maanantai 28. marraskuuta 2016


Hyvää ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeistä ensimmäistä maanantaita.
Aina vähä tylsää aloittaa samalla äimistyksellä, että TAAS ON YKSI VIIKKO HOLAHTANUT UNHON SUOHON NIIN ÄKKIÄ, ETTEI PERÄSSÄ OLE PYSYNYT, EIKÄ USKOISI,  mutta pakko se on. Kiihtyvää on ajan kulku. Ei voi mtn.
Siitä huolimatta, että flunssan ankarassa kourassa (no ei nyt niin mahdottoman ankarassa ollenkaan, että mainita kannattaisi) on kärvistelty, on aika kulunut hulppeasti
Eilen iltayhdeksästä yli puoleen yöhön sen sijaan tuntui, että aika seisahtui tykkänään.  Kärvistelin nimittäin liikasyömisen takia vatsanvääntelyn ja rinnanpuristuksen kauheissa pyörteissä. Vaikka koska tuskissaan vilkaisi kelloa, ei sen viisarit olleet inahtaneetkaan mihinkään suuntaan (tai siltä ainakin tuntui).
Antakaas, kun valotan asiaa hiukan enemmän. Keitin riisipuuroa siihen aikaan, kun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kauhan heiluttamisen asemesta pöyhiä tyynyä nukkuma-asentoon. Sitten, kun  puuro oli valmista söin sitä ahneuksissani ainakin parin saunanapollisen verran. Santsasinkin, vaikka syvällä harmaiden aivosolujen uumenissa oleva varoituskello vaimeasi yrittikin piristä.
Kaikki te ihanat tuhatkunta lukijaani varmasti muistattekin, että en pysty nykyään syömään kuin vähäisen määrän kerrallansa? (Valitettavasti syön niitä vähäisiä määriä hiukan liian usein. Paino hupenee aika hiljaista tahtia).
Riisipuuroa vaan jotenkin pääsi luiskahtamaan soppatorvestani alas ihan liian paljon ja seuraukset olivat kauheat.
Kankeasti kapusin vinttihuoneeseemme yöpuulle, mutta...koittakaapas yrittää nukkua sadan kilon riisisäkin päällä! Meikäläinen oli vielä pahaksi onneksi ja kaiken kukkuraksi KIINNI siinä säkissä. Kipu ja kaikenmoinen tuska äityi niin kamalaksi, että pakko oli kongota alakertaan potemaan ja valittamaan, ettei Magnus hermostu. Pimeässä kämpässä aloin kiertää ympäri huoneistoa. Eteinen, peräkammari, keskikammari, köökki, eteinen, peräkämmari, keskikammari, köökki...
Tuolla viisiin taivalsin kaksinkerroin kuin linkkuveitsi, kunnes alkoipyörryttämään se samaan suuntaan kulkeminen. Vaihdoin linkkuveitsen suuntaa: köökki. keskikammari, peräkammari, köökki...Siinä linkkuillessani ajattelin, että oli hyvä, että saan tällaisen ennakkovaroituksen hyvissä ajoin ennen Joulua. Joulusyömiset kannattaa jakaa minimaalisiin paloihin ja jättää muutama kattaus väliinkin.
Siinä kärvistellessäni oli hilkulla, että en mennyt sanomaan Magnukselle, että ambulanssin soittaisi, mutta ajattelin, että ei olisi kivaa selittää kipukohtauksen syytä. Tai Magnushan sen olisi kailottanut jo vastaanottohuoneessa:
-Vaimo (Magnus sanoo minua aina vaimoksi, kun kertoo asioistani vieraille. Siitä kiitos, suudelma ja kumarrus) söi riisipuurua yli äyrähien ja nysson niin kipiä, jotten pysty viärestä kattomahan!
Ajattelin sitten muutenkin, että mitä kannattaa mennä ensiapuun? Mitä ne siellä voisivat tehdä? Halkaista mahan? No, sehän on hyvää vauhtia halkeamassa jo kotonakin. Toinen kauheampi (ja todennäköisempi) vaihtoehto olisi, että sanoisivat, että tuon ikäisen momman luulisi jo oppineen, kuinka syödään! Tosin näyttää siltä, että ei ole edes opeteltu!  (Sieluni silmillä näin, kuinka kaikki valkotakkiset nauraisivat kovaan ääneen ja puistelisivät päitään).
EI! Kärsin nahoissani ja nuoleskelen itse haavani. Keittiö, keskikammari, peräkammari, tampuuri, köökki... Kuinka kauan kaksi litraa riisipuuroa kestää sulaa ihmisen pötsissä? KAUAN!
Ei sitä puuroa nyt ihan kahta litraa sentään ollut, mutta että saisitte asioista oikean kuvan, niin hiukan liioittelen.Tänään olen ollut kevyemmillä linjoilla. Vesisatsi heti aamulla ja sen jälkeen jotain ihan pientä ja vähän.

