maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulun aika auvoisa


Yläkuvassa kiiltelee karvainen uudenvuodenvieraamme nimeltänsä Lyllan (nimi muut.)
Haimme vieraan eilen samalla, kun muutenkin oli asiaa Nikolainkaupunkiin.
Muuna asiana oli tietenkin olla läsnä Huutonimen ihanassa kirkossa Sunnuntaiseuroissa. Tai siis, kuten useasti olen aiemminkin sanonut,  nimihän ei enää ole pitkään aikaan ollut Sunnuntaiseurat, vaan Kohtaamispaikka. Mutta koskapa molemmat nimet ovat hyviä molemmissa tapahtuu samanmoista hyvää ja ihanata asiaa, sallinette, että puhun Kohtaamispaikasta Sunnuntaiseuroina. Ne molemmissa kokoontumisissa, nimestä viis, tapahtuvat ihanat asiat ovat tietenkin puheet, laulut, virret, todistukset, rukoukset ja kahvin kittaukset.

Lyllanin on aina uutenavuotena paras tulla tänne maaseudun rauhaan. Täällä ei ammuta raketteja niin kauheasti ja kovaa kuin sen vakituisella asuinpaikalla elikkä Pyssykylässä.
Lyllan pelkää ihan hirvittävästi pauketta ja rytkettä. Kuitenkaan paukkeen ja rytkeen aikana sille ei missään nimessä saa mennä sanomaan, että kaikki hyvin, ei mitään hätää. Ainakaan sellaisella 1/2 valittavalla- ja surkuttelevan tekoiloisella äänellä. Saimme tästä kuulla opetusta oikein antaumuksella esitettynä Catherinen suusta.
Ja aivan oikein! Catherinen esittäessä kuinka EI saa tehdä, Lyllan jäykistyi välittömästi. Sen silmät nauliutuivat lasittuneina kattoon ja silkkiset lerppukorvat kohosivat juurestaan ylöspäin sen verran kuin lerppukorvat nyt pystyyn nousevat, eli muutaman millin verran.
-Sille pitää puhua tavallisella äänellä tavallisista asioista! opetti Catherine meitä. Ajattelin, että puhun Lyllanille samansorttisesti kuin kaikkina niinä vuosina, joina se meillä Hälävällä maanpaossa uusina vuosina on ollut. 
Aion tällä kertaa ostaa sille uudenvuoden luun. Sellaisen ison. Sitä jykertäessä eivät pienet paukahdukset sisälle kuulu ja vielä radio ja televiitsioni päälle, niin luulenpa, että hengissä selvitään taas tästäkin uudestavuodesta.

Sain joululahjaksi selättimen. Sillä kun selättelee, niin lähtee läskit, häipyy ilkeys ja lakkaa köyhtymästä. Tai siis...ymmärrättehän mitä tarkoitan. Selättimestä on apu kaikkeen.
Olen nyt vääntänyt sillä kahtena päivänä. Ohjeen mukaan vääntöä tulee tehdä aamulla ja illalla 5 minuuttia kerralla.
Ikinä ei 5 minuuttia ole kestänyt niin kauan kuin noina kertoina, joina kammarissa punaisen selätinlätyn päällä olen huhtonut.
Magnus on katsonut kellosta köökissä, kun minä olen peräkamarissa selättimen päällä horj...öh...viuhtaissut. Kun aika on kulunut hän huutaa STOP!
-Kattoksä sitä kelloo? oli minun pakko jossakin välissä huutaa. (Minulla on myös kilon punnukset käsissäni, kun lätyn päällä vääntelehdin.)
-Koko aijjan! Minen voi sille mitää, jotta minuuttien pituuret on vakioota!
Seuraavaksi aionkin hankkia kellon peräkamariinkin. Se pitää olla seinäkello, sillä rannekelloa vilkuillessa rytmi sekoaa ja voin pahimmassa keississä singahtaa lätyn päältä lattialle.
Ja kun on lahjoja alettu luettelemaan, niin kerrottakoon, että sain myös pontson joululahjaksi. Pontsossa on isoin ja komein savupiippukaulus ikinä ja niinpä erehdyin paperista repäistyäni ensi silmäyksellä luulemaan vaatetta hamoseksi. Sellaiseksi hamoseksi, jossa on pitkä, makea, kairaan kudottu helma.
-Kiitos! Onpa nasta hame! sanoin ja mietin, että minun on saatava ahterinseutuani kyllä pienemmäksi, että hamonen näyttäisi nätimmältä.
-SE ON PONTSO JA SIINÄ ON TORNIKAULUS! kiljaisi Catherine maalaisäidilleen.
-Siis onko makee!?  sain kuiskatuksi ja käänsin vaatekappaleen salamannopeasti toisinpäin.
Vaate on kyllä muuten tosissaan tavattoman makee. Kun se sunnuntaina oli ylläni seura-ja Lyllanin hakumatkalla, niin Catherine oli kretliininen kateudesta.
-Ei olis pitänyt antaa, hän huokaisi kaihoisasti.
Asia ei kuitenkaan ole niin vakava kuin saattaisi päätellä. Catherine on antelias ja kriepaisisi päältään paidan, jos toinen (lue äitinsä) siitä tykkäisi.
Sain niin ikään lahjaksi ihania suklaatryffeleitä ja Joonathanin hämähäkkikorvanapit.
Kyllä! Luit ihan oikein. Joonathan ei tykännyt niistä ja minä ilmoitin, että jos jostakin, niin hämähäkkikorviksista tämä mummu tykkää.  Niinpä minä myös ne sain, koska Magnus ei luvannu reikiä korvihinsa erelleenkää laittaa.
Hämähäkit ovat puoliskan nuppineulanpään kokoiset ja siitä siihen, että niissä oleva piikki ylettyi paksujen korvalehtieni läpi, mutta niin onnellisesti kuitenkin kävi.

Koko joulunaika oli onnellinen. Niin kuin vain Jeesuksen synttäriaika voi olla.
Tänä vuonna en asetellut kaikkia joulukoristeita seinille, enkä pöydille. Melkeinpä olen asetellut vain tekokynttilöitä muutamia johonkin (vrt. toinen kuva) ja enkelinpäitä kynttelikköjen alle (vrt. sama kuva). Joulukuusi pitää tietenkin aina olla (vrt. yläkuva) ja kuusessa, paitsi muovipalloja, niin myös suklaapalloja. Jälkimmäiset ovat jo suurelta osalta syöty parempiin suihin.
Mutta tänä vuonna emme syöneet jälkiruuaksi väskynäputinkia. Minä kyllä keitin sitä jo edellisenä iltana ja putinki puoli onnistui yli odotusten. Kauha pysyi siinä jämäkästi pystyssä eikä kattilan sisälmys  valunut pois, vaikka kattilan olisi kumonnut nurinperin ja joku olisi vielä pomppinut sen päällä. Eli kaikki hyvin, mitä koostumukseen tulee, mutta MAKU! Se oli tyrmäävä.
Kuivatut sekahedelmät olivatkin ilmeisesti käyneitä ja niin ollen väskynäsoppakin maistui lämpöiseltä kiljulta.
Tosin en ole koskaan maistanut lämpöistä kiljua sen enempää kuin kylmääkään, mutta voin kuvitella, että maku on samansuuntainen.
-Syödään niin paljon kaikkea muuta, ettei mahaan mahtuiskaan väskynäputinkia, Catherine sanoi reippaasti. Niin me myös teimme.
Syötyämme ja punnertauduttuamme pois ruokapöydästä Catherine huokaisi kaihoisasti, että olisi tässä nyt väskynäsopat vielä menneet ja kermavaahto!

Aattoillan suussa menimme sitten vuorostamme Vaasaan. Ensin siunauskappeliin kello kuudentoista hartaushetkeen, joka hetki tänä vuonna oli niin sydäntä voitelevan ihastuttava, että olin penkkiin sulaa. Krister-kirkkoherra osasi niin sydämeenkäyvän osuvasti tuoda esiin Jeesuksen rakkauden meitä ihmislapsia kohtaan, että ainakin minä sain tuta, mitä se tarkoittaa, kun lauletaan KÄY LÄMMIN HENKÄYS TALVISÄÄSSÄ...
Haudoille kävimme viemässä kynttilät. Minä piirsin sydämen hankeen haudan kohdalle, jos oli tilaa. Idean tähän sain Facebookista.
Joulu on hyvää aikaa ja hyvä aika ei lopu jouluun, vaan jatkuu arkeenkin, kun pyytää Jeesusta siihen mukaan.

Tämän kaiken teille piirteli joulutonttu Kaisa Pudding-Väskynäinen
---------------------------------------------------------------------------
Psalmi 103, jakeet 8-13

Anteeksiantava ja laupias on Herra.
Hän on kärsivällinen
ja hänen armonsa on suuri.
Ei hän iäti meitä syytä,
ei hän ikuisesti pidä vihaa.
Ei hän maksanut meille meidän syntiemme
mukaan,
ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet.
Sillä niin kuin taivas on korkea maan
yllä,
niin on Herran armo suuri
niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
Niin kaukana kuin itä on lännestä,
niin kauas hän siirtää meidän syntimme.
Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,
niin armahtaa Herra
niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

maanantai 22. joulukuuta 2014


Yläkuvassa rekvisiittaa Marian ja Joosefin rooliimme tässä taannoin.
Alakuvassa joulukortti teille kaikille sadoille ja taas tuhansille ihanille ja rakkaille lukijoilleni.
On tullut aika toivottaa Hyvää- ynnä Siunattua Joulua kaikille teille, jotka täällä aina näitä juttuja lukemassa jaksatte piipahdella..
Facebookissa on tullut toivoteltua Hyvää ja Siunattua kyseistä juhlaa jo niin monta kertaa, että alkaa jo pikkasen aivoissa harmaat klimpit sakkaantua. Ei niin, että kyllästyttäisi, mutta se epäilyksen häivä, että onko kaikille varmasti hyvät joulut tullut toivoteltua.
Noh, tahallansa ei kukaan hyviä toivotteluja toivottelematta jätä!
Jännä juttu tuo Facebook. Samoin tämä blogi. Juhlien aikaan samaa asiaa tulee luettua ja toivoteltua satoja kertoja.
Muistan, että hieman sama juttu oli aikoinani ihan livenäkin, kun olin töissä Suomen Postissa. Iltaisin tuppasi jäädä  grammari päälle omista ja asiakkaiden sanomisista.
-Hyvää Joulua, hyvää Uutta Vuotta, Hyvää Ystävänpäivää, Hyvää Pääsiäistä, Hyvää Juhannusta, Hyvää Vappua, Kyllä on ruma ilma, Aina sataa, Kyllä on törkeen kuuma, Kyllä on karseen kylmä...jne, jne.
Jotenkin kotiin lähtiessä kaikki tuntui viimeisen päälle tuplasti sellaiselta, mitä koko päivän oli hokenut.
Kumminkin, kaikitenkin ne olivat hyviä aikoja, vaikka samaa asiaa päivät pääksytysten hoettiinkin. Kaihoten niitä muistelen  ja olen hieman joskus kaduskellutkin, kun jäin niin aikaisin työelämästä pois. Noh, nythän minä jo olisin muutoinkin eläkkeellä ja vellitalo häämöttää, mutta kuitenkin.
Mutta nyt on joulu, eikä tätä hienoa juhlanaikaa kannata pilata märehtimällä menneitä.
Rakasta kalendääriäni vilkuillessani huomaan, että tämän viikon sivuaukeama  on vitivalkoinen viikon jokaisena päivänä. Ei rasvaplättejä enempää kuin kaffiplättejäkään edes.
Näyttää siis ihan siltä etten ole ollut missään, enkä tehnyt mitään. Minulla on sentään joskus tapana  örmiskellä muistiin jotain pikkutekemisiäni, kuten esim. piimävellin keitto, turvenaamio ja sen sellaista, mutta nyt on kalenteriaukeama siis typötyhjä. Ihanat naapurit kyllä kävivät meillä omenahillokahvilla. Lupasin syksyllä, että kutsun Huivin ja Eerikin kahville, kun antoivat meille monta pussillista omenoita, joista keitin hilloa kaurapuuron sekaan lusikoitavaksi. Tiistaina sitten sain äntiin lunastaa lupauksen. Ihania naapureita meillä ja liian harvoin tulee tavattua ketään heistä.
Oikeastaan siinä voisikin olla hyvä uuden vuoden lupausaihe: Kutsun naapureita silloin tällöin sumpille.
Olen myös kyllä myös leiponut joulua varten viimeviikolla, vaikka sitä ei ylös olekaan merkkailtu. Pötkökeksejä.
Sama pötkölinja jatkuu näköjään tällä leipomispuolellakin kuin kutomispuolella.
Keksipötköt tosin kypsyttyään kyllä leikataan viistoon pikku pätkiksi, joten yhtä hyvin voisin sanoa, että olen leiponut pätkäpiskettejä.
Magnus leipoi taatelikakun samana päivänä, joten joululeivonnaiset ovat meillä valmiina.
Lanttulaatikko hais...öh...paistuu par´aikaa uunissa. Porkkanalaatikon tein jo paripäivää sitten, kuten myös joululihapullat.
Joululihapullat ovat samanlaisia kuin lihapullat aina. Ne vaan jouluna muuttuvat joululihapulliksi.
Rusinatonta maksalaatikkoakin ostin tänään, kun olimme kirkolla. Minä pidän kyllä suunnattomasti paljon enemmän rusinallisesta maksalaatikosta, mutta Lyllan (toinen minun lisäkseni, joka jouluisin haluaa maksalaatikkoa) ei saa syödä rusinoita. Se kuulemma kuolee välittömästi, jos yksikin rusina sen kitusiin pääsee luiskahtamaan. Ainakin, jos Catherineä on uskominen.
Viime vuonna Catherine nyppi pinsettien ja loopin kanssa Lyllanin koirankupista rusinoita pois.
Onneksi tänä jouluna muistin asian ja löysin kuin löysinkin rusinattoman version. Halutessani voin ottaa rusinapaketin lautaseni viereen ja syödä lusikallisen rusinoita joka maksalaatikkolusikallisen perään.
Luulen kyllä, että en niin tee, koska en ole turhan kronkeli sapuskoiden suhteen.
Huomenna siivoamme tupasemme puts plank, keitämme riisipuuroa ja lämmitämme pihasaunamme.
Aattona onkin sitten kaksi mukavaa, mutta aikaa vievää tapahtumaa suoritettu jo edellispäivänä.
Sitä paitsi saunomisen jälkeen minä olen, jos mahdollista, entistäkin vetelämpi.
Jokunen vuosi takaperin aloin epäillä, että ei ole ihmisen tarkoitus olla heti aattoaamusta kuin nukutusnuolen takalistoonsa saanut virtahepo. Niinpä siirsimme saunomisen aatonaattoon.
Napollinen riisipuroa on omiaan vaikuttamaan myös ihmislapsen yleiseen kankeuteen ja vireystilaan. Niinpä syömme riisipuuronkin pois kuleksimasta jo edellispäivänä.
Tahdon olla virkeä ja viriili koko aaton ajan ja aattoyönä haluan mennä yömessuun ja pysyä siellä koko ajan hereillä.
Joulun aika on ihanaa aikaa. Jotenkin ilmakin on helpompaa hengittää. Lapsena ihmettelin itsekseni, mistä se tunne ja fiilinki oikein tulee.
Jotenkin tiesin aina, että se kelmeänaamainen meluisa piippalakkipää ei sitä saa aikaan. Koska eräänkin kerran näin sellaisen maata rötköttävän vuotavan rännin alla ja huitovan "iloisena" kättään meille tervehdykseksi. Tunsin syvää myötähäpeää ja hitusen pelkoakin. Juhlatunnelmasta ei ollut tietoakaan.
Tietenkin perheen yhdessäolo ja lahjat tekivät iloiseksi, mutta siihen TUNTEMATTOMAAN viehättävään ja ihanaan tunteeseen nekään eivät olleet oikea selitys..
Joskus, kun menimme lapsena joulukirkkoon (oikeastaan muistan vain kerran olleeni perheeni kanssa lapsena joulukirkossa) tunsin, että nyt ollaan jonkun erikoisen asian kanssa tekemisissä.
Niin kuin tietysti oltiinkin: Jeesuksen syntymän. Koulussa sain kuulla asiasta enemmän. En saanut estoja, enkä traumoja.
Jeesuksen syntymä vaikuttaa koko ihmiskuntaan. Halusi, tai tiesi se sitä, tai ei. Oli se niin suuri tapahtuma. Ulkonainen loisto ja määrä ei vaikuta asiaan himpun vertaa.
Näihin mietoksiin lopetan menneen viikon menemisien ja tulemisien setvimisen ja haluan koko sydämestäni toivottaa sinulle Hyvää ja Siunattua Joulua. Vapahtajamme syntymäjuhlaa!
Vielä me tänä vuonna tapaamme, jos Luoja suo. :D
T: Kaisa Leverlåda-Russin
------------------------------------------------
Jesaja 9, jakeet 1-5

