Viuh

Otsake kuvatkoon mennyttä viikkoa.
Otsake ei tarkoita sitä, että olisin mennyt viuhtomalla joka paikkaan ja kaikenkarvaista olisi tapahtunut.
Ei, vaan otsake tarkoittaa, että taas viuhahtivat viikonpäivät nokan editse todella kovalla faarttilla.
Olen minä sentään jotakin saanut aikaankin.
Painoin tänään viimeisen pisteen viimeiseen runoon, joka tulee siihen toiseen runokirjaani.
Toisen runokirjani nimeksi tuleekin "Toinen runollinen kirja".
Ensimmäisen runokirjanihan  nimi oli "Runollinen kirja", kuten varmaan kaikki tuhannet ja taas tuhannet lukijani muistanevatkin.
Nyt alkaa sitten kansikuvan rustaaminen ja joihinkuihin runoihin aion myös piirtää jotakin sisältöön sopivaa. Jahka saan inspiksen.
Voi olla, että inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan. Kannattaa ehkä vaan alkaa pyöritellä toivorikkaasti kynää paperilla ja välillä järsiä kynän päätä.
Joku taiteilija (en muista kuka) on sanonut, että jos jää odottelemaan inspiraatiota, saa odottaa hamaan hautaan asti.
Jos noin on sanonut joku taiteilija, niin kuinkas sitten sanoisi tavallinen pulliaispiirtäjä.
Hänen ei kannata alkaa odottamaan inspiraatiota sitäkään vähää.
Olen kyllä aika onnellinen mahdollisesta uudesta runokirjastani.
Siinä on neljäkymmentäkahdeksan (48) runoa. Neljäkymmentäkahdeksan (48) runoa, joita olen veivannut, vääntänyt ja pyöritellyt niin, että en pysty enää niitä lukemaan ja katselemaan, josko virheitä paljon olisi mukaan päässyt pullahtamaan. Magnus luki urheasti runot läpi ja löysikin muutaman kirotusvihreen. Lähetän runot eteenpäin tutulle oikolukijalle, joka toivottavasti löytää loput virheet. Tai tietenkin toivottavasti ei löydä yhtään.
Nyt täytyykin äkkiä keksiä uusia runoja, koska on parikin paikkaa, johonka on pyydetty runosia lukemaan. Toisen runollisen kirjan runoja en nyt pysty lukemaan, enkä lausumaan.
Ei olisi mukavaa, jos puhujapöntössä pönöttäessäni joutuisin kuiskaamaan yleisölle, että anteeksi...en pysty...jatkamaan...salpaa henkeä ja kuristaa kurkusta...
Mutta ei hätää! Ainahan voi keksiä ja kirjoittaa uusia runoja,vaikka parhaillaan tulollaan olevasta keväästä. Kas näin:

AH, KUINKA SYÖNTÄ SYTKÄYTTÄÄ,
KUN ALKAAPI LUONNOSSA
KEVÄTTÄÄ.
JÄISEN MAAEMOSEN  POVEN UUMENISSA
KOVIN KANKEAT MADOT ALKAVATTEN SULAELLA.
SENTTI SENTILTÄ NE NOTKISTUU.
TAIVAALLA PAISTAA KEVÄTKUU.

OKSANTYNGÄT PURSUAVAT VERSOO
PIAN UMMUISTAAN VEHREET LEHDET
ESIIN KERSOO.

Jaa, että onko olemassa kersoa-verbiä? Ei ole, mutta kun en nyt keksinyt tuohon muutakaan.
Ei ole aivan helppoa runoilu. Hohhoijjaa!

