maanantai 30. maaliskuuta 2015

Ei koskaan ennen


Ennenkö alan setvimään ja avaamaan otsikkoa, kerron teille nappaamistani valokuvista jotakin.
Yläkuvassa näkyy, kun oikein tiiraa, kymmenen sentin korkuinen terhakka kuusentaimi.
Sillä on ilmeisesti kovat aikeet kasvaa jo kerran aiemminkin hyväksi koettuun ja havaittuun paikkaan. Tuo paikka on jokusen metriä keittiönpuoleisesta ulkonurkasta nurkasta kirkolle päin katsottuna.
Juuri tuosta kohtaa muutama vuosi takaperin kaatui rytisten suuri komea kuusi.
Kuusi kaatui erään kovan tuulen ja tuiverruksen aikana. Yöllä. Ei onneksi talon päälle, vaan ruusupensasaitaa pitkin.
Ruusut eivät olleet moksiskaan, mutta toistakymmentä helmikanaa...öh...vai mitä peltopyitä ne nyt ovatkaan, joutuivat etsimään itsellensä uuden nukkumapaikan.
Kuoputellessani haravalla kannon juurelta syksyisiä lehtiä huomasin tuon pikkuruisen taimen.
-Tuu kattoon! huusin Magnukselle, ennenkö tulisin nyppäämään tuon pikkusilakan selkäruodon näköisen puunalun veks.
-Tua saa jäärä elämähän, sanoi Magnus päättävääsesti.
Oikeastaan, kun sitten haravaan nojaten itsekin ajattelin, niin siihen talon nurkalle sopii oikein hyvin kuusi. Jospa ne helmikanatkin vielä muistavat nukkupaikkansa.
Alemmassakin kuvassa on puu-asiaa. Tuon näköisiä ne Terijoensalavat nyt sitten ovat.
Jahka ilmat taas lämpenevät ruokkoamme maata niiden ympäriltä enemmänkin ja siistimmäksi. Syksyllä nuo riskuluudat kuitenkin ovat varmaan taas viismetrisiä, mutta sille nyt ei kukaan voi mitään. Terijoensalaville kukaan ei voi mitään.
Pitää taas ensivuonna antaa moottorisahan laulaa ja kokkoa polttaa.

Nyt otsikkoon!
Se juontaa siitä, että tässä kuussa, tänä armon vuonna 2015 olen pitkästä, mutta korkeasta iästäni huolimatta tehnyt sellaisia asioita, joita en ikinä ennen tehnyt ole.
Ensinnäkin olen täysin tieten tahtoen syönyt paahdetun suurehkon toukan. Tietämättäni toki olen varmasti syönyt pieniä, paahtamattomia toukkia ennenkin.
Toukkiahan voi olla jauhoissa, etkä huomaa niitä. Varsinkaan silloin, kun et TEKEENNYTÄ taikinaa ( en keksi muuta sanaa sille, kun lättytaikina tehdään valmiiksi, mutta siitä ei heti lättysiä paisteta).
Aikansa tekeennyttyähän taikinan päällä alkaa näkymään piskuisia  mustia pisteitä. Pisteet ovat mustapäätoukkia (omakeksimä nimi noille iljetyksille).
Jos taas paistaa lätyt heti, eivät mustapäätoukat ehdi nostaa klupuaan taikinasta. Ne toisin sanoen paistuvat elävältä. Päät pysyttelevät piilossa ja kaikki syövät onnellisena  hyvin paistuneita räiskäleitä ruskeine lätteineen.

Toinen asia, mitä en ole ennen tehnyt, on haravointi maaliskuussa.
Oikeammin sanottuna on kyllä aika harvinaista. että yleensäkään haravoisin yhtään mitään missään kuussa. Kaikkihan teistä tuhansista lukijoistani muistavat rakkaimman puutarhaharrastukseni: kahvin ja pullan moosaaminen lepolassessa istuskellen.
Nyt siis  tapahtui haravointi- ihme ja uskonpa, että jatkan haravointia lisääkin tässä kevään mittaan. Ehkäpä kahvi ja pulla maistuvat vieläkin makoisammilta, kun on jotakin tehnyt puutarhansa eteen.

Kolmas asia, mitä en ole koskaan ennen tehnyt on paastoaminen. Paastoaminen ennen pääsiäistä laskiaisesta lähtien.
Olen ollut ilman superherkkujani maitoa ja Keijua. Sitä ihanata  rasvalevitettä
Aamuisin olen laittanut paahtoleivän päälle vain ohuenlännän kasan juustonsipareita.
Meikäläisen suussa ovat aamiaisleivät maistuneet ihan hyvältä noinkin. Meikäläinenhän syö ja tykkää kaikesta, minkä saa pöydän mitalta kiinni, joten siinä suhteessa asiassa ei ole mitään outoa.
Olen hiukan ajatellut, että jatkan margariinitonta linjaa pääsiäisen jälkeenkin.
Siitäkin huolimatta, että Keiju-purkki heloittaa ja sädehtii jääkaapin hyllyllä  kuin kultaharkko aina, kun oven aukaisee.
Tänään aloitin sitten vielä kaiken kukkuraksi piimäpaaston. Ei, en paastoa piimästä, vaan juon vain piimää ruoaksi. Aamulla kyllä kaksi leipää kahvin kanssa, koska ellen söisi aamupalaksi jotakin, minua ei katselisi, eikä kuuntelisi kukaan. Ei Magnuskaan.
Tämä päivä on mennyt piimällä loistavasti, mutta kuka hyvänsä eläisi loistavasti sillä määrällä monta päivää, jonka eilen söin.
Näistä kaikista asioista koostui siis otsake: Ei koskaan ennen.

Nyt sitten kertaamaan menneen viikon häppeninkejä.
Kaksi asiaa, joista olisin jutunjuurta saanut, peruuntuivat. Toinen olosuhteiden pakosta ja toiseen en jaksanut vaan yksinkertaisesti lähteä.
Koko viikon piirsin kortteja. Sainkin valmiiksi tyttöylioppilas- ja poikaylioppilaskortit. Ne ovat nyt painossa.
Sitten piirsin kaksi erilaista osanottokorttia (surunvalittelukorttia) ja nekin ovat painossa.
Kuvat tulevat sitten näkyville kaisajoupin albumiin aikanaan.

Raamattupiiri kokoontui tiistaina ja Mike (nimi muut.) tuli joukkoon tummaan mukaan. Oli hyvä olla yhdessä tutkimassa Raamatun sanaa. Johanneksen evankeliumissa mennään ja sitä setvitään. Puolelta jos toiselta.

Sunnuntaina oli jälleen ilo olla Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivää viettämässä.
Minulla oli kunnia olla juontajana. Toisen kerran elämässäni, joten en voinut laittaa sitä "ei koskaan ennen"-osioon.
Ollessani vuonna, muusi ja nakki, evankelista- ja saarnakurssilla, meille opetettiin, että juontaja juontaa, eikä pidä joka välissä omaa puhesessiotaan.
Muistin tämän opetuksen, mutta otin kuitenkin varoiksi mukaan oman osioni runoduo-esityksestä, jonka Jaanan kanssa pidimme  Isossakyrössä taannoin.
Kelloon kuikuillen huomasin, että ehdin asiani hyvin lukea. Olin leikellyt sanottavani sataan (jos hiukan liioitellaan) eri suikaleeseen ja niitä vatvoen aloin kirjoittamaani asiaa solkottaa.
(Solkottaa on juuri asian ytimeen osuva verbi.)
En ollut korjannut papereihini ajatusvirheitä ja ne virheet, jotka olin korjannut, niin oli se tehty niin suttuisesti, että ei Penttikään niistä selvää olisi saanut.
Tunsin itseni paksuksi ja surkeaksi (jota ainakin ensimmäiseksi mainittua olinkin).
Kieli ei kyllä tällä kertaa meinannutkaan tarttua kitalakeen ja kuinka se olisi voinutkaan, kun paisui ja täytti koko suun. Soppatorven rööriaukkoa myöden.
No selvisin minä siitä sitten joten kuten ja kielikin mahtui loppuillan hyvin suuonteloon.
-Miltä tuntuu laulaa noinkin lähellä oikeaa nuottia? kysyin iltapäivässä esiintyneeltä upealta Familia-kuoron johtajattarelta, kun he olivat lopettaneet esittämänsä laulun.
Rakas veli-vainaa tapasi minulta noin kysyä, kun lauloin. Minulla oli laulunumero 9. Ettei olisi joskus kansakoulussa ollut ihan 10! Kympin arvoisesti lauloi kuorokin! :D

Tuskailin eräälle ystävälleni, että minulla alkavat nämä blogijutut olla niin samanlaisia.
Viikolla tapahtuu aina samat asiat. Muistan, että täälläkin teille asian päältä olen valittanut.
Tuttavani antoi neuvoksi, että ala muistella kaikkia kivoja juttuja elämän varrelta ja kertomaan niistä.
Uskon kuitenkin, että olen kaikki kivat jutut (5kpl) kertonut ja myllännyt jo moneen kertaan.
Ne viisi (fem) minun bravurinumeroanihan ovat Magnuksen kanssa tapaaminen, kuulutusten haku, häähumu, laihdutus ja runojen esittäminen.  Siinä ne.
Joistakuista niistä revittelen joka bloggauksessa. :(
Aloin kuitenkin kuumeisesti miettiä kaikkia juttuja ihan sieltä hevosenpäänkokoisesta lähtien.
Kauhistuin. En muistanut yhtään mitään. Ainakaan oikein hauskaa.
En esimerkiksi muistanut yhtään, mimmosia aamupaloja sitä kuuskyt vuotta takaperin syötiin. Siis...eikö minulle annettu aamupalaa lainkka?
Sitten muistin kahvikupin, jossa maitokahvia ja pullanpupenoita. En tullut muistosta yhtään  surulliseksi. Koulukaverini Sirkkelin (nimi muut.) kanssa , kun hiljakkain lapsuutta muisteltiin, niin hänkin kertoi samanmoisesta aamupalasta heidän perheessään. Se oli niin sitä silloin.
Täytyy vissiin  alata kaiveleen muistoja ja juttuja tänne teidän iloksenne (yskii ja köhii ihan mahdottomasti).
Loppu slut tällä kertaa!
T: Kaisa Bullesut-Mjölkkaffe
-----------------------------------------------------------
Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen,
kyllä hän sen tekee.
Psalmi 37, jae 5

