkua rykien äänekkäästi ja sanoin, että EN USKO!
 -En ainakaan niinä päivinä, kun kärttyilen ja olen inhottavan ällöttävä.
-Ootsä silloonki! vastasi Magnus.
-Älä kuule yritä! karjaisin. -Ei sellainen vaimo tunnu lahjalta, joka on yhtä viehkeä kuin Niilin krokotiili puffelinraadon kimpus...
-Kyllä kuule sä oot! sanoi Magnus ja puristi rattia ehkä aavistuksen kovempaa kuin oli tarpeen siinä Huutoniementien suoralla ajettaessa.
Käyn ehkä minäkin puolestani ostamassa Magnukselle lahjan. Pitää muutenkin vielä mennä kauppaan.

Tänä vuonna olemme olleet hyvin rauhallisia, mitä jouluvalmisteluihin tulee.
Kaksi pientä kaapinkopperoa siivosin toissapäivänä. Paasasin hyllyiltä taas pari plastiikkapussillista tavaraa karkeajätteeseen. Kuinka ihmislapselle (lapsille) voi kertyä niin paljon kaikkea kummallista? Siivoaminen kesti kauan. Jokaisen kummallisen önäleen otin käteeni, pyörittelin sitä ja arvioin, josko joskus olisi tarvetta.
Kylmästi heitin pos, jos en HETI tiennyt, että josko.
Esimerkiksi Hobby Hallista ammoin tilaamani Arabian kahvikupit, joihin mahtuu tasan fingerporillinen kahvia, eikä yhtään kermaa, paiskoin karkeajätteeseen menevään pussiin.
Magnus kovasti kauhisteli, mutta en ottanut kuuleviin korviini. Haukuin, paitsi kupit, niin kyseisen tekijäporsliinitehtaan  maan putuihin, että yleensä ovat tehneet moisia pilkkumeita ihmisten haksahdettaviksi.
Kupeista kyllä näki mitä ne ovat, mutta paljon tosiaan löytyi esineitä, joista ei tiennyt mitä ne ovat. Roskiin vaan! Yhtäkään tuntematonta esinettä ei enää meidän komuuteihin hankita, eikä tungeta.

Joulusiivous (lattian imurointi+pyyhkiminen) tehtiin, tai siis Magnus teki, viimeviikolla.
Tällä viikolla pitää ehkä ainakin näkyvämmät moskat lakaista maton alle, kuten Magnus uhosi tekevänsä ja sitten voi Joulu tulla.

Sunnuntaina minulla ja Magnuksella oli vastuuta Huutoniemen kirkossa Nikolainkaupungissa.
Magnus sai pitää puheen ja minä sain lausua runon. Ajattelin, että kirjoitan jonkun uposen uuden joulurunon, mutta ajatukseksi se jäi.
Sen sijaan kirjoitin proosanpätkän kahden vanhan runon väliin.
Kaitpa se meni ihan hyvin, koska jännitti niin, että oli laatta lentää. Jahka tässä tulee VIELÄKIN vanhemmaksi, alkaa runoilu ehkä käydä jo hengen- ja sydämenkin päälle liiankin kanssa.
Kukaan ei sanonut "esityksestä" mitään jälkeenpäin, joten eikös silloin kaikki mennyt hyvin?

Rakkaat lukijani ympäri tätä tellusta. Oikein, oikein hyvää Joulua teille kaikille! Olkoon se rauhallinen ja hyvä.
Saakoon Jeesus tulla jokaiseen kotiin ja jokaiseen sydämeen. Hän tuo mukanaan pysyvän ilon ja rauhan.
T: Kaisa Kilisee-Kulkunen

maanantai 14. joulukuuta 2015

Ysk...ysk...ysk...ysk...



Täällä vinttipöksässä teille tiedottelee menneestä hieman vielä flunssainen, mutta muuten seitsemän vuotta freesimmän ja seitsemän kiloa kevyemmän oloinen ja näköinen Kaisa.
Eilen, huom. vasta eilen, huomasin, että viimekertaisesta nuorentumis&keventymisilmoituksesta voi saada sellaisenkin väärän kuvan ja luulon, että olisin silloin vain parisataa grammaa keventynyt ja nuorentunut. Niinhän ei asia ole ollenkaan.
Pitääpä olla tarkkana ja antaa selvät signaalit kuurin kulusta tästä lähtien.
Eli alusta (2.11.2015) tähän saakka (14.12.2015), on pulleilta hartioiltani pudonnut 7 kilogrammaa ja siten nuorentumista on tapahtunut 7 vuotta.
Samoin on käynyt Magnukselle. Hänelle viimeviikolla istuessamme seurakuntasalissa puurokuppien ääressä jo mainittiinkin, että onpas poika laihtunut.
Vaikka minä olen laihtunut saman verran, eikä siitä ole mainittu missään mitään, en yhtään ole käärmeissäni. En, koska Magnuksesta tosiaan näkee, että kiloja on karissut. Syy: hänellä kaikki ylikilot ovat vatsalaukun kohdalla!
Minulla ylikilot ovat poskissa ja kolmoisleuoissa (ja tietenkin paksuna kerroksena ylt´ympäriinsä koko 164 centtimetrisessä varressani.
Jos ihmiseltä häviää rantapallo vyötäisiltä, niin se huomataan. Rasvakuorrutteen ohenemista ei, heti ainakaan, huomaa kukaan. Paitsi tietenkin itse. Saan muun muassa puettua seisoaltani yövillatöppöset kinttuihini. Enää ei tarvitse istua, eikä ottaa siinäkin tukea seinästä.
Joku voi ihmetellä tämän kertaisen juttuni otsikointia. Se kuvaa tämän- ja viimeviikon olotilaani.
Olen ollut flunssassa ja yskinyt keuhkorakkuloitani pellolle useamman päivän.
Minulla on flunssa. Monta kivaa menoa jää nyt kirjoittamatta, koska en ole voinut niihin osallistua.
Flunssa alkoi kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaankannelta. Nenän sisustasta kierähti kirkas tippa puseron rintamukselle. Noin vaan, ennenkö ehdin tehdä yhtään mitään.
Yskiminen (liian lievä sana moiselle sarjatulitukselle) alkoi melkein heti tipan tipahtamisen jälkeen.
Jossain taudinpyörteen kohdassa Magnus ehdotti sairaalaan menoa. Kieltämättä ysköskohtaus oli aika järisyttävä. Yön hiljaisuudessa tosin kaikki poikkeava tuntuu järisyttäviltä.
Sen kyllä sanon, että tähän asti elämää eläneenä tulin huomaamaan, että minulla ei todellakaan ole ollut ennen yskää!!! Jaa, mutta...onpas tainnut olla. Hinkuyskä, mutta sitä ei lasketa, koska olin niin piskuinen silloin, etten muista muuta kuin sairaalan huoneen, joka oli täynnä hämähäkinverkkoa (!)
Tänään ei ole tarvinnut enää paljoa yskiskellä. Ehkä tämä tästä. Vielä, kun hengitys lakkaa vinkumasta niin, että saa nukuttua meteliltä, niin kaikki on hyvin.
Magnus sanoi myötätuntoisena, taudin aaltoillessa korkeimmillaan, jotta hän ei haluaasi tuata vaimallusta. Ei kuulemma kestääs alakuhunkaa!

Terveemmälle alkuviikolle osui onneksi myös kaiken sorttista mukavaa menoa, johon pääsin osallistumaan. Maanantain taidepiirustuskurssi nyt tietenkin ensimmäisenä.
Vietimme taidepiirustuspiirin joulujuhlaa. Jokainen vei jotakin syömistä ja kurssin opettajavetäjä Masa-Etias (katso kuva numero 1 alussa) kissautti kahvit.
Minä ja Charles veimme nyyttikestipöytään suklaakonvehteja (niitä, joissa on sinivalkoiset paperipäällykset), sekä lisäksi vielä sellaisia pienissä foliorasioissa olevia vadelma...äh...ikinä en muista niiden nimeä. Niitä sellaisia vaaleanpunaisia lakeeripäällysteisiä ovaalinmuotoisia paakkelsseja, joissa on pikkasen karvasmanteliöljyä mausteena. Mitä ne nyt on?...
Tietenkään kaikki tarjottavat eivät läheskään tulleet syödyksi ja niinpä toin kotiin ne vadelmaunelmat. Söimme makoisiin suihin viikonloppuna yhdet.
Tässä kuurissahan saa viikonloppuna yhtenä päivänä HIUKAN herkutellakin.
-Kuinkas nyt, Magnus, kun sä ällööt karvasmanteliöljyä? Minä voin kyllä sun puolesta...sanoin Magnukselle suu täynnä ko. herkkua.
-Näis ei tunnu olevan niimpalijua ku on tavannu olla, sanoi Magnus suu vähintään yhtä täynnä.

Saimme joulujuhlassa Masa-Etiakselta kuulla, että kurssi jatkuu kuin jatkuukin keväällä.
Minua tarvitaan edelleenkin pääluvun jatkeena ja koen kerrankin olevani hyvin tarpeellinen ja suosiossa.
Kurssin lopputyönkin sain väännettyä valmiiksi viimeisellä tunnilla. Se tosin oli mielestäni ollut valmis jo ennen sitä, mutta Charles sanoi kuvan muistuttavan taloa, jossa asui se mies muumioäitinsä kanssa.  Psyko-filmi, jos muistatte?
Noh, minä en halua sellaisia muumiopsykotaloja piirtää, joten piirsin lisää lautaa sinne ja toista tänne. Värejä lätkin myös lisää ympäri pytinkiä. Lisäsin ikkunoihin pinkkejä verhoja jne.
Talosta tuli nyt  P. Pitkätossun kotitalon kaltainen, mutta parempi sekin kuin muumiohaussi.

Alkuviikosta oli KL:n jouluruokailu Östermyrassa.
Jos jollekin lähisukulaiselleni olisi näytetty lautasta, johon olin laittanut jouluruokaa ja kysytty kenelle tämä arvelisi sen meidän suvusta kuuluvan, niin kukaan ei taatusti olisi vastannut, että Kaisalle. Niin säällisesti, niukasti ja oikeaoppisesti olin sen täyttänyt.
Puolet salaattia, kaksi auringonpimennyspalaa kinkkua, lusikallinen lantlooraa, lusikallinen perunalooraa ja kaksi lusikallista rosollia, sekä rokotusneularuiskullinen luumuista kastiketta.
Olin oikein ylpeä itsestäni ja tulin ihan kylläiseksikin.
Sain tuossa tilaisuudessa myös lukea kaksi runoani. Minusta ne menivät ihan säällisesti, vaikka ääni jo hiukan enteili möreytymistä.

Myöskin kirkkoneuvoston- ja valtuuston kokouksessa olin männäviikolla. Siellä tarjottiin riisipuuroa ja väskynäsoppaa (plus tietenkin kaffia ja torttua).
Puuroa otin kaksi lusikallista yhdelle- ja kaksi lusikallista väskynäsoppaa toiselle lautaselle.
Joku teistä ehkä muistaakin, että minä tykkään molemmista, mutta ei samalta lautaselta nautittuna. Joku sanoi taas, kuten aina ennenkin, että kuinka aion hoitaa erittelyn vatsarustingissa?
Ihan helposti! Käsken vaan, että soppa solahtaa alamahaan ja puuro pysähtyy pallean puolelle.
Niinhän sitä ihminen pystyy kuulemma päättämään, käyttääkö vasemmanpuoleista aivolohkoa, vai ehkä oikeanpuoleista. Pikkuaivonkäyttämisestä nyt puhumattakaan.

Viimeviikolle osui myös se Osuuspankin Ykkösklubin joulujuhla, johonka minua oli pyydetty lukemaan runojani. Siihen juhlaanhan olin menossa jo 12.10 kuten joku teistä taas voi muistaa.
Noh, oikea päivä oli siis 12.10.
Koskaan, kuuna kullan päivänä, en ole jännittänyt niin kovasti kuin odottaessani kirkon etupenkissä vuoroani.
(Puurot, väskynäsopat, tortut ja kahvit oli nautittu seurakuntatalolla ja sitten siirryttiin kirkkoon, jossa oli ohjelmaa).
Istuin, tai oikeammin makasin, tikkusuorana penkkiin päin odottaessani, koska minun vuoroni tulee. Kädet sinisinä ja  kontassa pitelin runokirjaa ja tankkasin tärkeitä kohtia ja muistelin äänenpainoja ja taukoja.
Ei! Ei kirkossa kylmä ollut, mutta minulla ei virrannut veri. Ei eteen, ei taakse.
Sydän ei lyönyt ja kuinka se olisi voinutkaan, kun se oli pudonnut legginssien perälle. Silmät seisoivat päässä, leuat lotisivat ja...tuli minun vuoroni.
Kevyesti kuin mennävuotinen hirvi hyppelin ylös ne muutamat rappuset puhujapöntölle ja aloin RETEESTI jatustella mikrofoniin, kuinka olin ollut tässä tilaisuudessa jo pari kuukautta ennenkin ja että kuinka silloin oli ollut huomattavasti vähemmän porukkaa ja onpas teitä runsaasti ....
Naureskelin leveästi omalle jutulleni. (Kukaan muu ei nauranutkaan).
En käsitä, kuinka meikäläisen persoonallisuus voi muuttua parin metrin matkalla niin täydellisen ylösalaisin kuin se minulla aina penkistä esiintymisestraadille muuttuu.
Sain, kun sainkin luettua runoni kunniakkaasti läpi, vaikka ääneni oli jo kyllä enämpi luolakarhun kuuloinen kuin ihmisen.
Sain tilaisuuden loputtua ihanan kukkakimpunkin, kuten suuret taiteilijattaret tapaavat aina saada. (Katso kuva numero 2 alussa).

