tiistai 26. tammikuuta 2010

Tälläinen napsaamani joulukuva oli vahingossa jäädä julkaisematta.
Olisin voinut tietenkin JÄÄSTÄÄ sen ensi joulunaikaiseen blogikirjoitukseeni, mutta olisinko enää muistanut?
Jäästää sanaa oli ihan oikein kirjoitettu.
Noin viisikymmentäkahdeksan(!) vuotta sitten saimme elämämme ensimmäiset banaanit veljeni kanssa.
Eivät herättäneet ilmeisesti kovinkaan kummosia kulinaarisia elämyksiä, koskapa olimme laittaneet ne puuliiterin hakkuupölkylle.
Äidillemme emme rohjenneet sanoa ettemme TYKÄNNEET niistä PANAANEISTA, vaan sanoimme jäästävämme ne (elikkä säästävämme).
Meillä lapsuudenkotona ei saanut ikinä sanoa poikkipuolista sanaa, mitä ruoan makuun, kokoon tai näköön tuli.
Ei, syödä piti ja hiljaisuuden vallitessa, vaikka kuinka olisi pökännyt ja suolta kääntänyt.
Se opetus meni minun kohdallani perille (ainoana siitä porukasta).
Äidin mielestä loppuaikoina mikään ei maistunut miltään ja kaikki oli yök.
Johtui varmaan siitäkin, kun hän joutui syömään kaikenmaailman pillereitä ja tabletteja, jotka varmaan vaikuttivat makuhermoihinkin.
Hermoja tietenkin hänellä krassasi, kun syödä olisi pitänyt ja "kauheelta" maistui.
Siis kaikki muu, paitsi lauantaimakkara.
Minulle on turha tulla urputtamaan makkaran (mukaanlukien lauantai) epäterveellisyydestä.
Äitini eli pari viimeistä elinvuottaan miltei pelkällä l-makkaralla.
Hemoglobiini huiteli aina sataakuuttakymmentä, eivätkä muutkaan arvot huonoja olleet.




Eilen olin kuntsarilla ja tuskin ehdin kotona käydä ja makarooniloodaa suolenmutkaan lusikoimassa, niin eiku kylätalolle keppijumppaan.
"Ettei vain haiskahtaisi urheilulta?" ajattelin nokan viistäessä permantoa kepin kanssa huitoessani.
Mitään paikkaa ei sen kummemmin ruiminut eikä kolottanut, vaikka välillä luulin, että minut pitää kantaa sillä uudehkolla jumppamatolla auton viereen.
Jalkani eivät taaskaan taitt neet niin kiemuralle, kun loppuvenytyksessä olisi pitänyt ja kuinka näin mummun kuin mummun kevyesti tekevän.
Itseasiassa köpöttimeni eivät meinanneet liikahtaa mihinkään suuntaan.
HÄVETYS!
Toivon, että asioihin saadaan parannusta sinnikkään harjoittelun ansiosta ennen kesää.



Junalla matkasin tänään Nikolaajevitsin kaupunkiin. Mentiin Saarukalle etsimään juhlatamineita.
Minä sain olla makutuomarina.
Minulle jäi epäselväksi loppujen lopuksi tykkäskö Saarukka niistä ostamistaan vaatteista edes yhtään.
Toin esille oman makuni ja mielipiteeni niin kovaäänisesti ja ehdottomasti , että siihen ei ollut kenelläkään nokan koputtamista. Saarankaan mielipidettä en kuullut ollenkaan muistaakseni.



Näin siellä putiikissa myös yli-ihastuttavan 1/2 hamosen, joka antaa hiukan oosviittaa meikäläisen vaatemausta:
sellainen pitkä ,ryppyisestä ruttukankaasta vinosti ja siksakkiin leikattu ja neulottu kapeahko putkilo. Joka toinen ryppy siftasi tummalata hopealta, joka toinen ei ja muuten tyyki oli mattapintaista.
Epätasaisen helman volangeissa oli rispaantuneesta jäykästä kankaasta tehty painavahkoja palleroita ja niissä oli pikkaset rusetit kussakin...
Että semmonen maku.
Valitettavasti hame ei olisi mahtunut minulle polvien kohdasta ylöspäin ollenkaan, eikä mahdu vielä parinvuodenkaan keppijumppien jälkeen, mutta ihana se oli.
Tyytyväisenä istuin iltajunaan, jonka vauhti sai taas tuttuun tapaan veret hyytymään ja rukouselämän elpymään.

