maanantai 28. heinäkuuta 2014


Kuuluvaa torventoitantaa! Töt....töt....töt....töttöröö!
Torventöräytyksiä siitäkin huolimatta, vaikka "virallinen" lukijaluku ei ole noussut, mutta epävirallisia lukijoita on sivustallani vieraillut ennätyksellisen iso määrä ja toivonkin, että joku heistä jää ihan pysyvästi päivityksiä lukemaan.
"Virallisille" ja "epävirallisille" vanhoille lukijoille kannattaa aina torvea soittaa. Olen teistä kiitollinen ja iloinen.
Vain itseä varten on kamala kirjoittaa. Minähän sitäpaitsi tiedän kaikki viikonvarsitapahtumat, koska ne ovat minun tapahtumiani, niin että mitäs niitä itselle ylös pränttäämään.
EI!  Muille, tutuille ja tuntemattomille minä näitä kirjoittelen.
Yhtäältä: voi kyllä tietenkin olla itseäkin varten jo hyvä asioita ylös kirjoitella näinä huonon muistin aikakausina ja
toisaalta...nämähän ylöspränttäykset jäävät eetteriin ikuisiksi ajoiksi(!)  Mistä tiedän, ettei joku yksittäinen, innokas opiskelija (vanhuus&dementsuunihoitoalan esimerkiksi) joskus vuosisatojen kuluttua tee päättötyötään aiheesta "miten mummut ja heidän paappasiippansa, aikoja sitten, saivat aikaansa ja tupakkiansa kulumaan". No tupakkiahan me Magnuksen kanssa emme ole yli neljännesvuosisataan nilkoneet, emmekä viinaksia kurkusta alas lutkuttaneet. Mutta noin muuten, kuinka ennen eleltiin jne.
On mukava pointti ajatella jotain jonkun tekemää lissenssiaattityötä. Se  antaa lisäpotkua kirjoittaa monimutkaisia ja pitkiä lauserakennelmia ylös. :D
Kirjoitan ainoastaan sitä päättötyötä varten nyt, että ilma ja sää on ollut kuumaa kuin laihialaisten saunassa. Eikä eroa yöllä, ei päivällä.
Jos joku ei tiedä, niin laihialaisten saunassa on lämpöä valmiiksi lämmitettynä hieman yli kolmekymmentä plusselssiusta (ylimmällä lauteella).

Olen saanut nähdä tämän vuoden lämpökesänä sellaisenkin ihmeen, että en ole tarvinnut täkkiä nukkuissani, villasukista nyt puhumattakaan.
Sitä meikäläisenkin vanha kruppi on lämmennyt ilmeisesti sisusklasuja ja munaskuita myöden, kun pärjää vain täkkilakanalla.
Olisi mukava mennä puutarhaan nukkumaan, mutta pihapiirissämme liikuskelee varpushaukkoja, kettuja ja käärmeitä.
Jälkimmäisiä elukoita emme Magnuksen kanssa ole täällä ikinä nähneet, mutta anoppi usein kertoi, kuinka hän oli lapiolla  käärmeen listinyt vuonna 1976.
Toisenkin käärmeen hän oli nähnyt seuraavana vuonna, mutta se oli luikerrellut pakoon sillä aikaa, kun hän etsi kättä pidempää.
Joskus vielä raahaan ilmapatjan ulos ja laitan sen ylle ylt´ympäriinsä harsovaatteen roikkumaan ja nukun makeasti. Magnus tietenkin toisella ilmapatjan syrjällä.
Mitä siitä, vaikka unelma ei koskaan toteudu. Olen unelmoinut uima-altaastakin 8 (åtta) vuotta, eikä sekään ota toteutuakseen. Ei sillä niin väliä ole. Unelmointi on vaan niin hauskaa.

