Käpyjä tikka ei tietenkään kalunnut vainajana, mutta kuva onkin vanha. Ei ole tullut taas useaan kuukauteen räpsittyä kuvia, joten täytyy käyttää näitä vanhoja moneen kertaan esillä olleita.
Mutta eikös se ole niinkin, että valokuvia aina katsotaankin moneen kertaan?
Meillä ne entisajan ihanat irtovalokuvat ovat hiirenkorvilla ja rasvaläteissä, kun niitä onmoneen kertaan tutkittu ja haikeana muisteltu, kuinka ihanaa kaikki oli silloin, kun ne otettiin.
Käpykuvaan palatakseni, niin kerronpa hiukan ko. tikasta. Muistelisin, että en siitä ole kertonut vielä näillä plareilla.
Nauratti aina kovasti nuo juhlalliset käpykasat kotikuustemme juurella. Ilo vaan yltyi, kun tikka alkoi käydä lintulaudallammekin. Siinä sitä oli hauska läheltä seurata ja ihailla.
Se paukutti tarmokkaasti tarjolla olevia auringonkukansiemeniä pitkällä nokallaan päivät pääksytysten aamusta iltaan. Ihmettelimme kovasti sen ruokahalua.
- Mihinkä kupuun se oikein koko ajan syö? ihmettelin minä. (Minun olisi totisesti pitänyt ihmetellä enemmän itseäni kuin tikkaa. Terveisiä vaan samanlaiselta ja saman paksuiselta Kaisalta kuin viimeksikin).
Eräänä kauniina päivänä tikka otti ja lensi kauhealla mäiskeellä päin keittiön ikkunaruutua. Pari sulkaakin jäi lasiin kiinni.
Kurkottelin kaulaani ja kuikuilin ikkunasta, näkyisikö, mitenkä tikalle kävi? Oli sangen luultavaa, että moisen tällin jälkeen nokka kyllä, ellei nyt katkea, niin ainakin menee hetkeksi vintturaan.
Ilokseni maassa ei näkynyt mitään ja ajattelin, että lintu oli lentänyt pesäkoloonsa potemaan hetkellistä päänsärkyään.
Seuraavana päivänä, kun menin puutarhaan käveleskelemään ja ihailemaan kevääntuloa, näin kauhukseni, että tikka makasi kuolleena kuin kivi kivijalan vieressä.
Siitä siihen, etten pillahtanut itkuun. Tulin todella murheelliseksi ja alaleukani väpätti ja silmissä sumeni.
Sitten terästäydyin. Hyvät ihmiset sentään! Tässä minä seistä töklötän ja suren tikkaa niin kuin ihmistä konsanaan.
Terästäydyin ja ajattelin tekoreippaasti, että kyllä maailmassa tikkoja riittää. Niin kuin riittikin.
Iloksemme huomasimme, että lintulaudalla nakuttelee edelleen tikka. Ja ei vaan yksi, vaan KAKSI. Tyttötikka ja poikatikka. Luulenpa, että Vähännevan tikkakanta on taattu täst´etiäppäinkin.
Tänä keväänä on plantaasillamme näkynyt monenmoista erilaista lintusta. Närhi esimerkiksi.
Lintukirjan kuvan perusteella emme ikinä olisi tienneet. että kyseessä on närhi. Lintukirjaamme kuvattu närhi on kuin kakadu. Yhtä värikäs. Pitäisi ehkä satsata uuteen kunnolliseen lintukirjaan, jos niitä semmoisia on kirjoitettu. Sellainen kirja pitäisi löytää, missä tummahkon rusahtava ei ole yhtä kuin vaalean sinertävä.
Kirjasta juohtui mieleeni, että minä likka se aloitin kirjoittaa kolmatta runokirjaa männä viikolla.
Tai runojahan minulla kyllä on, mutta aloin hieman ruokota niitä. Poistella pahimpia kirjoitusvirheitä ja sen sellaista. Pilkkuja ja pisteitähän ei runoissa enää tarvita ja se helpottaakin tällaista vitosen kielitieteilijää rutkasti.
Kaikki lukijani varmaan muistavat, että tulevan runokirjani nimi on TULPPAANINIPPU. Eli niitä voi ostaa useamman jemmaan ja aina, kun menee kylään, eikä paikkakunnalla ole tulppaanikauppaa, voi viedä muassaan runokirjan. Suklaalevy vielä väliin, niin olen varma, että vierasemäntä ja/tai isäntä ilahtuvat. (Tässä tuli myyntipuhekin jo, vaikka en aikonut, koska tuotetta ei näy vielä mailla eikä halmeilla.
Torstaina olin Seinäjoella Eikun kanssa Naisten kesken illassa. Kuten arvata saattaa minä sain lukea runojani.
Tapahtui sellainen asia siinä lukemiseni tuoksinassa, jota ei ennen vielä ole sattunutkaan.
Ei, korppu-syndroomaa en tarkoita ja pumppukin kävi kuin vaarini taskunauris.
Mistään näistä ns. vanhoista vaivoista ei nyt ollut kyse ollenkaan. Esiin putkahti aivan uusi ja entuudestaan näkemätön tuskailun aihe: nenästäni lirahti kirkas tippa! Tunsin lausuessani, miten tippa jatkoi hitaasti kulkuaan kohti ylähuulta.
