maanantai 25. toukokuuta 2015

Juhlapäivää


Yläkuvassa Vivianni istuskelee kuolleessa meressä.
Kuolleessa meressä ei kyllä oikein muuta voi tehdäkään, koska muuten pyörähtää ympäri. Suolaprosentti on 28, eikä ole kivaa, jos siihen tuuskallensa kaatuu ja pyörähtää. Ei ole ollenkaan kivaa, jos vettä, tai oikeastaan "suolaliuosta" menee silmiin ja suuhun. Olo on kuin tönkkösuolatulla sillillä pitkän aikaa.
Itse en taaskaan ja tälläkään kertaa mennyt Kuolleeseen mereen istuskelemaan. No mitä kun tuuli ihan mahdottomasti. Ei! Ei huiskauta Isonkyrön flikkaa äykeämmätkään tuulet, mutta laineet olivat ajoittain aika pontevia. Juuri ne laineet saavat ainakin meikäläisen tasapainon horjumaan ja ajatus tönkkösuolatusta sil...öh...siis hylkeestä ei miellyttänyt. Jotkut kaatuivat ja saivat ilkeän hiertmän kankkuunsa rannan suolapiikeistä.
Nuorten tasapainoahan ei horjuta mikään. Viviannikin kyllä hiukan valitti, että horjumattomuudesta huolimatta aalloista suuhun oli suolavettä truiskahtanut. Kuulemma ankarasti syljeskeltyään oli siitä selvinnyt. Kyyyyllä! Kyllä Viviannia vahdittiin kokoajan, mutta minä vaan olin hiukan ylempänä sannalla vahtimassa kaikkien uimassa olevien kalsareita ja kelloja, joten en aivan kaikkia neidin nielemisiä rekisteröinyt.
Alakuva on Karmel-vuorelta. Sieltä kuulemma näkyy suotuisilla ilmoilla käytännöllisesti katsoen MELKEIN koko Israel. Niin on pikkuruinen tuo ihastuttavan suloinen maa.

Tänään on minun ja Magnuksen kihlapäivä. Neljäskymmenesyheksäs.
-Onnia kulta, sanoi Magnus, kun aamulla rahjustin alakertaan ja hyyskään.
-Miks? kysyin kolkolla äänellä ja mielellä (aamuäänikäreys vaivaa vieläkin sen kamalan röppörin jälkeen, jota melkein joulusta asti olen potenut ja aamukolkkous on vaivannut minua koko aikuisiän, eli kuuskötvuotta).
-Tänään on meirän kihilajaaspäivä, sanoi Magnus iloisesti ja katsoi merkitsevästi korttia pöydällä.
(Magnus oli ostanut Kaisan Kortit-firmasta onnittelukortin ja se nojasi kukkavaasiin).
Veskissä ollessani ajattelin synkkääkin synkempänä, että minä en ole ansainnut tuollaista aviomiestä. En, en ja en!
Tukka pystyssä ja silmäpussit ja leuat lotisten kiiruhdin Magnuksen luo ja suutelin häntä niin tulisesti kuin vaan illalla viimeksi pestyllä hammasrivillä ja huulilla pystyy.
-Sinä se sitten...sain ykytetyksi.
-Hyvä, jos hääpäivän muistan...jatkoin ykyttämistäni.
Sen sijaan, etten muista aina heti kihlajaispäivän päivämäärää, muistan kuin eilisen päivän itse kihloihin menosession:
Ei ollut kulunut kuin viikko siitä, kun olin ilmoittanut Magnukselle erään hämmentävän asian (terveisiä vaan sinne Asevelikylään rakkaalle Catherine-tyttärellemme), johon hämmentävään asiaan Magnus oli rauhallisesti sanonut, jotta meirän pitää ny vissihin mennä naimisihin!
Eikä ollut myöskään kulunut kuin pikkuisen päälle viitisen kuukautta, kun olimme yleensäkään tavanneet ja tuonakin aikana vain kahdenkäden sormien verran rookanneet. Magnushan oli armeijan leivissä ja siihen aikaan ei iltalomia ja sen sellaisia ollut niin viljalti kuin nyt.
Oli 25:s päivä toukokuuta vuonna 1966 ja ruokatunti molemmilla.
Pikku Fiatilla karautettiin maasiltaa pitkin ja Magnus kysyy, jotta mistä mennähän ostamahan kihilat?
-Emmä vaan tiedä, kun olen niin harvoin mennyt kihloihin, vastasin.
-No emminäkää kovin useen oo menny, sanoi Magnus tuohtuneena. (Minä olin tasan 20 ja Magnus viittä vaille).
Niin vaan saatiin paikka sovittua. Sellainen paikka se oli, että kumpikin muistaa eri kultasepänliikkeen. Magnus muistaa, että liike oli pienessä atriumissa Kauppapuistikolla (on luultavasti oikea paikka)  ja minä muistan idioottivarmasti, että alatorilla sijaitsevasta kultasepänliikkeestä ne sormukset sormiin pujotettiin.  Olipa paikka mikä hyvänsä sormukset ovat pysyneet sormissa ja minä rakastan aviomiestäni sangen suuresti.
Hän on minulle rukousvastaus. Jotkut teistä luultavasti muistanevat kertomukseni siitä, kuinka olin huolissani, että olin ilman poikaystävää, vaikka olin jo ikivanha vanhapiika (melkein 20!). Noh, minä laitoin kädet ristiin ja rukoilin 1/2-ääneen:
-Anna mulle poikakaveri rakas Jumala! Aamen!
Ja niin siinä sitten oltiin puhtaine kauloineen pikkufiiatissa vuonna 1966 AD. Ja joku vielä sanoo, että ei rukouksia kuulla, eikä Jumalaa ole! :D