Lauantaina meille tuotiin unelmakesävieras: Lyllan.
Tänään vietin sen kanssa aikamoisen tovin välieteisessä. Olimme niin sanotusti retkellä. Ukkonen jytisteli ilkeän tuntuisesti jossain LÄHELLÄ minun mielestäni (ja Lyllanin) ja jossain sadankilometrin päässä Magnuksen mielestä.
Lyllan on, jos mahdollista, vieläkin enemmän kauhuissansa ukoniilistä kuin minä.
Eikä se liioin hevillä usko, että iili on ohi, kuten en minäkään.
Lohdutin Lyllania suureen ääneen eteisessä kyyhöttäessämme, että Taivaan Isä pitää meistä huolta!
-Taivaan Isä on luvannut pitää huolta ihmisestä ja eläimestä, sanoin kuuluvalla äänellä Lyllanin vasempaan korvaan.
Lyllan makasi puolittain sylissäni ja näytti, että se ymmärsi.
Se olisi halunnut syliin mahtua kokonaankin, mutta ei onnistunut. Se on valitettavasti liian iso kokosylikoiraksi.
Joka tapauksessa Lyllan tuijotti minua luottavaisena ja näytti uskovan joka sanan.
Hyvin me retkellä selvisimme ja vihdoin uskaltauduimme eteisestä kamariin ja jopa ulos.
Kaukaa jostain Vöyrin suunnilta  kuului vielä vaimeaa jytinää, mutta me Lyllanin kanssa ei piitattu paskojakaan.
Minä join prätkykahvit puutarhapenkillä ja Lyllan söi prätkyn kuiviltaan.
Magnus leipoi prätiköitä tänään. Pienemmän satsin vaan, kun oli niin kuuma ja eikä ollut margariinia enempää.
Prätkyt maistuivat makoisilta ja söin niitä kaksi. Nyt on menossa 5/2-laihdutuskuurista se viitos-osio.
Ke-to ovat se 2-osio. Luulenpa taas onnistuvani noiden osioiden kanssa, kuten satoja kertoja ennenkin. ;)
Puntarin viisari lepattaa jo muutamisen kilosen alempana kuin vielä runsas kaksiviikkoa sitten, jolloin show jälleen kerran taas alkoi.
Magnus ei ole 5/2-laihiksella, mutta minä vahdin kuin haukka hänen KAIKKIA syömisiään ja sieppaan tarpeentullen kädestäkin jonkun syötäväksi aikomansa.
Puheen pidän muutoinkin hänen jokaiselle suupalallensa ja muljauttelen julmia katseita häneen mustan savun saattelemana (siis noin kuvaannollisesti, jos ymmärrätte mitä tarkoitan).
No, tänään aamulla sitten Magnus meni puntarille ja sanoi iloisena olkansa yli, jotta rakas, sinet usko, mutta pari kilua ommenny alahappäin!
Sanoin hyvin uskovani. Sen verran olen syömisistä karju...öh...muistuttanut.
Voi, kun minäkin saisin itselleni yhtä hirmuisen personaltrainerin kuin minä olen Magnukselle!

Ooppeli ei enää inahdakkaan. Itseasiassa sitä ei missään tapauksessa saa yrittäkkään inahtamaan.
Huomenna Magnus ja Charles kiskovat sen Sitikalla autokorjaamolle.
Voi hyvässä lykyssä olla, että se saadaan vielä säällisellä määrällä euroja kuntoon, jos siinä on se
vika, mitä korjaaja epäili.
JOS autossa on se vika, mitä korjaaja myös epäili, sitä ei enää kannata korjata.
Remontti tulee kuulemma maksamaan paljon enempi kuin auton arvo itsessään on.
Autohan itsessään on jo21 vuotias ja sen ikäiset ovat aika arvottomia.
Katsastuksesta se kuitenkin meni kuukausi sitten ekalla kerralla läpi, kuten se on mennyt kaikki nämä hiukan päälle kymmenen vuotta, jotka se meillä on ollut.
Ilmoitin Magnukselle, että tulen hulluksi siltä seisomalta, kun saan kuulla, että minulla ei enää ole autoa.
-Onhan meillä auto pihas, sanoi Magnus.
-Niin, mutta mistäs me sinulle auto saadaan? kysyin silmät nurinpäin päässä.
-Sitäpaitsi en voisi olla missään rauhassa, kun koko ajan vaan ajattelisin, etä Magnus on neljän seinän sisällä, vaikka sen pitäis olla vaikka missä, jatkoin minä silmät vaihteeksi oikeinpäin.
-Mehän oomma aina yhyres joka paikas, yritti Magnus vielä ykyttää ja rauhoitella.
Ei auttanut ykytykset, eivätkä rauhoitukset.
- AUTO KUNTOON, TAI EHJÄ TILALLE JA SASSIIN! kiljahtelin.
Mutta turha on vielä huolestua! Ensi viikolla olen viisaampi ja autokin toivottavasti ehyempi.
T: Kaisa Blomskogbär-Gyllenbögel
----------------------------------------------------

Seija Järvenpään  ja Kaija Martinin muistolle:
Johanneksen evankeliumista luvusta 11, jakeet 25-26.

Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä.
Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin,
eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Hikipisaroita ja vähäsen sadepisaroitakin


Hiki valuu joka uurretta pitkin. Uurteita, jotka vuosikymmenien aikana ovat naamatauluun ja muualle kruppiin muotoutuneet. Ei haittaa ja onpa väyliä mitä pitkin valua.
Torveakaan ei tarvitse uusille numerolukijoille töräytää, koska luku 63 ei ole muuttunut. Ei suuntaan, eikä toiseen, mutta teille kaikille vanhoille ja muille kannattaa aina töräytellä iloisesti!
Töttörööööö!
Olen pitkin viikkoa kuullut kaikkea kivaa viestiä sieltä lukijakunnan suunnalta, joten on mukavaa taas, että on maanantaki.
Kirjoitan täällä vinttipöksässä silmät sikkarassa. En tahdo nähdä oikein mitään. Varsinkaan koneen näpyköitä.
Laitoimme seinälle kyllä kaksi sellaista nykyajan superlamppua osoitamaan koetta, kun tänne vintinpäälle aikoinaan siirryin.Eihän niitä vanhoja loistelamppuja enää mistään saakkaan, vaikka lupaisi kaksinkertaisen hinnankin maksaa. Niitä ei ole. Varmaan on ihan hyväkin, että ei ole. Vievät sähköä ja ovat kamalia.
Mielestäni ei ole kauaakaan siitä lampunvaihdostamme, mutta eivät pala enää ne  ihme energiansäästöledlyysyt. Eivät pala.
Ja niiden kun piti palaa vähintäänkin "satatuhatta"-, (jos enämpikin) tuntia.
Ulkona kyllä helottaa nytkin varsinainen led-lamppu (aurinko), mutta tässä alkovissa on vain räppänän kokoinen aakkuna, joten se ei auta.
Kaikkihan tietävät räppänän ja sen koon?
Juuri sunnuntaina näin räppänän, kun olimme kirkkokahvilla museolla jumalanpalveluksen jälkeen. Harva pääsee joka sunnuntai istumaan niin juhlallisessa ja komeassa kirkossa kuin isokyröläiset.
Kirkko on yli seitsemänsataa vuotta vanha.
Alkukesästä jumalanpalveluksiin pitää pukea toppivaatteita ylle, mutta nyt siellä jo tarkenee ihan hellevaatteilla, eikä edes takapuolen lämmityspehmustinta tarvitse allensa laittaa. Peffanlämmityspehmusteet ovat kirkon ovensuussa valmiina, että ei tarvitse kotoa mitään mukanansa tuoda. Ettäs tiedät, jos innostut lähtemään ja tulemaan.
Ihana kirkko ja ihanat jumalanpalvelukset. Kannattaa lähteä ja tulla.
Kirkkokaffeilta poislähteissämme otin kuvan Magnuksesta auton kyljessä. (Kelloa Magnuksella ei näin kesällä ole, koska ranne pakkaa hikuamahan).
Laitoin kuvan näkösälle, koska Magnuksella on tänään merkkipäivä.
Hän täyttää pyöreät 68v. Eli saman lukeman, jonka minä olen täyttänyt jo maaliskuussa.
(Ja niin kuin minä luulin olevani Magnusta vuosia, vuosia nuorempi, kun salaa ikkunaverhojen välistä häntä tiiralin).
Tulin  tänä aamuna alas makuukammaristamme kello kahdeksan (åtta) ja vasta kello yhdeksän (nine) muistin, että on Magnuksen syntymäpäivä!
Siitä siihen, etteivät veret suonikohjuissani lakanneet lopullisesti virtaamasta.
Koskaan ei näin ole käynyt, että Magnuksen syntymäpäivän unehuttanut olen. Olkoonkin, vaikka vaan tunniksi.
Päinvastoin! Kaksi viimeistä kukautta olen joka päivä muistanut, että rakkaista rakkain ja ihastuttavista ihastuttavin, puluisista puluisin Magnus täyttää vuosia 21. 7 2014.
Lienee tarpeetonta snoa, että Magnus ei ikinä ole unehuttanut minun s-päivääni. Never.
Yritin vuolaasti selittää Magnukselle, että olen tullut vanhaksi ja raihnaiseksi ja minulla on täysi työ kaakertaa vintistä vessaan yöhousuista ja kaiteesta kiinni pidellen. Sitten muistia ja ajatuksia sotkee joka aamu lukuisten kipeiden kohtien ja kolotusten räknääminen ja aamupalaleipien margariinilla voiteleminen ja, ja, ja...
Varmasti olin tapani mukaan alkamassa tavanomaisen, joka-aamuisen valituksen, kun jokin ilme Magnusken naamalla havahdutti todellisuuteen.
Ei, ilme ei ollut sellainen "kyllästyminen valitusvirteen-ilme. Ei. Ilme oli sellainen...MINÄ TARZAN...sinä JANE, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Kyllä kenkutti.
Nyt en yhtään ihmettelisi, jos Magnus unehuttaisi hääpäivämme keskiviikkona.
Onneksi emme ole koskaan ostaneet toisillemme lahjoja syntymäpäivinä. Se nyt  olisi puuttunut, että olisin unohtanut ostaa lahjankin.

Tässä tulee sitten Pirjolle se piimävellin resepti:
1 litra vettä
2 kkp puuroriisiä
1 kkp siirappia
1rkl sokeria
1 tl suolaa
3 kkp piimää
3 rkl vehnäjauhoja
1 kkp rusinoita
maalaisjuustoa paloina

Riisit keitetään kypsiksi.
Lisätään siirappi, rusinat, suola, sokeri ja piimä, johon jauhot on sekoitettu.
Keiton annetaan kiehahtaa ja joukkoon lisätään juustokuutiot.
Minä lätkäsen aina paljon juustoa ja muutenkin keitän tupla-annoksen, koska oikein pienen nokon takia en alkaa astioita sotkemaan.

Viime viikostakin meni kaksi päivää serkkutapaamisissa.
Kiersimme yhtenä päivänä hautausmaan ja menimme Toa-Lillin luokse kahveelle ja toisen päivänä menimme Maijan luokse päivälliselle.
Päivällinen kesti yhdestä kuuteen.
-Mitä te puhuutta? kyseli Magnus kiinnostuneena, kun illalla lyllersin tupaan.
-Kaikenlaista ja paljon. En minä nyt muista erityisesti mitään, vastasin minä puuskuttaen (maha oli niin täynnä).
-Eihän sun kannata mihinkää mennä, kunei sun päähän jää mitää. Eikö soo sama, jos istuus Hälävänmutkalla ja yrittääs kirijoottaa runua, sikäli jos muistaa, sanoi Magnus.
-Mikset tullu mukaan,vaikka olis saanu? tivasin minä (haluan aina sanoa viimmosen sanan ja jäädä vielä voitollekkin.
-Hympff, sanoi Magnus.

Tänään Austraalianserkku, Lena, lähti Nikolainkaupungista Helsinkiin. Veljensä tykö.
Lähetin hänelle Elitzabethyn mukana Runoratsukon, kun en päässy asemalle hyvästelemään.
Suunnittelimme päivällisellä serkkujen kanssa, että matkustamme Austraaliaan koko lössi. Niin kauan kuin jalka vielä nousee itsekultakin jotenkuten.
Minulla alkaa ainakin olla kiire. Oikeinkin kiire, ellen taas alkaa tekemään jotakin. Jalkaprässit ovat saaneet olla kovasti lepotilassa ainakin minun kintuiltani.
Mutama päivä takaperin aloin 5/2-laihdutuskuurin.
Minulla ei ole tuskan uitua tuon kakkosen kanssa, mutta vitonen! Sen kanssa on kauheaa. :(
No, toivossa on hyvä elellä. Kuten niin tuhannesti tätä ennenkin.
Jos joku ei tiedä 5/2-laihdutuskuuria, niin kerron mielelläni seuraavassa jaksossa siitä.

Tänään illansuussa olin Isonkyrön Pappilassa kirjallisuuspiirissä. Piiri oli ihanasti kauniiden puiden vilvoittavassa katveessa.
Käsittelimme Aale Tynnistä kirjoitettua elämänkertaa. Lisäksi oli tehtävänä lukea Aalen kirjoittama runokirja. Se oli ohkoisempi kuin minun Runoratsukkoni, joten ehdin hyvin lukemaan sen.
Luin viikon kuluessa tunnollisesti molemmat kirjat läpi, että pystyisin keskustelemaan.
Suutani en kuitenkaan piirissä montaakaan kertaa avannut kuin tietenkin pakosta, mitä  hyvän nisun- ja maitavan teen juomiseen suuaukkoa piti aukoa.
Jaa, mutta avasimpas minä enemmänkin! Sain nimittäin lukea myös omia runojani kaksi kappaletta.
Eräs lukupiiriläinen sanoi minulle hiljaa, että minun runoni kolahtivat häneen enämpi kuin Aalen.
Hyvä, että olen niin ruskettunut (osasta purkkien ja purnukoidenkin ansiosta), sillä
olen varma, että naamalleni levisi syvä puna. Ihan samoin kun Putte Possulla omissa juhlissaan.:D

T: Kaisa Puttonen-Röda
-----------------------------------------
Jos olet lukenut blogin lopussa olleet psalmi 119 kaikki jakeet, olet lukenut läpi Raamatun pisimmän psalmin.
Seuraavan psalmin jos luet, olet lukenut Raamatun lyhyiimmän psalmin läpi.

Psalmi 117, jakeet 1-2

Kiittäkää Herraa kaikki kansat!
Ylistäkää häntä, kansakunnat!
Rajaton on hänen rakkautensa,
iäti hän on meille uskollinen.
Halleluja!

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Serkkuja ihania


Ukkonen jytisi iltapäivällä ja meikäläinen istui vaan "rauhallisesti" rintamamiestalomme piskuisessa olohuoneessa.
Syy moiseen ennenkuulumattomuuteen johtui tietenkin neljästä ihanasta serkkuvieraasta.
Yksi heistä jopa ihan Austraaliasta asti. Muut serkkuset olivat hieman lähempää kotoisin, eli Nikolainkaupungista.
Kaikkihan te muistatte, että kun ukkonen jytisee, meikäläinen kantaa kamat (nojatuolin, patteriradion, mahdollisesti jotain syömistä, kahvikupposen ja Raamatun) keskieteiseen ja istuu ja hikoaa siellä,niin kauan kunnes Magnus raottaa ovea ja ilmoittaa, jotta ei oo enää tuntihin salamoonu, eikä jyräänny.
Keskieteisessämme ei ole ikkunoita ja oven maitolasi-ikkunaan laitan tummansinisen pyyheliinan.
Nyt en tietenkään voinut kantaa kamoja, enkä laittaa pyyheliinaa mihinkään.
Ei, vaan istuin muiden kanssa olkkarissa selkä huomattavan suorana ja tuijotin intensiivisesti serkkutyttöjä.
Sälekaihtimet väänsin lappeelleen. Keskusteluun en kuitenkaan pystynyt keskittymään, kun piti kuunnella jymistyksen kauhistuksia.
Yksi serkuistani sanoi myös pelkäävänsä ukkosta, mutta hetken minua seurattuaan sanoi, ettei hänkään nyt sentään ihan noin hullu ole.
Sanoin vakuuttavasti, että tämä on kuule pientä siihen verrattuna, että päästäisin kaikki karoot irti.
En tiedä, mitä kaikkien karojen irtipäästäminen itseasiassa syvimmiltään tarkoittaa, mutta täällä päin sanotaan tuolla viisillä.
Joskus, kun oikein hermostun jostakin, Magnus saattaa sanoa, että älä hyvä ihiminen päästä kaikkia karojas irti.
No, minä yritin olla päästämättä ja onnistuin oikein hyvin, kun ajattelee, että sähkötkin sammuilivat tuon tuosta ja karmea jymistys kuului suoraa kattoharjanteen yläpuolelta.
Ukonilma ei onneksi kestänyt kauaa ja samantien maailma kirkastui, eikä pelosta jäljenhäivääkään.

Meillä oli tänään siis neljä (fyra) serkkuani kylässä ja yksi heistä, Lena, ihan Austraaliasta saakka.
Lena (nimeä ei ole muutettu) oli edellisen kerran Suomenniemellä käymässä vuonna 1966.
Minä olin silloin 20-vuotias hehkeä rouva. Juuri mennyt naimisiin ja kaikkee.
Lena sanoi, että minä en ole muuttunut yhtään noista vuosista.
Sanoin hänen olevan ihan oikeassa! Ja vielä tuplasti tullut lisää sitä silloista muuttumattomuutta.
-Olen kaksinkertaisesti samanmoinen kuin 1966, vastasin Lenalle iloisena. (Rykäisy ja raskasta hengitystä).
Tarjosin vieraillemme ruuaksi uusiapottuja, lakaveetua ja piimävelliä.
Itse pystyin syömään vain muutaman perunan ja fingerporillisen lakaveetua. Noin silmänlumeeksi, etteivät vieraat olisi pelästyneet, että mitä heille syötetään. Varsinkin, kun emäntä näyttää kovasti siltä, että aikaisemmin veetut ovat oikeinkin hyvin kelvanneet.
Olen varmaan kaikille teille kertonut, että en pysty itse syömään, kun keitän jotain supeeta kutsuvierasjoukoille.
Ankarasti pureskellen ja runsaasti vettä apuna käyttäen saan jotain PIENTÄ syötyä.
Pitäisikin ehkä alkaa kutsua enämpi ihmisiä syömään. Alkaisi kilot karista.
Että, kuinkako vieraille piimävelli lasehti?
Hyvin! Lena harmitteli, että hänen tuli syötyä niin runsaasti muuta sapuskaa, ettei mahtunut vatsaansa piimävelliä kuin napollinen.
Itsekkin olen sitä mieltä, että piimävellin keksijä ansaitsisi näin jälkikäteen Noopelin palkinnon, tai ainakin aateliseksi lyömisen.
Omanmaan perunat olivat myös maukkaita. Ainakin ne kaksi pikkulillinpään kokoista, jotka kurkustani alas nieleskelin.
Magnus pesi omasta maasta nostetut perunat juur hyväksi akkuporakoneeseen kiinnitetyllä vessanharjalla.(Uudella).
Oli saanut idean TV:stä.
Täytyi lähteä perjantaina uudelleen kauppaan, kun olin unehuttanut ostaa hyyskäharjan, vaikka sain käskyn niin tehdä kauppaan lähtiessäni.
Hohhoijjaa! Mutta kyllä kannatti. Perunoista tuli puhtaita kuin pingispallot, kun antoi porakoneen soida. Tuossa alussa olevassa kuvassa on asiasta oikein mustaa valkoisella. Vahinko, kun hyrinä, laulu ja soitto, eikä perunoiden soma klupina, kuulu kuvasta.
Toisessa kuvassa liehuvat juuripestyt räsymatot. Magnus taas asialla.
On kuulemma niin hauskaa hommaa, jotta on oikeen haiku, ku ei oo enempi huanehia, jottolis enempi paskaasia mattojaki, mitä porstata.
Mattojen pesu on kyllä minustakin todella mukavaa. Haikeana muistelen, kuinka meressä mattolaitureilla mattoja kuurattiin ja porstattiin. Välillä juotiin termareista  äykeät kahvit ja syötiin lauantaimakkaravoileipiä. Joskus harvoin jopa sokerisikojakin.
Nyt on pesukaukalo pihassamme ja niin kaponen, ettei kahta sovi rinnakkain ja kun niitä mattojakin on tosiaan niin nirkosesti. ;)
Keittiönmattokin pesi pärstänsä, vaikka sitä ei saisi pestä ollenkaan. Siis ainakaan vedell ä.Se kun on paperinarusta tikuttu.
Ehdotin kuitenkin Magnukselle, että hän vetelisi höyrykoneella mattoa pitkin siinä ihan sen omalla paikalla, eli lattialla. Jos menee pilalle, menköön!
Matto kuitenkin puhdistui kummasti, eikä paperinyörit oikein edes kastuneet.
Tästä lähtien matto saa joka vuosi saman naamapesun.
Paitsi mattoja on  kotikultamme tällä hetkellä muutenkin epätavallisen siisti.
Innostuin nimittäin männäviikolla ripsimään vuoden hämähäkin-ynnä muiden ripsipunkkien seitit ja kennot pois nurkista.
Ripsimisintoon vaikutti tietenkin suurimmaksi osaksi serkkuvierailu.
Voinkin tunnustaa, että ilman vierailuja hämähäkit saisivat huomattavan rauhassa punoa ja kutoa seittejään ja verkkojaan.

Paitsi serkkutapaamisia (niitä oli pitkin viikkoa Nikolainkaupungissa) kalenterissani ei ole mitään merkintöjä. Kesällä on hyvä olla valkoisia plättejä kalenterissa, että on oiva ja hyvä tilaisuus tehdä jotakin kivaa, jos eteen tulee.
Meille sellainen kiva tuli:  kutsu iltapäiväkaffille Maikun ja Eerikin luokse.

Keskiviikon kohdalla kalenterissani on lyjykynällä örmitty merkintä: Hant ja piste. Tai sitten siinä lukee slant.
Hohhojjaa! Ei ole ensimmäinen kerta, kun en saa omasta merkinnästäni tolkkua.
Mistään slantista ei ole kuitenkaan perään soiteltu sen enempää kuin Hanttikaan mitään muistutellut. Varmaankaan ole ollut sitten mitään tärkeää.

Sunnuntaina sensijaan oli tärkeä tapahtuma Huutoniemen kirkossa: kesäseurat.
Vastuullisina henkilöinä Magnus, Matti ja Heikki, Jyrki ja Kaisa.
Minä sain lausua runoja. Kokonaista kolme kappaletta.
Yksi runo oli siitä tulevasta kolmannesta runokirjasta, johon minulla onkin jo tasan kolme runoa valmiina.
Lausuin runot tömäkästi puhujapöntöstä. Vesipottu oli jalkojen juuressa, josta potusta aina runojen välissä kuuluvasti ryystinkin.
Olo oli kauhea ja runot (tai oikeastaan vain se uusi) kuulostivat korvissani ja suussani kauheilta.
Vaatetukseni tuntui epämukavan kinnaavalta (mitä se olikin) ja joka karvan nokasta tipahteli hikipisaraoita ja silmissä sumeni tuon tuosta.
Kaikki tämä antaa varman vakuuden: hyvin meni!
Hyvin meni koko ilta muutenkin. Ihmisiä oli saapunut kirkkoon ilahduttavan paljon.
Ajelimme illan päätteeksi tyytyväisinä Vähällenevalle ja tarjosimme vastuunkantajille ja heidän tukijoukoilleen iltakaffit.

Nyt menen minäkin tästä alakertaan juomaan iltakaffit ja syömään Magnuksen leipomia hätäprätiköitä.
Magnus heräsi aamulla anivarhain leipomaan gluteenittomia hätäprätiköitä serkkuvieraille.
Niistä tuli hyviä niin kuin kaikesta, mitä Magnus tekee.
T: Kaisa Vätkynen-Piimvellius
------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 174-176

Herra, sitä minä toivon, että pelastat minut.
Sinun lakisi antaa minulle ilon.
Anna minun elää ja ylistää sinua, sinun päätöksesi olkoot minun tukenani.
Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut.
Sinun käskyjäsi minä en unohda.





maanantai 7. heinäkuuta 2014


Jos nyt pitäisi torvea töräytellä, niin pikkusen vaan pihinää kuuluisi.
Niin on höplät lämmöstä lerpullaan.(Höplät=huulet).
Vaikka en minä lämmöstä, enkä kuumuudesta valita. Tarvitsee vain muistaa niitä kylmiä päiviä, jolloin iho oli kananlihalla aamusta iltaan. Silloin sitä tyytymättömämpikin ihminen taatusti ajattelee, että hyvä näin.
Eilen, kun ajelimme pitkänkaavan mukaan Jyväskylästä Hälvälle (vaikka oli puhe lyhyempää kaavaa käyttää), niin en kertaakaan ajatellut, että hyvä näin.
Jossain vaiheessa emme tienneet olimmeko Jurvassa, vai Turvassa. Piti DEF:N (nimi muutettu) kassalta kysyä, että mimmoset kuntaliitosket täälä on tehty ja onko kylteissä aina lukenut silläviisiin kuin niissä nyt näytti seisovan.
-Aina on samat kyltit tolpanpäissä olleet, vakuutti myyjätär ja kaupanmyyjäthän ovat aina oikeassa.
Kiukkusin koko matkan.
Taukkasin ja kiemurtelin, huohotin ja puhisin, äyskin ja vikisin. Hiki valui ja naama punotti vielä tuntitolkulla kotiintulon jälkeenkin. (Eikä vähiten Magnukselta, joka joutui kärsimään SEKÄ kuumuudesta. että krätysestä akasta).
Meillä on autossa ilmastointilaitteessa jotain vikaa. Kauheasti ilmarei´istä ilmaa tohottaa.
Ilmaa, joka on lämpöistä kuin lehmänhenki.
Tätä lehmänhenkituuletusta oli kitenkin pakko pitää posottamassa, muuten olisimme sulaneet paikoillemme.
Minulla muuten silmät jo aavistuksen verran sulivatkin. Ainakin sellainen tunne oli.
Tuntui aika-ajoin, että silmänmunaskuut valuvat justiinsa rinnuksille, kun niihin lämmin lehmänhenkituuletus koko ajan ilkeästi osui.
Silmissä minulla on ollut muutenkin jotain häikkää jo pitemmän aikaa.
Vasemman silmän peittää sellainen outo kalvo, joka tuntuu klumppuna ja jossa klumpussa heittelehtii tikkumaisia, pistemmäisiä ja kullanvärisiä kuvioita, oli luomet kiinni, tai levällään.
Useahkosti on myös sellainen tunne kuin  katselisi maailmaa akvaariosta. Veden läpi.
Aamuisin herätessä vasen silmä  tykyttää epämiellyttävästi ja joskus sitä pikkasen pakottaa.
Magnus sanoi, että nua silimäoireet kuulostaa sevverran kauhioolta, jotta hän ainaki menis juasten lääkärihin, jos hänen silimistään olis kyset.
Kyllä minä aionkin mennä. Itseasiassa voin kysellä jo huomenna vastaanottotirehtööriltä ovatko oireet sellaisia, että toimenpiteisiin pitäisi ryhtyä.

Jyväskylässä olimme lauantain ja sunnuntain Kansanlähetyksen kesäjuhlilla.
Minulla ja Magnuksella oli määrä myydä juhlilla Runoratsukko-kirjaani, jota työä myös antaumuksella teimme.
Magnuksen ei tietysti olisi ollut pakko mukana olla, mutta hän nimenomaa tahtoi auttaa vaimoraaskuansa.
Meille osoitettiin paikka, johon saimme myyntitavaramme ja rekvisiittamme levittää.
Rekvisiitta ja myyntitavara: ständi, runokirjoja ja Ryttylän miestenpäivien ohjelmalappuja.
Bloggauksen alussa oleva kuva on kuvanäpsäys tällaisesta ohjelmalapusta.
Minä olen tuon sukseeta herättäneen kuvan piirtänyt ja olen saanut siitä kiitosta ylenpalttisen kosolti.
On aina mukavantuntuista, kun kehutaan. Kehuminen on samalla balssamia kolhiintuneelle taiteelliselle mielelleni (vrt. edellisellä kerralla kertomastani kilpailusukseesta). ;)

Magnus on paljon parempi myyjä kuin minä.
Hän huusi myyntipuheita- ja jakeli ostokehoituksia ihmisille jo, ennenkö he olivat ehtineet tartaria pitkin meidän myyntipöytämme kohdalle:
-Tulukaa ostamahan hyvä runokirija!!!
Nyt muuten, tässä ja nyt,  aloin miettimään ja kyselemään, että sanotaanko urheiluhallin juoksurataa tartariksi?
Ettei vaan olisi tartar raa´alla jauhelihalla päällystetty voileipä?
No, ehkäpä sana tarkoittaa molempia ja asiayhteydestä käy aina ilmi kumpaako tarkoitetaan, Juoksurataa, tai voileipää.

Saimme Magnuksen kanssa yhden ja puolen päivän aikana myytyä kahdeksisenkymmentä kirjaa.
Mielestäni hieno saavutus. Kysehän on sentään tuntemattoman mummun kirjoittamasta kirjasta ja vielä RUNO-sellaisesta.
Tulin myös  siihen hyvään tulokseen, että myyntiin vaikuttaa suunnattomasti se, että rahat kirjasta menevät lähetyksen hyväksi.
Pääsin ihan yllättäen lauantaina oikein parrasvaloihin ja ohjelmaan mukaan kirjani kanssa.
Etukäteen ei oltu "linnassa" sovittu mitään.
Jos koskaan, niin tuolloin tunsin itseni typeräksi ja varsinaiseksi pallopääksi seistessäni monituhatpäisen yleisön edessä flusuhousuissani.
Kaikki kolme leukaani lotisten luin runon Runoratsukosta.
Mutta! Niin vaan tuli joku sen perusteella kirjan ostamaan, eli hyvin meni, vaikka flusuttikin.

Toinenkin erikoinen tapaus sattui noilla juhlilla myös. Sellainen, jota ei ennen ole tapahtunut ja epäilenpä vahvasti, ettei tämän koommin tapahdukkaan.
Antakaas, kun kerron. Tästä taitaa muuten tulla taas emäpitkä bloggaus, muttea ei auta. Pakko kertoa:
Lauantaina myyntipöytämme luo tuli pieni poika kysyen kirjasta, että mikä se oikein on?
Kerroin, että kyseessä on runokirja. Runokirja aikuisille, vaikka kansikuvasta voisi päätellä, että kirja on lapsille kirjoitettu..
Poika nyökkäsi ja lähti pos.
Seuraavana päivänä näin, miten jonkunmatkan päässä sama poika itki vuolaasti. Hänen ympärillään oli kuitenkin lohduttajia niin runsaasti, etten hyökännyt paikalle. Poikaa otettiin hellästi kädestä kiinni ja kuljetettiin Uuden Tien kirjapöytien luo (jonkun matkan päässä omastamme).
Hetkisen kuluttua poika oli taas juoksuradalla (sillä niinkutsutulla tartarilla) ja itki hartaasti. Huomasin, että hänen isänsä istui takanamme ja ajattelin, että poka itkee, kun ei löydä isäänsä.
Menin sanomaan poikaa lohduttaville ihmisille, että isä istuu takanamme.
-Ei kyse ole siitä, että isä olisi hukassa, vaan siitä, kun hän ei saa ostaa runokirjaa!
-Ööö...siis minunko kirjoittamaani runokirjaa? kysyin nieleskellen.
-Niin! vastasivat kaikki kuorossa.
Menin pikkuruisen myyntipöytämme luo ja sieppasin Runoratsukon ja kävelin rivakasti (tartarilla on hyvä kävellä rivakasti) pojan luo ja ojensin kirjan hänelle.
-Ole hyvä!
-Ihan ilmaiseksiko? nyyhkytti poika.
-No, kyllä. Sinulle myyn ihan ilmaiseksi!
-Kiitos! Niisk...nyysk...

Jonkun ajan kuluttua poika tuli nuoren tytön kanssa kiittämään ja sanoi, että oli lukenut jo kaksi runoa. Hyviä kuulemma olivat. ;)
Pian poika käveli taas jonkun kanssa ohitsemme. Runoratsukko oli tiukasti kädessä.
-Kiitos vielä kerran! hän huusi.
Minua kyllä nauratti ja ihan itketti. Toivottavasti joskus aikuisena tämä upea pikkumies löytää Ratsukon kirjahyllystään ja lukee runon, toisenkin ja muistaa sen vanhan runomummelin, joka kirjan hänelle siellä Jyväskylän juhlilla antoi.

Seuraavana aamuna hymyni hyytyi ja päinvastoin itkua tihutti , kun aamupalalle mennessämme kompastuin rappusissa niin, että tömähdin ylätasanteelle polvilleni.
Niin minä sanon, että fiilis oli sanoinkuvaamaton. Sekä päässä, että polvissa.
Ihmettelen, että pattipolveni eivät tasaantuneet lättypolviksi sen veegen.
On se rytinää, kun satakiloa (noh, onneksi nyt setään vielä jokusen kilogramman vähemmän) tulee polvien päälle.
Harmitti ja hävetti.
Kaikki, koko hotellin väki oli sinä aamuna kerrankin herännyt ajoissa aamupalalle ja näki, kuinka Magnus yritti kammeta lusupulttueukkoansa pystyasentoon.
Hampaita yhteen narskutellen ja kyyneleitä pidätellen onnuin puuropadan ääreen.
Hiukan päivän mittaan polvia jomoskeli, mutta buranaa vaan helttaan, niin kyllä tokeni.
Hohhoijjaa sanon minä.(Synkeää jupinaa).

Tänään olin Nikolainkaupungissa tapaamassa serkkuani, joka on tullut Austraaliasta Suomessa käymään ja päivittämään tietoja ja muistoja ihanasta synnyinkaupungistaan,
Siitä on kulunut 56 vuotta, kun hän perheineen nuorena tyttönä kenguruiden maahan lähti.
Meitä oli muitakin serkkuja tapaamisessa mukana. Menimme Stramppenille ihanasti syömään ja keskustelemaan ja muistelemaan.
Keskiviikkona menemme kiertämään Vaasan hautausmaat ja ensi maanantaina tulee koko serkkulössi meille. Grillaamme makkaraa ja minä aion läväyttää piimävellikattilan pöytään.
Siitä tulee varmasti ikimuistoinen yhdessäolo&herkuttelu hetki.;)

Olisi vieläkin riittänyt jutunjuurta, mutta teitä armahtaen lopetan tähän.
T:Kaisa Littainen-Polviander
-----------------------------------
Psalmi 119, jakeet 171-173

Kummutkoon ylistys huuliltani:
sinä opeat minulle määräyksesi.
Laulakoon suuni sinun lupauksistasi,
sillä käskysi ovat hyvät ja oikeat.
Olkoon sinun kätesi minun apuni,
olenhan valinnut sinun säädöksesi.