maanantai 26. syyskuuta 2011


Tähän asti on tultu ja viikko on vilahtanut ohitse. Nopeasti kuni aamuruskon ensisäteet aamuautereen horisonttiin piirtyvissä puidenlatvuksien hiipeissä.
Paljon ehtii myös vettä virrata Kyrönjoessa, ennenkuin kaikki Israelin matkakuvat ovat näytillä blogissani olleet.
Varsinkin, jos ne laittaa useampaan kertaan esille, kuten kuvan kottaraisen (!) kanssa ehkä on päässyt käymään.
Tuo alkulause vaikuttaa kovasti runolliselta.
NIIN ON TARKOITUSKIN!
Täytyy vähitellen terästäytyä, mitä runojen kirjoittamiseen tulee. Uutta runokirjaa varten ei nimittäin vieläkään ole hehkeytynyt yhtäkään täysin uutta säeparia.
Jos nykyfiilikset eivät ota väistyäkseen, niin niitä ei ehkä kovin sankoin määrin ole näköpiirissäkään.
Tuo alku nyt tosin vaikutti jo aika lupaavalta ;) joten ehken se tästä.

Maanantai meni jahkaamisessa ja pahkaamisessa lähteäkkö Nikolainkaupunkiin, vaiko eikö lähteä?
"Eikö lähteä" voitti.
Maanantain kohdalla onkin sitten kalenterissani täysin valkoinen plätti. Ei mitään merkintöjä. Plättimäinen päivä siis.

Tiistaina porhalsimme Noyesin... (jo ennestään muutettu nimi muutettu, koska en muista alkuperäistä muunnosta. Alan muutenkin mennä hiukan sekaisin näiden muunteiden kanssa).
Tiistaina siis porhalsimme Noyesin kaa Jurvaan naistenkesken-iltaan. Illan nimeksi oli annettu "Naisen rosoinen onni".
En puhunut rosoisuudesta sanan palaa. Minulla ei ole koskaan ollut mitään rosoisuutta, mitä onneen tulee.
Se, että elämässäni ehdin päivän mittaan olla parikertaa onneni kukkuloilla, pudotakseni välillä mustiin mujuihin, ei ole rosoa.
Onneksi siis ymmärsinkin pitää kitani kiinni, tai onneksi en ehtinyt kirjoittaa mitään paperille, kuten ensiksi aioin.
Lausuin sensijaan muutaman runon runokirjastani.
Runoja pyydettiin äänekkäästi hurraten kuultavaksi useampiakin.
Olenkin ajatellut, että ellei runotamma pian ala laukata kiivaammin eteenpäin, ei ihmisien kohta kannata ostaa koko Runollista kirjaani, kun ovat kuulleet kaikki värssyt lausuttavan ja veivattavan niin usein, että osaavat kohta ne ulkoa.
Mitä sellaista ostaa, jonka jo osaa?
Paitsi lähetyskannatuksen vuoksi tietenkin. Tätä näkökulmaa revitänkin innokkaasti, kun kehoitan kirjan hankkimaan. Ja ainahan voi ostaa lahjaksi jollekulle toiselle, joka ei naistenilloissa ja seuroissa penkkejä hierrä.

Keskiviikkona Magnuksen veli Mauritzio tuli meille kylille.
Sehän tiesi sitä, että putsasimme koko pikku rintamamistalomme pölystä ja ikkunoiden välit kärpäsenraadoista.
Mauritzio tenttasi myös hiiritilanteen tarkasti. Kuultuaan, että hiiriä ei nyt viime TUNTEINA ollut jäänyt kiipeliin, suostui hän öitsemään yläkerrassa, eikä ilmapatjaa tarvinnut ilmata ja asettaa alakertaan.
Onneksi killerit eivät paukkuneet koko vierailun aikana. Sen jälkeen kyllä kiitettävästi :(
Sanoin Magnukselle, että minulla alkaa jo silmissä sameneen, kun ajattelen sitä siimahäntien KEKOA, joka syntyisi jos kasattaisiin kaikki 6 vuoden killerihiiret yhteen ja samaan kasaan.
- Mitä nuata yhtehen kasaa ja ittiänsä hermostuttaa. Parempiakin asioota voi yhtehen kasaalla ja laskia.
- Joo, mutta ajattele, mikä kaamee ällö-lihakasa!!! kiljuin minä.
- Minen tuallaasia viitti eres unisnani ajatella, loihe Magnus sanomaan syöden eilisiä perunamuusinloppuja.