Raamattupiiriin, joka oli tämän kevään viimmonen,  putkahti kuin putkahtikin kaksi ihmistä meidän lisäksi. Matthew ja Ewe!
Luulimme ja olimme melkoperäisen varmoja, että ihmisillä on niin jo kevättöitä ja siivouksia, etteivät ehdi piireihin tulla.
Meillä oli hyvä ilta, kuten raamattupiireissä aina tuppaa olemaan.
Hyvä ilta oli sekin, kun Maikku ja Eerikki tulivat iltakahville. Päivitettiin taas suvun kuulumiset.

Keskiviikkona matkustin junalla Nikolainkaupunkiin. Taas huimasi koko matkan. Se vauhti! Eihän noista vanhoista junista kovin korkealta katsele, joten siitä syystä ei niinkään huimaa. Niihin uusiin city- ja bendoliinojunien toisiin kerroksiin minua ei saa kuin köysissä, tai laudoissa.
En varmaan koskaan opi ymmärtämään, miksi junien pitää porhaltaa niin tuhotonta vauhtia asemien välillä? Tai oikeastaan i se vauhti niinkään, mutta pysähtymiset. Pelkään ja itse asiassa olen ihan varma ennen jokaista asemaa, että jarrut prakaa. Tuntuu kuin ne lyötäis pohjaan vain muutama sata metriä ennen lopputyssäystä. MIKS, MIKS, MIKS?
Nikolainkaupungissa, eli Vaasassa, meillä oli eläkeläispostilaisten kokoontuminen lounaan merkeissä Strampenilla.
Olikin taas ihan virkistävä kokoontuminen ja ruokakin oli ihan maittavaa.
Ehdotin kaikille hiukan ennen, kun minun oli lähdettävä pois, että josko saisin lukea omikirjoittamani runon?
No tietenkin sain. Eiväthän he olisi yksinkertaisesti KEHDANNEETKAAN kieltää, kun joku silmät vesikaljamalla ja yli-innokkaana runoja lausua haluaa.
Runo loppui (valitsin näin aluksi sellaisen lyhkäsemmän sorttisen) ja kaikki taputtivat ainakin iloisen NÄKÖISINÄ.
Seuraavan kerran tapaamme elokuussa samassa paikassa. Olen jo valinnut sinnekin runon. Eikä koskaan tiedä mennä sanomaan sitäkään, kirjoittaisinko ihanille työkavereilleni ihan uudenkin runon?
On se niin inspiroivaa porukkaa.

Lauantaina lähdin taas vaihteeksi Nikolainkaupunkiin. Ihan iki-omalla Saabillani, jossa en pelkää pätkääkään olkoonkin, että on helposti vaarallisempaa kuin junassa matkusteleminen.
On siinä minulla kuitenkin sellainen kaara, että joka kerta tekisi mieli niiata, kun siihen astun ja pois punttaudun. Ei missään tunnu, että kaunotar on melkein yhtä vanha kuin omistajattarensakin (jos pikkasen liioittelee). Kaikki pelaa ja hyrisee kuin unelma. Ja entäs ne vaihteet, jotka automaattisesti itse itseään vaihtelevat?
Yhtään ei kauhistuttanut ajaa kaupungissa. Olkoonkin, että kyseessä oli vain laitakaupunki, mutta sielläkin ajeleminen on ottanut kovasti, mutta runsaasti hermoihin Saabia ennen.
Nikolainkaupunkiin menin siksi, että oli vuodeta taas se hetki, että runonkirjoittajaharrastajat kokoontuvat viikonlopuksi yhteen lukemaan runojaan ja kirjoittamaan uusia.
Minä riemuitsin, kun sain kertoa, että paitsi että olen runonrustaaja, olen nykyään myös korttimaakari. Sain luvan kautta myydä korttejani ja muutaman kymmenen niitä ostettiinkin.
Yhden hienon ideankin sain tuona viikonloppuna. Kerron siitä sitten, jahka saan jotakin äntiin.
Idea liittyy toki noihin nykyisiin harrastuksiini: piirtämiseen ja kirjoittamiseen.
Runoviikonlopun vetäjä Perkiön Pia antoi meille kaikille mukanaoleville pikkuruisen sukan. Kännykkäkotelosukan! Aivan ihania. Minun valitsemani sukka pääsi heti tehtäväänsä.
Kaikki uhosivat, että alkavat käyttää kännykkäsukkaa.
On kyllä varmaan veret seisauttava näky, kun kurssimme kaksi raavasta miestä kaivavat povitaskustaan sukat ja sieltä esiin älypuhelimet.
Pia sanoi, että mahdollisesti ja ehkä viikonloppu hänen kohdaltaan oli viimeinen, mutta minä ainakin toivon, että niin ei olisi. Niin paljon niitä aina odottaa. Onhan asia kyllä sitten niinkin, että kaikki loppuu aikanaan, MUTTA ONNEKSI ARMONSA EI MILLOINKAAN. :D
Olin yötä Asevelikylän kellarissa. Hyvin sain nukuttua. Sitä en tiedä kuinka talonväki sai nukuttua, kun eikös kellarissa ääni (lue kuorsaus) kuulu tuplana? Yksinkertaisenakin on kuulemma kestämistä.
Nyt on syytä lopettaa ja mennä keittämään väkevät sumpit, että saa kuors...öh...siis nukuttua.
T: Kaisa Korsander-Tuplanen
------------------------------------------------------
Psalmi 115, jakeet 3-7

Meidän Jumalamme on taivaassa.
Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.
Muiden kansojen jumalat ovat hopeaa ja kultaa,
ihmiskätten työtä.
Niillä on suu, mutta ne eivät puhu,
niillä on silmät, mutta ne eivät näe.
Niillä on korvat, mutta ne eivät kuule,
niillä on nenä, mutta ne eivät haista.
Niillä on kädet, mutta ne eivät kosketa,
niillä on jalat, mutta ne eivät kävele,
niiden kurkusta ei kuulu mitään ääntä.


8 kommenttia:

Anitta kirjoitti...

Runsaasti lämpöisiä onnitteluja merkkipäivän johdosta. Hyvät on sormukset olleet ja liitto pysynyt kasassa. Kunnioitettavaa.

PS Siripiriä saa apteekeista ja isommista ruokakaupoistakin. Maksaa muistaakseni noin euron/pötkylä.
Kurkkaapa vaikka netistä kuvaa

http://www.oriola.fi/Tuotteet/Siripiri/

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Kiitos onnitteluista ja kiitos Siripiri-vinkistä.
Menin tänään apteekkiin tuota ihmejuttua kysymään, mutta siellä ei ollut. Lupasivat ystävällisesti kyllä hankkia ja jo täksi päiväksi.
Noh, sitten menin lähikauppaan ja hyllyssä näin jo metrien päähän nimen SIRIPIRI!
Kaikki nämä vuodet olen kulkenut tuotteen ohi. Jos olisin huomannut, niin olisin taatusti ottanut sen nokkani eteen ja ihmetellyt mitä noon? Tuo nimikin on niin metka.
Nyt olen jo yhden Siripirin maistanutkin (annoin Magnuksellekin, vaikka jatkossa syön kaikki itte)ja raikkaalta maistui. Maun ei oikeastaan ole väliä, kunhan se auttaa siihen kammottavaan olotilaan.
Laitoin Siripiripötkylän (ensin tietenkin maksettuani) laukkuun ja siellä aion sellaista tästälähin aina pitääkki. Kaiken varalta!

Ailakki kirjoitti...

Onnea ja Siunausta merkkipäivän johdosta hyvää on liima ollut kun pitänyt ja kauniit sormukset liiton merkkinä mitä muuta sitä voi toivoakaa oma rakas vierelle.(:

kaisa jouppi kirjoitti...

Ailakki
Kiitos onnen- ja siunausten toivotuksista!
Hyvää on tosiaan liima ollut, vaikka alkuperäiset sormukset ovatkin vaihtuneet. Onneksi se ei ole sormuksista kiinni, vaan justiin siitä hyvästä liimasta, elikkä Jeesuksen antamasta voimasta ja viisaudesta! :D

Anitta kirjoitti...

Hyvä kun löysit sitä Siripiriä. Se on metkaa siitäkin syystä, että sitä voi imeskellä kuiviltaan ja silti sulaa ja imeytyy nopeasti.
Minä otan kaksi palaa, jos yöllä herään pahaan oloon ja verensokerit on laskenut. Muutamassa minuutissa alkaa olo kohentua.
Minusta appelsiini on parhaan makuinen, mutta eihän sen maun ole niin väliä, jos tarpeeseen ottaa.
Minä käyn tiistaisin Diebetes-yhdistyksen tapaamisissa ja eilen sielläkin kerroin Siripiristä kun ei kaikki olleet tietoisia. Yleensä sanotaan, että suklaa tai hunaja on hyvä pitää mukana, mutta suklaa voi sotkia ainakin lämpimällä ilmalla ja hunajakin voi olla hankala kuljettaa mukana.

isopeikko kirjoitti...

Miten niin kuollut meri, sehän eli kun kerran heitteli ihmisiäkin miten tahtoi :)

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Tarpeeseen on ollut jo kaksi kertaa. Eilen tuli silmiin se kaamee juttu, kun ei näe. Siripiriä kaks naamaan ja näkkileipää ja maitoo. Sitte helppas. Maanantaina meen (tai ainakin tilaan ajan) diabeteshoitajalle. :(

kaisa jouppi kirjoitti...

isopeikko.
Minulta se jää näköjänsä huomioimatta paljon enempi kaikkee kuin isoltapeikolta! Kyllähän siinä kyseisessä meressä tosiaan aallot olivat hyvinkin eläväisiä!
Mikään ötökkä siinä liemessä ei kyllä elä, mikä on kyllä yksi mukava puoli asiassa. Ei olisi kivaa, kun lillii kaikessa rauhassa suolaliemessä, niin ne nypiskeljäkalat nypiskelisi koko ajan!