Flunssan takia peruuntui kohdallani joitakin mukavia juttuja, mutta ei voi mitään. Onneksi loppuviikosta tokenin niin paljon, että pääsimme Magnuksen kanssa Vaasaan Lähetyssoppeen myymään käsitöitä ja askartelujuttuja lähetyksen hyväksi. Jos et osaa itse kutoa villasukkia suvullesi, niin mene ihmeessä Kauppapuistikon Lähetyssoppikauppaan ostamaan valmiita.

Lauantaina sain mennä hyvän ystävättäreni Bärttan (nimi muut.) 70-vuotispäiville. Niin isoa ja niin hyvää kakkua kuin niillä päivillä oli, en muista hetkeen saaneeni. Aimo vonkaleen kellautin sitä lautaselleni, mutta kun en ollut syönyt muuta, enkä loppupäivänäkään syönyt, ei siitä ollut mitään vakavampia linkkuveitsiseuraamuksia.
Aija-Kanitan luokse menin samalla reissulla myös ja hänen kanssaan muisteltiin suvun iloisia- ja mukavia toilauksia lukemattomien vuosien ajalta vuoden ajalta, eli siltä ajalta, jonka jaksan muistaa. Hevosen päänkokoisesta asti minulla on muistijälkiä Aija-Kanita-tädistäni ja hänellä minusta 70 vuotta. Asia on aika merkittävä siis.
Lauantaina olin Magnukselle luvannut mennä hänen kanssaan Laihialle Nuorisotalolle Kaisan Kortti-kortteja myyskentelemään. Edellisiltana kuitenkin pyörsin lupaukseni. Minun pitäisi kirjoittaa uutta asiaa ja korjailla vanhaa sunnuntain vastuita ja esiintymisiä silmälläpitäen. Se oli totta se. Sitä paitsi  Magnuksella on muutenkin enämpi myyntikauppiashenkeä kuin minulla. Jouluakin pitäisi valmistella ja kaikkea sellaista. En nyt millään voisikaan lähteä myyjäisiin. Hiukan oli ilkeän tuntuista perua lupauksiaan, mutta sain kuin sainkin kirjoitettua puheen sunnuntaiksi ja Joulua valmistelin sytyttämällä kynttilän ja tuijottamalla sitä kauan ja hartaasti (ainakin sivusilmällä).

Sunnuntaina olisi omassa seurakunnassa ollut kaikenlaista ihanaa ja hienoa, mutta velvollisuudet kutsuivat muualle, eli Vöyrin kirkkoon. Magnus sai saarnata ja minä sain lukea epistolatekstit. Sain myös lausua  omitekoisen runon jumalanpalveluksen jälkeen järjestetyssä lähetystilaisuudessa. Yhtään en tiedä sanoa, kuinka meni. Kovasti en kyllä jännittänyt ja kielikin irtoili liukkaasti kitalaesta. Olen ehkä lukenut kyseisen runon samanlaisessa juhlassa, samassa paikassa ennenkin, koska kenenkään ilme ei värähtänytkään. Kaikki tiesivät, kuinka runossa käy: HYVIN, kun alkaa seuraamaan Jeesusta.

Vöyriltä kaahasimme tuhatta ja sataa Hälvälle hakemaan Charlesia kanssamme Vaasaan Ristinummen toimintakeskukseen seuroihin. Kiirusta vähän piteli, mutta ehtisimme, jos...
Ollessamme sadan metrin päässä pihaamme johtavaa pikkutietä Charles viestitti, että hän ei ole tulossa. -Menkää te vaan suoraa  sinne Ristinummelle.
Noh, suoraan Ristinummelle olisimme päässeet Vöyriltä. Hyvin kuitenkin ehdittiin, vaikka Hälvän kautta koukattiin.

Ristinummella minulla oli oikein puheenpitovuoro. Ei runoa lainkka! Olin kyllä varannut yhden runonkin väskyyn, jos sattuu, että en saa mitään puhutuksi. No kyllähän sitä saa, kun kirjoittaa kaiken kotona valmiiksi. Paikkaa ja aikaa myöden. Vuosiluvuksi olin kirjoittanut 216, joten aika vanhan puheen sai seurayleisö kuulla. ;) Ja, jos ei saa mitään sanotuksi, vaikka olisi paperilla nokan edessä, on minulla takataskussa (noin kuvainnollisesti) vielä yksi neuvo, jonka joku saarnamies aikoinaan opetti:
-Jos ette muuta saa pöntöstä puhutuksi, niin sanokaa nimenne ja se, että uskotte Jeesukseen.
Siinä on kuulemma se villakoiran ydin.

Alun valokuvista sen verran, että alemmassa kuvassa olen minä tulossa lenkiltä. Muistan, kun annoin Magnukselle ohjeeksi ottaa kuva, jossa näytän pieneltä pisteeltä lakeuksien keskellä. Aika suuri piste olen, mutta tuossa näkyy yksityisen pururatamme alku aika hyvin. Muistutan taas, että minä vaan sanon sitä yksityiseksi pururadaksemme. Siinä ei ole heinänkorttakaan meidän omaamme.
Toinen kuva on köökin ikkunamme joulusotisovassa. Vuoden parin vanha kuva, mutta ei olennaisia muutoksia tämän vuotiseen kuvaan, jos sellainen olisi otettu ja  estraadille lätkäisty.
T: Kaisa Risgryn-Stormagen
--------------------------------------------------------
Jeremian kirja (Raamatusta) 33 luku, jakeet 2-3

Näin sanoo Herra: Minä olen luonut kaiken.
Minä päätän ja toteutan kaiken tahtoni mukaan, sillä minä olen Herra.
Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle.
Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita,
joista et mitään tiedä.

maanantai 21. marraskuuta 2016


Sarjassa "vanhoja kuvia, kun ei uusia ole" näette herkän asetelma otoksen(sikäli mikäli patterikynttilää voi herkäksi sanoa ja kesäiset lättykestit Hälvänmutkalla.  Lättiskestikuva on edelliskesältä.
Viime kesänä emme enää niin paljoa lättyjä ulkona paistelleet. Syynä oli se, että kymmenen (tio) vuoden kuluttua vasta oikein huomasin, että en tykkää ulkona paistetuista lätyistä. Siihen puolestaan on syynä se, että ulkona kaasupullon päällä paisteut lätyt ovat kuivia kaikaleita ja maistuivat hiileltä. Kyllä Magnus laittoi pannulle jokaista lättyä varten vähintäinkin sata grammaa, mutta sittenkin lopputuloksena oli kasa kuivia isoja kärpäslätkän tapaisia nahkanpaloja. Hiilenmakua kärpäslätkiin  tuli siitä, kun kaasupullon päällä oli liian kuuma liekki. Magnus sanoi, että hän ei halua kuutta tuntia jollakin ihme säästöliekillä lättyjä paistella. Kuusi tuntia siinä menisi, jos laimeammalla lieskalla paistelisi. Noh, emme sitten paistelleet ollenkaan. En todellakaan voi ketään sellaiseen pinhuusiin pakottaa. Syksyllä, tässä taannoin, paistelin sisätilassa räiskäleitä.  Iski niin kauhea lättyhimo porukalle päälle. Ja sehän siitä himosta oli seurauksena, että rasvankäry piinttyi viikoksi koko huusholliin. Maakuopasta kattoparruihin. Sen me toki tiesimmekin, koskapa liesituuletinta ei ole.
Olen nähnyt kaupoissa myytävän valmiiksi paistettuja lättyjä. Pitää vissiinkin siirtyä niihin. Ei tässä näytä muu hyvivän.

Jo toistaviikkoa kestäneellä vedenjuonnillani on ollut vaikutuksia. Aivan tuntuu siltä kuin olisin  hivenen pirteämpi aamuisin. Magnus ei ole huomannut mitään eroa. Noh, sellainen ei huomaa, joka itse on kuin keväinen kettu jo viidestä asti ja haluais laulaa (jos annettais) virsikirjan alusta loppuun ja toisin päin.
Enää 6.5 dl kittaaminen ei yökötytäkään melkein juuri lainkaan. Olen innoissani juonut myös päivänmittaan hiukan enemmän kuin muuten koko eloni aikana ikinä. Innoisani odotan vaikutuksia (vrt. silmäpussien poistuminen, ihon kuulavoituminen, särkyjen ja kolotusten kaikkoaminen jne.)
Vedestä tulikin mieleen, että nenäni on tällä hetkellä kuin kaksiputkinen vesikraana. Ellei pidä varaansa, lorahtaa putkista ainetta rintapielelle. Kyse ei tietenkään ole vedestä, vaan niin kutsutusta räästä. Magnuksella oli flunssa viimeviikolla ja vaikka emme suudelleet kertaakaan tuona ankeana aikana, tarttui se minuunkin. Eilen vielä ajattelin, että kyllä tämä tästä ja sain hoidettua oman ihanan osuuteni Vähänkyrön naisten kesken illassa. Illan päälle ehdin vielä karauttaa Isonkyrön kirkkoon Bluesmessuun.
Jos joskus näette seurakunnallisissa programeissa ilmoituksen Gospelmessusta, niin menkää ihmeessä! Voin vakuuttaa, että pois tullessanne ette ole enää samoja ihmisiä kuin sinne mennessänne. Olette iloisempia, onnellisempia, tyytyväisempiä, luottavaisempia ja kiitollisempia kuin ennen. Puhun kokemuksesta!
Toki näitä kaikkia olette silloinkin, kun tulette pois tavallisista jumalanpalveluksista. Varsinkin, jos saarna on osunut kohilleen ja on Raamatun mukainen. Jos jossain päin Suomenniemeä kirkossa ei näin ole, niin rohkeasti vaan sakastiin papin pakeille. Näytä etusormella Raamatusta kohtaa ja sanot, että kuinkas, kun tässä seisoo näin ja sä sanoit nuin? Asiat selviävät kysymällä, kuten kylän löytäminenkin.
Pitää vielä palata tuohon mainitsemaani ihanaan osuuteeni Naisten kesken iltapäivässä.
Meillä on ollut Vähässäkyrössä syksyn teemana Raamatun naisia. Saimme, me vetäjät, valita omat naisemme ja minä valitsin Ruutin. Luin ällätikun kanssa Raamatusta Ruutin kirjan ja eläydyin tämän ihastuttavan naisen elämään, menemisiin ja tulemisiin niin, että kirjoitin muka hänen lähettämänsä kirjeen (vanha postipuksu kun olen) sille toiselle miniälle, joka palasi takaisin Moabin maahan. Ruuthan seurasi anoppiaan Israeliin.
Kun olin eilisessä tilaisuudessa räkä nokassa kurnuttaen lukenut ääneen  kirjeen, kysyivät kaikki, että koska seuraa jatkoa?  Koska Ruut kirjoittaa toisen kirjeen?
Se on yksi ihastuttavimmista palautteista, joita olen "esityksen" jälkeen saanut.
Oli kuitenkin pakko sanoa, että Ruut ei enää toista kirjettä ikinä lähettänyt. Siinä oli kaikki. :D

Huomisen menon joudun myös jättämään väliin räkätautini tähden. Olisi ollut Nikolainkaupungissa runojen nauhoituksia Deistä ulos suollettavaksi. Vahinko, etten pääse äänittelemään, mutta ei tällaista luolamiehen ääntä jaksaisi erkkikään  kuunnella saatikka siitä pikkusenkaan nauttia.

Viimeviikolla ei flunssat, eikä köyhyys, enempää kuin ilkeyskään vaivannut, eikä haitannut menemisiä. Sain muun muassa olla kirjurin ominaisuudessa laittamassa puumerkkiä anomuksiin, joilla haetaan avustusta Rukoushuone Rauhan katon ja seinien maalaukseen.
Mikäs siinä oli nimeänsä lätkiä, kun paperit olivat hyvin täytetyt ja järjestyksessä.
Minulla on ollut vuosia jo tapana kirjoittaa nimeni vanhanaikaisella kaunolla ja niin selvästi, että koneella präntätty nimenselvennyskin näyttää epäselvältä aitoon nimmariin verrattuna. On hauska ajatella niitä kymmeniä tutkijoita, jotka sadan vuoden kuluttua arkistojen uumenissa tutkivat papereita, näkevät, että KAISA JOUPPI on ollut asialla.
He kiittelevät mielessään ja keskenäänkin briljeeraavat, että saavat selvää jonkun nimestä.
Vuorenvarmasti he keskustelevat keskenään, kuinka tämä KAISA JOUPPI oli varmaan tarkka, säntillinen, järjestyksen ja ortningin nainen. Ei ihminen, joka nuin nimensä kirjoittaa, voi muuta olla.
Sitten he raapivat päätään jonkun Rubxzwxzy Bdzqrxbzzq:n kohdalla. Mikä lie naisiaan tuo tuommoinen?! Ei saa nimestäkään minkäänlaista tolkkua.
Avustushankepapereiden ja nimenkirjoitusten jälkeen menimme Jaakobin kanssa juomaan möhnäpullakahvit.

Viimeviikolle mahtui KD:n ystäväkokousta, ja kirkkovaltuustokokousta. Edellisessä laitoimme kunnan ja maailman asiat ortninkiin ja jälkimmäisessä söimme riisipuuroa, väskynäsoppaa plus torttukahvit.
Jälkimmäisen kokouksen jälkeen teimme myös mielenkiintoisen yhteistehtävän. Meidät jaettiin syntymäkuukauden mukaan neljään ryhmään. Ryhmissä alkoikin sitten sellainen setvintä, että enpä moisesta ennen oikein untakaan nähnyt.
Nimittäin: Kotimaa-yhtiöt on tuottanut "työkalun", jonka ideana on luokitella (segmentoida, jos hienosti halutaan sanoa) suomalaiset arvojensa ja elämäntapojensa perusteella eri ryhmiin. Ei vain ikäryhmien perusteella, kuten ennen kuulemma on kirkolla ollut tapana tehdä.
Ryhmät ovat:
IRRALLISET (löyhä side uskoon, osallistuvat vähän seurakunnan toimintaan, kirkolla ei juurikaan merkitystä).
MALTILLISET (perinteiset käsitykset uskosta, kokevat olevansa kristittyjä, osallistuvat seurakunnan toimintaan, kirkon tulisi keskittyä hengellisiin tehtäviin).
AVOMIELISET (liberaali suhde uskoon, kokevat olevansa humanisteja, uskonnollisesti liberaaleja, kirkon tulisi olla suvaitsevaisempi).
USKOLLISET (perinteinen käsitys uskosta, korostavat kirkon oppeja, kokevat olevansa luterilaisia kristittyjä ja uskovia, kirkon tulisi keskittyä hengellisiin tehtäviinsä).

En ihan jokaista kohtaa noihin ryhmiin kirjoittanut kirjoittanut vaan ihan sen keskeisimmän.
Meikäläinen joutui AVOMIELISET-ryhmään. Kehoitettiin eläytymään oman ryhmänsä ihmiseen. Sanoin avomielisesti ja kuuluvasti, että oli sikavaikea ladata aivonystyrät jauhamaan avomieliset-ryhmän tyyliin. Piti miettiä, mitä annettavaa meillä semmoisilla olisi kirkolle. Minulla ei noussut mieleen mitään. Ilmoitin vaan, että olen rautakankiuskis ja hiukkasen käärmeissäni äidille, kun maaliskuussa minut meni aikoinaan pyöräyttämään, että minä semmoseen ryhmään nyt sitten jouduin kuuluvaksi.
Siihen minulla olisi ollut jotakin ideanpoikasta, jos olisi ollut tehtävänä kuinka ilmoittaa kirkon asioita ja arvoja  avomielisille. En nyt kuitenkaan  alkaa niistä paas...öh siis kertomaan.
Kirkon tutkimuksissa on selvinnyt kyseisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset aika tarkkaan. Ryhmittymät tiedetään kuulemma kaupungeittain, kirkonkylittäin ja kylittäin. Tarkasti. Kysyin ohimennen, että kuinkas Yryselänkylä. Miltä sen segmentit näyttävät? Tiedän kyllä mitä Letkutien varrella meikäläisen segmentti sanoo. Se sanoo, että olen uskollisen avomielisen maltillinen ja joskus vähän  irrallinen.
T: Kaisa Segmentos-Galluppos 
----------------------------------------------------------------------
Psalmi 51:10-12

Suo minun kuulla ilon ja riemun sana,
elvytä mieli, jonka olet murtanut.
Käännä katseesi pois synneistäni
ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni.
Jumala, luo minuun puhdas sydän
ja uudista minut, anna vahva henki.asetelma otoksen


maanantai 14. marraskuuta 2016

Eilen oli Isänpäivä. Meillä päivänsankari, eli lasteni isä, kärvisteli flunssan kourissa.
Niinpä suuremmat juhlallisuudet lykättiin hamaan tulevaisuuteen. Jolloinkin eilinen juhla vielä vietetään. Se on varma asia se. Yhtäkään juhlaa, joka koskee isiä, ei kannata jättää juhlimatta.
Jo yksistään siitä syystä, että saa syödä kermahillokakkua mielin&määrin. Ja tietenkin se tärkein syy on isä itse. Isät on aina juhlan arvoisia, vaikka ei olisi isänpäiväkään. Kuten myös kaikki äidit.
Vaikka ei KUNNON isänpäiväjuhlia voitu eilen viettääkään, niin kyllä nytkin syötiin kakennäköistä - ja sorttista ja paljon. Kotona verotimme juhlan kunniaksi lusikkaleipälaatikon sisältöä hivenen laskien tarkasti, että joulupöytään jää monta lusikallista. 
Asevelikylässä, jonne Charlesin kanssa menin seurojen jälkeen, oli tarjolla mutakakkua.
Nimi ei ollenkaan vastaa tuon kakun makua. Ulkonäkö ehkä kyllä.
Mutakakkujen mauissakin on näemmä eroa. Tämänkertainen mutis oli viedä sekä kielen, että tekohampaat mukanaan. Yhtään eivät jääneet  joulutortutkaan toiseksi. Joulutortut eivät ikinä jää toiseksi, vaikka ne olisivat mimmosia tahansa. Ne olivat ensimmäiset joulutortut tulevaa joulunaikaa ajatellen ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa meikäläisen torttuhana aukesi tuosta hetkestä.
Kuten kerroin lasteni isä rojui taudin kourissa Hälvänmutkalla, kun me muut trönäsimme kaikenmoisia herkkuja.
Catherine ei olisi Catherine, ellei hän ajattelisi oman isänsä parasta ja niinpä saimme mukaamme mutakakkua ja joulutorttua potilaalle annetaviksi. Sekä tietenkin lahjat:  kravatin, huumaavanhyväntuoksuisen saippuan ja rasiallisen vihreitä kuulia.
Charles antoi isällensä isänpäivälahjaksi taulun. Tulikin hyvään tarpeeseen (kts. kuva). Charles mainitsi vielä antamansa lahjan hinnankin. 1200 euroa! :D

Vaikka täällä taas hehkutankin muta-, kerma-, sun muista tortuista, itseni kutistaminen on kyllä koko ajan vireillä. Kutistus seuraa linjaa "vähän, mutta harvoin".
Ensimmäinen kohta kyllä toteutuu jo aika hyvin (ainakin joskus), mutta jälkimmäisessä linjasopimuskohdassa  on vielä viilaamista.
Luin muutama päivä sitten netistä, että jos juo aamulla ensimmäiseksi 6.4 dl vettä, häipyy kaikki maalliset vaivat ja röppörit, köyhyys ja ilkeys mukaan luettuna. Myös hiukset alkavat kasvaa ja tulevat kiiltäviksi kuin Jolkan viikate. Turvotus, sun muu pöhötys ovat jonkun ajan kuluttua vain järkyttävä muisto.
Nimenomaa tuossa kohtaa kiinnostukseni heräsi. Kaikkihan teistä muistavat, kuinka olen surrut suortuvieni perään jo vuosikausia kananmunanpuoliskan kokoisista silmäpusseista puhumattakaan!
Nytkö olisi mahdollisuus saada nuttura takaisin ja pussit pellolle?
Mutta päätin heti, että 6.4:ää desilitraa en juo. Menee jo henkimaailman puolelle tuommoiset mitat. Sitä paitsi minun pötsini ei noteeraa noin tarkkoja mittoja. Ole ikinä noteerannut. Ei! Minä juon 6.5 desilitraa! On sen verran laajakantainen mahalaukku meikäläisellä.
Uskon kyllä MUUTEN tuohon vesijuttuun. Vanha kansa (johon minäkin olen jo usean vuoden kuulunut) on aina tiennyt, että vesi on vanhin voitehista. Aina on myöskin puhuttu veden terveellisyydestä ja kehotettu juomaan sitä rutkasti.
Eilinen aamujuontini, eli ensimmäinen kerta, meni ja onnistui  hulppeasti. Tunsin jo orastavaa virkeyden ja toimeliaisuudenkin tunnetta, jota artikkelissa runsaasti lupailtiin.
Tänä aamuna fiilikset olivat, jos mahdollista, enemmänkin kuin päinvastaiset. Rintapieltä kolotti hörppimisen jälkeen ilkeästi ja aloin jo pelätä tautia nimeltä ilmarinta. Sellaisestakin olen kuullut.
Olin jopa ihan varma ilmarinnastani. En sanonut Magnukselle mitään, eikä hän ihmetellyt, miksi vaikutin kalalta kuivalla maalla. Tiedättehän sen sellaisen kalan? Jokainen on sen verran varmaan elämässään ongiskellut. Noh, kyllähän se ilmarinta siitä sitten otti laskeakseen ja olo helpottui.
Huomenna otan iisimmin juomissession. En sitä paitsi pysty enää nopeammin juomaankaan. Siksi paljon kyöläytti jo aamullinenkin tahti.
Yritin luultavasti senkin tähden hörppiä nopeasti, koska halusin mahdollisimman pian päästä haukkaamaan aamiaisleipiäni. Vedenjuonnin päälle pitäisi odottaa puolituntia aamiaisleipien haukkaamista, mutta minä en pysty niin kauan odottamaan. En, vaikka silmäpussit tuplaantuisivat.

Koko viimeviikon kalenteriaukeama hehkuu kelmeätä, valkoista tyhjää valoa. Ei mitään koko viikolla.
Perjantaina sentään yksi meno. Tärkeä sellainen. Rukoushuone Rauhan johtokunnankokous.
Minä toimin kyseisessä johtokunnassa kirjurina. Hohhoijjaa! Minä, joka en osaa kirjoittaa pykäläkelpoista tekstiä ollenkaan. Osaan kirjoittaa vain ontuvia runoja.
Tässä, kun tätä osaamattomuus- asiaa näpyttelen, muistan joskus lukeneeni miehestä, joka kirjoitti pöytäkirjat runomuotoon. Pitäisiköhän meikäläisenkin alkaa? No haloo? Ei ehkä sentään.

Lauantaina olisi ollut mielenkiintoinen ja mukava meno Kauhavalle. KD:n syyskokoukseen. Mutta niin se vaan on, että joka paikkaan ei pääse, vaikka tahtoisi. Se vaan on niin.
Lopetan löpinät tällä kertaa tähän. Menen alakertaan lämmittämään kahvia ja syömään toisen palan Magnuksen tekemästä kaurapaistoksesta.
Alkaa räkätauti näköjään irrottamaan otettaan.
-Molosin leipaassu rätiköötä, muttei ollu jauhoja, Magnus sanoi iloisena.
Hetkisen mietin, mitä vesileili mahtaa tästä yllätyksestä sanoa, mutta sitten päätin, että sanokoot, mitä tykkää.
T: Kaisa Vattenleili-Löngström
----------------------------------------------------------------
Evankelimi Matteuksen mukaan 6:9-13

Rukoilkaa te siis näin:
-Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä
niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä
jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille velkamme anteeksi,
niin kuin mekin annamme anteeksi
niille, jotka ovat meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.






maanantai 7. marraskuuta 2016

Oppia ikä kaikki


Tänä maanantaina, paitsi että on uuden mhvv:n aika, on myös alkanut talvi. Palelluin melkein 1/2-kuoliaaksi ollessani Lyllanin kanssa lenkillä Nikolainkaupungissa. Olisi ollut mukavaa ja Lyllanin mielestä oikeinkin mukavaa käveleskellä hiukan enempikin, mutta...
Nyt sitten sätii ja suhisee päässä, kun ilman lakkia kuljin lasit huurussa koiraneidin kanssa noin parinkorttelin verran.
Silmät alkoivat vuotaa kuin seula ja tuntuupa kurkussakin outoa pistelyä.
Ehkä menen tässä välissä, ennenkö alan enemmän retostelemaan viikon häppeninkejä, kiehuttamaan teevettä ja ehkäpä otan särkypulverinkin. Kolottaa ja särkee joka neliösenttiä krupissa ja se ei totisesti ole vähän se!

No niin, ehkäpä tämä tästä ja kyllähän se niin on, että tyhmyydestä saakin sakottaa. Toivottavasti opin näiden kokemusten perusteella pukemaan oikein. Tosin "näitä kokemuksia" on kyllä seitsemänkymmenen talvenalunajan jo kertynyt, mutta...(hieroo vuotavaa nenäänsä).
Aija-Kanitaa menimme tervehtimään Catherinen kanssa autolla. Siitäkin huolimatta, että matkaa oli tuskin kivenheiton verran. Mutta kun ei tarjennut, niin ei tarjennut.

Eilen opin autontankkaamisen jalon taidon. Ehkä oli jo aikakin, kun ottaa huomioon, että viimeisestä itsetoimitetusta tankkauksesta on nuljahtanut, sanotaanko että melkein about neljäkymmentä vuotta.
Eilen alkoi myös tämäntalvinen hullun koiranlailla paleleminen sitä tankkausta opetellessa. Katkerasti ja kantapään kautta sitä meikäläinen oppii. Niin tankkauksen kuin niin monet muutkin asiat. Eilen oli vuoden viimeinen Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Siihen tilaisuuteen ajellessani huomasin, että tankki jo vilkutti ankarasti punaista ja tiesin, että ikinä en pääsisi kotiin sillä määrällä menovettä. Minun olisi päästävä myös Laihialle Magnusta hakemaan viikonlopun Ryttylän matkalta. -Kääk, ajattelin minä. Mikäs nyt neuvoksi?
Pappilassa kyselin Eveltä, että tapaako hän tankata autoa ja kuinka se on ottanut onnistuakseen?
Oli tavannut ja oli onnistunut. Hyvä! Pyysin huojentuneena Eveä kanssani tankkaamaan, jahka Naisten kesken iltapäivätilaisuus olisi ohitse.
Minulla oli jälleen kunnia ja ilo laus...lukea runojani tuossa juhlatilaisuudessa. Lukeminen sujuikin suht´koht hyvin. Olihan suuri murheenkivi kierähtänyt pois sydämeltä. En juonut runojen välillä välillä vettäkään. En, vaikka se olisikin liottanut irti kieltä, joka pakkasi pikkuisen takertumaan kitalakeen. Yhden runon luen nykyään jo aika liukkaasti, mutta nyt sain lukea toisenkin ja kaksi runoa putkeen on aina siinä  kuivumisen rajoilla, mitä kielenkääntelyyn tulee.
Kirjoitin eilen ihka uuden runon tuohon tilaisuuteen. Siitä tuli hiukan ontuva ja ehkä myös väkisinväännetyn makuinen, mutta eipähän ollut ainakaan kukaan aiemmin kuullut.
Nykyään runoni tuppaavat olla sellaisia, että odotan joka hetki, että yleisö alkaa lausua kuorossa mukana. Niin tuttuja ne osiltaan jo ovat.
Mutta hyvin meni kaikki. Päätellen siitä tavanomaisesta jälkitunneryöpystä.
(Jälkitunneryöpyt jälkeenpäin:  olipa mölö runo ja itsekin olet supermölö, olipa tyhmä runo ja itsekin olet supertyhmä ja paksu ja tollo muutenkin).
Naisten kesken tilaisuus loppui ja loppujärjestelyiden jälkeen ajoimme Even kanssa tankille.
Osasin laittaa kortin koloon (kun Eve neuvoi), osasin painaa nappuloita, (kun Eve neuvoi) osasin laittaa bensapyssyn tankinkoloon, (kun Eve neuvoi).
Yhdessä mietimme, mitä mahtaa tarkoittaa, kun pitää näpytellä, ottaako bensaa a) ykkösestä, vai b) kakkosesta? Tulimme siihen tulokseen, että se tarkoittaa bensaletkupistoolia. Niitä oli kaksi. Oli kolmaskin, mutta se oli naftaa ja me tiesimme, että sillä ei bensa-auto kovin pitkälle pääsisi.
Valitsimme bensapistooli numero kakkosen. Sätimme kovasti henkilöä, joka ei ollut vaivautunut merkkaamaan kunnolla letkujen päälle kumpi letku on YKKÖNEN ja kumpi KAKKONEN.
Noh, kummastakaan olettamastamme numeroletkusta ei herunut piskoakaan. Ei, vaikka kolistimme pistoolia kuuluvasti Saabin bensareiän suulla.
Minuun iski salainen kauhu, että tililläni ei ole katetta. Ei debetin- sen kummosemmin kuin kreditinkään puolella. Kuiskasin pelkoni Evelle.
Niinpä Eve laittoi oman korttinsa likoon. Valitsimme taas letku numero kakkosen. Ei minkäänlaista vaikutusta. Missään päin. Eve lähti hakemaan Mathewiä häsyihin (so. apuun, jos joku lukijoistani ei osaa murretta).
Ajoimme Mathewin neuvosta tykkänään toiselle automaatille. Sielläpä sitten tapahtui niin iloinen asia, että minunkin kortilla saatiin tankkiin lurutettua bensaa niin paljon, että selviäisin ajoista ja hiukan enemmästäkin. Mathew neuvoi vanhan opettajan taidoilla niin hyvin, että tämmönen kutosenkin oppilas tajusi, missä mennään. (Oli se tajunnut Evenkin opetuksen).
Selvisi, että ensimmäisellä asemalla se ykkönen ja kakkonen tarkoittivat tankkia. Ei letkua.
Olimme sählänneet ykköstankilla, vaikka olisi pitänyt kakkospuolella olla. Viisas kone ei liioin antanut mitään ja kun kuittia lopuksi tarkastelimme, ymmärsimme, ettei veloituksiakaan ollut tileiltä mennyt. Fiksuja koneita. Asia selvisi minulle lopuksi elämäksi ja niin varmaan Evellekin. Numerot ovat tankkeja varten, ei letkuja!
On oikeastaan pieni huoli se, että jäädyin munaskuitani myöden tankkaussession aikana.

