Tähän alkuun kaksi vanhaa valokuvaa.
Ylimmässä kuva sienilajista, joka  vuodesta toiseen sankkana sienimetsänä  putkahtaa pihanurmikollemme. Myös kärpässieniä pihanurmellemme nousee sieltä sun täältä ja joku outo ryppyinen ja ruskea rihmasto, jota en tunne, enkä tiedä. Toivon aina, että se olisi joku syötävä lajike, mutta ulkomuodosta päätellen se ei sitä ole.  Päinvastoin. Vatsalaukkua vääntää jo pelkkä katseleminen. Tosin, eihän mustesienikään mitenkään hemaisevalta vaikuta, mutta on kuulemma oikeinkin oiva ruokasieni.
Alempi kuva on meidän köökistä. Verhot, pöytä ja tuoli ovat ajan saatissa toisenlaisiksi muuttuneet. Ei kyllä mitenkään sen kummoisemmaksi, tai erimoiseksi. Pöytä ja kuus (kuvassa viis) tuolia edelleen, verhotkin on. Kuosi vaan erimoinen.
Kuvat ovat siis vanhoja ja moneen kertaan varmaan näytillä olleet. Uuskuvattomuus on johtunut siitä, kun ei ole ollut ehjää kameraa.
Nyt,  onneksi, asiat ovat muuttuneet siihen suuntaan, että minulla pian taas on mahdollisuus asentaa  uusia kuvia blogiini. Siitä jo varmaan täällä revittelinkin? Tai, jos en, niin jossain ainakin. Olen saanut uuden kameran.
Kirjoittelen vähän sinne sun tänne, enkä aina pysy träillä minne mitäkin. Se on huono se. Varsinkin, kun muutenkin pakkaan nykyään unohdella ja söösätä asioita.
Tuo kuvien nähtäville laittaminen on vielä muutamien, minulle liian korkeiden esteiden, takana. Kamera siis jo on (ja siinä kolme-4 uutta kuvaakin), mutta niiden koneelle siirtäminen ei minulta onnaa. Epäilen hiukan, että noinko ilman itkua onnistuukaan, MUTTA asiassa on yksi hyvä puoli:  kamera on parikymmentävuotta vanha!  Kaikki päleet, jotka ovat kaksikymmentä, tai sitä vanhempia ovat suht koht helppoja käyttää.
Kaksikymmentävuotta vanhoja vehkeitä osaa käyttää sellainenkin, joka muuten ei osaa mitään.
On erikoisen tuntuista elää semmoista vaihetta elämässään, että ei osaa käyttää mitään, vaikka tähän asti on osannut. Nykykoneita en osaa käyttää. Ainakaan kovin hyvin (enkä kuulemma tule ikinä oppimaankaan, sanoo poikamme Charles).

Kylmä hiki otsalla odotan hetkeä, jolloin meille tuodaan uusi tiskikone. Vanha tiskikone, joka nyt on todella rikki (yksikään ropelli ei pyöri, kaikki ritilät lengollaan, ritilöiden kaikki kuusitoista (!) rengasta haljenneet)  kesti 14 vuotta. Sitä osasin käyttää. Lellusti.
Koneessa oli tasan kaksi ohjelmaa: on ja off (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Se pesi, kun painoi pese-nappia. Muuna aikana se oli tekemättä mitään (paitsi haisi, jos likaiset astiat unehtuivat sinne liian pitkäksi aikaa. 

Nykyiset tiskikoneet ovat sellaisia, että niissä on sen seitsemän eri hipaisuohjelmanappia ja monenmoisia pesuvariaatioita tahdoit, tahi et. On esipesua, varsinaista pesua, kuivatusta, höyrytystä, virutusta, lurutusta, säästösuihkutusta jne. 

En tykkää sellaisista koneista. Ennemmin, tai myöhemmin nämä sen seitsemät ohjelmat prakaavat ja varaosia ja korjausta et saa. Uuteen pitää vaihtaa ja entistäkin kimurantimpaan.

Minä tarvitsisin vain sellaisen masiinan, joka pesee astiat puhtaiksi. 

Mutta ei niin kamalaa, että ei myös jotain outoa: Minusta on tietämättäni kehkeytynyt himotiskari.
Nyt sen huomasin, kun tiskikone ei inahdakaan. Kuljen pesuharja kädessäni ja odotan, että lavuaariin ilmestyisi jotain tiskattavaa. Toista oli ennen. Olen oikein kuuluisa siitä, että likaiset tiskivuoret hipoivat kattoa. Sen takia minä tiskikoneen aikoinani hankinkin. Tosin se ei estänyt niitä vuoria aina silloin tällöin kohoamasta, mutta KÄSINtiskaamisen se esti.
Vanhemmiten ihminen näköjään muuttuu. Sitä alkaa tekemään kaikennäköistä turhaakin.

Viimeviikolla oli syksyn ensimmäinen kirkkoneuvostonkokous. Kokouksessa avasin taas monta kertaa suuni. Yhden kerran pyysin puheenvuoron ja muina kertoina haukatakseni palasia ihanasta möhnäpullasta, joita kokouslaisia varten tarjolle oli laitettu.

