Urheilua syksyn synkässä säässä

Tänään on ollut vivahderikas päivä ja se johtuu siitä, että heräsin puoli kuusi.
Todellisuudessahan kello oli vasta puoli seitsemän, jos vanhat ajat ja merkit pitäisivät vielä paikkansa. Puoli seitsemältäkin herääminen olisi ollut vanhaan aikaan (vielä viime viikolla), koska tavallisesti herään kahdeksan pintaan.
Moiseen pitkällehornaamiseen on nyt tullut loppu! Jahka ruumiinkello lakkaa olemasta tunnin takatilassa aion nousta vast´edes kello seitsemän (sju). Laitan oikein herätyskellon soimaan, jos ei muuten onnistu.
Ei nimittäin sovi seinillekkään, että korttifirman johtaja rojuu fällyjen alla kahdeksaan asti. Minulla kestää herääminen kaamean kauan ja jos alan tehdä heräämistä jo valmiiksi liian myöhään mistään ei tule mitään. Ihan uusille lukijoilleni tiedoksi, että aamuisin istun noin tunnin milloin missäkin ja tuijotan yhteen pisteeseen. Joko seinälle, lattiaan, tai kattoon. Ei väliä. Olen toimintatarmoton ja täysin poissa tästä maailmasta. Magnus joskus alkuaikoina (ei enää moneen vuoteen) kysyi kiinnostuneena, mitä ajattelen, kun sillä lailla yhtehen paikkahan tolj...tuijotan.
-Katto, lattia, seinä tapetti...vastasin veltosti. Ei siis kysele Magnus enää.
Mutta kortteja pitää syntyä useimmin ja tiheämmin, siksipä tuijotussessio pitää aikaistaa. Piirrän kortit alusta loppuun vanhanaikaisesti blyertspännällä ja puuväreillä, enkä tietokoneella, jolloin kaikki ehkä olisi nopeampaa.
Epäilen kuitenkin raskaasti, ensinnäkin osaamistani ja ennenkaikkea lopputulosta. Ei! Tahdon viettää loppuelämäni vinttipöksässä vanhanaikaisesti kynällä raaputtaen ja taiteillen, vaikkahan tuloksena olisi kortti per viikko.
Magnus sanoi, jotta korttia pitääs tulla yks päiväs valamihiksi ja toinenki hahamottelu astehelle.
Sanoin hänelle, että voi olla, ettei onnistu. Ainakaan, jos minun pitää olla maailmalla niitä vielä kauppaamassakin. Sovittiin, että Magnus hoitaa kaupustelupuolen ja minä likka piirrän.
Tänään olenkin saanut yhden kortin jo melkein valmiiksi ja 4 ihka uutta ja valmista korttia haettiin aamupäivällä painosta.

Alun valokuviin mennäkseni, niin yläkuvasta en osaa sanoa uuta, enkä aata. Muistan, että johonkin olimme kesällä kovan tohinan kanssa menossa ja se tohina hiukan hidastui, kun piti odottaa, että tuo jättituubi menee pois edestä.
Alakuvassa on osa uutta ja juuri"löytämääni" kuntorataa. Eli siis vanha kunnon Letkutie. Vasemmalle jos tuossa kuvassa ottaa joku kymmenisen askelta seisoo hän meidän keittiömme aakkunan alla.
Kuinka en ole koskaan ymmärtänyt, että minulla on ikkunan alla kuntorata. Sen pituus on 580 metriä.
Aloin viime viikolla kävellä sitä pitkin innoisani. Nyt ei tarvitse murehtia onko lenkin varrella hyysikkää, tai jos äyskähtää nälkä, voi kesken urheilusession juosta sisälle tekemään voikkuleipää.
Aloitin viimeviikolla varovaisesti kävelemällä pitkin UUTTA kuntorataa kerran edestakaisin, eli 1160 metriä. Seuraavana päivänä tuplasin matkan ja huomasin, että ainakin vaatetusta oli riittävästi. Hiki valui joka karvan nenästä. En kuitenkaan poikennut radalta paiskomaan pois liikaa vaatetusta, vaan jatkoin kieli rinnuksilla loppuun asti.
Tänä aamuna kävelin 2 km. Posket tulipunaisina ja housunpultut polviin saakka ravassa tulin sisälle ja huusin Magnukselle, että huomenna kävelen kolme kilometriä ja puen puolet vähemmän vaatteita ja laitan vesipönikän roskiksen viereen.
Talvella ajattelin tehdä heti kunnon polun lumeen, ettei hyvin alkanut lenkkeily ainakaan korkeiden nietosten takia esty. Yksi mahdollisuushan on ostaa lumikengät. Ei tarvitse raivata mitään polkua mihinkään. Olen kerran elämässäni moisilla kengillä kävellyt.
Se oli kyllä aikamoisen työlästä syystä, että minun lumikenkäni solahtivat hangen alle joka askeleella, vaikka niiden pitäisi nimenomaa kantaa hangen pinnalla sekä kengät, että niiden päällä pönöttäjä.
Muilla lumikenkäilijöillä (meitä oli kymmenisen henkilön TYKY-jaksolaisia Härmän kuntokeskuksessa) ei ollut meikäläisen vaikeuksia, mutta he eivät olleetkaan sellaisia raskaansarjan sumopainijoita kuin meikäläinen.
Suksia en aio enää, ainakaan näillä näkymin, ikinä hankkia, mutta lumikengät ehkä kyllä. Katsotaan nyt sitten jahka lunta nyt ensin tulee. Sitä ennen iloitsen ikiomasta paljaasta ja hyvinkantavasta kuntoradasta.

Äänestämässäkin kävimme tänään Magnuksen kanssa heti melkein kun äänestysluukut avautuivat.
Äänestin numero 19:sta.Mielestäni hän on aika luotettava ja rakastaa kosolti kirkkoa ja sen Johtajaa Jeesusta. Äänestin siis itseäni. Olen Isonkyrön seurakuntavaaliehdokkaana numerolla yheksäntoista,  jos joku ei sattumoisin vielä tiedä.
Ääniä olisin tähän mennessä saanut ainakin kymmenen, mutta ovat valitettavasti niiden antajat muiden seurakuntien jäseniä. :D

Esiintyminen, johon harjoittelusta viime kerralla kerroin meni hyvin. Se Arbetets Vännerin tapaus. Suuta ei vuorosanojen aukomiseen tarvittu, kuten muistatte, mutta hyvien pullakahvien nauttimiseen suuta piti raottaa ja tietysti serustelun sakramenttiin.

Kalenterin sivuja selaillessa näyttäisi siltä, että missään en tuon esiintymiskerran lisäksi ole viikon aikan käynyt, eikä mitään merkitsemisen arvoista muutenkaan ole minulle tapahtununna.
Voihan se niinkin olla, mutta sen ainakin muistan, että perjantaina lämmitettiin pitkästä aikaa pihasauna. Sauna joutui olemaan  tunnin "turhaan" päällä, kun oli juuri se aika, jolloin TV:stä tulee eräs sarja, jota olen seurannut ja josta en tahdo yhtäkään osaa missata.
-Kuinka joku voi olla tuallaasehen vilimihin tankkeepuksis? ihmettelee Magnus aina ja sanoo, jotta mun touhu vivahtaa jo arriktilta.
Viimein vihdoin filmin loputtua saunaan juostuani ja lauteille kongottuani Magnus heitti sellaiset löylyt, että nahka on vieläkin selkäpiissä rullalla.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Hyvät olivat löylyt, hyvät oli saunat ja hyvä oli jatkosarja! ;)

Lauantaina minulla oli Palosaaren kirkossa kahvitusvuoro. Oli kyseessä rukouskonferenssi, jossa Antero "Mooses" Laukkanen oli opettamassa. Hyvin opettikin.
Minä olen jo pienestä tytöstä saakka osannut rukoilla. (Noh, ei Mooseksen opetus nyt ihan niin alkeita kosketellut, vaan syvällisemmin ja kauaskantoisemmin- ja katseisemmin hän toki opetti ja luennoitsi.)
Aina olen siis rukoillut. Liek niinä kahtena kertana, joina kävin pyhäkoulussa oppinut, vai liekkö koulussa opetettu? Jos ei muuta, niin ainakin "levolle lasken Luojani"-rukous tuli sipistyä joka ilta.
Kannattaa muuten rukoilla. Vaikka vaan sipistä ja vaikka salaa muilta.
Jumala kuulee ja vastaa. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Näinä ankeina aikoina, kun maailma kuohuu ja pelottavia asioita tapahtuu, niin rukoile. Omin sanoin ihan tavallisesti. Vie ne asiat Herralle, jotka pelottavat, tai ahdistavat ja askarruttavat. Tietenkin myös ne asiat, joita olet kiitollinen. Sano Jeesukselle, että täs moon, missä sinä oot? Tuu tänne! (Taputtaa sydänalaa).

Sunnuntainakin kaahattiin minun uudenkarhealla Saabillani Nikolainkaupunkiin Euroopan kauneimpaan kirkkoon, eli Huutoniemen kirkkoon.
Seurojen päätyttyä myin muutaman Runoratsukon ja muutaman kortin kirkon eteisessä. Sitten klapsautin putiikin (Magnuksen kovakantinen kapsäkki) kiinni ja menin juomaan kahvia ja syömään parit voileivät.
Emme käväisseet Asevelikylässä, koska juuri edellisenä päivänä olimme siellä asuvaa perhekuntaa läsnäolollamme piris-ynnä ilahduttaneet.
Nyt lopetan raportoinnin tällä haavaa tähän ja avaan korttipiirtämön vielä hetkeksi, tai sitten en.
Hyvää yötä kaikille lukijoilleni ja muille myös.
T: Kaiskee Lenkstig-Kortälv

-------------------------------------------------------

Psalmi 46, jakeet2-3

Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.