Viimeviikon kalenteriaukeamalla ei ole muuta merkintää kuin kirkkoneuvoston kokous.
Oli taas niin hyvää piirakkaa, mutta en kehdannut pyytää reseptiä. Olen niitä koko ajan vinkumassa. Perjantaina näin emännän ja rohkenin sittenkin piirakkareseptiä pyytää. Ajattelin, että mitä sen on väliä, jos vähän aikaa pitää hävetä, kuin että joutuu lopun elämäänsä katumaan. Iloisesti lupasi emäntä reseptin antaa, jahka taas nähdään.
Kotosalla olen tehnyt kaikenmoista pientä. (Paino sanalla PIENTÄ). Olen kudoskellut lappuja ensimmäisessä kuvassa näkyvään lappuliiviteelmykseeni. Ystävättäreni on pyynnöstäni virkannut  liiviprojektiani varten nuo ihanat kukkavanat. Ne innoittivat kutomaan uusia lappuja muutaman lisää ja innoittavat jatkossakin. Kyse on samanlaisesta asiasta kuin jos sinulla on yksi hevosenkenkä, niin et tarvitse enää kuin kolme kenkää ja hevosen (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?)
Sieluni silmillä näen liivin valmiina ylläni ja ihailevat katseet polttavina niskassani.
Lappusia kutoessani suunnittelen mielessäni, mihin kohtaan liiviä neulon kukkaisketjut. Toisen kiinnitän luultavasti jotenkin puolihuolimattomasti olkapään seudulle ja toisen ehkä  ryöppyämään rinnalta vinosti sivuun alas...
Liivistä tulee hieno ihan varmasti, vaikka itse sanon. Hieno siitä tulee, vaikka en sanoisikaan. Jahka vaan nyt saisin sen joskus valmiiksi.
Koristelin viikolla myös pihapiiriämme viemällä kannonpäähän lyhdyn (kts. toinen kuva).
Hankin siihen vielä toisenkin lyhdyn, jahka löydän sopivan. On sen verran suuri kanto kaskessa kysymyksessä. Yksi lyhty ei riitä.
Nyt luulen, että tämän kertainen jatustelu riittää ja laitankin tähän kohtaan pyöreän ja lämpöisen pisteen. Voi hyvin rakas lukijani. Sinä olet minulle tärkeä.
-------------------------------------------------------------------------------

Psalmi 116: 1-7

Minä rakastan Herraa.
Hän kuulee minua, hän kuulee hartaan pyyntöni.
Kun huudan häntä avuksi, hän kuuntelee.
Kuoleman köydet kiertyivät ympärilleni.
tuonelan kauhut ahdistivat minua,
minut valtasi tuska ja murhe.
Silloin minä huusin Herran nimeä:
-Herra! Pelasta minut!
Herra on oikeamielinen ja laupias,
meidän Jumalamme on armollinen.
Herra on avuttomien suojelija.
Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni.
Nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen.