maanantai 6. tammikuuta 2014


Vuosi 2014 on lähtenyt valumaan kohti loppuaan ja on sen alku, mitä bloggaukseen tulee, alkaa se jälleen iloisella torven toitannalla:
Töt...töt...töt...tttöttöröööö!!!
Tervetuloa joukkoon tummaan mukaan  Mirva Havula! Aiheutit iloisen sähköiskun, kuten aikanaan kaikki te muutkin. :D
Numero oikealla ylhäällä on nyt 61 ja on teitä kohta yhtä PALJON kuin ikävuosilustojani.
Noh, onhan siihen ikälustolukuun toki vielä matkaa, mutta kiitos teistä jokaisesta. :D
Vuosia saisi kyllä harteilla olla runsaasti vähemmänkin kuin lukijaluku, mutta minkäs teet?
Muistanette ehkä aikaisemmista valituksistani, että en oikein tykkää, kun ikää karttuu?
En tykkää, kun kurttuja karttuu, enkä muutenkaan tykkää mistään, mikä ikävuosiin liittyy. Niitä liittymiä ovat: silmänaluspussukat, muut pussukat, monikerrosleuat, lihaslöyhäilyt, muistin köyhäilyt, näön hupenemiset, kuulon laskenemiset... ja onhan niitä.
Juu, kyllä tiedän, että kaikelle ei tarvitse antaa lupaa tulla, mutta minkäs teet sillekkään, jos olet velton luonteinen ja vanhemmiten velttoilu vaan ottaa lisääntyäkseen?
Aion kyllä taas pikkasen  laittaa kampoihin veltostumisiin, mutta nyt olen hauskan puuhan ääressä, enkä ajattele mitään tympeetä velttoontumista, enkää taantuilemista.
Olen mielisuosiopuuhassani: kirjoittamassa blogia ja katsokaa yläkuvasta missä.
Valokuvassa eteenne avautuu uusi kirjoittamiskopperoni, josta jo viimekerralla revittelin.
Huomatkaa sänky siinä ihan tuolin takana.
Voin paiskata välillä maata, jos jutunjuuri tyrehtyy ja mielikuvitus ehtyy.

Alakuvassa puolestaan on joulunajan jääkaappini ikkuna.
Harvoin sitä saa nuin suurta jääkaappia jouluisin pitää. Juuri jouluisinhan sitä ihminen tarvitsee tuhannenlitran jääkaapin.
Vieläkin kannoin sinne kapallisen keitettyjä perunoita odottamaan huomista lunchi-aikaa.
Yleensä on ollut niin kovat pakkaset, että ulkotampuuriin ei ole voinut jättää edes karvahanskoja. Nekin olisivat umpijäässä tarvittaessa.
Nuo jääkaapin joulukoristukset korjaan pois ehkä jo tänään, tai ainakin heti aamulla, kun saan silmäni auki.
Olen jo hiukan koristeita pöydiltä ja akkunalaudoilta pois roudannutkin.
Kuusi on vielä paikallaan ja kynttelikkö yhdellä akkunalla.
Ennenmuinoin, kun Magnus ei ollut allerginen oikealle kuuselle, pidin joulukuusta joskus niin kauan, että verhot piti pitää kiinni vuorokaudet läpeensä, etteivät ohikulkijat näkisi.
Kerrankin oli jo huhtikuun loppupuoli ja meillä vielä kuusi konotti vesijalassa.
Kynttilät ja muut tilpehöörit toki oli kannettu yläkomeroihin, mutta itse kuusta ei meinannut millään malttaa viskata pois.
Enkä siis viskannutkaan. Se kasvoi ja siihen tuli kukkia ja kaikkea sen sellaista.
Olihan siitä sitten luovuttava, mutta kamalaa se oli.
Nyt, kun tielle olisi senverran matkaa, että ohikulkijat eivät erottaisi kuusta nurkasta ja sitä voisi pitää, vaikka seuraavaan jouluun, niin ei voi, koska Magnuksen noukka vuataa.

Uusi vuosi otettiin vastaan riehakkaasti Letkutiellä kaikkien meidän- ja vieraiden kesken.
Meitähän on minä, Magnus ja Charles ja vieraina saimme pitää Maikkua, Eerikkiä, Viviannia ja Lyllania. Jälkimmäinen pudotti kaikki puolitoistamiljoonaa vanhaa karvaansa ylt´ympäri taloa ja lähti Nikolainkaupunkiin uusi kiharainen, kiiltävä turkki niskassaan.
Mutta muutama kilo karvoja suussa ja jokapaikassa on pieni haitta sen riemuisan ilon rinnalla, mitä se piski meille tuottaa.

Kuten muistatte pelkäsin kamalasti, että joudun kerimään Maikun antaman ihanan maton rullalle ja kantamaan sen heidän autoonsa ja kiittämään ajasta, jonka se oli meidän köökin lattialla.
Muistanette, että Maikun nimenomainen tahto oli, että vain ja ainoastaan eteiseen, tai kokonaan pois?
Mutta ei! Saimme pitää maton.
Kysyin Maikulta, kun jännitys oli hellittänyt, josko hän voisi toisen samanlaisen maton meille paukutella?
-Ei löydy enää noin kauhianvärisiä kuteita, sanoi Maikku päättäväisesti.
Minä ajattelin, että alkaan kyselemään matonkudekaupoista, missä heitä ikinä onkaan, löytyisikö heillä kauhianvärisissä kuteissa?

Tein uudenvuoden kunniaksi vieraille ja meille  pitsaa.
Kyllähän sitä söi, mutta niistä valui uuninpohjalle rasvaa ja koko huusholli oli sankan savun peitossa. Ja se käry ja haju! Vieläkin se tulee jostain nokkaan, vaikka viikko on asianpäältä kulunut.
Tänään Magnus pesi uunin, koska meille tuli uusi vieras, jolle ajattelin tarjota siansisusfilettä ja sitähän pitää kypsyttää uunissa.
Rasva oli ensin pohjalle valuessaan palanut niin raivokkaasti siihen kiinni, että vaikka Magnus laittoi myrkky-ökömönttiä (uuninpuhdistusainetta) kaksi (två) kertaa (kanku), niin se ei kaikki lähtenyt pois.
On kestävää ainetta jauhelihasta tirisevä laardi. Ei voi muuta sanoa.
Sitähän kannattaisi käyttää talonrakentamiseen sitkeytensä-, kestävyytensä- ynnä pysyvyytensä takia.

Mutta minulla sitä pitsaa syödessäni ja  joka muutenkaan en pysty syömään vieraille "loihtimiani" keitoksia kuin muutaman pipenön, oli tulla edellisenkin päivän keitokset ulos siitä hajusta- ja surkeesta olotilasta juohtuen.
Hauskaa meillä kuitenkin kaikesta huolimatta oli. Pelasimme Unoa.
Minäkin opin jotenkuten sitä pelaamaan.
Säännöt opin kaikista hitaimmin ja minua jouduttiin neuvomaan joka kerta, kun tuli minun vuoroni jotain pelinkulkuun vaikuttaa.
Hyvin minua neuvottiinkin, koska en edes hävinnyt. Ainakaan pahasti, enkä joka kerta.

Televisio ja radio oli päällä koko aatto-illan.
Olin lukenut lehdestä ohjeet, kuinka tehdä, jos koira kovasti pelkää uuden vuoden räiskettä ja paukuttelua.
Edellämainitsemani  toosat pitää pitää päällä, eikä saa surkutella ja voivotella, kun koira pelkää ja tärisee.
Näillämain ei paukutella ihan ikkunan alla, joten kaikki meni hyvin. Paljon paremmin kuin kaupungin humussa olisi mennyt.

Vivianni ja Lyllan innostivat olemaan torstaihin saakka meidän ilonamme.
Palautimme heidät sitten omistajilleen ja samalla reissulla ostin itselleni kahdet kengät.
Pitkävartiset ja lyhyempivartiset.
Kummatkaan eivät mahtuneet kinttuihini.
Silmämääräisesti niin olisi kyllä pitänyt käydä. Molempiin varsiin olisi mielestäni mahtunut puhelintolppa juuresta hulppeesti, kun kaupassa niitä käsissäni tiirailin.
En ottanut huomioon, että meikäläisen sääret ovat kuin TURVONNEET puhelintolpat.
Asia korjaantui tolppieni kohdalta, kun olin vuorokauden nektariinilla ( jos aamupalaa ei lasketa).
Kamala turvotus otti häipyäkseen ja sain pitkävarsisaapikkaat puserrettua paria millimetriä vaille umpeen.
Nuo pitkävarsisaapikkaat ovat ensimmäiset minulla miesmuistiin. Niissä on kantaakin.
Ne jalassa tunnen itseni tyylikkääksi sadankilon keijjuksi ja se minä myös ne jalassa olen.
Matalampivartiset eivät ihan vielä mene nilkasta kiinni, mutta olen vuorenvarma, että pian menee.
Nektaria on senverran keitettynä ja lisää värkkiä on pakastimessa.

Sunnuntaina entäydyimme kirkkoon.
Magnus tuli 1/2 yhdeksän kysymään, jotta mennähänkö kirkkohon?
-Tottakai, sain sanotuksi, vaikka suu oli kuiva kuin peduiinin sandaali.
Kirkossa oli erikoisen hyvä olla. Sanankuulijoita oli penkeissä mukavasti ja kirkon  kaunis jouluinen koristelu hiveli silmää. Kuoro lauloi ihanasti urkuparvelta.
Artturi oli saarnavuorossa. Hän saarnasi  ihan mahdottoman hyvin ja sydämeenkäyvästi.
Kun saarna loppui Magnus huusi AAAAMEN!!!!
Siis niin kovalla äänellä, että kirkontornikin taatusti  nytkähti sentin johonkin suuntaan.
Minulla, joka istuin tiiviisti Magnukseen nojaten, veret seisahtuivat pariksi minutiksi ja tunsin kuinka naamakin äljähti valkoiseksi poskipunan alla.
-Sun pitää aina varottaa mua, jos meinaat karjasta, sain jotenkuten kuiskattua.
-Oli nii hyvä saarna, jottei keriinny varoottelohon, Magnus sanoi ja kyllähän hän oikeassa olikin.

Tähän on syytä lopettaa tämänkertainen mhhv. Jatkoa seuraa viikon kuluttua, jos Jumala suo.
T: Kaisa Karjunen- Gröngran
---------------------------------------------------------

Martti Lutherin katekismuksesta:

Mitä on: pitää Jumalan sana pyhänä?

Vastaus: Se on pitää sitä sielun parhaana aarteena. ei niinkuin ihmisten sanaa,
vaan niinkuin Jumalan sanaa, sitä mielellänsä ja nöyryydessä kuulla ja lukea,
pyhässä sydämessä kätkeä ja elämänsä sen mukaan ojentaa.

6 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Hei! Täytyy tunnustaa, että olen kyllä ollut blogisi lukija jo todella kauan, mutta vasta nyt osasin virallisesti liittyä mukaan. Olen omassa blogissani vasta alkutaipaleella ja opin joka päivä lisää!
Kotoisan näköinen kirjoitussoppi sinulla. Kyllä tuossa kelpaa tekstiä naputella - ja saa välillä köllähtää, jos siltä tuntuu.
Minä myös ahersin uunin pohjan putsauksessa jouluna kinkun paiston jälkeen. Kyllä kinkun rasvakin lujasti paloi uunin pohjaan kiinni. Mutta mä sain sen hinkattua pois SOKERIPALOILLA. Mutta voin sanoa, että hiki siinä tuli!!!

Terttumarja kirjoitti...

Hyvin totesit, että "vuosia saisi kyllä harteilla olla runsaasti vähemmänkin kuin lukijaluku", mutta minkä me sitten sille mahdamme, että olemme jo tämän ikäisiä? Kohtapuoleen voimme viettää seitsenkymppisiä, jos Luoja vuosia meille lisää suo.
Mutta niin kauan kun jalka nousee ja pääkoppa toimii, niin ollaan tyytyväisiä. :))
Tosi kiva kirjoituskammio sinulla on, hyvä siellä on viettää aikaa ihan kaikessa rauhassa. Eikä mitkään hälyäänet sinne kuulu ulkopuoleltakaan (toisin kuin täällä). Uudenvuoden aikoihin paukkui niin mahdottomasti, vielä aamupuolella yötä joku innostui uudelleen. Pah.
Meilläkin syötiin pizzaa, mutta ne oli leipaissut paikallinen pizeria. Mies kun yllätti meidät uimahallissa polskijat, minut ja pienen jouluvieraamme, iloisesti menneellä viikolla.
Mukavaa vuoden jatkoa sinne rauhan tyyssijaan.

kaisa jouppi kirjoitti...

Mirva
Joo, oon kuullut, että tähän blogiinon vähä vaikeaa liittyä lukijaksi, mutta ihan kivaa, kun onnistui.
Kivaa myös, että muistutit mieleen sokerinpalan.
Meinaan vielä sitä kokeilla.
Liedenrenkaiden reunoja oon sokerilla aikoinani joskus putsannutkin. Hyvä konsti.

kaisa jouppi kirjoitti...

Rosina
Totta turiset, että hyvä niin, jos pääkoppa ja jalat toimivat.
Ei pidä turhista urputtaa. :D

Onneksi meillä täälä ei paljoa paukutella ja sekin paukuttelu tehdään sallitun ajan puitteissa.

Olipa kiva lukea, että teilläkin oli mieluisa uudenvuodenvieras.:D
Ja kiva oli lukea, että pitsat maistuivat. Olen monta kertaa meinannut,että pitäis mennä ihan syömään siihen pitseriaan ja kannattaa paikallista putiikkia.

isopeikko kirjoitti...

Peikko on ennenkin nähnt tuollaisia venoja luolia kuin tuossa kuvassa. Niissä asui peikkoja, jotka lyhenivät ja pitenivät aina sopivasti sielllä kulkiessaan :)

kaisa jouppi kirjoitti...

isopeikko
Tuossa luolassa asuu nyt sellanen muori, joka paitsi lyhenee ja pitenee, niin myös on paksupyylevöitynyt. :(