Hyvää iltaa ja terveisiä piirustustaidekerhosta. Aloitimme kaikki lopputyön piirtämistä. Aihe oli vapaasti valittavissa. Minä kuitenkin pyysin mallia, koska jos vapaasti saa aiheen valita tulee niistä pallopäitä kuvattuna eri aihepiirien tuoksinassa. Noh, sain kuin sainkin oikein kuvan, mistä ottaa mallia. Oli vaikia kuva. Talo korkealla kalliolla, josta johti kivirappuset jonnekin.
Kolme kertaa vielä on tunteja ja sitten saamme päästötodistuksen, johon opettaja ehkä kirjoittaa muutaman sanankin. Toivon, että minun petyykissäni lukee HYVÄ, LOISTAVA, SUPER ja HYPER!!! :D

Yläkerran pöksässä teille tässä taas kirjoittelee tasan kolme vuotta nuorekkaamman näköinen ja kolme kilogrammaa kevyemmän painoinen Kaisa.
Kyllä! Näyttää siltä, että hyvin menee kuuri ja tosi hyvin pyyhkii muutenkin, mitä laihduttamiseen tulee ja kuuluu. Tosin hyvin on mennyt ja pyyhkinyt sata kertaa aiemminkin, että vielä on hiukan aikaista sanoa asianpäältä uuta, taikka aata.
Toivon kuitenkin ja vakaasti uskon (kuten satakertaa... jne.) että tällä kertaa onnistuu.
En tahdo näyttää VIELÄ kahdeksankymppiselä, koska en ole kahdeksaakymmentä ja se on se pointti, joka tällä kertaa ehkä tepsii.
Ymmärrän toki, että kahdeksankymppisenä sitä on kahdeksankymmentä ja myös  näyttää kahdeksankymppiseltä. Ei siinä mitään sen kummalisempaa ja kaameata ole, eikä muutenkaan nokan koputtamista, mutta sitä virstanpylvästä ENNEN en tahdo sen laatuinen olla. En, vaikkahan mätänis!
Tähän nykyiseen Hälvän laihdutustiimiin kuuluvilla muillakin jäsenillä (Magnus ja Charles) on mennyt erinomaisesti mitä  kutistumiseen tulee. Myös tiimiimme etäjäsenenä kuuluvalla Ansalla menee hyvin. Tässä viikolla vähän hänen kanssaan sättäiltiin.
Joukkolaihduttaminen on ihan eri kuin yksin nälissään oleminen. Tämän ajatelman keksin juuri nyt ja olkoon se tiimimme mottona.

