maanantai 4. huhtikuuta 2016


Tähän aikaan vuodesta iskee yleensä kauhea kaukokaipuu.
Siis aina, kun lumet ovat puutarhasta sulaneet pois ja alta on paljastanut kaikkea sellaista, mitä sinne syksyllä myöhään jäi. Sellaista kaikkea töpäskää, lehtiä, juuria sun muita, mitä ei kertakaikkisesti ehtinyt lumentulon takia "valitettavasti" siivota pois, niin on selvää, että silloin alkaa ihmisen tehdä mieli muualle. Toisiin maisemiin.
Olisikin mukavaa, jos vois matkustaa jonnekin, esimerkiksi tuonne suolameren rannalle (yläkuva), tai Tiberiakseen (alakuva) ja tulla takaisin vasta, kun kaikki töhnä ja möhnä on armeliaasti peittynyt vihreän ruohon sekaan.
Mutta ei! Ei sitä joka vuosi pääse todellisuutta pakoon. Tietenkään ja haravoimaan on piakkoin vääntäydyttävä, vaikka kuinka tympis ja ottais pattiin.
Kaikki teistä lukijoistani varmaan muistavat sen ainoan puutarhaharrastukseni, jota innolla teen, mutta koska olen saanut ilokseni taas ihka uuden lukijan ALLUN (fanfaarit torventöräytykset), niin sanonpa sen tässä jälleen kerran:
Lemppari puutarhatyöni on juoda kahvia lepotuolissa päivänvarjon alla.
Ihmettelen sydämeni pohjukasta heitä, jotka sanovat, että heidän sormensa oikein taas syyhyvät, että pääsisivät möyrästämään mullan sekaan. Käsittämätöntä!
Tässä muutama päivä sitten yllätin kuitenkin itsekin itseni ja Magnuksen sanomalla, että sellaiset pienet  puukehikot (hiukan niin kuin lasten hiekkalaatikot) olisivat mukavia jossain kohtaa suurta palantaasiamme ja niihin eri sallaadilajeja istuttaa!
Magnus innostui heti. Maatalon poikia kun on.
-Sellaaset hankitahan!
Viime vuonna Magnus istutti salaattia ihan maahan vaan. Ilman minkäänlaisia kehikoita ja hyvää salaattia tuli.
-Istutamma kehikkoohin sitä samaa salaattia, ku viime vuannaki, Magnus sanoi.
-Haluan sitä sellaista salaattia, jossa on repaleiset reunat! sanoin minä ja jatkoin:
-En yhtään mitään muunlaista. Jaa, mutta pari kaalinpäätä olisi kans kiva laittaa ja...
-Mihinkä niiren toukkien kans joutùu ja kuka niitä noppii? Et sinä ainakaa, tuohtui Magnus.
-Kuinka kukaan yleensä istuttaa kaalinpäitä, jos niihin aina tulis tonneittain matoja? Miksi niitä yleensä myydään. Voishan sensijaan kaalinpääsiemenppussissa lukea MATOJA! HYVÄ ITÄVYYS!
-Ja luulis nykyaikana sellasia  myrkkyjä löytyvän, joilla...jatkoin minä, koska haluan aina sanoa viimeisen sanan.
Ajatus myrkykaalinpäistä ei kuitenkaan kiehtonut niin paljoa. että olisin riid....keskustellut asiasta enempää.
Salaattikehikon aion kuitenkin hankkia ja tumppaan sen niin täyteen salaattia, ettei yksikään rikkaruoho, tai mato saa siinä jalansijaa.

Eilen oli sunnuntai ja Vähässäkyrössä oli Naisten kesken iltapäivä. Aiheena oli "Kauneuden kaipuu".
Ei siis kaukokaipuu, josta äsken oli puhetta.
Me kaikki naiset saimme samalla, kun joimme hyvää emännän keittämää kahvia hyvine lisukkeineen, pienet laput eteemme, joihin pyydettiin kirjoittamaan, mitä "KAUNEUDEN KAIPUU" saa itse kunkin mieleen nousemaan. Hyvin lyhyesti, parilla sanalla vaan, oli lupa kirjoittaa, eikä siihen pienen pieneen klipareeseen toki olisi enempää mahtunutkaan.
Hyvää keksiä mäyhätessäni mieleen nousi paljokin kaikkea kaunista, mutta niitä en kirjoittanut, koska niitä kaikkeahan minulla oikeastaan on. Näin järkeilin. Näenhän ihanata luontoa, kaunista taivasta, upeaa jokivartta, runollista merenpoukamaa, koska vaan.
KAIPUU- sana ja se, että en ikinä tahdo valehdella, vaan kertoa totuuden, kirjoitin vakaalla kädellä omasta kauneuden kaipuustani:
 että pärstävärkkini olisi kaunis. Vielä näin vanhanakin. (Loppukaneetin ahdoin todella pienillä kirjaimilla ja sain kun sainkin sen siihen sopimaan).
Ei voi mitään! En millään voisi ajatellakaan sellaista kauneudenkaipuuta, kuten suloisia kissankelloja maariankämmäköiden seassa, tai aamuruskon herkkä häive haarapääskyjen liverrysten kruunaamana, kuten moni lappuunsa kirjoitti. Ei! Kaunis naama on numero yksi minun kauneudenkaipuu-listallani.
On sitten aivan eri asia, vaikka kaipuu ei koskaan toteutuisi, mutta sitähän ei kysytty.
Painotan ja alleviivaan, että jos kaipuuni ei koskaan toteudu, so what? Mitä väliä?
Minä vaan kerroin omaan kauneuden KAIPUUN villakoiran ytimen.
Rehellisyydestä johtuen tunsin itseni koko Naisten kesken illan ajan erilaiseksi vanhukseksi.
Tätä kalvavaa tunnetta oli omiaan lisäämään runonlausumisenikin, jota sain taas tehdä ko. tilaisuudessa. Ehkä lausuminen meni ihan jees, kuten tapana on, vaikka pari kertaa vain takeltelin ja kerran ryystin vettä. Koiviston korppu-syndroomaa ei tällä kertaa tullut.

