maanantai 31. maaliskuuta 2014

Joko se meni


Valehtelematta puolituntia olen etsinyt tietokoneemme ihmeellisistä uumeneista valokuvaa, joka tänään otettiin ja jonka tänne olisin ehdottomasti halunnut.
Sukkakuva, jossa on kuvattu sukat, jotka lahjaksi Ritulta (nimi muut,) sain ja jotka niin ihastuttavat olivat, on totaalisesti hukassa.
Noh, aion kyllä sen kaivaa esille paremmalla ajalla. Nyt on päivä pitkälle kulunut, kun meillä oli telttapäivien suunnitteluilta.
Saimmekin kuin saimmekin kahvin ja neljä viisasta päätä yhteenlymällä, aikaan hienojen telttapäivien lujan rungon aikaseksi.
Telttapäivät ovat 9, 10 ja 11 päivä Isonkyrön keskustassa, että tiedät merkitä kalenteriisi.:D

Laitoin vaihtoehtoisesti sitten hiukan vanhempia kuvia blogini alkuun.
Sisällöltäänkin jo vanhoja, saatikka iältään.
Löysin koneelta nämä kuvat sattumalta ja muistan niitäkin ankarasti aiemmin etsineeni.
Tiedän, että on olemassa tuhat ja yksi tapaa arkistoida ja asetella&merkata valokuvat niin, että  ne taatusti löytyvät, mutta minulta se ei onnistu.

Yläkuvassa käyskentelen rakkaan isäni kanssa tietä pitkin, jota tietä ei ole enää olemassakaan.
Isäänikään ei ole ollut maanpäällä olemassa pitkään aikaan. Hän on ollut kuolleena jo 54 vuotta.
Hän kuoli 40-vuotiaana, eli parivuotta kuvan ottamisen jälkeen.
Itse olen tuossa kuvassa 11-vuotias. Muistan vieläkin tuon kävelyhetken ja retken kuin eilisen päivän.
Ylläni olevan kauniin kläningin, jonka Aija-Kanita-tätini minulle kevätjuhlaan ompeli, muistan myös oikein hyvin, sekä vaaleanpunaiset kangasballeriinat.
Kevätjuhlankin muistan. Se pidettiin Hietalahden jalkapallokentällä Vaasassa.
Suvivirsi laulettiin sydämen pohjasta silloin, kuten nykyäänkin, missä se lauletaan.

Alakuvassa eletään aikaa, jolloin meikäläinenkin sai syödä täytekakkua niin paljon kuin ikinä kehtasi ja ilkesi.
Siihen aikaan sitä vielä kehtasi ja ilkesi, kun paino oli normaali.
Nykyään en oikein, näillä mitoilla varustetuna, voi ottaa yleisillä paikoilla kovinkaan tuhteja vonkaleita täytekakusta.
Ainakaan, jos satun olemaan kovin häveliäällä tuulella.Kuten useinkin yleisillä paikoilla satun olemaan.
Se vaan on niin, että kovin pullevat eivät voi syödä kovin pullevia kakkusatseja yleisillä paikoilla.
Kaikki toiset, normaalin kokoiset, ajattelevat, että voi, voi, kun tuo mummu ei nyt sisi nuin muhkeita siivuja, ettei kuolisi ennen aikojaan verenpaine&ähky&suolistosairauteen.
Mauno sanoo aina, jottei kukaa tualla lailla ajattele. Senku syät vaa, ettei tartte illalla katua.
Voihan se kyllä olla niinkin.
Täytyy seuraavalla kerralla muistaa Maunon sanomiset, kun lapioi kakkua taltrikilleen.
Sitäpaitsi ainahan voi hakea kakkua kaksi, tai kolme eri kertaa. Ottaa jokaisella noutokerralla lautaselle säädyllisen neljänsenttimetrin paksuisen viipaleen.

Noh, tästä päivästä  on tahtomattanikin tullut kunnon laihdutuspäivä.
Minulta nyppästiin pois hammas. :(
En uskalla laittaa muruakaan suuhun, ettei ne muruset mene siihen valtavaan, veriseen ja tyhjyyttään ammottavaan kuoppaan yläleuassani.(Syvä, murheellinen ja vapiseva huokaisu).