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.
Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.
He iloitsevat sinun edessäsi,
niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan,
niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.
Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan,
valjaat, jotka painavat olkapäitä,
ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat,
niin kuin murskasit Midianin vallan.
Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,
kaikki veren tahrimat vaatteet
poltetaan,
ne joutuvat tulen ruoaksi.
Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.



maanantai 15. joulukuuta 2014

Viikonverran elämää ohi

Nyt pääsi käymään niin kamalasti, että en saa tänne kuvia. Tai siis, sain kyllä kuvia, mutta ihan liikaa. En saanut poistettua niitä kuvia, joita en tahdo tänne (enkä kyllä muuallekaan). Piti sitten alkaa kirjoittamissessio sellaisesta kohdasta, ettei mene kuvanlaittosivulle ollenkaan.
Esimerkiksi joulukuusestamme ottamani kuva oli tullut napattua videokuvana! Ja minä, kun edes osaa ottaa videokuvaa! Kuva, kuten arvata saattaa, heiluu ja tärisee ja ellei tietäisi, että kuvassa on joulukuusi, luulisi, että siinä on joku fatikoolilainen filmannut  hyvin syttynyttä juhannuskokkoa, jonka ympärillä on klitterinauhaa plus vielä tähti keon päällä.
Voin luottamuksella kertoa teille, että humöörini on tällä hetkellä aika alhaisissa lukemissa. Oikeastaan humööriä ei nyt meikäläisestä löydy ollenkaan, ei, vaikka tongeilla kiskois.
Ei pitäisi mommien alkaa bloggaileen, eikä valokuvia otteleen. Grrrr....

No niin. Paras kun hörppää eväänsä, eli vesilasillisen tyhjäksi ja nieleksiä viimeisetkin sämpylänmurenot kitusiinsa ja alkaa kertomaan, mitä kaikkea HAUSKAA viikon varrella on tapahtununna.
Mitä joulusiivouksiin tulee, niin niitä ei ole tapahtunut ollenkaan. Tänään tosin melkein meinasin järjestellä sinisen keittiönkaappimme purkit ja purnukat järjestykseen ja ojennukseen, mutta meinaamiseksi se jäi. Lähdimme kirkolle niittaamaan "miesten aamupala"-mainoksia ilmoitustauluille ja minä käväisin kaupassa ja jakamassa nimmarit muutamaan Runoratsukko-kirjaan.
Uskon kuitenkin, että se sininen kaappikin tulee tällä viikolla siivottua. Ensinnäkin kaappi on aika hyvässä järjestyksessä jo nyt, sotkuisenakin ja se on ainoa kaappi, jota en koskaan ole joulunalusviikkoina jättänyt siivoamatta. Kaappi on sen verran pienikokoinen, eikä siinä ole kuin kaksi laatikkoa ja muutama hylly.
Muu siivoaminen (komerot ja kaapit, ynnä taustat ja hyllyköt) ehkä jäävät vähemmälle tänä vuonna. Ehkä ihan kokonaan.
Sen siitä saa, kun kuusi kannetaan tupaan kuukautta ennen joulua. Joulutunnelma on jo korkealla. Sitä ei tarvitse hiissata enää korkeammalle siivoamalla.
Joulusapuskat ehdin keittää hyvin jouluviikollakin. Enkä voi mitään ruokia, enkä laatikoita ennakkoon tehdäkään, koska molemmat pikkuruiset pakastimemme ovat piripintaan täynnä marjoja ja omenahilloa.

Viime viikolla ajelimme Östermyyraan asti jouluruokailemaan. Kansanlähetyksen työntekijöiden ja vapaaehtoisten jouluruokailuun ja joulujuhlaan.
Uutuutena joulupöydässä oli katajanmarjamarinoidut silakat. En nyt muista, oliko nimi juuri noin kirjoitettuna Menu-listassa, mutta katajanmarjaa oli silakoihin makua antamaan käytetty.
Oikein olivat hyviä. Katajanmarjasilakat. En ole kyllä koskaan katajanmarjoja maistanut, mutta voin kuvitella, että se määrätty hyvä aromi oli juuri niistä.
Meillä on pihassa kasvamassa kataja. Linnut ovat sen siihen LEVITTÄNEET. Kataja on nyt sellaisen saunavihdan kokoinen ja mallinen, mutta jahka se siitä pöhääntyy, niin varmasti alkaa oksillensa myös marjaa pukkaamaan.
Aion kerätä omasta puskasta aikanaan katajanmarjoja ja ostaa nelikon silakkaa ja tehdä samanmoista herkkua kuin nyt tuolla jouluruokailussa oli.
Maugnuskin maistoi ko silakasta varovaisesti kymmenen sentin kolikon kokoisen palan ja sanoi, jotta kyllä tätä syää, jonsei muuta oo!
Se oli paljon sanottu Magnukselta se! Häneltä, joka on sitä mieltä, jotta marinoirut kalat ja sillungat on raakoja.

Keskiviikkona seurakunnan Päiväkuoro, johon minulla on nyt ilo kuulua, kokoontui Kyrööntuvalle laulamaan joululauluja.
Samainen kuoro lauloi myös sunnuntain jumalanpalveluksessa kirkossa.
Korossa laulaminen on mukavaa ja terapeuttista. Vielä, kun muistaisi hankkia nuottikansion, että olisi nuotit järjestyksessä. Tai...meikäläisen puolesta nuotit voivat olla ikuisesti hukassa, mutta sanat, laulettavien laulujen sanat, niiden on syytä olla järjestyksessä.
Nuoteista, kuten niin usein ennenkin olen sanonut, en ymmärrä hölkäsen pöläystä, muuta kun sen, etteivät ne saa kastua.

Viikolla olimme taas karvarissakin. Minä ja Magnus yhdessä. Siihen alkaa jo tottua, että aviosiippa on kampaajalla mukana. Hänen vuorollaan kampaamo muuttuu vaan parturiksi, minun ollessa vuorossa, olemme kampaamossa.
Siihen en ikinä totu, että Magnuksen ihastuttavat niskakiehkurat tipahtelevat parturin lattialle. Jos minulta kysyttäisiin Magnuksella olisi liehuva kiharainen poninhäntä niskassaan. Ehkä kuitenkin on hyvä, ettei minulta mitään kysytä.

Lauantaina olimme Viviannin koulun joulujuhlassa. Oi, mikä ihana tapahtuma! Tummansininen esirippu aukesi ja ihana jouluseimikuvaelma alkoi. Saimme nähdä omin silmin, kuinka Jeesus nukkuu seimessä, kuinka Joosef ja Maria häntä hellien hoitavat ja kuinka paimenet iloitsevat.
Me mummut, paapat, isät äidit, sisarukset ja kummit saimme laulaa mukana "Enkeli taivaan" koko poskella.
Viittä vaille, etten lähtenyt liitelemään kattoa kohti taas. Huomasin aika äkkiä, että koko poskella ei, ainakaan siellä takaosassa, laulaneet muut kuin meikämummu. Magnus olisi taatusti laulanut myös, mutta hän oli valitettavasti estynyt juhliin tulemasta.
-Kumma, kun ei näin isosta porukasta lähde kovempaa ääntä, sipisin minä vieressä istuvalle nuorelle naiselle.
-Meikäläinen vaan yksin jollottaa...jatkoin sipisemistäni.
-Ei se haittaa, sanoi vierustoverini ja hymyili ystävällisesti.
Eikä se sitten haitannutkaan. Aina, kun sanat heijastettiin skriinille, niin tämä likka veisasi ja lujaa!

Sunnuntaina illansuussa oli Nikolainkaupungissa Vaasan Kansanlähetyksen joulujuhla. Minä istuin kortti-ja kirjapöydässä, joten ihan kaikkea en pystynyt kuulemaan.
Sen sijaan lasten riemukasta juhlintaa sain ilokseni kuunnella mielin määrin. Lapset osaavat ottaa ilon irti elämästä aina, kun on juhla. Hiljaista tuli vain silloin, kun istuttiin lattialle tutkimaan lahjapussin sisältöä. Jokainen muksu sai ihanan pullean ja raskaantuntuisen paperipussin isosta kopasta käteensä.
Muistelin lapsuuden joulujuhlia, joita Vaasassa Strömbergin tehtaalla työntekijöiden lapsille järjestettiin. Isäni oli aina joulupukkina.
Pussi, joka joulujuhlassa lapsille jaettiin tuntui kädessä aina mahdottoman suloiselta. Sitä piti kauan aikaa vain varovasti käsissään puristella ja haistella, ennenkö sen malttoi avata.
Muistan, että sisältönä oli aina omena ja pikkarainen rusinapaketti. Mahtoi olla piparkakkukin ja kiiltokuva ja muutama suklaakaramelli. Kaikki ainakin mahdottoman ja ylenpalttisen ihanan makuisia. Sen muistan varmasti.

Nyt on aika lopettaa ja sanoa taas kaikille, että hyvää yötä Jeesus myötä.
Ihana joulu saa, vaikka et yhtään stressaisi millään. Se on myös yksi, mikä on varmaa.
T: Kaisa Stressander-Salet

----------------------------------------------
Psalmi 115, jakeet 13-16

Herra siunaa niitä, jotka
häntä palvelevat,
niin pieniä kuin suuria
Lisätköön Herra kansaansa,
teitä ja lapsianne, polvesta polveen.
Siunatkoon teitä Herra,
hän, joka on tehnyt taivaan ja maan.
Taivas on Herran, maan hän on antanut  ihmisille.

maanantai 8. joulukuuta 2014


Kuvat ovat vanhoja, kun uudet ovat vielä kamerassa, joten ei näistä sen enempää.
 
 
Viime maanantain ja tämän maanantain välissä ei taatusti ole ollut täyspitkiä päiviä. Niin on viikko taas nopeasti ohitse viuhahtanut. Sinne meni, eikä ikinä enää takaisin palaa.
Tässä istun vinttipöksässä maitolasi toisessa ja ruisrööti toisessa kädessä ja aina välillä toista haukkaan ja toista ryyppään. Pian ovat syötynä, joten voin käyttää molempia käsiä maanantai-illan pääasiaan: kirjoittamiseen.
Kaiken kaikkiaan, kun oikein ajattelee, ei kyllä pitäisi nälkä olla. Niin on tänäänkin lihapatojen ääressä tullut istuttua. Aamupäivällä olimme Isonkyrön Kalliojärvellä viettämässä Kyrönmaan kristillisten eläkeläisten joulujuhlaa. Söimme ihastuttavan ja kielen mukaansa vieneen jouluaterian ja lauloimme joululauluja. Ateria täytti vatsalaukkuni sulkijalihasta myöden, vaikka en ottanut perunoita (niitä saa kotonakin), enkä leipää (sitä saa kotonakin). Sen sijaan mohelsin niitä kaikkia muita jouluun kuuluvia loodia pari napollista kutakin. Niitä kun ei saa kotona kuin kerran vuodessa.
Tuohon nappomittajuttuun palatakseni, niin siitä on kulunut jo jonkun aikaa, kun olen napollista ruokaa pystynyt sisuksiini ahtamaan. Hyvä nykyään, jos kunnon kauhallisen saan niellyksi. Tulen nimittäin ankaran kipeäksi, jos syön entiseen sähtiin ruokaa. Ihmettelenpä, koska ruokasatsien pienennys alkaa näkyä ulkoisessa habituksessani. Ehkä silloin, kun vähennän myös syömäkertoja! Ei se tyyli, että "vähä, mutta koko ajan" tietenkään saa laihtumista aikaan. Muutenkin olen taas kerran sitä mieltä, että lisää arkunkantajia kehiin (sitten aikanaan) kuin että yrittäisin laihduttaa itseni kuuden kantajan pirtaan sopivaksi. :(
Magnus sanoi, jotta jos hän tulis nuan sairahaksi nuan vähästä syämisestä, niin hän menis lääkärihin.
Minä en mene! Tiedän tasan tarkkaan, että tutkimustuloksissa kävisi ilmi, että olen terve kuin tyskälihainen Saimaan norppa. Ja sehän on yksinomaa hyvä asia se.
Tänään illalla sitten olin puuropatojen äärellä Isonkyrön seurakunnan kirkkovaltuuston kokouksessa. Kutsuttuna kuunteluoppilaana. Ensi vuoden alusta sitten 4 vuotta itse pelissä mukana.
Söimme kokouksen aluksi riisipuuroa ja väskynäsoppaa. Minä taas eri lautasilta, kuten viimeksi kerroin aina tekeväni ja jonka seikan te kaikki myös takuuvarmasti muistatte. Riisipuuroa ja väskynäsoppaa ei toki ole joka kokouskerta. Vain jouluisin.

Tiistaina olimme Nikolainkaupungissa seurakuntakeskuksessa syömässä eläkeläisten jouluateriaa.
Kaikki seurakunnan eläkeläiset kautta kaupungin olivat lähteneet liikekannalle.
Meille sanottiin ovella, että saliin ei mahdu enää yhtäkään ruokailijaa. Noh, me jäimme eteisen penkille istumaan, koska meillä oli esiintyminen Magnuksen kanssa samassa rakennuksessa ja ovet sinne olivat vielä säpissä.
Odotimme toivorikkaina, että hätäisimmät lounehtijat lähtisivät pian pois ja me saisimme kuin saisimmekin paikan syödäksemme.
Jonkun ajan kuluttua tultiin huutamaan, että paitsi paikat, niin ruokakin on ehkä pian loppu. Se oli jo vakavampi viesti.
Vahtimestari oli kantanut hiespäin pöytiä ja tuolia eteiseenkin. Ikinä eivät kinkunpalat, salaatti, porkkana&peruna&lanttulaatikko ja rosolli ole niin herkulliselta silmiin siintäneet kuin siinä eteisessä lähelläni olevien syöjien lautasilla. Seurasin silmilläni jokaista haarukan heilahdusta.
Loppujen lopuksi kävi niin hyvin, että lippukassat kaivettiin uudestaan pöytien alta ja saimme kun saimmekin ruokaliput ostettua. Ruokaa riitti piisalle asti ja se maistui tasan tarkkaan niin hyvältä kuin se eteisessä oli näyttänytkin.
Siinä sapuskaa massuttaessamme kuulimme sivukorvilla, että koskaan ei jouluruokailuun ole näin paljon ihmisiä tullut. Keittiöhenkilöillä oli kaikilla punaiset täplät poskilla, josta päättelin, että koskaan ei seurakunnan keittiöhenkilökunta ole näin lujilla ollut.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ehkä sekään mummu, joka uhkasi erota kirkosta, kun ruokapaikat loppuivat, ei sittenkään uhkaustaan toteuta. Ehkä hänkin sai lopuksi syödäksensä, kuten mekin Magnuksen kanssa.

Menimme sitten ruokailusta viereiseen tilaan, jossa Vaasan kristillisillä eläkeläisillä oli joulujuhla.
Minua ja Magnusta oli kutsuttu joulukuvaelmaa esittämään. Kaikkihan tietävät, että joulukuvaelma on se Maria&Joosef ja Jeesus-juttu.
Puimme takahuoneessa esiintymisvaatteet yllemme ja Jouluyö-laulun kaikuessa astelimme hitaasti estraadille. Minä istahdin tuolille vauva sylissäni ja Magnus seisoi Joosefina vieressäni. Sitten Sepedeus (nimi muut.) luki jouluevankeliumin.
Täytyy sanoa, että esityksen aikana sisikunnassani vellovat tuntemukset olisivat saaneet heikomman ihmisen putoamaan penkiltä. Pitkin pituuttaan. Kuin kuolleena (tai vähintäinkin pyörtyneenä).
Ikinä en ole tuntenut itseäni niin vanhaksi, surkeaksi, paksuksi ja typeräksi, paitsi tietysti niinä kahtena muuna kertana, kun olemme näin vanhoina ja varttuneina Maunon kaa Joosefia ja Mariaa esittäneet.
Pikkuisen siinä sitten rauhoituin ja tyynnyin, kun supisin äänettömän rukouksen Herralle:
-Apua, apua, auta, auta!!!kuului tuskaisa pyyntöni, jos olisin sen ääneen voihkinut.
Tuijotin suonenvedonomaisesti Viviannin vanhaa nukkea ja tapahtui niin, että nuken naama näytti aavistuksen verran vieläkin iloisemmalta kuin muuten. Sekös rauhoitti.
Ajattelin, että koskapa nukkeakin hymyilytti, niin ei tämä ehkä niin kauheaa olekaan. Ehkäpä päässäni oleva harsohuivi peittää ainakin osan tuplaleuoistani ja ehkäpä pulleat sormenikaan eivät Jeesus-nuken ympärillä olevan froteepyyheliinan alta niin näy. Näin varmasti tapahtuikin.
Kaiken kaikkiaan puhutteleva Nikolainkaupunginreissu taas meikäläisellä. Kävimme Aija-Kanitaakin tervehtimässä, mikä sekin oli omiaan piristämään matkaa.

Tiistaina olisi pitänyt taas olla kahdessa paikassa. Valitsin toisen, eli raamattupiirin Letkutien varressa.
Magnus kantoi yläkerran komerosta tekokuusen kammariin ja minä ripustin kaikki sata punaista joulupallukkaa sen muovisille oksille. Myös sen vommustamani pötkyläkranssin saimme loistamaan ikkunalle ja niinpä tupasemme tunnelma muuttui ihastuttavan jouluiseksi.
Menimme raamattupiirissä jouluevankeliumia läpi ja se, jos mikä antaa sen aidon ja syvältäkouraisevan joulutunnelman. Näin ihana lahja meille ihmisille on annettu. Ota ja aukaise!

Tampereelle matkustin keskellä viikkoa Sirkkeliä helssaamaan. Hän on minun rakas koulutoverini Tipulan ajoilta.
Jännää, vaikka emme usein tapaa, niin jutut vaan jatkuvat siitä, mihinkä ne esimerkiksi pari vuotta sitten jäivät.
Illalla porhalsin hurjaa vauhtia kotiin  Pendoliino-junalla. Se juna ei turhaan pysähtele asemilla, mutta onneksi sentään Suomen Tervajoella. Asemalla junan ovi ei meinannut aueta. Onneksi asialla oli pari salskeata nuorukaista. Minä jos olisin yrittänyt ja Magnukselle siitä kertonut, niin hän olisi taatusti sanonut, että soot vaan noloo. Kyllä ne aukiaa!
Noh, annas olla, kun nuorukaiset olivat hypänneet junasta pois ja tuli minun vuoroni, niin platformille oli pudotusta ainakin  metrin, ellei kaksi. Yritin hapuilla kahvoja, mihinkä tarttua ja sitten pudottautua alas, mutta mitään kahvoja ei ollut!
.MITÄÄN KAHVOJA EI OLLUT. KYLLÄ MÄ KATTELIN! huusin Magnukselle, joka sanoi, jotta kyllä junis ovis rivat on. Ei niin hianua penroliinua okkaa, jottei niis sellaasia oo.
Joka tapauksessa jouduin rojahtamaan alas oikealle kintulleni sillä seuraamuksella, että lihakset tärähtivät sentin alaspäin ja luut muusaantuivat syltyksi ainakin hetkellisesti.
Oikeastaan vasta tänään on helpottanut kipu ja ruimiminen.
On kyllä hirveetä, että joutuu näistä lähtien raahaamaan mukanaan omaa astinlautaa, jonka paiskaa ensin maahan, ennenkö itse uskaltaa edes ajatella maahan laskeutumista.
Onneksi minulla ei Tampereelta tullessani ollut kantamuksia muuta kuin käsväsky ja vaaleanpunainen roskapussi, jossa oli puristinpurkki. Sain puristinpurkin Sirkkeliltä. Aion tehdä siinä hapankaalta. Sirkkelillä oli kahdessa purnukassa kyseistä superherkkua mujumassa ja valmistumassa, mutta se ei ollut vielä valitettavasti valmista. Hapankaali on yksi minun lukuisista superherkuistani ja en voi oikein vieläkään uskoa, että tästä lähin sitä on saatavilla aina.

Itsenäisyyspäivänä Vaasan kirkossa oli suomalainen messu. Sinne mentiin jo siitäkin syystä, että minulla oli kahvitarjoiluvuoro. Tarjolla oli myös mustikkatäytekakkua, jossa oli koristeena mustikoiden lisäksi komea marsipaanista tehty Suomen lippu. Kakku oli hyvää, kuten arvata saattaa. Mustikoita priiskui pöytäliinoille, mutta niin olisi priiskunut vadelmiakin, jos kyseessä olisi ollut vadelmakakku.
Messusta menimme Asevelikylään katsomaan Linnanjuhlia. Oli mukavaa tällä kertaa seurata vieraita, koska meidän kylältämmekin (tai ihan melkein vierestä) oli Maija K. oli saanut kunnian osallistua juhlaan. Tai paremminkin sanoisin, että juhlilla oli kunnia saada Maija K. vieraakseen. Kauniilta hän näytti arvokkaassa lottapuvussaan. Meillä varmasti venähtää Sananen-raamttupiiri ensi kerralla aika pitkäksi, kun setvimme Maijan kanssa kaikki kokemukset alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Hauskaa oli seurata naisten pukukavalkaadia. Minä tykästyin Elomaan Kiken tanttuun. Se oli tyrmäävän ihana ja sopi kantajalleen kuin nenä päähän. Joku muotiASIANTUNTIJA sanoi Kiken kampauksen rikkoneen muutoin hienon asuKOKONAISUUDEN, mutta minä sanon, että kampauskin oli kuin piste iin päällä. Jos olisin puolet vähemmän paksu ja parikymmentä vuotta vähemmän elänyt, niin tuollaisen kläningin haluaisin päälleni pukea. Ei tarvitsisi olla kyseessä edes linnanjuhlat. Muukin tilaisuus kelpaisi. Ihana!
Vävy paistoi itsenäisyyspäivän kunniaksi pitsaa. Minä en ole ikinä saanut niin hyvää pitsaa, kun vävyni tekee. Nytkin tätä kirjoittaessa sylki valuu tuubikaulahuivilleni.
Pitsanteon aikana alkoi keittiöstä kuulua palovaroittimen äänekästä piippausta.
-No niin! Pitsat ovat valmiita! sanoi Catherine äänen kuullessaan. Me kaikki nauroimme. Varsinkin minä. On tullut tytär äitiinsä. Uunin pohjaa ei ole edellisen ruuan ylitursuamisen jälkeen vissiin muistettu kaapia puhtaaksi. Sitten vasta, kun savuaa, niin muistaa, että ai joo...
Näin minulla käy aina.
-Et sitten kirjoita tästä mitään blogiis. Aina saa peljätä ja varoa kaikkee, sanoi Catherine tuohtuneena.
-No, en tietenkään kirjoita. Ja jos kirjotan, niin jääköön se lukijoiden ja minun väliseksi salaisuudeksi! sanoin minä ja ryystin kuuluvasti Coca-Colaa.

Hyvää yötä, Jeesus myötä.
T: Kaisa Maria Tjochand-Gyllenbögel
--------------------------------------------------
Psalmi 130 jakeet 1-4

Matkalaulu.
Syvyydestä minä huudan sinua, herra.
Herra, kuule minun ääneni,
tarkatkoon sinun korvasi rukoustani.
Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,
Herra, kuka silloin kestää?
Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi,
että me eläisimme sinun pelossasi.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Aikamoinen viikko


Minulla on ilo tähän alkuun, paitsi toivottaa kaikki lukijat tervetulleiksi mhvv:tä lukeman, niin esitellä oikein valokuvin kaksi pötkylätuotostani.
Tuossa ylempänä olevassa kuvassa on kuvattuna se pötkylä, josta jo viime maanantaina teille hehkutin. Siitä tulee huivi, joka sädehtii kilpaa silmieni kanssa joulun kaikissa ihanissa juhlissa, kuten teille teelmystäni kuvasin. Siitä, minkä vuoden joulun ihanissa alusjuhlissa näin tulee käymään, ei ole tietoa. Ainakaan tänä vuonna ko. huivia  ei kurkkuni ympärille kietaista. Niin on hidastempoista lankaa ja aika vähissä, kun on monenmoista rientämistä. Jo ollut ja tuleva on. Kuvasta ei oikein hyvin käy ilmi huivin sädehtiväisyysefektin runsaus, mutta voin vakuuttaa, että se on äimistyttävän suurellista.
Entäs sitten tuo tuo toinen sädehtivä pylpyrä tuossa alempana olevassa kuvassa?
Se on joulukranssi! Tarkemmin vielä: Valojoulukoristekranssi! Ikinä en ole tiennyt, että nekin tehdään pötkylämetodilla. Antakaas, kun kerron.
Torstaina oli Isonkyrön Alapään maaseutunaisten, johon kunniakkaaseen puljuun minulla on onni kuulua, joulujuhla. Se pidettiin Helmessä Tervajoella tänä vuonna.
Isonkyrön Alapään maaseutunaisten joulujuhlassa syödään aina hyvin pidettiin ne sitten missä ikinä. Niin myös tänäkin vuonna.  Mutta paitsi että syödään,  juhlissa tehdään myös aina jotakin hyödyllistä, hyvää ja hienoa. Viime vuonnahan, kuten kaikki teistä muistavat, virkattiin lumihiutaleita, jotka sitten huovutettiin kotona kukin omassa pesukoneessaan. Paitsi minun ei olisi tarvinnut oikeastaan huovuttaa, koska hiutaleet filttaantuivat hikisissä ja kuumissa näpeissäni väännellessäni virkkuukoukkua kieli suusta pitkällä.
Tänä vuonna juhlailtapuhteena vommustettiin siis koristekranssi. Tai siis muut kutoivat, minä vommustin. Paperinarusta.
Valitsin itselleni sellaisen paperinarun, jossa oli kiillettä mukana ja se teki narusta ihan hivenen ohuen rautalangan tuntuista. Vasemman etusormen päällyspuolelta oli kutoessa nahka lähteä, kun naru sitä pitkin kulkeutui kankeasti heiluvien puikkojen päälle.Mutta nahkasta viis, kun vaan kranssia pukkaa.
Ennenkö olimme ollenkaan aloittaneet kutomista, näin valmiin kranssin ja ajattelin veret seisahtuneena, että mitenkä minä ikinä osaan tuollaista tehdä? Kauhistuin, kuinka kaikille selviää, mimmonen tumpelo maaseutunaisiin on päässyt ujuttautumaan. Ajattelin hetken, että eroan koko puljusta, kun minusta ei ikinä ole mihinkään. En osaa kutoa kuin pötkylää ja virkata muuta kuin ketjusilmukkaa. Näin heti, että ketjusilmukoista kranssia ei oltu tehty. Sitä paitsi työkaluinakin olivat puikot. Ei virkkuukoukut. Ne minä sentään kutakuinkin jo erotan.
Syötyämme ohjaaja sitten kehotti valitsemaan sopivan ja itseä eniten miellyttävämmän paperivyyhden. Minä siis, kuten jo sanoin, valitsin sen kiiltävän rautalankamaisen. Huojennuksekseni ja ilokseni kuulin systeemin, mitenkä pylpyrä kudotaan ja niinpä olinkin saanut puikolle jo muutaman kerroksen, kun jokunen vasta keri paperinarua rullalle. Luulivatpa muut varmaan, että olen oikea käsityömestari, kun eivätpä arvanneet, että en muuta osaakaan kuin pötkömodellia.
Minusta valmis pötkötulos on hieno. Pikkasen se ehkä muistuttaa jotain leipomotuotetta. Jotain jättiläisdonitsia. Sidon ehkä donits...ei kun kranssin päälle jonkun silkkinauhan ja kauniin rusetin. Rusettipäällysteisiä donitseja en ainakaan minä ole koskaan nähnyt.
Samaan aikaan, kun olivat nuo maaseutunaisten joulujuhlat, oli Isonkyrön Kristillisdemokraattien paikallisosaston syyskokous. Ehdin sielläkin olla runsaan tunnin. Ikävää on, kun samalle illalle on useampi mieluinen tilaisuus. En ole ikinä ollut KD:n syyskokouksesta pois. Tämä oli ensimmäinen kerta ja myös viimeinen. Maaseutunaisten joulujuhlaan menin mielelläni myös siksi, että sain esitellä korttisarjaani.
Toivon, että lähipäivinä saan esitellä sarjan teillekkin.

Olen ollut kaiken kaikkiaan kolmessa (3) joulujuhlassa viime viikolla. Keskellä viikkoa oli Eläkeliiton joulujuhla Isonkyrön seurakuntatalolla. Kuten kunnon joulujuhlissa aina, tarjolla oli riisiryynipuuroa ja sekahedelmäkiisseliä (tai sekahedelmäsoppaa, kuten minä aina sanon. Magnus sanoo SEKAHERELMÄLIIRUMIA).
Minä otin kaksi lautasta käteeni seistessäni puurojonossa. Toiselle lautaselle mojautin napollisen puuroa ja toiselle äyskäröin saman verran soppaa.
En nimittäin pysty sekoittamaan noita ihania herkkuja samalle lautaselle. (Senkin seikan olen jo aiemminkin jossakin näissä vajaassa neljässäsadassa edellisessä bloggauksessa esille suureen ääneen tuonut.)
-Kuinka meinaat, että pysyvät erillään vielä vatsassa? kysyi Herbert toisessa viimeviikolla pidetyssä joulujuhlassa, joka viime viikolla pidettiin, josta kirjoitan muutaman sanan vähän tuonnempana ja jossa juhlassa oli samat tarjoilut kuin tuossa edellisessä.
-Se onkin tässä se vaikein puoli, mutta uskon, että erillään pysyvät, kun ei hotki, vastasin minä viisaasti suu täynnä kanelisokerilla peitettyä puurosatsia.
Sain jo kansakoulussa syödä erikseen sopan ja puuron, kun alahuuli väpättäen keittäjälle kuiskasin, etten tykkää syödä niitä SEKASI.
Myös makkarakeiton sain syödä ilman makkaraa kotona lapsena. Tai siis halusin oman makkaraosuuteni kylmänä. En tykännyt lämpöisestä makkarasta. Mistään muusta syömisestä ei koskaan kohdallani, eikä liioin veljeni kohdalla, ikinä poikettu.
Ruokaa ei saanut koskaan moittia. Se on minusta kyllä ihan oikein. Minäkään en anna ikinä sanoa mistään ruoasta halaistuakaan negatiivista sanaa. Maistui sitten vaikka seinäntilkkeeltä. Erään kerran, kun asetuin syömään hiukan myöhemmin kuin Magnus, kulautin ihan aluksi puolilasillista maitoa kurkusta alas.
-Tämä maitohan on hapanta, sanoin naama vintturalla.
-Joo, nii on, mutta ku ei tohori sanua mitää"! Magnus kuiskasi.
Olen varmasti tämän jo ennenkin kertonut, mutta aina voi olla joku, joka ei ole lukenut, tai ei muuten muista.

Se toinen joulujuhla, jossa tarjoiltiin puuroa ja josta lupasin muutaman sanan kertoa oli sunnuntaina jumalanpalveluksen päälle oli seurakunnan vapaaehtoistyössä mukana oleville ja sen sellaisille. Juhla  vietettiin se seurakuntatalolla. Lauloimme vuoden 2013 joululauluvihkosista joululauluja ja seurakunnan työntekijät esittivät meille ohjelmaa. Jouluevankeliumikin luettiin neljällä eri murteella. Kaikki ymmärsin hyvin. Ne kohdat, joita en ymmärtänyt, arvasin, koska niin tuttu se evankeliumi on. Riemullinen ja ihana murteella kuin murteella. Kerran olen kuullut sen luettavan myös stadin slangilla ja silloin oli arvattava melkein joka sana, mutta ymmärrystä se ei estänyt!!!
Seurakunnassamme on myös maanmainioita näyttelijöitä ja näyttelijättäriä. Tonttu-sketsi naurattaa vieläkin. :D

Sunnuntain Jumalanpalveluksessa oli kirkossa innokasta väkeä runsaasti hevosenpäänkokoisista meihin vähän pitempiin ja leveämpiin ja kaikkea siltä väliltä. Riemullinen hetki oli Hoosianna laulaa. Nostin oikein kädet korkealle, vaikka muuten kuulun ehdottomasti ns. rautakankiuskovaisiin. Rautakankiuskovaiset ovat tunnettuja siitä, että ylistäessään heillä ei liiku kuin alaleuka.
Kiitin siinä käsiä huiskuttaessani sydämestäni omasta seurakunnastani ja siitä, että vielä saan siihen kuulua. Jeesus Suomen kirkkoa ja kansaa armahtakoon. Ian joka iikkaa, pappia ja piispaa.

T: Kaisa Järnsticka-Surmjölk
--------------------------------------------------
Psalmi 131

Osaansa tyytyvän rukous

Matkalaulu. Daavidin psalmi.
Herra, sydämeni ei ole korskea
eivätkä silmäni ylpeät.
Minä en ole tavoitellut suuria,
en pyrkinyt liian korkealle.
Ei, olen löytänyt rauhan,
mieleni on tyyni.
Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä,
niin on minun mieleni levollinen.
Israel, pane toivosi Herraan
nyt ja aina.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Viikko meni ja toinen tuli


TÖTTÖRÖÖ kaikille rakkaimmistakin rakkaimmille lukijoilleni ja lukemattomille muille myös!
Tähän alkuun piti olla ihan muita kuvia, mutta koneen ohjelma on muuttunut ja mikään ei enää ole kuten ennen.
Esimerkiksi viime viikolla menetin täysin loputkin riekaleet hermoistani, kun yritin väsätä ihka uusia kotisivuja KAISAN KORTEILLE. Itkien ja hampaat kirskuen jouduin antamaan periksi. Yritin sitten, hetkisen sängyn päällä levättyäni ja syvään hengiteltyäni,  avata uudet Facebook- sivut ko. firmalle. Ei onnannut. Ensinnäkään nimi ei kelvannut ollenkaan, eikä alkuunkaan. Nousin koneen äärestä ja tein lattialla muutaman 1/2voltin, sekä suunnittelin tosissani heittää kahvakuulaa seinään ja ikkunasta ulos, mutta sain hillittyä itseni. "Rauhoittuneena" ajattelin, että luon uudet BOGIsivut korteilleni. Olenhan kunniakkaasti tämän kaisajoupin blogspotinkin aikoinaan auki saanut. Vaan eipä onnistunut KAISAN KORTTI-tuotteistolle. Nimi on jo sitä paitsi käytössä. Kone ehdotti niin kummaa nimeä, että en nyt ainakaan ensisyömällä sitä hyväksynyt. Siis kortit pysyvät piilossa edelleen. :(
Myönnän, että vika on minussa, mutta vannon, että ymmärrän kyllä koneen antamat käskyt ja silti, kun niin teen, eivät asiat mene niin kuin linnassa sovittiin. Ehkäpä pyydän jotakuta tietokone-eksperttiä apuun, jahka sellaisen saan haaviini. Eksperteillä ei parta kauaa pauku, eikä kulu tupakkia, kun saavat aikaiseksi kunnon myynti-ja esittelysivuston KAISAN KORTTIparoille.

Magnuksenkin koneeseen päivitettiin joku ihme uusi ohjelma ja nyt hänenkin näytölleen levahtaa monen monta valikkoa ja tervetulotoivotusta. Tuon tuosta kone ilmoittaa mikä päivä on menossa ja mikä aika ja paikka. On plussaa ja miinusta, tähteä ja nuolta, ruuvimeisseliä ja munalukkoa. Niitä ei edellisessä ohjelmassa ollut. Tai ne eivät hyppineet koko aika näkyiin. Uusi ei aina ole vanhan väärtti.
Kuvien lataaminenkaan ei enää suju kuten aiemmin. Nyt se on niin modernia ja hulppeeta, että vatsalaukkua vääntää. Piti tuohon alkuun laittaa viimevuoden juhannuskuvia, kun  uusia ei saatu framille.
Tuossa ylemmässä kuvassa ei ole kyse juhannusvihdoista, vaan ihan juhannuskoivuista, joita näillä leveysasteilla aina asetetaan rappusten molemmille puolille.
Kaikki perinteiset juhannuskoivuapajat olivat maan tasalla, joten piti tyytyä oksiin, jotka toffasin plastiikkaämpäriin. Ämpärin naamioin ovelasti koivuklapeilla ja aidosta meni kuin väärä raha. Alakuvassa on kuvattuna juhannuslipputanko suomenlippuineen  myöhään illalla niin ikään viime juhannuksena. Kyllä! Näet ihan oikein! Tanko on hivenen vinossa. Emme tiedä mihinkä suuntaan se loppujen lopuksi kallistuu, joten emme ole suinpäin liioin lähteneet sitä oikomaankaan. Lipputangon oikominen on työlästä, eikä koskaan voi olla varma pysyykö se suorassa. Oikeastaan paremminkin voi olla varma, että se menee vinoon.

Tuosta koneiden kronklaamisesta piti vielä kirjoittamani. Nimittäin Facebookin tietoja minusta-kohta  pimpahtaa aina heti ensimmäisenä silmilleni, kun avaan Facebookin.
Kone ilmoittaa tietojen olevan 89, 99 prosenttisesti valmis ja tivaa nykyistä työpaikkaani. Hetken mielijohteesta näpyttelin nykyiseksi työpaikakseni KAISAN KORTIT. Kone pläjäytti esiin valikon, jossa seisoi tuskanpunaisilla kirjaimilla, että VÄÄRÄ TIETO!
-Noh, ajatelin minä. Minä sentään olen siinä asiassa konetta viisaampi. Tänäänkin olen piirrellyt firmassa nimeltä KAISAN KORTIT ihania flamingoja noppimassa merimakkaroita pohjalietteestä.
Vein muuten tänään Isonkyrön Takataskuun kortteja myyntiin ja kävin samalla reissulla ostamassa uusia tussejakin työpaikkaani uusien korttien tekemistä varten.
Takatasku on joulun alusajan avoinna ja siellä myydään kaikkea ihanaa käsintehtyä lahjatavaraa.

Ostin, paitsi niitä tusseja, myös lankaa. Sellaista oikein ohutta, jossa on pieniä lurexinpaloja siellä sun täällä. Aion vommustaa itselleni juhlakaulahuivin! Tarkkamuistinen lukijani varmaan muistaa, että osaan kutoa vain pötkylää. Olen kutonut itselleni useita pötkylähameita, muutaman pötkyläpuseron, pötkyläkaulahuivin (ihan arkikäyttöön vaan.Ilman lurexia ja bling-blingiä) ja lukuisia pötkylöitä, joista ei ole tullut yhtään mitään. Tästä uudesta langasta kuitenkin tulee.
Näen sieluni silmillä, miten kaulapötkyläni lurexit säteilevät yhdessä silmieni kanssa osallistuessani joulunajan lukuisiin ihaniin juhliin.
Meillä on eräässä tämän joulun ajan juhlassa taas kunnia esiintyä Mariana ja Joosefina Magnuksen kanssa. On käsittämättömän suuri ilo TÄSSÄ IÄSSÄ (vajaa sata-vuotiaina) saada esittää juuri tuota pariskuntaa. Nyt pitää vaan rakentaa seimi vanhoista laudoista ja käydä jostakin hevostalosta pyytämässä sylillinen heiniä lainaksi.
Jos joku hevostalollinen lukee tätä ja asuu kymmenenkilometrin säteellä Hälvänmutkasta, niin voi kernaasti ilmoittautua minulle. :D
Jeesus-vauvaksi aion kapaloida Viviannin vanhan vauvanuken. Kietaisen sen johonkin kauniiseen kankaaseen ja asetan seimeen nukkumaan. Ihanaa!

Viimeviikon vielä kärsin jälkiaaltoja siitä kertomastani suoliyskästä. Magnus sanoi viimeksi eilen, jotta mee nykkuule lääkärihin tuan röykytykses kans! Ei ihimisen kuulu tuallalailla laittaa.
-En takuulla mene! Siellä vaan sanottais, että yski, yski sinä muori vaan! Kirkkahemman kruunun saat!
No, tiedänhän minä, ettei terveyskeskuksissa noin sanota. Aina olen keskuksista hyvän avun saanut niinä harvoina kertoina, kun olen sieltä apua tarvinnut. Kyllä tämä tästä (yskii). Tänään esimerkiksi en ole yskinyt paljon kertaakaan.

Maanantaina olin keittelemässä kahvia Kyrönmaan kristillisten eläkeläisten tilaisuudessa. Meille esiteltiin tuossa tilaisuudessa myös jalkojen hoitoa. Esittelyn aikana tunsin, miten varpaani hikosivat ja olin varma, että ne suorastaan punastuivat. Eipä tule paljoa aikaa tuhrattua jalkojen hoitoon. No puhtaus tietenkin on puoli ruokaa ja sitä varpaani kyllä saavat osakseen, mutta...
Kesällä tulee sentään hieman enemmänkin asian eteen tehtyä, koska lohkeilleet uuniperunat eivät näytä hyviltä sandaaleissa.
Naamarustinkia, joka on näkösällä kesät talvet, tulee huollettua hieman enämpi. Tänään esimerkiksi tursutin pärställeni paksun kerroksen turpeesta tehtyä linimenttitahnaa. Mustaa kuin mikä.
" Vältettävä joutumasta silmiin" luki tuubin kyljessä. Ihmettelen, kenenkä tulee edes mieleen tursottaa tuota mönjää silmäkuoppiinsa?
Menin sitten koneen ääreen odottelemaan vaikuttavien hivenaineiden imeytymistä (ohjeen mukaan kestää kymmenen minuttia). Kuinka ollakaan Magnus kulki oviaukon ohi.
-Voi kauhiaa! Kyllon törkiää! kuului huuto eteisestä.
-Joo, mutta ajattele ihastuttavaa lopputulosta: vaimo, jolla on naama kuin pikkuvauvan peppu, rauhoittelin minä.
-Hmpf....sanoi Magnus epäilevän näköisenä ja katseli kattoon.

Tiistaina ehdin olla kahdessa paikassa ja melkein samaan aikaankin. Nimittäin Media-lähetyksen (tai Sansaksi minä olen tottunut sanomaan) lähetystilaisuudessa seurakuntatalolla ja omassa lähetys- raamattupiirissämme omassa kodissamme Letkutiellä. Molemmissa oli hyvä olla.

Keskiviikkonakin onnistuin olemaan kahdessa paikassa: Isonkyrön kirjastossa runokirjan julkistamistilaisuudessa ja seurakuntasalilla jumalanpalvelusten kehittämis- ja ideointitapahtumassa.
Ensimmäisessä tilaisuudessa runoilija Markku Huhta luki äänehensä meille murteella kirjoitettuja mainioita runojaan juuri ilmestyneestä RUNUA-kirjastaan. Jokaiseen runoon kuuluu aina osuva valokuvakin. Runoja kuvineen on kehystettynä katseltavaksi ja luettavaksi Isonkyrön kirjastossa joulukuun loppuun saakka. Kannattaa mennä. Sellaistenkin, jotka saavat ihottumaa jo pelkästä runo-sanastakin. Tulet hämmästymään ja huomaamaan, että sinähän suorastaan rakastat runoutta! :D
Runojen parista ajelin seurakuntatalolle ideoimaan  ja fundeeraamaan uutta äksöniä jumalanpalveluksiin. Ysköspuuskanpelossa olin kuitenkin ihan tuppisuuna koko illan. En edes veisata uskaltanut.

Perjantaina meille saapui junalla Nikolainkaupungista mieluisa ja rakas vieras. Vivianni.
Leivoimme joulutorttuja kilon valmistaikinasta ja söimme ne miltei yhteen rytkyyn. Joulutortun keksijä ansaitsisi Nobelin palkinnon, tai ainakin kultaisen torttumuotin ja kunniakirjan kuvineen.

Sunnuntaina meillä täällä Isossakyrössä oli Naisten kesken iltapäivä. Sain lausua runoja ja ne menivät hyvin. Jaa, että mistäkö tiedän? No siitä, että tunsin itseni surkimusten surkeaksi kunigattareksi, paksuksi punkeroksi, korppukielisten keisarinnaksi ja tyhmäksi töpöksi. Sydän tuntui putoavan  vatsalaukun pohjalle sätkimään ja kylmää hikeä lirisi putkena selkäpiitä pitkin kastellen kaiken matkallaan saapasvarsiin.Nämä ovat aina ennenkin olleet melkoisen varmoja tietoj nappiin osumisesta.

Nyt tämä likka menee alakertaan katsomaan, josko joku olisi kahvia kissauttanut ja lopetan
kirjoitukseni kuten eräs A-studion juontaja taannoin ihmeekseni ja ilokseni ohjelman päätteeksi sanoi:
-Hyvää yötä Jeesus myötä. Kiitos tästä päivästä!
-------------------------------------------------
T: Kaisa Jultortlettos-Granskog
-----------------------------------------
Psalmi 18, jae 31

Jumalan ohjeet ovat täydelliset,
Herran sana on kirkas ja puhdas.
Kuin kilpi hän suojaa niitä,
jotka hakevat hänestä turvaa.

maanantai 17. marraskuuta 2014


Hyvin paljon hyvää iltaa kaikille teille, jotka sivustoani lukevat.
TÖTTÖRÖÖ! :D
Olette ensiarvoisen tärkeitä minulle, koskapa miksi sitä ihmislapsi muutoin mitään kirjoittaisi, ellei kukaan niitä kirjoituksia lukisi? Sunnuntaina esimerkiksi kuulin sykähdyttävän ja hauskan jutun, kuinka eräskin lukijattareni yöllä istuu sängynlaidalla ja lukee blogspottiani, vaikka pitäisi nukkua. Aviomiehensäkin huolestuneena kyselee, että mikä on?
Tämä kyseinen henkilö selitti minulle, että kun bloggaukseni ulostulo joskus luiskahtaa seuraavalle vuorokaudelle, eikä hän jaksa valvoa, niin jos sitten hän vahingossa yöllä herääpi, niin alkaa oitis kännykästä lukea mhvv:tä.
Tuommoisen kuuleminen sunnuntai-iltana on omiaan innostamaan maanantaina  kirjoittamaan, vaikka yhtään ei meinaisi jaksaa, eikä oikein olisi ole asiantynkääkään!
Päätinkin siis vääntää asiaa vaikka rautalangasta. (Alemmassa valokuvassa onkin sopivasti kuva siitä rautalankaenkelistä, josta viimeksi teille kirjoitin.)
Asetelma ei ole enää ihan tuon näköinen. Minusta enkeli peittyi liikaa muun rautalajka- ja koukkureksvisiitan sekaan, joten otin koukun ja sydämen pois. Sittemmin aion tuoda rautaenkelin sisälle. Laitan nimittäin tällä viikolla joulukynttelikön pellonpuoleiselle köökin ikkunalle ja sen viereen tuon enkelin. Sen ruosteiset kiemurat pääsevät kynttelikön suloisessa valossa hyvin esille.
Tänään, kun olimme Ystävyyden kulmassa Sanasessa (pieni Raamatun- ensi pyhän evankeliumin tutkistelun hetki seurakunnan papin johdolla), näin erään talon ikkunalla joulutähden  ja joulukynttelikön palamassa. Sanoin mielessäni ääneen, että minäkin laitan. Huomenna haen myös Vilpolasta enkelin sisälle.

Syy siihen, että ei ole mitään mistä kirjoittaa on siinä, että en ole mitään muuta tehnyt kuin yskinyt.
Yskinyt suoleni pellolle sillä siivolla, että jokaisessa 12 kylkiluussani on taatusti joka sentin päässä muutama hiusmurtuma.
Eräänäkin yönä yskin puolituntia yhteen rytkyyn henkeä vetämättä. Tai siis, siltä se ainakin tuntui ja näytti.  Magnuksen huolestunut ääni kuului pimeyden keskeltä (meillä on katuvalot kuuden kilometrin päässä ja vinttipöksässämme on totaalinen pimeys), jotta hakooko hän klasillisen vettä?
-Ei, minä vastasin ja jatkoin: - Ei...YSK...YSK...tässä...YSK...YSK...YSK...vesi...YSK...YSK...auta YSK...YSK...(jatkuu loputtomiin.)
-Kyllä auttaa. Vesi on vanhin voitehista!
-YSK...YSK...YSK...YSK...YSK...YSK...YSK...YSK...(jatkuu loputtomiin)...
-He! Tässon! Ota ny ja jua!
-YSK...YSK...YSK...klunk, klunk, klunk...(ja eipä aikaakaan, kun pimeän huoneen täyttää syvä hiljaisuus).
Viikko tuon taudin potemiseen meni. Piirtelin sen aikana pari korttia, mutta muut ajat makasin sängyssä mätipuoli ylöspäin.
Ilokseni kuulin eilen seuroissa, että muutkin olivat yskineet. Eivätkä vain viikkoa, vaan runsaasti pitemmän ajan. Sain kuulla taudin nimenkin:  KOKOVARTALOYSKÄ. Sangen osuva nimi.
Luulen, että minulla kuitenkin oli vain 1/2-vartaloyskä. Kylkiluutkin tuntuvat jo ihan ehjiltä ja pallea ei kipeä ollutkaan.

Lauantaina piti vielä sen verran yskiskellä, että en kehdannut mennä Kristillisdemokraattien EP:n piirin syyskokoukseen, joka pidettiin Kurikassa. Harmitti kovasti, mutta uskon, että paikallaolevia olisi harmittanut vielä enempi, jos sinne Paulaharjun koululle olisin itseni tyltynnyt.
Sunnuntai oli jo hyvä päivä. Niinpä kurvasimme illansuussa Huutoniemen kirkkoon seuroihin. Minulla oli kahvitusvuoro. Jos en olisi sunnuntai-illaksi toennut, minulla olisi kyllä ollut vara Kaisa laittaa tilalleni. Leylah on luvannut tuurata aina, jos minulle tulee este. Tai siis, jos minun pitää olla jossain muualla, vaikka pitäisi olla kaffinkeitossa. Päällekkäisyyksiä osuu joskus tälläisen menevän mummun kohdalle ja kahtia ei repeä, vaikka värkeissä varaa olisikin.
On mukavaa elää, kun tietää, että on olemassa vara Kaisa. Me olemme sukulaisiakin. Se selvisi Charlesin sukujuuritutkimustyön kautta ja  tuli Leylahille ja minulle iloisena yllätyksenä, että samaan sankkaan sukupuuhun kuulutaan. Monenmoisten koukeroisten oksistojen kautta.
Tänään iltapäivällä olin kissauttamassa kahvit Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset- tilaisuudessa ja johon puljuun itsekin Magnuksen kanssa kuulumme. Kuulumme myös EL:ään (Eläkeliittoon). On hauskaa kuulua joka paikkaan ja käydä myös joka paikassa. Hauskaa on kyllä myös istua kotonakin sohvan nurkassa ja tuijottaa vastapäiseen seinään.

Kuten jo sanoin, olen kuitenkin pitänyt korttifirmaa toiminnassa piirtämällä kaksi korttia lisää myyntirepertuaariini. Huomenna otamme korteista kuvia ja aion tehdä KAISAN KORTTI sivut kaiken kansan nähtäville. Kortteja saa sitten minulta tilailla, jos tahtoo.

Nyt taidan lopettaa tämän kertaisen mhvv:n (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) tähän johtuen tosiaan niistä seikoista, joita tässä jo valotinkin, eli yskästä on paha nyhjästä!
Toinen valokuva on vielä tosin valottamatta. Siinä näpötän minä. Vaikutan ihan hierojalta, joka on tehnyt liikaa töitä. Niin sitä valokuva antaa väärää infoa. En ole hieroja, vaan korttimaakari.
Kuva on otettu joskus toissavuonna  Asevelikylässä kesällä kerran. Entisen kotitalomme nykyisessä naapurissa.
T: Kaisa Kortpacka-Maakarå
--------------------------------------------------

Psalmi 4, jae 2:

Vastaa minulle, Herra, kun huudan sinua!
Sinä, Jumala, olet minun auttajani,
sinä avaat minulle tien ahdingosta.
Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni!

maanantai 10. marraskuuta 2014


Kakku kuvassa ei ole Isänpäiväkakku, mutta ei paljon muutenkaan. Kakku on näillä sivuilla komeillut jo ennenkin ja komeilee taas, koska kamera on peilikaapin perimmäisessä loodassa, eikä laukussa valmiina esille otettavaksi hyvän hetken tullen.
Tuo kakkeli  oli myös lasteni isälle leivottu jonain niistä kuudestakymmenestäkahdeksasta syntymäpäivästä, jotka hän on maan päällä köpöttänyt. Taisi olla kuudeskymmeneskuudes-vuosikakku. Muistelisin niin.
Viime sunnuntain isänpäiväkakku ei ollut nuin kaunis kuin kuvassa oleva, mutta makoisiin suihin se tuli syötyä, eikä prippuakaan ole enää jäljellä. Kuten ei vihreitä kuuliakaan, joita Magnus myös aina syntymäpäivinään  (ja jouluisin) lahjaksi saa. Minun antamani vihjeen perusteella Catherine oli ostanut isälleen turvakengät. Ovat Magnuksen mielestä parahat roukooset urheella ja lenkkeellä.
Vihreistä kuulista puheen ollen minä ostan juhlapäivien välikausina joskus niitä viininpunaisia vihreitä kuulia. Tiedättehän, mitä tarkoitan? Viininpunaiset vihreät kuulat ovat ihan kauhean hyviä. Valitettavasti  niitä ei yhteen rytkyyn pysty syömään kuin kymmenen (tio) jos sitäkään.