Viikonlopun ajan saimme pitää Viviannia vieraanamme. Sellaiset viikonloput, joina saa pitää lapsenlapsia vieraanansa, ovat kultaakin kalliimpia ja lyövät laudalta kaikki maailman kauneudenkaipuut!
Vivianni innostui maalaamaan enonsa ohjauksessa taulun. Taulusta laitettiin kuva Fb:iin, kuten asiaan kuuluu. Taulua pyydettiinkin melkein heti ostaa.
Keskustelimme Charlesin kanssa, missä me teemme virheen, kun olemme laittaneet monia taulujamme näytille siellä sun täällä ja ostohalukkuutta ei niin hirveän paljon ole leijunut ilmassa (jos sitäkin tietenkin on tapahtunut).
Yhtään emme kuitenkaan olleet kateellisia. Charles oli oikeinkin ylpeä, että oli osannut niin hyviä neuvoja antaa siskontytölleen ja minä siitä, että ilman minua ei koko neitiä, eikä niin ollen tauluakaan, olisi edes olemassa.

Viime postauksessani revittelin, että minulla olisi tällä kertaa paljon raportoitavaa, koskapa Magnus oli kirjoittanut minun kalenteriini torstain kohdalle: klo 12.00 pyhätanttu päälle.
Noh, perjantaina Magnus oli vetänyt paksut henkselit ko. viestin päälle ja alla luki:
siirtyy 6.4 mahdollisesti.
Olin ehkä pullean kysymysmerkin näköinen katseltuani kalendääriäni ihan muissa asioissa.  Magnus ehätti sanomaan, jotta mitään et kysy ja mitään et utele, koska minen sano mitään.
-Toimi vaan aijallas ja tee niin. ku siihen on kirijootettu, hän jatkoi.
Elikkä ensi maanantaina minulla on ehkä enemmän kirjoitettavaa siitä asiasta, mihinkä minua pyhätantussa köörätään.
Aion muuten mennä etsimään itselleni uuden pyhätantun. Siitäkin huolimatta, vaikka olis taas henkselit asioiden päällä, eikä köörättäis mihinkään.
Minulla ei yksinkertaisesti ole mitään päälle pantavaa enää. Villavaatteet alkavat näyttää hätävarjelun liioittelulta ja viimevuotiset kevätvaatteet...niitä ei yksinkertaisesti ole.
Pakko (!) hakea jotakin, kun on sentään tulossa monta varteenotettavaa tilaisuutta, joissa joudun nousemaan estraadille ja nypläämään leningin helmaa lausuessani runoja.
On television syy, että minulla ei ole mitään päällepantavaa. Sieltä nimittäin tuli ohjelma, jossa kehotettiin ottamaan joka rytky omasta vaatekaapista ja tuijotettava sitä hetkisen. Sitten kehotettiin miettimään, tuliko vaatetta tovin tuijotettuaan a) hyvä olo?, vai b) huonohko olo?
Minulla tuli aika häijy olo melkein kaikkien vaatekappaleiden kohdalla. Varsinkin niiden, jotka olivat jo useamman vuoden vanhoja.
Siispä tungin ne muovipusseihin ja siitä ajan mittaan köörään ne auton takakonttiin. Takakontista johonkin kierrätyspömpeliin. Eiköhän huumori ala nousemaan, kun saa vaatteet pois silmistään lopullisesti. Olisinpa jo ennemmin tiennyt, että paha olo johtuu vanhoista vaatteista, eikä yleisesti ottaen maailman menosta.
On se tuo TV vaan aika hyödyllinen olemaan olemassa.
Tähän lopetan kirjoittelun tällä kertaa.
T: Kaisa von Pömpel-Klädskog
------------------------------------------------
Psalmi 113: 5-8

Onko ketään, Herran, meidän Jumalamme vertaista?
Hän istuu valtaistuimellaan korkeuksissa,
mutta näkee alas maan syvyyksiin.
Ei ole taivaassa, ei maassa
ketään hänen vertaistaan!
Hän nostaa köyhän tomusta,
hän kohottaa kurjan loasta
ja asettaa hänet ylhäisten joukkoon,
kansansa ylimysten vierelle.

7 kommenttia:

Mirva Havula kirjoitti...

Piiiiiiitkästä aikaa tulin lukemaan blogiasi ja ihan kaameasti harmittaa, kun en tänään ehdi selata aikaisempia kirjoituksiasi. Miten mulla onkin tämä vuosi alkanu niin kiireisissä merkeissä, ettei yhtään ehdi istahtaa koneen ääreen!

Minäkään en yhtään himoitse mitään puutarhahommaa! Oon tehny päätöksen, että tänä keväänä en istuta MAAHAN mitään, parvekeruukkuihin istutan mitä istutan: muutaman salaatinsiemenen ja tilliä ja persiljaa. Raparperi ja ruohosipuli tuolla (maassa!) jo näkyy kasvavan ihan itsestään ;)

Minäkin olen RAIVANNUT huushollista pois ylimääräisiä tavaroita ja VAATTEITA, joista tulee huono olo. Jokaisen poisheitetyn muovikassillisen jälkeen on taas helpompi hengittää...

Nyt on taas jouduttava töihin (mutta kyllä vielä jonakin päivänä istahdan pelkästään blogisi ääreen!)

Ailakki kirjoitti...

Moikka sama täällä en olo mikään multasormitykään kyllä katsella muuten luonnon kauneutta.joo kaappien raivausta pikku-hiljaa vien eteenpäin joka välissä ja mitä taas flunssas tässä katselen ikkunasta ulos.

isopeikko kirjoitti...

Peikon mielestä kaikkein mukavinta puutarhaharrastusta on muurahaiskädenvääntö. Siinä on kaksi tuomaria, ja vääntäjät seisovat vastakkain ja vääntelevät käsiään mitä moninaisimpiin asentoihin. Muurahaiset ovat siinä hyviä, koska niillä on käsiäkin aika paljon.

Vanhoista vaatteista saa uusia, kun pistää niihin uusia paikkoja. Peikollakin on jo monta paikkaa pöksyissä.

kaisa jouppi kirjoitti...

Mirva
Mukavaa, kun joskus piipahdat ja vielä kommentsuuniakin kirjoittaa jaksat. Sellainen aina innostaa kirjottajaa. Varsinkin sellaista, joka koko ajan meinaa päättää, että nyt lopettaa, nyt lopettaa. :D

Ajattelin tänä keväänä kans istuttaa pitkästä aikaa tilliä. Joskus kyllästyin, kun pakaste tuoksahteli tilliltä, vaikka kuinka minikrippiin niitä kietaisi. Pitää laittaa, vaikka kaksinkertaiseen pussiin, jos se auttais.
Persiljaakin pitää istuttaa. Varsinkin sellasta LEHTIpersiljaa, jollaista näin jossakin kokkiohjelmassa käytettävän.

kaisa jouppi kirjoitti...

Ailakki
Nyt on varmaan jo flunssat toennu.
En muista yhtään teidän krekoolia siellä Kertunlaaksossa. Tottapa siellä kaikki tunnetut yrtit kasvaa tänäkin vuonna ja mikäli sua tunnen, niin vähä tuntemattomammatki.
Ens kerralla, kun meen lähikauppaan, ostan siemeniä. Niitä on aina kiva ostaa, mutta istuttaminen ja varsinkin perkaaminen on jo tympiää. Syöminen sujuu jo taas hulppeesti.

kaisa jouppi kirjoitti...

isopeikko
Meillä muurahaiset kuljeskelee sisällä joka paikassa näin keväisin.
Mä en oikein sanottavasti tykkää siitä. Jos vielä alkaisivat käsiänsä vääntelemään, niin...
Ei ne alkaa. Niitten pitää käyttää käsiäki, kun juoksevat pakoon sanomalehtitruuttua.

Juuri näin eräällä naisella hamosen, johon oli laitettu monta pyöreetä paikkaa. Oli kivan näköstä. Aloin heti odottaa, että tulis reikiä, että sais paikata nätiksi.

Rautalintu kirjoitti...

Mulle tuli kans sellaanen hävittämisvimma täs joku aika takaperin, ku ei mikää rettu passannu enää päälle. Nyt ei kaapista enää taharo löytyä mitää, mikä päällä kehtaas lähtiä ihimisten ilimoolle.