maanantai 26. tammikuuta 2015

Juuri eilen

Maanantai seuraa maanantaita tihenevään tahtiin. Istun taas täällä vinttipöksässä  tutussa touhussa:
kirjoittamassa männä viikon tapahtumia. Tuntuu taas, että ei aikoja mitiä, kun edellisen kerran kirjoitin.
Uuden uutukaisen-  ja tänä vuonna keltaisenvärisen kalenterin mukaan joitakin asioita on kyllä uutta taas tapahtunutkin, vaikka nykyäänhän  maanantaiden väliin ei muuta mahdu kuin yksi yö.
Uuden kalenterin sain vasta viime viikolla. Yhtään en tiedä, mitä kaikkea alkuvuodesta on unohtunut ja mihin kaikkiin tilaisuuksiin olen unehuttanut mennä, kun ei ole ollut kalenteria, mihinkä merkata.
Noh, kukaan ei ainakaan ole perään kysellyt, eikä liioin huudellut.

Valokuvista jos jotakin sanoisi, niin monta täytekakkua on noiden kahden näpsäisyn väliin mahtunut. Kyllähän sen arvaa, sellainen täytekakkelien ystävä kuin minäkin olen. Ja ilman mitään arvailuja, sen kyllä näkeekin. Ehtiihän sitä. Kolmessakymmenessä, ei kun siis melkein neljässäkymmenessä vuodessa...  kakkuja suuhunsa ahtaa.
Yläkuvassa olen kolmekymppinen ja alakuvassa, jossa seison Ooppeli-vainaan vieressä, olen öh...krszqqcwrx:tä vuotias.
Rakastan siis täytekakkuja. Olen aina ihmetellyt heitä, jotka suut truutulla silmät pyörien sanovat kakkua lautaselta näykkien ja edestakaisin siirrellen, että phyi miten makeata!
Siis häh? Suolaisiako täytekakkujen pitäisi olla? Passaa sellaisten, jotka niin tykkäävät, täyttää täytekakkunsa suolalihamössöllä ja majoneessilla. Päälle kynttilöitä ja hillosipuleita.
En minä kyllä, jos totta puhutaan, täytekakun syömisellä lihonut ole. Ei, vaan syömällä runsaasti, mutta paljon myös kaikkea muuta. Ja olemalla paikallaan vuorokaudet läpeensä. No, kun on niinpitkämatkakuntosalillejakäsionollutkauheankipeäjapitääollatöissä..ja ja ...
Pitää olla töissä! Niin. Sitä se "firman" perustaminen teettää. Olen värikynät punoittaen piirrellyt ystävänpäiväkortteja (ja muitakin kortteja).
Ihan näinä tunteina, tai ainakin viimeistään huomenissa, uusi KAISAN KORTIT-kotisivut näkee päivänvalon. Sieltä saatte sitten nähdä työn tuloksia.
Ei siis ole kuntsareille nyt oikein kerinnyt ja siitä kyllä pukkaa morkkista.
Mutta, se hetki, kun aamulla heräät, raahaudut alakertaan, juot haaleaa, laihaa kaffia, syöt pari leivänlättänää ja tunnet olevasi vanha, mutta ryppyinen, kurja, tyhmä ja omituisin tapaus taivaankannen alla, raahaudut tietokoneelle ja  lukee siellä ystävän kehut ostamistaan ja minun piirtämistäni korteista! - Niisk&sniff, sanon minä.
Niin iloiseksi saa kehumiset mielen, että päätin täst´edes kehua kaikki vast´edes tapaamani ihmiset varpaista hiuspehkoon saakka!
No tänään en ole tavannut kuin Magnuksen ja Charleksen. Huomasinpa nyt, että en ole heitä laskenut miksikään. Onneksi tänään vielä ehtii.

Siihen seikkaan, etten ole jumppaillut, on kyllä ihan oikeastikin vasemman käden kivuliaisuus ollut suurena syynä.
Nyt, juuri tällä hetkellä, ei tunnu enää kipua. Oikeataan on jo muutama päivä ollut helpompaa.
Magnus sanoi, jotta soon tullu tua sun kätes kipiäksi, kussä nostelet niitä punttia ja kurot.
Ei pidä paikkaansa. Punttien nostelemattomuudesta paremminkin ja kutonut minä en ole viikkotolkkuun. Se sädehuivikin, josta blogissani kerran briljeerasin, on vielä kesken.
Keskeneräisyys johtuu siitäkin, että huivi sädehtii liikaa. Ihan kestämättömän liikaa. Ja säteet ovat väärän värisiä. Kirjavia! I hate monenkirjavankukertavaa säteilyä! :(
Kyllä minä huivin valmiiksi aion vommustaa, mutta kurkkuni ympärille en sitä ehkä ensihädässä kietaise.

Perjantaina kokoonnuimme jokivarteen Jakobin ja Catherinen kotiin viettämään kyläneuvoston maahanpanijaisia.
Seurakunnan kyläneuvostojen toiminta siinä muodossa kuin se kolmekymmentävuotta ollut on, ehkä loppuu.
Hengellinen toiminta ei suinkaan kyliltä lopu. Kuka vaan saa järjestää kotonansa seuroja, tai virsi-iltoja, vaikka joka ilta. 
Meidän kylällämme on ihana, yli sata vuotta vanha Rauha-rukoushuone ja kunhan se kevään tullen sulaa ja lämpiää, niin pidämme siellä kylän hengellisiä seurakuntatilaisuuksia.
Isonkyrön seurakunnassakin työ jatkuu kiivaana, vaikka kyläneuvostot ehkä loppuvat ja oman kortensa saa kekoon kantaa kaikki halukkaat. Sitä olin puolestani kehittelemässä ja suunnittelemassa sunnuntaina  Magnuksen ja monen, monen muun seurakuntalaisen kanssa jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokaffeilla.

Lauantaina kokoontui iki-ihana kirjoittajapiiri kello 13.00.
Kurvatessani kohti ensimmäistä Letkutien jälkeistä mutkaa  Ylistaroon päin, huomasin, että en ollut syönyt mitään. Tai siis PALJON mitään. Sellaista ei ole tapahtunut sitten vuoden 1977 lonkkaleikkauksen jälkeen.
Kaahasin lähikauppaamme ja ostin Fazerin määrätynvärisen suklaalevyn pähkinällä terästettynä ja omenavadelmabanaani- (tai jotain siihen suuntaan) limonaadi potun.
Jälkimmäistä evästäni kirjoittajapiirin väliajalla lutkuttaessani, en pystynyt erottamaan yhtäkään makua näistä aineosasista, mistä juoma oli tehty. Sokerin kyllä.
En uskaltanut edes vilkaista kalorimäärää. Huolestuin myös lapsista, jotka ko. juomaa juovat. Sillä lapsethan sitä yksinomaa vain juovat. En usko, että kukaan täyspäinen ostaa vadelmaomenabanaani-limsaa.
Me saamme kirjoittajapiirissä aina lukea jotain meille itselle tärkeitä omia  kirjoitelmiamme ja minä luin Facebookin sanataiteen ja runouden ystävien (tai jotain tuohon suuntaan) sivustoille kirjoittamiani runoja.
Ne tuntuivat ja kuulostivat hyvin typeriltä ja mielestäni luin ne hyvin surkeasti ja sössötteisesti.
-Sinulla sitten leikkaa! sanoi Saga (nimi muut.) iloisesti ja tietämättään nosti pääni vesirajan yläpuolelle synkeyden ja itsesäälin pohjamudista.

Sunnuntaina olisi pitänyt taas revetä kahtia. Päätin kuitenkin pysyä yhtenä muhkeana palana ja laitoin vara-Kaisan asialle. Vara-Kaisa kaateli ja keitteli kahvia Nikolainkaupungissa ja minä tein vastaavaa Isonkyrön Pappilassa Naisten kesken iltapäivässä.
Iltapäivään saapui iloksemme runsaasti naisia. Tilaisuus oli kaikin puolin hyvä ja vaikuttava.
Kaksi naista kertoi , miten ovat selvinneet, kun sairaus on kohdannut. He olivat kertomansa mukaan saaneet voimaa Jumalalta ja rukouksesta, ystävien ja omaisten tuesta. Olipa toisen naisen koko perhekuntaa auttanut karvainen terapeuttikin: kultainen labradorin noutaja!

Nyt tämä karvainen terapeutti lopettaa kirjoittamisen tällä haavaa tähän. Ollos, rakkaat lukijani, loppuviikkonne hyvä ja huomenna...tai siis ensi maanantaina peli jatkuu.
T: Kaisa Karvinen-Noutonen
------------------------------------------
Psalmi 147, jakeet 1-5

Halleluja!
Hyvä on Jumalaamme sävelin kiittää,
ihanaa on virittää ylistyslaulu!
Herra rakentaa Jerusalemin jälleen,
hän kokoaa Israelin hajotetun kansan.
Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut,
hän sitoo heidän haavansa.
Herra tietää tähtien luvun,
hän on antanut niille kaikille nimen.
Suuri on Herramme, suuri ja voimallinen,
mittaamaton on hänen viisautensa.

Ei kommentteja: