torstai 11. maaliskuuta 2010

Ovela kuvakulma meidän tien päästä.
Kun kulkee kuvassa näkyvää hyvin aurattua reittiä eteenpäin pääsee tielle, jota pitkin puolestaan ei päässyt mihinkään viime viikolla, kuten äkämystyneenä teille kerroin.
Tuohtumisen laineet ovat jo laanneet.
Ehkä nyt ei tosiaankaan ole koko maailma, vaikka ei jonain rospuuttopäivänä pääse pizzalle. (Varsinkaan, kun on vain eduksi, ettei ahda itseensä ko. herkkuletta).
Mottipäivä ei muutenkaan kestänyt, kuin iltapäivään saakka.
Pääsimme Magnuksen köörääminä täysin esteettä naapurikunnan kauppaputiikkiin, josta ostin hammasharjan ja "villa"takin.




Tämä viikko on mennyt enemmänkin kynnen reunoja nyppiessä, kuin minkään järkevän aikaan saamisessa. (Ainakaan kotitöiden suhteen).
Tiistaina menimme kirjoituspiiriläisten kanssa Ylistaron elokuvateatteriin katsomaan "Havukka-Ahon ajattelijaa".
Äimistyin teatterin kodikkuudesta, siisteydestä ja tunnelmallisuudesta.
Meitä oli kahdeksan katsojaa salissa. Koko ilta oli varattukin vain meitä kirjoittajapiiriläisiä varten.
Olen nähnyt TV sovituksen Huovisen kirjasta joskus ammoisina aikoina, joten AJATUKSET olivat kyllä tuttuja.
Maisemat filmissä olivat ihastuttavia ja näyttelijäsuoritukset tietenkin hyviä.
Senkin puoleen elokuva oli mukiinmenevä, kun siinä ei tapettu ketään (mitä nyt jokunen lintu pääsi hengestään).
Elokuvateatterin johtaja kysäisi eiltä piiriläisiltä, että mimmosia filmejä me haluaisimme katsoa.
En keksinyt MITÄÄN, mitä haluaisin katsoa. En, vaikka mietin pari minuttia pääni pahki.
Tulin siihen tulokseen, etten haluaisi katsoa, enkä nähdä YHTÄÄN MITÄÄN.
Siitä varmaan juohtuu, ettemme sitten ikinä hankkineet sitä digiboxsiteleviitsioniakaan, joka tässä taannoin otettiin yleisesti käytäntöön.
Kun ajattelen TV:n katselemista, minulla alkaa hengitys katkeilla ja kieli valahtaa leukaperille ja silmät alkavat katsoa, toinen silliin ja toinen leipään (kuten osuva sanonta kuuluu).
Tiedän, että oireet ovat harvinaislaatuisia ja yksilöllisiäkin.
Niitä voi esiintyä vain sellaisilla, jotka aikoinaan ovat olleet viitsionin orjia.
Olen ollut, paitsi viitsionin orja, myös kirjojen himolukija.
Siinä sinänsä ei tietenkään ole mitään moitittavaa, että lukee kirjoja. Aina vain paranee, jos lukee HYVIÄ kirjoja, kuten moni tekee.
Meikäläisellä se homma meni vaan överiksi.
Luin niin intenssiivisesti, että KAIKKI muu jäi tekemättä.
Kun näin Magnuksen tulevan kotiin raskaan työn raadannasta, otin äkkiä tiskirätin kuivamasta ja kastelin sen nopeasti.
Hankasin oven avautuessa ankarasti pöydän pintaa, sen näköisenä, että HOHHOIJJAA tätä kotiäidin jatkuvaa työteliästä raadantaa. Sitten joku valmissapuska mikroon ja eikun lukemaan.
Tästä on aikaa solahtanut jo muutamiakin vuosia.

Olen nyt pari kertaa hakenut muutamia HYVIÄ kirjoja kirjastosta ja kuuntelen kummosia kaikuja siitä seuraa. Tarkoitan, että alkaako tiskirätti taas turhaan kastua.
Jos huusholli alkaa ryöstäytyä entisestäänkin, niin harkitsen harrastuksen uudelleen virittämistä juur nuukaan.
Sitä paitsi MINUNHAN pitäisi niitä kirjoja RUSTATA, eikä lukea.
Rustaukset taitavat kyllä jäädä muutenkin, ilman lukemisiakin, vaikka minulta joskus kysellään, että noinko saavat pian uunituoretta kirjaani käsissään pidellä?




Eilen olin nuttupiirissä ja yritin pukeltaa muutaman kerroksen aloittamaani kudelmaan.
Jotkut nuttislaiset puolestaan ovat olleet ahkerina ja niinpä saimme taas tänään lähettää kolme pussukallista toinen toistaan somempia nuttusia Etiopiaan.
Eilen olin myös, paitsi nuttiksessa, myös kuntsarilla.
Lankku-pistettä ei ollut ohjelmassa tällä kertaa ollenkaan.
Sen sijaan uusinta uutta oli NAPA-liike piste (!) Siinä maataan lattialla ja pingotetaan napaa selkärankaa vasten.
Sanoin ohjaajalle, että voisinko saada napapointin kohdalla tehdä ennemmin "JÄTTIPALLON PÄÄLLÄ HEILUTETAAN VIIDEN KILOGRAMMAN LEVYÄ"-tehtävän?
Selitykseksi sanoin, että napa minulla on aina mukana kotonakin, mutta jättipallukkaa ja levyä minulla ei sen sijaan ole.
Sain luvan.
Tänään olen harjoitellut napa-tehtävää kotonani täälä Hälävällä, kuten salilla lupasin.




Huomenna, jos Luoja suo, alkaa Laihia- Missio.
Kovasti iloisena sitä odotan.
Lauantaina minua ja Maunoa haastatellaan. Toivoa sopii, että KÄSITÄN, mitä kysytään.
Vuonna 1992 Vaasa-Missiossa meitä haastateltiin myös. Muistan, että en ollut koko ajan kärryillä näissä kysymys-asioissa.
NO MITÄ, KU JÄNNITTI NIIN, ETTEI KOKO KAIKIN AJOIN TIENNYT KYSYTÄÄNKÖ MULTA VAI MAGNUKSELTA JOTAKIN.
Sitten tuli kauhea tunne, että housunlahkeesta pursuaa ylimääräiset sukkahousut lattialle (ei muuten suinkaan olisi ensimmäinen kerta) ja pyörrytti, kun piti vetää palleaa sisään, ettei se pullota epäedullisesti jne...
Jaa, että pienet ovat murheet?
Niin, mutta pääasia on, että saa kertoa Jeesuksesta.
Siitä, mitä Jeesus on minulle ja meille Magnuksen kaa, tänä kahtenakymmenenäkolmena vuotena tehnyt, kun olemme saaneet olla uskossa.
Sulkeudun esirukouksiinne tämän asian tiimoilta.
Minäkin rukoilen teidän puolestanne.
Herra teitit kaikki tuntee ja näkee.

T: Kaisa von Jouppendahl

3 kommenttia:

Rosina kirjoitti...

Kaisa, on olemassa myös hyviä elokuvia samoin kuin hyviä kirjojakin:)
Jospa sitä harjoittelisi etukäteen "napa selkärankaan"-liikettä. Lankkuvoimistelu jäi kokematta, mutta maanantaina aion olla kuntosalin oven takana hyvissä ajoin!
Tauti on nyt voitettu, vihdoinkin.
Missio-mainos haettu postilaatikosta - se, missä pyöreähkö naisihminen räpiköi lentoon! Hienosti toteutettu!

pau kirjoitti...

Hei Kaisa von Jouppendahl.
Siunaus tähän iltaanne Laihialla sekä huomiseen haastatteluun. Kyllä se hyvin menee. Jos ei mene sinusta, niin olen varma, että menee kumminkin hyvin. Rukouksiin on luvattu vastata, joten miksi ei menisi!

Minä podeskelen vaihteeksi, mutta jospa tämä iloksi muuttuisi taasen. Arin luo menen joka tapauksessa. Autolla. Tietäkin on nyt aurattu, niin ettei tarvinne jäädä jääkönttien keskelle jumiin.

Voikaa hyvin, ja iloa puseroon ja sen sisälle :D
t. Pau von RäkHead

pau kirjoitti...

Moi Rva Jouppendahl.
Siellä rouvan pöksyt tai tanttu tärisee, kun on haastattelu pian edessä, mutta kun tätä luet,
niin se on jo onnellisesti takana :D
Yritin koota pudonnutta kännyäni, mutta eihän se toiminut. Tero huomasi oitis, että eihän siinä ole akkuakaan. Ei tietenkään, se oli jossain Arin huoneen lattialla. Ei ku takaisin sairaalaan. Löytyihän se.

Joskus elämä tuntuu ylen työläältä.
Jaksellaan, me kaikki naiset :)