Kakkukuvan alapuolella on kuva rautalangasta väännetystä enkelistä. Kuva on otettu jo muutama vuosi sitten, mutta tapahtui viime viikolla niin ihana asia, että enkelin vääntäjä Sirkka (nimeä ei muut.) otti ja soitti minulle yht´äkkiä yllättäen. Sirkka on koulukaverini Vaasan Tyttölyseon-, eli Tipulan ajoilta. Sirkka oli ja on minulle hyvin rakas ja ihastuttava ystävä. Harvoin tapaamme ja harvoin soittelemme, mutta tuntuu aina kuin edellisestä kerrasta ei olisi kulunut paljoa aikaa ja siitä, mihin viimmosella kerralla jäätiin, siitä juttua myös aina jatketaan.
Enkeli on nyt oikeaoppisesti ruostumassa Vilpolassa. Sirkka sanoi, että rautalankaenkelien pitää aina olla ruosteessa. Sitten, kun enkeli on siipispankkaa myöden ruosteen vallassa kannan sen taas tupaan.
Sovimme Sirkan kaa, että minä hyppään jolloinkin junaan ja ajaa posautan T:reelle oikein nenäkkäin juttelemaan.
Iloitsen jo nyt tulevasta matkasta olkoonkin, että junamatka saa minut aina niskanappia myöden broilerille. Vanhempi, tai siis pitkäaikaisempi lukijani varmaan muistaa, että pelkään ihan kaameasti junassa. Myös niissä paikallisliikenteen lättiksissä. Niissä sitä matkanteko juuri onkin kauheaa.
Ovat vanhoja louskuja ja silti ajetaan sataaviittäkymmentä (ainakin melkein).
Pendoliino-junat ajavat yli kahtasataa ja olen aina melkein varma  joka asemapysähdyksellä, että jarrut prakaa, eli lakkaavat totaalisesti toimimasta. Junathan alkavat jarruttaa viittäkymmentämetriä ennen aseman ovea ja se on liian jännittävää meikäläiselle.
Noh, otankin junassa aina suurieleisesti Raamatun esiin ja katselen sieltä jonkun sopivan psalmin pelkääväisen sydämeni tueksi. Psalminluku on aina auttanut ja myös suklaa ja energiajuoma.
Ostan vuosittain muutaman potun energiajuomaa. Aina silloin, kun matkustan junalla pidemmästi kuin neljäkymmentäkilometriä (Tervajoki-Nikolainkaupunki). En muuten.

Minun piti myös kertomani se mukava juttu, joka tapahtui viime sunnuntai-iltana, kun lähdin kotiin Vähänkyrön väliaikaisesta seurakuntakeskuksesta Naisten kesken iltapäivästä.
Menin Pitserian (kirjoittajapiirissä on opetettu, että saa kirjoittaa pitsa, sekki, tussi jne.) kautta yllättääkseni kotiväen iloisesti ostamalla heille pitsat.
Kesken pitsajonottamisen sain puhelinsoiton. Luurinpäässä oli Give- Elizabethy! Hän sanoi tuoneensa mukanaan kotona leipomiaan (koti on tuolta Turkkusen lähellä) meille lusikkaleipiä.
Lusikkaleipiä! Voin vakuuttaa teille, että ne eivät ole mitään pikkulusikkaleipiä, vaan ruokalusikkaleipiä!
Maistoimme Magnuksen ja Charlesin kanssa niistä kaksi per lärvi ja loput laitoin rasioihin joulua varten. Give-Elizabethyn ruokalusikkaleivät ovat tämän Telluksen parhaita. Täytyy omata valtavat tahdonvoimat, että pystyy latomaan ne purnukoihin ja kiikuttamaan pakkaseen. (Sipaisee kuolatipan leukapielestään.
Nyt on siis joulukahvipöytämme toinen sortti hanskassa. Se toinen sortti on joulutortut, jotka ovat taskunmallisia, sisällä luumumöhnää. (Sipaisee toisenkin kuolatipan leukapielestään).
Give-Elizabethy osti minulta myös joulu&muita kortteja. Vähänkyrön pimeässä yössä vaihtelimme kortteja, rahaa ja lusikkaleipiä. Lusikkaleivät olivat ihan vaan lahjaksi-ja iloksi tuotuja.
Käsittämätöntä touhua tuo lusikkaleipäjuttu, mutta Give-Elizabethy nyt vaan kuuluu sellaiseen sukuun, joka on tuollaista. Sanoin sen ääneen Sirkalle, kun soiteltiin. Hän kuuluu samaan ihmeelliseen sukuun. :D

Viikolla meillä oli taas draamaesitys Nikolainkaupungissa. Se oli se sama esitys, jossa minä olen nainen suuressa väkijoukossa ja Magnus Pietari.
Samana päivänä meillä oli kotonamme lähetysraamattupiiri, joten siivosimme tupasemme hieshatussa katosta lattiaan aamupäivällä ja iltapäivällä kaahasimme nappi laudassa Vaasaan Vuorikotiin, jossa esitys oli.
Tosin sitä ennen juoksutin sen toisen slipoverin takaisin miesten vaatehtimoon. Sen slipoverin , jonka väitin puuttuvan ostoskassistani ja jonka tilalle sain toisen. Slipoveri tosiaan puuttui kassista, koska oli luiskahtanut köökin puusoffan taakse.
Noh, ei auttanut, kun niskat krykyssä viedä vaate takaisin ja pyytää tuhannesti...ei vaan sadastuhannesti anteeksi.
Sanoin myyjälle, että tässä putiikissa tulen asioimaan koko loppuikäni. Sen verran  hienosti asiakkaan annettiin olla oikeassa, vaikka ehkä varmaan ajattelitte, että hän on väärässä.
Olen melkein varma, että myyjätär ilahtui kuullessaan, että tulen jatkossakin ostelemaan heiltä slipovereita.

Sunnuntaina sitten oli iki-ihana Isänpäivä. Lauantaina Magnus siivosi yksin tupasemme katosta lattiaan ja leipoipa vielä täytekakun pohjankin, koska minä olin Ylistarossa sanataidetta harjoittamassa. Ylistaron lauantaileirikirjoittajat kokoontuivat "pahimmoilleen" siivouspäivänä, enkä tietenkään voinut olla pois. Saamme  tunnilla aina esittää jotain omaa tuotostamme ja minä esitin runon "40-vuoden koulutus". Runo keroo Reinon ja Gertrudin avioliitosta.
Se tulee aikanaan kolmanteen runokirjaani, joten en sitä nyt tänne kirjoita.
Runo sai mielestäni hyvän vastaanoton, joka vaan vahvisti sitä ajatusta, että se on kolmanteen kirjaan ehdottomasti sisällytettävä.
Kolmannen runokirjani nimeksi tulee Tulppaaninippu. Minulla on sellainen visio, että kirjan voi viedä tulppaaninipun asemesta tuliaisiksi, kun menee johonkin kylään ja kukkakaupat ovat kiinni.

Sunnuntaina illalla oli meikäläisellä (ja monella, monella muullakin) jännittävät paikat, kun seurakuntavaalien tuloslaskenta alkoi.
Meidän ryhmämme kokoontui Isonkyrön Palolaitoksen kerhohuoneelle vaalivalvojaisiin (niin kuin nyt olisi nukuttanut).
En kovin paljoa jännittänyt, ellei nyt leukaperien jäykkyyttä, silmien kuivumista, sydämen katkotykytystä ja leukojen lotisemista oteta lukuun. Tapahtuipa sellainenkin outo ilmiö, etten pystynyt syömään solmuwiineriä. Sellaista en muista koskaan ennen tapahtuneen. En tosin ole koskaan ennen missään vaalissa ehdokkaana ollutkaan.
Kauheana valitsemisasiana muistan, miten minua ei ikinä koulussa valittu pesäpallojoukkueeseen. Tai valittiin,mutta vihoviimeisenä ja pitkin hampain.
Nyt olivat iki-ihanat äänestäjäni valinneet minut vapaaehtoisesti seuraavaksi nelivuotiskaudeksi seurakunnan luottamushenkilöksi. Siis olinko minä hämmästynyt, mutta iloinen?
Pesäpallojoukkevalinta-syndrooma hälveni kerralla, enkä usko sen enää koskaan minua pahemmin krassaavankaan. Ainakaan hereillä ollessa.
Kiitos rakkaat lukijani onnentoivotuksista ja kiitos rakkaat äänestäjät, jotka minulle tuon tärkeän pestin mahdollistitte. Yritän hoitaa asioita kaikesta sydämestäni ja sielustani.
Tuus Kaisa Kuver-Nöör

---------------------------------------------
Evankeliumi Johanneksen mukaan: Luku 12, jakeet 12-15.

Seuraavana päivänä levisi tieto, että
Jeesus oli tulossa Jerusalemiin.
Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin  joukoin,
ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen:
- Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tule Herran
nimessä,
Israelin kuningas!
Jeesukselle tuotiin aasi ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu:
-Älä pelkää, tytär Sion,
sinun kuninkaasi tulee!
Hän ratsastaa nuorella aasilla.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Melkein yksin viikonlopun


Selitänpä kuvat heti, ennenkö alan ruotimaan nopeasti ohi suhahtanutta viikkoa (paino sanalla ruotimaan).
Yläkuvassa on terapiakoira Lyllan pikapesun jäljiltä. Pesu tapahtui kevään korvilla, kun ko. terapiakoira oli läsnäolollaan meitä ilahduttamassa. On kyse siitä kerrasta, kun se kieriskeli kauan ja hartaasti hiirenraadon päällä. Turkkiin tarttunut haju oli sangen sykähdyttävä. Pakko oli alkaa koiraa kalttaamaan, kun se nimittäin tykkää nukkua meidän kanssa samassa sängyssä. Jotkut teistä varmaan tämän tapauksen muistavatkin. Kerroin siitä tapani mukaan monisanaisesti heti tuoreeltaan.
Noh, se lemu kyllä sitten hiukan lientyi, kun Magnus hieroi ja vaahdotti turkkiin Dovea ja pruuttasi päälle kylmää vettä puutarhaletkusta.
Alakuvassa on luultavasti yritetty kuvata puutarhanurmikostamme esiintyöntyviä suloisia pikku kärpässieniä, mutta ne erottuvat sangen kehnosti tuon muun töhnän seasta.
Ihan hirveän laiskasti on tullut valokuvattua tapahtumia ja seikkoja viimeaikoina. Kohta ei ole mitään uutta, eikä vanhaa kuvaa lätkästä tuohon alkuun ja se on huono homma se. Alussa pitää aina olla kaksi valokuvaa muuten ei tule mistääm mitään.

Turhankin nopeasti on taas ajan kelli klonksahtanut viikon eteenpäin.
Kalenterissani on pieniä himmeitä merkintöjä siellä täällä. Ihmettelenpä kuinka ollenkaan olisin mitään ehtinyt, jos merkintöjä olisi enämpi.
Viime maanantain kohdalle olen tussilla tikkukirjaimin kirjoittanut ÄÄNETYS. Luulin kauan, että se tarkoittaa ÄÄNITYSTÄ. Meillä kun tapaa Jussin luona Vaasassa olla niitä äänityksiä Magnuksen kaa Radio Deihin. Minä lausuelen runoja ja Magnus pitää puhetta.
Noh, ÄÄNETYS ei tarkoittanut äänitystä, vaan äänestystä! Seurakuntavaaliäänestystä. Olin laittanut tarkasti ylös ennakkoäänestyksen ensimmäisen päivän, että varmasti muistaisin mennä äänestämään itseäni.
Magnuksen kanssa olimmekin maanantaina hyvissä ajoin kirkkoherranvirastossa. Voi olla, että viimemaanantaina jo asiasta täällä kerroinkin. En muista, koska olen siitä niin usealle taholle kertonut ja kirjoitellut.
Tiedän nyt varmasti, että kaksi (2) ääntä on äänestyspussiin minun kohdalleni pudonnut. Jos tykkäät, että olisi meikäläisen hyvä saada usiempikin ääni ja pojo etkä ole omaa ääntäsi vielä ilmoille päästänyt, niin mene ensi sunnuntaina Isonkyrön kirkkoon ja piirrä lappuun numero 19 ja tipauta lappu vaaliuurnaan.
Olkoon tämä nyt kumminkin vaalipuhe, vaikka uhosin, että en enää puheita pidä. Äänestämään toki pitää kaikkien kynnellekykenevien  mennä, vaikka ei lappuun numeroa 19 (nitton)  merkkaisikaan, vaan ihan jonkun muun.Sekin on hyvä se!
Äänestää kannattaa aina ja oikeastaan vähän niinkuin pitääkin.

Tiistaina meillä oli suuri kunnia ja ihastuttava mahdollisuus vierailla Fyrrytuvalla Vähässäkyrössä.
Minä sain lukea runojani ja Magnus sai pitää puheen.
Tapahtui semmoinenkin ihme, että en jännittänyt lausumislukemistani tippaakaan. En pätkänpätkää. Tuvan tunnelma oli niin ihmeen leppoisa, iloinen ja rento.
Varasin kaikenvaralta vesimotin viereeni, mutta ei minun siitä olisi tarvinnut ryystää. Tein sen kumminkin, koska vesikuppi siinä nyt kerran oli.
Tilaisuuden lopuksi joimme kahvit ja söimme nisunpalat ja keksit. Oli todella miellyttävä tilaisuus ja tunsin, että runojani kuunneltiin. Ai siis, että eikös sen NÄE, jos ihmiset kuuntelevat?
No kyllä, mutta minä en uskalla katsettani värssyistä ylös nostaa, koska silloin missaan paikan.
Ulkoa en osaa yhtäkään sanaparia runoistani, vaikka luulisi, kun olen ne itse kirjoittanut.
Lähdimme sitten  Fyrrytuvalta Vaasaan ja matkalla sanoimme toinen toisillemme, Magnus ja minä, että tuonne mennään toistekkin, jos kutsutaan.