En ehtinyt Ylistaroon kirjoittajakurssille, mutta seitsemäksi ehdin Isonkyrön seurakuntakodille kuuntelemaan ylistarolaista kuoroa ja pappia.
Pappi puhui sillä viisiin, että uskovaisten pitäisi olla kuin delfiinejä. Sanojensa vakuudeksi hän kiskaisi povitaskustaan pehmodelfiinin, joka vingahteli, kun sitä paineli.
Mielenkiintoni heräsi.
Minä tykkään delfiineistä ja onhan se kiva, kun delfiineihin verrataan, eikä aina maanmatosiksi tituleera.
Pappi sanoi delfiinien nostavan yhteistuumin kaverinsa veden pinnalle happea saamaan, jos se sattuu olemaan huonokuntoinen tai PYÖRTYNYT eikä itse jaksa.
Kuorolaiset ja se pappi saivat meikäläisen pikkasen pyörtymäisillään olevan delfinaariuksen virkistymään ja hapettumaan uuteen uskoon.
Todella mahtavaa.
Nyt on mukavaa köllähtää Magnus-delfiinin kylkeen ja nähdä peesvärisiä unia painajaisten sijaan.
Huomenna sitten salille uusissa KUNTOSALIHOUSUISSA (ostin sellaiset Nikolainkaupungista sen kuvaamani hameen tilalle).
Illalla huomenissa Siltarantaan Merikaarron kylkeen kahvia keittämään ja runoa lausumaan.


Jeesuksen suojaan jok´ikinen iikkanen ja delfiininpoikanen ja tyttönen.
Toivoo ja uskoo Kaisa

4 kommenttia:

Anita kirjoitti...

Täällä uskollinen lukijasi Nikolainkaupungista
Ihana seimikuva joka sopii vieläkin, ulkona on talven tuntua, joka jatkuu ilmeisesti aika pitkään. Minua ei haittaisi vaikka ilmestyy blogiisi useamman kerran, sen sanoma on meille kaikille tärkeä kunhan vain muistaisimme sen. Sitä ei tarvitse 'jäästää' ;)
Olen minäkin tottunut lapsena kotoa että mitään ei saa heittää pois ja se on oikein syntiä kun heittää ja kaikki piti kelvata, mutta ymmärsin sen myös niin kun olivat kokeneet sodan niin se oli myös vaikuttanut siihen ja voin vieläkin ajatella jos en pysty syömään jotain kun joudun heittämään pois että 'ups'näkikö kukaan kun heitin roskiin tulee huono omatunto...
Runoihisi intoa delfiinien myötä, t.delfiinien ystävä

Ellu kirjoitti...

Minusta on kans mukava olla makutuomarina vaateostoksilla. Eipä vain pitkään aikaan ole ollut tilaisuutta siihen. Kukaan ei ole tarvinnut uusia vaatteita tai mua tuomariksi
:(

Mutta uskon, että sinä, Kaisa, olit ihan hyvä tuomari!

Muutenki tykkään vaatteista, kengistä ym. naisellisista jutuista. Kaupoissa kierrellessä vain väsähtää äkkiä. Kun on tunnin kuljeksinut ja pyöritellyt päätään ja kahtellut ympärilleen ja ihmetellyt tätä nykyajan muotia, niin pitää jo päästä äkkiä pois. Noo, se on vain hyvä, ei tuu kukkaroon liian suurta lovia...

Näin maallisin miettein, hyvää keskiviikkopäivää! Ellu

pau kirjoitti...

Minun mummuni oli jäänyt orvoksi äidistään 2-vuotiaana ja sen myötä paljosta paitsi. Elämä oli ollut kovaa 10 lapsen kanssa, mies oli jatkuvasti savottahommissa.
Kun mummu vähän ikääntyi, hän alkoi hamstrata kahvia. Pakettaja oli paikat väärällään. Hänellä oli pelko, että se loppuu. Köyhyys ja pula-aika pakottivat etsimään selviytymiskeinoja. Mitenhän nykylapset selviäisivät sellaisesta elämästä kuin oli aiempina aikoina?
Makutuomarin virka on tärkeä toimi. Itse tarvitsen sellaisen, mutta toiselle en osaa neuvoa. Vaatemaku minulta puuttuu. Toki ruman ja kauniin erotan, mutta sekin tekee välillä tiukkaa.
Itse rakastan kirpputoreja <3 Kaupoissa en muuten juokse ollenkaan. Eilen löysin tosi söpön vauvan villatakin, sievän ja puhtaan. Tulin onnelliseksi, ja toivon, että vauva, joka sen saa, tulee samoin.
Iloa ja siunausta runonlausuntaan ynnä muihin aktiviteetteihin, joita sinulla, Kaisa, on runsain määrin. Kiitos taas kirjoituksestasi!

Rosina kirjoitti...

Vai kuntosalihousut! Kiva nähdä, millaiset löysit.
Minä puolestani löysin hyvät ja edulliset sisäkäyttöön tarkoitetut jalkineet. Kerrankin löytökorista, olivat ainut pari ja juuri minun numeroani.
Enää ei lonkkiakaan kivistä eikä kolota:)