TAAS on siis maanantai ja TAAS on maisemat alun kuvissa näkyvien kaltaisia.
Alkukuvat eivät ole viikolla räpsäistyjä, vaikka ne voisivat kyllä olla. Tismalleen samanmoista on ulkona tänään, jos vilkaisee  itäänpäin antuvasta köökin ikkunasta ulos.
Tosi kauniita ovat maisemat.
Tänään paistoi ihanasti aurinko ja koko päivän tein lähtöä ulos reippailemaan, mutta ei löytynyt sopivia kenkiä, eikä takkia. Tai olisivathan ne ehkä löytyneet, jos olisin viitsinyt kaahia komeron perälle sen hirveän tavarakaaoksen yli. Vinttikomeromme on kuin sudenpesän oviaukon edusta. Äitini puheiden mukaan sudenpesän ovella vallitsee aina totaalinen kaaos. En tiedä, mistä hän asiasta tiesi. Tottapa joku metsästäjä oli kertonut.
Keksin aina sata ja yksi asiaa, vaikka olisi kunnon kuteetkin heti käyttövalmiina, sata ja yksi syytä, ettei vaan tarvitsisi mennä ulos raittiiseen ilmaan ja virkistyä.
Tällä haavaa olen aika vetelä ja saamaton. Kynsinauhatkin ovat aikalailla verestäviä.
Jahka kiloja vielä karisee, niin varmasti tahti muuttuu. Luulisin. Ainakin kaikki laihtuneet ihmiset innosta väristen kertovat, miten laihana mieli muuttuu niin, että maapallokin heilahtaisi, jos siinä olisi kripa, mistä kammeta.
Krivan olisi kohta syytä minunkin kohdallani löytyä, että saisin kaikki jouluvalmistelut kunnialla tehtyä.
Jouluvalmisteluihini kuuluu: 1) Muutaman laatikon tyhjentäminen, 2) ikkunaverhojen vaihtaminen köökkiin. (Pyysin jo eilen Catherineltä verhoja, mutta ei voinut vielä antaa, kun riippuvat heidän omassa kamarin ikkunoissaan), 3) lanttulaatikoiden paistaminen ja 4) seinien ripsiminen pölyhuiskalla.
Voin vakuuttaa, että seinien ripsimistä en tee muuta kuin hämähäkkien kiusaksi.
Niitä kun löytyy tällaisesta peltojen keskellä konottavasta rintamamiestalosta jos jonkin sorttisia.
Viime viikolla, kun otin käyttööni pitkästä aikaa kahvakuulani, niin senkin alta kömpi oudonnäköinen hämähäkin niljake!
Kangistuin kauhusta ja kahvakuula oli pudota permannolle. Ajattelin, että meille on pesiytynyt joku uusi ihme laji taas. Ei ole tavallinen hämähäkki sellainen, joka asustaa kuudenkilon kahvakuulan alla!
(Hytisee).
Niin, siis mihinkäs minä jouluvalmisteluissa jäinkään?
Joo,  joulukyntteliköt aion laittaa ikkunoille huomenna. Kun on ikkunoilla kyntteliköt, niin kaikki touhuaminen ja siivoaminen käy ja huvittaa huomattavasti lipevämmin.
Jossakin vaiheessa ihan lähiaikoina leivon niitä maailman helppotekoisimpia piskettejä, joiden reseptin olen varmasti blogiinkin kirjoittanut.
Ostan myös valmiita torttutaikinalevyjä pakastimeen ja luumuhilloa kaappiin, että saa aina paistaa tuoreita meheviä torttuja, kun tortuttaa. Näin laihiksella ei tietenkään sovi oikein tiuhaan tortuttaa.
Joulunaika ennen joulua on ihanaa. Minun mieltäni ei nujerra mikään enää joulunajan jälkeenkään.
Ei pätkääkään. Ennen vanhaan pakkasi  niin tekemään.
Kaikki oli niin kamalan surkeeta ja ankeeta Joulun mentyä. Näin ei tietenkään muilla tarvitse olla, mutta minulla oli.
Nyt, kun tiedän, että Joulun syntymäpäiväsankari elää ja vaikuttaa tälläkin hetkellä, niin mitä minun tarvitsee sureskella. Surkoon hevoset. Niillä on isompi nuppi.

Viime maanantaina olin (ja ehkä siitä myös kirjoitinkin), seurakuntamme taloudellisen jaoston kokouksessa.
Siitä en ole tainnut kirjoittaa, kuinka kaikki suhtautuivat taannoiseen möläytykseeni, jonka te kaikki tuhat lukijaani varmasti muistatte.
Ei kuinkaan. Jotkut eivät edes tienneet, mistä puhun, kun anteeksi pyysin.
Kuiskasin haudanvakavana katsellen rikkinäisiä kengänkärkiäni, että moni möläytykseni johtuu kummallisesta HUMÖÖRISTÄNI.
Herbert vastasi iloisesti pitkälti ymmärtävänsä sitä. Bärjo puolestaan kertoi ihmetelleensä, että mistä tua Kaisa ny oikeen kirjottaa? (vrt. sähköpstin kautta anteeksipyytäminen).
Elikkä loppu hyvin kaikki hyvin. Voin jatkossakin mennä iloisena kokouksiin. Se on hyvä se, koska tykkään kokouksista. Olen aina tykännyt.

Keskellä viikkoa matkustin junalla Nikolainkaupunkiin "vanhojen" postilaisten miitinkiin.
Sellainen miitinki pidetään aina noin kolmen kuukauden välein.
Tervajoen asemalla junaa odotellessani näin jo kaukaa, että veturina toimi vanha ja tuttu dieseljuhta. Tai mikä se nyt onkin? Joka tapauksessa ei sellainen vihreä vauhtihirmu.
Tälläkin junamatkalla mentiin kyllä, veturista huolimatta, niin lujaa, että meikäläisen ahdisti taas "taskurivollin" laukusta kaivamaan.
Muutaman jakeen luettuani uskalsin nostaa pääni hartioiden välistä ja rauhassa katsella ohikiitäviä maisemia. Kovin kauaa ei maisemia ehdi katselemaan, koska matka kestää vain 20 minuuttia.
Meitä vanhan kunnon postilaisia sovittuun ravinteliin tuli tällä kertaa kuusi.
Sellaista pöytää, johon kuusi ihmistä olisi mahtunut lounehtimaan, ei löytynyt vapaana. Niinpä tomerat työkaverini järjestivät sellaisen:
Kahdenhengen pöytä kannettiin rivakasti neljänhengen pöydän päähän jatkeeksi. Eräs ventovieras ruokailija sivupöydästä tuli kohteliaasti auttamaan.
Tarjoilija kysyi meiltä, että mitäs täällä mööpleerataan? Hän ilmoitti sitten asiallisesti, että paikat olisivat varatut kolmesta eteenpäin. No, meillä oli aikaa kaksi ja 1/2 tuntia. Siinä ajassa  kyllä jotenkuten ehtii puida asioita ja syödäkin kupunsa täyteen.
Sain ilokseni lausua myös runon. Ei tarvinnut itse edes ehdottaa, kuten edelliskerralla, jolloin kukaan ei edes tiennyt, että laukussani on omitekemä runokirja.
Minulla oli (ja on) onni omistaa ihania työkavereita. He olivatkin parasta postissa työskennellessäni.
Kerroin työkavereilleni tulleeni siihen tulokseen, että minä olin ihan väärällä alalla, kun olin postissa.
-Niin! Sun olis pitäny olla joku taiteilija! sanoivat muut.
Noh, tiedä häntä, mutta...joka tapauksessa näin on elämä solahtanut alkuiltaan kohdallani ja hyvin on solahtanutkin. Ei mitään valittamista. Nythän sitä saa sitten harrastaa niitä "taiteellisia" taipumuksiaan ja vaikka aamusta iltaan. Uskon, että en olisi taiteesta kumminkaan elantoani saanut. NIIN mahdottoman taiteellinen en ole.

Torstain kohdalla kalenterissa lukee LULU.
Meidän oli tarkoitus mennä kyseisenä päivänä Asevelikylään hoitamaan terapiakoira Lyllania, jolta oli määrä leikata kamala patti mahan alta.
Lääkäri olikin joutunut perumaan ajan, koska hänellä oli itseltään leikattu kättä ja joka käsi oli nyt tikkiä täynnä. Olisihan se ollut mukavaa, kun Lyllanin leikkomiset olisivat olleet ohi tätä kirjoittaessa, mutta lääkäritkin nyt vaan joskus sairastuvat itsekin. Ei voi mitään. Viikon päästä sitten uudestaan.
Torstaina en liioin mennyt punttisalille, koska Ewe ei päässyt mukaan kipeän jalkansa takia.
Punttisalille ei voi mennä yksin. Kaikki vempeleet ovat huomattavasti kevyempiä, kun on joku jolle saa paasata asioitaan.

Sunnuntai kun koitti, olisi taas pitänyt revetä kahtia. Vielä, laihdutussession tässä vaiheessa, se olisi teoriassa hyvin onnistunut. Mutta kun ei, niin ei.
Emme päässeet kotikirkossa järjestettyyn Blues-messuun, vaan ajelimme Huutoniemen kirkkoon
Kohtaamispaikka-messuun. Meillä on aina sunnuntai-ilta sellainen, että samalla kun menemme Nikolainkaupunkiin seuroihin, menemme myös Asevelikylään lapsenlapsia laskemaan. Heitä on kaksi.
Näkisimme muuten aivan liian harvoin. Tuntuu kuin kaikki muut paapat ja mummut näkisivät lapsenlapsiaan joka päivä

Nyt pitää lopettaa tältä erää, vaikka luturoimista olisi ehkä vielä riittänyt.
T: Kaisa Luturinen-Tupperskjöld
-------------------------------------------------------------
Psalmi 145: 13-14

Sinun valtakuntasi on ikuinen,
sinun herruutesi pysyy polvesta polveen.
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.