Vaasassa menimme erääseen miesten vaatehtimoon ja ostimme kasan miesten vaatteita.
Ostoksilta menimme Aija-Kanita-tätini luo kahville. On muuten ihanaa omistaa täti, jonka tykö voi mennä kaffille. Luulen myös, että tädistäni on ihanaa omistaa kaffia juova siskontyttö.
Tädin luota kaahasimme kotiin. Ladoin ostokset keittiön puupenkille ja aloin katsella vaatteita hieman tarkemmin, vaikka ne nyt eivät minulle olleetkaan.
Harmikseni huomasin, että rasvahäntälampaan villasta (tai ainakin sen tapaisesta) tehty slipoveri puuttui. Sitä ei ollut ostospussissa eikä penkillä, vaikka nostelin kaikki kuteet pois paikoiltaan ja käänsin suuren plastiikkapussinkin moneen kertaan nurinpäin. Ja KÄÄK! Maksu oli kuitenkin otettu. Soitin niiltä jalansijoiltani vaatehtimoon ja kerroin asian laidan.
Tiskille ei myyjättären tietojen mukaan kuitenkaan ollut jäänyt yhtään mitään.
-JAA, JAA, mutta slipoveri puuttuu ja maksu on otettu, kuiskasin minä ja hyvä etten nieleskellyt kyyneleitä.
Menin sitten myyjättären neuvon mukaan muutaman päivän kuluttua liikkeeseen ja näytin alahuuli väpättäen kuittia. Olin ympyröinyt kaikki, mitä pussista löytyi ja alleviivannut mitä uupui.
Sain tilalle uuden slipoverin. Myyjä sanoi joka sanaa painottaen, kuinka tärkeää on MOLEMMINPUOLINEN rehellisyys.
-Se on kyllä totta. En voisi kuvitellakkaan tekeväni filunkia tälläisessä, enkä missään muussakaan asiassa, sanoin myyjättärelle puristaen rystyset valkoisina slipoveripussin suuta.
Kotiin matkatessani minulle moljahti päähän kaamea ajatus. Jospa se rasvahäntäslipoveri onkin luiskahtanut puusoffan taakse,
Heti kotiin tultuani syöksyin köökkiin, enkä hyysikkään, kuten tavallisesti, siirsin soffaa ja....siellä se rötkötti. Se rasvahäntälampaan karvasta tehty puuttuva liivi.
Vereni seisahtuivat ja sydän oli lyömättä pari varvia. Ajattelin, että kuinka kehtaan mennä liikkeeseen ja sanoa, että joo, ei se jäänytkään tiskille. Se löytyi puuseslongin alta. Asiakas oli väärässä!!! (nauraa tekonaurua).
Huomenna menen viemään toisen liivin takaisin ja harjoittelen koko matkan anteeksipyyntöä.
Olemme käyneet tuossa miesten vaatekaupassa vuositolkulla. Sieltä saa aina hyvän ja ystävällisen palvelun. Jopa tuollaisessakin, kinkkisessä,  tilanteessa. Aion käydä tuossa putiikissa vast´edeskin. Pyydän vaan heitä katsomaan tarkemmin perääni.

Torstaina olin poistattamassa kiveä hampaistani. Hammaskivenpoisto on yksi niistä toimenpiteistä, jolloin tekisi mieli klapsauttaa kita kiinni ja juosta mahdollisimman lujaa ja pitkälle.
Tällä kertaa poisto sujui kuitenkin jotenkin sutjakkaasti ja suht´koht kivuttomasti. Laser on kyllä ihme juttu.
Kehuin suuhygienistin maasta taivaaseen, enkä liioitellut pätkääkään. Harvinaisen ystävällinen ja asiansa osaava nuori nainen kuin myös terveyskeskuksemme hammaslääkäri ja assistenttinsa. Vahinko vaan, että meikäläiseltä loppuvat ehkä hampaat. :(

Viikonlopun olin melkein yksin, kuten otsikossa jo annoin ymmärtää. Magnus ja Charles olivat miestenpäivillä Ryttylässä.
Heti, kun heidän autonsa perävalot vielä vilkkuivat ensimmäisessä mutkassa, klapsahti hiiri makkarissa olevaan killeriin.
Aloin siitä paikasta suunnitella talonmyynti-ilmoitusta. Että ne paskanärhet eivät ymmärrä pysyä pelloilla, vaan pränkäävät sisälle. Grrr...
Noh, päätin stten kuitenkin olla välittämättä mistään mitään.  Lauantaina ajatukset pyrivätkin jo  Orisbergin runo-ja laulutilaisuudessa. Lausuin kaksi omitekemää runoa. Jännitin vaihteeksi niin, etten tahtonut erottaa kirjaimia Runoratsukko-kirjasta, omasta käsialasta nyt puhumattakaan. Olin nimittäin kirjoittanut upouuden runon käsin ruutuvihkoon, kun en saanut kopiokonetta pelaamaan.
Ewe ja Kyllikin lausuivat tilaisuudessa runoja, eli meitä oli vanhan kunnon Kirjaston runopiiri taas remmissä, kuten vanhaan hyvään aikaan.
Runopiiri on nyt hajonnut, kun Kylli muutti Ilmajoelle. Onni ilmajokisille, mutta murhe meille isokyrösille.

Sunnuntaina ajelin uudenkarhealla Saabillani kymmeneksi kirkkoon. Oli maataloustuottajain kirkkopyhä.
Silloin, kun on maataloustuottajien kirkkopyhä on seurakuntatalolla aina tarjolla iki-ihanaa, maailman parasta ja maukasta ohrapuuroa ja puolukkasoppaa.
Otin lautaselleni niin möllevän satsin puuroa ja napollisen soppaa, että teki mieli peittää lautanen särvetillä, kun niin hävetti.
Ajattelin kumminkin, että parempi hetken hävetä kuin loppupäivän katua.
Saman päivän iltapäivänä oli meillä Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä.
Sielläkin sain lausua kaksi runoa. Myös kirjoja sain muutaman myötyä samoin KAISAN KORTIT-kortteja.
Vähänkyrön tilaisuuden jälkeen minulle sattui vielä jotain mukavaa, mutta josta tapauksesta kerron seuraavalla kerralla. Nyt en jaksa ja luulenpa, ettette jaksa enää tekään.
ZZZZzzz....krooh...piuh....krooh...piuh...
T: Kaiza Sovasjö-Plumerus
-------------------------------------------------
Psalmi 68, jakeet 20-21

Ylistetty olkoon Herra päivästä
päivään.
Meitä kantaa Jumala, meidän apumme.
 (sela)
Jumala on meille
pelastuksen Jumala.
Herra, Herra
pelastaa kuolemasta.




maanantai 27. lokakuuta 2014

Urheilua syksyn synkässä säässä


Tänään on ollut vivahderikas päivä ja se johtuu siitä, että heräsin puoli kuusi.
Todellisuudessahan kello oli vasta puoli seitsemän, jos vanhat ajat ja merkit pitäisivät vielä paikkansa. Puoli seitsemältäkin herääminen olisi ollut vanhaan aikaan (vielä viime viikolla), koska tavallisesti herään kahdeksan pintaan.
Moiseen pitkällehornaamiseen on nyt tullut loppu! Jahka ruumiinkello lakkaa olemasta tunnin takatilassa aion nousta vast´edes kello seitsemän (sju). Laitan oikein herätyskellon soimaan, jos ei muuten onnistu.
Ei nimittäin sovi seinillekkään, että korttifirman johtaja rojuu fällyjen alla kahdeksaan asti. Minulla kestää herääminen kaamean kauan ja jos alan tehdä heräämistä jo valmiiksi liian myöhään mistään ei tule mitään. Ihan uusille lukijoilleni tiedoksi, että aamuisin istun noin tunnin milloin missäkin ja tuijotan yhteen pisteeseen. Joko seinälle, lattiaan, tai kattoon. Ei väliä. Olen toimintatarmoton ja täysin poissa tästä maailmasta. Magnus joskus alkuaikoina (ei enää moneen vuoteen) kysyi kiinnostuneena, mitä ajattelen, kun sillä lailla yhtehen paikkahan tolj...tuijotan.
-Katto, lattia, seinä tapetti...vastasin veltosti. Ei siis kysele Magnus enää.
Mutta kortteja pitää syntyä useimmin ja tiheämmin, siksipä tuijotussessio pitää aikaistaa. Piirrän kortit alusta loppuun vanhanaikaisesti blyertspännällä ja puuväreillä, enkä tietokoneella, jolloin kaikki ehkä olisi nopeampaa.
Epäilen kuitenkin raskaasti, ensinnäkin osaamistani ja ennenkaikkea lopputulosta. Ei! Tahdon viettää loppuelämäni vinttipöksässä vanhanaikaisesti kynällä raaputtaen ja taiteillen, vaikkahan tuloksena olisi kortti per viikko.
Magnus sanoi, jotta korttia pitääs tulla yks päiväs valamihiksi ja toinenki hahamottelu astehelle.
Sanoin hänelle, että voi olla, ettei onnistu. Ainakaan, jos minun pitää olla maailmalla niitä vielä kauppaamassakin. Sovittiin, että Magnus hoitaa kaupustelupuolen ja minä likka piirrän.
Tänään olenkin saanut yhden kortin jo melkein valmiiksi ja 4 ihka uutta ja valmista korttia haettiin aamupäivällä painosta.

Alun valokuviin mennäkseni, niin yläkuvasta en osaa sanoa uuta, enkä aata. Muistan, että johonkin olimme kesällä kovan tohinan kanssa menossa ja se tohina hiukan hidastui, kun piti odottaa, että tuo jättituubi menee pois edestä.
Alakuvassa on osa uutta ja juuri"löytämääni" kuntorataa. Eli siis vanha kunnon Letkutie. Vasemmalle jos tuossa kuvassa ottaa joku kymmenisen askelta seisoo hän meidän keittiömme aakkunan alla.
Kuinka en ole koskaan ymmärtänyt, että minulla on ikkunan alla kuntorata. Sen pituus on 580 metriä.
Aloin viime viikolla kävellä sitä pitkin innoisani. Nyt ei tarvitse murehtia onko lenkin varrella hyysikkää, tai jos äyskähtää nälkä, voi kesken urheilusession juosta sisälle tekemään voikkuleipää.
Aloitin viimeviikolla varovaisesti kävelemällä pitkin UUTTA kuntorataa kerran edestakaisin, eli 1160 metriä. Seuraavana päivänä tuplasin matkan ja huomasin, että ainakin vaatetusta oli riittävästi. Hiki valui joka karvan nenästä. En kuitenkaan poikennut radalta paiskomaan pois liikaa vaatetusta, vaan jatkoin kieli rinnuksilla loppuun asti.
Tänä aamuna kävelin 2 km. Posket tulipunaisina ja housunpultut polviin saakka ravassa tulin sisälle ja huusin Magnukselle, että huomenna kävelen kolme kilometriä ja puen puolet vähemmän vaatteita ja laitan vesipönikän roskiksen viereen.
Talvella ajattelin tehdä heti kunnon polun lumeen, ettei hyvin alkanut lenkkeily ainakaan korkeiden nietosten takia esty. Yksi mahdollisuushan on ostaa lumikengät. Ei tarvitse raivata mitään polkua mihinkään. Olen kerran elämässäni moisilla kengillä kävellyt.
Se oli kyllä aikamoisen työlästä syystä, että minun lumikenkäni solahtivat hangen alle joka askeleella, vaikka niiden pitäisi nimenomaa kantaa hangen pinnalla sekä kengät, että niiden päällä pönöttäjä.
Muilla lumikenkäilijöillä (meitä oli kymmenisen henkilön TYKY-jaksolaisia Härmän kuntokeskuksessa) ei ollut meikäläisen vaikeuksia, mutta he eivät olleetkaan sellaisia raskaansarjan sumopainijoita kuin meikäläinen.
Suksia en aio enää, ainakaan näillä näkymin, ikinä hankkia, mutta lumikengät ehkä kyllä. Katsotaan nyt sitten jahka lunta nyt ensin tulee. Sitä ennen iloitsen ikiomasta paljaasta ja hyvinkantavasta kuntoradasta.

Äänestämässäkin kävimme tänään Magnuksen kanssa heti melkein kun äänestysluukut avautuivat.
Äänestin numero 19:sta.Mielestäni hän on aika luotettava ja rakastaa kosolti kirkkoa ja sen Johtajaa Jeesusta. Äänestin siis itseäni. Olen Isonkyrön seurakuntavaaliehdokkaana numerolla yheksäntoista,  jos joku ei sattumoisin vielä tiedä.
Ääniä olisin tähän mennessä saanut ainakin kymmenen, mutta ovat valitettavasti niiden antajat muiden seurakuntien jäseniä. :D

Esiintyminen, johon harjoittelusta viime kerralla kerroin meni hyvin. Se Arbetets Vännerin tapaus. Suuta ei vuorosanojen aukomiseen tarvittu, kuten muistatte, mutta hyvien pullakahvien nauttimiseen suuta piti raottaa ja tietysti serustelun sakramenttiin.

Kalenterin sivuja selaillessa näyttäisi siltä, että missään en tuon esiintymiskerran lisäksi ole viikon aikan käynyt, eikä mitään merkitsemisen arvoista muutenkaan ole minulle tapahtununna.
Voihan se niinkin olla, mutta sen ainakin muistan, että perjantaina lämmitettiin pitkästä aikaa pihasauna. Sauna joutui olemaan  tunnin "turhaan" päällä, kun oli juuri se aika, jolloin TV:stä tulee eräs sarja, jota olen seurannut ja josta en tahdo yhtäkään osaa missata.
-Kuinka joku voi olla tuallaasehen vilimihin tankkeepuksis? ihmettelee Magnus aina ja sanoo, jotta mun touhu vivahtaa jo arriktilta.
Viimein vihdoin filmin loputtua saunaan juostuani ja lauteille kongottuani Magnus heitti sellaiset löylyt, että nahka on vieläkin selkäpiissä rullalla.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Hyvät olivat löylyt, hyvät oli saunat ja hyvä oli jatkosarja! ;)

Lauantaina minulla oli Palosaaren kirkossa kahvitusvuoro. Oli kyseessä rukouskonferenssi, jossa Antero "Mooses" Laukkanen oli opettamassa. Hyvin opettikin.
Minä olen jo pienestä tytöstä saakka osannut rukoilla. (Noh, ei Mooseksen opetus nyt ihan niin alkeita kosketellut, vaan syvällisemmin ja kauaskantoisemmin- ja katseisemmin hän toki opetti ja luennoitsi.)
Aina olen siis rukoillut. Liek niinä kahtena kertana, joina kävin pyhäkoulussa oppinut, vai liekkö koulussa opetettu? Jos ei muuta, niin ainakin "levolle lasken Luojani"-rukous tuli sipistyä joka ilta.
Kannattaa muuten rukoilla. Vaikka vaan sipistä ja vaikka salaa muilta.
Jumala kuulee ja vastaa. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Näinä ankeina aikoina, kun maailma kuohuu ja pelottavia asioita tapahtuu, niin rukoile. Omin sanoin ihan tavallisesti. Vie ne asiat Herralle, jotka pelottavat, tai ahdistavat ja askarruttavat. Tietenkin myös ne asiat, joita olet kiitollinen. Sano Jeesukselle, että täs moon, missä sinä oot? Tuu tänne! (Taputtaa sydänalaa).

