Lyllanilla on ilme: HOHHOIJJAA TEIDÄN KANSSANNE!
En voinut vastustaa kiusausta, kun huomasin,että Viviannin pehmytlelulla oli ilmeistä yhdennäköisyyttä Pehmytlyllanin kanssa.
"Sitäpaitsi", sanoin jälkimmäiselle,"älä yhtään urputa! Itte olit viime viikolla kasannu Viviannin ja Joonathanin pehmoleluja ylävooningista alakerran kammarin nukkamaton nurkkaan kymmenen (10) kappaletta vinolle kasalle."
Catherine meinaili, että Lyllan uskoo, että ne pehmikset olivat sen pentuja.
Mahtoi se motkottaa niille pennuilleen mielessään, kun taas ovat kavunneet vintille, juuri kun oli saanut rehattua ne alakertaan.



Torstai aamu koitti sitten aikanaan sateisena ja kauniina.
Kiisin silloin taas vanhan dieselirohjakkeen vetämässä vaunussa KAAMEETA vauhtia syntymäkaupunkiini. (Toisen kerran saalla viikolla).
" Sähän ny oikeen kyläluuta oot" sano Maikkukin, kun kävin taas katsomas, kuinka matonpaukuttelu edistyy.
Mattohan oli valmis! Poppanaakin puksutettu jo ainakin puoli meeteriä.

Muistanette, miten suhtaudun junailuun?
Minua kauhistuttaa, kun alkaa kuljetuskondyktööri lyödä jarruja pohjaan vasta maasillan alla Nikolainkaupunkiinpäin mennessä.
Olen jokakerta varma, että NYT dyktööri ei hoksaa, että ollaan perillä, EIKÄ MUISTA JARRUTTAA OLLENKAAN.
Rata jatkuu kyllä Vaskiluotoon asti, mutta sitten alkaa laivareitti ja kiskot loppuu!
Joka kerta näen sieluni silmillä, miten lööpeissä seisoo: AJOI JARRUTTAMATTA MEREN TYRSKYIHIN. Tai vaihtoehtoisesti : MULAHTI VETURI VETEEN.
MÄRÄT MATKUSTAJAT VIHAISINA (ainakin ylösongitut)
Kauhulla ajattelen myöskin tulevan sähköjunan faarttia.
Neljäästaa Nikolainkaupunkiin!!!
Ei kiitos! Nej tack!!
Minä ainakin aion nytkytellä Ooppelilla kaupunkireissuni, jahka se sähkis alkaa kulkea.
Tokkopa juna enää stoppaakaan Terviksen kohdilla, että senkin puolesta on turvauduttava omaan kulkuneuvoon.


No niin, siis torstai koitti sateisena, mutta kauniina.
Treffattiin Anitan kaa Vapaudenpatsaan juurella.
Kristillisessä kirjakaupassa käytiin ostoksilla. Anita yllätti ja ilahdutti vanhaa sydäntäni ostamalla minulle pikkuruisen suloisen enkelin, joka lukee psalmia 9 jakeesta 11:
JA SINUUN TURVAAVAT NE, JOTKA SINUN NIMESI TUNTEVAT,
SILLÄ SINÄ ET HYLKÄÄ NIITÄ JOTKA SINUA ETSIVÄT, HERRA.

Enkeli on keittiön ikkunalaudalla kahden muun enkelin kanssa.
Kiitos vaan Anita!
Kyllä kannatti saada aikoinaan KAISA nimen, kun sen kunniaksi tällästä tapahtui, että enkelin sai.


Pejantaina lähetimme nuttupussukan taas Etiopiaan Laalaan kanssa.
Moni oli taas ahkeroinut kutomalla nuttuja ja sukkia ja lakkeja.
Minustakin on kehkeytynyt nuttujen neuloja isolla ännällä.
Sukkia en osaa kutoa. Yhdet olen elämässäni saanut äntiin ja nekin teki oikeastaan Lyyli-mummuni.
Joka kerran säikähdän, kun saan yhdenkin nuttusen valmiiksi vommustettua. Enää niihin ei tule edes kovin montaa virhettäkään.


Osti tänään myös muutakin lankaa (gredeliinin väristä) ja aion pätkästä itselleni BOLERON.
Huomasin, että minulta puuttuu gredeliininen bolero ja valmista-sellaista ei Östermyyrastakaan löytynyt.
Mitä ei Östermyyrasta löydy, sitä ei ole sitten muuallakaan ja niinpä ostin lankoja.
Aion kutoa kaksi KAITALETTA ja kursaista ne yhteen niin, että päänreikä ja käden kolot jäävät kursimeitta.
Helmaan viidet sentit kairaa ja väliin angoralangasta, (joka on myös gredeliiniä) muutamat pörrösentit sinne sun tänne, niin paksuilla puikoilla, kun huushollista löytyy.
Välillä oikeeta ja välistä taas nureeta.
Siinä neuloma ohje, jos haluat kopioida ideani ja sinultakin uupuu gredeliininen bolero.


Tänään siis olimme läsnä Östermyyrassa ja illan taas sijaitsimme Laihialla.
Huomenna kirkkoon aamusella ja kirkkokuoron juhlakonserttiin päivällä (siellä saa kakkuakin).
Iltapäivällä Nikolainkaupunkiin KOHTAAMISPAIKALLE Huutoniemen kirkkoon ja sitten rakkaan Paun synttäreille Repolaisen kadulle.
Repolaisen kadulla kerran lapsosena kaaduin ja tinttasin pääni jäätikköön.
Sain maata siinä hyvän tovin, eikä kukaan tullut kysymään, miksi otan nokosia siinä, vaikka koiraa pitäisi pissattaa. ( Koiramme Spede istui uskollisesti vieressä ja odotti, koska maisemat taas vaihtuisivat).
Eli, kovasti oltiin välinpitämättömiä myös silloin, jos nykyäänkin vain ohitse kulkevat...ihmiset.

Tähän herkkään muisteloon lopetan tälläkertaa.
Ens kerralla kerron, kuinka satasivua (melkein) boccian- peluu säädöksiä tarttuu kaaliin tällä ikää.
Boccia-turnaukseen on aikaa viikko, joten lienee paikallaan lukea myös säännöt, jotka Eerikki tässä taannoin minulle sähköpostissa lähdetti.


Rakkahin ja sydänlämpöisin terveisin kaikkia lukijoitani tervehdin.
Hyvää yötä Jeesus myötä.

Huomaatteko , miten oikeaoppinen asento minulla on boccian tuoksinassa?

Itse asiassa kuva on aikalailla lavastettu.

Ei ollut minun vuoroni paiskia pallukkaa ja liekö tuo sininen pallokaan ollut minun.

Pyrin aina ottamaan punaiset pallot, koska ne sointuvat fleece-takkiini söpöisästi.

Nythän sitten on AVOIMET boccia turnaukset täällä Isonkyrön kirkolla viides joulukuuta. Minäkin aion mennä AVOIMIN sydämin AVOIMEEN boccia kilpailuun mukaan.

Kilpailuissa ei saakkaan valita pallon väriä itse, vaan se arvotaan.

Kysyin Maikulta minua askarruttavista muistakin kilpa-asioista, kuten ONKO SIELLÄ RUOKAA?

Maikku sanoi, että eväät pitää ottaa itte, jos syödä aikoo.

Ajattelin heti termospullollista kahvia, energiajuomaa pari pottua, ruisleipiä välissä ALADOOPIA, kevytkalkkunaviipaleita, keitettyjä munia, metsästäjäleikkelettä (suomeksi:sipulimakkaraa) ja pari, kolme suolakurkkua jos oikein alkaa hiukomaan ja yksi sokerimunkkikaan ei olisi pahitteeksi, jos vaikka veren sokeri lähtee luisumaan alas.

" Ei siellä paljoa eväitä tartte, kun meidän joukkueen peli voi jäädä aika lyhyeksi" sanoi Ässä.

Toivottavasti Ässä ei osunut oikeaan!

"Kyllä niin pitää taistella, että eväitä joituu syömään!" sanoin ja yritin nostattaa bocciakamppailu -kuumetta korkeammalle.

Tänään on Kaisan päivä. Kiitos onnitteluista, sähkösanomista ja pikkupaketeista.

Maikku lauloi minulle onnittelulaulua bocciaharjoitusten alkaessa. Melkein kaikkien boccianaispelaajien kuullen.

Arvostin sen hyvin korkialle.

Tyttäremme Catherinekin onnitteli. Minäkin onnittelin puolestani häntä, koska hänenkin nimensä on tämän päivän sankarilistassa.

Catherinella ei ole muuta nimeä, kuin CATHERINE.

Pikkasena tyttönä hän tuli kesken leikkien sisälle tiedustamaan, mikä hänen toinen nimensä on.

Sanoimme Magnuksen kanssa, että hän on paljas Catherine. Ei ole muuta.

Tyttö juoksi ulos ilmoittamaan, että hänen koko nimensä on PALJAS -CATHERINE, loppukaneetti oli jäänyt kuulematta.

Olin eilen sitten suunnitelmien mukaan Nikolainkaupungissa.

Ennen junaan nousua ehdin käydä kutomatuvalla (ent. Tervajoen asemarakennus) ihailemassa tekeillä olevia mattoja ja poppanoita.

Maikkukin kutoa paukuttaa isoa mattoa kammarin lattialle.

Tosi kaunis matto oli tulollansa.

En täysin pystynyt peittelemään kateutta kysyessäni, että NOINKO HÄN AIKOO JOULUKSI UUDEN MATON LATTIALLE SAADA?

Valmiiksi saamisesta ei ollut epäilystä, mutta siitä, että viittiikö pestä lattian, niin siitä riippui laitetaanko matto plaattialle, vai ei.

Aune-tädin luona oli taas hyvä olla.

Tunnit hurahtivat praatatessa, niinkuin siivillä.

A. Touhulan leivät olivat taas ylihyviä, kuten muukin tarjoilu, mutta paras oli tietenkin täti itse.

Minulle on kertynyt persoonallisia tätejä molemmilta puolilta. Toivonkin, että minuun olisi pikkasenkaan tarttunut samankaltaista geenistöä, kuin heihin.

Kävin vielä Nikolainkaupungin Vöyrinkaupungin osassa kyläilemässä monivuotisen ystäväni tykönä.

Nykyään minulla ei paljoa olisi menemistä sinne ilman Lyllania, mutta kyllä ystäväni sitten ymmärtää, etten voi kävellä Asevelikylään hakeen ja taas viemään ja taas junalle.

Asemaravintolassa söin kevyen salaattiannoksen, koska muistin, että jääkaapissa oli vain Eveltä saatu mehupurkki.

Salaattiannos osoittautui todella kevyeksi sitä moheltaessani: joka lusikallinen putosi joko pöydälle (ei voinut enää syödä) tai rinnuksille (keräsin ympärille vilkuillen ne suuhuni).

