maanantai 23. heinäkuuta 2012


Yllä kolme kuvaa viikonlopun tuoksintapaikoista.
Ensimmäisessä kuvassa on hääpari on aloittelemassa häävalssia.
Valssia, joka oli heitä varten sanoitettu, ynnä sävelletty ja jonka morsiomen veli komeasti laulaa kajautti.
Olimme lauantaina Vilppulassa kummityttömme Leenun ja sulhasensa Herbertin hääjuhlassa.
Täytyy sanoa, että nyt kyllä oli kyseessä tavanomaista komeampi pari, kuten kaikissa häissä kaikkialla aina on.
Morsian sädehti hyisestä heinäkuun kalseudesta huolimatta niin, että se korvasi osan auringonkin poissaloistavia säteitä.
Aurinko otti heloittaakseen sadepilven takana, joka pilvi puolestaan truiskaisi hääväen ylle jääkylmän suihkun kirkosta poistuttaessa.
Sulhanen oli salskea ja silminnähden rakastuksissa ja ökötyksissä ihastuttavaan morsiomeensa.
Oi sitä onnea ja oi sitä autuuden ihanuutta!
Häävalmistelut oltiin tehty viimeisen päälle ja huolellisesti jokaista suklaasydänmällin harsokoristetta myöden.
Väen vängällä juohtui omat häät mieleen.
Ehkä hiukan siksikin, että
tänään, armon vuonna 2011, heinäkuun kahdentenakymmenentenäkolmantena päivänä, on kulunut tismalleen 46 vuotta, kun vannoimme kaikki maailman rakkaudet toisillemme ja vastasimme tuttuun kysymykseen TAHRON.
Silloin oli lauantai ja myös työpaivä. Tuohon aikaan oli tapana paiskia töitä lauantaisinkin.
Häämme oli sovittu klo 14 pidettäväksi kirkkoherran virastossa.
Kello 11 ryin kurkkuni puhtaaksi ja kysyin pomolta, josko saisi kotiin lähteä?
-Olisi häät tiedossa, jatkoin kuiskaten uudestaan kuivuneella kurkullani.
-Häät? Kenen?,tivasi expeditööri, joksi postikonttuurin pomoja myöskin joskus tituleerattiin.
- O-omat!
Sain lähteä siitä paikasta.
Tämän pikku episoodin olen kirjoittanut ennenkin tänne blokiin ja kertonut vielä monemmin kaikille, jotka vähääkään ovat osoittaneet kiinnostusta ja vaikka eivät olekkaan.

Olen omia häitäni muistellessani aina haikaillut, etten sittenkin pukeutunut kermakakkurimpsuröyhelöpukuun. Kuitenkin olen myös ymmärtänyt, että ei siitä olisi ollut oikein iloa kenellekkään.
Vähiten itse morsmaikulle.
Sain nimittäin heti vihkimyksen jälkeen hyperkaamean päänsäryn, joka kaatoi minut ennenaikaisesti vuoteen omaksi koko hääjuhlan ajaksi.
Siinä minä olisin maannut, kuin kutukala kermassa, pimennetyssä huoneessa pannumyssy päässä.
(Laitoin aina päänkivistyksen kohdatessa pannumyssyn päähän. Lämpö auttoi särkyyn paremmin kuin pervitiinit ja hotat.
Nyt, kahvinkeitinkaudella, ei ole enää pannumyssyjä, mutta eipä ole enää päänsärkyjäkään).
46 vuotta!
Minä olen erittäin onnellinen kaikista noista vuosista ja lupasin Magnukselle entisestäänkin muutella tapojani suotuisaan suuntaan, että kuluisivat loputkin kymmenet- ja taas kymmenet vuodet seesteisesti ja romantteisesti.
Magnuksella ei ole poispantavia luonteenpiirteitä ja nekin harvat, joita EHKÄ olisi, pysyvät poissa, jos akka pystyy olemaan siipiänsä myöden ;D


Keskimmäinen kuva kuvakoosteessa kuvaa minua ja Catherineä.
Kuva on mukana ainoastaan siksi, että näkisitte lauantaisen juhla-sotisopani ja sen, miten kauas omena on puusta pompannut.
Hääsotisopanihan olin suunnitellut aivan toisenmoiseksi, kuten tarkkaavainen kuulijani ehkä hyvässä lykyssä muistaa.
Maikku ainakin muisti ja kysyikin, että eikö puhe ollut pitkästä kläningistä ja ruiskaunokkikorkkareista?
Oli puhetta ja kirjoitusta siihen sähtiin, mutta...
Eräänä yönä, muutamia päiviä ennen itse juhlaa, tamusin mekon ylleni.
Siinä yönhämärissäkin huomasin heti, että hamosen palleanseutua koristavat briljantit ovat pönöllään kuin emakkopossun kikit.
Ei puhettakaan, että ko. mekkoa olisi voinut yllensä kinnata.
Onneksi oli kaapissa eräisiin synttärijuhliin H-Hallista hankittu leppäkerttuplyyssi (kuvassa ylläni), jossa on kokoa pallean pullahdella.
Ruiskaunokkikengät eivät tietenkään matsanneet tähän puseroon, joten äkkiä H-Halliin perjantaina ja sieltä löytyivät ihastuttavat verkkokengät (20 euroa), joista laitan kuvakkeen myöhemmin.
Jalat näyttivät niissä aavistuksen verran piknik-paistirullilta (noin puolentoistakilon painoisilta ja noin kuvaannollisesti), mutta musta lakka varpaankynsissä hälvensi hiukan tätä mielleyhtymä-efektiä.
Magnus lohdutti minua ylilempeällä äänensävyllä spatseeraillessani polvet koukussa niillä verkkokengilläni, jotta soon pääasia, ku itte tykkää ja on tyytyväänen.
Tyytyväisyydestä en menisi hehkuttelemaan, mutta kyllä minä tykkäsin.

Kolmannessa kuvasessa on Magnus kuvattuna eilen illalla klo noin 19.
Olimme Ilmajoella trasukirkossa.
Magnus piti puheen ja minä lausuin runoja.
Saamme mennä tänä iltanakin ja Magnus lupasi ottaa vuorostaan minusta kuvan. Laitan sen sitten tänne "mielenkiintoisia raportteja kaikista eri häppeningesistä"-blogiini, jos kuva onnistuu.("Onnistuminen" pitää sisällään sen, että näytän ikäistäni huomattavasti nuoremmalta ja todellinen painoindeksini ei hypi ilkeästi silmille).
Annoinkin ohjeet kuvakulmista ja siitä, että koko ruppi pitää näkyä.
Minä en tykkää ihmispuolikkaista. Tai no...voisi olla meikäläisen kohilla parempikin, jos vaan puoliska näkyisi.
Runoja lausuessani omalla vuorollani (noin klo 19.30)turparustinkini kuivahti niin totaalisesti, että Koiviston kuivahtaneimmatkin korput jäävät kirkkaasti hopealle.
Juuri ja juuri sain mokellettua ääneen viimmoset värssyt.
Kauhea tunne, kun jokaisen sanan eteen piti ponnistella kuin penkkipunnertaja.
Täksi illaksi varaan puolentoistalitran vesipotun mukaan ja kulauttelen siitä joka tavun jälkeen aika huikat, niin eiköhän syljeneritys alkaa pelaamaan
Sain kaikesta huolimatta myytyä kirjoja :D
Kuulinpa vielä ilman kuulokojettakin, kuinka joku kehui, että olivat runot niin hyvin lausuttujakin ;)

Keskellä viikkoa olimme Nikolainkaupungissa hampurilaiskutsuilla.
Paikka: Asevelikylä.
Aika: klo 18.00
Kutsujat: Eerikki, Catherine, Joonathan, Vivianni ja Lyllan.
Samalla reissulla veimme tietokoneemme matokuurille tietokonemato-liikkeeseen. Koneeseen oli luikerrelut kahdeksan maskia ja muutakin ylimääräistä.
Aikaa kun oli, ennenkö Hampurilaiskutsut alkaisivat, käväisimme supparissa ostamassa kaffetta ja sen sellaista.
Kuten aina, tapasimme supermarketissa joka kymmenenmetrin päässä tuttuja.
Kerroin kuuluvalla äänellä, kuhun ollaan menossa, MUTTA EN MUISTANUT HAMPURILAIS-sanaa. Kutsu-sanan kyllä.
Sanoin meidän menevän SÄMPYLÄ-kutsuille.
Joku kuulija katsoi kummeksuen ja oudoksuen minuun, joten aloin selittämään sämpylän syvintä olemusta:
Kaksi valkoista muhveloa, piffi ja paljon kaikenlaista sörlssensöniä väliin.
Magnus sanoi olevansa huolissaan minusta ja minun muistikullastani.
Pelkäänpä, että huoli ei ole ihan aiheetonta (nielaisu ja huo´ahdus).

Eerikin grillaamat piffit ja hampurilaiset tekivät kiivaasti kauppansa ja tyytyväisinä lähdimme ajelemaan kohti laskevaa aurinkoa, jonka säteet hyväilivät lempeästi puiden vehreitä latvuksia (paitsi, että ajelimme tismalleen vastakkaiseen suuntaan).

Vielä mahtuu viimeviikkoon iloinen häppeninki:
Ooppeli meni katsastuksen läpi, että naskahti.
Toinen kerta sanoi siis toden tällä kertaa.
Tuntui mahtavalta karauttaa ikiomalla autolla asioilleen, eikä vähemmin senkään takia, että kaaran sisustakin hohteli puhtauttaan.
Magnus tosin kertoi, jotta oli katsastusmiäs oli luimaallu pitkähänsä konelauran purkkalättejä.
-Niitä ei saa, kun räjäyttämällä irti, kun ovat sulaneet kuumuudessa kiinni niin lujasti, puolustelin minä tekosiani.

Nyt loppuu tekosten selittely tällä haavaa tähän.
T: Kaisa Hamburger-Sämbsjö
-------------------------------------------------------

Jumalan kymmenen käskyä
Neljäs käsky:
Kunnioita isääsi ja äitiäsi.

18 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Voi kun lohoruttaa, jotta muukkin on homespäitä. Min'en tiärä oonko niin lomamiälellä vai onko syy joku pahee, mutta oon täs viimme päivinä unohrellu pois tiähensä kaikki tavalliset sanat, minkä milloonkin. Siinä sitte huiroon Samille, notta se-se-mikäsenyoli...

Aila kirjoitti...

Haa, meilläpä onkin mies se, joka länttää purkkatakeroota milloon mihinki, olohuonehes tuolin käsinojalle (josta son sitte seuraavan hias), kamaris patterin päälle, johona se sulaa melekeen yhtä hyvin kun auton kojelaurallaki, ja keittiös ikkunalauralle. Johonaki huusholliis oli muinoon tuhkakuppi tupakkamiehille. Meillä tarttis purkkakupin joka pöyrälle.

pau kirjoitti...

Mua kans lohutti, ko yks ihtiäni nuorempirouva kertoi unohuksestaan. Oli tosissaan selittänyt ihmisille, että TÄRKEINTÄ ON KUITENKIN... mutta hän oli unohtanut, mikä oli tärkeintä.

Aina vaan on hyvä mieli, ko muistan ton :D Kyse ei oo vahingonilosta, vaan vilpittömästä samastumisesta unohtajaa kohtaan.

Ja mehän tiiämme, mikä on tärkeintä: Jumalan armo meitä syntisiä kohtaan ja usko syntien sovittajaan :)

Siu siu ja kiitos rukouksista, Kaisa :)

jk. mun pöytäkone temppuilee, tai oikeammin se HIIRI :(

kaisa jouppi kirjoitti...

Kaisa
Mun äireellä oli sama "homespäävika" ja se suuttuu aina kauhiasti, kussei muistanu jotain sanaa.
Mä käyttäyryn, kun ei mitään olis karoksis ja suallan VASTAAVIA sanoja solokenaan.
Tuijjotan samalla sen kulloosenki ihimisen ottaknappia ja yritän olla LUANNOLLINEN.
Kohta mun pitää vissihin kirioottaa kaikki sanottavani lapolle ja lätkäästä se aina kanssakeskustelijan noukan etehen.

kaisa jouppi kirjoitti...

Aila
Joo, mäki harrastin joskus tuallaasta, jotta jemmasin purukummin milloon minnekki sisätilooski.
Se tapa on onneksi jääny, ku en juurikaan mäyhää purkkaa kotona.
Sensijaan käsväsky on sisäpinnooltaan takeros, ku linttaan purkan aina siihen, ku nousen rinta rottingilla seuroos, elikkä jossain muus tilaasuures, runoolohon.

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Pakosta nauratti tuo TÄRKEÄN unehuttaminen, vaikka hyvin tiedän fiiliksen.
Joskus, kun puhun jotain jollekkin, hertsaan jo etukäteen lauseen loppua, kun funtsaan, että muistanohan kunnialla sanat kaikkeen.

Meidän MATOLAATIKOSSAMME ei ole ollut koko aikana varusteena hiirtä.
En enää osaa hiirtä edes käyttää.
Kylillä, kun sitä vikisytän, istun lopuksi tuolilla vain hitusen toisella kankulla, kädestä kiskoo suonta ja ruutu ei kertakaikkisesti RIITÄ nuolen näkösälle saamiseksi.
Meidän päleessämme on hipasutekniikka, jota muuten niin kavahdan.
En koskaan, huom. EN KOSKAAN halua esimerkiksi hipaisukännykkää!
Toivon, että olen loppuun asti niin rohkea, että kehtaan kiskaista laukustani simpukkakännykkäni korvalliselle.
Toivon myös, että pikku simpukkani pysyy kasassa urheasti vielä kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia.

Siu. Jatketaan.

pau kirjoitti...

Mä syön purkkaan nykyisin, tai siis puren, niin harvoin, ettei niistä riitä pinnoittamaan käsilaukun sisäpuolta tai muitakaan paikkoja.
Mutta lapsuudenkodissa, kun käänsimme ison pöytälevyn toisinpäin leipomista varten, tarvi ensiksi kokoilla purkat pöydän reunoilta. Kukin olin iskenyt purkkansa ruokailun alkaessa kannen alle :)
Tänään pääsen kutrejani karsimaan ystäväkampaajalle sekä nuuskimaan Amekin kellarikomeroa parin muun innokkaan kanssa. Ties mitä aarteita sieltä löytyy :D

Kirlah kirjoitti...

Hihii, "sulhanen rakastuksis ja ökötyksis", ja sitte vielä "emakkopossun kikit" ja paljon paljon muuta. Et arvaakaan, miten hauskoilta kaikki ilmaukset kuulostavat. Ihan meinaa naurattaa :) :) :D :D

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Meikäläinen on muutaman kerran joutunut SYÖMÄÄNKIN purkan.
En oo kehdannu laittaa purkkaa lautasen reunalle, vaan oon vätkyttänyt sen fleetunpalan seassa vatsalaukkuuni.
Olivat aika sitkeitä paloja purtavaksi ja nieltäväksi ;)

kaisa jouppi kirjoitti...

Kirlah
Et kyllä sinäkään arvaa, miten hauskalta kuulostaa lukea kehuja :D
Melkein tulen niin iloiseksi, että pois tieltä oksat ja männynkävyt!!!

pau kirjoitti...

Niin ja vielä runsaasti onnea teille kahdelle rakastavaiselle: meno taitaa vaan parantua vuosien karttuessa :)

kaisa jouppi kirjoitti...

Pau
Runsaat kiitokset runsaista onnitteluista.

Anonyymi kirjoitti...

Olet hauska, ja myös syvällinen :-)

kaisa jouppi kirjoitti...

Anonyymi
Kovin tulin iloiseksi kommentistasi!
Että kuitenkin karumpikin totuus tulisi esille kerron, että luonteenpiirteisiini kuuluu myös nipomaisuus (siis turhasta nipottaja), mäkättäjämäisyys (josta yritän rimpuilla irti ja yhden kerran jo melkein pääsinkin). Lisäksi luonteeni ominaisuuksiin kuuluu kuin rupi huuleen synkistelijämäisyys, pahantuulisuus, ainaoikeassaolevaisuus ja olen pessimismiin taipuvainen, laiskiainen, asioita hamaan tulevaisuuteen siirteleväinen.
Hämmästyksekseni luin Iltiksestä, että olen muka myös luuseri.
Eräs julkkis nimeltään Lentsu (nimi muutettu) oli oikein televiitsionissa sanonut, että tavikset ovat luusereita.
EI PIDÄ PAIKKAANSA! :D
Minä olen tavis ja tunnen olevani tärkeä ja ainutlaatuinen.

Taivaan Isä meitä kaikkia taviksia ja taviksettomia hoitakoon, meitä hyvällä tavalla muuttakoon ja meille tärkeitä asioita puhukoon!

vilukissi kirjoitti...

Voi että...jutustas tuli tosi hyvälle päälle, en mä ny huonolla oo ollukkaan mutta kuitenkin, purkatkin auton konepellis, vai oliko ne kojelaudas mutta kuitenkin,hhheeeeh. olihan sulla komea sotisopa, oikein tyttömäinen ja sehän olemukseesi ja luonteeseesi sopiikin! Sämpyläkutsut...hahah, sulla on samoja vikoja ku muskin, mä en vain kyllä syö purkkaa. Jos syön, niin puren aina poskeeni, mun naama on lihonu sisällekin päin. Sanoin tässä taannoin liesituuletinta mikrofooniksi, mutta kampraatti tajus, ku käskin laittaa mikrofoonin pienemmälle.

kaisa jouppi kirjoitti...

Vilukissi
Kyllä minä KOJELAUTAA ajoin takaa, mutta en tietenkään muistanut sillä hetkellä. Lauta ku lauta :D

Kyllä tytöt on tyttöjä koko elämänsä ajan.
Hilja Aaltonen (yli 100v. evankelista ja runoilija) haluaa aina, että hiukset on hyvin, kun valokuvataan. Hän haluaa joskus, että puserokin vaihdetaan, kun ei ole tarpeeksi "kuvauksellinen".

Uskon, että minäkin pysyn Ellöksen (nimi muut.) vakanttiasiakkaana vielä vellitalossakin.
Jos en itse enää osaa kauniita puseroita ja legginssejä (!)netin kautta tilailla, niin Magnus varmaan avittaa.

Poskipurenta on hyvin tuttua minullekkin.
Joskus on posket kuin tilkkumattoa ja vereslihalla.
En ole hoksannutkaan ajatella, että sitä lihoo sisäsuuntaankin! :O

Toi mikrofooni-juttu oli kyllä yliveto!!!

Irene kirjoitti...

Kiitos taas hauskasta jutusta ja uusista sanoista, joita viljelet postauksessasi. =9) Häät on aina yhtä ihania. Meillä on Matin kanssa myös tänä kesänä kahdet häät. ensimmäiset on jo vietetty ja toiset on elokuun puolella, joten se hauskuus on vielä edessä päin.
Mäkin oon monasti miettinyt, että olis pitäny 70-luvun alussa laittaa ittellensä hunnut ja kaikki muut krumeluurit, mutta mä olin tuohon aikaan niin järkevä, että vieläkin harmittaa. Meidän häät oli joulukuussa, että ymmärrän kyllä virkatun morsiusmekkoni hyväksi valinnaksi, varsinkin, kun mäkin olin kipiä omis häissäni. Olin kuumehes ja jonkin näkööses keuhkopöpös, koska lääkäri määräs mulle häiren jäläkihin topakan antipootti kuurin. Oli ne ihania aikoja nua nuoruuren aijat. Mäkin oon AJATELLU, ETTÄ JOS Isä suo vietän 60-vuotis hääpäivää niin komiasti, jotta laitan kaikki kruunut, kilikellot ja hunnut ylleni, jo senkin takia, jotta oon jaksanu uskollisen vaimon roolis niin kauan. Tosin niinku Ukko-Paavo sen sanoo: "ei pirä Sanan päälle trossaaman", niin munkin pitää pitää kirkkahana mieles se jotta meirän 60-vuotis hääpäivähän on vielä aikaa 20-vuotta. Siinä aijas kerkiää tapahtua mitä vai, jopa minä lankeemahan. Nöyrästi pyyrän aralla syrämellä, että Isä mua varijelis sellaaselta lankeemukselta, jotta mä en saisi kruunua ja kilikellua hunnusta puhumatikaan 60-vuotis hääpäivänäni käyttää. =9DDD Aurinkoista päivää sulle ja Mangnukselle sinne Pohojanmaalle.

kaisa jouppi kirjoitti...

Irene
Kiitos vaan kiitoksesta :D

Minua nauratti tuo sinun 60-vuotishääpäiväasu-suunnittelmasi.
Varsinkin se kilikello.
Olen muuten minäkin ajatellut, että pitäisi pitää avioliiton SYVENTÄMI&VAHVISTUS-juhlat tässä joskus.
Kaikkihan pitää nykyään syventää ja vahvistaa.
Olen lukenut pariskuntien pitävän sellaisia juhlallisuuksia.
Itseasiassa olen yhdessä sellaisessa juhlassa ollutkin.
Pariskunta käveli oikein alttarille ja pappi siunasi heidät.

Ymmärrän kyllä, että minä en voisi pukeutu morsiusmekkoon enää :(
Mistä sellasen tyllimäärän saisi hankittua, jolla verhoaisi meikäläisen varren?
Se kun ei ole enää oikein sorja, enämpää kuin norjakaan.

Sinulle ja Matille myös aurinkoisia päiviä vähintäin niiksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sitten myös niille sitä seuraaville kymmenille ja taas kymmenille vuosille.