maanantai 11. toukokuuta 2020


Yläkuvassa piirtämäni äitienpäiväkortti ja alakuvassa näkyy Vilpolamme suuaukkoa. Vilpolassa teimme hiukan raivaustöitä männäviikon perjantaina. Siitä tuonnempana.

Vaaleanpunakantisen kalenterini viimeviikkoisella  aukeamalla on kaksi merkintää.
Toinen on merkitty siihen tammikuun alussa. Selvää on se, että semmoista, jossa pitää johonkin mennä, ei näinä ankeina aikoina voi toteuttaa. Tämän ikäiset olletinkaan ja varsinkin, kun olisi pitänyt kokoontua paikassa, jossa on vieläkin vanhempia kuin tämän ikäiset. 
Siitä ei siis sen kummempaa kuin, että harmittaa kovasti, mutta entäs se toinen merkintä?
Se, se vasta harmittaa!  Siihen olisi nykyajan päleillä pystynyt osallistumaan. Osallistuminen olisi ollut jopa melkein pakollista (jos tässä elämässä nyt mikään muu pakollista on kuin kuoleminen).
Olen hyvin tuohtunut ja hämmentynyt. (Onneksi on olemassa pieni mahdollisuus, että kyseistä kokoontumista ei ole ollutkaan. Minulle on unohtumisen pelosta tullut tapa merkitä mahdolliset menot heti ylös kirjoihin ja kansiin. Valitettavasti unohdan usein vetää henkselit menon päälle, jos ne muutetaankin. Minulla on siis kahdessa (hyvä, ettei kolmessa) paikassa merkintä samasta menosta). Tähänkö on tultu? Enkö tosiaan pysty pysymään kartalla enää minkään menon, enkä asian kanssa?
Onko tämä eristäytyminen iskenyt ja saanut hoksottimet puutumaan? Eikä vain puutumaan, vaan paksuun homeeseen?
Kuinka en ole huomannut kutsua sähköpostissa? Olen kyllä taitava ja nopea poistamaan sähköposteja, vaikka muuten tekemiseni, olemiseni  ja ajattelemiseni (ja varsinkin ajattelemiseni) ovat kuin viimeisiään vetelevän laiskiaisen.
Pienenä, hyvin hatarana ja hiipuvana liekkinä lepattaa kuitenkin pieni toivontynkä: ehkä kyseinen miitinki olisikin sellainen ehdotettu, mutta sitten siirretty keissi? No, se selviää kyllä.
Vaikka tuo merkintä olisikin siirrännäinen, aiheutti  se, siitä huolimatta, kamalat ja murheelliset tuntemukset.
Niin elävinä muistuivat mieleen kaikki pitkän elämäni varrella kuulemani huomautukset ja ihmetykset koskien ajatukseni juoksua ja järkikultaani (nimenomaa sen puutetta).
On pakko todeta, että lausumat ja huudahdukset ovat osuneet oikeaan. Ja tuntuu, että mitä vanhemmaksi äidyn, sen oikeampaan osuvat. MUTTA, ei hätää!
Aina olen aallonpohjalta noussut ja hetken kuivalla maalla sätkittyäni ja henkeä haukottuani jatkanut matkaa kohti uusia aallonpohjia.
Syytän unehtumisista ja erehtymisistä tätä koronaeristystäkin. Sitä on jotenkin niin vaipunut nirvanantapaiseen tapahtumattomuusolotilaan, että ns, vanhan mummun syndrooma pääsee esteettä nostamaan nuppiaan. (Vanhan mummun syndrooma: ei hoksaa mitään, ei muista mitään, ei viitsi mitään, ei hetkauta mikään ja kaikki tavarat menevät hukkaan, eivätkä ikinä löydy.)