Junassa pelkäsin taas tuttuun tapaan TÖRKEETÄ (100km/h) vauhtia.

Pääsin, kuin pääsinkin ehjin nahoin Letkutielle ja niin oli päivä punkassa.

Tänään oli haikeahko kirjoittajakerhon viimmonen tapaaminen.

Osoittautui, että porukka olisi valmista kamaa myös NÄYTELMÄpiiriin.

Mitä kaikkea luovuutta ja lahjoja ihmisistä löytyykään, kun he pistävät itsensä likoon!

Minä sain lukea viimekerralla annetun kotitehtävän.

Meille sanottiin, että saamme kirjoittaa mitä vaan.

Kirjoitin kirjeen lapsuuteni henkilöille.

Sain oikein luvan kanssa todistaa pikkasen Jeesuksestakin.

Tämä päivä on nyt myös jo punkassa (vai sanotaanko se, että PULKASSA?)

On ollut hyvä päivä onnitteluineen ja lauluineen, näytelmineen ja lukemisineen.

Edessäni on raamatun välissä säilyttämäni äitienpäiväonnittelukortti.

Siinä lukee: ONNEA ÄITIENPÄIVÄNÄ!

CHARLES JOUPPI

Kuvassa on pihlajanmarjoja.

Painetut sanat kortissa ovat: "Minun turvani on ikiaikojen Jumala, minua kannattavat iankaikkiset käsivarret".

Näin saat sinäkin uskoa, kun uskot.

Tästä lähtee metsäinen polku meidän Kaksi Kertaa Kahdenhehtaarin Metsään.

KKHM ei sitten ole yhtä metsäinen, kun mitä kuvassa näkyy.

Ei! Itse asiassa metsäsessämme ei ole puita lintusten jalkoja leputella.

Puut hakattiin jo ennenkö minä ja Magnus tulimme Hälvän mutkille asumaankaan.

Jo ennemmin, ennenkö edes kuvittelimme asuvamme missään muualla, kuin Nikolainkaupungissa.

Minä aina kuvittelin, että lähden Asevelikylästä köysissä tai laudoissa.

Eipä pitänyt kuvitelmat paikkojaan.

Täällä sitä ollaan ja oltiin välillä jopa kerrostalossakin, mikä sekään ei ollut yhtään hassumpaa.

Täällä Letkutiellä toivoisin voivani asua vielä pitkään.

Sitten vajaa satavuotiaana, kun ei enää päästä Magnuksen kaa kampeamaan vinnin päällyställe nukkumaan, haluaisin muuttaa Nik...

tai johonkin.

Kirjoittelen blogia ylimääräisesti tänä iltana.

Magnuksella on palaveri alakerrassa huomista kirkkoneuvoston kokousta silmälläpitäen.

KYLLÄ, KYLLÄ minä saisin olla mukana.

En vain sattuneesta syystä halua olla, koska en pysty olemaan sekaantumatta joka asiaan.

En pysty olemaan karjahtelematta omia huippu kannanottojani pointtin, kuin pointtiin.

En pysty olemaan äänekkäästi kihisemättä, elleivät muut ole samaa mieltä (varsinkin Magnus). Joskus olen jopa eri mieltä itseni kanssa.

Nimittäin kokouksen alussa voin esittää kärkeviä kannanottoja ja kokouksen loppupuolella toppuuttelen ja silittelen sanomisiani.

Jaa, että olisi syytä huoleen?

Ei ollenkaan. Aikoinani, kun olin työelämässä, siellä testattiin meidät tiimiläiset oikein ammattitestaajilla.

Tuloksena oli, että olen LUOVA, DIPLOMAATTINEN ja sitten vielä joitakin analyyssejä, jotka eivät jääneet mieleen. Alan ammattisanastoa tietenkin.

Ja, kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin TESTIT ovat aina luotettavia.

Olin tänään jumppaamassa ja nyt tuntuu krupissa joka SÄIE.

Lenkkirutiinit ovat olleet tekemättä parin päivän ajan, mutta jahka tästä taas innostun, niin saavat risut ja männynkävyt huutia.

Tämä blogi luiskahti eetteriin liian aikaisin.

VAIKKA EN TEHNYT MITÄÄN!

Tarkistelin ja lueskelin muutamia toisten kirjoittamia blogistoja (en niitä tavanomaisia seuraamiani) ja ihmettelin erästä seikkaa.

Vaikka heillä oli nimimerkki ja kuvana joku kaalinlehdistä kyhätty boltsi, niin kommentteja oli vähintäin sata joka kirjoituksen perään ja lukijoita about satatuhatta.

Teinköhän virheen, kun kirjoitan omalla nimellä ja laitoin tekojakarihymy kuvankin kaiken kansan katsottavaksi?

Mene ja tiedä.

Nyt täytyy JULKAISTA tämä loppulitaniakin.

Jätän runon kihelmöivään odotukseen, sillä huomenissa menen Aune-tädin luokse, että en silloinkaan voi ilahuttaa (haloo Charles) teittiä hengen tuotoksillani.

Rakas Nikolaajevitsin kaupunti! Täältä tullaan!

Täältä tullaan myös torstaina! Haloo Anita! : )

Taidan mennä alakertaan "kokoukseen" kuuntelemaan, ovatko yhtään yhtämieltä kanssani.

Kuvassa näyttää siltä, kuin Magnus ajaisi tien väärää laitaa ja ilman kypärää. Näyttäisi myös siltä että tiessä olisi mutka.

Kaikki havainnot pitävät paikkansa.

Magnus kääntyy tosin vasemmalle tuon siintävän valkoisen kepakon kohdalta ja kypärä ei kuulemma sovi päähän, kun pitää pitää paksua PIPUA.

( Aion ostaa joululahjaksi sellaisen kypäräpipon, jonkalaisen tänään näin eräällä immeisellä).

Tuosta mutkasta senverran, että olen aina luullut, että HÄLÄVÄNMUTKA on juuri tuossa.

Magnus sanoi, että EI OO!

Kysyin tuohtuneena, että missä se on sitten?

" EI SELLAASTA OO OLEMASSAKAAN, KU HÄLÄVÄNMUTKA.

SOON TÄYSIN SUN OMAA KEKSINTYÄ!

Olin hivenen hämmästynyt.

Aina olen ollut marmattamassa, kun täälläpäin on joka metrille oma nimi, ja nyt paljastui, että olen myös itse ollut vaikuttamassa asiantilaan.

Lauantaina aloitimme korttien myyntiä Magnuksen kaa.

Samalla ajattelin katsella, josko löytyisi uudet erikoiskauniit, mutta superhalvat jouluikkunaverhot naapurikunnan verhokaupasta.

Kummassakaan asiassa ei lykästänyt.

Minulla on toki punaiset jouluverhot, mutta kun niissä ei ole RIMSSURYPPYÄ.

Viisitoistavuotta olen kärsinyt siitä r-rypyttömyydestä ja nyt se on loppu!

Kerroin Maikulle, että en ole niinä viitenätoista vuotena tehnyt jouluverhoilleni mitään.

(Muutakuin tietenkin silittänyt pahimmat vollit suoriksi).

Mitä niitä pesemään, kun ei niihin ole ruiskinut mitään kinkunliemiä, eikä rosollin paloja.

Verhothan ovat YLHÄÄLLÄ. KATONRAJASSA todistelin Maikulle, joka puolestaan sanoi aina pesevänsä ja silauttavansa verhot käytön jälkeen.

Ajattelin kauhulla JOULUliinaani, jonka olin söösännyt kaapinperälle plätteineen päivineen.

Ei puhettakaan pesuista.

No ne tulee niin KÄYTETYN näköiseksi, kun niitä pesee ja puunaa!!!

Eilen myöskin piirsin sitä kuvaa siihen runooni.

Taaskin olivat kaikki mustat tussit kuin pullasuteja ja jouduin kaluamaan Kyrön kaupat lävitse saadakseni yksittäisiä OHUITA tussikyniä.

En onnistunut siinäkään ihan täydellisesti.

Nyt sitten taiteellinen vaikutelma ei ole piirroksessani läheskään sellainen, kuin haluaisin.

Itentiteettini (taiteellinen) on nyt kovilla.

Muukin teettini on aikamoisessa käymistilassa.

Näin nimittäin taas vaihteeksi painajaisunta viime yönä.

Joku kaukomuistinen lukijani varmaan muistaa, miten valitin näkeväni aina painajaisunia.

Tänään lehdestä onneksi luin, että ovat TARKKOJEN ja SEIKKAPERÄISTEN tutkimusten kautta saaneet selvyyteen, että unosilla ei ole mitään yhteyttä ihmisen psyykeen, alitajuntaan, eikä muuhunkaan tajuntaan.

Huoasin helpotuksesta.

Olimme tänään kirkossa messussa.

Kirkkoon oli kutsuttu kaikki jossain pienpiirissä käyvät ja tietysti kaikki muutkin olivat tervetulleita.

Seurakuntatalolla oli kahvit ja hyvät tarjoilut.

Minäkin olisin saanut lausua runon, jos niitä olisi "sattunut" laukunsivutaskussa olemaan, (kuten usein sattuu).

Harmi! Olin juuri tyhjentänyt laukustani kolme arkillista runoa, kun kukaan ei ollut hetkeen ymmärtänyt pyytää niitä lausumaan.

Ulkoa en osaa, vaikka sitä on vaikea saada ketään uskomaan.

Pitäisikin joskus antaa oikein todiste siitä livenä:

On kaun...

pilv................sat.....kylm....

pakk....ööö....yyyy.....täht..........läht....(niisk....byääääh)

Eräs ihminen kehoitti kahvitilaisuuden aikana KEKSIMÄÄN uuden runon. Noin vaan, samalla kun lausun.

Hän sanoi, että joudunhan minä MUUTENKIN keksimään ne. Miksei nyt sitten onnistuisi?

Sitäkin olisi mielenkiintoista joskus koittaa.

Siis:

Miks elon polkut niin vaikialta joskus tuntuu ?

Raastaa syöntä kaikki asiat niin mahdottoman tuntusest.

Vettä aakkunaan yössä silkkaa lotisee.

Katsannan luon vieruspenkkiin naamaan tosi totiseen.

Ah missä oon?

Kussa kuljeskelen öiseen aikaan

yksikseni yskiskelen?

Vahti huutaa luukusta: onks kaikki hyvin?

Kaikki hyvin, jos laantuis loske

ja kalske suussa hampaiden...(kuulijat painavat oven perässään hiljaa kiinni..)

Meillä oli seurat tänään Ystävyydenkulmassa.

Sain olla kahvinkeittäjänä. Laalaa oli leiponut nisua, Eve toi mehua ja kaffeppööniä.

Kortesmaan Kalevi piti tosi hyvän puheen ja "Vaimojen Ääni" lauloi sydämeen saakka.

Konserttikorttejakin saatiin myytyä. Hyvä ilta kaikenkaikkiaan.

Hyvä päivä kaikenkaikkiaan!

Huomenna aion leipoa pulleroisia ja mennä jumppaamaan.

Tähän loppuun sopii jouluevankeliumi:

Jesaja 9 1

Kansa joka pimeydssä vaeltaa, näkee suuren valon.

Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.

Kammarimme komistus kuvattuna muutama päivä taakseppäin.
Laitoin sen kunniapaikalle, kun saimme Maikun ja Eerikin vieraiksemme eilen iltana.
Olen saanut kaktuksen serkkutytöltäni Elizabethyltä jo vuosia vuosia sitten.
Elizabethy saa kasvihuoneensa tukikepitkin viitävaille kukkimaan, eikä Maikun ja Eerikinkään viherpeukalot ole keskellä kämmentä, kuten meikäläisillä pakkaa olemaan.
Kuvan kaktus ei ilmeisesti huomannut ilmastonmuutosta joutuessaan meille, koskapa se on jatkanut kukkeiluaan parikin kertaa vuodessa.
Minä, jolla ei ikinä kuki mikään muu, paitsi leuka, nenä ja otsa, olen hyvin onnellinen.
Kun kuvan kaktus kukkii, muistan aina Elizabethyä ylimääräisellä rukouksella sen päivittäisen lisäksi
Eilen tosin unohdin hänen nimipäivänsä ja näihinaikoihin unohdan aina hänen syntymäpäivänsä!
Pääasia kuitenkin, että Elisabethy yleensä on syntynyt!


Jos ihmisen pääkopasta nousisi savua, kun hän on hermostuksissaan, niin tänään olisi nuppi röyhynnyt.
En nimittäin päässyt Nikolainkaupunkiin erääseen tilaisuuteen!
Magnus sanoi, että SENKUS LÄHÄRET. OOPPELISSA TARTTI PÄÄLLE, YKKÖNEN SILIMÄÄN JA RARIO RUATTIIN!
Mutta minä en tykkää ajella pimeellä, ja Magnus kehtas sanoa, että hän ei JÄMÄHRÄ HÄLÄVÄLTÄ MIHINKÄÄN, VAIKKAHAN MÄTÄNIS!

No, minä sanoin, että menen koisille (kello oli 15.00),ja että herättämään voi tulla seuraavana aamuna yhdeksän pintaan höyryävän kahvikupin kanssa.
En saanut kuitenkaan hornattua, kuin knaftin tunnin.
Murjottaakkaan ei oikein kannattanut, kun sain tänään kuulla, että Laihian missiologoehdotukseni oli hyväksytty.
Hieman siihen oli korjausta tehty, mitä kuvan henkilön rintavarustukseen tulee.
Rintarustinkia oli varovaisesti HÄIVYTETTY olematomimmiksi.
Ehkä ne minun piirtämät olivat vähä niinkuin ajokoiran korvat. Myönnettäköön.

Tein koirista puheen ollen Iltiksen testin, mimmoisen koiran meikäläisen kannattaisi ottaa, jos joskus vielä koiran ottais.
Täytin kaikki kohdat huolellisen rehellisesti.
Jos muistan oikein, kruksailin kohtia, että ei saa olla karvoja, pitää olla suuri, mutta mieluusti myös pieni, vaan ei mikään Naffin rusina, vähähkön lenkkiä tarvitseva, tottelevainen, puhetta ymmärtävä, hiljainen, eloisa, villikäs, rauhaarakastava, kaikkiruokainen...jne...jne...

Vastaus oli: BEAGLE.
Minunkaltaiseni ailahtelevainen mössykkä persoonallisuus tarvitsee egonsa pönkittämiseen beaglen!
Olin iloinen, koska muistin, että ihailemani sarjakuvasankari Ressu on rodultaan beagle.
Itse olin ajatellut, että tulokseksi tulee Maltan taskukoira, tai Irlannin susikoira, jotka ovat myös ihailemiani kunniakkaita koiranpoikia ja tyttöjä.
Kiinalaista harjakoiraa tulosvastauksena en oikein olisi purematta niellyt, vaikka toiveenani olikin KARVATON koira, mutta NIIN karvatonta en sentään tarkoita.
Tietenkin, jos TESTItulos niin olisi näyttänyt, niin olisi pitänyt antaa periaatteistaan periksi.
Testithän ovat tunnetusti aina oikeassa.
Muistan töissä ollessani, kuinka eräs asiakas lätkäisi tiskille sellaisen nahkaisen kasan, joka varovaisen tiedustelun jälkeen osoittautui kiinalaiseksi harjakoiraksi (en tiedä, onko tuo rotunimike ihan OIKEAAN osunut, mutta tiedätte, mitä ajan takaa).
Omistaja kehoitti ystävällisesti SILITTÄMÄÄN "Nappaa" (oma keksimäni nimi sille koiralle).
Ei onnistunut siloittelu ajattelemallani tavalla, koska koiraparalle oli laitettu aurinkovoidetta!
Sitä kuulemma pitää sille rodulle kesäisin laittaa, muuten se kärventyy.
Talvellahan se ei rasvausta tartte, kun se ei tarkene uloskaan.
Mutta koiraahan meidän savuumme ei voi ottaa (vierailijoita lukuunottamatta).
Magnus valittaa oitis, että NOUKKA ALKAA VUOTAMAAN.


Sain taas mieluisen piirustustehtävän:
joulurunoni kylkeen saan piirtää Marian, Joosefin ja Jeesuksen.
Seimiasetelman siis.
Minulla on kaikkinainen sympatiseeraus muutoinkin seimiasetelmaan.
Minulla ja Magnuksella nimittäin oli yksi vuosi kunnia saada olla Joosefina ja Mariana kaksi kertaa saman Joulun aikana.
Molemmilta TAHOILTA pyydettiin täysin toisistaan tietämättä meitä tähän tehtävään.
Ajattelin, että noinkohan oltiin mualiman iäkkäimmät Joosef ja Maria?
Oltiin about kuuskymmentä silloin.
Ainakin Huutoniemen vanhinmmat oltiin ja ainakin SILLÄ HETKELLÄ.
Minua meinasi hymyilyttää, vaikka yleensä hymyilen harvoin.
(Tänään hymyilin, kun sain riisipuuroa ja paasasin kanelia niinpaljon, kun purkista mahtu tulemaan. Kanelihan on nyt todettu vaaralliseksi. Jokseenkin yhden puustin puolessa vuodessa suosittelevat varovaisesti nautitsemaan, muuten maksa on sökönä).

Jos hyvin käy, niin seimi-aihe piirustus julkaistaan sitten aikanaan myös Pohpiipelissä.
Aionkin aloittaa piirtämisen kohta pian, kun syödäkkään en enää saa(mmmhuphah..)
Oikeammin en saisi syödä vielä huomennakaan.

Luin aamusella Raamatusta psalmin kohdan, jonka pränttään tähän loppuun. Ole taas hyvä ja ajattele, että se on sinulle juuri.
Psalmista 118:


Ahdingossani minä huusin Herraa.
Hän kuuli ja avasi tien.
Kun Herra on minun kanssani,
en minä mitään pelkää.
Mitä voivat ihmiset silloin?
Kun Herra on minun kanssani,
hän tuo minulle avun ja pelotta katson vihollisiani.
On parempi turvata Herraan, kun luottaa ihmisen apuun.


Ötyä kaikille mahdollisille lukijakunnilleni ja Jeesuksen turvaa elohon.

Enkeli lentää liihottaa. Sinulle, kuka ollenetkin ja kussa lienetkin, onnea toivottaa!

Enkelin on tehnyt Vivianni ja vastaa sitä kuvaa, joka minullakin on enkelistä:

ystävällinen, lempeä, kaunis, viehättävä ja suloinen ynnä turvallinen ja valkoinen.

"Enkeli lentää liihottaa. Kaisalle onnea toivottaa."

Toivoo Heikki.

Näin kirjoitti veljeni muistikirjaani noin viisikymmentäviisivuotta sitten.

Hän oli kirjoittanut sen niin kauniisti "kaunolla", kun ikinä osasi mustalla lyijykynällä ankarasti painaen.

Kirjoitus kulki ihanasti ylöspäin vinoon, vaikka muistikirjassa oli ruudukko sivut.

Minulle tulee aina pala kurkkuun, kun näen tuon muistokirjoituksen.

Muistan, miten en antanut hänen kirjoittaa kirjaani.

Haukuin hänen käsialaansa sottaseksi ja rumaksi.

Lisäksi sanoin ETTEI POJAT KIRJOTTELE MUISTIKIRJOIHIN.

Piilotin visusti kirjan.

Jonkun ajan kuluttua halusin taas varmaan, että joku kiltti tyttö kirjoittaa jotain sulosointuista jonkun ikikaunistuskiiltokuvan (me sanoimme "muistin") alle ja kaivoin kirjani kätköstään.

Sain raivarin, kun näin, että veljeni oli löytänyt sen ja kirjoittanut siihen!Lisäksi vielä mielestäni HIENOIMMAN muistini alle.

Siitä tuli kova riita!

Nyt, kun veljeni on jo iankaikkisuudessa, minulle tulee aina paha mieli, kun muistan törkeän käytökseni.

Hän oli TODELLA halunnut siihen muiston kirjoittaa ja teki sen kaikesta sydämestään ja niin kauniisti, kun ikinä osasi.

Muistaisin, että olen pyytänyt anteeksi.

Sen muistan varmasti, että aikuisena pyysin häneltä anteeksi muita asioita. Sain olla kertomassa hänelle Jeesuksesta ja hän tulikin uskoon vähän ennen kuolemaansa.

Veljeni oli toimittaja ammatiltaan ja hänen pakinoistaan on koottu kirjakin.

Maanantaki iltana olimme Magnuksen kanssa KANSANLAULUjumalanpalveluksessa.

Jumalanpalvelus kosketti sydäntäni juuristoja myöden.

Lauluja säestettiin haitarilla, joka on yksi lempparisoittimistani.

Kotonani oli haitari ja yritin sitä ratuuttaa ja kuvitella, että olen Kaustisen supersuurella esiintymislavalla. Yleisöä tuhatmäärin ja on hiirenhiljaista. Soitantani on juuri loppunut ja yleisö on mykistynyt kokemastaan ja kuulemastaan!!!

Magnus hankki myös avioliittomme alkuaikoina haitarin, mutta myi sen sitten myöhemmin, mikä osaltaan selittää sen, että yleensä vietämme ensi vuonna neljättäkymmenettäneljättä vuotta avioliitossamme.

Kansanlaulujumalanpalveluksessa oli KANSANLAULUKUORO ja sen laulanta kuului ihanasti korvaan.

Kehoitan lämpimästi menemään kirkkoon, jahka huomaa, että siellä kansanlaulujumalanpalvelus pidetään.

Aivan samoin, jos lehdestä lukee ja havaitsee, että METALLIMESSU jossain suunnalla toteutetaan, niin sekaan vaan.

Eilen sitten saimme rakkaita sukulaisia Nikolainkaupungista kylille tänne Letkutielle:

Aija Kanita ja Öpe ajaa karauttivat pitkästä aikaa pihaamme (ja tulivat tietenkin sisälle tupaankin).

Magnus lämmitti saunan niin lämpöiseksi, että seinän raoissa uinuvat viitisen sataa HARMAAYÖKKÖSTÄ luulivat kesän tulleen.

Niitä lenteli sielä sun täälä niin, ettei tahtonut uskaltaa suuta aukaista.

Noh, onneksi Aija Kanita-tätini on sen verran puhelias, ettei minun tarvinnutkaan

Muistelimme, kuinka silloin ammoisina aikoina Huutoniemellä (Vaasassa) samassa talossa asustelimme (Aija Kanita on vain kymmenen vuotta minua IÄKKÄÄMPI).

Kuljimme n. puolentoistakilometrin päässä yleisessä saunassa peseskelemässä viikon varrella nahkaan tarttuneita likaplättejä tiehensä.

Minä olisin mielelläni halunnut ostaa sellaista harmaata ihanaa "RIO"-limunaadia, mutta AIJA KANITA sanoi kuuluvalla äänellä: " KAIVOSSA ON VETTÄ!"

Joskus sitten kävi sellainen flaksi, että putelli ostettiin.

Aija Kanita kysyi, että muistanko miten se tasattiin KRISTILLISESTI?

En muista, mutta uskon, että niin tehtiin, koska traumoja ei ole jäänyt ja tiedän tätini oikeudenmukaiseksi.

Sitten tätini kertoi, että paluumatkalla saunareissulla hän potkutteli potkurilla niin, että hänen piinkovat polvensa osuivat aina VAHINGOSSA minun hentoon ja laihaan selkääni, joka istuin potkurissa saunanyssykät sylissä.

SITÄKÄÄN en muista. "On varmaan siitä jäänyt alitajuntoihin niin kaameet angstit, että olen HALUNNUT unohtaa" arvelin tädilleni.

Meitä olis naurattanu, mutta perhospiperöisten pelossa tyydyimme hymyilemään.

Olin tänään aamulla boccian tuoksinoissa jälleen.

Sai Maikku minut lupaamaan, että menen oikein KILPA-AREENALLE joulukuun alussa.

Huh, huh!

Luvattu, mikä luvattu.

On kyllä hassua mennä estraadeille, kun juuri ja juuri tietää minkä väristä pallukkaa pitää paiskia ja minkäväristä osotella.

Tosin näen jo itseni vaatimattomana lehtikuvassa vähättelemässä voittoa ja suurentelemassa taitojani.

"Minussa on ollut aina pari punaista palloa. Ne ovat vain olleet piilossa! Muitten pallukoiden alla!"lukee Pohpiipelin etusivulla.

(Pohpiipeli on paikallinen aviisi).

Että silleen!

Tänään menen toiseksiviimmoseen kirjoittajapiiriin.

Setvimme kliseitä ja itsestäänselvyyksiä ja fraaseja.

Keksin mielessäni esimerkin, joka kaikkia meitä kirjoittajia kavahduttakoon ynnä peljästyttäköön, mitä fraseologiaan tulee:

KAUKO JA KAIPUU RUNO:

Aamu-usva oli hälventynnä.

Linnut siipiäns tuuletti.

Niillä oli suuntana etelänmaat. Kaukaisuudessa ne siintelivät.

Oi!

Kunpa oisin voinut aatoksin siivekkein

heidän mukaans lähteä.

Täältä kalseasta pohjolasta pois! Tiekseen!

Vankina on vain oltava täällä,

vaik´ heloitsee aurinko kirkkahammin siellä!

Ruohostot vehryeenpänä aidasten takana ovat.

Maissa kaukahisissa.

Tähän tyytyä täytyy,

vaikka syön rinnassa räytyy.

Paikallensa on jäätävä.

Rinnoissakin tunne jäätävä.

Rakkaus palava ja suuri silti jykeltää pieltä rinnan.

Kevät, kevät ah, kun saa

niin minä olen jo tääl.

Pohjolan tuuloset ilkamoi.

Räpyläkintuilla kova on työ

palata

takaisin Suomehen rakkaheeseen.

Naapurin komea kolli piti toissakesänä meidän puutarhapöytäämme lekottelupaikkanaan.
Tämä nimenomainen kolli on useimpien kulmakuntamme kattien isä.
Sen kun saisi aina syksyllä vintinpäällyställemme oleilemaan, niin kyllä killerien vieterit tulisivat ruosteeseen ja juusto homehtuisi.

Kuten jo aikaisemmin kerroin loppuu kirjoituskurssimme ennenkö se on päässyt edes pahaiseen alkuun.
Pari kertaa vielä kokoonnumme.

Torstaina keräännyimme sitten myös me runojen ystävät kirjaston tiloihin.
Mitäs siellä setvittiin?
No sellaista, että jatkuuko runopiirikään enää ensi vuonna!
Saimme sitten Eve ja minä ihmisten mielet sen verran käännytetyksi, että peli jatkuu vielä vuodenvaihteen jälkeenkin.
Tulevana vuonna ei niinkään hamuta niitä esiintymisiä, koska ne kovasti koettelevat rauhaamme, mitä jännitystiloihin tulee, vaan nautiskelemme vain keskenämme runoudesta ja laususkelemme niitä toisillemme.
Ensi torstaina päätimme viettää runopiirissä joulujuhlaa.
Minä vien pumpputermoksellisen kahvia ja Eve tuo torttuja.
Aion myös kirjoittaa upouuden joulurunon ko. juhlaan.
Minulta on tilattu myös itsenäisyyspäiväruno. Olen sitä jo aloitellut.
Toivon, että saisin sen valmiiksi torstaiksi, ja voisin lukea sen malliksi asiantuntevan kuulijakunnan edessä samalla, kun pureksivat torttuja.
Katsoisin, minkä vaikutuksen se saa kuulijoissa aikaan, että voipiko sitä kuinka suuremmassa tortunpurijajoukossa esittää.


Muistanette, kuinka sanoin tarkkailevani ilmeitä myös, kun vien piirustamani Laihia Missio-logoni näytille?
Niin teinkin ja pikkuisen kyllä huolestuin.
Ei ole kyllä kuulunut mitään sen koommin, mistä seikasta huolestun koko ajan vieläkin enemmän.

Lapsen lapsoset työll... ilahduttivat meitä koko viikonlopun.
Ilahduttivat tosiaan ihan oikeesti!
Raamattupiirissä olimme me neljä: Magnus, minä, Joonathan ja Vivianni (plus Lyllan, joka sai myös tulla Hälvälle, koska maan pinta oli silloin vielä kuiva).
Lauloimme Lasten virsiä monta. Kaikki jouluvirsiä.
Sitten luimme lasten raamattua.
Vivianni halusi lukea ja oli täysi työ saada hänet LOPETTAMAAN lukeminen.
Keskustelimme lukemastamme ja rukoilimme.
Joimme päällepäätteeksi teetä ja söimme lukemattoman määrän juustovoileipiä.
Tyytyväisinä menimme "nukkumaan".
Lyllan näetsen halusi nukkua minun ja Magnuksen vieressä.
Välillä sen oli kuuma ja välillä sitä kutitti niin, että sen piti kynsiä itseensä niin, että turkki pöllysi.
Sitten se köpötteli ympäriinsä säkkipimeessä makkarissa kynnet kopisten ja sitten taas kravattiin niin, että luut klonksui lattialankkuja vastaan.
HOHHOIJJAA!
Aamu kuitenkin valkeni ja kutakuinkin virkeinä selvisimme tolpillemme ja tassuillemme.

Aamupäivällä tuli Äkku J-kylästä visiitille. Söimme edellispäiväistä muussia ja lihapullasoossia makoisiin suihimme.
Magnus oli tehnyt kastikkeen.
Sanoin Magnukselle, ettei minun tarvitse yhtään hävetä soosejani, mitä klönttimäärään tulee, kun katseli hänen omaansa.
(Maussa kyllä minun keitokseni häviää kirkkaasti).
Magnus väitti, että olin pahasti häirinnyt häntä keittämisen aikana, josta syystä hän hermostui ja jauhot menivät klönttiin.
HÄIRINNYT?
Minähän olin vain sanonut, ettän Pekka Puska menis koomaan, jos näkisi sen ihramäärän, jota Magnus paistinpannuun läiski.

Iltapäivällä menimme palvelutaloon pitämään virsipiiriä Magnus, minä, Joonathan ja Vivianni.
Olimmeko onnellisia, kun lapset jakoivat virsikirjoja ja lauloivat hartaasti mukana?
Vivianni kysyi jossain vaiheessa: "KAUANKO TÄMÄ KESTÄÄ?"
Kuiskasin, että ei niinkään kauaa, kun Idolssi tai Talentti!


Lapset osasivat Isä meidän-rukouksen ulkoa, josta olin erikoisen onnellinen.
Saimme nisukahvit ja mehut lopuksi, ja iloisina lähdimme takaisin Hälvälle, jonne Lyllan oli korvat lurpulla jäänyt nojatuolin päälle yksistänsä.

Sunnuntaina oli Viviannin koululla hirvipeijaiset, jonne oli tietenkin mentävä.
Hyvää oli hirvisoppa.
Hirvenliha maistuu suussani aina erikoisen hyvältä.
Niin nytkin.
Salaa toivoin, että minun kohdallani kauhaan olisi osunut toinenkin lihansipare, mutta ehkä ensi vuonna sitten.


Tänä iltana jouduimme Magnuksen kanssa olemaan eri paikoissa valitettavasti.
Magnus oli kotiseuroissa ja minä olin Sanan- ja rukouksen illassa.
Mennessäni kirkkoon laitoin Ooppelin radion viisarin kaakkoon!
Sieltä kun kuului lempikappaleeni:
" Anna lamppuuni öljyä Herra! Anna lamppuni palaa myös!!
Lauloin niin lujaa, kun vanhat keuhkoni myöten antoivat.


Illasta tuli ihana!
Penkeille olisi toki mahtunut vielä kuulijoita, mutta se ei masentanut, kuten joskus on käynyt. ( Meitä oli about vajaa kaksikymmentä).
Tuli jotenkin siinä penkissä tunne, että vielä ihmiset tulevat.
Vielä kirkko täyttyy sanan kuulijoista.
Meillä oli hyvä olla.Meillä, jotka olimme sinne tulleet.
Oli hyvät puheet ja upeat laulut.
Kirjoitimme lappusille esirukouspyyntöjä.
Ne kuultiin ja jäämme odottamaan vastauksia.