Valokuviin mennäkseni, niin ylimmäisessä kuvassa olen minä.
Olen siinä tismalleen 68-vuotias ja päivä oli viime torstai.
Olen lähdössä kuntosalille ja nojaan autooni, joka ihmisen iässä mitattuna on varmaan samanikäinen kuin minä.
Se, että olen kuvassa juuri tuolla kohdalla, johtuu siitä, että Magnus sanoi, jotta mee siihen lommon etehen seisomahan, jottei se tuu kuvahan näköösälle.
Peittämäni lommo on minun aiheuttamani. Toisella puolella on Magnuksen aiheuttama lommo.
Muutamat lommot eivät onneksi ajoominaisuuksiin vaikuta.
Aionkin ajaa lommo-Ooppelillani niin kauan, kun saan ajokortin uusittua, sitten kun ajokortti evätään, saa Magnus köörätä minua paikasta toiseen.
Jos joskus käy niin, että Magnuskaan ei saa ajokorttia uusittua, keräämme kampsumme ja muutamme sellaiseen paikkaan, että autoa ei tarvita. Kaupunkiin.
Vielä, jos tarkentaisin, niin sellaiseen paikkaan, josta on lyhyt kauppaan, kirkkoon ja kuntosalille.
Terveyskeskukseen, sairaalaan ja apteekkiin voi olla pitempikin matka. Enhän minä sairaana voisi kuitenkaan kotoani mihinkään lähteä. Oli matka lyhyt, tai pitkä.

SyntymäpäivänänisSain runsaasti onnitteluja Facebookin kautta. Ainakin sata. Ilahduin ainakin sata kertaa.
Onnittelukorttejakin sain. Sekä virtuaalisia, että paperisia.
Niistäkin ilahduin aivan mahdottomasti.Paperikortit ovat taulun päällä, josta näen ne ohikulkiessani.
Puhelimessa minulle laulettiin onnittelulauluja ja Magnuskin viritteli laulun heti vuoteestani ylös kongottuani.
Syntymäpäivinäni Magnuskin saa laulaa heti aamusta.;) Arkipäivisin ei saa laulaa, eikä puhua, kuin vasta noin tunnin jälkeen ylösnoususta.
Lahjoja sain kosolti:
Kahvipaketin, karkkipussin ja Ahti-sillipurkin.
Kahvia on vielä muutama motillinen jäljelläkin.
Ahti-sillin keksijä ansaitsisi mielestäni Noopelin palkinnon. On se niin pal hyvää.
Tiedän, että lahjojen tulo ei ole vieläkään tyrehtynyt. Tulen saamaan ainakin värillistä päivävoidetta pötkyllisen ja iki-ihanat, kauniit villasukat. Laitan kyllä kuvaa tulemaan.

Se värillinen päivävoide on LdB:tä. Olen käyttänyt sitä viiskymmentä vuotta.
Olen varma, että tämä kyseinen voide on säilyttänyt kasvojeni ihon samettisena. Tosin kyllä vakosamettisena, mutta kumminkin.
Tyttäreni käyttää samaa voidetta. Hän ei voi liioin kuvitella muuta mönjää naamaansa laittavan.
Jo vuosia on ollut ihan salapoliisityötä löytää LdB:n värivoidetta kauppojen hyllyiltä.
Luulimmekin tyttäreni kanssa, että olemme Vaasan ja Isonkyrön ainoat leidit, jotka tuota maanmainiota voidetta pärstöihinsä levittävät.
Kysyin asiaa Nikolainkaupungissa erään kaupan myyjättäreltä, kun jälleen kerran etsin turhaa.
Hänpä ei osannu sanoa, miksi ei enää lisää tilata, vaikka kyllä sitä jotkut foss...äh...naiset käyttävät, koska tuubit hyllyiltä häipyvät.
No, meillä ei ole enää hätä päivää, eikä kuura-aamua. Catherine tilaa voidepötkyt suoraa netistä.

Ai, että miltäkö tuntuu, kun vuosia lisää kertyy?
Voin vakuuttaa, ettei hääppöseltä, mutta ei auta.
Vanhennuttava on ja kuunneltava jatkuvasti, kuinka asioihin, tilanteisiin, paikkoihin ja kaikkiin pitää saada nuoria. Kyllä se on niin. Ihan varmasti.
Mutta joskus on vanhakin paikallaan.

Toinen kuva on tuossa blogin alussa on siksi, että suuni loksahti kiinni, kun avasin munakennon.
(Tässä iässähän suu alkaa olla omia aikojaan apposen auki, niin ettei huomaakkaan).
Ei ole ennen kennosta tuonfärisiä kananmunia eteen tullut.
Magnus sanoi, jotta non ruskian kanan munia. Magnuksen kotona oli aikoinaan kanojakin, joten hänen, jos jonkun, luulisi tietävän.