Puhelimeen sain lauantaina Turunpuolesta viestin, jossa kerrottiin, että Vähäänkyröön on saapunut  varta vasten meitä varten satsi ruokalusikkaleipiä (katso kuva numero 3 alussa).
Ihan samoin kävi viime vuonnakin!
Siis vähäkö pyörrytti?! Ei voi olla totta! Ja mikä määrä! Maapallon, ei vaan, universumin parhaita ruokalusikkaleipiä!
Tänään täytyy maistaa maistaa yksi. Eilen sain vaivoin tikistettyä ja oltua niin, että yhtäkään en suuhuni pistänyt. Olin aamulla syönyt joulutortun, joten joku rääpy pitää olla. Varsinkin, jos laihtua ja  nuortua tahtoo.
Magnus ja Charles haluavat vain laihtua, joten he maistoivat yhden lusikkaleivän kumpainenkin ja sanoivat, että eivät tosiaan ole enää vain maapallon parhaita. Mukaan on pakko laskea jo osa lähiavaruuttakin.
Pakatessani ruokalusikkaleipiä pienempiin pussukoihin, sivelin muutamia niistä  hellästi alta ja päältä, kun en kerran suuhun voinut pistää. Magnus katseli touhuani hieman pitkään, joten sanoin pesseeni käteni, eikä nenästänikään valu itsekseen enää mitään. :D

Suuret, suuret kiitokset sinulle, iki-ihana Give-Litzy, ruokalusikkaleivistä! Taivaan Isä joulunaikasi ja kaiken muunkin runsaasti siunatkoon! :D

Eilen en "sattuneesta syystä" päässyt Kansanlähetyksen joulujuhlaan. Minulla olisi ollut kahvitusvuoro, josta erityisesti tykkään. En liioin päässyt joulujuhlan jälkeen Palosaaren kirkkoon konserttiin, jossa Viviannikin oli mukana.
Magnus kyllä oli yrittänyt ottaa videokuvaa esityksistä, mutta ei se ole sama. Kuvauskin vaatii vielä hiukan hiomista (meille on hankittu ihan uusi videointihärveli).
-Minen jaksanu koko konsertin aijan pitää käsiä ylähällä, Magnus puolusteli kuvaamiansa minuutin esityspätkiä.
-Olisit ottanut tukea edessäs olevan penkin selkänojasta.
Magnus ei vastannut mitään. Oli jo ennemmin sanonut, että kirkon penkit oli tumpaten täynnä. Olo kaikilla kuin joulusilleillä purkissa.
T: Kaisa Tumppanen-Sursill
-----------------------------------------------
Psalmi 107: 28

Mutta hädässään he huusivat avuksi
Herraa,
ja Herra auttoi heidät ahdingosta.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Juhlaa ja kakkua


Hyvää maanantai-iltapäivää teille täältä Suomen Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähältänevalta toivottaa 2 kuukautta nuorekkaampi ja 200 grammaa vähemmän tuhti Kaisa.
Luit oikein! 2 kuukautta ja 200 grammaa! Ei paljoakaan kummempi kuin viikko takaperin.
Mutta entäs Magnus sitten?
Hänelle oli paukahanut mittausten mukaan melkein kilo lisää mitä viimemaanantain lukemiin tulee.
Kun päivällä keittiössä tavattiin (Magnus oli lähtenyt heti aamutuimiin Nikolainkaupunkiin hakemaan kortteja painosta) ihmettelin suureen ääneen painomäärää, jonka hän oli raapustanut tulosmerkintäpaperiimme.
-Minen oikee kunnolla nähäny mihinä puntarin viisari oli, enkä ruvennu orottohon, jotta heräät ja kattot likimpää, Magnus vastasi.
Mainittakoon, että Magnuksella pakkaa välittömästi mennä näkö huonommaksi, jos paino ei ole laskenut ja taas ottaa kirkastuakseen, kun painossa on laskusuhdanne meneillään.
Mainittakoon vielä tosin sekin, että Magnus on kumminkin hyvä, ellei paras tiimimme painonpudottajajäsen.
Viime viikko ja varsinkin viikonloppu oli aika haasteellinen koko meidän tiimillemme.  Kysyn, että kenellä on selkärankaa kieltäytyä täytekakusta (vrt. ylin kuva) ja varsinkaan, jos sitä tarjotaan itsenäisyysjuhlajumalanpalvelusmessun jälkeen?
Vastaus: EI KENELLÄKÄÄN!
Paitsi että, minä kyllä olin niin selkärankainen, että otin vain niin pienen palan, että olisiko siinä ollut yksi ja 1/2 mustikkaa ja peukalonkynnenkokoinen pala muuta möhnää.
Kuvassa näkyvä kakku on vuodentakaisesta kattauksesta. Tänä vuonna en olisi kuvaa muistanut edes ottaa, vaikka kamera väskyssä olisi ollutkin. Silmäni olivat nauliutuneet täytekakun mustikkalakeeriin ja pyörryttävän suloisiin kermavaahtolaineisiin sivuillansa.
Sitä se laihduttaminen teettää. Jotain herkullista nähdessään kaikki järjellinen toimintakyky hyytyy.
-Minen nuan vähän takia rupia lautasta sotkemahan, sanoi Magnus nähdessään kakkulautaselliseni.
Eipä niin. Hänen satsistaan oli vähällä sotkeutua pöytäliinakin puolenmetrin säteellä!
Itse en koskaan kehtaisi niin suurta palaa kakusta vohlaista. Ainakaan silloin, kun ollaan yleisissä kakkujonoissa ja ollaan aikamoisia punkeroita.
Tiedän, että täytekakun palanen kerran vuodessa ei lihota, mutta minun kohdalleni osui muutakin herkullista tämän viikon varrella.
Yksi niistä oli jouluateria Alavudella Pohjanmaan Kristillisdemokraattien piirihallituksen miitingissä.
Otin kaikkea hyvää lautaselleni hyvin, hyvin maltillisesti. En siitä syystä, että pystyisin itseni notkuvien herkkupöytien ääressä hillitsemään, vaan syystä, että tulen ihan hirveän kipeäksi, jos syön vähänkin runsaammin. Näin on ollut jo vuoden ja olen siitä täälläkin uikuttanut.
Syy, että olen kumminkin pysynyt pulleana on siinä, että olen syönyt VÄHÄN, mutta KOKO AJAN! Siksi en ole laihtunut. Nyt on tahti siis sellainen, että syön vähän ja 2-3 tunnin välein. Ehkä joku ei tätä tietoa ole vielä ole kuullut, eikä lukenut. Voihan sitä paitsi olla niinkin, että joku alkaa tästä nimenomaisesta maanantaista seuraamaan blogiani, joten on hyvä selvittää syitä ja seurauksia perusteellisesti.
Samaisessa KD:n jouluruokailussa (ja oli meillä kokouskin päälle) ehdotin pöytäseurueelleni, että voisi  runon lausua. Sanoin, että tuli runokirja "vahingossa" otettua mukaan.
Koska pöytäseurueeni (3kpl) oli myötämielinen nousin, viimmosen kinkunpalan valuessa kurkunperällä vatsalaukkua kohti, pystyyn ja ilmoitin, että yleisön pyynnöstä luen omitekemäni joulurunon.
Aika hyvin pystyin runon lukemaan, vaikka jännitti ihan kaameasti. Joukossamme on nimittäin melkein ammattilaisiakin, mitä esiintymisiin sun muihin tulee.
Pelkäsin jossain vaiheessa jopa, että röyhtäisen kesken kaiken.
Pelko ei ole nimittäin ihan turhaa, koska niin kauheasti minulle on joskus käynyt.
Kyllä se röyhtäys varmasti kuului ainakin etupenkkiläisten korviin, vaikka käännyin poispäin mikrofoonista ja olin ryiskentelevinäni ja perkaavinani äänihuuliani. Ei ole enää sen koommin siihen paikkaan röyh...tuota noin runoilemaan pyydetty.

Perjantaina saimme mieluisan vieraan: Viviannin.
Magnus haki neidin junalta Terviksen asemalta siinä kello 19 pintaan.
Laitoin valmiiksi pöytään kaikkia sörsseleitä tortilloja syödäksemme.
Tullessaan Vivianni sanoi, että hän ei jaksaisi syödä mitään, kun iskä oli hakenut hampurilaisia ja hän oli syönyt niitä ja...
No me muut iskimme hampaamme tortilloihin kuin possut limppuun. Siinä, luulisin,  on myös yksi selitys, että vain kaksi kuukautta nuorekkaampi olen tällä hetkellä.
Viiden minuutin päästä Vivianni sanoi, että hänellä taitaisi, tarkemmin ajateltuna,  sittenkin jo tortillat lasehtia.
Pelasimme syönnin päälle Salomon-lautapeliä. Eräänlaista Raamattuaiheista Trivial Pursuittia.
Charlesille (joka pelin voittikin) tuli kysymys onko Jeesus a)valo, b) hämärä, c) pimeä?
Viviannille osui kysymys (hieman liioiteltuna), että luettele Vanhan Testamentin tuomarit ja profeetat ikäjärjestyksessä lopusta alkuun. Kysymykset olivat hyvin erilaisia ja monimuotoisia, kuten tietenkin koko Raamattukin on.
Mainittakoon, että Vivianni ei suinkaan tullut pelissä pökäksi. Pökäksi tulin minä, vai oliko se Magnus? Jommin kummin.
Hirveä meteli syntyy myös avaimenpiiloitus-leikistä. Herää kysymyksiä ja vaaditaan tarkennuksia koska on kyseessä lintu-, koska kala- ja matokorkeus, mistä avainta kannattaa alkaa etsimään. Kun ei  tullut selvyyttä lisäsimme sääntöihin myös napakorkeuden.
Huomasin, että olen tullut surkeaksi avaimenlöytäjäksi. Joku oli jo aikapäiviä sitten kekannut avainkätkön, kun minä vasta mittailin huonetta napaani tuijottaen ja siitä korkeuksia mittaillen.

Lauantaina oli minun ja Magnuksen vuoro olla virsipiirinvetäjinä palvelutalolla.
- Ovatpas Hessa ja Herbert muuttuneet sitten viimenäkemän! sanoi joku hymyillen, kun jaeskelimme virsikirjoja.
-Nii-in! Niin se mualima munklaa! sanoin minä naureskellen. (Olimme vaihtaneet vuoroa Hessan ja Herbertin (nimet muut.) kanssa.
Lauloimme adventinajan virsiä. Minun piti ottaa kuulokoje pois korvastani, etten kuule omaa ääntäni liian selvästi. Se nimittäin kuulosti aika kamalalta. Olen ennenkin huomannut, että lauluääneni petraantuu huomattavasti, kun nyppään kojeen pois ja panen sen taskuun.

Sunnuntaina veimme vieraamme kotiinsa ja menimme itse Vaasan kaupunginkirkkoon suomalaiseen messuun. Kakkutarjoilusta tuolla edellä jo revittelinkin.
Itse messu oli myös aikamoista revittelyä. Aivan mahtavaa!  Kun viimeinenkin laulu (Finlandia-hymi) oli laulettu, niin minä karjaisin koko poskella AAAAAMENNNN!!!
Mauno säikähti vieressä ja äljähti kalpeaksi, mutta ei sanonut mitään. Paitsi tietenkin vieruskaverilleen hiukan vaimonsa intoa häpeillen:
-Halleluja, vaikka huivi menis!

Siinä niillä kakkukahveilla ollessamme Juhani-rovasti tuli ehdottamaan Magnukselle, että tämä vaihtaisi kutsumanimekseen toisen nimensä eli Juhanin.
Juhani-rovasti sanoi, että Juhani-nimi, paitsi että on hieno, kalskahtaisi näissä blogeissakin paljon paremmalta! Ei kyllä yhtään väärin sanonutkaan, vaikka myös oma lehmä on ojassa, mutta...osaako sitä tapojaan enää muuttaa, kun on 50 vuotta Magnusta Magnukseksi (nimi muut.) kutsunut?
Enkä minä keksi, kuinka Juhani-nimi blogissa muutettaisiin?  Näinkö?:
Jussi (nimi muut)? Tai Juuhan (nimi muut.)? Tai Juho (nimi muut.)? Tai Johannes (nimi muut.)?

Nyt on syytä lopettaa tämän kertainen jatustelu taas tähän. Ensiviikolla lisää jLs.
T: Kaisa Jatunen-Huutava
----------------------------------------------------
Psalmi 91: 14-16

Herra sanoo:
"Minä pelastan hänet, koska hän turvaa
minuun.
Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi
suojelen häntä.
Kun hän huutaa minua, minä
vastaan.
Minä olen hänen tukenaan ahdingossa,
pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä,
hän saa nähdä, että minä autan häntä."



maanantai 30. marraskuuta 2015

Mennyt, mikä mennyt


Kyllähän sitä kirjoittaisikin, ellei tarvitsisi keksiä otsikkoa, eikä laittaa kuvia. Nytkin meni puolitiimaa kumpaistakin etsiskellessä ja keksiskellessä. Loppujen lopuksi, vaikka kuinka pehertää, niin samat otsakkeet ja samat kuvat kiertävät kehää. Kaikkihan te sadat lukijani muistatte, että olen aika laiska ottamaan kuvia.
Vanhat kuvat, vanhat otsikot, samantapaiset jutut...hmmm...ei hyvältä näytä. :(
Onneksi edellissunnuntaina kuulin yhdestä iloisesta lukijattaresta, josta en ennen ole tiennyt ja joka kuulemma näitä samiksia aina odottaa. Sellainen tieto antaa intoa ja puhtia mieleen ja notkeutta vanhoihin, paksuihin sormiin näppäimistöllä tanssimaan.
Eikä tosiaan missään ole määrätty, että blogissa aina vetävä ja uusi otsikko ja kuva pitäisi olla. Sitä paitsi minä oikein olenkin sellainen, että kaikki pitää pysyä samanlaisena. Mutta, mutta...toisaalta taas...voi olla, että loppu blogille häämöttää. :(
Eivät muuten ole sormetkaan kohta paksuja enää, jos laihdutusasiat tähän sähtiin ovat luistaakseen.
Nimittäin täällä teitä vinttipöksässä tervehtii 4,8 kiloa köykäisempi ja 4.8 vuotta nuorteampi Kaisa!
Kyllä! 4,8! Luit ihan oikein! Tosin niin on ollut useasti ennenkin, mutta TÄLLÄ kertaa on eri asia, kuten olen jo maininnutkin.
Kerroin viimeviikolla eräälle ystävättärelleni syitä tämänkertaiseen laihdutusintooni ja siitä, kuinka kahdeksankymppiseksi joku epäili.
Ystävättäreni nyökytteli vakavana päätään ja osoitti ymmärtävänsä minua ja intoani. Hän ei kertaakaan edes yrittänyt keskeyttää valitusvuodatustani sanomalla esimerkiksi, että et sinä nyt kyllä yhtään, ainakaan äkkiä katsoen, kaheksankymppiseltä vaikuta. Pimeässä varsinkaan!
Tulin siitä sanomattomuudesta ja keskeyttämättömyydestä vain iloiseksi, koska se vahvisti minua jatkamaan kuuria ja pysymään lujana hautaan saakka.
Olemme laihdutustiimin kanssa sopineet, että kerran viikossa pidämme HERKKUpäivän.
Se päivä tulisi enimmäkseen olemaan lauantai.
Viime lauantaina kauppaan lähtiessäni  sanoin muille laihdutustiimiläisille (Magnus ja Charles), että JOS kaupassa on joulutorttuja, niin ostan kaikille yhden. Mitään muuta en toisi, vaikka mätänis ja vaikka hyllyt notkahtelisivat muita nisusia.
Ei ollut joulutorttuja.
Tein muut ostokseni ja vyöryin kassalle.  Silloin: mitä verestävät silmäni näkivätkään?
Ennen kassaa olevalle tyhjälle paikalle oli järjestetty joulutorttutarjoilu kahveineen päivineen! Olipa vielä ruskeita pipareitakin!
Pumppasin itselleni paffikuppiin kaffia ja tartuin molemmin käsin kiinni ihastuttavaan tähtisilmään, jota myös joulutortuksi kutsutaan.
Kyllä ei koskaan mikään ole maistunut niin hyvältä kuin se kelmeä pieni joulutorttu tuona lauantai-iltapäivänä.
Tuskin kuuluvalla äänellä sain kysytyksi, että miksi tämmöistä ihanuutta on tarjolla?
Tähtisilmävadin takana seisova mies vastasi, että joulu tuloo ja kirkolla on kaikennäkööstä häppeninkiä, niin ajattelimma, että tässäki lähikaupassa...
En edes kuullut kaikkea ja vielä vähemmän ymmärsin. Torttua oli vielä pipenöitä jäljellä kourassani ja se vaati kaiken huomiokykyni.
Syötyäni ja juotuani hain pullatiskistä viinerit tiimiläisille. Eivät olisi ikinä antaneet anteeksi, jos minä vain olisin herkkupäivänä saanut herkutella.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla lukee kahdessa kohtaa: runoja.
Olisi pitänyt lukea kolmessa kohdassa, mutta unohdin laittaa ylös.
Yleensä en taatusti unohda, jos jossakin vaan suinkin saan karhean, sanaisen arkkuni aukaista, mutta nyt pääsi niin käymään.
Nimittäin tiistaina oli Isonkyrön Kristillisdemokraattien po:n syyskokous ja sinne oli minulta runoa pyydetty. Muistan, kun vaatimatonta näytellen sen vihkoon ylös kirjasin. Perään olin kirjoittanut muut muistettavat kohdalle osuneet asiat ja tuomiset, kuten  kahvipaketti, imeläkivi, tee ja särvetit.
Tilaisuuteemme oli kutsuttu puhujaksi Vaasasta myös lääkäri Ida, joka piti mielenkiintoisen puheen kummilapsitoiminnasta Intiassa. Ei siinä runoja kukaan muistanut edes kaivata. Ei edes runoilija itse.
Ajattelin, kun huomasin asian, että luen ystäväkokouksessa, joka pidetään tässä vielä ennen joulua, KAKSI runoa. Sama porukka siellä kumminkin on paikalla. :D

Perjantaina lähdimme Magnus, Eikku ja minä Kurikkaan.
Eikun kanssa menimme Kropsuun naisten kesken iltaan ja Magnus meni Karelia-tuvalle miesten kesken iltaan.
Kropsussa sain lausua omitekemiä runojani.  Olikin mukavaa, kun ei tarvinnut sanoa, että yleisö saa lausua mukana, koska joulurunoja en ole Kropsussa ennen lausunut.

Lauantaina ajelimme Magnuksen kanssa Hyllykalliolle Nurmooseen. Filia-messuun.
Magnuksella oli saarna ja minulla 2 runoa. Kaikki meni hyvin, enkä takellellut kuin muutamassa kohdassa. Kielikin kääntyili notkeana sanojen suolteessa, eikä takertunut kitalakeen, eikä muuallekaan.

Sunnuntaina tapahtui sellainen asia, jota en muista vuositolkkuun tapahtuneen:
Nukuimme niin sanotusti pommiin. Emme ehtineet kirkkoon. Sekös otti kupoliin. Olisi ollut Hoosiannat ja kaikki!
Televisiosta tuli onneksi jumalanpalvelus ja sai edes katsoa, kun muut lauloivat.

Illaksi menimme Nikolainkaupunkiin ja sunnuntaiseuroihin Huutoniemen kirkkoon.
Siellä otimme vahingon takaisin ja lauloimme Hoosiannan koko poskella, niin että katto kohoili.
Kirkosta tryykäsimme kauppaan ostamaan Lyllanille lakritsapötkön tuliaisiksi.
Lyllanilta on leikattu suuri patti pois mahanalustasta ja se on toipilaana.
Oli ollut niin kova leikkaus, että muutamaan päivään ei ollut jaksanut häntäänsäkään  heiluttaa muuta kuin siinä olevaa valkoista osaa, eli hännän päätä (kts. alkukuva).
Mutta annas olla, kun oli laitettu muovinen tötterö päähänsä, niin jo oli tullut neitiin eloa.
HIRVEÄ kolina ja KAAMEA reuhtominen ja tötsä oli kun olikin, vastoin kaikkia painovoimalakeja ja lujuuslaskelmia, irronnut sen päästä.
Noh, keinot muuttuivat astetta kovemmiksi toisellakin osapuolella (vävy Eerikki) ja tötteröremmiä kiristettiin. Se tepsi, mutta piskipä ei suostunut makaamaan. En tiedä montako tuntia koira seisoi, mutta talonväki ahdistui, eikä pystynyt katselemaan karvanajolla olevaa potilastaan, joka kuojuu nokka kuumana ja sairaan näköisenä . Sillä sairashan se  hyvät ihmiset olikin vatsa leikattuna ja kiinni krupattuna.
Keksivät laittaa Rollo-uimakilpailusta saadun toimitsijapuseron sille ja niin solmittua, että koira ei päässyt (eikä pääse) haavaa "hoitamaan".
Nyt on kaikki hyvin. Ainakin taas siihen saakka, kunnes toinen klunssi leikataan. Lääkäri oli huomannut, että niitä on toinenkin. Hohhoijjaa!
Tähän lopetan raporttini ja lähden alakertaan katsomaan, josko tässä torpassa sais kahvia. Sitten taidepiirustuskerhoon.
T: Kaisa Klunssi-Kruppander
------------------------------------------------------------------
Psalmi 146: 1-6

Halleluja!
Ylistä Herraa, minun sieluni!
Koko elinaikani minä ylistän Herraa,
Jumalalleni minä laulan ja soitan
niin kauan kuin elän!
Älkää luottako maan mahtaviin,
älkää luottako yhteenkään ihmiseen-
ei ihmisestä ole auttajaksi.
Hänen henkensä lähtee, hän tulee jälleen maaksi
ja sinä päivänä kaikki hänen hankkeensa raukeavat.
Onnellinen se, jonka auttaja on Jaakobin Jumala,
onnellinen se, joka turvaa Herraan, Jumalaansa.
Herra on tehnyt taivaan ja maan ja
meren
ja kaiken mitä niissä on.
Herra on iäti uskollinen.



maanantai 23. marraskuuta 2015


Hyvää iltaa ja terveisiä piirustustaidekerhosta. Aloitimme kaikki lopputyön piirtämistä. Aihe oli vapaasti valittavissa. Minä kuitenkin pyysin mallia, koska jos vapaasti saa aiheen valita tulee niistä pallopäitä kuvattuna eri aihepiirien tuoksinassa. Noh, sain kuin sainkin oikein kuvan, mistä ottaa mallia. Oli vaikia kuva. Talo korkealla kalliolla, josta johti kivirappuset jonnekin.
Kolme kertaa vielä on tunteja ja sitten saamme päästötodistuksen, johon opettaja ehkä kirjoittaa muutaman sanankin. Toivon, että minun petyykissäni lukee HYVÄ, LOISTAVA, SUPER ja HYPER!!! :D

Yläkerran pöksässä teille tässä taas kirjoittelee tasan kolme vuotta nuorekkaamman näköinen ja kolme kilogrammaa kevyemmän painoinen Kaisa.
Kyllä! Näyttää siltä, että hyvin menee kuuri ja tosi hyvin pyyhkii muutenkin, mitä laihduttamiseen tulee ja kuuluu. Tosin hyvin on mennyt ja pyyhkinyt sata kertaa aiemminkin, että vielä on hiukan aikaista sanoa asianpäältä uuta, taikka aata.
Toivon kuitenkin ja vakaasti uskon (kuten satakertaa... jne.) että tällä kertaa onnistuu.
En tahdo näyttää VIELÄ kahdeksankymppiselä, koska en ole kahdeksaakymmentä ja se on se pointti, joka tällä kertaa ehkä tepsii.
Ymmärrän toki, että kahdeksankymppisenä sitä on kahdeksankymmentä ja myös  näyttää kahdeksankymppiseltä. Ei siinä mitään sen kummalisempaa ja kaameata ole, eikä muutenkaan nokan koputtamista, mutta sitä virstanpylvästä ENNEN en tahdo sen laatuinen olla. En, vaikkahan mätänis!
Tähän nykyiseen Hälvän laihdutustiimiin kuuluvilla muillakin jäsenillä (Magnus ja Charles) on mennyt erinomaisesti mitä  kutistumiseen tulee. Myös tiimiimme etäjäsenenä kuuluvalla Ansalla menee hyvin. Tässä viikolla vähän hänen kanssaan sättäiltiin.
Joukkolaihduttaminen on ihan eri kuin yksin nälissään oleminen. Tämän ajatelman keksin juuri nyt ja olkoon se tiimimme mottona.

TAAS on siis maanantai ja TAAS on maisemat alun kuvissa näkyvien kaltaisia.
Alkukuvat eivät ole viikolla räpsäistyjä, vaikka ne voisivat kyllä olla. Tismalleen samanmoista on ulkona tänään, jos vilkaisee  itäänpäin antuvasta köökin ikkunasta ulos.
Tosi kauniita ovat maisemat.
Tänään paistoi ihanasti aurinko ja koko päivän tein lähtöä ulos reippailemaan, mutta ei löytynyt sopivia kenkiä, eikä takkia. Tai olisivathan ne ehkä löytyneet, jos olisin viitsinyt kaahia komeron perälle sen hirveän tavarakaaoksen yli. Vinttikomeromme on kuin sudenpesän oviaukon edusta. Äitini puheiden mukaan sudenpesän ovella vallitsee aina totaalinen kaaos. En tiedä, mistä hän asiasta tiesi. Tottapa joku metsästäjä oli kertonut.
Keksin aina sata ja yksi asiaa, vaikka olisi kunnon kuteetkin heti käyttövalmiina, sata ja yksi syytä, ettei vaan tarvitsisi mennä ulos raittiiseen ilmaan ja virkistyä.
Tällä haavaa olen aika vetelä ja saamaton. Kynsinauhatkin ovat aikalailla verestäviä.
Jahka kiloja vielä karisee, niin varmasti tahti muuttuu. Luulisin. Ainakin kaikki laihtuneet ihmiset innosta väristen kertovat, miten laihana mieli muuttuu niin, että maapallokin heilahtaisi, jos siinä olisi kripa, mistä kammeta.
Krivan olisi kohta syytä minunkin kohdallani löytyä, että saisin kaikki jouluvalmistelut kunnialla tehtyä.
Jouluvalmisteluihini kuuluu: 1) Muutaman laatikon tyhjentäminen, 2) ikkunaverhojen vaihtaminen köökkiin. (Pyysin jo eilen Catherineltä verhoja, mutta ei voinut vielä antaa, kun riippuvat heidän omassa kamarin ikkunoissaan), 3) lanttulaatikoiden paistaminen ja 4) seinien ripsiminen pölyhuiskalla.
Voin vakuuttaa, että seinien ripsimistä en tee muuta kuin hämähäkkien kiusaksi.
Niitä kun löytyy tällaisesta peltojen keskellä konottavasta rintamamiestalosta jos jonkin sorttisia.
Viime viikolla, kun otin käyttööni pitkästä aikaa kahvakuulani, niin senkin alta kömpi oudonnäköinen hämähäkin niljake!
Kangistuin kauhusta ja kahvakuula oli pudota permannolle. Ajattelin, että meille on pesiytynyt joku uusi ihme laji taas. Ei ole tavallinen hämähäkki sellainen, joka asustaa kuudenkilon kahvakuulan alla!
(Hytisee).
Niin, siis mihinkäs minä jouluvalmisteluissa jäinkään?
Joo,  joulukyntteliköt aion laittaa ikkunoille huomenna. Kun on ikkunoilla kyntteliköt, niin kaikki touhuaminen ja siivoaminen käy ja huvittaa huomattavasti lipevämmin.
Jossakin vaiheessa ihan lähiaikoina leivon niitä maailman helppotekoisimpia piskettejä, joiden reseptin olen varmasti blogiinkin kirjoittanut.
Ostan myös valmiita torttutaikinalevyjä pakastimeen ja luumuhilloa kaappiin, että saa aina paistaa tuoreita meheviä torttuja, kun tortuttaa. Näin laihiksella ei tietenkään sovi oikein tiuhaan tortuttaa.
Joulunaika ennen joulua on ihanaa. Minun mieltäni ei nujerra mikään enää joulunajan jälkeenkään.
Ei pätkääkään. Ennen vanhaan pakkasi  niin tekemään.
Kaikki oli niin kamalan surkeeta ja ankeeta Joulun mentyä. Näin ei tietenkään muilla tarvitse olla, mutta minulla oli.
Nyt, kun tiedän, että Joulun syntymäpäiväsankari elää ja vaikuttaa tälläkin hetkellä, niin mitä minun tarvitsee sureskella. Surkoon hevoset. Niillä on isompi nuppi.

Viime maanantaina olin (ja ehkä siitä myös kirjoitinkin), seurakuntamme taloudellisen jaoston kokouksessa.
Siitä en ole tainnut kirjoittaa, kuinka kaikki suhtautuivat taannoiseen möläytykseeni, jonka te kaikki tuhat lukijaani varmasti muistatte.
Ei kuinkaan. Jotkut eivät edes tienneet, mistä puhun, kun anteeksi pyysin.
Kuiskasin haudanvakavana katsellen rikkinäisiä kengänkärkiäni, että moni möläytykseni johtuu kummallisesta HUMÖÖRISTÄNI.
Herbert vastasi iloisesti pitkälti ymmärtävänsä sitä. Bärjo puolestaan kertoi ihmetelleensä, että mistä tua Kaisa ny oikeen kirjottaa? (vrt. sähköpstin kautta anteeksipyytäminen).
Elikkä loppu hyvin kaikki hyvin. Voin jatkossakin mennä iloisena kokouksiin. Se on hyvä se, koska tykkään kokouksista. Olen aina tykännyt.

Keskellä viikkoa matkustin junalla Nikolainkaupunkiin "vanhojen" postilaisten miitinkiin.
Sellainen miitinki pidetään aina noin kolmen kuukauden välein.
Tervajoen asemalla junaa odotellessani näin jo kaukaa, että veturina toimi vanha ja tuttu dieseljuhta. Tai mikä se nyt onkin? Joka tapauksessa ei sellainen vihreä vauhtihirmu.
Tälläkin junamatkalla mentiin kyllä, veturista huolimatta, niin lujaa, että meikäläisen ahdisti taas "taskurivollin" laukusta kaivamaan.
Muutaman jakeen luettuani uskalsin nostaa pääni hartioiden välistä ja rauhassa katsella ohikiitäviä maisemia. Kovin kauaa ei maisemia ehdi katselemaan, koska matka kestää vain 20 minuuttia.
Meitä vanhan kunnon postilaisia sovittuun ravinteliin tuli tällä kertaa kuusi.
Sellaista pöytää, johon kuusi ihmistä olisi mahtunut lounehtimaan, ei löytynyt vapaana. Niinpä tomerat työkaverini järjestivät sellaisen:
Kahdenhengen pöytä kannettiin rivakasti neljänhengen pöydän päähän jatkeeksi. Eräs ventovieras ruokailija sivupöydästä tuli kohteliaasti auttamaan.
Tarjoilija kysyi meiltä, että mitäs täällä mööpleerataan? Hän ilmoitti sitten asiallisesti, että paikat olisivat varatut kolmesta eteenpäin. No, meillä oli aikaa kaksi ja 1/2 tuntia. Siinä ajassa  kyllä jotenkuten ehtii puida asioita ja syödäkin kupunsa täyteen.
Sain ilokseni lausua myös runon. Ei tarvinnut itse edes ehdottaa, kuten edelliskerralla, jolloin kukaan ei edes tiennyt, että laukussani on omitekemä runokirja.
Minulla oli (ja on) onni omistaa ihania työkavereita. He olivatkin parasta postissa työskennellessäni.
Kerroin työkavereilleni tulleeni siihen tulokseen, että minä olin ihan väärällä alalla, kun olin postissa.
-Niin! Sun olis pitäny olla joku taiteilija! sanoivat muut.
Noh, tiedä häntä, mutta...joka tapauksessa näin on elämä solahtanut alkuiltaan kohdallani ja hyvin on solahtanutkin. Ei mitään valittamista. Nythän sitä saa sitten harrastaa niitä "taiteellisia" taipumuksiaan ja vaikka aamusta iltaan. Uskon, että en olisi taiteesta kumminkaan elantoani saanut. NIIN mahdottoman taiteellinen en ole.

Torstain kohdalla kalenterissa lukee LULU.
Meidän oli tarkoitus mennä kyseisenä päivänä Asevelikylään hoitamaan terapiakoira Lyllania, jolta oli määrä leikata kamala patti mahan alta.
Lääkäri olikin joutunut perumaan ajan, koska hänellä oli itseltään leikattu kättä ja joka käsi oli nyt tikkiä täynnä. Olisihan se ollut mukavaa, kun Lyllanin leikkomiset olisivat olleet ohi tätä kirjoittaessa, mutta lääkäritkin nyt vaan joskus sairastuvat itsekin. Ei voi mitään. Viikon päästä sitten uudestaan.
Torstaina en liioin mennyt punttisalille, koska Ewe ei päässyt mukaan kipeän jalkansa takia.
Punttisalille ei voi mennä yksin. Kaikki vempeleet ovat huomattavasti kevyempiä, kun on joku jolle saa paasata asioitaan.

Sunnuntai kun koitti, olisi taas pitänyt revetä kahtia. Vielä, laihdutussession tässä vaiheessa, se olisi teoriassa hyvin onnistunut. Mutta kun ei, niin ei.
Emme päässeet kotikirkossa järjestettyyn Blues-messuun, vaan ajelimme Huutoniemen kirkkoon
Kohtaamispaikka-messuun. Meillä on aina sunnuntai-ilta sellainen, että samalla kun menemme Nikolainkaupunkiin seuroihin, menemme myös Asevelikylään lapsenlapsia laskemaan. Heitä on kaksi.
Näkisimme muuten aivan liian harvoin. Tuntuu kuin kaikki muut paapat ja mummut näkisivät lapsenlapsiaan joka päivä

Nyt pitää lopettaa tältä erää, vaikka luturoimista olisi ehkä vielä riittänyt.
T: Kaisa Luturinen-Tupperskjöld
-------------------------------------------------------------
Psalmi 145: 13-14

Sinun valtakuntasi on ikuinen,
sinun herruutesi pysyy polvesta polveen.
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Päivää lyhyempi viikko


Iltaa kaikille lukijoilleni, joita tiedän ympäri Tellusta runsaasti olevan.
Ilokseni blogin lukijalaskurikäyrä pompahtaa aina hurjaan nousuun maanantaisin laskeakseen vähintäinkin yhtä hurjasti seuraavana, tai ainakin sitä seuraavan päivänä.
Huomenissa en ehdi kirjoittaa mhvv:tä säälliseen aikaan, joten ettei hurja nousu tapahtuisi turhaan, eli paljon lukijoita, mutta ei luettavaa, kirjoitan viimeviikon asiantyngät tänään sunnuntai-iltana.

Alkuun laitoin äidin (yläp.) ja pojan (alap.) taiteesta valokuvia teille nähtäväksi. Minun mielestäni omena ei ole kovin kauas pudonnut, vai mitä mieltä olette?
Korttejani voi käydä katsomassa ja tilaamassakin, jos niin tykkää ja siltä tuntuu, osoitteesta www.kaisajouppi.albumit.fi.
Taulunkin voi tilata, jos niin tykkää ja siltä tuntuu, ottamalla minuun yhteyttä.

Syy siihen, että en huomenna ehdi tänne kirjoitella, on aamupäivän seurakunnan tal. jaoston kokous, joka hyvässä lykyssä jatkuu iltapäivään. Illalla on se usein mainitsemani piirustustaidekurssi, joka puolestaan loppuu 1/2 21. Kirjoita siinä sitten, kun olet 1/2 pökerryksissä päivän menoista.
Ei! Parempi on kirjoittaa nyt, kun on aikaa, eikä pyörrytä.
Heheh..no ei vaitiskaan. Yritän kirjoittaa lyhyesti, mutta jämäkästi ja ennen kaikkea mieleenpainuvan kiintoisasti. (Yskii kovasti).

Viime maanantain kohdalla on kalenterissa kaksi merkintää:
1) Ystävä kokous KD ja 2) Lemmen viemää.
Numero yksi on varmaan tullut kaikille tutuksi ja tietoon  tämän bloggausharrastukseni aikana, mutta tuo 2) LEMMEN VIEMÄÄ voi olla hiukan tuntemattomampi keissi.
Juu! Olen muutamisen vuoden seurannut silmää räpäyttämättä ja melkein hengittämättäkin saksalaista saippua... tai oikeastaan lipeäsarjaa nimeltä Lemmen viemää.
(Hohhoijjaa!)
Noh, päätin kuukausi sitten pitää kertakaikkisen paussin sarjan vahtaamisesta ja maanantaina oli sitten se päivä, kun aloitin uudestaan. Katsoinkin mielenkiinnolla, mitä kaikkea Paulinen ja Leonardin ynnä Wernerin elämässä oli päässyt kuukauden aikana päässyt tapahtumaan.
Mutta mitä minun vanhat, mutta sierettyneet silmäni näkivätkään?  Vanhat konkarit olivat joutuneet taka-alalle ja uudet tuntemattomat naamat vallanneet koko ruudun!
Päätin, että en enää tuhlaa kallisarvoisia loppuelämäni tunteja sarjan töllöttämiseen, vaan käytän ajan johonkin muuhun. Ja, jos en keksi, mitä se muu voisi olla, niin sittenkään en enää palaa entiseen toljottamiseen. En ainakaan niin intensiiviseen.
Keksin, että voinhan käyttää ajan pururadallamme viuhtomiseen. Varsinkin nyt, kun olen kuurilla. Muutaman kerran olen jo niin tehnytkin, eli VIUHTONUT radan päästä päähän.
Varmasti, jos lisään kierroksia, se viuhtominen alkaa tuntua paremmalta.
Nyt on ollut sellainen tunne, että keuhkot pyrkivät ulos jokaisesta mahdollisesta reiästä, mikä ihmisruumiiseen on laitettu.
Onneksi toppatakin nepparit pysyvät jo kiinni, vaikka rintalasta ja pallea kohoilisivat kuinka kiivaasti. Ajatella! Jo kilon painonpudotus vaikuttaa näin suotuisasti.
Niin, luit aivan oikein! Kilon kevyempi ja vuoden nuorekkaampi Kaisa täällä juttua sinulle suoltaa!
Olen ollut hyvin tiukkana ja motivoitunut, mitä laihduttamiseen tulee. Ihan koko viikon.
(Kuten tietenkin ne viisikymmentä kertaa aikaisemminkin alkamani l-kuurit). Mutta uskon totisesti, että tällä kertaa vihdoinkin onnistun, sillä koskaan aiemmin minulta ei ole tiedusteltu, josko olen 80 päässyt täyttämään. Kyllä moiset kysymykset panee yrittämään.

Keskiviikon kohdalla on kalenterissa myös kaksi merkkausta:
Draama ja haastattelijana Sohva-kirkossa.
Menin jälkimmäiseen, koska haastattelijana en koskaan ennen ole ollut. Se, etten ole ollut, ilmeni siinä, että sulavuus&rentous oli heinäseipään tasoluokkaa.
Laatimani kysymyksetkin olivat paikkapaikoin ontuvia ja niinpä siinä ohjelman aikana sain valtavan halun ryömiä sohvan alle. Sohvan, jonka päällä istuivat haastateltavat. He onneksi vastailivat juoheasti ja hyvin kaikkiin kysymyksiini. Niihin outoihinkin.
Sohvakirkkoon oli tullut runsaasti väkeä. Hyvä ilta kaiken kaikkiaan, ellei meikäläisen osuudesta ihan kaikkea oteta lukuun.
Draama esityskin Pappilassa oli sujunut hyvin, vaikka meikäläinen SUURI KANSANJOUKKO-roolissaan ei ollutkaan paikalla.

Viimetorstain kohdalla kalenterissani seisoo selvällä suomenkielellä:
Kirkko klo 13. Pankin joulujuhla.
Se vaan, että kyseinen juhla, jossa minulla olisi suuri ilo ja kunnia lukea runojani, on vasta 10.12, eikä 12.10, kuten olin merkannut.
Sitä en siis vielä viime torstaina tiennyt, vaan istua jötkötin Saabissani kirkon parkkipaikalla ja ajattelin, että aikas pieneltä näyttää osanotto joulujuhlaan. (Itse asiassa parkkipaikalla ei ollut yhtäkään autoa Saabin lisäksi).
Soitin Jonnalle, joka kutsun aikoinaan oli esittänyt, että olenko väärä henkilö, väärässä paikassa väärään aikaan?
Kuulin vastauksen ja kalpenin. Pyysin Jonnaa, ettei sanoisi kenellekään ja hän lupasikin iloisesti.
Tämä jääköön nyt sitten teidän, minun ja Jonnan väliseksi salaisuudeksi.
Rauhoituin aika äkkiä ja huojennuin lisää, kun muistin, että olen aina tehnyt ihan kummallisia siirtoja ja merkintöjä menemisistäni ja tulemisistani. Tämä ei siis ole dementiaa, vaan läpi elämän seurannutta hometiaa!
Muistan esimerkin työelämästäni. Olen sen jo joskus tänne ylös kirjannut, mutta kertaus on opintojen äiti.
Olin liimannut pakettikorttiin postimerkkien sijasta kuittausmerkkejä (säästökirjaan liimattavia rahamäärämerkkejä) ja joka asia tuli selville ja saatettiin johdon tietoon. Esimiesjohtaja kysyi puhelimessa haudanvakavalla synkeällä äänellä:
-Mitä te (siihen aikaan teititeltiin alaisia) ajattelitte, kun liimasitte kuittausmerkkejä postimerkkien sijasta?
-En varmasti mitään, sain kauhultani soperrettua.
-Sitä minäkin! Klik!

No joo menneet ovat menneitä, mutta  onneksi olin kuukautta etuajassa runonlukemiseni kanssa, enkä kuukautta liian myöhään.

Lauantaina ajeltiin Nikolainkaupungin kauppaoppilaitokselle seuraamaan Joonathanin Salibandy-matsia. Pelasivat Isonkyrön Remixiä vastaan.
Siinä olikin sitten taputtamista, kun piti molempia joukkueita kannustaa. Nykyisen kotikuntansa (Isokyrö) joukkuetta ja lapsenlapsen Vaasan joukkuetta.
Tasaväkinen oli kamppailu. Mukavaa oli katsella sitä ketteryyttä, nopeutta ja peli-intoa, mikä pelitantereelta nousi sinne korkealle katsomoon asti.
Katsomosta puheenollen ne ovat tällaiselle mummu-ihmiselle ihan liian korkeita ja jyrkkiä. Nuoret hyppivät penkkien yli kuin kirahvit, mutta meikäläinen seisoi jalat leveällä, polvet vaappuen etsien tukea kaiteista, joita ei ollut. Onneksi Magnus talutti pelin loputtua  meikämummun alas ja turvallisesti auton penkille hengittelemään.

Matsista menimme Aija-Kanitan luo kahville. Tarjolla oli ihania berliininmunkkeja. Söin yhden sileällä omallatunnolla. Laihdutuslapussa näet luki, että juhlissa saa syödä kuten muutkin. Ja sehän oli todella juhlaa, kun pääsi matsiin ja tädin luona käymään.

Tänään sunnuntaina olisi ollut kaksi menoa. Elikkä olisi pitänyt revetä kahdeksi ja hyvin olisi riittänyt värkeissäkin varaa, jos se ilman veren vuodatusta olisi mahdollista. Menin kuitenkin Vähänkyrön kirkkoon rovastikunnallisille naisten päiville. Olin sinne aikoja sitten ilmoittautunut. Onneksi Magnus pääsi kunniakkaasti edustamaan perhekuntaamme Isonkyrön kirkkoon ja seurakuntakodille, jossa vietettiin kappalaisemme syntymäpäivää. Onnea vaan minultakin ja Taivaan Isän runsasta siunausta!
Illalla ajelimme Vaasaan. Huutoniemen iki-ihanaan kirkkoon seuroihin.
Seuroista Asevelikylään. Vävy valmisti taas niitä sanoinkuvaamattoman hyviä pitsojaan. Otin täysin tavanomaisesta poiketen ainoastaan yhden hyvin pienen palasen. Sellaisen 1/4 osan vanhanaikaisesta sinisestä nenäliinasta. Tavallisestihan syön koko nästyykillisen.
Samoin tekivät Magnus ja Charles, mutta kyllä me sitten kotimatkalla itseämme haikeina surkuttelimmekin ja kehuimme ääni väristen Eerikin pitsoja.
Tähän lopetan raportin ja toivotan kaikille hyvää yötä Jeesus myötä. Hänessä meillä on turva näinä kummallisina ja pelottavina aikoina.
T: Kaisa von Bolhufvud-Gyllenbögel
---------------------------------------------------------
Psalmi 46: 2-8

Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka
maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.
Meret pauhaavat ja kuohuvat,
vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.
Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat
Jumalan kaupunkia,
korkeimman pyhiä asuinsijoja.
Jumala on kaupunkinsa keskellä,
kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu, valtakunnat
horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.


maanantai 9. marraskuuta 2015

Tapaamisia ja syömisiä


Kukkuu? Haloo? Onko siellä ketään?
Täällä Kaisa! Tasan 1/2 kiloa ohuempana ja 1/2 vuotta nuorekkaampana! :D

Kuuri alkaa purra hitaasti, mutta varmasti. Mikä iloisinta, niin siitäkin huolimatta, vaikka viikolla olin kaksikin eri kertaa istumassa ravintoloiden lihapatojen ääressä, niin puntarin viisari sojottaa alempana kuin ennen. Selostan niistä lihapadoista hiukan lähemmin, kun tulen siihen kohtaan.
Kuvista, jos sen sijaan heti alkuun sanoisi jotakin:
Yläkuva on samasta tutusta keskikammarin nurkasta, kuten kymmeniä kertoja aiemminkin.
Nyt tässä kuvassa ovat EHKÄ ainakin taulut osittain muuttuneet. Laitoin kuvaotoksen tänne siitäkin syystä. että uusia kuvia ei taaskaan ole.
Kuvanhan voi ottaa uutena, sillä taulujen paikathan meillä muuttuvat tämän tästä, vaikka taulut ovatkin samoja.
Jos seinissämme jossakin on tyhjä naula, niin siihen käydään oitis hakemassa taulu jostakin toisesta naulasta riippumasta, johonka kohtaan puolestaan haetaan toinen taulu jostakin toisesta...jne.
Nauloja tintataan melkein joka päivä johonkin ihka uuteen kohtaan ja taas sama show jatkuu.
On hauskaa, että tauluja on runsaasti ja että ne riippuvat seinillä toinen toisensa alla ja vieressä ilman minkäänkarvaisia  sopivuus-säädöksiä. Joku sisustusintendentti saisi kyllä ähkyn meidän huushollissamme.

Alakuva on tämän kevään Israelin matkaltamme. Minä kuvaan ja Vivianni ja Magnus poseeraavat. Paikka on joku Jerusalemin lukuisista ulkoilmasyöntipaikoista ja odottelemme suussa sulavia falavellejä syyäksemme.
Israeliin kannattaa mennä jo yksin falavellienkin takia.
Juuri eilen. isänpäivänä, muistelimme Viviannin kanssa matkaa ja haikeina myös huokailimme.
Ah, kunpa vielä joskus noihin maisemiin pääsisimme. Uskonpa, että Joonathankin samaa mieltä oli.
Kääk! Ei olisi pitänyt mainita sanaa falavelli! Nyt ahdistaa alakertaan syömään välipalaa.
Käynkin kissauttamassa kahvit tässä välissä ja syömässä sallitun rajoissa leipää.

No niin, (pyhkäisee suupieliään ja alkaa taas naputtelemaan) peli jatkuu.
Viime maanantaina, jolloin kirjoitin edellisen bloggaukseni, olin tuttuun tapaan piirustustaidekurssilla Vähänkyrön Vaasassa. Siitä en teille vielä voinut kirjoittaakaan, koska olin niin aikaisin asialla näillä sivustoilla.
Piirustuskurssilla saimme taas eteemme mallikuvia, joista jokaisesta tuli piirtää haluamansa kuva. Minä halusin piirtää kuvan, jossa ihminen (ei käynyt selvästi kumpaako lajia) nukkui rauhaisaa unta täkin alla. Nenä ja toinen jalka vain näkyivät fällyn alta.
Opettajamme Masa- Etias sanoi, että mallin voi piirtää hiukan toiseenkin sorttiin ja asennotkin erilailla kuin herra Rembrantti aikanaan tehnyt oli.
No minähän piirsin sen ihmisen niin kummalliseen sykkyrään, että Masa-Etias ei yrityksestä huolimatta pystynyt olemaan nauramatta sitä katsellessaan. Ei, vaan hän nauroi kovasti ja railakkaasti.
Alkoipa minuakin naurattamaan opettajan nauru ja niin me nauroimme ikään kuin duettona kauan ja hartaasti. Yritin kuiskata, että en ollut vielä kunnolla käsitellyt, enkä piirtänyt sitä kohtaa, joka nauratti, mutta...en pystynyt. Nauratti siksi paljon. :D
Se on kuulkaa kaikella tavalla hauskaa tämä taiteiden harrastaminen. Ei tarvitse erikseen naurujoogia, kuten ei muitakaan joogia.
Tänään e valitettavasti pääse piirustustunnille, kun on toinen meno. Kahteen paikkaan ei ratkea, vaikka värkeissä VIELÄ olisikin varaa.

Tiistaina oli se ensimmäinen lihapatojen ääressä oleminen, joista alussa vihjasin. Ravintola Herkkutatissa (nimi muut.) Vaasassa.
Minä, Ansa (nimi muut.) ja Irru (nimi muut.). Kolme tuttua kouluvuosilta.
Kolme tiimaa myös praatattiin.  Oli kuin ei mitään vuosia&vuosia olisi kohtaamisiemme välissä ikinä ollutkaan! Tämä tapaaminen viehätti minua erikoisen paljon. Jälkeenpäin olen mutustellut ja muistellut jutteluamme. Minä tykkään sellaisesta seurasta, jossa ei kaihdeta mitään asia-aluetta. Puhuimme uskostakin ihan luonnollisena asiana ilman, että kukaan kiemurteli ja vilkuili aikarautaansa. Tosi voimaannuttava (kuten Ansa sanoi) miitinki. Päätimme, että mikäli meistä riippuu, se ei jää viimeiseksi.
Söimme myös tietenkin, vaikka juttua riitti, lounaan, johon kuului mm. simpukkasoossi.
Simpukat olivat vaaleassa ihanassa paksussa kermakastikkeessa kita (kuoret siis) ammollaan. Joistakin oli sisusta irronnut kastikkeeseen, mutta joissakin oli klöntti vielä tallella. Siis olivatko ne hyviä! Siitä siihen, etten syönyt kuoriakin.
En ole ennen moista kastiketta syönytkään. Silloin tällöin ostan itselleni säilykepurkin, jossa on simpukoiden sisälmykset ja ahmin yksin koko purkillisen.
Kääk! Ei olis pitänyt mainita simpukoista mitään. Nyt paukahti tekeen niitä mieli, eikä oo!
Kuinka voisikaan olla, kun aina heti s-purkin ostettuani sen syön. Meillä ei simpukkapurkki kauaa happane, kun meikäläinen on asialla.