Hiukan on valotus mennyt pieleen tässä otoksessa.
Kuvassa on taiteilijan (yks Koo Jouppi) näkemys Mariasta ja Jeesus vauvasta.
Otan kuvan aina esille näin joulun kynnyksellä.
Unohdin ottaa tekemiämme joulukonserttiortteja mukaani Naisten kesken-iltaan.
Ihmettelenkin tässä pitääkö asentaa kännykkä aina ennen joka lähtöä vinkumaan ja muistuttamaan: unehtuiko jotain?
Illassa oli muuten hyvä olla.
Hyvien puheiden ja hyvän musiikin parissa ja kynttilän valossa tuli hyvä mieli.
Missä kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä, siellä Hän on läsnä.
Meitä oli lähemmäs kaksikymmentä.
Ajattelin, että minäkin voisin kodissamme pitää samanlaisen illan, jahka hieman tästä vielä tokenen.
Nyt tuntuu hyvältä mennä toisten järjestämiin iltoihin ja toisten leipomia suklaaunelmia maiskutteleen.
Tällä hetkellä en jaksa mitään. Tuskin kissiäkään sanoa, kuin karvaiseksi elukaksi.
Ehkä tällä ajankohdallakin (kymmenen yli kymmenen) on osuutta asiaan.


Sen viimeksi raportoimani hölskäyksen (hölkkäys lienee liian suurellinen ilmaus minun tapauksessa. HÖLSKÄYS on lähempänä totuutta ) kärvistelin vuoteessa ja ihmettelin, mikä vaivaa kulkuneuvojani.
Pakotti ja kiskoi ja kärvisteli.
Sitten välähti: suonikohjut ! Ne eivät ole tottuneet, että niiden kotikultiaan tömpötetään ja hölskytellään.
Kesällä meillä oli sellainen mukava sukukokous Magnuksen puolelta, tuolla Keskisuomessa jossain.
Sukukokouksissa aina saunotaan ja niin tuolla Keskisuomessakin tehtiin.
Naiset saivat luvan mennä ensiksi.
Minä punnersin viimeisenä lauteille muiden siellä jo nakottaessa ja punottaessa.
Ulriika sanoi, että SULLA ON TOLLASET KANS, JOKKA PITÄÄ OTTAA POIS.
Arvasin, että puhe ei koskenut kakkuloitani, jotka kyllä löivät höyryyn, kun ne nenälläni olivat.
Nyt puhuttiin alaraajojeni verisuonistosta.
Puheenaihe ei minua innostanut, mutta
löylynpunottamin naamoin sain vikistyä jotain uskaltamisesta, ja että kun pelkään ja että, kun ei lääkäri ole käskenyt ja että kun eivät vaivaa, ja että kun peittyvät aina lusupulttujen alle ja..ja..
Siinä lauteilla tuntui, että kintut olivat, kuin VR:n rautatiekartasto, kun niitä tarkemmin tutki.
En tiedä, mitä tohtorit sanoisivat jos uskaltaisin niistä puhua ja niitä näyttää.
LUULEN, että sanoisivat, että Kaisa-mummu ottaa nyt vaan rennosti kohjujensa kera! Odotetaan ja katsotaan mihinkä suuntaan ne alkavat suuntaamaan. Ylös, sivulle, vaiko alespäin.

Pohjalaisessakin (sanomalehti)oli juttua, siitä miten ovat alkaneet varautua meikäläisten suonikohjuikäkausiluokan tapahtumiin tässä parinkymmenen vuoden perioodilla: hautausmaita laajennetaan ja pappeja lisää tarvitaan ja lukkareita ja suntiota lisää palkataan.
"KAIKKEEN ON VARAUDUTTU!" iloitsi nuorekas kirkkoherra.
Vikise siinä sitten jostain kohjuista, kun tuntuu, että kuopatkin on jo valmiiksi kaivettu!


Psalmissa sanottiin eilen näin:Muistakaa hänen ihmetöitänsä, joita hän on tehnyt.
Minä näin eilen hölskälenkilläni ihmeen!
Kahdenkymmenen joutsenen auran!
Joutsenet lentävät kivasti aika matalalla. Niiden laskutelineetkin (lue räpylät) olivat säntillisesti pitkin mahanalustaa.
Aurasta ei kuulunut liiemmälti pulinoita. Olin kuulevinani, että vetäjäjoutsen silloin tällöin sanoi, että hyvin pyyhkii siskot ja veljet! Hälvän päällä mennään!
Rukoilin siinä ihastuksissani, että voi, kun näkisi joskus, kuinka joutsenet lähtevät lentoon.
Yksitellenkö, kun toisen räpylät vähänkin maasta irtoavat, vai parijonossa, kurkut suorina ylöspäin?
Eipä mennyt aikaakaan, kun kuului kumea kulputus ja ankara kurkkutorvien tööttäys:
Ainakin viisikymmentä joutsenta sekoili siivet takussa keskenään siinä pääni yläpuolella.
Vasen aurasiipi oli jo saanut joukkueen ojennukseen, mitä nyt muutama lintu kärkkyi kohtaa, johon olisi voinut KIILATA edelle, ja nujakointi ja
meteli oli melkoinen.
Kyllä ne varmaan jonkun ajan päästä löysivät oikean marssijärjestyksen.
Minulle tuli mieleen , että samalla lailla nuo joutsenet toimivat, kun me ihmiset...flunssapiikki jonossa.


Nyt menen viereiseen kammariin maate! Huomenna tulevat Vivianni ja Joonatan. Siis kaksi raamattupiiriläistä Magnuksen ja mun lisäksi on varmaa.
Jeesus teitä paljon, mutta runsaasti siunatkoon!

Tyttäremme Catherinen näkemys vanhemmistaan.

Oli taiteilija eräänä kauniina päivänä vuosia sitten oikein työpaikalle tullut kauppaamaan tälläisiä ihania taideteoksia.

Catherine oli tässä körttipariskunnassa ollut tunnistavinaan jotain samankaltaisuutta, kuin rakkaissa vanhemmissaan ja lyönyt kaupat lukkoon.

Magnuksen tosin täytyy vanhemmilla päivillään (siis VIELÄ vanhemmilla päivillään )hankkia peruukki, mutta muuten samaistumme mielellämme näihin henkilöihin.

Poikamme Charles on aikoinaan myös lausunut meistä korviahivelevän arvion, vaikka tarkoitus ehkä SIIHEN AIKAAN oli hieman toinen.

Charles sanoi, että minä ja Magnus olemme oikein "FUNDAMENTTALISTI KÖRTTEJÄ!"

Magnuksen virsikirjasta tuossa yo.taulussa, on valitettavasti pala lohjennut, mikä sekin tosin sopii kuvaan hyvin.

Virsikirjahan näyttää oikeastaan kuluneelta.

Magnus onkin nimittäin intohimoisin virrenveisaaja, johonka olen koskaan törmännyt eloni aikana.

Mielellään hän alkaisi veisuun jo heti aamusta,ikinä, kun silmänsä auki on saanut.

Mitä useampi värssy, sen parempi.

Ja YHTÄÄN säkeistöä ei pois jätetä!

" RIALOOKI KÄRSII, JOS VÄRSSYJÄ RUPIAA KARSIMAHAN."

No, siinä on kyllä vinha perä.

Aamuveisuu hänen on ollut pakko jättää vähemmälle, koska hänen aamuäreä akkansa ei kestä mitään, ennenkö on juonut pannullisen kahvia ja syönyt siivun kokojyväsuperterveysleipää.

Eilisen illan käytin taiteen tekemiseen.

On pyydetty logoa Laihialla pidettävään Missio- esitteeseen

Piirsin kuvan, ryttäsin. Piirsin kuvan, ryttäsin.

Lopulta ajattelin jo pelkästään rytätä.

Kaiken kukkuraksi Magnus oli aika vaisu, kun näki teelmyksen.

" NO, MITÄ SÄ PIIRTÄISIT AIHEESTA " RAUHAAN, ILOON, VAPAUTEEN"? kysyin tuohtuneena.

Magnus sanoi, että hän piirtäisi ristin.

Sitten hän piirtäisi ihmisen, joka nousee iloissaan ristin juurelta ja...

Teelmykseni näytti, jos mahdollista entistäkin valjummalta.

Tänään lähdin sitten oikein jantusissani hakemaan kunnon tusseja kaupasta, että saan oikein selvät ääriviivat minun piirroseeni.

Kotoa laatikosta löytyi vain sellaisia pullasuteja muistuttavia tussin tapaisia.

Minun piirtämässäni ja suunnittelemassani logoehdotelmassani nuorehko

neitonen hyppää ilmaan TODELLA iloisena. Hänen yläpuolellaan lentelee punatulkkuja 5 kappaletta ja horisontissa siintää lintuaura. Linnuthan symboloivat vapautta. Tai ainakin nyt tässä minun kuvassani!

Rauhaa kuvastaa Laihian kirkontorni kukkoineen.

Saa nähdä, mitä missiokomissio on siitä mieltä.

Aion seurata kasvolihaksiansa juur tarkkaan, kun katselevat kuvaa.

Olin tänään tapani mukaan (rykäisy) lenkillä.

Täysin tavoistani poiketen HÖLKKÄSIN 200 metriä (sata meeteriä kerralla.

Ei siis yhteen rytkyyn).

Hölkkäsin sellaisessa kohtaa, ettei kukaan näe.

Ajattelin, jos kaadun, niin ei ainakaan kukaan pääse nauramaan.

Sehän on selvää, että kaikki aina nauravat, kun näkevät joidenkin kaatuvan!!!

Magnus sanoi, että ei lihavien saa hölkätä.

"Kuka ne pystyhyn kampiaa, jos ne kaatuu!"

No, Magnus ei tuota viimeistä lausetta toki sanonut, ja todisteli monin sanakääntein, ettei sellaista MISSÄÄN NIMESSÄ tarkoittanut, kun

minä sitä ääneeni runsaasti epäilin.

Huomasin kunnon nousseen sitten kesän. Jos silloin olisin vaikka vain AJATELLUT hölkätä, olisin saanut vapaaehtoisesti mennä tien syrjään vatupassiin ilman kaatumisiakin.

Tänään eräs ystävä otti yhteyttä minuun tuolta Suomen pohjanperiltä ja sai harmaan päivän kirkastumaan useita piiruja.

Minua tosin ei päivien harmaus hetkauta mitenkään alakuloiseksi.

Aina on todennäköinen sää.

Sitäpaitsi on metkaa, miten TODELLA harmaata kaikki on. Taivas, maa, puut. pensaat, joki, ihmisten naamat...kaikki.

Vain Kaikkivaltias Jumala on voinut keksiä noin harmaan elotilan.

Huomenna ehken lähden Nikolainkaupunkiin lepuuttamaan taiteellisia hermoratojani.

