Kuvat ovat vanhoja, kun uudet ovat vielä kamerassa, joten ei näistä sen enempää.

 

 

Viime maanantain ja tämän maanantain välissä ei taatusti ole ollut täyspitkiä päiviä. Niin on viikko taas nopeasti ohitse viuhahtanut. Sinne meni, eikä ikinä enää takaisin palaa.
Tässä istun vinttipöksässä maitolasi toisessa ja ruisrööti toisessa kädessä ja aina välillä toista haukkaan ja toista ryyppään. Pian ovat syötynä, joten voin käyttää molempia käsiä maanantai-illan pääasiaan: kirjoittamiseen.
Kaiken kaikkiaan, kun oikein ajattelee, ei kyllä pitäisi nälkä olla. Niin on tänäänkin lihapatojen ääressä tullut istuttua. Aamupäivällä olimme Isonkyrön Kalliojärvellä viettämässä Kyrönmaan kristillisten eläkeläisten joulujuhlaa. Söimme ihastuttavan ja kielen mukaansa vieneen jouluaterian ja lauloimme joululauluja. Ateria täytti vatsalaukkuni sulkijalihasta myöden, vaikka en ottanut perunoita (niitä saa kotonakin), enkä leipää (sitä saa kotonakin). Sen sijaan mohelsin niitä kaikkia muita jouluun kuuluvia loodia pari napollista kutakin. Niitä kun ei saa kotona kuin kerran vuodessa.
Tuohon nappomittajuttuun palatakseni, niin siitä on kulunut jo jonkun aikaa, kun olen napollista ruokaa pystynyt sisuksiini ahtamaan. Hyvä nykyään, jos kunnon kauhallisen saan niellyksi. Tulen nimittäin ankaran kipeäksi, jos syön entiseen sähtiin ruokaa. Ihmettelenpä, koska ruokasatsien pienennys alkaa näkyä ulkoisessa habituksessani. Ehkä silloin, kun vähennän myös syömäkertoja! Ei se tyyli, että "vähä, mutta koko ajan" tietenkään saa laihtumista aikaan. Muutenkin olen taas kerran sitä mieltä, että lisää arkunkantajia kehiin (sitten aikanaan) kuin että yrittäisin laihduttaa itseni kuuden kantajan pirtaan sopivaksi. :(
Magnus sanoi, jotta jos hän tulis nuan sairahaksi nuan vähästä syämisestä, niin hän menis lääkärihin.
Minä en mene! Tiedän tasan tarkkaan, että tutkimustuloksissa kävisi ilmi, että olen terve kuin tyskälihainen Saimaan norppa. Ja sehän on yksinomaa hyvä asia se.
Tänään illalla sitten olin puuropatojen äärellä Isonkyrön seurakunnan kirkkovaltuuston kokouksessa. Kutsuttuna kuunteluoppilaana. Ensi vuoden alusta sitten 4 vuotta itse pelissä mukana.
Söimme kokouksen aluksi riisipuuroa ja väskynäsoppaa. Minä taas eri lautasilta, kuten viimeksi kerroin aina tekeväni ja jonka seikan te kaikki myös takuuvarmasti muistatte. Riisipuuroa ja väskynäsoppaa ei toki ole joka kokouskerta. Vain jouluisin.

Tiistaina olimme Nikolainkaupungissa seurakuntakeskuksessa syömässä eläkeläisten jouluateriaa.
Kaikki seurakunnan eläkeläiset kautta kaupungin olivat lähteneet liikekannalle.
Meille sanottiin ovella, että saliin ei mahdu enää yhtäkään ruokailijaa. Noh, me jäimme eteisen penkille istumaan, koska meillä oli esiintyminen Magnuksen kanssa samassa rakennuksessa ja ovet sinne olivat vielä säpissä.
Odotimme toivorikkaina, että hätäisimmät lounehtijat lähtisivät pian pois ja me saisimme kuin saisimmekin paikan syödäksemme.
Jonkun ajan kuluttua tultiin huutamaan, että paitsi paikat, niin ruokakin on ehkä pian loppu. Se oli jo vakavampi viesti.
Vahtimestari oli kantanut hiespäin pöytiä ja tuolia eteiseenkin. Ikinä eivät kinkunpalat, salaatti, porkkana&peruna&lanttulaatikko ja rosolli ole niin herkulliselta silmiin siintäneet kuin siinä eteisessä lähelläni olevien syöjien lautasilla. Seurasin silmilläni jokaista haarukan heilahdusta.
Loppujen lopuksi kävi niin hyvin, että lippukassat kaivettiin uudestaan pöytien alta ja saimme kun saimmekin ruokaliput ostettua. Ruokaa riitti piisalle asti ja se maistui tasan tarkkaan niin hyvältä kuin se eteisessä oli näyttänytkin.
Siinä sapuskaa massuttaessamme kuulimme sivukorvilla, että koskaan ei jouluruokailuun ole näin paljon ihmisiä tullut. Keittiöhenkilöillä oli kaikilla punaiset täplät poskilla, josta päättelin, että koskaan ei seurakunnan keittiöhenkilökunta ole näin lujilla ollut.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ehkä sekään mummu, joka uhkasi erota kirkosta, kun ruokapaikat loppuivat, ei sittenkään uhkaustaan toteuta. Ehkä hänkin sai lopuksi syödäksensä, kuten mekin Magnuksen kanssa.