Sunnuntainakin kaahattiin minun uudenkarhealla Saabillani Nikolainkaupunkiin Euroopan kauneimpaan kirkkoon, eli Huutoniemen kirkkoon.
Seurojen päätyttyä myin muutaman Runoratsukon ja muutaman kortin kirkon eteisessä. Sitten klapsautin putiikin (Magnuksen kovakantinen kapsäkki) kiinni ja menin juomaan kahvia ja syömään parit voileivät.
Emme käväisseet Asevelikylässä, koska juuri edellisenä päivänä olimme siellä asuvaa perhekuntaa läsnäolollamme piris-ynnä ilahduttaneet.
Nyt lopetan raportoinnin tällä haavaa tähän ja avaan korttipiirtämön vielä hetkeksi, tai sitten en.
Hyvää yötä kaikille lukijoilleni ja muille myös.
T: Kaiskee Lenkstig-Kortälv

-------------------------------------------------------

Psalmi 46, jakeet2-3

Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.


maanantai 20. lokakuuta 2014

Mihinkä viikko luiskahti?


Terveisiä Nikolainkaupungista!
Tulimme 21:n pintaan kotosalle ja hiukan söin makaroonilaatikkoa, hörppäsin kupillisen kahvia ja  kapusin maanantai-illan tapaan vintille kirjoittamaan maanantaibloggausta, eli mhvv:tä (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Siis: Hyvää iltaa rakkaat lukijani ja muut! Töttöröö! :D
Olimme tänään siis Nikolainkaupungissa.  Draamaharjoituksista. Huomenna on esiintyminen kello kolmen pintaan Vaasassa Arbetets Vännerillä, eli Vennulla
Vielä ei pahemmin jännitä johtuen siitä, että draamassa ei minulla ole, (eikä kenelläkään), vuorosanoja muistettavanaan.
Draamassa Magnus on Pietari  ja minä nainen suuressa väkijoukossa. Suurta väkijoukkoa esittämässä onkin väkeä nyt ruhtinaallisesti. Ainakin kuusi kappaletta. Joskus on ollut vain kaksi minun lisäkseni.
Harjoittelimme esityksen läpi ainakin kolmeen kertaan ja kaikki sujui ohjaajan mielestä ihan mukiinmenevästi. Se puolestaan ei ole mikään kumma, koska kyseessä on niin valtavan hyvä käsikirjoitus. Suoraan Raamatun teksteistä. Sitä kohdasta, jossa Pietari ja Johannes parantavat ramman miehen Kauniin portin vieressä.
Minun osani on siis olla nainen suuressa väkijoukossa. Ohjaajan mielestä olin hieman liian neutraali ja sovittiin, että yritän näyttää positiivisemmalta. Lupasin huomenna ylittää rajani ja edes yrittää näyttää positiiviselta.
Täytyypä myös muistaa laittaa roolivaatteet tuulettumaan pyykkinarulle heti aamusta, etteivät ne ainakaan pilaa positiivista fiilistä tuoksahtelemalla tunkaiselta. Vaatteet ovat näet tumpattuna plastiikkapussiin ja pussi komeron lattialle.
Ihmettelempä sangen lujasti sitä hajumolekyyliä, joka saa vaatteet haisemaan ummelta. Siihen umme-hajuun pitäisi jonkun keksiä vastahajumolekyyli.
Tai no...ehkä se ei kuitenkaan ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä probleemoja, joihin pitäisi vastaisku keksiä.
Valokuvista, jos sen sijaan sanasen sanoisi, niin yläkuvassa on härveli, joka toimii vain tuulella. Mutta tuulella se toimiikin niin, että on pakko nauraa, kun sitä katselee. Ylioppilastyttö pyörittää tahkoa ja ukko seisoo piippu hampaissa ja pitelee jotain terotettavaa kädessään. Liekö puukko, tai puntari?
Alemmassa kuvassa on puolestaan upea maalaistupa ja kammari, jonkalaisissa minä haluaisin asua, jos se mahdollista olisi. Se EI  ole mahdollista, joten olen ihan tyytyväinen tähän meidänkin Letkutien tupaseemme.

Viime viikolla kävin viemässä toiminimi-ilmoitushakemuksen maistraattiin. Matkalla huomasin, kun olimme ajaneet jonkun kilometrin kotoa, että kuulolaite oli taas vaihteeksi jäänyt mikron päälle.
Kuulolaitteeni on aina mikron päällä kotona oleskellessani. Minua ei huvita tuhlata pattereita vain kuullakseni kuinka lattialankut karskahtelevat ja naukuen valittavat kulkiessani köökistä peräpöksään ja päinvastoin. Kuulolaitteeni on hyvin pikkuinen ja siihen kuuluvat patterit nuppineulanpään kokoisia joten ne kuluvat äkkiä loppuun.
Tottakai kaikki kauheat karskahtelut ja vesien lorottelut ovat omiaan kuluttamaan niitä ja jos pitäisin koko ajan laitetta korvallisellani, patteri kestäisi noin neljä päivää.
Magnus on tottunut, että kysyn joka lauseen perään muutaman kerran HÄH? joten ei hän muuta osaa vaatiakkaan. Sitäpaitsi hän on paljon ulkona pihatöissä ja minä kirjoittelen ja piirtelen kortteja vintissä, joten senkään vuoksi, ei pattereita kannata kulutella.
Maistraatissa olisin mielelläni kyllä kuullut heti ensimmäisellä kerralla, mitä minulle sanotaan ja mitä kysytään.
Sisään astuttuani ja tervehdittyäni katsoi virkailijatar minua kysyvästi.Ystävällisesti, ynnä innostuneen iloisesti selitin, että kuulokoje jäi komuutin päälle, että josko neiti olisi hyvä ja ääneen kyselisi ja puhelisi.
Voin käsi lämpöisen sydämeni päällä vakuuttaa, että olin hyvin, hyvin  ystävällinen ja myötämielinen  omalta puoleltani ja aluksi.
Koska en kuitenkaan edelleenkään kuullut mitään, eikä selitykseni ottanut tulta alleen, alkoi verenpaineeni kohoilla. Korotin ääneni  ja Magnuksen puheiden mukaan sellaisiin volyymeihin ja kaiken lisäksi epäystävällisenoloisen värittyneeksi, että Magnus sihisi, että  (lainaan suoraan hänen sanojaan) minen ikänä tuu sun kans enää maistraattihin, enkä mihinkää muuallekkaa!
Magnus on ennen tätä vannonut olevansa tulematta minun kanssani vaatekauppoihin.
Minä en vaan kuitenkaan pitänyt siitä, että että virkailija näytti  haluavan ehdottaa minulle, että olisi parempi hakea sijoitusta vellitaloon kuin hakea toiminimeä.
Toiminimihakemus sitten kuitenkin saatiin kuin saatiinkin liikkeelle ja nyt elän iloisen odotuksen vallassa. Olen keksinyt jo logonkin KAISAN KORTIT-toiminimelle.  Piirsin mallin tänään ilmaan Magnukselle. Hän sanoi, jotta erikoosen komialta näyttää. Magnuksen mielestä kaikki, mitä kirjoitan, piirrän, tai sanon vaikuttaa erinomaaselta (jos maistaraatissa ja vaatekaupassa sanottua ei lasketa mukaan.)

Kortteja olen saanut jo myytyä ihan ilahduttavasti. Jahka ehdin, niin teen Kaisan korttikotisivut ja laitan näkösälle asian tiimoilta kuvia ja hiukan mainosreklaamia.
Maistaraatissakäynnin olimme osoittaneet samalle päivälle, kun meillä oli muutakin tärkeää asiaa kaupunkiin.
Se tärkeä asia oli minulla lausuminen ja Magnuksilla puheenpitäminen Krellin tilaisuudessa.
Krellihän on sama kuin Kristilliset eläkeläiset, kuten joka ikinen varmasti tietääkin.
Maistraatissa käymien ja Krellin tilaisuuden väliin jäi runsaasti luppoaikaa, joten kurvasimme autokauppaan. Ihan vaan katsomaan onko autoja ja jos on, niin mimmosia.
Magnus käveli autokauppaan kysymään, että löytyykö hyviä ja halapoja autoja. NIIN halpoja ja NIIN hyviä ei kuulemma juuri sillä hetkellä löytynyt -paitsi, että tuossa olisi yksi, sanoi myyjä, kun pihaan kaartoi hopeanharmaa auto.
Myyjä sanoi, että ko. autonomistajalta olivat uudet kaupat vielä hieman kesken, joten ääreen ei heti oikein voisi hyökkiä, ettei vaikuttaisi hyeenamaiselta.
Niinpä me lähdimme lausumaan ja puhumaan välillä.
Niin siinä siiten kävi, että minulle ostettiin tuo nimenomainen hopeanharmaa auto.
Se on parisen nuorempi kuin Ooppeli oli, eli 19 vuotias.
Auton kyljessä on samanlainen lommo kuin Ooppelissakin oli, mutta sitten yhtäläisyydet loppuvatkin.
Merkki on Saab. Automaattivaihteinen Saab ja se tuntuu ihan superhyvältä ajella. Ainakin sen 20 kilometrin verran, mitä sitä tyyräsin. Se 20 kilometrin ajo oli paitsi superhyvä, niin myös aika jännittävä tapahtuma.
Hyvä ettemme käyneet Magnuksen kaa toistemme kitusiin kiinni. Se olisikin ollut ensimmäinen kerta 48 vuoteen.
Huusin Magnukselle kurkku oikoisena, että hän on kaamea ja huono opettaja ja Magnus huusi minulle, että sakiampaa paksupäisempää oppilasta saa tikun kans kattella, eikä löyry.
Hohhoijjaa! Mutta siitä selvittiin kuitenkin kunnialla ja anteeksipyynnöllä.

Lauantaina lähdimme Elitzabethy ja minä  Härmän Kuntokeskukseen naisten virkistysviikonloppuun.
Kuten jo muutaman kerran aiemminkin virkistyimme monta astetta ja muutenkin saimme ajattelemisen aihetta. Seija (nimeä ei ole muut.) piti meille naisille mahdottoman hyviä luentoja.
Kuten usein olen ennenkin sanonut, en osaa analysoida kuulemiani luentoja  pätkääkään. Jos kirjoittaisin asioita luennoilla muistiin, minulle ei jäisi päähän sitäkään vähää.
Voin vain sanoa kaikille naispuolisille lukijoilleni, että parasta on tulla itse mukaan ensi vuonna, niin tiedätte.
Minä sain lausua iltatilaisuudessa muutaman omikirjoittamani runon. Jännitti taas ihan mahdottomasti. Uutena seikkana jännityssessiossa tällä kertaa oli, että henki oli loppua ennen jokaisen lauseen pistettä. Ääni myös vapisi. Ei kuuluvasti, mutta tarpeeksi, että sai äänenomistajan , eli minut, tutisemaan&tärisemään.
Melkein tuntuivat ilkeämmältä  nuo tuntemukset kuin kielenkannan kuivuminen kitalakeen.
Hyvin kuitenkin meni päätellen siitä, että jotkut halusivat ostaa runokirjani itselleen, tai ihan lahjaksi.

Sunnuntaiaamupäivällä oli vielä luento ja sitten Elitzabethy heitti minut Vöyrin kirkkoon, jossa Magnus saarnasi.
Jumalanpalveluksen päälle oli seurakuntatalolla lähetystilaisuus, jossa sain taas lausua runoja.
Tällä kertaa ei henki loppunut kesken, eikä kielikään kuivahtanut, mutta kyllä piti runojen välissä mehuryyppyjä kurkkuun kulautella.
Kirjoja meni myös kaupaksi. Eräs ostaja sanoi nähneensä minun kuvani ja jutun runokirjastani ihan paikallislehden sivulla viime torstaina.
Eipä hän ollut ollenkaan väärin nähnyt! Minua keväällä asian tiimoilta haastateltiin ja nyt sitten juttu julkaistiin. Ihan puolen sivun artkkeli, josta tilasta kuvassa näkyvät komeat poskeni ja kaksoisleukani veivät suuren osan.
Hohhoijjaa! Hyvään aikaan posket kuitenkin näkyviin tulivat. Olenhan seurakuntavaaliehdokas, eikä esillä olo (vaikkakin vaan poskien) ole koskaan turhaa.
Vielä kun saisi iskostettua ihmisten päähän numeron yheksäntoista, niin hyvä olisi.
Vöyriltä lähdettyämme käväisimme Hälvänmutkalla ja sitten jatkoimme Vaasaan Huutoniemen iki-ihanaan kirkkoon. Siellä oli seurat ja minulla oli kunnia saada laittaa kaffikuppeja pöytään ja kaadella niihin kahvetta.
Sieltä vielä käynti Asevelikylässä Catherinen perhekuntaa helssaamassa, ennen kuin ajelimme kotiin ja kaaduimme pehkuihin.

Nyt aion kaatua taas pehkuihin. Yhtä pehkuihin kaatumista tämä koko elämä!
Hyvää yötä Jeesus myötä!
T: Kaisa Pehkander-Vykort
-----------------------------------------------------

Saarnaajan kirja luku 11, jakeet  4-6

Joka tuulta tarkkaa, ei saa kylvetyksi,
joka pilviä pälyy, ei ehdi leikata.
Yhä vähän kuin tiedät, minne tuuli kääntyy,
tai miten luut rakentuvat raskaana olevan kohdussa,
yhtä vähän tiedät Jumalan teoista,
hänen, joka kaiken luo.
Kylvä siemenesi aamulla
äläkä lepuuta kättäsi illan tullen-
ethän tiedä, kummalla kerralla onnistut paremmin
vai onnistutko kenties molemmilla.