maanantai 31. elokuuta 2009


Meidän KASVISKAAPISSAMME on kahdeksisen tomaattia, joiden punastumista odotamme omat posket punoittaen. Kaappi oli täynnä, kuin Turusen pyssy...varsia. Ihmettelin itsekseni, että olisiko niille kahdelle taimihontturalle pitänyt rakentaa oikein erillinen lasipalatsi.
Maikku (nimi muutettu), joka saa rautakankeenkin juuret, kertoi, että tomaattiin tulee VARKAITA (muitakin kun minä. Tunnustan, että jos olisin havainnut pienintäkään punoitusta olisin syönyt hetelmät parempiin suihin). Varkaat, eli määrätynlaiset oksat, pitää nyppiä pois säälimättä.
Operaatio tehtiin, mutta ehkä liian myöhään.
Tänään laitoin savisiin kukkaruukkuihin (maanviljelyksessä pysyäksemme) KIVIÄ. Eivät kuole, eivätkä honiskoidu! Minun silmääni ne näyttivät oikeinkin taiteelliselta. Kova oli työ löytää kivenmulkkeroita tältä pellonpäälle muotoontuneesta pihapiiristä. Mauno kuulemma tietää jonkun, jolta saa ostaa kivenmurikoita. Sanoin, että mulla onkin PALJON tyhjiä purkkeja.
Voi olla, että laitetaan kärrit auton perään ja haetaan kunnon satsi kauniita , ympyriäisiä kivikovia kiviä.
Viime lauantaina tuli 22 vuotta siitä, kun sain tulla uskoon. Tai, kyllä minä olin uskonut siihenkin asti, että Jumala on olemassa. Hyys häivää Hänestä piittasin, paitsi kun apua tarvittiin. Tiukka paikka kun osui, niin silloin käännyin Jumalan puoleen.
Muistan kerrankin, kun olimme jossain palaverissa , joskus viimevuosituhannella, kun olin vielä töissä Suomen Postissa.
Takanani istuva niinikään palaverilainen ( ei ole enää SIINÄ työpaikassa) napsutteli kuulakärkikynäänsä intohimoisesti. Kun napsuttelua oli kestänyt kuus-ja puoli tuntia, olin valmis möyhentämään kynän ja syöttämään sen ko. henkilölle ja lisäksi vääntämään hänen kraivelinsa niskanapin puolelle.
Lopuksi sain, hermoromahduksen jo osaksi saaneena, ymmärrykseen rukoilla:" Muuta Jumala tuota kamalaa, Kenkkubrynolffia (nim. muut.) niin, ettei se kenkkuilisi ton kynän kans. Anna fieterin katketa!"
Brynolf kysyi minulta yht´äkkiä ystävällisesti olkavarteen kynällä naputtaen, että olinko mahdollisesti omaksunut luennoilta jotain toteuttamisen arvoista uutta, mitä postimerkkien liisteröimiseen liittyy.(Merkkien nuoleskelu kielellä alkoi käydä vanhanaikaiseksi.Jokainen postilainen pystyi silti ummessa silmin sanomaan mikä merkki kulloinkin oli kyseessä. Mitä makiampi maku sen kalliimpi fritsu).
Unohdin siinä silmänräpähdyksessä kaikki raivosuunnitelmani ja meille hehkeytyi mukavat ja analyyttiset keskustelut postin kaikkinaisista propleemeista. Kynä louskutti edelleen omaa louskutustaan, mutta se ei häirinnyt. Meistä tuli ylimmät ystävykset.
Tälläisiin kaikkiin tärkeisiin asioihin ja sitten myös konkurssiasioihin pyysin apua, mutta siinä oli raja!
Jumalapa on Viisas ja Armollinen ja laittoi minut jupisemaan rukouksen:" Tässä oon tee mitä tahdot!" Hän kuuli supinat ja vastasi.
Sain antaa elämäni Jeesukselle Olympia Staadionilla. (Tiedän, tiedän:yksi aa, mutta kun asia on niin JUHLALLINEN).
Näitä muisteltiin Magnuksen kanssa lauantaki- illalla ja grillattiin pihalla 4 makkaraa. Saaristossa vietettiin mökkikauden lopettajaisia. Ammuttiin raketteja ja poltettiin kokkoja.Kuultiinpa täällä Hälvänkin peltojen keskellä pari tusjua.
Sunnuntai aamusella riensimme kirkkoon. Meillä on tapana kierrellä lähimaakuntien kirkot aina kesäisin ja niin teimme taas viime söndaagina.
Nuori neitokainen (nuorisityöntekijä) saarnasi napakan saarnan ja kanttori soitti ja lauloi niin, että kirkonkatolla oleva kukkokoriste klapisutteli pyrstösulkiaan. Mahtavaa! Kuka sanoo, että kirkossa on tylsää? Jumala sielä hoitaa meitä arjessa ryvettyneitä lapsosiaan. Varsinkin ehtoollisessa.
Sitten lähdimme kaupunkiin pizzalle. Hinnat olivat viimmekerrasta nousseet ja otti klupanderiin, kun en jaksanut syödä lähimainkaan yhtäpaljon kun viimekerralla ( tais olla joskus aikaisin keväällä) Hmmmph! Pehmistäkin pruuttailin ennenvanhaan monta keksikupillista ja nyt sain tötteröityä vain yhdenkipollisen, eikä sekään ollut täyteen TUMPATTU.
Jos olet pysynyt rivistöllä tähän saakka, niin tiedä, että menimme sitten illansuussa kylävierailulle aika kauas Vähältänevalta.
Illan päätteeksi rukoilimme isäntäparin kanssa.
Minä näin rukouksen aikana näyn: vanhanaikaisen ovenkrivan. Sellaisen aika tavallisen vanhan kunnon ovenkahvan.
Oli pakko kertoa siitä kaikille läsnäolijoille ja kysyä, että onko joku, joka haluais avata sydämmensä oven Jeesukselle?
No, mitäs se semmonen meinaa? kysyi joku. Asia selitettiin ja niin yksi sanoa heläytti, että HÄN tahtoo!
Näihin iloisiin tunnelmiin päättyi meidän viikonloppumme ja palasimme hyvillä mielin kotikontumme tanhuoille (päätän tämän näin runollisesti ja muuta runollista ei herukkaan. Runosuonessa virtaa nyt vain sinappia. Taidan mennä vääntämään itselleni laihan jauhelihamureke leipäsen).
Tuus Kaisa

1 kommentti:

pau kirjoitti...

Olipa vauhdikasta menoa,
ulkomaankieltä ja kaikkea
ja lopuksi jymypaukku vielä
kun yks sai tulla uskoon sielä
Jesss!
Siunausta ja Isämme hyvää hoitoa :)