Puolenviikon jälkeen meillä oli vieraita. A ja T. Puhumista riitti ja niissä puheissa tuli järjestettyä niin maan kuin kirkonkin asiat oikeisiin raameihin. Meiltä kannattaa kysyä, kun haluaa tietää kuinka on oikein ja kuinka väärin.

Perjantaina olimme Catherinen (nimi muut. ja ei meidän Catherine) kanssa Laihialla Yhyres-yhdistyksen 20-vuotisjuhlassa.
Kuten kaikissa hyvissä juhlissa, niin myös näissä, pidettiin runsaasti hyviä puheita soitettiin haitaria. Haitari on yksi lemppareistani. Ihan kärkipäästä. Haitarinsoittoa pystyisi kuuntelemaan päivän syömättä ja juomatta.
Kaksi isokyröläistä veljestä "revittelivät" yhdessä näppäinhaitareitaan niin, että pois tieltä risut ja männynkävyt! Todella taidokasta ole meno ja soitto komeilla soittopeleillä.
Olisin aina halunnut osata soittaa haitaria. Se vaan on minun kohdallani ollut täysin saavuttamaton taito ja tulee aina olemaan. Syy on nuoteissa. Kuten kaikki muistatte, en koskaan koulussa oppinut niitä ja senkin muistatte, että opettaja katsoi minua kauan ja hartaasti ja loihe lausumaan:
-Noin viisaan näköinen ja noin tyhmä!
Opettajan lausuminen on ajan saatissa vahvistettu usealtakin taholta, joten vastaan ei käy pullikoiminen.
Joskus tämä totuus vaivaa ja ahistaa, mutta joskus pystyn sen jo unohtamaankin (kuten paljon muutakin, kuten tähän ikään kuuluu).
Tarjoilut tuossa juhlassa olivat myös aivan ihastuttavia. Saimme mm. sanomalehteen käärittyä rieskaa, jonka välissä oli jotakin kintut alta ja puolet kielestä vievän hyvää möhnää (kalasta ehkä).
Tumma kasvispiirakka vei toisen puolen kielestä ja niin hyvää juustokakkua kuin tuossa kyseisessä juhlassa, en tule ikinä enää saamaan.
Catherine ja minä edustimme kutsuttuina kunniakkaasti rukoushuone Rauhaa, joka sai Yhyre-yhdistyksen avulla rahat katon ja ulkoseinien maalaushankkeeseen.

Lauantaina minun oli määrä kirjoittaa runoja, mutta sen sijaan istuin ja tuijottelin takaseinää (ja välillä tiskasin, jos oli aihetta) ja muutaman jakson tuijottelin morsiuspukuohjelmaa.

Sunnuntaina lähdin kirkkoon, jossa vietettiin  Eläkeliiton kirkkopyhää ja hyvä pyhä olikin.
Lopuksi pappi luetteli eri tilaisuuksia, joita pitkin pyhäpäivää seurakunnan eri paikoissa vietettäisiin.
Kuuntelin tarkasti ja aivan oikein. Yksi tilaisuus jäi vahingossa kuuluttamatta!  NAISTEN KESKEN ILTAPÄIVÄ! Se alkaisi samaisena sunnuntaina kello 16 pappilassa!
Onneksi sain sanaisen arkkuni auki huidottuani käsilläni ensin kuin entinen koristetuulimyllymme hyvinä päivinä konsanaan. Kiljuin tilaisuuden nimen ja pappi vielä kuuluvalla äänellä sen toisti.
Oikein mukavasti pappilaan porukkaa sitten ilmaantuikin.
Siivosin tilaisuuden alkamista outellessani rakennuksen palkongin ja rappuset edustoineen (ja osan ruohikkoakin) äidin pikku mussukoiden jäljiltä. Tyhjiä kaljatölkkejä, karkkipusseja, valmisaterialoodia, tulitikkuja, röökintumppeja, purukummeja, paperisilppua, kertakäyttöaterimia, pahvilautasia, pahvitölkkejä, omenanraatoja, sylkyklönttejä, räkää....
MINÄ olen opettanut lapseni ja lapsenlapseni pihasiisteiksi. Mitään ei saa heittää luontoon.
Täytyy tunnustaa, että pureksitun purukumin viskasin aina johonkin pöpelikköön. Tosin niin, että se ei näkyisi. Ajattelin, että se kyllä maatuu. Nyt en ole sitäkään tehnyt enää moneen vuoteen. Näin kaamean kuvasarjan, jossa purkka takertui jonkun pikkuelukan suuhun&nokkaan, eikä se saanut syötyä ja kuoli kitumalla nälkään. Semmoiseen en tahdo olla osallinen.
T: Kaisa Fairywater-Tiskersson
-----------------------------
Psalmi 8:4-10

Kun minä katselen taivasta,
sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
-mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon,
seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.
Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi,
asetit kaiken hänen valtaansa:
lampaat ja härät, kaiken karjan,
metsän villit eläimet,
taivaan linnut ja meren kalat,
kaikki vesissä liikkuvat.
Herra, meidän Jumalamme,
suuri on sinun nimesi
kautta koko maailman.