Viikonloppuna meillä oli mieluisia vieraita. Joonathan ja Vivianni.
Jotenkin ovat  muuttaneet luonnettaan vierailut, mitä tekemiseen tulee. Puhelimilla ja iPadeilla pelataan ja mumma ja faari istuvat tietokoneillaan.
Noh, onneksi ei ole Uno-ja Mustan-Pekka-korttien voittanutta ja kyllä hiukan ehdittiin avaintakin piilotella.
Vivianni sanoi, että miksei me koskaan enää leikitä Rosvoa ja salapoliisia?
-Ensi kerralla leikitään varmasti, sanoin.
Voi olla viimeisiä hetkiä ko. leikkiä leikkiä, kun on neiti kohta 12 ja Joonathan 14. Tai, oikeastaan en usko, että lasten ikä vaikuttaa mitenkään.
Varmasti lapsenlapset haluavat leikkiä Rosvoa ja salapoliisia, koska mummulla ja paapalla tuntuu olevan hauskaa.
Ensi kerralla, kun saamme lapsenlapset tänne, laitetaan kaikki koneet säppiin. Tekee hyvää omillekin puutumaan ja luutumaan alkaneille hoksottimille.

Sunnuntaina kompastuin jalkajakkaraan ja lensin tuuskalleni tyrät rytkyen.
Ehdin ajatella, että taas menee olkapää sijoiltaan ja sinne tulee uusi irtonainen luinen rustonpala toisen jo olevaisen rinnalle. Tarkkanäköinen lukijani muistaa ehkä sen kolmen vuoden takaisen hirveän krukoomin?
Eilen säikähdin 1/2-kuoliaaksi ja niin kyllä säikähtivät muutkin.
Istuin tovin lattialla ja itkin ja turskin käsiä naamalla pidellen..
En todellakaan ikinä haluaisi enää, että olkapään klumppu kuopastaan irtoa. (Hytinää, puistatusta, väristystä).
Onneksi ei käynyt pahemmin, kuten Viviannikin hartaasti huokasi.
Tänään on hivenen verran nilkkaa ja jalkaa ruiminut, mutta todella hivenen. En ole edes ajatellut kävellä laatikolle, jossa Buranaa pahanpäivän varalle säilytetään.
Mätkähdys ja huuto vaan olivat kaameat, kuten kaikki arvata saattavat (vrt. kuva alussa).
Illan suussa oli Kansanlähetyksen seurat täälä Isossakyrössä Ystävyydenkulmassa.
Minä olin ajoissa paikalla: kahta-ja puoltatuntia ennen alkua.
No, mitä kun Magnus oli kyläseuroissa Jurvassa (ehti kyllä Ystävyydenkulmaankin) ja Charles lähti viemään Viviannia Nikolainkaupunkiin uimaharkkoihin.
Mitäs meikäläisen on väliä, missä sitä aikaansa viettää ennen seurojen alkua, joten hain avaimen ja menin latomaan kahvikuppeja ja korvapuusteja seurapöytään.
Olikin hyvät seurat.
Vivianni kysyi, mitä seuroissa tehdään? Vastastasin, että puhutaan Jeesuksesta, rukoillaan ja veisataan ja juodaan kahvia ja sydään nisua ja jutellaan.
-Aha! vastasi neiti.

Aha! On tullut aika lopettaa tämänkertainen bloggaus. Blogin aloittaminen on joskus vaikeaa, mutta lopettaminen se vasta vaikeaa onkin. ,)
T: Kaisa Rytkä-Tyränen
------------------------------------------------------------
Psalmi 119 jakeet 122-128

Toimi parhaakseni, ole puoltajani, älä anna röyhkeitten sortaa palvelijaasi!
Minä ikävöin sinua, pelastajaani, kaipaan oikutta, jonka olet luvannut.
Osoita palvelijallesi hyvyytesi ja armosi, opeta minua tuntemaan määräyksesi.
Anna ymmärrystä, opeta liittosi käskyt, olenhan minä sinun palvelijasi.
Herra, on aika toimia!
Sinun lakiasi on rikottu!
Minä rakastan sinun käskyjäsi, ne ovat minulle kalliimmat kuin puhtain kulta.
Siksi elän tarkoin säädöstesi mukaan ja vihaan kaikkia valheen teitä.