torstai 21. tammikuuta 2010

Jossain vaiheessa kirjoittelin blogilehdyköilläni riisipuurosumusta.
Erittäin taitavana kuvaajana, jo ennenkin hehkuttamani Magnus, onnistui vangitsemaan puurosumun oikein RIKIKAMERAAN.
Kuvassa näkyvät pallukat eivät siis ole lumihiutaleita, vaan riisiryynisumun riisejä.
Minä olen asettunut kuvaan, vain silmän lumeeksi, muka sen oloisena, että mennäkkö sisälle vai kirmaistakko lenkille?
Tuo lenkille kirmaisu on valitettavasti jäänyt taas aika vähille, (rappusilta autoon) mutta kyllä minä aion elvyttää tämän vaivoin hankkimani innon uuteen liekkiin, ennenkö se pääsee ihan sammahtamaan.
Kuntosalilla olen nyt siis ollut kaksi kertaa.
Yöllä, kun vaihtelen kylkiasentoja, niin jotenkin TUNNEN, miten runsaat lihaksistoni oikein hyrisevät tyytyväisyydestä, kun niitä on herätelty vuosikymmenien unesta niissä kuntosalin vempeleissä.
Viime kerralla huiskuttelin puntteja selinmakuulla pisteessänumero neljä (4) ja laitoin silmäni kiinni ja puntit ristiin rinnan päälle.
Säikähdin, kun vierelläni seisoi innokas kuntosalilainen, joka huudahti:
KÄSKETTIIN VAIHTAA PAIKKAA!"
En varmaan oikein tehokkaalta lihaskuntoilijalta vaikuttanut maatessani siinä, kuin RUMIS silmät ummessa.
Silti tuo toinen kuntoilija ei voinut tietää sisäisiä tunteitani, eikä näennäisen vetelän kruppini räjähtävää voimaa.
Siitä siihen, ettei laitteen tekonahkaiselle pielustalle putoillut ilon kyyneleitä. Niin onnellinen olin.
Hiukan iloni samentui ajatellesani, että MIKSI HERÄÄN KAIKKEEN AINA NIIN VIIMMOSESSA TIPASSA?
Miksi alkaan heilutella raajojani vasta sitten, kun kahvipöönien kurottaminen ottaa lujille, tai polvet rutisevat kuin satavuotiaan aittan saranat?
Mutta parempi tietysti myöhäänkin, kuin ei olleskaan.
Jahka kevät saa, niin ei rutise enää paikat.
Sain tänään erästä lehteä lukiessani toisenkin idiksen. Nyt eivät kohteena olleet niinkään LIHAKSET, vaan LÄSKIT!
Joku miljunääri on luvannut maksaa jokaisesta läskikilosta, jonka joku onnistuu tipauttamaan harteiltaan 15 euroa!
Rahalla hän tukee Nepalissa opettajain koulutusta, jotka tietenkin sitten aikanaan opettavat nepalilaisille lukutaitoa.
Meikäläisellä on onneksi vielä hankkeeseen tarvittavaa opettaja- värkkiä jäljellä.
En ole vielä kerinnyt sitä hussaamaan kuin kymmenisen kiloa.
Alkupaino ja loppupaino mitataan seurakunnassa kuulemma.
Innoissani soitin välittömästi seurakuntaamme.
Ilmoitin lopuksi, että vaikka kukaan muu ei tulisi, niin minä tulen viimeistään helmikuun 28 päivä kirkolle virastoon oma puntari kainalossa, jos kirkkoherranviraston vaaka vaikka olisi rikki tai muuten epävakaa.

Loppupunnitus suoritetaan myös kirkkoherranvirastossa ja arvaan heidän, jotka asiaa joutuvat puntaroimaan, olevan hyvin INNOSTUNEITA tehtävästä.
Varsinkin, jos kaikki kynnellekykenevät (lue: jenkkakahvaiset) Isonkyrön ihmiset alkavat nostattamaan Nepalin lukutaitoa.
Olen jo alkanut kiilloittamaan tummunutta puntariamme.
Puntari kyllä näyttää Charlesin mielestä vääriä lukemia.
Vääryys kuulemma vaan pykääntyy mitä kauemmin hän täällä Hälvän lakeuksilla viipyy.
Charles sai kandin paperit tällä viikolla.
Me onnittelimme häntä myös kovasti ja kissautimme asian kunniaksi moccaruutunonparellikahvit Magnuksen kaa.








Olimme eilen illalla Nurmoossa. Minä runoja lausuilin ja Magnus puhui.
Sanoin lähtiessä Magnukselle, että NYT TAHTI MUUTTUU!
RUNOT MUUTTUVAT, TYYLI MUUTTUU JA KAIKKI, KAIKKI, KAIKKI MUUTTUU. PAKKO!
Kun minun vuoroni tuli köpöttelin kintut suorina mikrofoonin taakse.
Pikkuruisella pulpetilla kääntelin isoa, sinistä, mutta romuluista kansiotani. (Joka sekin tulee muuttumaan kauniiksi MARIMEKON kansioksi kunkalainen Evelläkin on).
" SAAKSÄ SELEVÄÄ TUASTA, KU OOT NUAN KORJAALLU JA SUTTAALLU TEKSTIÄ?" oli Magnus kysynyt lähtiessämme.
" Kyllä toivonmukaan. Siihen asti ainakin, kun asiat tulevat muuttumaan muutenkin. Olen pyytänyt Jeesukselta, että runosuonen edessä jököttävä KORKKI aukeisi."
Kävelin siis jäykkänä estraadille. Kuulijoita oli ihmeellisen monta.
Siitä ilahduin.
Jännittäminen ei jostain kumman syystä saanut minusta hyistä otettaan tällä kertaa, vaikka tekopyhästi niin valittelin ennen runoilemistani.
Suutakaan ei kuivanut tällä kertaa.
En muista, koska näin olisi päässyt käymään.
Olisi ihan tehnyt mieleni massautella kieltä suussa joka sanan välissä pelkästä onnellisesta hämmästyksestä:
"Olen (maiskutus) Kaisa (nassautus) Isostakyröstä (slurpsis) ja uskon (ssslllirps) Jeesukseen ja (maiskaus) lausun teitille (tsaptsap) runoja!"

Noh...ehkäpä jotakin sentään voisi pysyä ennallaan.( Sen kansion kyllä aion vaihtaa).
En myöskään panisi pahakseni, vaikka runokorkki ei pysyisi paikallaan.









Tänään meille tuli huonekalukauppias tänne Letkutielle iltapäivällä.
Kuulin, kun menin alakertaan, että Magnus sanoi jollekin, että SOON VIÄLÄ YÄPUKEES!(Tarkoittaen minua).
Myrskytuulen lailla ja näkösenä syöksyin alakertaan ilmoittamaan, että enpäs oo!
En niinkään tuohtunut siitä, mitä Magnus sanoi, että soon (=minä) yökkäreissä, vaan siitä, ettei hän sen vertaa ollut katsantaansa eukkoPAHASEENSA luonut, että olisi huomannut onko tällä flanellikuteet, vai angoraplyyssi!
Jotain täytyy ilmeisesti tehdä asian hyväksi, ettei ole liian myöhäistä.




Ostimme huonekalukauppiaalta toiseen vinttikamariimme kunnon sängyn, ettei vieraiden tarvitse roikottaa raajojaan laminaattilattian päällä.
(Terveisiä myös Charlesille, joka kovasti antoi reklamaatiota meidän yhdentähden hotellin sänkykapasiteetille).






Lopuksi tähän kohta Jobin kirjasta:
Jos sinä etsit Jumalaa ja anot Kaikkivaltiaan armoa, jos olet puhdas ja rehellinen, silloin Hän varmasti heräjää sinun avuksesi ja asettaa entisellesi sinun vanhurskautesi asunnon.
Silloin sinun alkusi näyttää vähäiseltä, mutta loppuaikasi varttuu ylen suureksi.

2 kommenttia:

Anita kirjoitti...

Olipa jännästi tallentunut puurosumu ja sieltä riisipisaroiden seasta kyllä tunnisti reippaan ja energisen Kaisan, lenkille menon korvaa punttisalilla käynti!
Edelliseen blogiisi ehdinkin laittaa onnittelut Charlesille valmistumisen johdosta ja samalla sinulle ja Magnukselle se oli moccaruutunonparellikahvin arvoinen ( piti oikein luntata tuliko oikein moccaruutu..)
--<--<-(@

Rosina kirjoitti...

Eikö olekin mukavaa, kun täällä maaseudulla taloon ja miksei muihinkin asumuksiin poikkeaa huonekalukauppiaita?
Katoavaa perinnettä?? Asuessamme pääkaupungissa 1960-luvulla ostimme ensimmäiset keinonahkaiset, ruskeat nojatuolit jurvalaisilta huonekalukauppiailta.
Keitinpä heille vielä pullakahvitkin!