En muista, onko tullut kirjoitettua, että Letkutien laihduttajat ry. on taas alkanut kokoontumaan?
Maanantaisin kukin yhdistyksen jäsen hypähtä puntarille ja merkkaa totuudenmukaisen lukeman paperille.
Totuuden nimissä on sanottava, että oli korkea aika taas yhdistyksen alkaa ylösmerkkaamiset. Sen verran ovat lukemat taas pyöristyneet.
Kaiholla katselen tuota toista kuvaa. Aikaa siitä on kolmisenkymmentäkolme-neljä vuotta. Silloin oli painot alhaalla ja kaikilla hampaat ylhäällä ja alhaalla. Paitsi ehkä vanhalla paapalla.
Hohhoijjaa.

Kampoihin pitää vanhuudenkangistumista vastaan muutoinkin pistää.
Olen alkanut taas salillakäymiset todenteolla joulupaussin venähdettyä hieman pitkäksi.
Viimeviikolla esimerkiksi olin kaksi kertaa Laurilanmäen härveleissä huhtomassa.
Kaksi, tai kolmekertaa viikossa kuntosalihuhtomista auttaa kummasti.
Esimerkiksi polvilumpioitanikaan ei ole nävertänyt yhtään, kun olen Laurilanmäen jalkaprässissä niitä veivannut.

Viikon tapahtumista mainittakoon siis  raamattupiiri, runopiiri+kuntosali, kirjoittajapiiri ja Naisten kesken iltapäivä.
Mistään muusta ei voi mainitakkaan, koska missään muualla, enkä mitään muuta, en ole tehnytkään.
Jaa, mutta olenhan minä  harrastanut hiukan taiteita.
Olen piirtänyt kansikuvan toiseen runokirjaani.
Piirsin itseni hevosen vieressä seisomassa. Runoilijatar ja runoratsu.
Charles sanoi, että hevonen on ihan Histamiinin näköinen.
Ilahduin kovasti. Histamiini-hevonen on yksi lempparihevosistani.

Ylistaron kirjoittajapiiri viime lauantaina oli viimeinen tältä keväältä. Ensi syksynä piiri luultavasti jatkuu taas.
Olisi kyllä mukavaa, jos niin tapahtuisi.
On ihatuttavaa, kun saa omalla vuorolllaan lukea jotain omasta kynästä&päästä lähtenyttä hengentuotetta ja kuunnella, mitä siitä on muilla sanottavana.
Vaihtoehtoisesti sitten minäkin saan kuunnella muiden tuotteita ja sanoa sanottavani, jos pystyn.
On käsittämättmän vaikea sanoa toisten kirjoituksista mitään. Oikeastaan osaan sanoa vain, että joo, tykkäsin. Oli hyvä. Sillälailla minä  arvioin ja analysoin  kaikki lukemani kirjatkin. -Joo, hyvä! Tai vaihtoehtoisesti: -Joo, huano!
Minun ei ole tarvinnut jälkimmäistä kommenttia koskaan käyttää. Käsittämättömän hyviä kynäilijöitä kirjottajapiireihin aina eksyykin!

Isossakyrössä oli kevään toiseksi viimeinen Naisten kesken iltapäivä.
Ne ovat aina hyviä iltapäiviä.
Minäkin sain lausua kaksi runoani, kun 1/2 huolimattomasti ilmoitin, että laukkuuni on vahingossa, jostain edellisestä tilaisuudesta, jäänyt muutama värssypaperi.
Minulle merkattiinkin paperiin esiintymisvuoro.
Suu ei meinannutkaan kuivaa tällä kertaa. Hörpin kuitenkin vanhasta tottumuksesta mehua kupista runojen välissä. Jo siksikin, että tarjolla oli lempparimehuani päärynäjuissia.
Runot tuntuvat erityisen typeriltä, joten arvelisin, että kaikki meni hyvin.

Tähän lopetan raportoinnin ja toivotan kaikille lukijoilleni ja muillekin, oikein hyvää yötä.
Jeesus olkoon kaikkien myötä.
T: Kaisa Hammassjö-Bortkolo
------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 129-133

Sinun liittosi on ihmeellinen, siksi minä tahdon uskollisesti pysyä siinä.
Kun sinun sanasi avautuu, se valaisee, tyhmäkin saa siitä ymmärrystä.
Minä huohotan suu auki, minä janoan sinun käskyjäsi.
Katso puoleeni, anna armosi, se on niiden oikeus, joille nimesi on rakas.
Tee kulkuni vakaaksi ohjeillasi, älä anna minkään vääryyden vallita minua.


4 kommenttia:

Anitta kirjoitti...

Minä en uskalla laittaa kuvia tietokoneelle kun siellä ne katoaa kumminkin. Tosin kameran muistikortti, sellainen kynnenkokoinen, ei näytä noin kymmentä ensimmäistä kuvaa niistä 1800:sta jotka siellä on. Kuvien kohdalla on vain kummallinen harmaa kuvio. Pitänee lopuille kuville keksiä jokin tallennuspaikka.

Sinulla on mukavia kuvia ja muistoja isästäsi.

Voi, voi, kun niitä kakkupaloja pitää kitsastella, vaikka kuinka tekisi mieli ottaa vähän isompi pala. Vaan aattelepa, jos ottais sen kannan, että hyvillä mielin söis vaan reilusti. Mitäpä sen väliä mitä muut ajattelee ja ehkä eivät edes ajattele. Itse vaan miettii ja häpeilee suotta. Sitten illalla täyden kupunsa kanssa kökkötelelssä vois huokaista "ohhoh, että olikin hyvää".

Hammaslääkärit ei ole mun suosikkeja ja tosiaan hampaankoloa tartee vähän varoa ettei sinne mene mitään kovia murusia. Mieluummin perunamuussia ja muuta pehmeää. Näkkileivän voi liottaa kahvissa. Se onkin hyvää kun voin kanssa liottaa.

Sinullapa onkin monta piiriä pyörittävänä. Miten ehditkään kaikissa käymään. Toisaaltahan on hyvä mennä niinkauan kuin jalka kapsaa ja hammas napsaa.
Mukavaa alkanutta viikkoa!

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Magnus luki blogini ja sanoi, jotta ei voi kuvat löytyä, kunnon viälä kameras.
Hohhoijjaa! Siinä meni meikäläiselltä puolituntia aikaa Kankkulan kaivoon.
No. eipä ollut ensimmäinen kerta, eikä taatusti viimmeinenkään.

Minulla oli ihana isä.
Hän oli sodassa 5v, eli parhaan nuoruutensa.
Hän oli kuitenkin rakastava ja hyvä isä. Oli paljon meidän lasten kanssa.
Minua isä sanoi omaksi Murukseen ja piti usein hyvänä.
Surin hänen kuolemaansa useita vuosia.

Joo, olen kyllä monenmoisessa mukana, mutta niin kuin sanoit, niin on hyvä mennä, niin kauan kuin pääsee! :D

Mukavaa ja hyvää loppuviikkoa sinulle Anitta.
Mukavaa...ei, kun MAHTAVAA, kun aina jaksat kommentoida sepustuksiani! :D

Terttumarja kirjoitti...

Oli niin liikuttavaa lukea isästäsi. On lohdullista, että sinulle jäi niin hyvät muistot isästäsi.
Kohta ei tosiaankaan ole niitä tienpätkiä, joilla lapsena saimme askeltaa. Kaikki muuttuu, kaikki muuttuu, ennalleen ei mikään jää.

kaisa jouppi kirjoitti...

Rosina
Minulla oli harvinaisen ihana isä.
Usein häntä vieläkin muistelen. :D

Minun lapsuudenkotini Vaasan Huutoniemellä on vielä kutakuinkin samanlainen pihapiireineenkin (osittain ainakin) kuin lapsuudessani.
Pitäisikin mennä joku päivä seistä töklöttämään sinne pihaan.

Kiitos, Rosina, kun sinäkin aina kommenteeraat näitä mhvv-juttuja! :D