maanantai 15. toukokuuta 2017


Eilen oli Äitienpäivä. Tarjoilukin aamusta sen mukaista (kts. ylempi kuva).
Magnus tuli, kello 7, minut hellästi herättämään. Lastensa äidin ja lapsenlapsiensa mummun.
Tulisesti suudellen hän kehotti minua istumaan aamiaispöytään.
Mikään kohta kertomastani ei ole suurentelua, enempää kuin teeskentelyäkään.
Olen viidenkymmenen vuoden ajan tottunut tällaiseen ihanaan kohteluun. Ei kukaan kuolevainen jaksa puolta vuosisataa teeskennellä.
Avioliittomme alussa sain aamupalan vuoteeseen, mutta ilmoitin sangen pian ja kovaäänisesti, että minä en tykkää juoda ja syödä sängyssä.
Se, että sängyssä lounehtiminen ei ollut mieleen, johtui suurelta osin myös siitä, että myös koiramme oli suunnattoman kiinnostunut aamupalastani. (Meillä on koirat aina saaneet nukkua sängyssä, eikä niillä juolahtanut mieleenkään, etteivätkö saisi myös syödä siellä, kun kerran emäntäkin syö).

En pysty myöskään heti aamusta, ennen sian pruppua, syömään täytekakkua, enkä pullaa ja siksi äitienpäiväaamumenyyni on aina kuvassa näkyvän kaltainen.
Jahka kello tulee kymmenen aamupäivällä, niin jopa alkaa lasehtimaan makiakin ja se on hyvin kamalaa se. Tai sanotaanko, että ainakin lihottavaa.
Nautittuani juhla-aamiaisen (vrt. alempi kuva) aloimme Magnuksen kaa valmistamaan äitienpäiväjuhlalounasta.
Jo edellisiltana olin vääntänyt juhlalihapullia ja keittänyt tömäkät marjaputingit punaisista viinimarjoista ja raparperista.
Niinpä ei muuta kuin Annen Facebookissa antama pikkuleipäresepti kehiin ja leipomaan.
Magnus vispasi taikinan, kun olin aineet ensin huolellisesti kulhoon mitannut. 
Pikkuleipiin olisi kuulunut lopuksi lisätä korintteja, mutta niitä ihanuuksia ei näillä leveysasteilla ollut ostettavissa.
Hätä ei ollut minkään näköinen, sillä kaupanhyllyllä osui silmiini "Kuivattuja karpaloita"-pussi.
Nekin varmaan sopivat hyvin kyseisiin piskitteihin, päättelin minä ja hyvin sopivatkin.
Innoissani pullauttelin pellille taikinapallukoita ja sitten vaan uuniin.
Sopivan tovin kuluttua vilkaisin, kuinka siellä uunissa voidaan ja voitiinhan siellä.
Niin hyvin kuin nyt voidaan, kun taikinassa on kaikkia muita aineita tuplasatsin verran, paitsi jauhoja puolen satsin.
Piparipallukat olivat levinneet pellille kaiken kattavaksi laataksi.
-Mä jotenkin ihmettelin alitajuntaisesti hiljaa itsekseni ihmettelin jauhojen vähyyttä, sanoin Magnukselle leuka väpättäen.
-Paiskaa taikinakuppihin takaasi nua paistamattomat ja lisää jauhua, sanoi Magnus kaapiessaan ns."kypsää" voivelliä pois pelliltä.
Niin tein ja hyvin onnistuivat  hyviä olivat (paino sanalla OLIVAT). Yhtäkään ei ole enää jäljellä.

Jälleen kerran oli pakko ihmetellä järjenjuoksuani. Kuinka kesken kaiken reseptin ylöskirjoittamisen aikana otan määriä puolikasvaihtohdosta, kun tupla-annosta tarkoitan?
Olen kyllä aina sanonut ja tiennytkin, että aivomössykässäni on myös salakavala- ja peräinen märkämakarooni-osasto.
Tekemiseni, puheeni ja muu sen sellainen käyttäytymiseni on joskus suoraa siitä osastosta.
Olen kuitenkin makarooneihini tyytyväinen. Ilman niitä en olisi minä.
Makaroonit ovat vaikuttaneet pääkopassani niin kauan kuin jaksan muistaa. Jaksan muistaa noin kuuskötyhdeksän (69)vuotta taaksepäin. Kaksi vuotiaasta lähtien. Pieniä pätkiä tosin, ainakin alusta, mutta pieniä olivat silloin makarooninpätkätkin.

Kahdeltatoista saapuivat kaikki rakkaat kultamussukkamme kukkien, korttien ja lahjojen kanssa Vaasasta juhlimaan kanssani ja kanssamme Äitienpäivää.
(Kukasta ja kortista on yläpuolella tuo toinen kuva).
Lahjaksi sain kaksi puseroa. Toinen pusero ei kuulemma ollut lahja. Catherinen oli vaan ollut ihan pakko se ostaa, kun oli ollut "niin mun näköinen". Mainittakoon tässä kohtaa, että pusero oli mahdottoman kaunis pitsimiehustoineen ja kellomaisine hihoineen.
Catherine kertoi, että pusero ei ollut maksanut oikeastaan paljon mitään, koska sen kaula-aukko oli tullut puuteriin jonkun sovittajan leukaperistä. Ei haittaa moinen meikäläistä. -Vesi on paskan lääke, tapasi rakas isänikin aikoinaan sanoa.

