Olen kyllä jo ottanut kuvia uusvanhalla höyrykamerallani, mutta tänne ja tälle koneelle en niitä ole vielä onnistunut saamaan. En ole kyllä yrittänytkään, koska en ole saanut oppia siihen. Tiedossa onkin muutama hikinen oppihetki. Sekä oppilaalla, että opettajalla.
Noh, eiköhän se onnistu. Opin kyllä aika äkkiä, mutta kun muutama hetki on mennyt, en enää muista pätkääkään, mitä neuvottiin. Nimenomaa tämä seikka aiheuttaa hikoilua. Kaikki on niin monen mutkan ja näppäimen takana.

Yläkuvassa olen 1700-luvun markkinoilla asiaan kuuluvassa sotisovassa. Kuva on edellisvuodelta ja on ollut useaankin kertaan näytillä. Mutta eikös se niin ole (ainakin ennen vanhaan oli), että kuvia plarataan ja katsellaan moneen kertaan. Aina, kun ollaan koolla (ainakin ennen vanhaan) katsellaan samoja vanhoja valokuvia ja kerrotaan, muistellaan ja nauretaan samat jutut ties kuinka monennen kerran. Se semmoinen on hirveän hauskaa. Ainakin perhekunnan kesken. Vieraille jos kuvia näytetään, niin voi olla toinen juttu (haukotus).
Edellä selostamastani syystä  rohkenin laittaa esim. markkinakuvan esille. Sille voi vapaasti hieman naureskellakin.

Alakuvassa on joulukortti, jonka piirsin jo viime vuonna. Aion muuttaa sitä sillä viisiin, että piirrän tuon kannon kohtaan punaisen pikku pulkan ja sen päälle raitaisen pikku kissan.
Teen muutoksen siksi, että ei ole kivan näköistä, kun joulukortissa näkyy kaadettu puu ja kanto on jätetty konottamaan pystyyn muistuttamaan kaadosta.
Tekemieni muutosten jälkeen kaikki ajattelevat, että kyseessä on tekokuusi. Ja tietenkin keksin ja piirrän tuon moottorisahankin tilalle jotain muuta. Ehkäpä joululahjapakettipussin.

Tänään taidekurssilla piirsin ihka uutta joulukorttia. En saanut sitä vielä valmiiksi, mutta seuraavalla kerralla saan. Piirrän tulevaa joulukorttisesonkia varten 5-6 uutta korttia. Laitan niistä kuvat esille tänne ja Kaisan Kortteihin ja sieltä (ja täältä) niitä saa tilata.
Ennen Joulua ajelen usein ympäri lumperoisten siellä sun täällä. Minulla on aina mukana pieni pahviloodallinen kortteja, joten voit pyytää minua näyttämään niitä ja jopa ostaakin, jos sille päälle satut.

Viime viikko mennä hurahti ohi vauhdilla. Se on ihmeellistä siitäkin syystä, että kalenterissani ei ole kuin yksi merkintä ja senkin tilalle tuli toinen meno.
Aina, kun joutuu perumaan jonkun merkittynä olevan menon jonkun toisen menon takia, aiheuttaa se hirveää mielipahaa ja ahdistusta. Niin kävi nytkin.
Olin unohtanut keväällä (!) merkata muistiin tärkeän jutun ja luvannut sitten myöhemmin muistamattomana tehdä erästä  toista tärkeää juttua. Kun asia selviää, ei siinä auta muu kuin hävetä ja kieriskellä itsesäälissä aikansa, pyytää anteeksi ja ottaa suunta kohti uusia epäonnistumisia. Näin minä teinkin.
Sunnuntaina olin siis juontamassa Naisten kesken iltapäivässä, vaikka olisi pitänyt olla kaatelemassa kaffia Nikolainkaupungissa.
Olen aikoinani käynyt julistajakurssin, jossa opetettiin myös juontotehtävässä toimimista.
Opetettiin, että juontaja ei saa lötistä omia juttujaan. Juontaja sananmukaisesti juontaa. Ei muuta. Minä tein muutakin. Ymppäsin joka väliin runon rohkaisuruno-sarjastani. Sen verran minulla on tilanne- ja tyylitajua, että lausuin vain lyhyenläntiä runoja ja nekin hivenen nopeampaa kuin tavallisessa runonlausuntatilanteessa olisin tehnyt.
Tosin aikaa kyllä suttaantui hiukan enemmän, koska jouduin huuli pyöreänä ja silmät päästä pitkällä tavailemaan ja arvailemaan sanoja, jotka muistipaperille olin örminyt. Olin kirjoittanut konseptini käsin ja täytyy sanoa, että ei ole jälki enää semmoista kuin ennen vanhaan, jolloin kirjoittelin kaikkea pelkästään käsin.
Hirveätä harakanvarvastekstiä oli teksti paikkapaikoin. Ole siinä sitten kuin joku Ella Eronen.
Onneksi sentään kieli pysyi kohtalaisen vetreänä ja sydänkin sykähteli pysähtyilemättä ja kurkkuun hyppimättä.

Lauantaina olimme Nikolainkaupungissa viettämässä Joonathanin synttäreitä. Pöydässä oli tarjolla muiden herkkujen lisäksi myös käpykakkua. Käpykakku (ja samoin banaanikakku) ovat yksiä parhaimpia kakkeleita joita maan päällä on tarjolla. Elleivät parhaita.
Jossain juhlan keskivaiheilla ojensi Catherine minulle juuri ostamansa silmäripsivärin.
-Saat tämän!
Hän oli kuulemma sitä kokeillut ja se oli ollut ihan hirveää. Viviannikin oli sitä ripsiinsä sivellyt ja tulos oli ollut kuulemma kauhea. Molempien ripset olivat "jötköttäneet alaspäin sikakauheesti".
-Minun pitkät ja kaarevat ripset eivät ikinä jötkötä alaspäin, sanoin ja sujautin tyytyväisenä ripsarin käsväskyyni.
Tänään sitä kokeilin ja aivan oikein: silmät ripsineen olivat kuin kirkkoveneet. Upiat ja komiat.
Vivianni ja Catherine sanoivat löytäneensä myös hajuvettä (ja ostaneetkin sitä). Olivat keskustelleet ja todenneet, että hajuvesi  tuoksui ihan mummulta (so. minulta ja minulle passaavalta).
Haistelin pullonsuuta ja tuoksu oli ihana. Tulin syvästi liikutetuksi. Ihanaa, että tytär ja tyttärentytär yhdistävät minut ja hajuni johonkin noin suloiseen. Taidan olla aika style muori. ;)
T: Kaisa Styleskog-Ripsfärg
-------------------------------------------------

Johanneksen evankeliumi 1:1-5

Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.