Soitan Saarukalle ja jos hän on kotona, niin hän saa YLLÄRIvieraan huomenna.

Huomenillalla on sitten myöskin taas kirjoittajapiiri.

Niin siinä käytiin, että piiri ei jatku keväällä. Meitä on liian vähän.

Ylistarossa vastaava piiri TURSUAA osanottajista kuulemma.

Aion kysellä pääseekö sinne ulkomaaseutulaiset.

Toisaalta, kyllähän sitä kirjoittelua voi jatkaa täällä vinttipöksässäkin.

Aika yksinäistä pukertamistahan se on, kuten tuo piirtäminenkin.

Psalmien luvussa olen edennyt muunmuassa seuraavanlaiseen kohtaan:

Herra, kuule minun rukoukseni,

ja minun huutoni

tulkoon sinun eteesi.

Älä peitä minulta kasvojasi,

kun minulla on ahdistus,

kallista korvasi minun puoleeni.

Kun minä huudan, riennä ja vastaa minulle.

Vassokuu! Näin saat sinäkin rukoilla, kukapa ootkin ja näinpä rukoilen minäkin.

Tuus Kaisa

Tälläisiä kortteja me väsäsimme 500kappaletta!
kortin sisällä on sitten konserttilippu.
Vaikka itse sanomme, niin yhtään ei tuotteemme häviä olevaisten ja tulevaisten korttien-ja konserttilippujen seassa.
Näitä saa sitten tilata minulta ja tiimiltä niin monta, kun haluaa. Kaikki tuotto menee lähetyksen hyväksi.
(Olen varmaan jo monta kertaa maininnut, että sen hyvän konsertin päälle on tarjolla vielä kaikenlisäksi hyvät nisukahvitkin).
Eli sillä vitosella saa kaikenlaista vielä sen hyvän mielenkin lisäksi.

Porkkanoiden kuorimisesta tuli palkkioksi (sen hyvän mielen lisäksi) laiha, mutta kipeä rakko peukaloon.
Sanot varmaan mielessäsi, että ei ne frouvat paljoa tartte...
VÄÄRIN SANOTTU!
Kuorimme kahdestaan erään rouvan kaa kolmekymmentä kiloa porkkanoita.
Okei, porkkanat tosin kyllä olivat ranskanleivän kokoisia, joten niitä oli hulppea kuoria,mutta kummiski.
Peukaloni oli jo valmiiksi sierettynyt siitä hirveästä sauvakävelystä, jota nykyään harrastan.
Sitten tehtävänämme oli porkkanoiden kuorimisen jälkeen kääräistä nahka pois ihanan pehmoisista, lämpimistä ja keitetyistä punajuurista.
Minun teki salaa mieleni puraista mehevää röödpetonkia suuni täyteen ja puristaa loput mössöksi sormien välissä!
Onneksi sain hillittyä itseni. Sanoin ääneen mieltymykseni suunnan kaverilleni ja hän kehoitti hiljaisella äänellä tekemään niin.
Huomasin kyllä pitkät mietteliäät katsannat aina silloin tällöin työmme tuoksinnan välissä.

Seuraavana aamuna menin jälleen talkoohommiin ja sain laittaa kaffikupit kahteen pöytään.
Niitä oli monta sataa (niitä kupposia) ja kolme kerrosta taiteilin aina päälletysten.
Korvat ja lusikat piti kuulemma sojottaa samaan suuntaan.
Kukaan ei olisi mielestäni huomannut, vaikka ne nyt hiukan olisivat siirottaneetkin, koska pöydässä oli sittemmein tarjolla kakkua, johon kaikkien silmät kiiluen kiinnittyivät (ainakin minun).
Menimme sitten tänään Isänpäivänä Magnuksen kanssa syömään sitä päivällistä seurakuntatalolle, jossa niin innokkaasti olin korteni kekoon kantanut.
Ruoka oli hyvää tietenkin ja porkkanat ja punajuuret hyvin kuorittuja rosollissa.
Kehoitin Magnusta myös tarkkailemaan kahvikuppien sotilaallista asentoa kahvia hakiessaan.

Magnus tuli siis kotiin perjantaina.
Tuntia ennen (noin klo 19.00) hän soitteli, että tulossa ollaan.
Kysyin, että noinko pitää kahvia keitellä?
Magnus sanoi:" En tiärä, mutta mullon KAUHIA näläkä! Laita perunat kropajamahan!"
Lausuin innottomasti, että en ollut varautunut mihinkään kauheisiin menuihin KESKIYÖLLÄ ja, että voisko hän mennä grillille lounehtiin?
Magnushan rakastaa grillejä ja niiden sapuskoita ja iloisesti lupasi toimia, niinkuin käskien olin kysynyt.
Magnus on aina Magnus!Ei ollut Turussa olo muuttanut hänen ihanaa luonnettaan: Hän toi minullekin ihanan kolmikerroksisen tuplalihashamburgerin kaikilla ökömönteillä.
Siinä me söimme kynttilänloimeessa niitä ja katselimme sen, minkä syömisiltä ehdimme toisiamme.
" Soot niinku nuarentunu...vähä!"sanoi Magnus.
Kiitin kohteliaisuudesta ja samalla hetkellä tiesin, mitä tuon itselleni tuliaisina Israelista: MUTATUUBEJA ja het monta!

Samana iltana sai huutia se kangistunut killerimötyskin, joka oli "hengittänyt" niskaani koko viikon.

Yhtäkään muuta hiirimötystä ei killereistä löytynyt, kuin tuo edellä mainitsemani.
Ja minä, kun luulin, että kaikk ipaikat tursuivat noita talttahampaita!
Talon naskuminenkin loppui, jos lie naskunutkaan. Minullahan on tunnetusti surkea kuulo ja kuulen myös paljon OMIANI.

Isänpäivän aamuna könysin ennen Magnusta alakertaan keittämään kahvia.
Laitoin hempeän unelmatorttusen pöytään ja kynttilän taas loimuamaan.
Kietaisin lahjaksi hankkimani sopivanpituiset kalsarit pakettiin ja huhuilin sankaria alakertaan.
"Mitä sä ny oot meinaallu? Enhän mäkään sulle osta lahajaa..ku...kuiskasi Magnus onnellisena.

" Et, koska sun ei tartte! Minä hoidan aina asiani niin, että mulla on uusia kalsareita vanhojen flusupulttujen tilalle.
Sinä se et mene kauppaan, vaikka ei olisi, kuin kumminauha vyötäröllä jäljellä.
Minä saan siksi loistaa aina SUURENA LAHJOJEN ANTAJANA.
Hyvää lasteni isän päivää rakas Magnus!"
Moiskaus.

Kirkossakäynnin ja sen päivällisen jälkeen ajelimme Vaasaan viettämään
juhlapäivän jatkoa.
Magnus sai kortteja ja lahjoja, kuten rakkaalle ja supersöpölle isälle ja faarille kuuluukin ja uskon, että hän on hyvin tyytyväinen ja iloinen päivän kulkuun ja menoon.

Kaikki kiitos myös Taivaalliselle Iskällemme ja Jeesukselle Kristukselle, meidän Herrallemme ja Pyhälle Hengelle.
Herra on hyvä! Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti ja hänen uskollisuutensa polvesta polveen. (Psalmista 100.)

Viimekesäinen krassikukkapenkki alkukukintavaiheessa.
Siis se, jota Magnus hoiteli.
Huomenna Magnus tulee kotiin.
Ajattelin yllättää hänet ja laitoin kasvoille Israelista tuomastani mutaputkilosta paksun naamion naamalleni.
On mukavaa, kun hän heti sisälle tullessaan ajattelee, että HETKINEN! VAIMOHAN ON KUIN MUTAKYLYVYN JÄLJILTÄ. HEHKIÄ, EIKÄ PÄIVÄÄKÄÄN YLI KUUSKYMMENTÄVUATIAHAN NÄKÖÖNEN!

Siis innostuneena paklasin kasvot Kuolleenmeren rantamistosta jalostetulla savella ja annoin vaikuttaa kunnolla.
Sen verran, kuin b:n englannilla pystyin solkkaamaan tuubin kyljestä, sitä piti pitää kaksi minuttia vaikuttamassa.
Ajattelin. että ohje on taatusti nuoremmalle, eikä paksunahkaisille kuuskytkolmevuotiaille.
Annoin sen vuoksi mönjän olla AIKA kauan.
Siinä vaikutuksia kuunnellessani katsoin itseäni peilistä.
HUH, HUH. Niin minä sanon, että Tutankhaamonin palssamointimestarit olisivat tulleet vihreiksi kateudesta!
Olin, kuin MUUMIOMAMMA.
Muistan, kun avioliittomme alkuaikoina laitoin samantapaisen naamion pärstävärkkiini ja syöksyin pahaa-aavistamattoman Magnuksen eteen silmänmunaskuut villisti pyörien.
Minua naurattaa vieläkin Magnuksen ilme ja reaktio:" Kyllä kaaamiaaa!"pystyi hän sokeltamaan.
Entäs silloin, kun asetin grillatun siankielen suuni eteen ja huusin Magnusta katsomaan.
" Kyllä törkiää!" sai hän sanotuksi, eikä paljon muuta koko iltanakaan
Niin kyllä olikin, myönnän kyllä.
Onneksi porsaan kieliä ei varmaan enää ole edes myytävänä.
Sianpääsylttyä ei luultavastikkaan enää myös saa mistään? Eipä silti, että erikoisemmin haluaisinkaan, mutta
kyseisellä syltyllä olen saanut muutaman irtopisteen appifaariltani, kun aikoinaan (yli neljäkymmentävuotta sitten) tulin sukuun.
Oli Joulun aika ja mumma oli tehnyt s-pääsylttyä.
Söin sitä tunnetulla hyvällä ruokahalullani. Appi sanoi, että mitäs Kaisa, kun mumma on pannu silimät, korvat karvooneen, hampahat ja peräpyörylän tuahon sylttyhyn?
"Ei haittaa, kun vaan on muusattu kunnolla!"vastasin (varmaankin tuoreen aviomiehenikin kauhuksi. Hän ei suostunut olemaan edes samassa HUONEESSA, missä sylttyvati sijaitsi).
Ei tienny appifaari, että MINÄ tiesin, kuinka sylttyä tehdään.
Olin sitä aikaisemminkin runsaasti maistellut ja hyväksi todennut.

Tänään en sitten lopultakaan ole tehnyt mitään, vaikka suunnitelmat olivat valtavat.
Lenkillä olin. Nyt eri suunnassa kun Kaksikertaa Puolenhehtaarin Metsä.
Mutta lenkkeilyhän kuuluu jo RUTIINEIHIN.

Naapurista käytiin myymässä Jouluviestilehti ja sen lukemisessa vierähti mukavasti aikaa.
Mukavasti vierähti aikaa myös koko torstaisen lehtinivaskan tavaamiseen.
En käsitä, miksi kaikkien aviisien pitää ilmestyä just torstaina?
Muina päivinä saa tavata maito-ja piimätölkkien tuoteselostuksia, kun ei ole lukemista.

Sitä joulurunoa olen myös yrittänyt TIIVISTÄÄ.
Se on ollut todella vaikeeta. Koko ajan sitä runoa kriittisesti tarkastellessani olen ajatellut, että olenpas taas saanut PAINAVASTI ja TUKEVAN TIIVIISTI tuntemuksiani paperille.
Pitkän harkinnan jälkeen poistin sanat : SEMMINGIN, NIINMUODOIN JA OLLETIKKIN (vaikka kovasti nyt tunnelma meni pilalle!).
No, tuo nyt oli pikkasen taas liioiteltua.
Ihan oikeesti, en saanut poistettua mitään! PÄINVASTOIN! Lisäsin vielä kohtia Jouluevankeliumista.
Voi olla, että runokkeeni ei ikinä ilmesty paikallisaviisissa. Mutta eipä hätiä!
Julkaisen sen sitten pikkasen ennen aattoa täällä blogissa!

Huomenna menen aamusta kuorimaan seurakuntatalolle porkkanoita.
Olen siitä varmaan jokaisessa bloginnurkassa muistanut sanoa.
Kamala tunne tuosta jo kertaalleen sanomisesta tuli myös päivällä, kun naapurista oltiin myymässä sitä lehteä.
Samat VALTAVAT MAANKAATOASIAT, kuten esimerkiksi,mitä Vivianni sanoi, kun hänen mielestään oli HÄNEN vuoronsa syödä ruokaserviisimme ainoalla luupäisellä haarukalla.
Toisena jokakertaisena asiana (kuin uutena) kerroin, mitä porukka teki, kun Joonathan ei vastannut kysymykseen, mitä koulussa tapahtui, kun...

Minulla on liian pienet pylpyrät!(Huokaus ja haukotus)
Olen näköjään mato repimään irti asiaa tyngästä, kuin tyngästä ja laajasti kertomaan ne kaikille ja moneen kertaan.

Yksi asia on jäänyt mieleeni tuosta "samasta asiasta moneen kertaan" kertomisesta.
Kun olimme tulleet uskoon ja meille tuli muita uskovia kylään, niin Charles aina ihmetteli jälkeenpäin suureen ääneen erästä asiaa.
Hän sanoi, että kun hän meni nukkumaan, niin huoneeseensa kantautui, kuinka me PAASATTIIN Jeesuksesta ja aina, kun hän heräsi yöllä, niin sama PAASAUS kuului.
Joka kerta sama juttu kuulemma: samasta miehestä ja samat jutut!!!
No nyt Charleskin "paasaa". Joskus ehkä ihan työkseen.

Luin raamatusta eilen tälläsen kohdan:
Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Et pelkää yön kauhuja
etkä päivällä lentävää nuolta
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä
et tautia, joka riehuu keskellä päivää.
.....
Sinun turvanasi on Herra,
sinun kotisi on Korkeimman suojassa.
Nämä kohdat olivat psalmista 91.
Siinä psalmissa on paljon muutakin, ja saat uskossa omia ne ittelles.

Hyvää yötä! Uskoo ja toivoo Kaisa Siloposki Jouppi.

Outo voisi luulla, että tässä riippuu kukkatelineessä pelargoonia.

Väärin! Tässä riippuu traktorin lumikengässä pelargoonia.

Itse traktori on Viron mehevillä viljapelloilla työn tohinassa, mutta onneksi kengät (niitä on kaksi) jäivät Suomen Vähällenevalle.

Magnus innostui viimekesänä hoitamaan tätä pelargooniaa ja krassipenkkiä ja olivatkin ne kukoistavampia, kun meikäläisen hoteissa ikinä.

Vaikka useita tuokioita vietin aurinkolepotuolissa tämänkin kukan katveessa, ei mieleen moljahtanut, että tarvitsee sitä juottaakkin joskus.

Magnus on kantanut goonian kaksin käsin sisälle ja vielä ovenraossa Turkuun lähtiessään muistutti: "kastele kukka!"

Tulkitsin sen suudelmaksi ja lupasin yrittää muistaa.

Tänään olen niin sanotusti REVENNYT kahteen paikkaan.

Se ei oikein tuntunut mukavalta. Päätinkin siinä revetessäni, että tämä ei tule toistumaan.

Olin kaffittamassa seuroissa Vähänkyrön Siltarannassa ja kun viimeinen seuravieras vielä pyyhkieli appelssiinijuustoa suupielistään (tarjosin karjalanpiirakoita ja appelsiinijuustoketta), niin minä jo kaahasin pakoputki ulvoen Isonkyrön suuntaan.

Oli tosi natku olo, kun piti lähteä.

MUTTA kun kirjoituspiiri loppuu, elleivät sen harvalukuiset osanottajat ole paikalla.

Sain kirjoittajapiirissä lukea kaksi uunituoretta joulurunoani, joista jompikumpi pääsee oikein paikallislehden sivustoille.

Kaikki muutkin piirin kirjoittajat saavat hengentuotteitaan lehteen kaiken kansan makusteltaviksi.

Minun runoni oli liian pitkä!

Kuulin radiosta tässä päivänä muutamana ohjeita kirjoittajalle.

Siinä kehoitettiin TIIVISTÄMÄÄN ja HIOMAAN sanottavaansa aina vain uudestaan ja uudestaan.

Muistan, miten minua otti ankarasti pattiin ko. ohje.

Jos olisin pakoitettu kirjoittamaan esim: "Väsyneenä koikkelehdin eteiseen ja heitin kiristävät kalossini komeron perälle. Avasin jääkaapin oven.

Kuten arvata saattaa, kenellekkään ja tässä nimenomaisessa tapauksessa aviomiehelleni, ei ollut kelvannut toissapäiväinen siskonmakkarasoppa. Oli pizzalle lähtenyt mokomakin ketales. Minulle s-makkarakeiton jättänyt".

Kuinka näin tärkeitä pointteja voi mennä tiivistelemään? Kokonaisuushan siinä kärsii.

Runossani oli jouluevankeliumista pätkiä. Siitä kehoittivat pois napsasemaan.

Sanoin, että evankeeliumista en ota piiruakaan pois, mutta sitä muuta, esim. laaja kuvaus kissankorvaisesta ( maton päät pystyssä, tiedättehän)

räsymatosta, sitä lupasin pitkin hampain HARKITA lyhenteleväni.

Minulla on vikana kirjoittaa asioista ehkä hivenen liian laajapohjaisesti, mutta...

Otsaani nousee nyppylöitä, kun sanotaan, että niin-ja niin monta MERKKIÄ saa olla kirjoituksessa.

Merkithän tulee täyteen jo alkulauseesta!

Rakastan tätä blogisivuani, kun ei tarvitse pihtailla merkkejä.

Lenkilläkin olin taas tänä päivänä.

Kaksikertaa Puolenhehtaarin Metsässä juoksaisin kolme (3)kertaa ylös ja alaisin.

Ei kyllä kannattais revitellä, kun Arto ja Saara ovat kävelleet 1000kilometriä.

Epäilyttää hiukan, onko metri siellä ulkomailla yhtä pitkä, kuin täällä Suomen jäyhillä poluilla?

Saara oli nähnyt pahan unen myöskin.

Muistanette, että kerroin tässä taannoin, että näen AINA pikku painajaisia?

Viime yönä nähtiin sellainenkin ihme, että näin suht`koht hauskan unen. Näin unta, että minusta leivottiin KULTTUURIMINISTERI! (Ei vähä mittään).

Olin hieman epäileväinen sopivuudestani pestiin. Sanoin unehuttavani sanoja ja nimiäkään en edes muista, ja nekin unohdan.

Ei kuulemma hätiä mitiä. Karpelan Tanjalta sai kuulemma tiukan paikan tullen tietoa.

Ihmettelen, mitä kaikkea näissä mun märjissä makarooninpätkissä tuola pääkopassa oikein tapahtuu. Varsinkin kuors...nukkumisen aikana.

Taidan ollakkin oikein kultturelli.

Että oikein kulttuuriministeri.

Olo tuntuu oikein metkalta ja ministerimäiseltä.

Olen nyt ollut yksin täällä Letkutien kainalossa muutaman päivän.

Olen pannut merkille, että ulkona on PIMEEMPÄÄ, kun silloin, kun Magnuksen kaa olen matkassa.

Lautainen talomme myös naskuu ja paukahtelee koko ajan, mitä se ei Magnuksen talossa ollessa tee.

Hiiren virnaleita pyöriskelee nurkissa enämpi, kuin muulloin.

Se johtuu siitä, että killerit ovat täyskansoitettuja.

EN PYSTY OTTAMAAN HIIRENRAATOJA POIS SATIMISTA.

Aion kysyä naapurilta niiden kollitilannetta.

Tietääkö kukaan, HAISTAVATKO hiiret kissan?

Jos ottais pari kattia ja ...tois ne aina pariksi tunniksi tänne vintti kammariin haisemaan.

Kulttuurista puheenollen olen myös piirtänyt logon Laihian tulevaan missioon ensi maaliskuussa.

Sinne tulee Kalevi Lehtinen ja tietenkin lukuisa joukko muitakin immeisiä.

Aiheena on VAPAUTEEN, RAUHAAN JA ILOON.

Piirrokseni on Laihian kirkontornin kukkoa vailla ja myös värittää aion taideteokseni.

Siitä tuli mielestäni ihan mukiinmenevä, joskin piirsin kuvan niin, että nimenä sopisi olla RAUHAAN, ILOON JA VAPAUTEEN!

Saa nähdä, mitä missiokomissio asiasta tykkää.

Rakkain terveisin kaikille lukijoilleni toivottaa nukkuministeri Kaisa ja

Jeesuksen runsasta huolenpitoa näinä tautisina aikoina.