Perjantaina olimme Lapualla urkufestivaaleilla.
Oikein kutsuvieraina istua näpötettiin melkein etupenkissä.
Turun kaupunginorkesteri oli koko komeudessaan esiintymässä. Täytyy sanoa, että konsertti oli hyvin vaikuttava.
Lupsautin silmäni kiinni, kuten aina teen konserteissa. En suinkaan vetääkseni tirsoja vaan nauttiakseni musiikista täydellisesti.
Jos pidän silmät auki katselen, mitenkä soittajien suut ja silmät pelaavat, kuinka hikikarpalot valuvat rintapielille (noin kuvaannollisesti) kuinka otsakiehkurat putoilevat silmille, mimmoset kläningit naissoittajilla on, kuinka mirrirusetit tärisevät strokien tahdissa ja niin edelleen loputtomiin.
EI! Pakko panna nahkalaput silmille. Niin kun toimii, niin alkaapa suloinen ilmalento kohti kirkon kupolia. Kohti tummaa syystaivasta, jossa kirkkaat iltatähdet sädehtivät hopeiset kyljet kiilävinä...
Luulenpa, että uusia runoja alkaa piankin syntyilemään.

Lauantaina menimme Palvelutalolle Magnuksen kaa pitämään virsipiiriä.
Magnus aloitti virret niin korkeasta äänilajista, että piti varpailla seisoa, että osui edes hivenen oikean nuotin syrjään kiinni.
-Miltä tuntuu laulaa noinkin lähellä oikeaa nuottia? tapasi veljeni usein kysyä minulta. Nyt jouduin kysymään sitä itseltäni itsekin.
Magnus piti viidenminutin pituisen puheenkin. Eräs mumma kysyi kuuluvalla äänellä, että eikö tänne oltu laulamaan tultukaan? :D
Kyllä me lauloimmekin. Sydämen pohjasta lauloimmekin.
Minä en oikeastaan tiedä parempaa laulumusiikkia kuin virret.
Virsissä on niin valtava sanoma joka säkeistössä, ettei niihin ikinä kyllästykkään.
Suihkussakin laulan aina virsiä. Joskus harvoin ehkä: MISTÄ TUNNET SÄ YSTÄVÄN?

Ennen virsipiiriä meillä oli seurakuntatalolla ns. VISIOINTI-päivä.Koolla oli niin työntekijöitä kuin meitä luottamushenkilöitä.
Minä olin äänessä omine visioineni niin, että pari päivää tulikin hävettyä.
Onneksi saimme välillä maittavaa lohisoppaa ja paakelsikahvit, että meikäläisenkin oli pakko olla hiljaa.
En minä niinkään puheitani hävennyt, vaan sitä, että muut saivat tuskin suunvuoroa.
Ellen ole jänissyndrooman kourissa, niin sitten pälätän kuin paikalleen juuttunut gramahfooni :(

Eilen Öpe täytti vuosia Nikolainkaupungissa.
Lähdimme kirkonmenojen jälkeen (menkää kirkkoon pyhisin te kaikki kynnellekynttäävät. Jumalan syvähoitoon!) Vaasankaupunkiin ja ehdimme kun ehdimmekin pizzerian eteen juuri kun se avattiin.
Pussikuurista johtuu, etten saa ahdettua itseeni enää kunnon määrää syömistä. Jäätelön olen jo joutunut jättämään kokonaan pois pizzeriamenyystäni.
Noh, enpä ole asiasta oikein murheellinen. Itseasiassa päinvastoin.
Rakastamiani kanankoipipalasia pystyn onneksi syömään entisen määrän: 15!(Ellei ihan 19).
No, ne ovat sellaisia pikkusia, peukalonpään kokoisia vaan.
Ostimme Öpelles ynttärilahjaksi mustikkasuklaata ja aurinkokuivattuja tomaatteja.
Mustikkasuklaa ja a-kuivatut tomaatit ovat lahjoja, joita minäkin haluan, kun seuraavan kerran täytän vuosia.
Ilmapuntari ja kobeliini, jossa vuorikauriit seisovat piirtyen auringonlaskua vasten, ovat puolestaan lahjoja, joita en halua saada sinä ilmoisna ikinä.
Tähän ilmoitukseen lopetan tälläerää.

T: Kaisa Seinänen- Koibelin

Ps. Koipeliinistani senverran, että perässä tuntuu pysyvän, vaikka toisen omalta aina vaan tuntuukin.
------------------------------------------------
Psalmi 12, jakeet 7-8
Herran sanat ovat todet ja puhtaat,
kirkkaat kuin seitsemästi puhdistettu hopea, joka hohtavana juoksee sulattimesta.
Sinä Herra suojelet meitä,
sinä varjelet meitä joka hetki tämän pahan ajan keskellä.

12 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Aikamoisen louhisen näköistä siellä. Mitäs jos tuosta putoaisi, tuo lintu vaikka?

kaisa jouppi kirjoitti...

isopeikko.
On kyllä totta, että louhisia paikkoja löytyy.
Jos löytyy kyllä laaksojakin ja suvantopaikkoja ja banaanimetsiä ja kukkaniittuja.

Ei tuolla linnulla hätää ole.
Jos se meinaisi pudota, niin varmaan tarraisi nokallaan ja kynsillään johonkin sopivaan kielekkeeseen.

Rosina kirjoitti...

Näkisitpä minun kalenterini. Ei siis niin yhden yhtä merkintää tälle viikolle. :)
Tuttu juttu tuo jahkaileminen, toinen osapuoli ei aina tykkää siitä. :(

kaisa jouppi kirjoitti...

Rosina
Minä luulen, että sinä MUISTAT menemiset ja tulemiset ilman, että joka rapsahdusta tarttee ylöskirjata :)
Laitan itse muistiin blogia varten kaikenlaista ja jos on päivän kohdalla vain valkoinen plätti, niin en liioin muista mitä tapahtui :(

Deme kirjoitti...

Kyllä parhaimmat ryijyt, täkänät tahikka muut seinävaatteet tunnistaa juuri nimenomaan auringonlaskua katselevista laukonpeuroista. Ilmapuntari on toki joutava kapistus, mitä sitä mitään niin keveätä enäää punnitsemaan.

pau kirjoitti...

Hiirikasasta tuli mieleeni ROTANRAATO joka makasi tiellä uimareissuni matkan varrella toissapäivänä. Yök. Paluumatkan tein eri reittiä.
Tänään tuijotin tienkohtaa, mutta ei jälkeäkään enää rotasta. Yök, yök.

Piti kommentoimani jotain jutustasi, mutta unohdin jo. Muisti se vaan lyhenee. Kohta tulevaisuuskin menee samaan pussiin vissiin :(
Mutta siihen asti iloa sydämeen ja virttä hyrisemään, kuten tapaan tehdäkin kävellessäni.
Lemppareihini kuuluu Jeesus sä ainoa; omalla sovituksellani :)
"toiset jos hylkäävät" on erityisen värisyttävä kohta, ja sitten se, että Jeesuksen kasvot lempeät!

kaisa jouppi kirjoitti...

Deme
No senverran täytynee antaa periksi, että kyllä laukonpeurakopeliini on sentään parempi kuin NEIDONRYÖSTÖ-sellainen :(
Sitäpaitsi ei lahjahevosen hampaita saa koskaan katsoa.
Ilmapuntariasiassakin myöntyilen, jos se on sellainen, jossa pikkuruinen akka on luukusta ulkona, kun on sadesää ja ukko silloin kun on pouta.
Itseasiassa: TAHTOO ILMAPUNTARIN!

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Vai on siellä kaupungissa rotteja?
Taidankin siirtää kaupunkiin- muuttoaikeitani vielä hamaan tulevaisuuteen.
Hiirien kanssa aina pärjää, mutta rottia varten täytyy loukuissa olla vähintään moottorisaha.

Virret ovat ihania.
Niihin ei ikinä kyllästykkään.

pau kirjoitti...

Arilta tuoreet terveiset, Kaisa, sinulle ja minulta myös. Luin Arillekin juttusi, ja voi että me nauroimme.

Siunausta ja vankkoja runosuonia ja autereisia unelmia ynnä
hilpeitä hihityksiä
runoihisi
rakkaudella IHAILIJASI Kyyhkytuvan seutuvilta ynnä Lammenliplatuksesta

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Kiitos vaan mieltä ja nokkaa nostattavasta kommentista :)
Sellainen ovat aina tarpeellisia varsinkin, jos sattuu olla kyseessä päivä, jolloin nokka kyntää maanpintaa :(
Terfyysiä myös teille ja sulkakynä suhiskoon sielä Nikolainkaupungissakin!

Rosina kirjoitti...

Hui kauhistus!
Meillä oo se "NEIDONRYÖSTÖ-sellainen", miten sinä voit tullakaan kyläilemään tänne? :))

Hei, sinulle on blogissani tunnustus (haaste), ole hyvä ja nouda se. Kiitos.

kaisa jouppi kirjoitti...

Rosina
Kyllä voin tulla ja hyvin voinkin :)
Kun olin kirjoittanut sen juttuni, moljahti mieleen, että MÄHÄN tykkään vanhoista ryijyistä ja kobeliineista. Moljahti mieleen myös, että jollakulla voisi sellainen hirvikobeliini ollakkin ja kevensin asiaa vaihtamalla sen neidonryöstö-kobeliiniin.
Ajattelin, että ne ovat sellaisia, että niitä ei ihmisillä enää ole.
Tunnustaa täytyy, että jos olisin perinyt joskus n-ryöstökobeliinin, se olisi meilläkin arvopaikalla.
Nyt on vain "taistelevat metsot" ja PUOLIryijy ja ruusuryijy. Vanhoja ku mitkä!
Minä pidän kobeliineista, jos totta puhutaan!
PS. Mä, ja mun suuri kitani :(

Kiitos haasteesta. Otan sen vastaan iloisella, mutta häveliäällä mielellä.