Keskiviikon, torstain ja perjantain kohdalla ei kalenterissani ole edes kahvitahraa.
Vaikuttaisi ja näyttäisi, että en ole pannut tikkua ristiin noina päivinä. Väärin! Kyllä laitoin!
Imuroin koko rintamamiestalomme alavooningin. Olisi pitänyt imuroida ylävooninkikin, mutta otti sen verran selän päälle, etten edes ajatellut yläkertaa.
Valitin Magnukselle, että kylläpä imurointi krassaa ja vihloo selkäpiitä.
-Niin teköö, sanoi Magnus ja loi merkitsevän katseen minuun. (Hän on nimittäin se, joka meillä aina imuroi).
-Kyllä paikkojen jynssääminen, pölyjen pyyhkiminen ja vessan kuuraaminenkin työstä käy, olin sanomaisillani, mutta ruimaisi niin ilkeästi selkäruodosta, että jätin sikseen.

Lauantaina ajelin Nikolainkaupunkiin Pohjanmaan Kristillisdemokraattien syyskokoukseen.
Olin hyvissä ajoin paikalla. On Maunosta hiukan tarttunut tapa, että tuntia ennen on hyvä olla ovien takana ja viimmosena painaa ovi perässään kiinni.
Aikani, eli 1/2 tiimaa, odotettuani aloin kummastella, kuinka kukaan muu ei tule kokoukseen?
Meninkin sisältä kysymään, että olenkohan oikeassa paikassa?
-Riippuu siitä, missä te haluatte olla, olisi sen ystävällisen herrasmiehen varmaan tehnyt mieli kysyä.
Noh, minä halusin olla Kristillisen koulun tiloissa pidettävässä KD:n kokouksessa.
Juu, ei ole koulu ollut tuossa paikassa enää kahteen vuoteen, sanoi tuo ystävällinen mies.
Sain tietooni missä koulu tällä hetkellä sijaitsee ja prääsäsin paikalle. Hyvin ehdin. Kiitos ajoissa olemisen. Kun on ajoissa paikalla, ehtii, vaikka olisi väärässäkin paikassa.

Saman päivän iltapäivällä meillä oli Maunon ja 12 muun henkilön kanssa mieluisa meno siihen viikon toiseen lihapatapaikkaan. Östermyraan.
Aluksi ravintolaan syömään ja lopuksi teatteriin Tangoa katsomaan.
Tilasimme Magnuksen kanssa 7t (!) paistettua härkää.
-Kylloli maikian makuusta ja kerranki kypsää! Magnus iloitsi.
Hyväähän häränpaisti toki olikin, mutta minä en välitä kypsyyksistä, kunhan saa haarukalla ja veitsellä paloja irti, eikä jää suuhun pyörimään. Medium käy minulle oikein mainiosti (ja raakakin).
Pidin varani, ettei rintakehä ja hartiat äyskähdä kipeiksi liiasta syömisestä ja niinpä jouduin jättämään ihastuttavan pottumuusin miltei koskematta lautaselle. Sitä ihanuutta oli lätkäisty melkein napollinen
niiden häränpalojen viereen. Olisin saanut kauhean rautakankisyndroomakohtauksen, jos olisin muusinkin suuhuni ahtanut.
Jonkinlaisen kohtauksen kyllä sain, vaikka en liikaa syönytkään. Nimittäin häpeäjäykkyyskohtauksen. Tönäisin vesilasin kumoon, niin että vastapäätä istuva Give-Liza kastui ylt ympäriinsä.
Okei, onhan puhdas vesi eri kuin mustikkamehu, tai kirnupiimä, mutta...
Pattiin otti ja hävetti lujasti.
Teatterin tuoksinassa kaikki kuitenkin unohtui. Harvinaisen mukaansatempaava ja ajatuksia antava oli tämä Tango esitys. Näyttelijät täysin amatöörejä ja silti näyttelivät kuni Taunopalot ja Ansaikoset konsanaan.

Sunnuntaina oli kaikkien isien päivä, kuten kaikki tiedämme. Nikolainkaupungista tuli syömävieraita.
Keitin oikeaoppista kiisseliä (ei valu pois purnukasta, vaikka ylösalaisin kumoaaa), ja paistoin uunissa nyrkinkokoisia lihapullia.
Lahjaksi Magnus sai taulun, kalsarit ja vihreitä kuulia.
Tämä isäinpäivä oli paitsi hyvä ja ihana, niin myös tavallisuudesta poikkeava. Nimittäin puolet täytekakusta laitettiin pakastimeen ja vihreäkuulapaketti teipattiin maalarinteipillä umpeen, ettei kuulat lemmehdy, koska rasia oli avattu. Otimme kaikki kuulan, jos toisenkin.
Kuuna kullan valkeana meillä ei ole kuulapakettia avaamisen jälkeen kiinni enää teipattu.
Sitä se laihduttaminen ja nuorettaminen saa aikaan.

Isänpäivän iltana ajelimme vielä Nikolainkaupunkiin seuroihin. Minulla oli kahvitusvuoro.
Kahviryhmästämme kaksi oli sairastunut, joten hoitelimme asian kahdestaan. Timoteus ja minä. Hyvin meni, mutta menköön. Lopuksi Marja-Leena (nimeä ei muut.) vieraasta kaffiryhmästä tuli jeesaan tiskikoneen käytössä. Eli oli mukana koko ajan, kunnes viimeinenkin pilkkumi oli puhdas.

Nyt loppuu jatustelu taas tältä erää. Lähden KD:n paikallisosaston ystäväkokoukseen. Piirustustaidekurssi jää valitettavasti pois, vaikka värkeissä...jne.
T: Kaisa Pilliäinen-Pönderskog
-----------------------------------------------------------

Psalmi 140: 7-8

Minä luotan sinuun, Herra,
sinä olet minun Jumalani,
kuuntele, mitä sinulta pyydän!
Herra, sinä olet väkevä auttajani,
sinun kätesi suojaa minua taistelussa.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Juoksua, juontoa ja giljotiinia


Tänäänpä olen taas hyvissä ajoin täällä vinttipöksässä tätä joka maanantaista kirjoitussessiota aloittelemassa.
Kellohan ei ole vielä paljon mitään ja silti olen ehtinyt tekemään jo paljon muutakin: Olen täyttänyt pyykkikoneen, tyhjännyt tiskikoneen, keitellyt puuroa, etsinyt ainakin tunnin valokuvia itsestäni ja muuta sen sellaista pientä on tullut puuhasteltua.
Muut puuhastelut menivätkin ihan ok, mutta valokuvien kanssa oli tulla tupelikko! Tuotti tuskaa ensinnäkin löytää se vaarin tekemä puurasia, jossa on niitä vanhoja kuvia.
Noh, löytyihän se ja niiden kanssa sitten menikin aikaa ja tupakkia.  Jäskähdin katselemaan kaikkia niitä tuhannen tuhatta muutakin valokuvaa, joita elämäni ja muidenkin elämien aikana on tullut räpsittyä.
Murehduinkin myös aika paljon. Niin valtavasti nousi kuvista mieleen rakkaita, jo edesmenneitä, ihmisiä. Oi niitä aikoja!
Pikkasen otti tietenkin myös hermon päälle, kun katseli omia kuviaan vuodelta nakit ja muusi. Kuinka hehkeä sitä olikaan joskus ollut! Silloin nuorena ja nättinä! Toista on nyt!
Magnus onneksi kyllä sanoi, jotta hänellä ei oo minkäämmoosta rutajamista tämän hetkisestäkään tilantehesta. Se lohdutti.
Olen joskus kirjoittanut täällä, että Magnuksella on yötä päivää, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, vaaleanpunaiset silmälasit minun suhteeni. Ei kuulemma minkäänmoosta vikaa, eikä viilua mihinää kohtaa, mitä ulukonäkööni tuloo. Oo ollu koskaa!
Hienoa. Kannatti aikoinaan rukoilla itselleen  aviomiestä. Muistanette senkin, että todella hartaasti rukoilinkin, kun tuntui, että flaksi poikien keskuudessa oli niin kovin surkeeta?

Sain kuvia katseltuani sitten kuitenkin nieltyä angstini ja valittua viisi (5) yli viisitoistavuotta vanhaa kuvaa itsestäni.
Minut on nimittäin haastettu Facebookissa eräänkinlaiseen juttuun taas. Vähintäin 15 vuotta vanhoja valokuvia itsestä viitenä päivänä!
Olen vannonut, että en ota mitään haastetta enää ikinä vastaan, mutta onhan se takki käännettävä. Haastaja nyt sattuu olemaan niin ihana ja hänen omat vanhat kuvansa niin hyviä, että mukaan on mentävä.  Valitsemani kuvat on katsottavissa vaan Facebookissa, mutta  laitan niitä tännekin alkukuviksi joskus, kun muu kuvamateriaali loppuu. Materiaali loppuu vuorenvarmasti aika piankin, koska olen niin mahdottoman laiska filmaaja.
Nuo kuvat tuossa alussa ovat kyllä tällä kertaa ihan upouusia.
Ylimmäisessä kuvassa on pihapiirimme uuden asukkaan aikaansaannoksia.
Kyseessä ei ole orava, vaan touhukas tikka!
Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun Magnus haravoi kottikärryllisen tuota tikanruokaa pellon syrjälle. Ei aikaakaan, kun tuollainen kasa ilmaantunut uudestaan koivun juurelle. Kuusi, josta tikka kävyt nyhtää on meidän pihasaunamme takana.
Olisi hauskaa nähdä, kuinka tuo tii-tii tikanpoika lentää käpy nokassaan koivuun istumaan ja herkuttelemaan. Käpyhän on melkein yhtä suuri kuin se itse.

Alemmassa kuvassa on kaktus. Keskikammarin pöydällä.
Heti, kun hain kaktuksen ennen ensimmäistä pakkasta sisälle, se alkoi työntää nupuntupsuja "oksiensa" päihin.
Noiden nupputupsujensa vuoksi se saa pitää harvat fiununsa, koska muina aikoina se muistuttaa lähinnä piikkinsä pudottanutta uuniluutaa, eikä sen paikka ole tuossa, vaan peräkammarin komuutin päällä.

Nyt on tullut aika aukaista vuosikalenteri viimeviikon aukeaman kohdalta.
Eipä ole paljon menomerkkauksia, mutta silti on kyllä menty. Nimittäin omalla yksityisellä pururadallamme. Henkihieveriin asti ja kilometrin pituudelta. Tänään aion juosta KAKSI kilometriä henkihieveriin.
Tarkennukseksi mainittakoon, että juosta-verbi tarkoittaa tässä tapauksessa etanajuoksua. Lisätarkistus myös, että etanajuoksu tässä tapauksessa tarkoittaa etanakävelyä.
Joka tapauksessa menin sitä vauhtia kuin neuvotaan, eli pitää pystyä puhumaan lenkkikaverina kanssa. Minä olin lenkillä ylhäisessä yksinäisyydessä. Sanoin kuitenkin ääneen, että voi hyvät hyssykät, ku on raskasta! Että ihmislapsi päästää itsensä tälläseen kuntoon...puusk...puus...puusk...huohotus...

Aion jatkaa, sekä liikuntaa, että kilojen/vuosien harteilta karistamista. Olin taas kuntosalillakin Even kanssa torstaina.
Sunnuntaina sain eräältä Maunon sukulaisfrouvalta hyvän laihdutusohjeen. Sen avulla eräs nainen oli laihduttanut 90 kiloa! No minä painaisin sitten vaan 10 kiloa, jos niin paljon laihtuisin, elikkä tyydyn ainakin näin aluksi siihen tavoitteeseen, että 10 kiloa pois painosta, sekä vuosilustoista.
Lukiessani ohjeita vaikuttivat ne ihan säällisiltä ja tervehenkisiltä.  Ihan kuten lukuisat kerrat aiemminkin aloittamani kuurit. Kuurien jälkeinen elämäni ei aina, jos koskaan, ole ollut tervehenkistä. En mene vannomaan, että nytkään olisi, mutta päivä kerrallaan sano pässi, kun päätä leikattiin.

Eilen oli meikäläisellä hetkisen aikaa todella sellainen tunne, että päätä leikataan.
Ajelin nimittäin mietoksissani  kotia kohden, niin sainpa päähäni, että haen kaupasta rahkaa muutamat purkit. Sitä kun suositellaan pakastemarjojen kera aamupalaksi nautitsemaan siinä uudessa laihdutusohjeessani. Olisi hienoa, kun saisi heti aamusta alkaa laihduttamaan oikeaoppisten aineiden kanssa.
Tuumasta toimeen. Pysäytin Saabin. Aloin ottaa poletti kourassa ostoskärryjä niille kuuluvasta paikasta, kun yhtä äkkiä tunsin, miten joku painoi minua hartioista ja voimalla sittenkin.
Menin kasaan aikamoisella rytkäyksellä.
Huomasin kauhukseni, että ritilä, joka laitetaan ostoskärryjen eteen kaupan kiinniolon ajaksi, laskeutui alas. En ehtinyt muuta kuin riuhtaista itseni kärrypuolelle.
Siinä sitten nenä verkossa kyttäsin, koska joku asiakas tulee ulos, että saan hälytettyä jonkun AUKAISEMAAN häkin.
Pian tulikin asiakas kaupasta ulos ja pyysin häntä kuriiriksi.
Kohta alkoi ritilä osoittamaan nousemisen merkkejä, mutta ei vielä niin paljoa, että olisin mahtunut ryömiskelemään pois.
Nousihan ritilä sitten toki ihan kunnollakin ylös ja pääsin kaupantekoon.
-Me ei nähdä täältä sisältä, kun suljemme ritilän! sanoi myyjätär iloisesti, kun olin ehkä hiukan pöllämystyneen näköinen.
-Suljin sen jo valmiiksi, kun kohta menee kauppakin kiinni! jatkoi myyjä vieläkin iloisemmin.
Sain kuin sainkin rahkat aamuksi ja onneksi kaulakin pysyi ehjänä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Niin k

Eilen meidän kotikirkossamme vietettiin maatalousyrittäjien kirkkopyhää. Sehän tietää aina sitä, että jumalanpalveluksen jälkeen on seurakuntatalolla ohrapuurotarjoilu ja kaffit ja nisut päälle.
Oli mahdottoman hyvä jumalanpalvelus ja mahdottoman hyvää puuroa.
Tunsin kotiin ajellessani sellaista onnea ja rauhaa sydämessä, että siitä siihen, ettei Saabiin ilmestynyt siipiä.

Sunnuntai-iltapäivällä oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä. Minulla oli kunnia saada toimia juontajana. Juontajan tehtävä ei ole ollenkaan helppo. Ainakaan näin amatöörille.
Ei saisi lätistä mitään ylimääräistä (se onkin se vaikein kohta) ja pitäisi puhua juohevasti ja olla jotenkin innostunut ja pitää langat ja aika hanskassa.
Innostunut minä kyllä olin, mutta juohevuus mättäsi aika lailla, enkä mene takuuseen niistä langoistakaan. Muuten kaikki meni hyvin ja hienosti.

Nyt lopetan tähän. Pitää ehtiä postiin palauttamaan Elloksesta tilaamani poncho. Siihen olisi mahtunut koko meidän perhekuntamme ja muutama vieraskin ja silti olisi jäänyt kasvuvaraa.
T: Kaisa Pontsollero-Päliskö
------------------------------------------------------

Psalmi 25:5-6

Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua,
sinä Jumalani, auttajani!
Sinuun minä luotan aina.
Herra sinä olet laupias,
muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.


maanantai 26. lokakuuta 2015

Vuoristorataa, laaksonpohjaa ja tasaista lättyä


Tässä pari mustanpuhuvaa kuvaa. En tiedä, mistää färi johtuu. Aurinko ainakin valaisi huonetta kuin kirkkain ledi. Oliko valoa sitten liikaa? Mene ja tiedä!
Joka tapauksessa kuvat on meininki laittaa mainokseksi Matkalla-lehteen.
Ja tietenkin nyt ne ovat mainoksena tässä bloggauksessani.
Alakuvassa olevia runokirjojani saa minulta tilata joululahjaksi naapureille ja sukulaisille. Juuri naapurit ja sukulaisethan ovat kovia lukemaan runoja. Ainakin täällä meilläpäin. :D
Olen kuitenkin ehkä hivenen jäävi kehua retostelemaan kuvan runokirjoja, mutta sen verran sallittaneen, että melkein kaikki ovat ne lukeneet, jos kerran ovat kirjan ostaneet.
Eli ei haittaa sekään, jos naapurinne ja sukulaisenne eivät ennen ole runoja lukeneet.

Yläkuvassa on kaksi piirtämääni joulukorttimallia, joita malleja on ainakin yheksää (9) eri sorttia, jos oikein muistan.
Muistan tätä nykyä aika harvoin oikein, joten paras on mennä itse katsomaan sivulta www.kaisajouppi.albumit.fi.
Jos sinä päivänä, kun tilaat ennen klo 14.00 talviaikaa, niin kortit mossahtavat seuraavana päivänä postilaatikkoosi. Ilman lähdetyskuluja.
Runokirjatilauslähetykset ovat myös ilmaisia, mitä lähetyskuluihin tulee.

Tiistaina minulla oli pitkästä aikaa ilo puksutella Tervajoen asemalta Nikolainkaupunkiin junalla.
Useasti olen tuon matkan junalla mennyt ja yhtä useasti pelännyt hampaiden paikat kalisten.
Jäykistyin jo platformilla, kun näin, että veturi oli sellainen vihreä, uusi ja luihkea pendoliinoveturi. Ei sellainen tavanomainen vanha diesellousku. Perässään se veti vanhanaikaista junanvaunua.
Tiesin heti, että nyt mennään, eikä meinata. Tuollainen vanha perässäkiskottava vaunu ei painaisi mitään uuden veturin akselistossa.
Siis tiedossa oli kaksikymmentä (tjugo) minuuttia kananlihalla oloa ja tärskäyksen odotusta.
 - Miksi, kysyn minä,  MIKSI junien pitää ajaa niin kauheaa faarttia, että raiteet kuumottavat vielä tuntitolkulla jälkeenpäin? Jopa niin, että niillä varmasti kananmunan paistaisi?
Maksaessani piljettiä näin sivusilmällä, että maisemat vaihtuivat todella rivakasti. Sain, ihme kyllä, pidettyä kitani kiinni. Meinasin nimittäin tehdä kohteliaalle konduktöörille pari vähemmän kohteliasta arviointia junista ja niiden vauhdeista.
Varmaan olisi konduktööri kehottanut mummua pysymään kotona kiikkustoolissaan ja sidotuttamaan itsensä siihenkin kiinni, ettei VAAN kaadu vauhdissa tuuskallensa.
Olin siis hiljaa, mutta konnarin mentyä kaivoin laukustani "taskuaseen" so. pikkuruisen Raamatun. Silmät kiinni avasin summissa  jonkun kohdan ja kuinka ollakaan! Kohdassa luki:
-Älkää pelätkö!
Avautunut kohta oli siitä, kun Jeesus ja kolme opetuslasta olivat kirkastusvuorella ja opetuslapset säikähtivät, kun Mooses ja Elia ilmestyivät yht`äkkiä paikalle.
Tulin siihen tulokseen helpottuneena, ettei minunkaan tarvitse pelätä ja klapsautin kirjan kiinni ja takaisin väskyyn.
Tuon "taskuase"-jutun varmaan kaikki te tuhatkunta lukijaani muistattekin, joten en ala sitä tässä nyt kertailemaan.

Junamatka jatkui vauhdikkaasti, mutta pelvotta, eikä kulunut kuin kraapantuu, niin olin treffipaikalla: Rewell-Centerin esiintymislavan tolpan vieressä.
Samaiseen paikkaan tulivat tismalleen sovittuun aikaan myös Pläälu, Elitzabethy ja lapsenlapsensa Kaisa, Maiju, sekä serkkuni vaimo Marquerita Australiasta. Joten ei vähä mittää!
Menimme syömään. Ajattelin syödä kevyesti ja valitsin menyyn kohdasta sallaadipuffet.
Voin vakuuttaa, että salaatistakin tulee sangen raskas olo, vaikka se on muka niin kevyttä, niin kevyttä.
Noh...okei määrä tietenkin vaikuttaa myös. Minulle syömäni salaattimäärä aiheutti sellaisenkin ähkyn, että en pystynyt istumaan tuolilla. Oikeammin makasin tuolin päällä kuin rautakanki.
Silmät lasittuneina kolistelin muiden perässä seuraavaan etappiin: kahvipaikkaan. Oli kulunut noin tunti syömisestä ja serkuillani alkoi kahvihampaita porottamaan.
Tilasin (koska muutkin tilasivat) kahvin ja täytekakkusiivun.
En pystynyt syömään ko siivua, enkä liioin juomaan kahvia.
Serkkuni huolestuivat toden teolla. He keskustelivat keskenään, etteivät muista minun ikinä olleen moisessa tilassa, että paakkelssi jää lautaselle.
Kaisa pantiin hakemaan tiskiltä pahvirasia, johon kakunsiivun tyhjää nieleskellen pullautin.
Tällä hetkellä muistelen haikeana sitä isoa kakunsiivua (Magnus söi sen kotona).
Vakaa aikomukseni on mennä kyseiseen konditoriaan uudestaan paremmalla syömälustilla ja ilman, että olen syönyt heinäpaalin verran salaattia sitä ennen.
Muuten tapaamisemme oli hauska. Kuten aina on, kun me serkukset kokoonnumme.
Ihmeellistä oli myös huomata, kuinka esimerkillisesti tätini Saima oli suomenkieltä Marquerite-miniälleen opettanut.  Saima-tätini nyt vain oli sellainen. Hän vannotti aina Suomeen lähtiessäänkin, porukalleen, että koirallensakin pitää puhua suomea.
Nyt oli Marqueritalla kielitaidostaan hyötyä, vaikka osaammehan me serkut engelskaakin ihan riittävästi. Minäkin B: n verran.

Eräänä sateisena viimeviikon päivänä ajelimme Magnuksen kanssa taas Nikolainkaupunkiin ja menimme isonkyröläisten vuorolla myymään Lähetyssoppi-myymälään.
Lähetyssopin osoite on Kauppapuistikko 30. Jos on tarvetta vauvanvaatteista, matoista. poppanoista, vanttuista, sukista, korteista, sormikkaista jne, niin sinne!
Myytävää oli siis paljon ja myyjät asiansa osaavia (vaatimaton yskäisy), mutta asiakkaita nirkosesti.
Kertoivat muut, että jahka ensimmäiset pakkaset purasevat, niin ovi käy tiuhaan ja sukat ja lapaset vaihtavat liukkaasti omistajaa.

Sunnuntaina meillä oli jokavuotinen miitinki kahden perhekunnan kanssa Vaasan Raxissa.
Lienee tarpeetonta sanoa, että minuun iski taas rautakanki-syndrooma?
Se iski, vaikka todellakin varoin ja yritin hillitä sekä itseäni, että syömistäni.
Magnus sanoi, kun olimme kahden kotimatkalla, jotta tua ei oo normaalia, jotta nuan isoolta näyttävä maha tuloo nuan piänestä täytöhön! Sum pitää mennä lääkärihin! Tuata urajamistei viitti kuunnella!
-Ei mun MAHA tuu kipeeksi. Vaan pallea ja keuhkot ja hartiat! valitin minä tuohduksissani.
-Sen suuremmalla syyllä kehootan menöhön lääkärin puheelle.
Itsekseni ajattelin, että mitähän tohtori tuumaisi, kun valittaisin hartiakipua syömisen jälkeen?
Hohhojjaa!

Sunnuntaina oli myös iki-ihana Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Naisia oli kokoontunut paikalle ilahduttavan runsaasti.
-Ikinä ei missään ole ollut niin kova meteli, että ulos asti melkein kuuluu, sanoi Eikku iloisena tullessaan paikalle. Eikku toimi iltapäivän juontajana. Hän asuu itse Vaasassa.
-Isokyrölääset naiset osaa ottaa ilon irti elämästä, kun pääsevät yhteen, sanoin Eikulle.
Ilon sirpaleet-nimisellä paikallisella ylistystanssiryhmällä oli myös kolme ohjelmanumeroa.
Ihana oli katsella ryhmän liikkumista ja iloa. Salaa olen toivonut pääseväni ryhmään mukaan.
Huomasin, että haaveeni on edelleen pysyttäväkin salaisena. Tanssijat tekivät sellaisen liikkeen, joka ei meikäläiseltä vielä (painotan sanaa VIELÄ) onnistuisi:
Polville meno ja sieltä sutjakkaasti ylös pompahtaen suorille jaloille ja vartaloille.

Viikolla oli myös kirkkoneuvoston kokous seurakuntatalolla. Siitä kokouksesta juohtuen on tuo otsikkokin tuohon malliin kirjoitettu. On siis kysymys tunnekuohuista, joita kokous kohdallani aiheutti.
Kokous meni hyvin ja oli mielenkiintoinen ja hyvä, kuten aina. Hyviä päätöksiä nuijittiin, kuten aina.
Paljon oli asioita ja erikoiskohtiakin (uusien kotisivujen katsomista ja hiukan muutakin), joten kokouksesta tuli pitkä. Siitä juteltiin ja todettiin, että ei lyhyemminkään olisi voinut asioita päätökseen saada.
Meikäläinen"HUMORISTI" meni taas aukomaan suutansa, paitsi runsaan tarjoilun runsaaseen syömiseen, niin  sammakon suustaan möläyttämiseen.
-Kuka meistä hölisee liikaa? kysyin kovalla äänellä ja nauroin makeasti. Ketään muuta ei naurattanut.
En totisesti tarkoittanut, että joku liikaa hölisee, mutta selitäppä asia. Murheellisena lyyryttelin vanhalla Saabillani pitkin sysimustaa tietä kotiin.
Siinä kahdentoista pintaan illalla menin pyytämään sähköpostitse anteeksi, että saan nukutuksi.
Yksi ihana vastaus tulikin. Kiitos siitä. :)

Nyt tämä hölötys saa tältä osin loppua tähän ja jos olet tänne asti jaksanut, ei liene vaikeaa arvata, kuka niissä kokouksissa hölöttäisi, jos niikseen tulisi.
T: Kaisa Höländer-Pulputsen
--------------------------------------------------------
Psalmi 16: 7-11

Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,
yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.
Minä pysyn aina lähellä Herraa.
Kun hän on oikealla puolellani,
minä en horju.
Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee,
minun ruumiini ei pelkoa tunne.
Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan,
et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.
Sinä osoitat minulle elämän tien,
sinun lähelläsi on ehtymätön ilo,
sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Virkistystä


Terveisiä täältä tavanomaisesta yläkerran pöksästä jälleen kerran. Maanantaiden välit ne vaan lyhenevät! Räppänän edessä on taas tyyny, koska silmiä häikäisee. Ulkona on hyvin kirkas ja kaunis syysilma. Vatsalaukkuni on täynnä makoista purkkihernesoppaa, joten mikäs tässä on kirjoitellessa.
Soppaa, tai keittoa/rokkaa, kuinka vaan, syödessäni iloitsin jälleen siitä, että tykkään ruuasta kuin ruuasta. Niin tehdasvalmisteisesta kuin kotikyhöisestä. Aina maistuu hyvälle.
Siitä, että on kaikkiruokainen, on hyvin paljon hyötyä (vrt. valmiit purkkimuonat), jos tietenkin haittaakin (vrt. ylipaino sun muut vaivat).
Esimerkiksi viime viikolla löysin kaupanhyllyltä kauraryynimakkaroita.
-Kauraryynimakkara? kyselin minä ääneen, vaikka ketään ei ollut mailla, eikä halmeilla.
En ollut ennemmin moisiin törmännyt, vaikka tietysti niitä on valmistettu jo kivikaudesta lähtien.
-Kauraryynimakkaroiden, jos joidenkin, täytyy olla hyviä, ajattelin ja edelleen ääneen.
Sujautin niitä kaksi paketillista ostoskärryyn.
Heti samana iltana maiskuttelin yhtä makkaraa ja huomasin oitis, että ne todella OVAT hyviä.
Söin toisen makkaran heti perään. VÄÄRIN! Minulla oli runsaasti käyttämättömiä kaloripojoja jäljellä. En ylittänyt vähennysyritysohjelmaani. Päinvastoin!
Muutoinhan olisin syönyt kaikki paketissa olevat neljä makkaraa.
Ilahduin, paitsi mausta, myös lukiessani paketin kyljessä olevaa tuoteselostetekstiä:
Makkaraoita valmistetaan Vähässäkyrössä. Meiltä kivenheiton päässä olevassa kunnassa. Nykyäänhän Vähäkyrö kuuluu Vaasaan, mutta se ei suinkaan pahenna tätä makkara-asiaa.
-Mullen ei tarvitte kauramakkaroota jatkossa tuara! Magnus ilmoitti sanomalehden takaa.
-Mun täytyy sitten uhrautua ja syödä sunki osuus, vastasin kaikkea muuta kuin surkealla äänensävyllä. Samaan iloiseen sävyyn ilmoitin, että makkaroita tullaan meille hankkimaan vast´edeskin. Lupasin myös syödä Magnuksen kr-makkarat vast´edeskin. Toki tuon hänelle tilalle jotakin muuta makkaraa (josta syön myös aikamoisen kiekuran).
Lapsuudenkodissani meille lapsille (minä ja minun veljeni Herbert) sanottiin, että kaikesta ruuasta pitää tykätä (tai siis ainakin syödä) ja urputuksen sanaa ei sapuskasta saanut ilmoille päästää.
Olin ainoa, joka tätä käskyä ja ohjetta noudatti. Äitini esimerkiksi ei tykännyt vanhemmiten MISTÄÄN muusta kuin lauantaimakkarasta ja perunoista. Huomasin, että ne kyllä pitävät ihmisen hengissä. :D
Tästä olen ennenkin kirjoitellut. Muistan hyvin.
Muistan myös, että kirjoitin ruuanpuolittamissessiostani viime bloggauksessa. Siitä, että 1/2 pois ja siitäkin vain puolet- kuurista. Hanke on edennyt suunnitelmien mukaan.
Tuntuu, että hoikistumistakin olisi jo tapahtunut, vaikka missään ei näy ja puntarin viisarit töklöttävät samassa kohtaa kuin aiemminkin.
Suunnitelmieni pönkittämiseksi hankin aikamoisen käkkyrän inkivääriä perjantaina.
Käkkyrästä vohlaisen päivittäin euronkokoisen- ja paksuisen palan ja syön sellaisenaan.
Jos ette ole vielä tietoisia, niin inkiväärillä lähtee vaiva kuin vaiva ja röppöri kuin röppöri. Kuten säryt, hiustelähtö, köyhyys ja ilikeys ja sen sellaiset viat.
Yhtään en epäile, jotteiko näin olisi. On meinaan aika änkyrän makuista tämä kyseinen ökömöntti!
Kuulin myös, että inkivääri vaikuttaisi epäsuotuisasti ihmiskruppiin. Munuaisiin. Varsinkin, jos sitä loppuelämänsä syö. Minä en aio inkivääriä loppuelämääni syödäkään, enkä nytkään selllaisia määriä, että munuaiset alkaisivat paukkumaan. Syön vain siihen asti, jahka karvat alkavat pysyä päälaella kiinni toisesta päästään. Jaa no, ehkä tarkistan ilkeydenkin kohdalla inkiväärisyöntiajan pituutta. Kyllä siihen varmaan muutama käkkyrä vaaditaan.

Kaksi päivää on tullut elettyä tekemättä yhtään mitään. Ainakaan mitään niin mainittavaa, että olisi ahdistanut kalenteriin ylös pistämään.
Uskon, että jotakin olen kuitenkin tiistaina ja perjantainakin tehnyt. Ainakin ajatellut ja kehitellyt uusia runoja ja kortti-ideoita.
Ajatteleminen ja ideointi ovatkin minulle aika tärkeää tekemistä. Jos tätä "näkymätöntä" tekemistä ei olisi vaipuisin vieläkin enemmän mustiin mujuihin ja kynsinauhani olisivat kauhealla vereslihalla joka sormessa. (Nyt, tällä hetkellä,  verestää vain oikean peukalon kynnen syrjät).
Surisin vauhdilla etenevää vanhenemista (vrt. se kymmenen vuoden ylikuormitus, josta viime kerralla vollotin). On hyvä, että on tekemistä, vaikka ei tekisi mitään.
En nimittäin aio vanheta näistä näkymin enää yhtään tippaa. En vietä mitään vanhenemisjuhlaa maaliskuissa, en raivaa lahjapöytää enää koskaan, enkä ilmoita matkatilinumeroa kenellekään ikinä. En ole määrättyinä päivinä kotona, enkä kylillä! Ugh!

Keskiviikkona kokoontui Kristillisdemokraattien Isonkyrön paikallisosaston johtokunta Ikolantiellä. Tähän johtokuntaan minullakin on ilo kuulua.
Kahdella jäsenellä oli muksutkin mukana. Sellainen, jos mikä antaa toivoa tulevaisuuteen ja iloa nykyisyyteen.
Olivat mahdottoman nyhtyreitä (esimerkillisiä) lapsia. Kokous sujui luihkeasti, kuten aina.
Päätimme syyskokouksen ajankohdasta ja paikasta ja kuka tuo nisut ja kuka kaffit.
Tässä kohtaa on oiva tilaisuus kertoa, kuinka minusta aikanaan tuli Kristillisdemokraattien kannattaja.
Oli eduskuntavaalit about kolmisenkymmentä vuotta takaperin. Siis sinä vaalivuonna, mihinkä tuo kolmekymmentä nyt ikinä osuukaan. Voi olla muutama vuosi enämpi, tai muutama vuosi vähempi.
Minua alkoi kiinnostaa puolue, jonka nimessä on kristillinen- sana.
Puolue oli minulle täysin tuntematon, mutta päätinpä kuitenkin äänestää sitä tuosta nimenomaisesta syystä.
Tuijotin puolue-ehdokkaiden kuvia ja kun en yhtäkään tuntenut (ikinä kuullutkaan) otin pännän, ja suljin silmäni. Pyöritin kynää vinhasti kuvan päällä ja ajattelin, että mihinkä kynä osuu, sitä äänestän.
Kynä osui luotettavan näköisen  ja mielestäni kaikin puolin kunniallisen oloisen herrasmiehen kuvan päälle.
Kävi niin, että kyseinen herrasmies myös pääsi eduskuntaan. Hän oli Jorma Fred. (Tällaiset vajaa sata vuotiaat, kuten minä, varmaan hänet muistavat.
Puolue on vuosien mittaan sitten tullut tutuksi. Kertaakaan ei ole tehnyt mieleni takkia kääntää. Enää ei myöskään tarvitse silmät kiinni kynää pyöritellä.

Torstakina ajelimme Nikolainkaupunkiin Maunon kanssa. Takapenkillä  keikkui koppa, jossa olivat roolivaatteemme. Vuorikodilla oli näetsen Koliseva...tai siis Kulmakivi-draamaryhmämme "Lasarus herätetään kuolleista"- esitys.
Minä esitin taas joukkoonkuulumista, mutta oli minulla vuorosanojakin sanottavanani, jotka tällä kertaa muistin jok`ikisen. (22 sanaa).
Esityksen jälkeen saimme makoisat kaffit juodaksemme ja sen jälkeen lähdimme Magnuksen kanssa noutamaan uusia joulukorttejani painosta.
Kortit olivat (ja ovat) oikein hienoja. Passaa niitä nyt myyskennellä ja passaa teittien niitä myös tilailla. ;)
Korttipainosta menimme rakkaan tätini Aija-Kanitan luokse ja taas joimme hyvät kaffit.
Kyseinen päivä oli niin mukava, että väänsin iltasella uuden runonkin. Minulla on ensi sunnuntaina ilo saada lausua kaksi runoani Pappilassa Naisten kesken iltapäivässä. On mukavaa, että on lyödä tiskiin uuttakin repertuaaria.
Lausuin uutuusrunon  kokeeksi Härmän kuntokeskuksessa ja huomasin, että se vaatii vielä kovasti niin kutsuttua HIOMISTA. Oli se sen verran kummallinen. Itsekään en aika ajoin pysynyt mukana, saatikka sitten kuulijakunta.

Lauantaina lähdimme siis serkkuni Elitzabethyn kanssa Härmän kuntokeskukseen naisten virkistysviikonloppuun. Järjestäjänä oli Kansanlähetyksen työntekijä Eikku.
Virkistyimme Elitzabethyn kanssa kovasti. Oli hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa.
Minäkin sain molempina päivinä lausua runojani.
Huomasin, että tykkään kovasti paistatella estraadilla ja olla äänessä ja keskipisteenä. Viis kielen korpuksi kuivumisesta, kinttujen tärisemisistä, sydämen lyömättömyydestä ja sanojen sössääntymisestä!
On hauskaa, että ehdin löytää RUNOILIJATTAREN piilossa muhineen sielun sisikunnastani, ennenkö kieli ja mieli kokonaan sokerikorpuiksi muuttuvat. Jeesus auttaa löytämään itse kutakin oman persoonallisuutensa, eikä suinkaan lattapäistä meitä.
Nyt on syytä lopettaa ja lähtee harrastaan taidetta piirustuskurssille.
T: Kaisa Lattahufvud- Korppula

Jaa, mutta kuvat! Ne olivat unehtua tykkänään.
Toisessa kuvassa on kuvattuna rekvisiitta tämän kevään ensimmäisestä ulkokahvihetkestäni ulkosaunamme vierustalla.
Puutarhatuoleissa ei tarjennut istuskella, eikä pöytiä ulos kanniskella. Niinpä hörppäsin sumpit suorilta jaloilta ja pöytänä saunanalusharkko.
Toisessa sumeahkossa kuvassa on sukulaiseni ja Isossakyrössä pappina toimineen Lars Stenbäckin runonkirjoitusmaja Isonkyrön Pappilan saaressa.
Minulla on sukututkija perhekunnassani ja jos häntä on uskominen (ja tässä tapauksessa uskon ehdottomasti) on Lars Stenbäck äitini kautta sukulaiseni. (Kova yskänpuuska).
Tuuhean sukupuuni oksastot kiertyvät jotenkin niin, että esiäitini Anna Holstius oli Larsin pikkuserkku. Ei siis vähä mittää! :D

--------------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 61: 2-5

Kuule huutoni, Jumala,
kuuntele rukoustani!
Maan ääristä minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy.
Sinä viet minut turvaan,
kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.
Sinä olet ollut turvani,
vahva linnoitus vihollista vastaan.
Minä tahdon aina asua sinun luonasi,
minä etsin sinun siipiesi suojaa. (sela).