Huomenna on ohjelmassani matka Nikolainkaupunkiin.
Se on syntymäkaupunkini ja kaunein kaupunki Suomenmaassa.
Kuten kaikki tietävät asustin Nikolainkaupungissa, siis Vaasasssa kokonaista kuusikymmentä vuotta.
Minulla siis ,jos kellä on otsaa sanoa, että Vaasa on komein kaupunki, minkä tiedän Suomen niemellä.
Nyt, kun olen asustellut Letkutien päässä neljä vuotta , synnyinkaupunki aivan kuin komistuu päivä päivältä.
Kun sinne massiivisen dieselveturin kiskomassa junassa silloin tällöin matkustan, sen oikein huomaa.
Yksi asia on kuitenkin tullut selväksi: haluan ehdottomasti ja mieluusti kuitenkin elää Vähällänevalla, olkoot kaupunki niin komea, kuin tahtoo.
Täällä Rytkänperän tantereilla on kototalomme ja täällä tahdon rupisia perunoitamme kuoria ja juoda omista- sekä Maikun ja Eerikin marjapuskien marjoista keitettyä laihaa mehua.
Jaa, miksikö laihaa?
No, minä en saa juoda, enkä syödä kovin runsaita marjamääriä, koska vereni on nyt jo kuin sinappia (hieman punaisempaa tietysti).
Hemoglobiini oli kerrankin 167, vaikka kalvakkaana ajattelin sen olevan, kuin johtovettä.
HEIKOTTI siihen sähtiin.
Oli joulusiivousten aika ja kaikkea.
Lääkäri sanoi, että minua pitäisi kupata, kun mittausten tulokset valkenivat.
En raatsinut sanoa lääkärille, mitä mieltä olen kuppauksesta.
En siis voinutkaan vedota ANEMIAAN, kun piti alata vääntään lanttulaatikoita, maksalaatikoita, perunalaatikoita, rosollia, pipareita, luumutorttuja ja väskynäputinkia.
Viimeksimainittu jouluherkku on minun bravurini.
Ei haittaa, vaikka kattilan laittaisi pöytään nurinperin.
Mitään ei sisällöstä valu pöydälle!

Huomasit varmaan kuvan kauniista koiraneidistä blogini alussa?
Niin, siinä näpöttää Lyllan kotimme toisessa nojatuolissa.
Terapiakoiraa odottaa taas tehtävä huomenna.
Itseasiassa olin ymmärtävinäni, että MINUN ei ole niin väliä mennä kyläilemään, kunhan vaan Lulu tulee.
Lulu kyllä osaa jo reitin kyläpaikkaamme, mutta minun on pakko olla narun toisessa päässä, muuten joku vois napata sen ja viedä kotiinsa.
Kyseessä on nyt kyllä niin hieno yksilö, mitä koiriin tulee.

Aion huomenna vierailla myös Aune-tätini luona.
Vesi herahtaa kielelle, kun ajattelen taas niitä Akseli Touhula-leipiä, ynnä kaikkia piirakoita ja krääminisuja.
Aion ottaa mukaani muutamia valokuvia vanhoilta, mutta hyviltä ajoilta.
Otan myös suurennuslasin mukaani. En Aune-tätiäni varten, vaan ITTEENI varten.
Nykyiset kakkulani ovat viime vuosituhannelta, enkä näe niillä mitään.
Pidän niitä vain NÄÖN vuoksi.
Silmälaseissa kuuluu olevan nyt tällä hetkellä trendivärinä musta ja koko alkaa taas kuulemma suurentua.
Lasien osto on niin arvokasta, että aion odottaa niin kauan, että linssikoko on jälkiruokalautasen kokoista.
Neljäkymmentä vuotta siinä meni.
Ja minä, kun toivoin, ettei IKINÄ tarttis enää näyttää suurennetulta kärpäseltä. Muotia on kuitenkin seurattava, diggas sitten kärpäslookkia, tai ei.

Olin lenkillä aamupäivällä. Juoksin yhden hehtaarin metsämäen kaksi kertaa ylös ja saman verran alas.
Sydän löi, kuin pieni moukari rinnassa ja ajattelin, että tämä se luteet krassaa.
Olen oikein ylpeä itsestäni, mutta kuitenkin syvällä sieluni hämärässä sopukassa pelkään, että intoni lopahtaa.
Itseasiassa olen VARMA, että se lopahtaa. (niisk)
Minulla on kuudenkymmenenkolmenvuoden kokemus, että lopahdellut on.(niisk, niisk)

Mutta jumppaan menin kaikesta pelosta huolimatta uusi jumppismatto rullalla kainalossa.
Ellen olisi toistakymmentä kiloa lituskaisempi, en tekisi ko.rullakkeella yhtikäs mitään, sen huomasin könytessäni vaivalloisesti annettuja liikkeitä.
En olisi päässyt mattoseni päälle kymmenen venyttelemään luntioomia (lue lonkkaniveliä), kuten tänään pääsin.
Jos joten kuten kanssa -jumppaajat olisivat auttaneet minut vatupassiin, en olisi päässyt YLÖS.
Kiittelin Taivaan Isää siinä kiskoessani GUMMINARUA eteen, taakse ja sivuille, että olen sinnikkäästi jatkanut urheilu-uraani, vaikka aluksi kaikki oli niin mahdottoman vaivaista.
Tahdon kuitenkin edelleen muutosta, mitä kuntooni tulee.
Tahdon, että uudenuutukainen GYMMImattoni tulee entistä enemmän paistamieni pannukakkujen näköiseksi.
Pannukakkuni ovat sen näköisiä, että niillä olisi jumpattu säännöllisesti vuosikausia.
Siunausta kaikille lukijoille.
Lukijalaskurista päättelen, että teitä ON.
Tosin puolet siitä laskurimäärästä tulee siitä, kun käyn katsomassa ONKO KOMMENTTIA; ONKO KOMMENTTIA???
Itte en kommentoi kummiskaan kenenkään blogia, vaikka luen niitä ja vaikka tiedän, kuinka hauskaa on, kun on joskus KOMMENNTTI.

Tuus Kaisa

Taaskin taannoiselta matkaltamme Israelissa otettu kuva beduiinien luona vierailusta.

Tällä kertaa kuvassa itse matkanjohtaja Magnus Jouppi!

Hän on myös tulevan matkamme johtaja vuonna 2011 huhtikuussa.

Sinne matkalle otetaan mieluusti varauksia jo nyt. Yli kaksikymmentä innokasta matkaajaa onkin jo mukaan luvannunna lähteä.

Kuvassa Magnus näyttää hiukkasen nyrpeältä, joka ilme on muuten hänelle aika harvinainen.

Minä en antanut Magnuksen ratsastaa kyseisellä elikolla, jonka peräpää hiukan vilkkuu vasemmassa reunassa.

Kameli odotti kauan ja hartaasti kontillaan maassa ja sen omistaja ja Magnus tekivät kaikkensa kääntääkeen järkähtämättömän pääni.

En antanut periksi.

Pelkäsin, että kameli on opetettu truikkaamaan kuuluisan sylkyklönttinsä tälläisissä tapauksissa nimenomaa ratsastusvastustelijan pärstään, mutta niin ei onneksi käynyt (tai sitten se ei ollut vielä oppinut).

No mitä, kun Magnuksen kaikki selkälevykkeet ovat vinksallaan, mikä minnekin ilmansuuntaan, niin nyt vielä kamelin kyttyröille huojumaan!

Ei, ja vielä kerran ei!

Seuraavalla matkallakaan en aio antaa piiruakaan periksi ja Kapernaumissa käyskelevän norsun on ihan turha koukutella kutsuvasti kärsällään!!!

Viime torstaina kokoonnuimme kirjastoon Runopiirin merkeissä.

Hioimme ohjelmaa, jonka tulisimme toteuttamaan Orisbergin kappelissa pyhäinmiesten päivänä

Tilaisuudesta olisi pitänyt olla ilmoitus seurakunnallisissa, mutta oli sen ilmoittaminen jostain inhimillisestä syystä unehtunut.

Puffi oli kyllä komeasti lehteen räntätty, mutta siinä ei käynyt selville ajat.

Puffeissa, kun ei aikoja ilmotella, niin että siinä ei ollut kukaan unohtanut inhimillisestikkään katsoen mitään.

Kappeliin kertyi, kuin kertyikin piskuinen joukko kuulijoita ja kaikki meni upeasti.

Eveäkään ei itkettänyt yhtään, kun lausui sitä iki-ihanaa valitsemaansa ruotsalaista virsirunoa.

Se on toki suomennettu Anna-Maija Raittisen ammattitaidolla, niin että, vaikka ei olisi osannut sanan palaa ruotsia, käsitti sen ja ymmärsi.

Minä lausuin omitekoisen runon ja luin Ilmestys kirjasta sen kohdan, jossa puhutaan siitä valkeisiin puetusta joukosta palmun oksat käsissä.(Johanneksen ilmestys 7 9-17).

Kaikilta meni mielestäni runon valinnat nappiin ja täytyy sanoa, että siinä oli koolla varsinainen Jeesuksen- ja taiteen ystävien valioporukka.

Kylmässä, mutta kauniissa Orisbergin pikkuisessa kirkossa.

Kylmä oli niin, että henki höyrysi.

Mutta niin höyrysi sytämmemmekin, ja lopuksi joimme Kyllin tuomaa kuumaa marjamehua.

Perjantaina siivosimme Magnuksen kaa.

Magnus imuroi ja minä pyyhkielin mäntysuopaliuoksella sitämukaa, kun lattia alkoi kirkastua murujen ja pölyn alta.

Magnus urputti, että häneltä jää VALTAVASTI hommia tekemättä, kun AINA pitää siivota.

Ihmettelin suurin kirjaimin ja suurella volyymilla, että MITÄ IHMEEN HOMMIA VOI OLLA KAHDEN VIIKON VÄLEIN JA JOSKUS HARVEMMINKIN.

" NO KAIKENLAASTA!" vastasi Magnus tuikeesti silmiin tapittaen ja ponkaisi imurin käyntiin.

Imurin meteli peitti alleen muut kommentit, jos niitä ikinä olikaan.

Olimme sitten lauantaina myös syntymäpäivillä.

Joonathanin 9-vuotispäivää vietettiin nyt VANHOJEN (!) voimin.

Kaverisynttärit pidettiin silloin syyskuussa, kun itse H-hetkikin oli.

Synttäreillä on aina mukavaa. Niin nytkin.

Vivianni oli väkertänyt juusto-nakki-viinirypäletikkuja ison pilkkumillisen.

Minä söin niitä niin monta, että piti livauttaa dokumentit, eli tikut, Magnuksen lautaselle, ettei kukaan näkisi KUINKA MONTA niitä tulikin popsittua.

Olisin saanut tilaisuuden lausua runonkin, mutta suurena vellihousujen kruunaamattomana kuningattarena en lausunut.

Seuraavan kerran otan koko repertuaarini mukaan ja alkaan lausumaan heti ensimmäisen kahvikupillisen ynnä suklaatorttupalasen jälkeen ensimmäiset runot.

Ja jatkan siitä sitten niin kauan, kunnes Eerikki-vävy kysyy, koska muori olisi Hälävällä, jos nyt heti lähtis.

Huomenna menen jumppaamaan. Kävin ostamassa jumppamaton, koska voimistelusalin lattia tuntui sangen kovalta, huolimatta omakohtaisista ja sitkeistä luomujumppamattokaitaleista persuuksissani.

Rukoilenpa Jeesusta varjelemaan elämääsi pian nukkumaan käydessäni kuka sitten taas oletkin ja lienetkin!

Hyvää ötyä toivottaa jumppaaja ja himolenkkelijä Kaisa J.