8 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Peikon miälestä Magnus sanoi viisaasti, kun sanoi, notta piäni puun lapsi saa elää. Peikko onkin aina ihmetellyt, miksi ihmiset haluavat päättää, mitkä kasvit ja elukat saa elää ja minkä pitää kualla ihan sen takia nottei ne muka sovi olemahan johonaki ympäristös. :)

pau kirjoitti...

Muka lisäsin jo mutta pistetään uusiksi. Tavalliset arkipuuhat ja -hölmöilyt on hauskaa luettavaa. Kiva kun korttibisnes kukoistaa 😊

Anonyymi kirjoitti...

oon yrittäny ennenki kommentoida ylläkirj.mukavia juttuja,mulla kun ei oikein tuo tietsikkakyky oo ok.niin oon onnistunut suttaamaan pitkiäkin tekstejä.Lyhyesti,kortit oli mainioita,tuli niin mieleen vanhoja muistoja. Mm.kihlakortti jonka Kaisa piirsi musta ja Ristosta (koska me ei käyty oikeassa kuvassa!?)on muuten tallessa.Oon kans jo ruvennut kevätöihin,leikkasin ruusut ja keskeltä sain esille Sandran ja mun rakkaat kuuset.Voitimme pienet taimet metsäpäivillä,S.kävynheittokilpailun telkänpönttöön ja minä koivunpöllisahauksen,paras aika,ainoa osanottaja.kannatetaan,annetaan kaikkien kukkien jne.

Kirlah kirjoitti...

Noista toukista tuli mieleen, miten ennen maataloissa saattoi aitassa jauholaarissa kulkea hiiriäkin, ties mitä ulosteita ne sinne päästivät. Mutta jos ruokakaapissa oli hiiri nakertanut leivänsyrjästä, otettiin hampaanjäljet tarkasti pois. Hiiret kuulemma ajattelivat näin: "Kuseni ja paskani syörähän, mutta hampahanjäläkeni pois otetahan!"

Anteeksi tämä härski sanonta, mutta näin ne hiiret tuumivat kuulemma ;)

kaisa jouppi kirjoitti...

isopeikko
Isopeikko on taas niin oikeassa!
Se on kans kamalaa, että ihmiset päättää jo, paitsi kasveista ja elukoista, niin ittestäänkin! Saako elää vai ei. :(

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Voi tuttua tuo, että muka lisäsin, mutta...

Arkihölmöilystä on kiva revittää. Monet kerrat olen hihitellyt siskon "hölmöilyistä" :D

Korttibisneksellä on edes mahdollisuus kukoistaa aina, kun saa virman laiskan työntekijän valkosen paperin ääreen. ;)

kaisa jouppi kirjoitti...

Anonyymi
Hyvin sä nyt ainakin sait kommenttilooran täräjämähän.

Olen piirrellyt ihmisille joskus kihla-summuita kortteja. Aina ne ei oo miellyttäny vastaanottajaa. Muita kyllä! :D

Mä en muuten saanu auki niitä sun lähettämiä kuvia. Ei kertakaikkisesti. Mutta eikös ne pysy konehella, vaikkei näkyviin tuliskaa? Jahka tapaan jonkun, joka ymmärtää ja osaa, niin luulis, että alkaa Lyydia kirjottamaan.

Mauno kaaparoi meidän kotikoivuun viemään uuden linnunpöntön ja suoristamaan vanhan. Kovasti oli huimannut.
Lintuja on käynyt uutta asuntoa tutkimassa, joten odotettavissa on mielenkiintoista tiirailua. Sisältä käsin. Ulos ei uskalla mennä, kun pönttö on liian lähellä kulkuväylää. Linnut käyttäytyivät kuulemma jo aika uhkaavasti ja hioivat nokkiaan terävämmäksi. :(

kaisa jouppi kirjoitti...

Kirlah
Ei yhtään kuulostanu karskilta.
Noin on Magnus mulle kans kertonu, että näillä main sanotaan. Niin kans tosiaan tehtiin ja hengissä pysyttiin.
Itse olen jo luovuttanut, mitä hiiriin tulee. Niitä nyt kertakaikkisesti täällä peltojen keskellä on ulkona ja sisällä.:(
Itsekseni olen ajatellut, että luulis niiden maaseutuhiirien olevan myös terveitä. Ettei niiden kusesta ja paskasta heti saa mitään kauheeta tappavaa röppöriä! ;)