maanantai 12. syyskuuta 2011


Nuorna vitsa väännettävä, ettei vanhana tule käännettävä.(Oma juurikeksimäni aforismi).
Kuvat ovat Vaasa-tyttöjen liikuntaesityksestä muutama kuukausi sitten.
Vivianni on tytöissä mukana. Ylemmässä kuvassa hän on, joko oikealla tai vasemmalla, mutta hän on. Alakuvassa Vivianni taivuttelee ihan etualalla.
On hyvä, että lapset saadaan innostumaan liikunnasta jo ennen kuin kykenevät edes kynnelle. Eivät ehkä ole sellaisia lonttopolvia sitten "vanhana" kuten eräät ;)
Muistan kauhulla kouluvoimistelun about puolivuosisataa sitten (ettei vaan enemmänkin sitten).
Piti yrittää kekkuloida jollain ihme kuolleelta hevoselta näyttävässä vempeleessä, tai ottaa sik&sak askeleita korkean telineen päällä (vieläkin niskavillat pörhistyvät), tehdä kärrynpyöriä, vaikka hätinä permannolla seisomassa pysyi ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ainoa liikuntamuoto, josta pidin oli polkupyöräily. Sitä ei ikinä harrastettu ainakaan meidän koulussamme.
Vapaa-ajalla taas ei muuta tehty, kuin pyöräilty. Kesäisin kyllä uitiin. Ainoastaan yöt oltiin kuivalla maalla.
Olen onnistunut kuitenkin olemaan aikalailla liikkumaton näihin päiviin asti :(
Ellen nyt muuta tapojani, en kohta enää pääse liikkumaan, vaikka EHKÄ haluaisin.
Mutta eipäs liikuta asioiden edelle...

Ihan tähän melkein aluksi toivotan mahdottoman iloisena uuden ja uutukaisen lukijani tervetulleeksi tänne blogiini.
Tervetuloa Leena!
Jälleen kerran kiittelen tietenkin myös teitä "vanhoja" lukijoitani olemassaolostanne. Olette ylitärkeitä. Tulee tunne, että en tyhjään bittiavaruuteen näitä tekstejäni suolla.

Tämän viikon tiistai meni potiessa ja surkeillessa, joten siitä ei sen enempää.
Ei minulla tiistaipäivästä ole mitään muistikuviakaan, joista kirjoittaa, vaikka jotain muuta olisi tullut tehdyksikin, ei sen puolen.

Keskiviikkona meillä oli serkkutapaaminen Nikolainkaupungissa. Meitä oli neljä serkkua paikalla. Pläälu oli loukannut olkapäänsä, eikä päässyt miitinkiin.
Minä ajaa rutuutin itse paikalle, vaikka polvi oli kuin tyhjä potkupallo. Buranaa vaan kitusiin ja eikun menoksi.
Katselimme vanhoja valokuvia tiimatolkulla ja olimme liikuttavan yksimielisiä, kuinka hyvään sukuun olimme syntyneet.
Ihailimme komeita esivanhempiamme. Toinen toistamme silmäillen totesimme, että omenat olivat putoilleet meidän tapauksissamme harvinaisen lähelle puita.
Meillä serkuksilla on oikein komea vaari(tai hän on jo tietenkin kuollut, kun mekin olemme jo ikien "paremmalla puolella").
Iso-isoäitimme muistuttaa kuvassa upeasti Sibeliuspatsasta (sitä pääpatsasta nimenomaa).
Kaikien mielestä minä olen ilmielävä isoäitimme. Minä olen kaksoiskopio Hilda Dagmar-mummustamme kyllä omastakin mielestäni.
Omasta mielestäni muistutan myös iso-isoäitiäni aikamoisesti. En varmistanut asiaa serkuiltani, koska syvällä sisimmässäni en ole varma haluanko muistuttaa herra Sibeliusta. Tiedän kokemuksesta, että Elitzabethy olisi ollut liian hanakasti kanssani samaa mieltä.
Hän se oli se, joka lähetti 50-vuotiskortin minulle, jossa luki:
Onneksi olkoon viiskymmentävuotiaalle! Et näytä päivääkään yli kuuskymmenvuotiaalta!
Ulkonäöltäni siis olen ehkä kuin mummojeni kolmoispaino , mutta sisähenkisesti en.
Tokkopa isoäitini rääkyivät joka asiasta, tuijottelivat tuntitolkulla horisontteihin, äksyilivät, tai hermoraunioisesti asioihin suhtautuivat, tai siirsivät kaiken, minkä ikinä voivat, huomiseen?
Olen päinvastoin kuullut kautta pitkän elinaikani, kaikkia suuria viisauksia ja aforismeja joita esimerkiksi Hilda-mumskimme keksi asiaan kuin asiaan.
-MALTTAA KÖYHÄ KEITTÄÄ, VAAN EI JÄHYTTÄÄ, on yksi miltei päivittäin käyttämäni Hilda-viisaus.

Söimme serkkukohtaamisessamme Lillin loihtimaa lohikasvisgratiinia, sekä vadelmia jossain ihanassa kräämissä jälkiruoaksi.
Kyllä siinä kielenkannat irtosivat entisestäänkin, jos mahdollista.
Suku oli taas parhain ja kaunein ;)

Torstaina menin lääkäriin sen kituliaan vasemman jalkani kanssa.
Varoitin lääkäriä, että voin pillahtaa itkuun kertoessani sairaskertomustani. Onneksi sain pidäteltyä pahimmat itkunturskaukset ja ainoastaan ääneni oli parikertaa sortua. (Jänis sisälläni pysyi onneksi myös aisoissa).
Pääsin kuvaukseen Östermyyraan saman tien. Magnus tuli mukaani henkiseksi-ja ruumiilliseksi tueksi.

Kuvauspatjalla piti kääntyillä suuntaan jos toiseen.
- Mene vasemmalle kyljelle ja laita oikea jalka tyynylle. Kuului hoitajan suusta hiljaa. Hiljaa ehkä siitä syystä, että kuulokojeeni oli Hälvällä.
-OIKEA JALKA ? Vasen jalkahan se tässä prakaa, ajattelin kauhuissani.
- LAITA OIKEA JALKA TYYNYLLE JA MAKAA VASEMMALLA KYLJELLÄ! hoitajattaren käsky oli jo niin äänekäs, että meikäläiselläkään ei ollut vaikeuksia kuulla sitä.
Ymmärtäminen olikin eri asia.
Mielessäni kävi juttu, jossa kerrottiin, kuinka potilaan väärä jalka oli amputoitu.
Onneksi kysymyksessä ei nyt ollut sentään niin vakavat asiat, mutta eikös joltakin ole leikattu sappikivetkin, vaikka niitä ei ollut alunperinkään olemassa. Paperit sekoittuneet...
- LAITA OIKEA JALKA VASEMMAN YLI TYYNYLLE, kuului jo niin selvästi, että jos ihmiset niin selvästi puhuisivat, kuulokoje olisi turha kapine.
Sanojen myötä oikeanpuoleinen jalkani pökäistiin haluttuun asentoon, kuin valmiiksi kohonnut hiivataikina leivinlaudalla konsanaan.
Yritin maata niin, ettei pupujussukan korvat, eikä liioin töpöhäntä olisi liikaa huiskuneet.
Huiskuivat ne kumminkin :(
Miksi meikäläisellä kestää sanomiset niin kauan mennä piuhalle? Miksi en heti käsittänyt, että oikea jalka piti SEN TÄHDEN heittää vasemman yli tyynylle, että vasuria päästään filmaamaan oikeasta suunnasta?
Miksi ajattelen tuhansia asioita sensijaan, kun pitäisi toimia?

Magnukselle selostin autossa myrtsinä kuvaus-sessiota.
- Minen usko tuata. Aina sulle teherään kaikenlaasta. Sä varmahan kirmuseerasit siälä jo heti mennessäs ja huurit ja vaarit ja äyskiit.
- En varmasti sanonut halaistua sanaa. Tein vaan, kuten käskettiin. Sitten kun älysin MITÄ käskettiin.

Tänään lääkärin piti soittaa tuloksista ennalta annettuun ajankohtaan.
Paljoakaan liioittelematta makasin aamusta asti puhelimen päällä, enkä irroittanut katsettani siitä kuin syödessä, etten vaan unehuttaisi asiaa.
Säntillisenä ihmisenä tarkastin jossain vaiheessa vielä soittoajan.
Se oli jo mennyt menojaan!
Lääkäri oli soittanut ajoissa, mutta minä likka olin lauleskellut suihkussa.
Lääkäri sai, kun saikin minut sitten langan päähän ja ilmoitti, että polveni on siinä jamassa, että siihen pitää tuikata kukonhelttauutetta.
Kulumaa siellä sun täällä.
- En uskalla, sanoin, mutta lupasin kuitenkin ajatella asiaa.

Olen nyt ajatellut asiaa loppupäivän ja tullut siihen tulokseen, että EN uskalla!
Kaikki ne vertahyytävät jutut sivuun, pieleen ja "väärin" pistetyistä polvipiikeistä saa suonissani virtaavat verihiutaleet hyytymään.
En uskalla, en, en ja en.
-Sä et siis ole oikein tarpeeksi kunnolla kipiä? kysäisi Maikku, kun soitin sille tilannetiedotuksia. Hhmmm?

Olimme tänään illalla raamattupiirissä ja sieltä menimme Maikun ja Eerikin luokse omenapiirakkakahville.
Otimme puolet tavanomaisesta määrästä piirakkaa, koska olemme laihiksella. Aika suuret palat niistä puoliskoistakin tuli ;)

T: Kaisa Kukkonen-Heltta
-------------------------------------------
Psalmi 16, jakeet 1-3

Daavidin runo.
Jumala pidä minusta huoli,
sinuun minä turvaan.
Minä sanon Herralle: "Sinä olet minun valtiaani,
sinulta saan kaiken hyvän!"
Pyhille, jotka maan päällä ovat
hän osoittaa ihmeellistä rakkauttaan.

10 kommenttia:

Rosina kirjoitti...

Hyvän aforismin keksit!
Kouluvoimistelu oli minullekin pakkopullaa, enemmän pidin ulkoliikunnasta, sai juosta ja hyppiä pituutta ja korkeutta.
Se kukonhelttauute on hyväksi todettu polvivaivoissa, rohkaise vaan mielesi ja anna tohtorin sitä polveesi pistää.
Kerran se vaan kirpaisee jos sitäkään. En aina usko toisten puheisiin jonkun toimenpiteen kivuliaisuudesta.

kaisa jouppi kirjoitti...

Rosina
Kiitos :)

Minulla on ystävätär, joka on saanut avun ko. helttauutteesta.
Hänelle on pistetty ainetta jo monta kertaa.
Hänen pistoskuvauksiaan olen kuunnellut yhtä monta kertaa.
Asia on kuulemma niin, että jotkut ovat pistämisessä taitavia ja jotkut vähä vähemmän taitavia.
En kestä tilannetta, että minun pitää olla testaajana :(
Pistokset ovat ystävättärelläni sujuneet 98 %:sti OK.
MUTTA SEHÄN ON KUIN VENÄLÄISTÄ RULETTIA PELAIS.
Neula lähenee muhkuraista polvilumpiotasi, osuu nahkalle ja porautuu lumpion uumeniin ja....
Eihhh...en uskalla.
Magnus lupasi kyllä tulla polvilump..eikun kädestä pitämään, mutta EI SEKÄÄN AUTA KUN VÄHÄN!!!

Deme kirjoitti...

Niin ja entäs ne kaikki kukot jotka helttojensa mukana menettävät koko kukkoutensa, tokko uskaltavat edes kiekua kanalaumaa uhkaavien haukkojen hätistelystä puhumattakaan. Kysyy nimimerkki Tarvittaisiinko Anjaa taas?

kaisa jouppi kirjoitti...

Deme
Kyllä olen mielessäni ihmetellyt tuota heltta-uutteen funktiota.
Kuinka jonkun päähän on pällähtänyt, että sitä kun tuikkaa kipeään polveen, niin jo helpottaa.

Mutta ei kai sitä nyt ELÄVÄN kukon heltasta puserreta?
Ja (rykäys) ei kai se kukkous nyt pääheltan varassa ollene?

isopeikko kirjoitti...

Peikko ei kyllä ole ollenkaan ylitärkeä lukija vaikka saa sitä sellaiseksi kyllä sanoa :)

kaisa jouppi kirjoitti...

isopeikko
isopeikko ei ehkä omasta mielestään ole niin ylitärkeä, mutta minun mielestäni on :D
Tämä on minun oma pikkuruinen blogguruinen ja aion pitää kaikkia lukijoitani tärkeinä. Aion myös aikoa pitää tärkeinä heitä, kutka eivät vielä lue blogiani ja heitä, kutka eivät koskaan aiokkaan lukea, ja heitä, kutka eivät vielä tiedä, että joskus lukevat...ja, ja, ja (hengästynyttä innostusta).
Kaikkeen edelliseen viitaten: hianoa, että isollapeikolla ei ole mitään ylitärkeetä vastaan :)

pau kirjoitti...

Täällä hihittelen lukemalleni ja luen Arille myös vesissä silmin tekstejäsi :D

Tiedätkös: minunkin mummuni oli Hilda, Hilja Johanna! Isän äiti!
Eli meillä on ollut saman niminen mummu tai isoäiti siis, miten nyt vaan.

Niin että kotiin on tultu, ja sairaalaankin on tultu,ei sen puoleen.

Siunausta ja Herra sun polvesi parantakoon kukon heltan kanssa tai iliman.

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Tervetuloa IHIMISTEN ILIMOOLLE :)

Hilda on kaunis nimi oikein kun sitä makustelee.
Olisipa vaan oikein aikoinaan huomannut. Vaikka lapsellensa antaa toiseksi nimeksi.
Hilda Catherine! Kalskahtaa komealta.
Mutta kyllä tuo pelkkä Catherinekin kauniilta kuulostaa.

Jalka on jo parempi. Yhdeltäkään kukolta ei ole vielä helttoja riivitty minun takiani. Jatkosta en tiedä :(

Anonyymi kirjoitti...

No niin Kaisa-ystäväiseni, pupujussiseni. Nyt vain otat sitä jänöä korvista eiku härkää sarvista ja menet ottamaan sen kukonhelttapiikin. Kerranhan se vain kirpaisee. Ja eikös se ystävämme Jeesus ole luvannut olla kanssamme joka päivä ja tarkoitti varmasti ihan jokaista tapahtumaakin. Pyydä Häntä pitelemään sua kädestä sillä aikaa, kun lääkäri tuikkaa.

Sisko-Helinä on siitä heltasta saanut avun monen monituista kertaa. Nyt tosin polvi on jo sen verran huonossa kunnossa hänellä, ettei tainne enää pystyä töihin ja odottelee pääsyä ortopedin pakeille.

Että rohkea sen rokan syö.
terv. Hellevi, joka ilmaisee itsensä anonyyminä, kun ei jaksa aina kirjautua mihinkään kookle-tiliin

kaisa jouppi kirjoitti...

Hellevi
En uskalla kyllä vielä edes ajatella piikin tuikkaamista :(
On kyllä totta, että Jeesus auttaa.
Mulla kun on aina vielä tämä Magnus rukoilemassa mukana odotushuoneessa.
Täytyy kerätä olematon rohkeutensa ja tarttua piikistä toimeen!