maanantai 24. lokakuuta 2016

Kalpea kalenteri


Eilen oli lähteä kuppi kaatua nurin Majatalo-illassa täällä kotikunnailla.
Vähän siihen malliin kuin rautapata tuossa alimmaisessa kuvassa.
Rautapatakuva on ennenkin taas näillä estraadeilla ollut, kuten ympyräkatseiset leppäkertutkin, mutta ne sopivat tähän postaukseen ja uusia kun ei ole. Kuinkas voisikaan, kun en edelleenkään edes tiedä, kussa kameramme on. Ja vaikka tietäisinkin, että se on peililipaston vasemmassa yläloodassa, en ole sitä esille kaivanut. Pitäisi iskeä kohti kunnon  kuvanottokuume. Olletikin nyt, kun  kuvaaminen olisi  kivaakin, kun kuvat eivät tule mustanpuhuvia kirkkaalla päivännäölläkään. Kiitos Arminin taannoisen korjausliikkeen.

Majatalo-ilta on hengellinen ilta, jossa puhutaan hengellisiä ja soitetaan ja lauletaan hengellisiä. Juuri niin kuin pitääkin.
Minä sain monen vuoden paussin jälkeen pitää pyhäkoulutuokion lapsille.
Mikään ei estäisi minua edelleenkään pyhäkoulua pitämästä ja tekisin sitä taatusti, jos vain saisin selvää nykymukuloiden puheesta. Nykymukuloiden puhe on niin nopeaa ja niin hiljaista, että en saa siitä minkään valtakunnan selvää.
Aikoinaan lopetin opettajanaolon, koskapa jos neljännen kerran opettaja kysyy TÄH? niin johan siinä hermostuu Erkkikin, saatikka muksu. Löin pyhäkouluopettajan pillit pussiin ja sillä siisti.
Joku neuvoi, että älä kysy niiltä (so lapsilta) mitään! Puhu koko ajan ja päälle, jos jotakin yrittävät sanoa korota ääntäsi.
Hyvä neuvo, mutta on se niin mukavaa jutustaa pikkuihmisiä. Ja minulla oli aina pyhäkouluhetken päälle tapana kehottaa kysymään jotakin. Jotakin, mikä askarruttaa luetusta kertomuksesta, tai jostain muusta uskonnollisesta asiasta. Lupasin vastata parhaan taitoni mukaan ja jos en osannut, kysyisin joltakin, joka tietää.
Kerran sitten eräs pikkutyttö viittasi ja kysyi, että onko taivaassa ihmisillä silmäpusseja?
Kyseisiä pussukoita ei sen sunnuntain pyhäkoulukertomuksessa mainittu, mutta ehkäpä työlle juolahti asia mieleen, kun katseli opettajattaren kuutta (sex) silmäpussukkaa pöydän toiselta puolelta. (Olen tainnut tämänkin kertoa jo ainakin kuusi (sex) kertaa).
-En tiedä, mutta toivon totisesti, että ei ole ole, huoahdin kaihoisasti. Vastaus tyydytti pientä neitiä.
Luin eilen lapsille lastenraamatusta luomisesta. Sekä maapallukan, että ihmisen.
Näytin kirjasta myös kuvaa, jossa Adam (jonka nimen eräs ihastuttava pikkuneiti jo tiesikin) ja Eeva näpöttivät lehtevän pensaan takana.
Ennenkö aloin lukea lapsille Raamattua, kerroin, että kenenkään ei tarvitse kuunnella, mutta hiljaa pitää olla, jos vaikka joku haluaa kuunnella. Sitten kerroin, että kysyn lopuksi kysymyksen luetusta kohdasta ja joka ei tiedä, jää luokalle!!!
No, heh heh! Aina heti perään lohdutan, ennenkö kukaan ehtii saada traumoja, että kysyn niin lellun helppoja, että kaikki pääsee taatusti luokalta. Jopa pääsevät hyppäämään monen luokan ylikin!
Tämän kertainen kysymykseni oli, että kuka loi ihmisen ja maapallon, plus kaiken sen ympärillä?
Syntyi hyytävä hiljaisuus...kukaan ei vastannut mitään.
-Mahtoiko se olla Jumala? kysyin. Kaikki nyökkäsivät. Kaikki tiesivät. Kaikki pääsivät hyppäsemään monen luokan yli ja opettaja hyrisi tyytyväisenä.

Näistä asioista kohdallani kuppi läikkyi yli. Ilosta!
Nurin se oli mennä (ja menikin), kun eräs rouva tuli viereeni kahvia juomaan ja ilmoitti iloisesti, että hän on aina pelännyt minua. Minä olen pelottavan ja vihaisen näköinen.
Suussani pyörivä Karjalanpiirakka munavoita kyljessään oli mennä vääräänkurkkuun (ja menikin).
Suuni vääristyi, jos mahdollista, tavallistakin enämpi alaspäin ja kyyneleet valuivat valtoimenaan paksuille poskilleni.
-Mä...mä olen tämän näköinen. Mun ulkonäkö on tämmönen, niiskutin minä ja tungin Karjalanpiirakkaa turpaani. Ruokahalu ei meikäläiseltä katoa,vaikkahan sanottaisiin rupirotaksi.
-Jos olisin niin rikas kuin olen köyhä, menisin pumppauttamaan suupieleni ajokoiranjuonteet sileäksi ja kinnauttaisin muutenkin suupieliä enämpi taivaita kohti, minä vollotin.
Sitten iski kauhu. Oli pakko kysyä, että onko hän pelännyt, että käyn kimppuun? Sain tiedusteltua asiaa tuskin kuuluvalla äänellä haukaten samalla omenapiirakkaa suun täyteen. (Karjalanpiirakan olin nyyhkytellessäni jo saanut mahaani moosattua).
-No, en toki, mutta...
Asiat setvittiin ja puhuttiin sitten perinpohjin. Mitään ei jäänyt hampaiden väliin. Minulla ainakaan. Päinvastoin. Oli mukavaa tutustua tähän rouvaan ja jatkossa tutustumme vielä paremminkin, koska meillä on samat intressit.
Koko illan tunsin itseni kuitenkin aika munsteriksi. Peiliin katsoessani näytti, että siellä kuikuili Notredamen kellonsoittaja, eikä runoilijatar Kaisa Jouppi. 

Viikolla naapurissa oli Tupperware-ilta ja sinne sain kutsun ja sinne myös menin.
Menin, vaikka en hopeanhintaista muovia malta oikein ostaakaan. En, vaikka kyseiset tuotteet ovat hyviä, kestäviä, kauniita ja käteviä. Niissä voi säilyttää ruokaa, vaikka muovirasioissa muuten ei suositella ruokaa säilytettävän (Luin tämän juuri jostakin. Kehotettiin lasipurkeissa ja teräsastioissa ylijäämäsyltyt ja soosit säilyttämään).
Mukavaa, että saa taas alkaa keräämään niitä isompia kurkku-ja sillipurkkeja. Niissä on hyvä ylijäämäsapuskaa säilyttää. Olen huoletta paiskonut lasipurkit lasikeräykseen, kun "muovipötit ovat niin käteviä". Eivät kuitenkaan taida niin käteviä ollakaan. Niistä irtoo kaikenmaailman jäämiä. Kuulemma. Eivät tee hyvää ihmisen suolenmutkille, eikä muuallekaan.
Menin Tupperikutsuille perunankuorimaveitsen takia. Tupperwaren kuorimaveitsi, tai eihän se veitseltä näytä pätkääkään, on maailman paras. Se kestää ja kestää, eikä tylsy.
Ostin kyseisen veitsen joululahjaksi. Nyt on jo kahdelle rakkaalle lähiomaiselle lahja melkein paketissa. Toiselle puolitusinaa kalsareita ja toiselle pk-veitsi.

Raamattupiirissä olimme perjantaina. Tämä piiri kokoontuu aina perjantaisin. Kesät talvet, juhlat arjet. Jos joskus mietit, mihinkä mennä perjantaina, tule seurakuntatalon raamattupiiriin. Isoonkyröön. Voit tietenkin mennä muuhunkin raamattupiiriin jonnekin muualle, jos lähistölläsi on sellainen. Jos ei ole, perusta itse. Ei se sen kummosempaa ole. Ei niissä hullummaksi tuu. Melkeinpä sanoisin, että päinvastoin. Puhun kokemuksesta.
Lauantaina olin Nikolainkaupungissa Aija-Kanita-tädin luona ja sieltä menimme seuraamaan Joonathanin salibandymatsia Botniahalliin. Väliajalla joimme kahvia ja vävyn tekemää iki-ihanaa pitsaa. Vanhemmat vievät aina vuorotellen tarjottavaa peleihin ja niistä kertyvät rahat menevät tietenkin tuon hienon lajin harrastuksen hyväksi.
Tuli iloinen mieli, kun katsomosta näki, kun joku kulki vävy-Eerikin tekemä pitsaläiskäre lautasellaan. Ovat ne niin hyviä. Ne läiskäreet. :D
Kaikki matsit, ovat ne sitten kuinka hyviä ja mitä tahansa, pakkaavat olla meikäläiselle liian jännittäviä. Otan kaikki aina niin mahdottoman raskaasti ja tosissani. Kotona TV:stä matseja katsellessa voi aina mennä kamariin ja kuunnella ovenraosta, mutta katsomossa istuessa pitää vaan hermoilla ja nyppiä kynsinahkoja.

Taiteellisella rintamalla minulle kuuluu parempaa kuin huonompaa. Lähetin Luovan kirjoituksen kurssille kotiläksyrunon. Pitkän sellaisen. Ei sanallisesti pitkää, mutta muuten. Rivivälit olivat ainakin viissenttiä, kuten kauhukseni sitä lähettäessäni huomasin. Silloin kuitenkin kaikki oli jo myöhäistä. Lähtenyt, mikä lähtenyt.
Itse en kirjoitus-iltaan keskiviikkona valitettavasti pääse, mutta puhukoon runo puolestani.
Lisää taiteellista iloa elämääni tuo kaksi upouutta joulukorttia. Tänään haettu  painosta ja niitä  voi kohlakkoin tilata korttialbumi sivuilta. Myös niitä vanhoja. Aihehan niissä ei ole muuttunut mihinkään päin. Yhtä tuore vuosituhannesta vuosituhanteen.

Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu siis hyvää ja tähän on hyvä lopettaa. Voikaatte paksusti!
T: Kaisa Pakssten-Pillitter
-------------------------------------------------------------------------
Psalmi 94: 9

Hän, joka on luonut korvan-
hänkö ei kuule?
Hän, joka on tehnyt silmän-
hänkö ei näe?

3 kommenttia:

Aila Sipola kirjoitti...

Haa, minä myös olen tykästynyt Tupperwaren perunankuorimaveitseen. Olen ostanut niitä neljä, kaksi itselle ja kaksi ystävälle. Itselläni on käytössä vaaka- eli horisontaalimalli, puoliso tykkää enempi perinteisestä pystyterästä. Minäkin käyn kutsuilla lähinnä vain silloin, jos on joku kippo tai kansi siinä kunnossa, että on aika hyödyntää takuuta.

Rautalintu kirjoitti...

Toinen Tupperin ylivoimaasista jutuusta on yrttileikkuri, joka on meillä ahkeras käytös sipulileikkurina.

Ailakki kirjoitti...

Joo tosiaan on aivan yliveto Tupperin perunankuorimaveitsi ja varsinkin se vanhempi malli eli sinisen värinen en osaa muuten kuoriakaan kaikki teen sillä..Mutta annas olla kun kerron erään kommentin näistä hyvistä Tupperin astioosta meidän nuorinmaanen oli jo jonkuvuoden ja otin mainituulle kutsuille mukaani esitteliä tapansa mukaan kertoili mitekä hyviä astiat on niin eikähän pikku-poijan suusta tullut kommentti et joo ovat todella hyviä matokippoja kun mennähän Isän kans ongelle voi että ajattelin oli viimmeinen kerta kun pääsee mukaan kutsuille,,