Menimme sitten ruokailusta viereiseen tilaan, jossa Vaasan kristillisillä eläkeläisillä oli joulujuhla.
Minua ja Magnusta oli kutsuttu joulukuvaelmaa esittämään. Kaikkihan tietävät, että joulukuvaelma on se Maria&Joosef ja Jeesus-juttu.
Puimme takahuoneessa esiintymisvaatteet yllemme ja Jouluyö-laulun kaikuessa astelimme hitaasti estraadille. Minä istahdin tuolille vauva sylissäni ja Magnus seisoi Joosefina vieressäni. Sitten Sepedeus (nimi muut.) luki jouluevankeliumin.
Täytyy sanoa, että esityksen aikana sisikunnassani vellovat tuntemukset olisivat saaneet heikomman ihmisen putoamaan penkiltä. Pitkin pituuttaan. Kuin kuolleena (tai vähintäinkin pyörtyneenä).
Ikinä en ole tuntenut itseäni niin vanhaksi, surkeaksi, paksuksi ja typeräksi, paitsi tietysti niinä kahtena muuna kertana, kun olemme näin vanhoina ja varttuneina Maunon kaa Joosefia ja Mariaa esittäneet.
Pikkuisen siinä sitten rauhoituin ja tyynnyin, kun supisin äänettömän rukouksen Herralle:
-Apua, apua, auta, auta!!!kuului tuskaisa pyyntöni, jos olisin sen ääneen voihkinut.
Tuijotin suonenvedonomaisesti Viviannin vanhaa nukkea ja tapahtui niin, että nuken naama näytti aavistuksen verran vieläkin iloisemmalta kuin muuten. Sekös rauhoitti.
Ajattelin, että koskapa nukkeakin hymyilytti, niin ei tämä ehkä niin kauheaa olekaan. Ehkäpä päässäni oleva harsohuivi peittää ainakin osan tuplaleuoistani ja ehkäpä pulleat sormenikaan eivät Jeesus-nuken ympärillä olevan froteepyyheliinan alta niin näy. Näin varmasti tapahtuikin.
Kaiken kaikkiaan puhutteleva Nikolainkaupunginreissu taas meikäläisellä. Kävimme Aija-Kanitaakin tervehtimässä, mikä sekin oli omiaan piristämään matkaa.

Tiistaina olisi pitänyt taas olla kahdessa paikassa. Valitsin toisen, eli raamattupiirin Letkutien varressa.
Magnus kantoi yläkerran komerosta tekokuusen kammariin ja minä ripustin kaikki sata punaista joulupallukkaa sen muovisille oksille. Myös sen vommustamani pötkyläkranssin saimme loistamaan ikkunalle ja niinpä tupasemme tunnelma muuttui ihastuttavan jouluiseksi.
Menimme raamattupiirissä jouluevankeliumia läpi ja se, jos mikä antaa sen aidon ja syvältäkouraisevan joulutunnelman. Näin ihana lahja meille ihmisille on annettu. Ota ja aukaise!

Tampereelle matkustin keskellä viikkoa Sirkkeliä helssaamaan. Hän on minun rakas koulutoverini Tipulan ajoilta.
Jännää, vaikka emme usein tapaa, niin jutut vaan jatkuvat siitä, mihinkä ne esimerkiksi pari vuotta sitten jäivät.
Illalla porhalsin hurjaa vauhtia kotiin  Pendoliino-junalla. Se juna ei turhaan pysähtele asemilla, mutta onneksi sentään Suomen Tervajoella. Asemalla junan ovi ei meinannut aueta. Onneksi asialla oli pari salskeata nuorukaista. Minä jos olisin yrittänyt ja Magnukselle siitä kertonut, niin hän olisi taatusti sanonut, että soot vaan noloo. Kyllä ne aukiaa!
Noh, annas olla, kun nuorukaiset olivat hypänneet junasta pois ja tuli minun vuoroni, niin platformille oli pudotusta ainakin  metrin, ellei kaksi. Yritin hapuilla kahvoja, mihinkä tarttua ja sitten pudottautua alas, mutta mitään kahvoja ei ollut!
.MITÄÄN KAHVOJA EI OLLUT. KYLLÄ MÄ KATTELIN! huusin Magnukselle, joka sanoi, jotta kyllä junis ovis rivat on. Ei niin hianua penroliinua okkaa, jottei niis sellaasia oo.
Joka tapauksessa jouduin rojahtamaan alas oikealle kintulleni sillä seuraamuksella, että lihakset tärähtivät sentin alaspäin ja luut muusaantuivat syltyksi ainakin hetkellisesti.
Oikeastaan vasta tänään on helpottanut kipu ja ruimiminen.
On kyllä hirveetä, että joutuu näistä lähtien raahaamaan mukanaan omaa astinlautaa, jonka paiskaa ensin maahan, ennenkö itse uskaltaa edes ajatella maahan laskeutumista.
Onneksi minulla ei Tampereelta tullessani ollut kantamuksia muuta kuin käsväsky ja vaaleanpunainen roskapussi, jossa oli puristinpurkki. Sain puristinpurkin Sirkkeliltä. Aion tehdä siinä hapankaalta. Sirkkelillä oli kahdessa purnukassa kyseistä superherkkua mujumassa ja valmistumassa, mutta se ei ollut vielä valitettavasti valmista. Hapankaali on yksi minun lukuisista superherkuistani ja en voi oikein vieläkään uskoa, että tästä lähin sitä on saatavilla aina.

Itsenäisyyspäivänä Vaasan kirkossa oli suomalainen messu. Sinne mentiin jo siitäkin syystä, että minulla oli kahvitarjoiluvuoro. Tarjolla oli myös mustikkatäytekakkua, jossa oli koristeena mustikoiden lisäksi komea marsipaanista tehty Suomen lippu. Kakku oli hyvää, kuten arvata saattaa. Mustikoita priiskui pöytäliinoille, mutta niin olisi priiskunut vadelmiakin, jos kyseessä olisi ollut vadelmakakku.
Messusta menimme Asevelikylään katsomaan Linnanjuhlia. Oli mukavaa tällä kertaa seurata vieraita, koska meidän kylältämmekin (tai ihan melkein vierestä) oli Maija K. oli saanut kunnian osallistua juhlaan. Tai paremminkin sanoisin, että juhlilla oli kunnia saada Maija K. vieraakseen. Kauniilta hän näytti arvokkaassa lottapuvussaan. Meillä varmasti venähtää Sananen-raamttupiiri ensi kerralla aika pitkäksi, kun setvimme Maijan kanssa kaikki kokemukset alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Hauskaa oli seurata naisten pukukavalkaadia. Minä tykästyin Elomaan Kiken tanttuun. Se oli tyrmäävän ihana ja sopi kantajalleen kuin nenä päähän. Joku muotiASIANTUNTIJA sanoi Kiken kampauksen rikkoneen muutoin hienon asuKOKONAISUUDEN, mutta minä sanon, että kampauskin oli kuin piste iin päällä. Jos olisin puolet vähemmän paksu ja parikymmentä vuotta vähemmän elänyt, niin tuollaisen kläningin haluaisin päälleni pukea. Ei tarvitsisi olla kyseessä edes linnanjuhlat. Muukin tilaisuus kelpaisi. Ihana!
Vävy paistoi itsenäisyyspäivän kunniaksi pitsaa. Minä en ole ikinä saanut niin hyvää pitsaa, kun vävyni tekee. Nytkin tätä kirjoittaessa sylki valuu tuubikaulahuivilleni.
Pitsanteon aikana alkoi keittiöstä kuulua palovaroittimen äänekästä piippausta.
-No niin! Pitsat ovat valmiita! sanoi Catherine äänen kuullessaan. Me kaikki nauroimme. Varsinkin minä. On tullut tytär äitiinsä. Uunin pohjaa ei ole edellisen ruuan ylitursuamisen jälkeen vissiin muistettu kaapia puhtaaksi. Sitten vasta, kun savuaa, niin muistaa, että ai joo...
Näin minulla käy aina.
-Et sitten kirjoita tästä mitään blogiis. Aina saa peljätä ja varoa kaikkee, sanoi Catherine tuohtuneena.
-No, en tietenkään kirjoita. Ja jos kirjotan, niin jääköön se lukijoiden ja minun väliseksi salaisuudeksi! sanoin minä ja ryystin kuuluvasti Coca-Colaa.

Hyvää yötä, Jeesus myötä.
T: Kaisa Maria Tjochand-Gyllenbögel
--------------------------------------------------
Psalmi 130 jakeet 1-4

Matkalaulu.
Syvyydestä minä huudan sinua, herra.
Herra, kuule minun ääneni,
tarkatkoon sinun korvasi rukoustani.
Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,
Herra, kuka silloin kestää?
Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi,
että me eläisimme sinun pelossasi.