Yritin laskea kasvojani hiukan alemmaksi, ettei lampun valo olisi osunut ylähuulen tienoille paljastaen kiiltävän räk...nenävesivanan.
-Tämä se vielä puuttui kaikesta esiintymisen kauhuista, joita näinä kymmenenä vuotena lausuissani kokea olen saanut, nyyhkytin mielessäni samalla, kun luin.
Ei minulla siihen hätään ollut nenäliinoja hiasta vetää. En ollut ymmärtänytkään, että vesilasin lisäksi pitäisi myös nästyykit olla myöskin ulottuvilla.
Luin kahdessa osassa runoni ja toiselle kierrokselle osasin jo varautua. Onneksi ei nokka enää tippunut. Ei edes meinannut.
Paitsi kirkasvesikohtausta tunsin olevani suuri ja surkea, paksu ja kauhea, joten uskon, EI vaan tiedän, että kaikki meni nappiin. Runokirjojani haluttiin jopa ostaakin.
Ei minulta tavallisesti nenästä mitään lirahtele noin vaan ilman varoituksia. Syy moiseen oli siinä, että joitakin päiviä sitten, haravavoin puutarhassamme. Auringon paistaessa (muuten en olisi haravoinutkaan, ellei aurinko olisi paistanut) ja haravaa heiluttaessa tulee hiki. Varsinkin, kun pitää yrittää pitää naamaa aurinkoa kohti ja kroppa vinossa kaapia lehtiä ja talventörröttäjiä kasalle.
Riisuin toppatakin pois ja sittenpä tuuli pääsi nappaamaan vanhan muorin luihin ja ytimiin.
Siinä työn tuoksinassa ei aina huomaa, mutta niin se on, että vaikka on kuuma, niin keväisin ei pitäisi uskoa, että niin on. Pitäisi aina muistaa, että sinun on salaisesti kylmä, vaikka luulet, että on kuuma. Vilustut ja niinpä klyyvarisi sitten vuotaa juuri silloin kuin ei pitäisi. Tätä totuutta en ole seitsemäänkymmeneen vuoteen oppinut ja tuskinpa enää opinkaan. :(
Sunnuntaina meidän Perjantai-raamatupiirillämme oli paljon kaikkea mukavaa tehtävää jumalanpalveluksessa. Lauloimme, luimme tekstit ja rukoilimme esirukouksia. Minäkin lauloin urheasti mukana, vaikka ääneni oli kyllä kuin luolamiehellä. Pakko oli kuitenkin yrittää, kun olin briljeerannu, että osaan alton yhteen esittämäämme lauluun. Kuten myös osasinkin. Saundi nyt oli vähän sitä mitä se oli.
Jumalanpalveluksen lopuksi eräs nuori neitonen soitti viulua. Kanttori säesti flyygelillä.
Olen useasti kertonut, että kuullessani jotain hyvin ihanaa, minun on heittäydyttävä vaakatasoon kuuntelemaan.
Noh, kirkonpenkissä se ei oikein käy laatuun, koska aina on vieressä joku, mutta lentoonlähtöä ei vieressä istujat estä. Luulen, että leijailin kattoon. Siltä ainakin tuntui, kun silmät kiinni sitä ihastuttavaa soitantaa kuuntelin.
Illaksi ajelimme Nikolainkaupunkiin seuroihin. Kahviryhmä, johonka kuulun, oli tarjoiluvuorossa.
En tällä kertaa kaadellut kahvia, koska siinä työssä tarvitaan kahta kättä ja minä tarvitsin toista kättäni olemaan valmiina tarttumaan nenäliinaan, jos siltä olisi tuntunut.
Sanoin kaikille, että olen vain vilustunut. En flunssainen. Eihän vilustuminen tartu, ellei itse ole roikotellut? Korjatkoon puheeni ne, jotka ovat lukeneet lääketiedettä enempi.
Tänään olimme iltapäivällä mukavassa seurassa. Nimittäin Krellin (Kristilliset eläkeläiset)kuukausitapaamisessa. Se oli tällä kertaa täällä Isossakyrössä. Laihialla seuraavan kerran.
Sain lukea runojani ja Magnus piti puheen. Minun mielestäni meni ihan hyvin, vaikka olen ehkä jäävi asiasta puhumaan. En jännittänyt kuin pari sekuntia ja nenässäkään ei kirnunnut ollenkaan. Ei kirkas, eikä sakea. Valtakunnassa kaikki hyvin.
T: Kaisa Sakkerstöm-Kirnunder
---------------------------------------------------
Psalmi 24: 5-13
Ohjaa minut totuuteesi ja opeta minua, sinä Jumalani ja auttajani!
Sinuun minä luotan aina.
Herra, sinä olet laupias, muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.
Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani!
Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!
Hyvä ja oikeamielinen on Herra,
hän neuvoo syntisille tien.
Hän hankkii sorretuille oikeuden,
hän opettaa köyhille tiensä.
Herran tie on hyvä, hän on uskollinen niille,
jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.
Herra, nimesi kunnian tähden
anna anteeksi suuret syntini.
Se, joka Herraa pelkää, oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan ja hänen jälkeläisensä perivät maan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti