maanantai 4. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, mutta vanhat kujeet


Täällä ollaan. Vinttipökässä. Käden ulottuvilla vitivalkoinen, upouusi kalenteri, sekä purkki, jossa rahkaa ja ananaksenpaloja. Näin varustettuna on hienoa alkaa tämänvuotinen, ensimmäinen mhhv.
Eli mahtavia häppeninkejä varrelta viikon, jos joku on sattunut unehuttamaan kirjaimien merkityksen.
Alussa olevat kuvat ovat vanhoja. Olen hiukan rasittunut viimeksi näppäämieni kuvien laadusta, joten päätinpä laittaa vanhoja, ettei heti masennu mieli ja kirjoituksesta tule kitkerää.

Ylimmäinen kuva on ainakin kaksi vuotta takaperin otettu, ellei enempikin.
Siinä on meidän Vilpolamme, ah, vielä niin uutena ja seesteisenä. Vaan eipä ollut viimekesänä enää seesteinen. Kaikki Hälävänseudun harakat ja muut nokkapäät omivat Vilpolan hyysikäkseen.
Valehtelematta sen joka neliösentti oli paskakanahkan peitossa ja seinälautoja pitkin valui ulostetta ja varmaan sisästettäkin. Syö siinä sitten grillimakkaraa ja puserra sinappia päälle.
Kerran yritin. Tuijotin vaan lautaseen ja sillä olevaan kahteen makkaraan, etten näkisi paskavanoja seinillä. Mutta vaikka en NÄHNYT niitä, niin tuntui kuin ne olisivat sihisseet. Ihan varmalla sihisivät ja yrittelivät vähän kihistäkkin. Syömiseni oli hidasta, mutta ei kylläkään nautinnollista.
Vilpolan lattia on koottu vanhoista tiiliskivistä, mikä on myös osoittautunut kaameaksi virheeksi. Paitsi, että ne näyttävät homehtuvan, niin jokaisen tiiliskiven jokaiselta syrjältä kasvaa rikkaruohoa. Rikkaruohoa, jonka nimi on niinkin herkullinen kuin MURO.
Tai oikeastaan en tiedä onko se kyseisen rikkaruohon virallinen lajinimike muro, vai vaan paikallinen "lempi"nimi. Muro-nimi kyllä kuvaa ko. kasvia mainiosti. Murohan on vähän niin kuin muru ja muruthan  leviävät joka paikkaan.
Magnus kertoi, että heidän kaikki possunsa (Magnuksen kotona oli lehmiä, yksi hevonen, kanoja ja possuja)  tykkäsivät aikoinaan murosta kovasti. Eikä mikään kumma. Yrtti kun on mehevän näköinen ja väkevän hajuinen. Tiedän sen hyvin, koska olen sitä yrittänyt kiskoa ja hävittää pikkuruisesta krassipenkistäni joka vuosi. Ei onnistu.
Vilpolassa täytyy kyllä tehdä jotakin radikaaleja tempauksia ja muutoksia, että sen saa oleskeltavaan kuntoon. Virkistyskäyttöön, kuten nimi Vilpolakin jo vihjaa. Enää en aio ensi kesänä kenenkään sitä hyysikkänä käyttää. Eikä siellä sallita orsilla yöpymisiäkään. Kyllä luonnossa riittää luonnollisia vilpoloita.
Sitä paitsi kuvan  pöytä ja penkit painavat niin paljon, ettei niitä voi mihinkään muualle alkaa traijaamaan.  Sateen pieksettäväksi ei noita mööpeleitä kyllä laiteta.

Toisessa kuvassa on kameli, jolla Magnus ja Vivianni muutaman metrin ratsastivat. Minä en uskaltanut. Hyvä, kun kuvan uskalsin ottaa. Kamelit näetsen sylkäisevät pitkän ja haisevan mällin, jos eivät oikein tykkää asioiden laadusta ja kulusta.
Tämäkin aasi antoi ymmärtää, ettei tykännyt, kun koko ajan piti nousta, mennä polvilleen, nousta, mennä polvilleen jne,

Uusi vuosi 2016 otettiin perinteikkäästi vastaan täällä Hälvänmutkalla.
Vieraatkin olivat perinteisiä: Maikku, Eerikki ja Lyllan ja tietenkin itse perinteikäs isäntäväki: Magnus, minä ja Charles. (Joka toinen vuosi perinteitä pidetään yllä Maikun ja Eerikin luona).
Ilta oli tosi mukava. Söimme muun muassa tortilloja.
Tortillat eivät ole kyllä mitään juhlaillallissapuskaa. Niistä valuu aina (vaikka kuinka truutulle käärisi) töpäskää pitkin käsivarsia kyynärpäihin saakka ja (meikäläisellä ainakin) pitkin rintarustinkia ja leukoja.
En tiedä, kuinka niitä voisi syödä niin, ettei rasvavanat juoksisi pitkin ja poikin sinne sun tänne? Ehkä haarukalla ja veitsellä?
Tortilloja tuli syötyä sitten muutaman päivän jälkeenkin päin ja niinpä olikin huikaisevan jännittävää astahtaa vaakan päälle tänään.
Ei värähtänyt viisari ylöspäin, mutta ei kyllä alaspäinkään. Nyt on siis pysytty nuorentumatta ja ohentumatta pariviikkoa. Se ei mielestäni ole huonostikaan, kun ajattelee, mimmonen syöppö on kyseessä, kun minusta puhutaan. Joka joulun ja uuden vuoden aika rapsahti runsaasti kilogrammoja vyötäisille.
Oikeastaan olen hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestämme.
Nyt alkaa ankara sääntöjen noudattaminen taas minulla ja Magnuksella (ja kyllä tiimin kolmaskin jäsen lupasi noudattaa sääntöjä kohtuuden rajoissa).
-Onkos meillä viälä niitä joulutorttuja pakkaases jälijellä? kysyi Magnus pahaa-aavistamattomana iltapäiväkahvien aikaan.
-TORTTU-SANAA EI TÄS HUUSHOLLIS SANOTA EDES AJATUKSISSA ENNEN ENS JOULUA! EIKÄ MITÄÄN MUUTAKAAN SANAA, JOKA VÄHÄKÄÄN LIIPPAA PULLAAN, KARKKIIN. TAI SENSELLAISEEN! minä karjuin.
-Otaksä, kysyi Charles, kun tuli torttupussin kanssa keittiöön. Oli kun olikin kaivellut esiin vihoviimeisen pussukan.
-Ottaasin mä, mutten uskalla! mutisi Magnus lehden takaa.
Näin yksissä tuumin on laihduttaminen jälleen aloitettu.

Maikku ja Eerikki toivat tullessaan meille ihastuttavan damastikaitaliinan. On kuulemma juhla vuosi!!! No, kyllä niin täytyy myöntää. Molemmat täytämme valtavan määrän vuosia ja avioliittomme on kestänyt, ilman minkäänmoisia liitoksistaan narisemisia puolivuosisataa!
Maikku on liinan itse kutonut ja voin vakuuttaa, että se on hieno!
Levitin sen tässä joku päivä ihan vaan kokeeksi  uudelle (Catherinen ja Eerikin vanha) pöydälle ja äljähdin sanattomaksi. Kuinka joku osaakin noin upeasti kutoa ja suunnitella mallin?
Tiesin siinä hetkessä myös, että joko tulee hankittavaksi pöydän kokoinen lasilevy, tai sitten liina laitetaan pöydälle vain jouluna ja jussinpäivänä (ja silloinkin rullataan syömisien ja juomisien ajaksi pois).

Perjantaina ajelimme kirkolle. Seurakuntatalolla on raamattupiiri, johon kokoonnutaan joka perjantai. Kesät talvet. Siellä me ajattelemme Magnuksen kanssa nyt tästä etiäppäinkin myös kokoontua. Sellainen kokoontuminen tekee hyvää sielulle ja krupille.
Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kotikirkkoomme. Kirkossakäyminenkin friskaa sielua ja kruppia. Koitas koittaa.

Nyt on aika lopettaa, mutta jatkoa seuraa. Minähän kovasti mietiskelin, että kun täytän sen valtavan vuosimäärän tässä maaliskuun kieppeillä, niin lopetan koko bloggauksen kuin seinään.
Toisiin ajatuksiin minut saivat muutamat lukijakuntaani kuuluvat FANINI. Niin kauan kuin yksikin ihminen näitä odottaa, niin kirjuuttaminen ei mene hukkaan.
T: Kaisa Hukkanen-Muropää
-----------------------------------------------------
Tässäpä teille kaikille lukijoilleni ihana viesti Raamatusta uuden vuoden matkalle:

Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

Jesaja 33:6

7 kommenttia:

Maaria Perälä kirjoitti...

Vai antoo ne Magnuksen kotona muroa vain possuulle. Meilleiollu possuja, mutta muroahan riitti kans kukkapenkiis ja kerhomaalla. Tapasimma antaa sitä kanoolle, ja ne tykkäs kovaa. Munankeltuaasista tuli komian färisiä. Muron tiäteellinen nimi on Stellaria media ja suamenkiälinen virallinen nimi on pihatähtimö.

pau kirjoitti...

Vesiheinää se vissiin meillä oli. Tuo muro on aika kuvaava sana!

kaisa jouppi kirjoitti...

Maaria
Nykku sanoot, nii Maunoki kertoo aina, kuinka kanat tykkäs muroosta. Niilloli kanoja viälä silloonki, ku minä tulin sukuhun. Ja oli tosiaan komian keltaasia keltuaaset. Eikä maistunu silakoolta niinku kaupanpaapan kananmunat pakkaa teköhön.

Moon aina luullu, jotta se on pihatähtimö, johonon ne piänet, tuskin silimällä eroottuvat valakooset kukat. Murolle minen tiänny mitää nimiä. Mikähän se valakokukkaanen nyssitte on? :O

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Vesiheinä on tutuntuntunen nimitys mulle kans. Mutta ei ollut muro kyseessä, kun sillä nimellä puhuttiin. Pitäisköhän kaivaa vanha kasviopin kirja näkösälle?!
Muro on kyllä tosi kuvaava sana. Sitä kerättiin kasoihinkin elukoita varte. Kasaa sanottiin murokuupanaksi. Yhtä mummaa sanottiin murokuupanaksi, kun se oli aina niin vahvoissa kuteissa. :D

Maaria Perälä kirjoitti...

Meillä sanottiin muroksi justihin sitä jota toiset sanoo vesiheinäksi, joka on sellaanen vaalianvehriäänen ja vetinen kasvi ja johonon kyllä sellaaset valakooset tähtikukat. Siitä kanat tykkäs. Täson kuva Stellaaria meeriasta: http://www.pukinparta.net/html/pihatahtimo.htm Tekis miäli trossata notta kysy vain multa, kun moon lukenu aikanansa 500 kasvia latinalaasilla nimillä, mutta totta puhuen palio on unohtunu.

Maaria Perälä kirjoitti...

Maarianheinä-kasvios sanotahan näin: Vesiheinäksi pihatähtimöä yleisesti kutsutaan ympäri Suomea. Vetisen näköinen se onkin ohuine lehtineen ja sangen velttoine, hauraine, kalpeine varsineen. Kasvia suositellaan myös salaattiin tai leivän päälle tai kattilaan keittovihannekseksi. Pihatähtimö sisältää melko lailla rautaa ja mm. Brittein Saarilla sitä annetaan sioille anemian torjumiseksi. Tästä tulee vesiheinän (eli meikäläisittäin muron, kommentoijan huom.) yksi nimi "sianmaltsa". Lönnrot mainitsee Kasviossaan myös toisintonimen kanannokkima, onhan se kanojenkin mielestä herkullista särvintä. Rohtona pihatähtimöä on käytetty hauteina haavakuuumeeseen, silmävaivoihin, ihotttumiin ja rohtumiin, sisäisesti reumaan ja vesipöhöön. Näin siis pihatähtimöstä kirjassa Maarianheinä, mesimarja ja timotei, joka esittelee kauniisti Suomen luonnonvaraisia kasveja ja niiden hyötykäyttöä.

Rautalintu kirjoitti...

He hee, mua nauratti tuo päätös yksistuumin jatkaa laihruttamista. :D