Pelasimme Äitienpäivän viihdykkeeksi Unoa ja sitä sellaista peliä, jonka nimeä ei nykyään enää voi ääneen sanoa. Tiedätte varmasti, että tarkoitan sitä peliä, jossa on niitä erilaisia perheitä ja sitten eräs tietty Pekka. 
Se, että peliä ei saisi sillä kyseisellä nimellä mainita, herätti jälleen keskustelua.
Minä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ei ole tarvis mainita.
Joku meistä empi hiukan, mutta muistutin, että hyvähän meidän valkokuonojen on asiaa ihmetellä. Kysyin sotaisalla äänellä, että miltä meistä tuntuisi, jos meidän kalvakat naamamme loistaisivat piimäpurkkien kyljissä, tai luonnonjukurttipurkkien kansissa komeilisivat? Toisaalta taas...siitä vaan. Minulle passaa kyllä.
Äitienpäivät ovat kivoja. Mielessäni kiitin Jeesusta ihanasta perhekunnastani.
Oma äitini "inhosi" äitienpäiviä. Erityisesti häntä "oksettivat" äitienpäiväruusut ja se sellainen pikkulapsen pään kokoinen, sinipunainen pallukkakukka, jonka nimeä en nyt muista, mutta jota pidettiin aikoinaan MUST äitienpäiväkukkana.
Minä sanoin äidilleni aina, että niin kauan kuin minussa henki pihisee ja hänessä tietysti myös, haluan viettää äitienpäivää. Piste.
Kerran (olen tämän tuhannesti jo kertonut, kuten kaikkikin minulle elämän aikana tapahtuneet juttuni) kirjoitin äidilleni äitienpäivärunon. Mitäpäs sitä muuta, kun kukkia ei uskaltanut antaa.
Äitini luki runon ja sai sellaisen naurukohtauksen, että pitkään aikaan ei kuulunut kuin pelkkää sihinää.
Aloin jo tosissani pelätä, että hän nauraa itsensä kuoliaaksi, kuten usein kuulee sanottavan.
Kyllä äiti siitä sitten jonkun ajan kuluttua jotenkin tokeni ja rauhoittui pyyhkien silmiään.
Sanoin äidilleni, että olipa mukavaa, kun sain ojennettua noin hauskan äitienpäivälahjan.

Vähemmän hauskan äitienpäivälahjan sain aamutuimaan minä, kun yhteen makkarimme kolmesta hiirenkilleristä klopsahti  hiiri! Täytyy sanoa, että paitsi laatan lentämistä (noin kuvaannollisesti) hämmästyin aika lailla. Miksi juuri äitienpäivänä, kun niitä syksylläkään, hiirien varsinaisena sisällepränkäämissesonkina, ei satimeen jäänyt montaakaan hännällistä?

Viime viikon kalenteriaukeamalla ei ole merkintöjä kuin kolme ja niistäkin yksi vedetty yli. Unohduksiakaan ei siitä syystä sattunut, kun ei ollut menemisiäkään.
Siivoskelin viikon mittaan hiukan tavanomaista enemmän sieltä ja täältä. Keittiön ikkunat pesasin ja vaihdoin jouluverhot juhannusverhoihin (!) Ei niistä ikkunoista oikein kirkkaita tullut, mutta ei haittaa. Saipa lapioitua kärpäsenraadot pois lasien välistä.

Rukoushuone Rauhan kökkään menimme tiistaina. Kökkäilyt olivat niin järeää laatua, että meikäläisellä siellä ei tehty yhtään mitään. Oli kivijalan porauskatkaisua, lautojen kiskomisia, tampuurin suoristamisia, hakkaamista ja kaikenlaista jylttäämistä. 
Hiki tuli meikäläiselle hennolle tytölle jo katsellakin moista. Onneksi oli koneet ja vehkeet miestä myöden. 
Tähän lopetan tämän kertaisen mhvv:n. Yhtään juttua ei ihme ja kumma olisi varastosta enää löytynytkään.
T: Kaisa Killeri
-------------------------------------------------------------------

Suomi 100v blogiruno (kirj. K. Jouppi)

Talvella hiihdeltiin pitkin ja poikin
teiden varsia, pelloilla ja
metsässäkin
naapurin koira haettiin mukaan retkille
tehtiin nuotio risuista ja kuusenkävyistä
ja makkarat tikunneniin
ei se nuotio aina oikein hyvin palanut,
savuttikin mahdottomasti ja silmiä kirveli, mutta
makkara maistui hyvälle
kylmänäkin

eikä haitannut menoa, vaikka monot olivat liian pienet
ja varpaita kipristeli
lapaset usein jäästä koppuraiset
nenät pyyhittiin puseron hihaan
aina uuteen kohtaan

oltiin iloisia ja terveitä
ei ollut huolta huomisesta
pätkän vertaa,
eikä tarvinnutkaan.
---------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus
Yhdeksäs käsky:

Ei sinun pidä pyytämän sinun lähimmäisesi huonetta.

Mitä se on?
Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme meidän lähimmäisemme perintöä eli omaisuutta, taikka huonetta pyydä emmekä jonkun oikeuden muodolla, eli lain varjon
alla itsellemme omista; vaan meidän pitää auttaman häntä, että hän saisi omansa pitää ja nauttia.





3 kommenttia:

pau kirjoitti...

Kiitos Kaisa kirjoituksistasi! Haluan sitten runokirjan, kun se ilmaantuu! Otapas kortteja mukaan keskiviikkona - kai se on sulla kalenterissa; Romantikot, nääs klo 18 :D

kaisa jouppi kirjoitti...

Otan kortteja ja on päivämäärä muistissa (ja kalenterissa). :D

Rautalintu kirjoitti...

Uno on kyllä hauska peli. Sitä joskus pelaamma, ku muksut on kotona käymäs.