Hellou kaikki te rakkaat blogini lukijat ympäri maailmaa. Yhtään en muuten liioittele, vaikka se usein tapanani ehkä onkin, kun sanon, että  ympäri maailmaa.

Ihan Indoneessiassakin joku uskollinen lukija joka viikko blogini aukaisee ja lukaisee, Venäjällä, Ukrainassa ja Ameriikassa olevista lukijoista puhumattakaan.

Minua kiinnostaa erityisesti tuo Indonesian bloginseuraaja.

Meillä Charles osaa indonesian kieltä. Voisin pyytää, että Charles kääntäisi kirjoitustani indonesiaksi. Voisin kirjoittaa aina tähän alkuun hänelle, että täällä sataa, tuulee, on kylmä ja kurjaa muutenkin. Kevät ei edisty, vaan takatalvea tuppaa. Linnut ja joutsenet makaavat pelloilla kaulat liejussa ja yrittävät saada jäätyneitä madonpätkiä nälästä ja väsymyksestä kurniviin vatsalaukkuihinsa.

No, en tiedä, vaikka indonesialaislukija(tar) olisikin suomalainen. Meitä suomalaisia kun piisaa joka maailman kolkkaan. Uskonpa melkein ihan tosissani, että indonesialainen blogiseuraajani on pesunkestävä supisuomalainen. Minun ei tarvitse hänelle noita kevättotuuksia indonesiaksi kirjoittaa, koska hän tietää ne sanomattakin. En loppujen lopuksikaan liioin usko, että kukaan muu blogiani jaksaisi seuratakaan kuin suomea osaava. Mikään kääntämisohjelma ei saa teksteistäni tolkkua (kun ei tahdo saada muutenkaan).

Tänään veimme Nikolainkaupunkiin pari Vaasa-korttia painettavaksi. Niistä aihioista teille tuossa alussa ihan uunituoreet kuvat.

Toinen, eli ylempi, kortti esittää Merikotkapatsasta. Sitä, joka on Vaasassa siinä Vaskiluodon sillan kupeessa. Charles sanoi, että minun näkemykseni ko. patsaasta on lievästikin ilmaistuna erikoinen. Charles tiesi suoralta kädeltä sanoa senkin, että korttia joko ostetaan, tai sitten ei.

Alimmainen kortti kuvaa näkymää jostakin Hovioikeudenrannan vastapäiseltä rannalta. Ehkäpä jonkun huvilan rannasta katsottuna. Sellaiselta rannalta, jossa on lipputanko, jonka päässä on nuppi ja jonka päällä on usein lokki.

Charles sanoi, että ei ole ennen nähnyt tuommoistakaan Vaasa-korttia. En tiedä, olisiko hän tarkkaan ottaen tahtonut nytkään nähdä. Ilmeensä oli niin moniselitteinen ja vivahteinen.

Magnuksen mielestä kortit olivat mainioota, komioota ja hyviä. Magnuksen mielestä kaikki on mainiota, komiaa ja hyvää, mitä teen, joten en voi laskea mitään hänen sanomisiensa päälle.

Aion piakkoin piirtää myös kotikuntani., Isonkyrön, jonkun mainitsemisen arvoisen nähtävyyskohteen kortiksi.

Mielestäni 1300-luvulta oleva kirkko on vähintäinkin mainitsemisen arvoinen, sopivuudesta nyt puhumattakaan.

Taiteenharrastusta on siis runsaasti ollut ja tulee olemaan korttirintaman puolella.

Myös runorintamalla kuhisee. Olen nyt kertaalleen mennyt läpi ruokoten ja karsien sanoja 36:sta omitekoisesta runostani. Tiedän, että löydän runoja  vielä  lisääkin, jahka saan avattua vanhan veivattavan (noin kuvaannollisesti sanottuna) vanhan tietokoneemme. Ihan ensimmäiseksi hankitun.

Runojen ruokkoaminen on totista työtä. Sitä luulisi, että pystyy noin vaan menemään kymmenen runoa putkeen läpi siivoten, sitten käy alakerrassa juomassa kupposen kuumaa, palaa takaisin ja ruokkoaa taas kymmenen runoa putkeen. Niin se ei ole.

Jo parin runon jälkeen alkavat kirjaimet, lauseet, riimit ja värssyt hyppiä silmille.

Töin tuskin jaksat tavata alkusanoja, etkä sitten lopuksi jaksakaan. Mitään.

Kärvistävä pelko siitä, että lukijat saavat pitkiä kiemuraisia runoja tavaillessaan kaulallensa näppylöitä ja verenpainetta muutenkin, saa jaksamisen korjaamiseen aina kumpuamaan ylös uudestaan jostain ihmeen kumpujen yöstä.

Minulle on vaikeaa kirjoittaa lyhyesti ja tykkään kirjoittaa kiemuraisesti.

Ihana runo-opettaja taannoisilla keväisiä viikonloppukursseilla sanoi, että on ehdottoman tärkeää tarkastella runojaan kriittisin silmin ja karsia ja tiivistää sanottavansa.Tästä olen usein puhunutkin täällä.

-MUTTA, jatkoi hän, joskus on yksinkertaisesti vaan päästettävä runosta irti. Laitettava se vihoviimmonen piste ja sanottava, että adjö!

Minun 36 runoani eivät ole vielä adjö-vaiheessa. Pitkiäkin ne ovat, mutta pitkiksi ne kyllä jäävät. Uskon, että he, jotka niitä lukevat, jaksavat loppuun asti.

Runokirjani Tulppaaninippu on siis edistynyt hyvin viime viikolla.

Myös korvieni kohdalla viime viikko oli edistyksellistä aikaa. Sain viimein rimpautettua terveysasemalle, että tahdon päästä testauttamaan olemattoman kuulokäyräni ja kerroin tahtovani myös jytymmät koneet korvakäytäviini. Ainakin toiseen.  Nuppineulanpäänkokoisen pikkaraisen mikrofoonin aika on ohi. Lupasivat laittaa lähetteen. Kaksi kuukautta se ottaa. Ei paha.

Olen liian kauan taas ihmetellyt, kuinka joku voi saada pöntöissä pidettävistä puheista tolkkua.

Ei ole tarkoitus, että kuulet ääntä ja mölinää, mutta et saa tolkkua. Tietenkin joskus kuulemma voi olla pelkkää ääntä ja mölinää. Olen kuitenkin ajatellut, että tokkopa ihmiset pelkälle mölinälle ja äänelle nauruun purskahtaisivat? En ainakaan tällä syömällä usko.

Olen myös alannut taas kaipaamaan ässän kuulemista sanoissa. Niin omani kuin muiden.

Eikä muidenkaan konsonanttien kuuleminen pahitteeksi ole. Ainakaan ymmärtämisen kannalta.

Itse asiassa kuulemis-innostukseni juonsi alkunsa vaaliehdokkaana olemisesta.

Laskeskelin, että ei anna ehdokas viisasta kuvaa itsestänsä, jos koko ajan suu auki huutaa HÄH? ja haroa korvallistansa.

Eikä anna ehdokas "kaikki muumit ovat laaksossa"-vaikutelmaa, jos valituksi tultuaan suu auki tuijottamaan, kun muut puhuvat ja levittelevät käsiään laajoissa kaarissa.

Olen tuntenut itseni jotenkin laimeasti ulkopuoliseksi aina ja viime aikoina aika väkevästikin ja nyt nämä vaalit ja kaikki. Siispä päättäväisesti usean vuoden pähkäilyn jälkeen tartuin puhelimen kampeen ja väänsin numerot sinne korva-asiain osastolle.

Ei olisi tarvinnut. Siis jos vaaliasiat huomioon ottaa. Vaalit olivat ja menivät ja minä jäin asemalle.

Vaaliääniä laskettaessa olisin tarvinnut kymmenen enemmän 72:ta. 17 kappaletta löytyi. Ei voi mitään. Minä kyllä yritin.

Mutta nyt, kun ensimmäinen häviöpäivä on kallistumassa iltaan, olo on jo parempi. Kiitos kaikkien monien, monien lohduttajien.

Noh, nyt on tunnustettava, että kirjoituksistani Facebookissa esimerkiksi ja ehkä tästä maanantaiblogistanikin saa sen käsityksen, että olen itkenyt, repinyt isot pelihousuni, rypenyt itsesäälissä ja viskellyt multaa päälleni. Ei! Niin se ei ole. En ole repinyt pelihousujani.

Minä en edes omista pelihousuja, koska en pelaa mitään.

Minulla on tapana hiukan suurennella ja paisutella asioita. Ja mitä vaalitulokseen tulee, niin en ole ollenkaan varma, olisinko itsekään äänestänyt yli seitsemänkymppistä 1/2 kuuroa mommaa jostakin ihme Letkutien varresta.

Siunausta kaikille vaalivoittajille ja niissä itsensä likoonpanneille. Antakoon Jumala teille viisautta ja taitoa hoitaa yhteisiä asioitamme kaikissa kunnissa ja kaupungeissa.

Lauantaina sain kunnian olla juontajana Majatalo-illassa Tervajoen Ystävyydenkulmassa.

Juontajana toimiminen on minulle täydellisesti oman mukavuusalueeni ulkopuolella olemista.

Panee miettimään, mikä sitten on sitä mukavuusaluetta omalla kohdallani jos puhutaan ihmisten ilmoilla olemisesta.

Ensimmäisenä tulee mieleen istuminen jossakin sivustalla ja vahtaamassa ja kuuntelemassa suu auki ihmisten ilmeitä ja puhumisia.

Runojen lukeminen ei ole niin vaikeaa kuin juontaminen. Runojen lukemisessa ei haittaa, vaikka ei niin usein loisi silmäystä yleisöön (kun ei kerran pysty ja yleisö jo tietää, "ettei se kato päälle").

Juontaessa vaikuttaa tyhmältä, jos lukee kaikki paperista. Jopa sen, että minä olen Kaisa Jouppi ja juonnan tämän tilaisuuden.

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Tiedän sen siitä, kun tunsin itseni paksuksi, mutta typeräksi.

Yleisö on aina tuollaisissa tilaisuuksissa armeliasta. Ei se huomauta jokaisesta virheestä. Tuskin edes panee niitä merkille.

Menen tästä lähtien aina juontamaan, jos pyydetään.  Sain luvan lukea runonkin, vaikka juontajan kuuluu oikeastaan vain juontaa, jos oikein pilkun päälle toimitaan.

Uskon, että toimin oikein ja pilkun päälle, jos nyt laitan tämän sepustuksen loppuun pisteen!

T: Kaisa Valluuser-Punktstrand

-----------------------------------------------------

Suomi 100v maanantaiblogiruno, kirjoittanut K. Jouppi

Kaupungissa oltiin ja elettiin fiininä

sisävessoissa istuttiin

makuuhuoneissa ja kamareissa oleiltiin

oli kaapit ja komerot vaatteille ja tavaroille,

mutta

ruuantähteet kannettiin pihojen perälle ruosteiseen tynnyriin

kannen kun avasi, piti varoa, ettei sieltä rotta hyppää syliin

kiljuttiin, kun hyppäsi

kiljuttiin kesällä, kun  katsottiin tynnyriin tarkemmin

matoja

kiehuvana puurona

en minä usein katsonut

silmät kiinni

ja äkkiä kansi päälle

onneksi pian hakisi mies hevoskärryillä tynnyrin pois

ja toisi tyhjän tilalle.

------------------------------------------

Lutherin ja Svebiliuksen Katekismus

Neljäs käsky

Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi, että menestyisit

ja kauan eläisit maan päällä.

Mitä se on?

Vastaus:

Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ettemme meidän vanhempiamme, esivaltaamme ja isäntiämme katso ylen, emmekä vihoita, vaan pidämme heitä kunniassa, palvelemme heitä, olemme heille kuuliaiset, rakastamme heitä, ja pidämme heitä meidän silmiemme edessä.