maanantai 2. toukokuuta 2016

Marssia ja laahustelua


Tänään on oltu kahdessa kokouksessa illalla. Siksi venähti bloggailu hiukan myöhäiseen.
Joku tarmokas tyyppi olisi tietenkin kirjoittanut bloginsa jo ennen ensimmäiseenkään kokoustamiseen menoansa (ensimmäinen kokous alkoi klo 16.00), mutta minä en ole tarmokas tyyppi.
En ole ollut tarmokas tyyppi oikein koskaan ja sitä paitsi olen tullut siihen ikään, jos päivässä on yksikin meno, niin kaikki muu jää tekemättä. Minulla sentään oli jopa kaksi menoa.
Kauhulla odotan sitä aikaa, että en osaa muina päivinä tehdä mitään, jos yhtenä päivänä VIIKOSSA on joku meno. Sanotaan nyt esimerkiksi vaikka kampaajalle. Sitä vaan valmistautuu siihen yhteen menoon jo etukäteen ja tapahtuman jälkeen kerää loppuviikon takaisin tapahtumasta aiheutuneita voimain menetyksiä. (Hengittää raskaasti).
Toivotaan, että sellainen aika on vielä kaukana tulevaisuuden tietymättömissä hämärissä.
Kokoukset, jotka tänään halvaannuttivat kaiken muun toiminnan (paitsi syömisen) olivat seurakunnan taloudellisen jaoston-  ja Naisten kesken naistoimikunnan suunnittelukokous.
Molemmat kokoukset menivät oikein hyvin. Paitsi, että jouduin jälkimmäisessä (siinä naisten kesken jutussa) koko ajan kyselemään, että MITÄ? HÄH? ANTEEKSI? KUINKA?...
Todella ahdistavaa, kun ei kuule. Ei, vaikka on kuulokojemikrofoni korvassa. Pakko vissiinkin on tilata kuulontarkistus ja pyydettävä, että josko saisi molempiin korviin laitteet, jotka toimivat 100 desipelin voimakkuudella.
En tahdo jäädä asioiden ulkopuolelle. Vellitalossa on sitten aikaa olla korvat tukossa ja silmät ummessa. Kaiken ulottumattomissa ja kaikkensa kuulleena. Niisk!
Ei voi sanoa, ettenkö olis ollut jo ennenkin asialla. Valitin, että en kuule kuulokojeellani sen kummemmin kuin omillanikaan. Korvat kuunneltiin ja mittareilla mitattiin ja sanottiin, että kyllä sinä kuulet.
Nyt en suostu myöntämään, että kuulen. En, vaikka kuinka mittarit niin sanoisivat.
Pakko on koko ajan hokea TÄH? TÄH? TÄH? Niin en suostuisi tekemään, JOS kuulisin.
Aion sanoa kuulotarkastajalle joka asiaan TÄH? Ja mitäpä minä muuta sanoisinkaan, kun en kerta kuule.

Toissapäivänä oli Vappuaatto. Niinpä minäkin innostuin leipomaan muutaman rasvareiän (kts. kuvaa). Olisin tehnyt simaakin, mutta osuuskaupassa ei ollut sima-uutetta. Minä en osaa tehdä simaa ilman sima-uutetta.
Ostin sitten paripottua valmissimaa. Sitäpä ei kyllä simaksi olisi tunnistanut muusta kuin etiketistä. Etiketissä luki selvästi, että SIMAA. Pakkohan se oli uskoa ja minä en ole turhan kranttu.
Rasvarinkelireiät olivat myös aikamoisia ja varsinaisia yllätysreikiä. Yritin nimittäin tehdä rinkuloista mahdollisimman hyviä ja ostin erikoisvehnäjauhoja. Niitä sellaisia, joidenka kyljessä on kakkuformun kuva.
Taikina kyllä maistui hyvältä, mutta kun rinkelin lätkäisi rasvaan keittymään, imaisi se itseensä ihraa sellaisella mittakaavalla, että vaikuttaa kuin purisi kookosrasvaklönttiä.
Paistamisen jälkeen kattilanpohjalla kiilteli rasvaa jäljellä vain muutama milli. Tavallisesta taikinasta väännettyjä rinkuloita olisi paistanut sillä rasvamäärällä tupla-annoksen.
Taas vanha viisastui. Ikinä en kakkujauhoista enää rinkeleitä tee. Ties, vaikka en tekisi rinkuloita enää ikinä mistään jauhoista. Niin kovasti otti pattiin.
Vappuaattona lämmitettiin myös pihasaunakin. Se hiukan liennytti kiukkua.

Vappupäivänä matkustin yksin Nikolainkaupunkiin.
Viime junamatkan jälkeen muistan urputtaneeni, tai ainakin ihmetelleeni, kuinka matkan hinta oli kolminkertaistunut. Vahingosta viisastuneena ostin piljetin netin kautta. Hinta oli kolme euroa. Vain  neljäkymmentä senttiä tyyriimpi kuin ennen. Sen nyt vielä kärsii. Junassa ei näköjään kannata lippua ostaa. 
Magnus puolestaan lähti vappupäivän aamuna Evijärven kirkkoon. Hän sai pitää siellä saarnan.
Yleensä olemme Magnuksen kanssa vappupäivänä heränneet ennen sianruppua ja ruvenneet paistamaan rinkeleitä (kunnon jauhoista) KD:n vappupöytään Isonkyrön vapputorille.
Nyt käytäntö tänä vuonna oli siis hiukan toinen. Minä olin päättänyt lähteä Vaasaan ja marssimaan. Kymmenen vuotta oli hujahtanut edellisestä Jeesus-marssista.
Kaikki teistä varmaan muistavat, että minä rakastan marssimista. Vaikka joka niveltä ja lihasta särkisi ennen marssin alkua, niin ensimmäinen vingahdus, kun kaiuttimista kantaa korviin, kaikki kolotukset ja murheet haihtuvat. On vain musiikki, marssi ja Jeesus. Askel on kevyt kuin keväisellä ketulla ja mieli korkealla ja huulet hymystä messingillä.
Luin Facebookista joidenkin ihmisten kitkeriä kommentteja, kuinka heidän mielestään Jeesus-marssijat olivat näyttäneet vahingoniloisilta ja voitonvarmoilta. En tiedä, minkä näköinen minä olin vaappuessani rivissä muiden muassa punainen ilmapallo käsväskyyn sidottuna. Suu varmaan konotti ammollaan ainakin puolet matkasta, mutta niin  tämän ikäisillä tuppaa innostuessa käymään. Vahingoniloinen en kyllä ollut. En sitten pätkääkään, eikä taatusti marssijoista kukaan muukaan.
Tänä vuonna marssimme päätyi Vaasan kirkkoon. Kirkonpenkissä istuin jonkun aikaa. Rukoilin siunausta jokaiselle iikalle ja koko kaupungille ja lähdin seuraavaan suunnittelemaani etappiin: Tellun (nimi muut.) synttäreille!
Tervehtiessäni kerroin Tellulle, että hän saa luvan odottaa lahjaansa KD:n Etelä- Pohjanmaan kevätkokoukseen saakka, eli ensi lauantaihin.
-En millään viitsinyt reuhtoa lahjaa marssilla mukanani, selitin Tellulle vuolaasti.
Tellu sanoi hyvin ymmärtävänsä.
Syntymäpäiviltä lähdin Aija-Kanitan luokse. Aija-Kanita on rakas tätini. Soitettuani hänen ovikelloansa about 50 kertaa, ymmärsin kaivaa puhelimen käsilaukustani. Aivan oikein. Sieltähän selvisi, että täti oli useaan otteeseen yrittänyt parasta siskontyttöään tavoittaa ilmoittaakseen, että ei ollut kotona. Kovasti pahoitteli, että ei ollut.
Minä lohduttelin parhaan taitoni mukaan, että näinhän me Vaasan linnassa sovittiinkin. Että, jos jotakin menoa tulee, niin siitä vaan. Aina pitää mennä, kun on tilaisuus.
Aija-Kanitan asuintalossa on sopivasti pitseria ja sinne minä luiskahdin syömään, vaikka vatsa pullotti vielä syntymäpäivätarjoiluistakin.
Istuin pitseriassa niin kauan, että tulivat jo suurieleisesti pyyhkimään pöydästäni näkymättömiä murusia ja siirtelemään maustelaatikkoa puolelta toiselle.
Ymmärsin, että on korkea aika pyytää kuljetuslaatikkoa ylijäämäpitsalle ja lähteä etsimään toista kutupaikkaa Magnusta ja Charlesia odotellessa.
Paikka löytyikin erään talon edustalta. Olivat onneksi kantaneet penkit ulos taloyhtiön varastoista. Siinä minä sitten istuin särkevine kinttuineni.  Hirveä itsesäälintunne laskeutui tukeville hartioilleni kuin märkä rätti ja liian pieni yo-lakki alkoi kiristää ohimoilta todella ilkeästi.
Alaleuka väpättäen katselin mitään näkemättömin silmin jonnekin. Kaivoin vesipullon laukusta ja lutkutin aimo kulaukset samalla, kun nieleskelin itkua. Ajattelin murheellisena, miltä olin näyttänyt ohi kulkiessani sen erään näyteikkunan lasista heijastuneena:
Paksu mummoke, jolla ihan liian pieni yo-lätsä, päällä miesten osastolta 20 vuotta sitten ostettu takki, jalassa liian pillit housut kantajansa kokoon nähden ja kädessä vanha käsilaukun räyskä,  johon oli kymmenellä umpisolmulla tumuloitu piskuinen ilmapallo.
Kynsinauhatkin olivat jo aika vereslihalla, kun joku pieni, vanha mummu köpsötteli rollaattorilla viereeni ja kysyi:
-Anteksi, mutta saako me istu tähän ja?
-Olkaa hyvä vaan! Kyllä tähän mahtuu!
Ja siitä alkoi mukava keskustelutuokio meidän välillämme. Jopa jo naurattikin, kun ajattelin, mistä mummu oli päätellyt, että olen suomalainen. Noh...ehkä tuo edellä kuvattu habitukseni antoi hänelle hiukan osviittaa.
Pian saapuivat noutajani paikalle ja ajelimme saman tien Huutoniemen kirkolle sunnuntaiseuroihin.
Seuroista tietenkin Asevelikylään. Sielläkin oli syntymäpäiväsankari. LYLLAN!
Lyllan täytti 9 vuotta. Veimme lahjaksi lakritsipötkön. Kiitollisempaa lahjansaajaa harvoin näkee. Jos koskaan.

Viime viikon kalenterisivu on aika tyhjä. Pari kokousta oli, mutta niistä ei sen enempää kuin, että hyvin menivät ja asiat laitettiin poikki ja pinoon.
Eipä kannata liioin enää enempää jatustella, että pääsette nukkumaan.
T: Kaisa Pömpelsson-Nukkunen
------------------------------------------------------
Psalmi 17: 6-8

Minä huudan sinua avuksi, Jumala,
ja sinä vastaat minulle.
Kuuntele minua,
kuule, mitä puhun sinulle.
Osoita minulle ihmeellistä hyvyyttäsi!
Sinä pelastat väkevällä kädelläsi kaikki ne,
jotka etsivät sinusta turvaa
vihamiesten uhatessa.

3 kommenttia:

Anitta kirjoitti...

Jos sinulla venähti kirjoittaminen, niin minulla venähti lukeminen. Nousin testaamaan pientä yöpalaa (murunen leipää ja tilkka maitoa)kun verensokerit tuppaa aamulla nousemaan liikaa, vaikka näihin päivänaikoihin on taas matalalla. Ajattelin, että pieni eväs ehkä pitää maksan toiminnan aisoissa, mutta katsotaan sitten aamulla miten käy.

Joo, kyllä aika jotenkin kitistyy, ei kärsi montaa menoa olla päivässä kun ei ehdi mitään tehdä.

Vai on sullakin ruvennut kuulo brakaan. Kuulosta olikin tänään televisiossa jossain ohjelmassa. Kuulo on tärkeä monella tapaa, vaan minulla on se käsitys, että kuulokojeet on epämukavia käyttää.

Minä tein simaa ja siitä tuli ihan käypästä, vaikka hiivan kanssa oli aluksi ongelmia. Kuivahiivallakin onnistuu oikein hyvin. Vähän liian makeaa kyllä tuli. Tein vain pari litraa kun ei ollut tiedossa vieraita, joille tarjota. Munkkeja en ole ikänään tehnyt, vaikka niitä mieluusti syönkin. Ostomunkit ei kyllä ole omatekoisten veroisia.

Hankittiinko ennen liian pienet yo-lakit kun minunkin lakki keikkuu päälaella eikä meinaa pysyä päässä millään. Lisäksi lakin hikinauha on julmetun kova eikä muotoudu pään mukaan.

Jaahas, leipäpala imeskelty ja maitotilkka hörppästy, joten takaisin sänkyyn. Öitä.

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Mulle on ollut hyvänä apuna maailmalla kulkeissain se sun neuvo Siripiristä. En siihen asti ollut kuullut moisista hedelmäpaukuista mitään.
Nyt ei oo mitään hätää, kun aina on käden ulottuvilla apu, jos alkaa tekeen pahaa.
Aamulla mulla ei ikinä ole huono olo. Mullahan ei ole diabetesta, mutta jotenkin se kyllä "muhii" kropassa. Pitäis saada kiloja pois, mutta voi olla, etten koskaan onnistu.

Kuulon huononeminen huomattiin viiskymppisenä. Ei se ainakaan parane näköjään, kun vuosia tulee. Jotenkin en haluais vielä syrjäytyä ja vaikuttaa poissaolevalta, kun kumminkin liikun ihmisten parissa paljon. MÄ TAHDON KUULLA!
Enää en liioin suostu siihen, että sanotaan, että mun kuulokoje on riittävä. Kun se ei oo, niin se ei oo. Tai sitte ihmiset vaan on alkaneet puhua epäselvemmin ja hiljempaa. Mauno kyllä väittää, että näin ei oo käyny. On kyllä sapettavaa, kun kaikki muut kuulee, mutta minä en. Grrr....

Kyllä ne yo-lakit vissiin on sen sorttisia kans, että ne kutistuu kaapis.;)
Niinku kaikki muutkin vaatteet. Kenkiä myöden.

Rautalintu kirjoitti...

Voi ei! Mulla on ny jo toimintakyky siinä mallis, jotta vain yks asia päiväs tai muuten oon ihan kanttuvei.