maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kesä kalenterin mukaan, muttei muuten


Matkakuvia huhtikuiselta Israelin matkalta. Kuvia räpsittiin yli viisisataa, joten alkukuvabrobleemaa blogieni alkuun ei minun elinaikanani luultavasti pääse syntymään.
Yläkuvan napsaisin lähtöaamuna hotellin edustalta Tiberiaksessa ennen kuutta ja alakuvassa Vivianni kävelee Autuuksien vuorella joskus keskipäivällä. Sillä nimenomaisella vuorella,  jolla Jeesus piti ja puhui vuorisaarnan.
Kuvia kun katselee iskee kaukokaipuu ja ikävä välittömästi. Ah vielä, kun joskus tuonne pääsisi. Ja vielä, jos joskus jaksaisi. Jaksaminen ei ole niin itsestäänselvyys näillä vuosirenkailla varustetun naisihmisen. Muistatte varmaan, kun kerroin matkan jälkeen rapa-ja muustakin kunnostani, jonka surkeuden todella vasta kunnolla huomasin päivittäin kaikkialla kulkeissamme?
Sitä ei niin kotona jääkaapin ja sängyn väliä roudatessaan huomaa, kuinka kaikki menee takapakkia iän myötä, eivätkä lihakset suinkaan VAHVISTU jääkaappikäynneillä. Päinvastoin! Ne lötkistyy!Varsinkin, kun ei heiluta, eikä treenaa yhtäkään muuta paikkaa, paitsi leukojaan, syödessään.
Noh, tahti on nyt hiukan taas muuttunut ja kilojakin on huventunut muutamia. Vieläkään ei tosin kovinkaan pienelle silmukalle mittanauhaa uumilleni saa ja puntarikin kitisee aika pahasti, kun sille "hypähdän".
Tänään hypähdin neuvolan digivaakan päälle. Kaikkihan te muistatte, että meilläpäin käydään neuvolassa muutakin varten, kuin vauvoja odottelemassa ja punnitsemassa?
Minä menin makeuttani mittaamaan. Säikähdin nimittäin kovasti sitä kauheaa kohtausta, josta viimekerralla laimean kuvauksen teille kirjoitin.
No eipä mitä! Perjantaina sain taas kohtauksen. Erilaisen tosin. Tällä kertaa silmänmunosistani hävisi näkökenttä keskeltä ja munosten sivuilla vilisi ja värisi!
Lukijakuntaani kuuluva Anitta oli onnekseni minulle neuvonut Siripirin. Enpä ollut moisesta aineesta ikinä kuullutkaan. Ostin lähikaupastamme heti pari pötkylää ja apteekista hain pussukan yksittäispakattuja Siripirejä. Kolme kertaa olen niistä jo avun saanut. Kiitos vaan rakas Anitta! :D

Tänään, maanantaina, olin skarppina heti aamusta ja tilasin neuvolaan ajan. Pääsin miltei niiltä jalansijoiltani mittauttamaan sokerit ja suolat. Tai siis verenpaineet.
Mittaustulos oli kuulemma alhainen, kun vertaa, että olin puolitoistatuntia aiemmin syönyt. Verenpaine oli normaali, mitä seikkaa minä puolestani kovasti ihmettelen. Kuinka paine voi pysyä normaalina, kun hauis puristetaan niin uhkatiukalle, että silmät ovat lähteä pullahtaa ulos kuopistansa?
Magnus sanoi, jottei oo ikänä kuullu muiren sanovan verenpainemittooksen ottavan kipiää.
Magnus epäilikin, jotta mulla (siis minulla) on niin löyhät lihakset, jotta sen tähären tarttoo kinnata mittooreimi niin taivahan alla tiukalle.
Mene ja tiedä.
Hammaslääkärissä sen sijaan ei ottanut yhtään kipeetä. Aamulla nimittäin keräsin kaikki rohkeuteni ja tilasin saman tien hammaslääkäriajankin. Vastaanotot kun ovat samassa rakennuksessa ja olen jo muutaman viikon kerännyt rohkeudenriekaleita tilatakseni hammaslääkärin. Etten nyt antaisi liian surkeaa kuvaa itsestäni, niin olen kaksi kertaa soittanutkin, mutta ei ole ollut vapaita aikoja. Nyt tärppäsi silläkin saralla siis.
-Ei varmaankaan tarvitse puuduttaa, kun hammas on oikeastaan vaan paikkaa kokonaan?  kyseli hammaslääkäri.
Minulla oli suu niin täynnä pumpulia ja kuolanpoistoimureita, että en saanut suustani tulemaan kuin: -Yyyhhh, jonka lääkäri tulkitsi myöntymiseksi, vaikka varmaan muistaa, että minut pitää melkein odotussaliin tulla puuduttamaan. Hartioita myöden. Nyt ei siis puudutettu, mutta ei kyllä yhtään kipeää ottanutkaan.
Ne lapsuusajan hirmuhoidot ovat jättäneet pysyvän kammon mieleeni ja leukaperiini, että melkein uskon, että paikkoihinkin muodostuu ajan saatossa tuntohermonystyröitä.

Sokerinmittauksesta seurasi jatkoa. Huomenna menen aamusta TK:een ja kyynärtaipeesta lurutetaan muutamat ampullit hurmetta. Tutkitaan kuulemma isoa ja pientä verenkuvaa, sekä makeutta ynnä happamuutta.

Oli viikolla taas kaksi sellaista päivää, jolloin olisi pitänyt revetä kahtia. Yksi ihminen ja kaksi samanaikaista menoa. Keskiviikkona ja lauantaina.
Valitsin yhtenä palana pysymisen. Menin Östermyraan, jossa oli kokous KD:n asioiden tiimoilta ja lauantaina  Laurilanmäelle laulamaan virsiä virsipiiriin.
Lauloimme lopuksi tietenkin suvivirren. Olen laulanut suvivirren viimeviikon aikana useampaankin kertaan. Muun muassa Viviannin koulun kevätjuhlissa Nikolainkaupungissa.
Yhtään ei enää ko virren laulamisesta tule niin murheellinen tuntu sisikuntaan kuin useiden vuosien aikana tuli ja joista tunnoista näilläkin sivuilla olen valitusta pitänyt.
Vieläkään en ole NIIN toennut, että itsekseni tuota virttä laulaisin, tahi sitä jossakin laulamaan itse ehdottaisin, mutta sekin on jo selkävoitto, kun pystyn laulamaan mukana.
Painotan myös sitä, että sanathan ovat ihan mahdottoman jees, mutta SÄVEL! Muistan joskus kirjoittaneeni, että toivoisinpa, että suvivirsi sävellettäisiin uudestaan.
Laurilanmäellä veisasimme iloisesti kaikki säkeistöt koko poskella.
Olen ehkä pikkuhiljaa paranemassa siitä kauheasta itsesäälin raastavasta tunnekuohusta, joka aina niin katkerasti sieluni syövereihin synkeästi....niisk...
Nyt stop tykkänään!
Mutta olen kyllä aika herkkä, mitä tunnekuohuihin tulee.
Olen joskus (lue: alituisen usein ja monituisesti)  Magnukselle valittanut (lue: tuskaisasti volissut), että miksen voi olla sellainen, että sanoisin vaan. että ohhoh, pitipäs nyt sattua? Tai, että onpas tämä nyt aikamoista. Tai, että pitikös nyt näin ja kylläpäs ottaa sangen kovasti hermon päälle, mutta kyllä se tästä...
Suvivirttä laulaissani muistan, miten surkea todistus kuumotti sinisen villakabardiinijakkuni taskussa ja miten  tuijotin vaaleanpunaisia kankaisia balleriinatossuja, jotka oli pesty kevätjuhliin....Valkoinen poninhäntäni riippui selkää pitkin....
Ei, kyllä nyt taitaa olla paras lopettaa tämän maanantain jatustelu tähän ja mennä keittämään teetä ja syödä leipä ennen 12 tunnin paastoa.
T: Kaisa Retosblom-Sockerskog
--------------------------------------------------
Virsi 571, 4:s säkeistö:

Oi Jeesus Kristus jalo
ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme
luo meihin uusi mieli,
pois poista murheemme


3 kommenttia:

Anitta kirjoitti...

Olipa hyvä, että olit jo ehtinyt hankkia sitä Siripiriä.

Mullakin on ollut "näönmenetyskohtauksia" monta kertaa. Ekan tai tokan kerran jälkeen tutkittiin päänuppi perusteellisesti ja määrätiin primaspania. Kun olen pitänyt Primaspanin syönnissä pitemmän tauon niin onpa taas tullut kohtaus. Viimeksi tuli viikko sitten. Mulla tulee aluksi sahalaitaa ja sitten mmolempiin silmiin harmaa verho eteen, vasemmalta alkaen. Viimeksi yritin tihrustaa tietokoneen tekstiä ja jääkaapin ovessa olevaa ristikkoa (Amslerin kartta)ennen kuin tajusin, että näkö on taas menossa. Kohtaus kestää noin 20 minuuttia ja sitten verho taas poistuu vasemmalle häviten. Nyt on pakko uskoa, että Primaspania on syötävä. Otan sitä yhden 100mg tabletin joka toinen päivä.

Hammaslääkärikammosta on vaikea päästä eroon, vaikka nykyään se ei kyllä ole ollenkaan kamalaa. Vaan silti hiki pukkaa päälle jo odotushuoneessa, paitsi kun tietää juurihoidettua hammasta paikattavan.

kaisa jouppi kirjoitti...

Anitta
Joo kiitos vaan neuvosta!!! :D
Nyt alkoi ihmetyttää, kun kerroit tosta Primaspanista! Josko johtuisi "näönmenetykset" meikäläiselläkin jostakin muusta minullakin kuin verensokerista. Esimerkiksi liian paksusta verestä? Eikös Primaspania siihen vaivaan syödä? Olen joskus syönyt Primaspania, mutta sitte lopettanut. Minulla on hemog. joskus ollut jopa 171. Nyt on "huonontunut" 146:een.
Huomenna saan tietää onko vielä yhtä paksua.

Anitta kirjoitti...

Onpas sinulla melkoisen paksua verta.
Tuosta näköhäiriöstä kannattaa kysyä lääkäriltä, kun siihen voi olla montakin syytä.