Onneksi lauantaina tapahtui jotakin, joka hetkautti. Vietimme kunnon äitienpäiväkalaasit. Tosin kaikki eivät päässeet paikalle, mutta jokunen kumminkin ja se ilahutti.
Vietimme juhlaa päivää ennen, koska varsinaiseksi juhlapäiväksi oli luvattu lumisadetta.
Lumisade alkoi lopultakin vasta sunnuntai-iltana, mutta äitienpäiväjuhlallisuudet oli hyvä pitää päivää ennen jo siitäkin syystä, että kaikki syötäväksi kelpaava oli talosta loppu. 
Niiden loppuminen oli tarkoin laskettu osuvan lauantaille. Mitään hätää ei olisi ollut, jos syötävät olisivat loppuneet paria jo päivää ennen. Kuriirit olisivat taatusti lähteneet liikkeelle.
Nyt saatiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensimmäinen isku:  Lisää pötnettä pöytään ja pakastimiin, toinen isku: äitienpäivänvietto.
Koska hajuraot ja etäisyydet pitää näinä ankeina aikoina olla kohdallaan, vietimme juhlaa ulkona. 
Sitä silmälläpitäen siivosimme Magnuksen kanssa perjantaina Vilpolan alustavasti.
Vilpolan siivoukseen pitää toki satsata vielä runsaasti, koska siellä ei olla oltu aikaa viettämässä ainakaan viiteen vesikesään, mutta tulipahan nyt tilaa siivota. 
Kolua ja kimpsua oli kertynyt joka nurkkaan ja lattian peittävän tiiliskivikatteen väleistä tursusi metriä pitkä risuryteikkö. Villiheinää sun muuta roskaa kertyi ainakin paalinverran, kun Magnus niitä hartiavoimin ylös raastoi.
Minä sain viruteltua enimpiä hämmähäkinverkkoja ja elikoiden (ehkä suurimmalta osalta lintujen) merkkauksia. Vielä jäi kiitettävästi viruteltavaa orsille ja seinälaudoille. Me emme sitten kuitenkaan Vilpolassa juhlineet, mutta hyvä, kun tuli vähän ruokottua paikkoja. On mukavaa alkaa siivoamaan, kun on siistimpää.
Huomasin Vilpolaa raivatessani, että alan muuttua vanhemmiten minimalistiksi, mitä kodin sisustukseen tulee (ja ainakin mitä kesävilpoloiden sisustukseen tulee).
Tähän asti en ole pitänyt lehtien sivustoilla näkemistäni sisustuksista, joissa on ollut ikkunaseinät  (ilman verhoja tietenkin), teräksiset kodinkoneet, mustat lattiat, valkoiseksi kalkitut katot, valkoiseksi kalkitut kaapit ja valkoisella pöydällä valkoinen, laakea tarjoiluvati, jossa kaksi vihreää omenaa.
Korostan, että MINÄ en ole moisesta tyylistä tähän asti pitänyt.
Suon kaikille tuon tyylin ja ymmärrän hyvin, jos joku semmoisesta pitää.
Arvostelun olen lopettanut jo vuosikymmeniä sitten. En omasta ymmärryksestäni, vaan erään varteenotettavan sisustusarkkitehdin kirjoituksesta.
Hän kirjoitti viisaasti, että kaikkien ihmisten kodit ovat kauniita. Kaikilla on oma ja hyvä makunsa.
Kaikki sisustavat ja rakentavat oman kotinsa oman makunsa ja näkemyksensä mukaan rakkaaksi ja kotoisaksi kotikoloksi, jossa viihtyvät.
 Yksi tykkää siitä, että paljon mitään ei ole missään ja toinen siitä, että kaikkea on, ja runsaasti, joka paikassa.
Toinen tykkää uudesta ja modernista, toinen vanhasta ja kulahtaneesta.
Sekin on selvä ja sallittua, että maku muuttuu. Noinkohan minäkin vetasen kaikki valkoiseksi? 
Muutama tuoli ja pöytäpahanen laakeine lautasineen ja omenineen, eikä muuta?
Magnus tykkäisi semmoisesta sisustuksesta. Hän aina tuskailee, kun joka neliösentillä on jos jonkullaasta mööpeliä ja kippua ja kappua. Tympääsöö, ku ei maharu sekahan imurin kans.

Äitienpäivänvietto sujui mukavasti.
Magnus pystytti keskelle pihaa myyntiteltan. Saman teltan, jonka uumenista hän kesäisin, vanhaan hyvään aikaan, myyskenteli Kaisan Korttien kortteja. Juteltiin niitä, näitä ja syötiin prinsessakakkua, vesipiirakkaa ja kookospalloja (miinus kookos).
Sain lahjaksi kurkkunaamioputkilon ja pikkarit. Molemmat mieluisia ja tarpeellisia.
Sunnuntaina lämmitimme saunan ja ajattelin, että laitan kurkkunaamion naamalle. Olisi vaihtelua Magnuksellekin välillä ihailla saunakaverinsa vihertävää pärstää sen iänikuisen harmaan savinaamion sijaan.
Onneksi hokasin, että kurkkunaamio pitääkin kuivahtaa, jonka jälkeen se kiskotaan suikaleina pois. Eihän kuumissa löylyissä mikään kuivahda, kun hiki lirisee ylt´ympäri.
Sitä paitsi olen parina päivänä laittanut itseruskettavaa mönjää naamalleni. Voi olla, että kurkkunaamion suikaleisiin olisi tarttunut vaivalla mönjätty rusketuskin.
Jaa, että miksi rusketusmönjäys? No, kun luonnollinen mönjäys ei ole mahdollista. Pilvet edessä.
Itserusketusmönjästä  tuli mieleeni nuoruus. Ihana nuoruus. Ei huolta, ei häivää.
Monta vuotta laitoin kasvoilleni itseruskettavaa ainetta. Magnuskin rakastui ihan eriväriseen tyttöön kuin luuli. Hän luuli rakastuneensa (mitä nyt niinkin pimeissä olosuhteissa yleensä mitään näki, missä tavattiin) kauniisti ruskettuneeseen punaposkiseen, pitkäripsiseen ja tuuheatukkaiseen neitokaiseen. Ei ollenkaan kalvakkaaseen ja harvahapsiseen impyeeseen, joka olin (ja olen).
Tuohon aikaan, paitsi rusketin naamani tekorusketusmönjällä, liimasin silmiini joka päivä kolmensentinpituiset tekoripset. Päähäni tälläsin ruskean, siivousmopinnäköisen peruukin ja kokovartalopuristusliivisetti kuului vakiovarusteisiini myös. Piti näyttää hoikalta, vaikka oli kuinka hoikka jo luonnostaan (kuten olinkin).
 Magnus ei ikinä sanonut vaimonsa ulkonäöstä mitään (paitsi tietenkin kehui).
En tiedä, eikö hän huomannut ylimääräistä yritystä ollenkaan? Kyllä varmasti, mutta minä olen aina saanut tehdä, mitä haluan. Niin sisustuksen kuin itsensä puleerauksen kanssa. Koko tämän runsaan puolenvuosisadan ajan.
Jeesus antoi minulle kestävän ja suvaitsevaisen aviosiipan. Aivan käsittämättömän sellaisen.
T: Kaisa Puleree-Moppenström
------------------------------------------

Jesajan kirja 55:6-7

Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää,
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä!
Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa,
kääntyköön takaisin Herran luo,
sillä hän armahtaa,
turvautukoon Jumalaan,
sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.


2 kommenttia:

Rautalintu kirjoitti...

Mäki oon jo näköjänsä yhtä vaille vanhan mummun syndroomas: en oo enää aikoohinkaa hoksannu mitää (esim. sitä, jotta isäntä oli leikannu pensasairan), ei muista mitää (sukuvika, ollahan nkaikki huonomuistisia), ei viitti mitää (joka päivä vähemmän), ei hetkauta mikää (no ei npalijo mikää enää), kaikki tavarat katuaa (ainaki silloon tällöön) mutta onneksi on vielä suurinpiirteen löytyny, ku on vain menny omia jäläkiänsä takaasippäin.

kaisa jouppi kirjoitti...

Vähäkö nauratti sun kommenttis! :D
Olipa hianua, ku silloon sen rintarossin sulta hajin. Soli oikee johoratusta. Tutustuttihin sitte kiriootusten kautti. Samiksen ja sukulaassialun näköjään rookasin.